Kaikki ihmiset ovat narreja. Se on viisain narri, joka nauraa itselleen.
Ja tyhmin se, jonka sisäinen narri nauraa omalle herralleen.
Tämä jänis nauraa vielä kuoltuaankin.
Prinssi sai kiinni oikean kuningashirven.
Prinsessan niin, mutta päästi käsistään ehdoin tahdoin.
Suuttuikohan se prinsessa meihin?
Mitä vielä, itsepähän tahtoi olla paimentyttönä.
Kyllä niillä ylhäisillä on oikkunsa.
Niinkuin noillakin. (Hoviherra ja hovirouva tulevat.) Hei, liesuun kuin jänikset!
Hei, hup, hup, hup! (Laukkaavat kuin jänikset tiehensä.)
HOVIROUVA (tirkistyslasi silmillä)
Armollinen herra, minä olen jo monesti sanonut teille, että prinsessan täytyy tottua hienoihin tapoihin ennenkuin hänestä tulee Kaukovallan kuningatar.
HOVIHERRA (kulkien kepin varassa)
Rakastettava rouva! Ehkä te olette liian ankara. Muistakaa omaa nuoruuttanne.
Mitä salaviittauksia! Minä en ole vielä vanha, minä näytän vain hiukan väsyneeltä — hovirasitus, ymmärrättekö — minä olen aina ollut ankara itselleni.
Armollinen rouva, ankara itselle, hyvä muille, se on minun kilpeni tunnus. Ja minä kannan kilpeäni minun kuningattareni kunniaksi.
HOVIROUVA (keimaillen)
Kuningattareni, oh, kaikesta huolimatta te olette erinomainen hovimies, teidän puheenne tuoksuu kuin hienoin hajuvesi.
Meidän sielumme on nuori, hurmaavan tuoksuva. Meidän kasvomme ovat vain naamioituja. Minä olin nuorena oiva metsästäjä.
Anteeksi, minä en ole huvitettu metsästysjutuista. Tehän ammuitte aina ohi. —
Sallikaa minun… sen tein joskus säälistä, sillä minulla on niin hellä sydän. Mutta tänään minä tahdon teidän kunniaksenne näyttää, että…
Te olette niin likinäköinen, mutta se ei estä teitä tähtäämästä kamarineiteihin.
Oo, armollinen! Minä en ole lemmenjumalan nuolella ampunut kenenkään sydämeen, minun sydämeni on suljettu sinetti, joka avautuu vain teille.
No, eihän teihin todenteolla voi suuttua. Te olette kuitenkin ritari… saatte suudella kättäni.
Ritarinne pelvoton ja vakaa.
HOVIROUVA (tähystellen tirkistyslasilla)
Ritari epävakaa. Mutta uh, mikä tuolla on! Onko se iso hiiri?
HOVIHERRA (juoksee kivelle)
Kuolemaan saakka pysyn teille uskollisena.
Oi, oi, minä pelkään niin hiiriä.
Antakaa tirkistyslasinne! Minä katson. Ei hätää mitään! Hys, hiljaa, siellä on jänis!
Se katselee poispäin, pureeko se?
Ei se pure, se ei huomaa meitä.
HOVIROUVA Mutta jos se hyppää tänne kivelle.
Se on väsynyt, ajokoirat ovat sitä ajaneet takaa. Kuulkaa!
HOVIROUVA (kastelee kasvojaan hajuvedellä)
Minä pelkään niin, että minä pelkään tukkani putoavan. Korjatkaa sitä!
Rauhoittukaa! Nyt minä keksin keinon. Hiipikää hiljaa ja tuokaa minun vanha tussarini, joka on puun juurella, tuolla!
Minä menen, olkaa varuillanne, hys, hiljaa! (Menee.)
Hys, hiljaa! (ojentaa keppinsä ampuma-asentoon.) Olisipa minulla nyt pyssy! Pau, mutta se voi livistää. (Hiipii varpaillaan.) Minä kepautan sen äkkiä kuoliaaksi. (Heittää kepillä jänistä, joka kaatuu.) Hoi, haloo! Toitottakaa torveen! Hoi, haloo! Minä olen ampunut jäniksen! Haloo!
Matti! Hoi, haloo! (Rientää esille.) Oh, hoviherra!
Prinsessa!
Hyvä hoviherra, älkää ilmaisko minua!
Kiltti, pieni prinsessa, olkaa nyt järkevä, ymmärrättehän, me kaikki, prinssi, tarkoitamme vain hyvää. Tulkaa takaisin, prinssi odottaa.
Minä en tahdo kuulla prinssistä (Hovirouva tulee, prinsessa vetäytyy syrjään.) Oh, hovirouva!
HOVIROUVA (kantaen pyssyä)
Tässä on pyssy, vieläkö se iso hiiri…? Mitä?
HOVIHERRA (nostaen jänistä takakoivista)
Katsokaa! Ettekö ole ylpeä minun puolestani, teidän kädestänne tahdon vastaanottaa ritarinruusuni. (Polvistuu.)
Mikä sankarityö! Ei tässä… nouskaa, voitte pilata polvihousunne.
HOVIHERRA (tekee kumarruksen)
Minä pyydän… Milloin saan palkkioni.
Kaukovallan hovissa prinssin häissä, suihkukaivon luona.
(Niiaa sirostellen.) Sulkeudun suosioonne.
Prinssin häissä?
Imandra, prinsessa, te täällä? Mikä omituinen sattuma. Mutta prinsessa, kuinka olette joutunut tänne?
IMANDRA (ravistaa päätään)
Ettekö osaa puhua, oletteko taas tehnyt vaiteliaisuuden valan? Oletteko prinsessa vai ettekö ole prinsessa, sillä tuskin olin tuntea…?
Armollinen rouva, ettekö ymmärrä, että prinsessa tahtoo pysyä tuntemattomana. Hän on nyt vain paimentyttö.
IMANDRA (nyökäyttää päällään)
Tuittupää! No leikkikää vain paimenleikkiänne, mutta muistakaa, että te olette syntyperäinen prinsessa, jota minä olen hyvällä esimerkillä opastanut hienoissa hovitavoissa. Mutta minun opetukseni on kantanut vain raakeleita.
Me tulimme vartavasten varoittamaan, koko valtakunnassa puhutaan vain teidän päähänpistostanne lähteä kulkemaan halvan paimenpojan parissa. Sanokaa nyt jotain… minä pyydän.
IMANDRA (ravistaa päätään)
Jalo prinsessa, puhukaa, minä ihan tuskastun. Yhä vain ravistatte päätänne. Onko metsä tehnyt teidät mykäksi?
Ehkä hän on kadottanut puhekykynsä, tässä peikkojen ja petojen taikametsässä. Täällä kulkee aina ristiin ja aina samaan paikkaan.
Prinsessa! Kuulkaa! Oi, minkä näköinen te olette! Hiukset hajalla, kasvot likaiset, kengät rikki! Oh, jospa näkisitte itsenne peilistä!
IMANDRA (asettaa kädet silmilleen)
Oh, ei!
Johan kielenkantanne liikkuu. Niin, tämä on rangaistuksenne siitä, että matkitte, mutkailitte, onnuitte, hypitte harakkaa, rikoitte prinssin peilin. Puh! Jos prinssi nyt näkisi teidät, niin…
Ei sanaakaan prinssistä, minä pyydän.
Minä pyydän teitä pyytämään anteeksi prinssiltä.
Prinssin pitäisi pyytää minulta anteeksi.
Oo, anteeksi! Tämä on liikaa! Mutta me annamme teille anteeksi, jos te taas palaatte palatsiin.
Tehän ajoitte minut pois, minä läksin, tässä olen. Prinssi on loukannut minua.
Prinssikö loukannut? Hän on ritari kiireestä kantapäähän.
Hän tahtoi, hän teki… minä en voi sitä sanoa.
Äitinne, kuningatarvainajanne nimessä, selittäkää!
Ah, minä ymmärrän. Ehkä prinssi piti teitä paimentyttönä, ehkä hän nipisti poskesta.
HOVIROUVA (lyö hansikallaan hoviherran käsille)
Joko taas, te, te vanha harmaa, hurmaaja. Pyh! Mitä prinssi teki?
Hän teki samaa kuin paimenpoikakin. Ei, ei, hän vei väkisin…
HOVIHERRA (maiskuttaa huulellaan)
Hym, hym. Nyt minä tiedän, hän aikoi ehkä suudella prinsessaa.
Niin.
Niinkö? Mutta se ei kuulu hovitapoihin. En olisi sitä prinssistä uskonut.
Hovisalaisuus! Ei hiiskaustakaan tästä.
Ja prinssi aikoi ryöstää minut.
Tämähän on jo ryöväriseikkailua, salaperäistä, kiihoittavaa!
Prinsessa! Ehkä te olette lukenut tämän seikkailun ryövärikirjoistanne.
En, tämä on suora totuus niinkuin minä nyt tässä suorana seison.
(Polkee jalkaansa.) Prinssin täytyy pyytää anteeksi.
Oi, minä uskon sen, kuningattaren veri kuohahtaa hänessä, hänellä on naarasjalopeuran kynsi.
Mutta se kynsi voi raappia niinkuin kissan kynsi. Tämä asia täytyy painaa pehmeällä pumpulilla.
Hoviherra! Te olette pehmeä kuin pumpuli.
(Kuuluu torven ääni.)
Prinssi kutsuu, täytyy mennä! Tulkaa prinsessa!
Vielä ei ole myöhäistä!
En, en, en!
Jääkää sitten! Armollinen prinsessa, olkaa vakuutettu, että hyvät henget ovat seuranneet teitä koko matkallanne — niinkuin vastedeskin. Me hovimiehet tunnemme, tiedämme kaikki…
Ettekä kuitenkaan tiedä mitään. Me hovinaiset tiedämme, mitä te olette…
Sekä valtioviisaudessa että — naiskammioiden salataidossa.
Tarjotkaa minulle käsivartenne! Te olette parantumaton pakana.
Näkemiin, iloisiin näkemiin, prinsessa! Ah, jänis! Prinsessa! Nyt muistan, salaisesta määräyksestä saan minä lahjoittaa tämän jäniksen, jonka minä olen kunnialla kaatanut.
En ymmärrä.
En minäkään ymmärrä mitään. Hehhee! Hovisalaisuus! (Asettaa sormen suulleen.)
Herra, rakas lavertelija, tulkaa nyt!
Minä tulen. Saamari, ai!
Oh, te pelästytitte, luulin, että se jänis…
Se vanha luuvalo! Se johtuu metsästyksestä, ai! (Hoviherra ja hovirouva poistuvat. Imandra vaipuu maahan jänis sylissä.)
PRINSSI (paimenena, virsut jaloissa)
Hoi, hohoi! Imandra!
Matti, hoi, tule tänne!
Tämä metsä on kirottu, minä eksyin. Oh, kuinka minä olen sinua etsinyt. Kas tässä, tein sinulle virsut.
Löysitkö mitään?
En niin mitään.
Ja minun on niin hirveän nälkä.
Tässä olisi hiukan taikinanmarjoja ja ketunleipiä.
Yh, ei ne maistu.
Istummeko lähteelle solmimaan seppeleitä? Tuonko lähteestä vettä?
Ei, ei!
Oletpa sinä onnettoman oikukas.
Minä olen niin pahalla tuulella, että itkisin. Mutta en itke kiusallakaan, en.
Mitä nyt, mitä on tapahtunut?
Olisit ollut täällä äsken, se on niin ilkeätä, etten voi sitä sanoa.
Sano pois, sano pois.
Täällä kävi hoviherra ja hovirouva…
Jotka ajoivat meidät pois linnasta.
Juuri niin.
Tulivatko hakemaan?
Nii — niin.
Mutta et mennyt, kultaseni.
Kultaseni?
Sinä pidät siis minusta hiukan.
En tiedä.
Et tiedä, mitä et tiedä?
En tiedä, en tahdo tietää, en tiedä, ketä. En muista ja kuitenkin muistan. Minä en ymmärrä itseäni, en mitään.
Mutta sano, oliko hovirouva sinulle taas ilkeä?
Enhän minä sitä, en sen vuoksi, mutta kun…
Selitä! Mutta kun…
Kun täällä kävi se prinssi.
Sekö se olikin mielessä, voi minua!
Prinssi näki minut. Ja minä häpesin ja pelkäsin, mutta onneksi ei prinssi tuntenut minua, luuli minua paimentytöksi. Mutta hän ihmetteli, miksi minä olen niin prinsessan näköinen.
Entä sinä?
Sanoin, että ihmisetkin sen ovat huomanneet, mutta etten minä sille mitään mahda.
Entä sitten?
Syytti minua metsän varkaaksi.
Hahhaa.
Mitä sinä siinä naurat. — Sitten puhui hän sinusta. Sinähän olet prinssin metsänvartija, miksi et sitä ennen sanonut?
Unohdin sen sanoa. Entä sitten?
Sitten kysyi, olenko sinun morsiamesi. Minä sinun morsiamesi, hahhaa!
Mitä sinä naurat?
Se tuntuu niin hassunkuriselta. Sitten pyysi hän minua hyppimään harakkaa niinkuin prinsessakin oli tehnyt.
No, eihän tämä nyt vielä mitään merkitse. Imandra, mitä hän teki!
Se prinssi on viekas kuin paholainen, en minä vieläkään ymmärrä, kuinka…
Voi, minun ymmärrykseni, sano pian!
… Kuinka hän sai minut tunnustamaan.
Minä aavistan. Mitä sinä tunnustit?
Että minä kerran kokemattomuudesta annoin sinun… tuota noin…
Mitä, mitä!
Kunhan saisin sen sanotuksi. Mutta älä naura.
Olen vakava kuin pappi haudalla.
Annoin sinun kerran suudella. Ja silloin —
Ja silloin?
Aikoi hän väkisin…
PRINSSI (kavahtaa pystyyn)
Kirottu, kavala prinssi, hän uskalsi…
Hän aikoi minut ryöstää. Ah, minä ummistin silmäni, minä purin ja potkin ja pääsin pakoon.
Mikä taivaan onni! Minä huokaan taas helpoituksesta.
Minä huusin, huusin niin — sinua avukseni, mutta vain oma ääneni ilkkui minulle metsästä. — Minä tunnen vieläkin ruumiissani lämmön, kun hän puristi minua rintaansa vasten.
Kyllä minä olisin puristanut hänet maahan madoksi.
Olisitpa tullut tuulispäänä! Olisitte iskeneet yhteen kuin kaksi karhua kalliolla niin, että kivet olisivat kipenöineet ja sammaleet sinkoneet! Olisit ryöstänyt minut ryöstäjältä, niinkuin sadun sankari pahan peikon vuoresta, josta olen satukirjoissani lukenut. Mutta sinun täytyy kostaa.
Ihmeellinen Imandra, mikä ihmeellinen seikkailu! Mutta minä en uskalla.
Minä olen prinssin palvelija, hän voi häätää minut pois metsämökistäni.
Onko sinulla mökki, et ole siitä ennen puhunut?
Järven tuolla puolen, prinssin huvilinnan lähellä. Mutta metsä alkaa jo hämärtää, niin ettet voi sitä nähdä. — Minä piiloitan sinut mökkiini, ja jos prinssi sattuisi sinne tulemaan, niin minä lasken sinut lattianluukusta salaiseen komeroon.
Tästä tulee hauskaa! Sinne on varmaankin vielä pitkä matka. Minä tulen sinne hovirouvan uhalla ja kiusallakin, koska kerran tähän leikkiin olen antautunut. — Mutta voi, kuinka minun on nälkä, en ole syönyt kuin pienen palan, jonka eräs prinssin kujeilija minulle antoi.
Mutta onhan minulla huiluni, minä olen ennenkin loihtinut sillä ihmeitä. Olen saanut jäniksetkin hyppimään mökkiini. (Soittaa.)
Saatko sinä kuolleetkin tanssimaan? (Näyttää jänistä.)
Mistä sinä olet jäniksen saanut?
Hoviherra sen antoi.
Etkä sitä heti sanonut. Siitähän saamme paistin, se täytyy aukaista. (Prinssi vetää veitsellä auki jäniksen vatsanahan. Vatsasta kierii laatikko.)
Mitä kummaa! Katsos tätä laatikkoa!
Aukaise!
IMANDRA (taputtaen käsiään ja tanssien)
Voi, ihme! Hanhenpaisti, viinirypäleitä, omenaleivoksia, pähkinöitä!
(Alkaa syödä ahneesti.)
Ja pieni nahkapullo täynnä viiniä.
Oletpa sinä aika taikuri! Kuinka tämä kaikki maistuu, hovissa minä niihin kyllästyin, sillä siellä minulla ei koskaan ollut nälkä.
Nyt tiedät nälän ja unen arvon.
Oh, minä olen niin suloisen kylläinen ja hiljaisen uninen.
Väsyttääkö sinua, sinä minun metsäkyyhkyni?
Miksi sinä sanot samoin kuin prinssikin?
Tulimmaista, mitä minä sanoin! Älkäämme nyt muistelko prinssiä!
Olispa vielä silkkipatjavuode kattoverhona tähdillä kukitettu kangas.
Kaipaatko sinä hoviin?
En, en enään, näin on hyvä olla.
Minä vien sinut pehmeälle sammalvuoteelle. Käy lepäämään! Imandra, päivä ehtii jo ehtoolle ja taivaan loistavat lyhdyt syttyvät. (Kantaa Imandran sammalille.) Katso! (Läpi metsän näkyy kaukaa järven takaa mökintuli, joka pitkänä juovana heijastuu järvenpintaan. Mökin takaa häämöittää metsäisellä kukkulalla seisova huvilinnan torni.)
Mikä tuli tuolla tuikkii?
Uuden kotimme viihtyisä valkea. Hyvä haltija sen sytytti.
Minua jo nukuttaa. Tähdet vilkuttavat raskailla ripsillään ja koko taivas on kuin satasärmäinen suuri taikapeili. Mitä tämä on? Missä minä olen?
Nuku, nuku, minä valvon!
Kummallista, minä kuulen ääniä, hienoja kuin hopeakellon helinä. Ja silkkiset, lempeät liepeet liehuvat kasvoillani. Ovatko ne unettaria? Hyvää yötä, Metsä-Matti!
(Unettaret tulevat sipsuttaen ja tanssivat Imandran ja prinssin ympärillä.)
Mökin tupa. Vasemmalla kaksikerroksinen sänky, oikealla kangaspuut, keskellä lattiaa luukku. Perällä ja oikealla ovi, seinällä vanha kaappikello. Ikkunalaudalla kukkia, veripisara, "Kodin ilo."
PRINSSI (heräten yläsängyssä)
Imandra!
IMANDRA (herää haukotellen alasängyssä)
Hoo-oo!
Nukutko?
En voi nukkua, tämä olkipatja on niin kova.
Minulla ei ole pehmeitä silkkipatjoja.
Hovissa minä tunsin herneen seitsemänkin patjan alta.
Niinkuin sadussa sanotaan. Nousehan jo!
Joko nyt, anna minun vielä maata! (Kukko kiekuu.)
Kukko kiekui jo.
Kiekukoon vaan!
Kyllä jo olisi aika, kukko kiekui jo toisen kerran.
Mutta nouseehan aurinko kukottakin.
Kukko arvelee kuitenkin, että auringonnousu riippuu hänestä.
Mutta minun nousuni ei riipu kukosta.
Aina sinä sanot ja teet päinvastoin, niinkuin se akka sadussa.
Mitä se akka teki?
Kerran sai toivoakseen kaksi asiaa. Kiukuissaan toivoi mökin kääntyvän ylösalasin, ja ennenkuin kukko kolmasti lauloi, toivoi sen taas kääntyvän paikoilleen.
Sillä sinä tahdot minua taas opettaa, minunpa paimenkirjassani on parempia neuvoja. (Ottaa kirjan patjan alta.)
Älähän nyt taas ala lueskella sitä unikirjaasi, sitten sinua taas unettaa.
Arvaas minä näin unta, että sinä et ollutkaan metsänvartija vaan
Kaukovallan prinssi.
Sinä näet päinvastaisia uniakin.
Oh, minä olen väsynyt!
Jo olisi aika ruokkia kanat, laasta lattia, kastaa kukat, tehdä taikinaa.
Jauhot ovat lopussa.
Köyhyys ei ole iloksi.
Olisipa edes uni iloksi.
Liika uni köyhdyttää.
Minä menen saman tien kuin tulinkin.
Sinä et löydä enään kotiin.
Ei kysyvä tieltä eksy.
No minä käskenkin sinua nukkumaan iltaan saakka.
Kylläpä sinä käsket. Mutta minäpä nousenkin, mutta älä katso.
(Vetää verhon sängyn eteen.)
PRINSSI (laskeutuu lattialle)
En katso kiusallakaan.
Vai et tahdo katsellakaan. Tällaista on ollut elämä tänne tulostani asti. Enkä kertaakaan ole saanut tanssia, etkä sinä ole tahtonut soitella moneen aikaan.
Minulla on yllinkyllin työtä metsässä — ja kotonakin.
Missä sinä aina viivyt niin kauvan poissa?
Minun täytyy vartioida kuninkaallisia hirviä ja muuta metsänriistaa.
Viime aikoina on siellä käynyt metsänvarkaita.
Ja sentähden varastat sinä itsellesi minulta unen. Vetelehdit päivälläkin ja unohdat halonhakkuun. Menehän sinäkin jo halkoja hakkaamaan!
Eilen tuli käsky hovista.
Mikä käsky?
Sinun pitää taas mennä ompelemaan hääpukua sille vieraan valtakunnan prinsessalle. Prinssi kuuluu jo valmistavan häitä.
Joko taas! Minun jalkani on väsynyt polkemisesta ja sormeni sairaat. Ihme kun en ole nähnyt sitä prinsessaa, mutta prinssin minä näin linnan pihalla, mutta hän ei tuntenut minua kotikutoisissani.
Hyvä olet kutoja, ei muut hovin kutojattaret vedä sinulle vertoja. Missäkö se prinsessa? Kuuluu istuvan eräässä tornikamarissa, häntä ei saa nähdä ennenkuin hääiltana ensi viikolla.
Ensi viikolla? Ja tiedäthän, että minä voisin nyt olla prinssin morsian, jos olisin tahtonut. Tuntuu kuin kutoisin omaa hääpukuani.
Minuakin on käsketty soittamaan huilua häissä. Kuuluu jo tulleen vieraita, Suvikunnan hovirouva, hoviherra ja kamarineiti. Kamarineiti lupasi käydä sinua katsomassa.
Kamarineitikö? Sepä hauskaa! Me luimme aina ennen suloisia satuja.
Hän opettaa sinua sitomaan morsiusseppelettä.
Pitääkö minun niitäkin tehdä?
Pitänee, tokko osaat?
Ettenkö osaisi, minä osaan, mitä minä vain tahdon.
Mutta et aina tahdo.
Tahdon, mutta en silloin, kun muut tahtovat minun tahtovan.
Prinssi on kai sinut jo unohtanut.
Minutko unohtanut?
Eipä enään huoli sinua kuningattarekseen. Nyt saat viettää häitä prinssin halvan metsänvartijan kanssa.
Häitä? Hahhaa! En ole vielä sellaisia ajatellut. Minä en voi sitä unohtaa, että prinssi unohti minut niin pian.
Ei kukaan ole korvaamaton.
Mutta minäpä keksin keinon, minä liehittelen sitä prinssiä niin, että hän unohtaa prinsessan. Sanoihan hän kerran rakastavansa minua, silloin kun tarjosi minulle sitä taikapeiliä. Ehkä minä peilin avulla saan hänet taas pauloihini. Sinullahan on pala peilistä.
Tässä on peilinsiru, mutta käytä sitä varovasti, minä hirmustuisin jos unohtaisit minutkin.
IMANDRA (katsoo peiliin)
Mutta mitä! Eihän nenäni enään veny ja silmäni ovat selkeät.
Katsos peilissä on kaksi puolta.
Ah, siksikö minä niin suutuin prinssiin! Se prinssin seuralainen käänsi kasvojeni eteen peilin pahan puolen.
Siksi, että näytit itsestäsi vain pahoja puolia.
Eikö minulla ole hyviäkin puolia? Minua sanottiin hovissa aina häijyksi.
Sinä voit olla hyväkin, kun vain tahdot.
Mutta minä tahdon olla hyvä vain omasta tahdostani. Pakosta minä vain paadun. Kyllä minä kostan prinssille sen, että hän aikoi ryöstää minut metsässä.
Mutta taikapeili on vaarallinen, voit eksyä ryöstämään jotain itseltäsi. Ehket voi eroittaa minua prinssistä.
IMANDRA (peilaillen)
Tänään tahdon olla kaunis ja keveä kuin unetar.
Älähän vain rakastu prinssiin! Silloin minä kuolisin, mutta silloin ei prinssikään enään eläisi.
Oh, sinä kuolisit! Mihin minä silloin joutuisin!
Minä voisin surmata oman kuvani.
Prinssinkö? Voisitko sinä surmata hänet minun tähteni? Mutta silloinhan pyöveli sinut teloittaisi. Oh!
Kuule ja muista! Älä vain erehdy minun ja prinssin suhteen.
IMANDRA (Katsoen peiliin)
Tämä peili lumoo silmät, minä en ymmärrä… Etten vain erehtyisi sinun ja prinssin suhteen!
Mitä jos prinssin päähän pälkähtäisi pukeutua toiseksi?
Oh, minä pelkään! Tämä peili sekoittaa selvimmät ajatukset. Ei, ei, en erehtyisi sittenkään! Mutta nyt minä menen peseytymään kaivolle. (Menee, Otro tulee toisesta ovesta.)
Iloista huomenta, teidän korkeutenne!
Metsänvartija! Olen nyt oma vartijani.
Hovissa nauretaan tälle sukkelalle seikkailullenne. Kuinka korkea vartijattarenne edistyy?
Hoviherra ja hovirouva ovat kasvattaneet hänet aivan nurinkurisesti.
Hänen pohjimmainen, hieno vaistonsa opettaa hänet lopulta oikealle teidän ohjauksellanne.
Toivon niin, mutta minä olen toisinaan niin piintynyt hänen hulluihin päähänpistoihinsa, että olen unohtaa oman opetukseni.
Mutta hän taipuu jo tapoihinne?
Minun täytyy usein taipua hänen tapoihinsa. Minun täytyy nousta yhtä varhain kuin hänenkin, tehdä työtä niinkuin hänenkin.
Prinsessa on siis vielä penseä?
Oh, mutta minä iloitsen aamun raikkaudesta, iloitsen onnestani, kasvavista voimistani. Ymmärrän nyt työn arvon paremmin kuin ennen.
Te näytätte terveeltä kuin metsämies.
Mutta vielä enemmän iloitsen minä prinsessan kasvavasta kauneudesta ja hänen sielunsa salaisesta suloudesta.
Hän on kuin luonnon lapsi, viehkeä vikoineenkin. Te ohjaatte häntä näkymättömällä kädellä.
Hän ei saa huomata, että häntä ohjataan.
Tässä on oma viittanne, kruununne ja kullatut kenkänne, kuten käskitte.
PRINSSI (pukeutuen)
Nyt panemme hänet koetukselle!
Mutta jos metsäkyyhkynne karkaa.
Ei pelkoa! Olen siltä varalta asettanut kujeilijani halkovajaan. — Ja lopulta — vangitutan minä itseni.
Ahaa, ymmärrän — metsänvartijan! Teidän viisautenne on verraton kuten hyveenne ovat hiljaiset.
Tahdon häntä hiukan hämmästyttää ja häikäistä. (Katsoo ikkunasta.)
Kas, hän tulee jo kaivolta! Tahdon olla yksin. (Vetäytyy syrjään.)
Ymmärrän, teidän korkeutenne! (Menee.)
IMANDRA (tulee kiireesti, astuu ikkunan luo ja alkaa kastella kukkia, seisoo selin prinssiin.)
No, etkö mene halkoja hakkaamaan! Tässä kastelen "Kodin ilon" kukkia, onpa tämäkin kodin iloa. Päivä menee taas pilveen.
Taitaa tulla sade.
Vai luuletko olevasi joku prinssi, jonka ei tarvitse tehdä mitään?
Eivätkö prinssit tee mitään?
Eivät tee muuta kuin huvittelevat ja kulkevat maita mantereita kosiskellen onnettomia prinsessoja niinkuin se Kaukovallan prinssikin.
PRINSSI (nauraen)
Hahhaa!
Mitä naurettavaa siinä on?
Onko se prinssi niin häijy?
Häijy kuin synti. Mutta tulkoonpa toiste ryöstämään, niin kyllä minä sen höyhennän! Taitaa sen korvat kuumottaa siitä korvapuustista, minkä minä metsässä annoin.
PRINSSI (nauraen)
Taitaa niin kuumottaa, hahhaa!
Oletko naurutautinen, vai mitä! Ala jo mennä, muuten saat sinäkin!
Ai, ai!
Niin, ai, ai! (Kääntyy kiljahtaen.) Ai, ai, prinssi! (Juoksee ympäri tupaa, avaa luukun ja kätkeytyy kuoppaan.)
PRINSSI (luukun ääressä)
Sielläkö sinä olet? Mitä sinä siellä teet? Avaahan nyt hiukan!
IMANDRA (raottaa luukkua)
Minä vain haen porkkanoita.
Sinä veitikka, eihän kuopassa ole porkkanoita. Miksi sinä juoksit pakoon?
Minä pelkäsin — aavetta.
Olenko minä niin aaveen näköinen?
Ei, ei, mutta kun minä luulin Metsä-Matin olevan tuvassa ja äkkiä hän muuttui…
Prinssiksi!
Luulin, että tässä oli jotain taikaa.
Onko sinulla joku taikakalu…?
Ei, ei minulla ole. Minä en erottanut äänestä.
Tulehan pois sieltä pimeästä, muuten siellä alkaa kummitella.
En minä tule. En minä uskalla. (Vetää luukun kiinni.)
Kuka sinä olet? Nouse nyt sieltä, muuten minä seison luukulla siksi kunnes Metsä-Matti tulee. Avaa heti!
IMANDRA (avaa)
Voi, voi, prinssikulta, ettehän suuttunut.
Kyllä minä suutun, jollet jo tule.
IMANDRA (nousee kuopasta, niijaa maalaisesti)
Minä häpeän niin, kun minä sanoin prinssiä häijyksi ja…
Ja laiskaksi. Ah, en ollut sinua tuntea, minähän tapasin sinut metsässä.
Minä en olisi silloin tuntenut itseäni.
Sinä olet se sama pesemätön paimentyttö, jota…
Jota te luulitte noidaksi.
Taisit hiukan noitua, koska minä unohdin itseni.
Ei, ei, en minä noitunut. Minähän unohdin itseni, kun annoin…
Aika korvapuustin, hahhaa! Että korvat vieläkin kuumottavat.
Minun korvani kuumottavat sitä ajatellessani.
Sinä olit uskollinen Metsä-Matillesi, et antanut suuta prinssillekään.
Miksi prinssi piti pilanaan?
Sinä olit niin Suvikunnan prinsessan näköinen, etten voinut vastustaa haluani.
Olisikohan Suvikunnan prinsessa tehnyt samoin?
Ehkä hän olisi hyppinyt harakkaa. Oh, minä en sääli häntä enään.
IMANDRA (pettyneenä)
Te ette siis muistele häntä enään.
Minä vietän kohta häitä. Minä säälin tulevaa korkeata puolisoani.
Sanotaan, että hän istuu mykkänä tornikomerossa.
Kukaan ei saa häntä nähdä ennenkuin hää-iltana, silloin hänen kielensä lumous laukeaa.
Onko hän kauniimpi kuin — Suvikunnan prinsessa?
Hän on nyt onneton ja se kaunistaa kaikkia.
Olenko minä enään kaunis?
Pikku narri! Sinä et ole onneton.
Oi, minä olen niin onneton, minä tahtoisin kuolla!
Olet olevinasi onneton. Kaikki nuoret neitoset haaveksivat häitä ja kuolemaa. Etkö sinäkin ole onnellinen tässä pienessä mökissä?
Minä en tiedä. Minä tahtoisin olla onnellinen.
Eikö Metsä-Matti ole hyvä sinulle? Onko hän kovakourainen?
Hän ei lyö ja toisinaan minä toivoisin, että hän löisi. Minä olen sellainen! Minä tahtoisin, että hän hivelisi minun hiuksiani, koskisi käsiäni niinkuin prinssi silloin metsässä…
Mitä, mitä sinä makeilet? Minun käteni ovat nyt sidotut, minä en saa muistaa…
Ettekö muista…? Minä olisin tahtonut, että Metsä-Matti olisi minut oikein ryöstänyt salaa yöllä linnanikkunasta.
Vieläkö sinä haudot hullutuksiasi?
Enkö minä sitten enään ole ryöstämisen arvoinen? Katsokaa, käteni ovat nyt karkeat… Ei prinssikään niitä nyt koskisi.
Kudo sinä vain kangastasi! Ompele siihen helmiä ja kalliita kiviä, tähtiä ja lähteensilmiä, niin morsiameni ilostuu! — Vieläkö sinä istut lähteellä ja katselet kuvaasi?
Mitäpä minä katsoisin kun ei kukaan minua katsele!
Minun täytyy sanoa Metsä-Matille, että hän katselee sinua enemmän.
Ei, ei, kyllä hän katselee minua usein salaa ja toisinaan nauraa hän itsekseen. Hän on niin kummallinen ja kateenarka.
Kelle?
Prinssille.
Minulle? Miksi niin?
Kun te silloin metsässä… Oh, minä en uskalla sitä ajatella…
PRINSSI (katsellen kukkia)
Sinulla onkin nyt niin sirkut silmät ja sinä olet armas katsella kuin tämä kodinilon kukka.
Se on niin vaarallista, Matti on niin kiivas, hän voisi…
Mitä?
Unohtaa, että hän on prinssin palvelija.
Uskaltaisiko hän nousta omaa herraansa ja hallitsijaansa vastaan? Oh, tämä on niin naurettavaa! Minä en pelkää!
IMANDRA (veikeillen)
Ettekö pelkää enään minua, minun silmiäni? Tahdotteko, niin minä tanssin teille?
Mitä sinä tahdot? Älä vain hypi harakkaa!
Hahhaa, niinkuin Suvikunnan prinsessa.
Oh, sinä olet viehkeä kuin hän, vaarallinen kuin hän, sinä olet vieno velho, sinä lumoat silmäni.
IMANDRA (välkyttelee peilin palasella niin, että päivänsäteet valaisevat prinssin kasvoja.)
Mitä sinä teet, sokaiset silmäni, näen valkoisia hiiriä lattialla!
Päivän elohiiret tanssivat silmissänne. Kuuletteko? (Kuuluu huilun soittoa.)
Kuka soittaa?
Metsä-Matti soittaa halkotarhassa.
Metsä-Matti?
Minä pelkään… Hän hioo kirvestään.
Kirvestään? Mitä varten?
Armollinen prinssi! Älkää panko Mattia vesitynnyriin!
Mitä hän aikoo? En ymmärrä… Sinä vedät minua kuin virta. Noita!
Enkö ole ihana?
Ah, ihana! Tanssi, tanssi!
Minä tanssin teidän sydämeenne.
Sinä olet sydämetön, minulla ei ole enään sydäntä, tyhjä paikka, pimeys!
Ettekö muista Imandraa!
Ah, muistan!
Ja olette unohtanut sen uuden prinsessan? Ah, minä olen kateellinen hänelle.
En muista, sinun huulesi hurmaavat. Tanssi, tanssi!
Minä tanssin!
Sinun kätesi kimmeltää kuin kristalli, mitä sinulla on?
IMANDRA (asettaa peilin prinssin kasvojen eteen)
Taikapeili!
Oh, kuinka minä olen ruma, minä olen hukassa! Missä minä olen? En tunne itseäni, en sinua. Tule! (Prinssi aikoo syöksyä Imandran syliin, joka väistyy tanssien.)
Tulen häihin!
Häihin? Nyt muistan morsiameni. Nyt muistan, mitä minä olen tehnyt.
Pääni on pyörällä, minä tukehdun! Missä on ovi? Ilmaa, ilmaa!
(Juoksee ovesta.)
Prinssi, tulkaa takaisin! Se oli vain pilaa. (Katsoo ikkunasta.) Hän meni! Hm. (Asettuu kangaspuiden ääreen ja alkaa kutoa, laulaa.)
Nyt tornissa kutoo neitoset hääkultakangastaan,
ja morsiusneidot laulavat nyt armaastansa vaan.
Soi viimeisen kerran mun lempeni laulu!
Ne punoo pukuun helmiä ja kalliita kiviä,
ne punoo morsiuskruunua ja Indian silkkiä.
Soi viimeisen kerran mun lempeni laulu!
Ja ken ne helmet, kivet saa ja ken sen kruunun saa,
ei kukaan enään rakasta nyt kurjaa kutojaa!
Soi viimeisen kerran mun lempeni laulu!
En enään ilonpäiviä mä näe milloinkaan
ja suruhunnun kutoa nyt itselleni saan.
Soi viimeisen kerran mun lempeni laulu!
En helmiä, en kiviä mä siihen punoa saa,
on kyynelhelmet ainoat, joilla voin sen koristaa.
Soi viimeisen kerran mun lempeni laulu!
(Kuuluu sateen rapinaa katolla ja ikkunalla.) Uh! Kuka kolkutti?
(Menee avaamaan.)
HOVIHERRA (ja hovirouva)
Tästä, armollinen rouva! Ai! Löin pääni ovenkamanaan. Tänne tullessa täytyy kumartaa.
Niinkuin hovissa. Yh, pääsimmehän sateen suojaan. (Asettaa tirkistyslasin silmilleen.) Mikä muunnos!
HOVIHERRA (rientää esille)
Prinsessa!
Ah!
Kenelle te kudotte noin kaunista kangasta?
Kaukovallan prinssin tulevalle puolisolle.
Mikä alennuksen askel!
Niin, meitä on kutsuttu prinssin häihin.
Ja tällaisessa harakanpesässä prinsessa nyt asuu!
Ei tämä ole mikään harakanpesä!
Siitä saitte, että hypitte harakkaa. Eikö nyt olisi ihanaa astua kuninkaalliseen kultasaliin morsiuskruunu päässä? Eikö prinsessa kadu?
Mitäpä minä katuisin, en ole mielestäni mitään pahaa tehnyt.
HOVIROUVA (pirskoittaen hajuvettä)
Täällä on niin umpea ilma. Avatkaa ikkuna!
(Hoviherra avaa ikkunan.)
Kaikkeen sitä tottuu.
Mutta hovitapoihin oli vaikea tottua.
Täällähän on sievää ja siistiä. Palkit ja seinät säihkyvät puhtautta.
Pieni porsliiniparatiisi!
Peseekö prinsessa itse lattian?
Kukapa sen pesisi!
Prinsessa raataa kuin palkkapiika, mikä häväistys!
Ei työ ole häpeäksi, sanoo Metsä-Matti.
Ja puutarhassa tuoksuvat omenapuut!
Mutta hajuvesi sekoittaa niiden tuoksun.
Tiedättekö! Minun ruusuveteni on tuotu Indiasta saakka.
Suurin ilomme olisi nähdä teidät taas keskellämme, kullatussa kammiossanne, jonka olemme kaunistaneet.
Mutta siellä on niin ikävä.
Minä annan anteeksi prinsessan entiset erehdykset.