»Hän avasi matalan oven, josta pari jyrkkää porrasta vei alas kodin pyhäkköön. Astorre näki kömpelön holvikaton alla paljasjalkaisen munkin rukoilevan alttarin edessä, kynttilän lepattavassa valossa. Polvillaan olevan munkin vartalo ja ikä muistuttivat häntä itseään. Hänellä oli yllään pyhän Fransiskuksen kaapu ja vyötäisillä köysi, samoin kuin Astorrellakin oli ollut.

»Tuo paljasjalkainen munkki oli siinä polvillaan kuin Jumalan lähettämänä juuri tänä hetkenä viimeisen kerran varoittamassa Astorrea. Lääke muuttui kuitenkin myrkyksi Astorren polttavissa suonissa. Nähdessään entisen luostarielämänsä kuin ruumiillistuneena edessään valtasi hänet raivoisan uhman henki. Tallasin jalkoihini ensimäisen pyhän lupaukseni, miksi en tallaisi toista? Pyhät antoivat minun sortua. Ehkäpä he nyt auttavat ja suojelevat minua syntisenä. Hurjistuneena hän tarttui Antiopeen ja pikemmin kantoi kuin talutti hänet portaita alas; mutta kreivitär Olympia, jonka järki lyhyen selkeyden jälkeen taas oli sekaantunut, läimähytti oven kiinni, ikäänkuin ottaen vangikseen kauan pyydystetyn ja vihdoin tavoitetun otuksen, ja jäi kuuntelemaan avaimenreiästä.

»Mitä hän näki, ei tiedä kukaan. Tarinan mukaan olisi Astorre paljastanut miekkansa, uhannut paljasjalkaista ja vihdoin hänet surmannut, mutta se on mahdotonta, koska hänellä ei milloinkaan ollut miekkaa kupeellaan. Luultavampaa on, että paljasjalkainen — surullista kyllä — turmeltuneena munkkina pisti poveensa rahapussin, jonka Astorre oli ottanut mukaansa mennessään ostamaan Dianalle kihlasormusta.

»Ovella kuuntelevan kreivittären kasvoista huomaan kuitenkin, että pappi vastusteli, että munkit joutuivat käsikähmään, ja raskaassa holvissa tapahtui iljettävä kohtaus. Kreivitär ymmärsi, että kysymyksessä oli rikos, ja että lain koura ja petetyn morsiamen kosto tulisivat uhkaamaan häntä, koska hän oli tämän rikoksen alkuunpanija ja siis osallinen siihen. Sitä paitsi oli hänen miesvainajansa mestauksen vuosipäivä tulossa, ja hän arveli siksi, että hänen oma mieletön päänsä voisi joutua mestauslavalle. Hän oli jo kuulevinaan Ezzelinon askelten lähenevän ja karkasi pakoon huutaen 'auttakaa! Murhaaja!'

»Tuskissaan hän syöksyi käytävän ikkunaan, josta näkyi palatsin ahdas piha. 'Muulini, kantotuolini', huusi hän pihalle. Palvelijat nauroivat ristiriitaiselle käskylle — sillä muulia käytettiin maalle ja kantotuolia kaupunkiin lähdettäessä — ja alkoivat nousta veltosti nurkastaan, jossa he olivat kurpitsalyhdyn valossa juoneet ja pelanneet arpapeliä. Vanha tallimestari, ainoa palvelijoista, joka oli pysynyt emännälleen uskollisena, satuloitsi huolestuneena pari muulia ja talutti ne portista kadunpuoleiselle pihalle; hän oli seurannut kreivitär Olympiaa jo monelle turhanpäiväiselle retkelle. Muut palvelijat kuljettivat hänen takanaan pilaa tehden kantotuolia.

»Palatsin komeissa portaissa törmäsivät vastakkain kreivitär, joka heikkopäisillekin ominaisesta, voimakkaasta itsesäilytysvaistosta oli unohtanut rakkaan lapsensa, ja levoton Ascanio, joka ei ollut kuullut mitään asiain menosta ja rauhattomaksi tulleena oli siksi lähtenyt saamaan tietoja.

»'Signora, mitä on tapahtunut', kysyi hän kiireesti.

»'Onnettomuus', vaakkui kreivitär kuin lentoon pyrähtävä korppi, juoksi alas portaita, istuutui muulinsa selkään, kannusti sitä vimmatusti kantapäillään ja katosi pimeään.

»Ascanio kulki pimeiden salien läpi etsien ihmisiä ja tuli lopuksi Antiopen huoneeseen, jota valaisi kreivitär Olympian jättämä lyhty. Hänen siinä silmäillessään ympärilleen avautui kappelin ovi, ja kaksi ihanaa, aavemaista olentoa astui esiin ikäänkuin maan alta. Rohkea nuorukainen alkoi vavista. 'Astorre, teidät on vihitty!' Munkin sointuisa nimi kajahti holveissa kuin sotatorvi samana päivänä oli kajahtanut. 'Ja sormessasi on vielä Dianan sormus!'

»Astorre tempasi sen sormestaan ja viskasi menemään.

»Ascanio riensi avonaiseen ikkunaan, josta sormus oli hävinnyt. 'Se on vierähtänyt kahden katukiven väliin', kuuli hän kadulta ja näki turbaneja ja rautahaarniskoja välähtävän. Voudin yövartiasto oli alkanut yöllisen kierroksensa.

»'Pari sanaa, Abu Muhamed', huusi Ascanio päättävästi valkopartaiselle, joka avuliaasti vastasi: 'toivomuksesi on minulle käsky' ja samalla katosi palatsin porttikäytävään kahden saraseenin ja saksalaisen seuraamana.

»Abu Muhamed-al-Tabib ei ainoastaan valvonut katujen turvallisuutta, vaan hän tuli talojen salaisimpiinkin huoneisiin vangitsemaan maankavaltajia — tai niitä, joille vouti suvaitsi antaa tämän nimen. Keisari Fredrik oli lahjoittanut hänet vävylleen tyrannille, jolle Abu Muhamedin oli pitänyt hankkia saraseenilainen henkivartiasto. Itse oli Abu Muhamed jäänyt Paduaan sen johtajaksi. Hän oli arvokkaan näköinen ja hänellä oli sulava käytös. Abu Muhamed otti osaa niiden perheiden suruun, joiden jäseniä hän vei vankilaan tai mestauslavalle, ja lohdutti onnettomia lausuen huonolla italiankielellään arabialaisten runoilijain lauseita. Liikanimen 'al Tabib', joka merkitsee lääkäriä, oli hän luullakseni saanut pikemmin muutamain hänelle ominaisten lääkärimäisten, rohkaisevien kädenliikkeiden ja rauhoittavain lauseiden takia kuin kirurgisesta taidostaan. Sanalla sanoen Abu Muhamed koetti lempeydellään lieventää elämän traagillisuutta, eikä hän kovasta ja säälimättömästä virastaan huolimatta ollut Paduassa mikään vihattu henkilö. Myöhemmin, kun tyranni alkoi huvikseen kiduttaa ihmisiä, jota sinun, Cangrande, on mahdoton uskoa, erosi Abu Muhamed hänestä ja palasi lempeän keisarinsa luokse.

»Tultuaan salin kynnykselle antoi Abu Muhamed kolmelle seuralaiselleen merkin jäädä siihen odottamaan. Saksalainen, uljas mies, jolla oli kädessään soihtu, ei siinä kauan pysynyt. Hän oli saattanut Germanoa iltakellojen soidessa Vicedominien palatsiin ja tämä oli hänelle nauraen sanonut: 'nyt saat mennä! Minä kihlaan täällä siskoni Dianan munkille.' Saksalainen tunsi päällikkönsä sisaren ja oli jollain lailla salaisesti kiintynyt häneen, hänen kookkaaseen vartaloonsa ja rehellisiin silmiinsä. Nähdessään nyt munkin seisovan käsi kädessä pienen, siron naisen kanssa, joka hänen mielestään muistutti nukkea Dianan komean kuvan rinnalla, aavisti saksalainen uskottomuuden tapahtuneen, heitti vihoissaan loimuavan soihdun kivilattialle, mistä toinen saraseeneistä sen varovasti nosti, ja riensi ilmoittamaan Germanolle munkin petosta.

»Ascanio aavisti, mitä saksalaisella oli mielessä, ja pyysi Abu Muhamedin kutsumaan hänet takaisin. Mutta saraseenipäällikkö kieltäytyi. 'Hän ei kuitenkaan tottelisi, vaan surmaisi minut tai jonkun muun seurastamme, sanoi saraseeni rauhallisesti. Voinko mitenkään muuten palvella sinua? Pitääkö minun vangita tämä kukoistava nuori pari?'

»'Astorre, meidät tahdotaan eroittaa', valitti Antiope etsien turvaa munkin syleilyssä. Yhtä helposti kuin Antiope alttarin ääressä oli langennut rikokseen, oli hän myös menettänyt luontaisen rohkeutensa. Munkki, jota rikos päinvastoin oli rohkaissut ja kiihoittanut, astui askeleen saraseenipäällikköä kohti ja tempasi huomaamatta miekan hänen kupeeltaan. 'Varovasti, poika, muuten voit haavoittaa itseäsi', varoitti vanhus häntä hyväntahtoisesti.

»'Kuulehan, Abu Muhamed', alkoi Ascanio selittää, 'tämä raju nuorukainen on lapsuuteni leikkitoveri, sittemmin tunnettu munkki Astorrena: hänet olet varmaan nähnyt Paduan kaduilla. Hänen oma isänsä on petoksella toimittanut hänelle vapautuksen munkkilupauksesta ja kihlannut hänelle naisen, jota hän ei rakasta. Muutama tunti sitten vaihtoi hän sormusta morsiamensa kanssa ja nyt on hän tässä edessäsi toisen aviopuolisona'.

»'Sallimus', arvosteli saraseeni leppeästi.

»'Petetty morsian', jatkoi Ascanio, 'on Germanon sisar, Diana Pizzaguerra. Sinä tunnet Germanon ja tiedät, ettei hän suinkaan ole luulevainen. Hän päinvastoin luottaa mahdollisimman kauan, mutta jos hän kerran selvästi huomaa olevansa petetty, veristyvät hänen silmänsä, ja silloin hän surmaa'.

»'Niin on', vahvisti Abu Muhamed, 'hän polveutuu äitinsä puolelta
Saksasta, joka on uskollisuuden koti'.

»'Neuvo minua, saraseeni. Tiedän yhden ainoan keinon, se ehkä pelastaa. Annetaan asia voudin ratkaistavaksi. Tuomitkoon Ezzelino. Väkesi vartioi sillaikaa munkkia hänen omassa palatsissaan ja minä kiirehdin setäni luokse. Tämän nuoren naisen viet sinä, Abu Muhamed voudin sisaren, kreivitär Cunizzan, hurskaan ja hyväntahtoisen valtiattaren luo, joka on hovineen ollut täällä jo muutamia viikkoja. Ota huostaasi tuo pieni, syntinen kaunotar. Uskon hänet sinun valkean partasi turviin'.

»'Voit sen tehdä', vakuutti Muhamed.

»Antiope kietoi kätensä munkin ympärille ja valitti vielä epätoivoisemmin kuin äsken: 'meidät tahdotaan eroittaa. Astorre, älä jätä minua! Älä edes hetkeksikään, älä silmänräpäykseksikään, muuten kuolen!' Munkki kohotti miekkaa.

»Ascanio, jolle väkivalta yleensä oli vastenmielistä, katsoi kysyvästi saraseeniin. Abu Muhamed silmäili isällisesti nuorta paria: 'syleilköön varjot toisiaan', sanoi hän sitten suopeasti, siksikö ehkä että oli filosofi ja elämä hänestä oli vain harhanäky, vai ajatteliko hän kenties näin: huomenna Ezzelino voi tuomita heidät kuolemaan, suotakoon rakastuneille perhosille heidän lyhyt hetkensä.

»Ascanio ei epäillyt elämän todellisuutta ja oli siksi sitä taipuvaisempi ymmärtämään saraseenin sanat jälkimäisessä merkityksessä. Ei ainoastaan kevytmielisyytensä — jos kohta hän olikin kevytmielinen — vaan myös hyvän sydämensä ja inhimillisyytensä vuoksi hänen oli mahdoton eroittaa rakastuneita toisistaan.

»'Astorre, tunnetko minut', kysyi hän.

»'Olit ystäväni', vastasi munkki.

»'Ja olen vieläkin. Uskollisempaa sinulla tuskin on'.

»'Älä eroita minua Antiopesta', rukoili munkki niin liikuttavalla äänellä, ettei Ascanio voinut vastustaa. 'Olkaa sitten yhdessä, kunnes joudutte oikeuden eteen'. Ascanio ja Abu Muhamed kuiskailivat keskenään.

»Saraseeni lähestyi munkkia, irroitti hänen kätensä sormi sormelta miekankahvasta ja antoi miekan liukua tuppeen. Sitten hän meni ikkunan luo, antoi väelleen merkin, ja saraseenit tarttuivat kreivitär Olympian kadulle jääneeseen kantotuoliin.

»Paettiin kiireesti pitkin pimeää katua, ensimäisenä Antiope neljän saraseenin kantamana, hänen vieressään munkki ja Ascanio, heidän jälessään turbanipäiset miehet ja viimeisenä Abu Muhamed.

»Riennettiin pienen torin yli, sitten valaistun kirkon ohi. Kun pakolaiset olivat tulleet pimeän kadun päähän, törmäsivät he yhteen toisen kulkueen kanssa, joka tuli heitä vastaan. Syntyi kiivas kina. 'Tilaa Sposinalle', huusi vastaantuleva joukko. Lähellä olevasta kirkosta saapui paikalle kuoropoikia, kädessä pitkät kynttilät, joiden lepattavaa liekkiä he koettivat toisella kädellään suojata. Kynttilöiden kellertävässä valossa näkyi kallellaan oleva kantotuoli ja kumoon menneet paarit. Sposina oli nuori, kuollut morsian, kansan lapsi, jota vietiin hautaan. Kuollut ei liikahtanut vaan antoi tyynesti jälleen nostaa itsensä paareille. Koolla oleva kansanjoukko näki munkin kiertävän kätensä Antiopen ympärille, joka oli hypännyt kantotuolista, ja tiesi samalla, että munkki sinä päivänä oli kihlannut Diana Pizzaguerran. Abu Muhamed palautti järjestyksen. Muitta onnettomuuksitta saavuttiin Vicedominien palatsiin.

»Astorren ja Antiopen tulo herätti palvelijoissa ihmettelyä ja säikähdystä. Sanomatta jäähyväisiä Abu Muhamedille ja Ascaniolle katosivat puolisot porttiholviin. Ascanio kääriytyi tiukemmin vaippaansa ja seurasi vielä vähän matkaa saraseenia, joka kiersi valvottavanaan olevaa linnaa, lukien sen torneja ja mitaten silmillään sen muureja.

»'Tehty päivätyö', sanoi Ascanio.

»'Autuas yö', vastasi saraseeni katsellen kimmeltävää tähtitaivasta. Tähdet kulkivat äänettöminä ratojaan, ihmiskohtaloita ohjaten tai ohjaamatta,— kunnes uusi päivä, Astorren ja Antiopen viimeinen, sytytti jumalaisen soihtunsa.

»Päivän sarastaessa oli tyranni veljenpoikansa kanssa noussut linnantorninsa pienen pyöreän ikkunan ääreen kuuntelemaan torille kerääntyneen ihmisjoukon kiihtynyttä sorinaa, joka kuohui ja kohisi kuin aaltoileva meri.

»Huhu kantotuolin ja paarien yhteentörmäyksestä edellisenä päivänä ja siitä syntyneestä mellakasta oli nuolen nopeudella levinnyt yli koko kaupungin. Sekä valveilla että unessa ajateltiin vain munkkia ja hänen häitään, miten tuo jumalaton ei ollut tyytynyt taivaallisen lupauksensa rikkomiseen, vaan oli rikkonut maallisenkin, pettänyt morsiamensa, heittänyt pois kihlasormuksensa ja suoraa päätä syttynyt toiseen naiseen ja kosinut häntä, viisitoista-vuotiasta tyttöstä, elämän keväimessä olevaa kukkaa. Revitystä kaavusta oli lentänyt ilmoille ahne petolintu.

»Arveltiin oikeudenmukaisen tyrannin jättävän huomioon ottamatta syyllisten korkean aseman ja panevan saraseeninsa vartioimaan taloa, johon puolisot olivat piiloutuneet. Luultiin hänen jo tänään ottavan käsiteltäväkseen näiden kahden ylhäisen rikoksen — nuori, rikollinen Antiope oli Canossan sukua, — saattavan siveän Dianan oikeuksiinsa ja heittävän syyllisten veriset päät ikkunasta kunnon kansalle, jota aateliston huono esimerkki oli loukannut.

»Silmäillen kiihtynyttä ihmisjoukkoa, antoi tyranni Ascanion kertoa edellisen päivän tapahtumat. Munkin rakastuminen ei näyttänyt ollenkaan liikuttavan Ezzelinoa; vain sormuksen vierähtäminen sillalle kiinnitti hetkeksi hänen huomiotaan uutena kohtalon ilmenemismuotona. 'Lausun paheksumiseni siitä, ettet eilen erottanut heitä toisistaan, kiitokseni taas, että vartioit heitä. Dianan kihlaaminen pysyy voimassa. Väkivallalla tai rahapussilla hankittu vihkiminen on kaikkea muuta kuin pätevä. Pappi, joka antoi säikäyttää itseänsä tai ei kestänyt rahan houkutusta, ansaitsee hirsipuun; roikkukoon siinä heti kun on saatu kiinni. Kysyn vielä kerran, minkätähden sinä et asettunut syyntakeettoman ja lapsen väliin, minkätähden et temmannut hoipertelevaa miestä huumaantuneen naisen sylistä? Annoit heidät toisillensa. Nyt he ovat aviopuolisoja'.

»Ascanio, jonka mieli yön levon jälkeen taas oli kevyt ja valoisa, koetti pidättyä hymähtämästä. 'Sinä, epikurolainen», soimasi Ezzelino häntä. Mutta nuorukainen alkoi imarrella tyrannia: 'siinä nyt ollaan, ankara setäni! Kunpa vaan ottaisit jutun ratkaistaksesi, olisi kaikki pelastettu. Olen kutsunut asianomaiset tuomioistuimesi eteen nyt yhdeksän aikaan.' Vastapäätä olevassa kirkontornissa löi kello yhdeksän. 'Jos vain tahdot, Ezzelino, niin luja ja taitava kätesi avaa solmut; sinullehan se on leikkiä. Rakkaus on valmis tuhlaamaan, ja itaruudelle on kunnia vierasta. Rakastuneelta munkilta saa tuo vanha saituri, joksi me kaikki tunnemme arvoisan Pizzaguerran, mitä ikänä hän pyytää. Germano tosin kyllä vetää esiin miekkansa, mutta käsket hänen pistämään sen takaisin tuppeen. Hänhän on sinun väkeäsi ja tottelee, vaikkakin kiristelee hampaitaan'.

»En tiedä, onko minulla oikeus suojella munkkia Germanon miekalta. Astorre viskasi ensin sandaalinsa menemään, sitten hän tallasi ritarikengät länttään ja antoi munkin cantus firmuksen vaihtua pahanpäiväiseen katurenkutukseen. Saako hän enää elää? Voiko hän? Minä kyllä puolestani suon tuon häilyvän miesparan säilyttää henkensä. Mutta hänen kohtaloonsa en voi vaikuttaa mitään. Jos Germanon miekka on tuleva hänen osakseen, voin ainoastaan lykätä onnettoman hetken tuonnemmaksi. Joskus se kuitenkin on tuleva. Olen siitä varma. Senkaltaista olen kokenut.» Ja tyranni vaipui syviin mietteisiin.

»Ascanio katsoi arasti syrjään. Hän muisti kaamean jutun.

»Ezzelino oli kerran valloittanut linnoituksen ja tuominnut mestattaviksi linnaa puolustaneet kapinoitsijat. Lähinnä saapuvilla ollut sotilas sai käskyn heiluttaa mestauskirvestä. Kun erään nuoren, kauniin pojan vuoro tuli polvistua kuoloniskua saamaan, herättivät hänen kasvonpiirteensä tyrannin huomiota. Ezzelinosta hän näytti tutulta, ja hän kysyi nuorukaiselta, ketkä hänen vanhempansa olivat. Pojan äiti oli nainen, jota Ezzelino nuoruudessaan oli luvattomasti rakastanut. Tuomittu nuorukainen sai armahduksen. Mutta sekä oma uteliaisuus että mestattujen omaisten alituiset pistosanat yllyttivät poikaa ottamaan selon, miksi juuri hänet oli armahdettu, eikä hän saanut rauhaa ennenkuin pääsi arvoituksen perille. Kerrotaan hänen uhanneen äitiään tikarilla ja niin vihdoinkin saaneen tietää kammottavan salaisuuden. Häpeällinen syntyperä myrkytti hänen nuoren mielensä. Hän yhtyi uudelleen salaliittoon tyrannia vastaan, hyökkäsi kadulla hänen kimppuunsa ja sai surmansa saman sotilaan kädestä, joka oli surmannut kapinoitsijat ja saapui nyt ensimäisenä Ezzelinon avuksi. Hän siis kuoli kuitenkin tuon miekan lävistämänä.

»Ezzelino peitti hetkeksi kasvonsa kädellään, sillä hän näki jälleen poikansa kuoleman. Sitten hän nosti hitaasti päätään ja kysyi: 'mikä tulee Dianan kohtaloksi?'

»Ascanio kohotti olkapäitään. 'Dianaa seuraa onneton tähti. Hän on menettänyt jo kaksi miestä, toisen on vienyt Brenta, toisen häntä viehättävämpi nainen. Sitäpaitsi on hänellä kitsas isä. Hän menee luostariin. Mikäpä muu tulisi hänen osakseen'.

»Torilta alkoi samassa kuulua huutoja, kirouksia ja uhkauksia. 'Tappakaa munkki', yllyttivät muutamat, ja kun oltiin jo joka suunnalta yhtymäisillään tähän huutoon, muuttuikin kansan viha äkkiä kuin ihmeen kautta hämmästykseksi ja ihailuksi. Kuului vain: 'ah' ja 'miten kaunis'. Tyrannin ja Ascanion oli helppo ikkunasta seurata mitä torilla tapahtui. He näkivät Astorren ja hänen nuoren puolisonsa lähestyvän muulien selässä, siroilla berberihevosilla ratsastavien saraseenien ympäröiminä. Nuori ruhtinatar Vicedomini ratsasti hunnutettuna. Mutta kun tuhansia nyrkkejä väkijoukosta kohosi munkkia kohti, heittäytyi hän kiihkeästi miehensä eteen kuullen vain rakastavan sydämensä ääntä. Silloin repeytyi hänen huntunsa. Ei ainoastaan Antiopen kasvojen sulo ja hänen vartalonsa kukkeus, vaan ennen kaikkea sielun välitön kuvastuminen, tunteen täysi ilmehikkyys ja elämän palava sykintä saivat väkijoukon kokonaan lauhtumaan ja hurmaantumaan, kuten munkin edellisenä päivänä. Kukoistavana voittajana ratsasti nyt munkki lämpimän saaliinsa kanssa, varmana ja ikäänkuin lumottuna.

»Ezzelino seurasi miltei halveksien tätä kauneuden riemukulkua. Sen sijaan hän kääntyi myötätuntoisesti katsomaan seuruetta, joka saapui torille toiselta kadulta. Kolme ylhäistä henkilöä, kuten Astorre ja Antiopekin, koetti lukuisan saattojoukon seuraamana raivata tietä väkijoukon läpi. Keskellä nähtiin vanhan Pizzaguerran arvokas, lumivalkea pää, hänen vasemmalla puolellaan ratsasti Germano. Nuori soturi oli edellisenä päivänä joutunut vihan vimmaan, kun hän yövartiastoon kuuluvalta saksalaiselta oli kuullut munkin petoksesta. Suin päin oli hän syössyt kostamaan munkille, mutta saraseeni oli saavuttanut hänet ja kutsunut kaikki kolme Pizzaguerraa Ezzelinon tuomioistuimen eteen seuraavaksi aamuksi. Germanon oli täytynyt ilmoittaa Dianalle munkin uskottomuudesta, vaikka hän olisi sen tehnyt mieluummin vasta kostettuaan häpeän, ja hän oli ihmetellyt sisarensa mielenmalttia. Diana ratsasti isänsä oikealla puolella samanlaisena kuin ennenkin, jokin raskas ajatus vain näytti painaneen leveän niskan entistä syvemmäs.

»Kansa, joka hetki sitten olisi tervehtinyt petettyä naista myrskyisin suosionosoituksin ja vaatinut hänelle oikeutta, oli nyt niin kokonaan Antiopen silmien häikäisemä ja ymmärsi niin hyvin munkin menettelyn, että tyytyi ainoastaan säälien mumisemaan sorretulle: 'voi poloinen! Raukka! Ainainen uhri!'

»Kaikki viisi asianomaista ilmestyivät nyt tyrannin eteen, joka istui autiossa salissa, kaksi porrasta lattiaa ylempänä olevalla tuolilla. Kunnioittavan näköisinä seisoivat kantajat ja vastaajat Ezzelinon edessä: Pizzaguerrat, isä ja poika vierekkäin, vähän syrjempänä kookas Diana, ja munkki ja Antiope käsi kädessä. Ascanio nojasi tyrannin korkeaan istuimeen kuin tahtoen näyttää ottaneensa puolueettoman kannan kumpaankin lapsuudenystäväänsä nähden.

»'Jalosukuiset läsnäolijat', alkoi Ezzelino, 'en aio käsitellä teitä koskevaa juttua valtiollisena, jolloin rikottu lupaus olisi petosta ja petos merkitsisi majesteettirikosta, vaan anteeksiannettavana perheasiana. Oikeastaan on Pizzaguerrain, Vicedominien ja Canossain veri yhtä jaloa kuin minunkin; minun on ainoastaan kiittäminen ylevää keisaria siitä, että olen täällä voutinanne.' Ezzelino taivutti päätään mainitessaan hallitsijan nimen, hän ei voinut sitä paljastaa, koska oli muinaiseen tapaan aina ilman päähinettä — paitsi sotavarustuksissaan, — olipa sää millainen tahansa. 'Kaikki kaksitoista sukua muodostavat suuren perheen, johon minäkin erään kantaäitini kautta kuulun. Mutta miten onkaan tämän perheen jäseniä vähentynyt, muutamien joukkoomme kuuluneiden sokeuden ja rikollisen kapinoitsemisen tähden korkeinta maallista valtaa vastaan. Jos seuraatte neuvoani, niin koetamme me parastamme säilyttääksemme, mitä vielä on jäljellä. Tätä silmällä pitäen tahdon estää Pizzaguerroja kostamasta Astorre Vicedominille, vaikkakin periaatteellisesti pidän sitä oikeutettuna. Jos teidän on vaikea arvostella asiaa yhtä lempeästi», hän kääntyi Pizzaguerrain puoleen, 'niin ottakaa huomioon eräs seikka: minä, Ezzelino roomalainen, olen ensimäinen ja siis suurin syyllinen. Ellen sinä päivänä ja sillä hetkellä olisi ratsullani kiitänyt pitkin Brentan rantaa, olisi Diana nyt säätynsä mukaisessa avioliitossa ja munkki supattaisi rukouksia messukirjastaan. Ellen minä olisi komentanut saksalaisiani tarkastukseen eräänä määrättynä päivänä ja määrätyllä hetkellä, Germanoni ei olisi nostanut munkkia niin onnettomaan aikaan hevosen selkään, ja munkki olisi saanut ottaa Antiopelta sormuksen, jonka hänen paha henkensä saattoi vierimään juuri Antiopen eteen'.

»'Hyvä henkeni', riemuitsi munkki.

»'Jalosukuiset läsnäolijat, pyydän senvuoksi teidän apuanne tämän monimutkaisen kysymyksen selvittämiseen, sillä jos vaaditte ankaruutta, täytyy minun tuomita myös itseäni — ja ensi sijassa juuri itseäni'.

»Tästä harvinaisesta puheesta ei vanha Pizzaguerra joutunut ollenkaan hämilleen, ja kun tyranni kääntyi hänen puoleensa sanoen: 'jalosukuinen herra, teillä on oikeus syyttää', vastasi vanhus jurosti ja lyhyesti: 'hänen ylhäisyytensä Astorre Vicedomini kihlasi julkisesti ja säännönmukaisesti lapseni, Dianan, ja vaikkei Diana millään tavoin rikkonut häntä vastaan, purki hän kihlauksensa perusteettomasti, laittomasti ja häväisten kirkkoamme. Tämä ei ole niinkään vähäpätöinen asia ja se vaatii — ellei verta, jota teidän ylhäisyytenne ei toivo vuodatettavan — ainakin kallista hyvitystä', ja hänen kädenliikkeensä muistuttivat kauppiasta, kun tämä laskee vaakaansa punnuksen toisensa jälkeen.

»'Vaikkei Diana rikkonut?» toisti tyranni. »Minun mielestäni hän menetteli väärin. Hänhän oli tekemisissä heikkopäisen kanssa ja siitä huolimatta hän soimasi ja löi. Diana on äkkipikainen ja joutuu suunniltaan, kun luulee oikeuksiansa loukattavan'.

»Diana nyökkäsi päätään: 'se on totta, Ezzelino'.

»'Siksipä Astorre ei voinut häntä rakastaa, hän näki Dianassa raakalaisen'.

»'Jalosukuinen herra', vastusti munkki loukaten taaskin petettyä morsiantaan, 'en nähnyt ollenkaan Dianaa, näin vain nämä suloiset kasvot, joihin lyönti sattui, ja tunsin syvintä sääliä'.

»Tyranni kohotti olkapäitään: 'siinäpä näet, Pizzaguerra, munkki on kuin nuori, siveä tyttö, joka ensi kerran on maistanut väkevää viiniä ja käyttäytyy sen mukaan. Mutta me olemme vanhoja ja järkeviä. Miettikäämme, miten asia saisi parhaan ratkaisunsa'.

»Pizzaguerra vastasi: 'Ezzelino, olisin valmis tekemään hyvinkin paljon mieliksesi, mutta voiko kunnianloukkausta sovittaa muu kuin paljas miekka?' Dianan isä teki kädellään juhlallisen liikkeen, mutta lopulta näytti kuitenkin siltä kuin se olisi avoimena ojentunut rahaa vaihtamaan.

»'Astorre, tarjoa', sanoi vouti tahallaan kaksimielisesti, tarkoittaen joko 'tarjoa kätesi' taikka 'tarjoa rahaa ja tavaraa!'

»Munkki kääntyi tyrannin puoleen ja sanoi vilpittömästi ja uljaasti: 'jalosukuinen herra, jos tuomitset minut häilyväksi ja järjettömäksi, en siitä pahastu. Voimakas jumala, jonka olen tähän saakka kieltänyt, siksi etten aavistanut Hänen olemassaoloansa, on kostanut minulle ja voittanut minut. Myrskyn tavoin ajaa hän minua nytkin ja nostaa vaippani silmilleni. Jos vaaditte minun hengelläni maksamaan onneni — miten köyhä tämä sana onkaan, miten vaivainen! — maksamaan mitä elämässä on korkeinta, ymmärrän sen ja hinta on mielestäni mitätön. Mutta jos saan elää ja saan elää Antiopen kanssa, niin en tingi'. Hän hymyili autuaana. 'Ota kaikki, mitä minulla on, Pizzaguerra!'

»'Jalosukuiset läsnäolijat', puuttui tyranni puheeseen, 'minä otan tämän tuhlaajanuorukaisen holhoukseni alaiseksi. Hierokaamme kauppaa, me kaksi, Pizzaguerra. Kuulithan, että olen valtuutettu. Mitä arvelet sinä Vicedominien vuorikaivoksista?'

»Kunnianarvoisa vanhus vaikeni, mutta hänen toisiaan lähellä olevat silmänsä kiiluivat kuin kaksi timanttia.

»'Saat helmikalastamonikin', huudahti Astorre, mutta Ascanio, joka oli astunut kaksi porrasta alemmas, ei antanut hänen jatkaa.

»'Arvoisa Pizzaguerra, saat vuorikaivokset', houkutteli Ezzelino vanhusta. 'Tiedän kyllä, että sukusi kunnia merkitsee sinulle enemmän kuin mikään muu eikä ole mistään hinnasta ostettavissa, mutta tiedän samalla, että olet kelpo padualainen ja valmis uhraamaan jotain kaupungin rauhan hyväksi'.

»Vanhus vaikeni itsepintaisesti.

»'Ota kaivokset', toisti Ezzelino, 'ja myy rakkaus!'

»'Vuorikaivokset ja helmikalastamotko?' kysyi vanhus teeskennellen huonokuuloisuutta.

»'Vuorikaivokset, sanoin minä ja sillä hyvä. Ne tuottavat monta tuhatta puntaa. Jos vaadit enemmän, huomaan erehtyneeni aikomuksiisi nähden ja epäilen sinun tahtovan hieroa kauppaa kunniastasi'.

»Kun saituri, joka pelkäsi tyrannia, näki, ettei käynyt pyytäminen enempää, nieli hän vihansa ja ojensi munkille kuivan kätensä. 'Antakaa kirjallinen vakuutus, kaikkien mahdollisuuksien varalta», sanoi vanha Pizzaguerra ja veti esiin vyöstä riippuvasta pussistaan muistikirjan ja kynän, kirjoitti vapisevin sormin sopimuksen »coram domino Azzolino' ja antoi munkille allekirjoitettavaksi. Hän kumarsi voudille ja pyysi tämän suomaan anteeksi, ellei hän — vaikkakin kuului kahteentoista ylhäisimpään — vanhuudenheikkouden tähden saapuisi munkin häihin.

»Germano, joka seisoi isänsä vieressä, oli koko ajan koettanut hillitä raivoisaa vihaansa. Nyt hän oli riisumaisillaan toisen rautahansikkaansa ja olisi heittänyt sen munkin kasvoille, ellei tyranni käskevällä valtiaanliikkeellä olisi häntä estänyt.

»'Poika, tahdotko rikkoa yleistä rauhaa', varoitti myös vanha Pizzaguerra. 'Minun antamani sana on takeena myös sinusta. Tottele, muuten kiroon sinut ja jätän perinnöttömäksi', uhkasi vanhus.

»Germano nauroi. 'Tehkää te vain iljettäviä kauppojanne, isä', huudahti hän halveksien. 'Mutta sinä, Ezzelino, Paduan valtias, et saa kieltää minulta miehen oikeutta. Tämä on yksityinen asia. Ellen tottele keisaria taikka hänen voutiansa, saat ottaa pääni, mutta minun velvollisuuteni on surmata munkki, joka on loukannut sisartani ja ollut minulle petollinen. Oikeuttarakastavana et tahtone estää minua siitä. Jos uskottomuus jäisi rankaisematta, kuka voisi enää elää? Maailmassa ei ole tilaa meille molemmille, munkille ja minulle. Sen hän kyllä itsekin ymmärtää, kunhan taas tulee järkiinsä'.

»'Germano', huomautti Ezzelino, 'olen sotapäällikkösi. Huomenna saattaa sotatorvi jo kajahtaa. Sinä kuulut valtiolle etkä itsellesi'.

»Germano ei vastannut. Hän veti rautahansikkaan jälleen käteensä. 'Muinoin oli pimeydessä vaeltavilla jumala, joka ei jättänyt uskottomuutta rankaisematta', sanoi hän vihdoin. 'Eikä se kellojen soitosta liene muuttunut. Jätän asiani ratkaistavaksesi!' Hän kohotti nopeasti kätensä.

»'Hyvä on', hymyili Ezzelino. 'Tänä iltana vietetään Vicedominin palatsissa naamiohäät, kuten tapa vaatii. Minä panen ne toimeen ja pyydän teitä, Germano ja Diana, saapumaan juhlaan. Ilman panssaria, Germano! Ja kupeella lyhyt miekka!'

»'Julmuri!' vaikeroi sotilas. 'Tulkaa isä! Kuinka voitte enää jatkaa tätä häpeällistä näytelmää?' Hän riisti vanhuksen mukaansa.

»Entä sinä, Diana?» kysyi Ezzelino nähdessään enää edessään vain hänet ja äsken kihlautuneet. 'Etkö seuraa isääsi ja veljeäsi?'

»'Sinun suostumuksellasi, herra', sanoi Diana, 'on minun puhuttava pari sanaa Vicedominin puolison kanssa'. Hän katsoi munkin ohi tarkasti Antiopeen.

»Tyrannin tuomio oli kipeästi ja syvästi vaikuttanut Antiopeen, jonka kättä Astorre ei päästänyt. Milloin punehtui hänessä rakastava aviovaimo, milloin kalpeni syyllinen, joka näki Ezzelinon hymyilyssä ja suosiossa oikean, häntä moittivan tuomion. Milloin riemuitsi rangaistuksen välttänyt lapsi. Milloin heräsi nuoren aviovaimon, uuden Vicedomini-valtijattaren ensi itsetunto. Nyt Dianan puhutellessa häntä kasvoista kasvoihin, loi hän Dianaan arkoja ja vihamielisiä silmäyksiä.

»Diana ei siitä hämmentynyt. 'Katso tätä, Antiope!» sanoi hän. »Tässä sormessani' — hän ojensi sormensa — 'on sinun miehesi sormus. Sitä et saa unohtaa. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta sinun asemassasi olisi minun paha olla! Sinä olet rikkonut pahasti minua vastaan, mutta minä olen oleva lempeä ja hyvä. Tänä iltana vietät naamiohäät, niinkuin tapa vaatii. Minä tulen luoksesi. Saat katuvana ja nöyränä vetää sormuksen sormestani!'

»Antiope päästi tuskan huudon ja vetäytyi puolisonsa turviin. Astorren käsivarsien suojassa sanoi hän kiihkeästi: 'Minunko pitäisi alentua? Mitä käsket, Astorre? Minun kunniani on sama kuin sinun! Olen vain sinun omaisuuttasi, sinun sydämesi sykintä, hengityksesi ja sielusi. Jos sinä tahdot ja käsket —'

»Astorre kääntyi Dianan puoleen ja sanoi rauhoittaen hellästi vaimoansa: 'hän kyllä tekee sen. Lepyttäköön sekä hänen että minun nöyryyteni sinua. Ole vieraani tänä iltana, ja pysyköön kotini suosiossasi!' Hän kiitti Ezzelinoa armollisesta tuomiosta, kumarsi ja läksi puolisoineen. Kynnyksellä hän kääntyi Dianan puoleen kysyen: 'ja missä puvussa olet saapuva, että tunnemme sinut ja voimme osoittaa sinulle kunnioitustamme?'

»Diana hymähti halveksien. Hän katsoi jälleen Antiopeen ja sanoi ylpeästi: 'tulen koskemattomana ja neitseellisenä kuin jumalatar, jonka nimeä kannan.» Sitten hän toisti: »muista, Antiope, katuvana ja nöyränä!'

»'Oletko vilpitön, Diana? Etkö haudo mitään mielessäsi', kysyi tyranni epäillen, nähdessään vain petetyn morsiamen enää edessään.

»'En mitään', vastasi nuori nainen yksinkertaisesti.

»'Mitä tulee sinusta, Diana', kysyi vouti.

»'Ezzelino', puhkesi hän katkerasti puhumaan, 'tässä sinun tuomarinistuimesi edessä on isäni myynyt lapsensa kunnian ja sen hyvityksen parista lyijymöhkäleestä. Minä en ansaitse auringonvaloa. Minun kaltaiselleni soveltuu vain luostarikammio'.

»'Kaikkein erinomaisin setä', riemuitsi Ascanio. 'Naitat autuaimman parin koko Paduassa ja teet vaarallisesta jutusta viehättävän sadun, jolla minä vielä kunnianarvoisena vanhuksena huvitan takkavalkean ääressä lapsiani ja lastenlapsiani'.

»'Onpa minulla runollinen veljenpoika', ivasi tyranni. Hän astui ikkunan ääreen ja katsoi alas torille, jossa kansanjoukko vielä odotti kuumeentapaisessa jännityksessä. Asianomaiset oli Ezzelinon käskystä laskettu takaportista.

»'Padualaiset', alkoi Ezzelino voimakkaalla äänellä, ja tuhansiin nousevassa joukossa vallitsi haudan hiljaisuus. 'Olen tutkinut asiaa. Se oli monimutkainen, ja syyllisyyttä oli molemmin puolin. Jätin rankaisematta, sillä olen lempeä, kun hallitsijasta ei ole kysymys. Tänä iltana on Astorre Vicedominin ja Antiope Canossan naamiohäät. Minä, Ezzelino, panen ne toimeen ja kutsun teidät kaikki. Pitäkää puolenne, minä olen isäntä! Teidän vallassanne olkoot tänä iltana ravintolat ja kadut. Mutta Vicedominin palatsia älköön kukaan vahingoittako tai siihen astuko, muuten kautta käteni — ja palatkoon nyt askareihinsa jokainen, joka on ystäväni'.

»Torilta kuului epäselvää sorinaa, joka loittoni ja hiljeni.

»'Miten sinulla on paljon ystäviä', teki Ascanio pilaa.»

* * * * *

Dante hengitti syvään. Sitten hän lopetti nopeasti.

»Julistettuaan tuomionsa tyranni ratsasti keskipäivällä linnoitukseen, jota hänen toimestaan paraikaa rakennettiin. Hän toivoi ehtivänsä ajoissa Paduaan näkemään Antiopen nöyrtymistä Dianan edessä.

»Mutta vasten tahtoansa ja kaikkia laskelmiaan oli hänen pakko viipyä muutaman peninkulman päässä kaupungista olevassa linnoituksessa. Saraseeni ratsasti sinne hänen jälkeensä ja toi keisarilta omakätisen kirjoituksen, johon oli heti vastattava. Asia oli tärkeä. Ezzelino oli joku aika sitten yöllä hyökännyt Ferraran alueella olevaan linnoitukseen, jonka päällikköä, erästä sicilialaista, hän tarkkanäköisyydessään epäili petturiksi. Hän oli valloittanut sen ja pannut epäilyksen alaisen keisarillisen voudin kahleisiin. Staufilainen vaati nyt tiliä tästä viisaasta mutta varomattomasta teosta. Ezzelino nojasi otsaansa, joka oli ankarassa työssä, vasenta kättään vasten ja antoi oikean kätensä kiitää pergamenttia pitkin. Kynä viekoitteli ensimäisestä pergamentista toiseen ja toisesta kolmanteen. Hän esitti ylhäiselle apellensa perinpohjin suunnitellun sotaretken tarkoituksen ja onnistumismahdollisuudet. Näin vierähti häneltä hetket ja tunnit. Vasta noustessaan jälleen hevosensa selkään huomasi hän tähtien tutusta asennosta — ne loistivat ihmeen kirkkaina — tuskin saapuvansa Paduaan ennen keskiyötä. Ezzelino jätti seurueensa kauas jälkeensä ja kiiti vinhasti, kuin aave, yli öisen tasangon. Hän piti kuitenkin tarkasti silmällä tietä ja kiersi matalatkin kuopat, joiden yli hän olisi muulloin rohkeasti ratsastanut; hän ei tahtonut suoda kohtalolle tilaisuutta estää hänen matkaansa. Sitten syöksyi hän taas nuolena eteenpäin, mutta Paduan tulia ei vieläkään näkynyt.

»Vicedominin muurien peittyessä nopeasti yltyvään hämärään kokoontui juopunutta kansaa palatsin edessä olevalle pienelle torille. Nähtiin vallattomia, rajuja ja hullunkurisia kohtauksia. Väentungoksessa kiiri hillitön, miltei vihamielinen ilo, humaltunut huuma, johon yläkoulusta päässeet nuorukaiset sekoittivat iva- ja kokkapuheitaan.

»Alkoi kuulua venytettyä laulua, samantapaista kuin maalaisten virrenveisuu. Eräästä Vicedominin omistamista lukuisista kylistä oli saapunut talonpoikaiskulkue, vanhaa ja nuorta väkeä, munkkia onnittelemaan. Nämä ihmisraukat eivät olleet syrjäisessä kylässään kuulleet mitään siitä, että munkki oli jättänyt entisen säätynsä, tiesivät vain hämärästi nuoren perillisen naimisiin menosta ja olivat jo ennen päivänkoittoa lähteneet matkalle tavanmukaisin häälahjoin. Nyt he tulivat perille pitkän vaelluksen jälkeen maantienpölyssä. Kumarassa ja toisiinsa painautuen astuivat he hitaasti yli aaltoilevan torin; milloin vilahti kulkueesta nuori poika, miltei vielä lapsi kantaen hunajakakkua, milloin arka, ylpeä neitonen käsissään surkeasti määkivä lammas, jonka jalat oli sidottu yhteen. Jokainen toivoi hartaasti pian saavansa nähdä uuden isäntänsä.

»He katosivat vähitellen porttiholviin, jossa aina muulloin niin ystävällinen Ascanio ylläpiti järjestystä kimein, ärtynein äänin. Portin molemmin puolin loimusi tulisoihtuja, anastaen kokonaan vallan sammuvalta päivänvalolta.

»Kuta kauemmas ilta kului sitä rohkeammaksi ja hurjemmaksi tuli väkijoukko. Kun naamioidut, ylhäiset vieraat alkoivat saapua, tyrkittiin heitä, palvelijat työnnettiin syrjään ja heidän käsistään temmattiin soihdut, jotka tallattiin sammuksiin kivikatuun. Tungoksessa eroitettiin naiset miehistä, joiden seurassa he olivat, ja nyt voitiin mielin määrin tehdä heille kiusaa saamatta rangaistukseksi miekanpistoa, joka koska tahansa muulloin olisi seurannut tällaista hyökkäystä.

»Diana-jumalattareksi pukeutunut kookas nainen koetti lähellä palatsin porttia päästä erilleen muutamista papeista ja alakoulun oppilaista, jotka piirissä häntä ympäröivät. Eräs laihanpuoleinen mies tahtoi loistaa mytologian tiedoillaan. 'Et ole Diana', kehitteli hän puhuen nenäänsä, 'kyllä minä tiedän, kuka olet. Tässä on kyyhkysesi', ja hän osoitti hopeaista puolikuuta jumalattaren otsalla. Mutta naamioitu nainen ei ruvennut Afroditen tavoin mielistelemään, vaan suuttui kuin ankara Artemis. 'Menkää tiehenne, siat', komensi hän. 'Minä olen siveä jumalatar ja inhoan pappeja!' 'Kur, kur', kuhersi hongankolistaja tavoittaen häntä luisevalla kädellään. Mutta samassa hän parahti kimeästi ja nosti vaikeroiden kättään. Siinä oli lukemattomia haavoja, joista veri tulvana virtasi. Raivostuneen tytön oli onnistunut pistää kätensä viineen — hän oli salaa ottanut veljensä viinen — ja oli terävällä nuolella rangaissut inhoittavaa kättä.

»Tätä kohtausta seurasi toinen yhtä törkeä, vaikkakaan ei verinen. Hurjan ja huumaantuneen väkijoukon läpi raivasi itselleen tietä omituinen soittokunta törähytellen mitä sekamelskaisinta ja hirvittävintä, rämisevää, vinkuvaa ja korviaviiltävää soittoa, joka lähinnä muistutti raivoisaa, helvetillistä toraa. Siihen kuului kaikkein alhaisinta ja huonointa väkeä: taskuvarkaita, parittajia, ilotyttöjä ja katupoikia. Toiset puhalsivat pillejä, toiset paukuttelivat rumpuja, toiset vihelsivät, piipittivät, määkyivät ja röhkivät. Kuljettiin eriskummallisen parin edellä ja jäljessä. Isokasvuinen, rappiolle joutunut entinen kaunotar kävi käsi kädessä munkin kanssa, jolla oli yllään repaleinen kaapu. Munkki oli luostariveli Serapion, joka Astorren esimerkin kiihoittamana oli eräänä yönä karannut luostarista ja jo viikon ajan ryöminyt katuloassa. Palatsin pimeästä muurista ulkonevan valaistun komeron eteen pysähtyi joukko ja nainen huusi, matkien julkista kuuluuttajaa: 'kuuluutetaan ja tehdään tiettäväksi: kohta nukkuu munkki Astorre puolisonsa Antiopen vieressä!' Seurasi hillitön naurunremahdus.

»Kapeasta kaari-ikkunasta liehui Gocciolan kilisevä narrikaapu ja hänen surumieliset kasvonsa tulivat näkyviin.

»'Ole vaiti, hyvä ihminen', ruikutti narri itkussa suin. 'Häpäiset kasvatustani ja loukkaat häveliäisyyttäni'.

»'Älä veikkonen, siitä pahastu. Mehän vaan puhumme, mitä ylhäiset tekevät. Liimaamme nimiliput lääkepurkkeihin'.

»'Kuolemansyntini nimessä', riemuitsi Serapion, 'sen juuri teemmekin. Veli Astorren häät ovat ennen keskiyötä Paduan joka torilla kuuluutettavat. Eteenpäin, mars! Hei vaan', ja hän työnsi paljaan säärensä — jalassa oli vain sandaalit — esiin tahratun kaapunsa roikkuvista riekaleista.

»Pila, jota kansanjoukko kuunteli meluavalla riemulla, kaikui öisen linnan jyrkissä muureissa — palatsin ikkunoista olivat useimmat pihalle päin.

»Hiljaisessa, suojatussa huoneessa puki ja koristeli Sotte toisen kamarineidon avustamana Antiopea, Astorren ottaessa portaissa vastaan vieraita, joiden tulva ei näkynyt ollenkaan loppuvan. Antiopea tähyili hänen oma pelästynyt katseensa hopeapeilistä, jota toinen kamarineidoista kateellisen näköisenä piti hänen edessään paljain, julkein käsivarsin.

»'Sotte', kuiskasi nuori aviovaimo palvelijalle, joka palmikoi hänen hiuksiansa, 'olet minun näköiseni ja me olemme samankokoisia; vaihda minun kanssani vaatteita, jos vähääkään pidät minusta! Mene vetämään sormus hänen sormestaan! Katuvana ja nöyränä! Kumarru hänen eteensä kädet ristissä rinnalla, kuin olisit hänen halvin orjattarensa. Laskeudu polvillesi, ryömi maassa, alennu niin syvään kuin voit. Kun vaan saat häneltä sormuksen! Minä palkitsen ruhtinaallisesti.» Nähdessään Soten epäröivän, rukoili Antiope hartaasti: »ota häneltä sormus, saat kaikki kalleudet, jotka nyt ovat ylläni'. Turhamainen Sotte ei voinut enää vastustaa.

»Astorre oli hetkeksi riistäytynyt isännän velvollisuuksista ja pistäytyi katsomaan armastaan. Hän näki Antiopen ja Soten vaihtavan vaatteita ja arvasi. 'Ei, Antiope! Niin vähällä et pääse! Sanassa täytyy pysyä. Minä pyydän rakkaudeltasi tätä uhria. Minä vaadin!' Hän kumartui suutelemaan rakasta niskaa. Ankarien sanojen näin muuttuessa hyväilyksi tuli Ascanio kiireesti ilmoittamaan munkille, että Vicedominin alustalaisia oli saapunut ja että he tahtoivat viipymättä antaa lahjansa saadakseen yön viileydessä palata kotiansa. Kun Antiope kääntyi suutelemaan miestään, suuteli hän tyhjää.

»Hän antoi nyt nopeasti pukea päälleen. Pintapuolinen Sottekin pelästyi peilissä näkyvien kasvojen kalpeutta. Ainoastaan silmissä kuvastuva hätä ja yhteenpuristettujen hampaiden välke todisti elämää. Punainen juova, jälki Dianan iskusta, ilmaantui valkealle otsalle.

»Kun Astorren puoliso oli valmiiksi koristeltu, lähti hän sykkivin suonin ja takovin ohimoin turvallisesta huoneesta ja kiiti salien läpi etsimään Dianaa. Pelon synnyttämä rohkeus ajoi häntä eteenpäin. Riemuiten, valloitettu sormus kädessä tahtoi hän rientää puolisoansa vastaan, jolta hän aikoi säästää nöyryytyksen näkemisen.

»Naamioitujen joukosta hän pian löysi kookkaan metsästyksen jumalattaren, tunsi hänet vihollisekseen ja alkoi seurata häntä vavisten ja mumisten vihamielisiä sanoja. Diana kulki hitaasti juhlasalin läpi pieneen, himmeästi valaistuun, puolta matalampaan huoneeseen. Jumalatar näkyi olevan armollinen; hän ei vaatinut julkista nöyrtymistä, vaan tyytyi katuvaan mieleen.

»Antiope kumartui puolihämärässä Dianan eteen. 'Anna minulle sormus', sai hän vaivoin sanotuksi ja tavoitteli voimakasta sormea.

»'Oletko nöyrä ja katuva?' kysyi Diana.

»'Voisinko muuta olla, ruhtinatar', tuskitteli onneton kuin kuumeessa. 'Mutta sinä teet minusta pilaa, sydämetön! Miksi taivutat sormeasi ja koukistat sitä…'»

* * * * *

»Kuvitteliko Antiope vai tekikö Diana todellakin hänestä pilaa? Saattaako sormen koukistaminen mitään merkitä? Cangrande, olet syyttänyt minua epäoikeudenmukaisuudesta. En tahdo ratkaista.»

* * * * *

»Nuori ruhtinatar Vicedomini ojensi suoraksi notkean vartalonsa, katsoi säihkyvin silmin ankaraa Dianaa ja huusi: 'tyttö, ärsytätkö aviovaimoa?' Hän kumartui jälleen ja koetti molemmin käsin saada sormusta — silloin hänelle salamannopeudella selveni. Diana oli antanut hänelle vasemman kätensä, oikealla hän veti kostonhaluisena esiin viinestään nuolen ja surmasi Antiopen. Nuori nainen vaipui maahan, nojasi ensin vasempaan, sitten oikeaan käteensä, kääntyi kyljelleen ja jäi makaamaan nuoli kaulassa.

»Kun munkki oli sanonut jäähyväiset maalaisvierailleen ja ikävöiden vaimoansa lähtenyt häntä etsimään, löysi hän Antiopen hengettömänä. Hän päästi tukahtuneen huudon, heittäytyi polvilleen vaimonsa viereen ja veti nuolen hänen kaulastaan. Haavasta suihkusi verta ja Astorre meni tainnoksiin.

»Tultuaan taas tajuihinsa hän näki vieressään Germanon, kädet ristissä rinnalla. 'Sinäkö olet murhaaja?' kysyi munkki.

»'En surmaa naisia', vastasi Germano surullisena. 'Sen on sisareni tehnyt saadakseen oikeutta'.

»Astorren käsi tavoitteli nuolta ja löysi sen. Yhdellä hyppäyksellä oli hän pystyssä ja hyökkäsi raivon sokaisemana lapsuudentoveriaan vastaan käsitellen pitkää, veristä nuolta miekkanaan. Soturia hieman värisytti, kun hän näki mustaan puetun, kalpean kummituksen nuoli kädessä ja tukka epäjärjestyksessä.

»Hän väistyi askeleen, veti tupesta lyhyen miekkansa, jota hän sinä päivänä, ilman panssaria kun oli, piti kupeellaan, torjui sillä nuolen ja sanoi säälien: 'palaa luostariisi, Astorre. Sitä sinun ei olisi pitänyt koskaan jättää!'

»Silloin hän äkkiä huomasi tyrannin, joka astui ovesta sisään hääjoukon seuraamana.

»Ezzelino ojensi kätensä rauhaa rakentaen, ja kunnioittaen sotapäällikkönsä käskyä antoi Germano aseensa vaipua. Raivostunut munkki käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän työnsi nuolen entisen ystävänsä rintaan, tämän katsellessa vastaantulevaa Ezzelinoa. Mutta hän sai samalla itse kuolettavan haavan, sillä nuori soturi oli samassa silmänräpäyksessä taas kohottanut miekkansa.

»Germano lyyhistyi ääneti maahan. Munkki otti Ascanion avulla vielä pari horjuvaa askelta, laskeutui makaamaan vaimonsa viereen, ja he nukkuivat huulet huulia vasten.

»Hääjoukko oli piirissä aviopuolisojen ympärillä. Ezzelino katseli kuolemaa. Hän laskeutui toiselle polvelleen ja painoi ensiksi Antiopen, sitten Astorren silmäluomet umpeen. Hiljaisuudessa kaikui jotain surumielistä avoimesta ikkunasta. Pimeästä eroittui sanat: 'nyt nukkuu munkki Astorre puolisonsa Antiopen rinnalla' ja kuului kaukaista naurua.»

* * * * *

Dante nousi. »Olen maksanut veroni takkavalkeasta ja lähden etsimään unen onnea. Rauhan Jumala suojelkoon meitä kaikkia!» Hän kääntyi ja meni ulos ovesta, jonka nuori aatelispoika hänelle avasi. Kaikkien katseet seurasivat häntä, kun hän läksi hitaasti astumaan soihtujen valaisemia portaita.