Kolmasti kruunattu kirjailija antoi nerokkaalle keisarille ensiksi erään ilmestyskirjassa mainitun hirviön nimen. »Tiedän, se on järjetöntä», sanoi tyranni. »Minuakin on Pontifex nimittänyt kirjeissään sopimattomin nimin, kunnes annoin hänelle kehoituksen käyttämään vastedes minua herjatessaan klassillista kieltä, koska nimeni on Ezzelino roomalainen. Miksi kutsuu hän minua tällä kertaa? Olen utelias. Etsi vain se paikka, Ascanio, — ihan varmasti siellä on — se missä hän nuhtelee appeani hänen seuransa vuoksi. Annappas!» Ezzelino otti kirjoituksen ja löysi pian kohdan, jossa paavi moitti keisaria siitä, että tämä suosi liiaksi tyttärensä puolisoa, Ezzelino roomalaista, maanpiirin suurinta pahantekijää.

»Aivan niin», sanoi Ezzelino mielissään ja antoi Ascaniolle takaisin kirjoituksen. »Lue minulle keisarin jumalattomuudesta, poikani», kehoitti hän hymyillen.

Ascanio luki, että Fredrik oli sanonut maailmassa olevan paljon harhaluuloja, mutta vain kaksi todellista jumalaa, luonnon ja järjen. Tyranni kohautti olkapäitään.

Tyrannin suosikki luki vielä, että Fredrik oli puhunut kolmesta silmänkääntäjästä, Mooseksesta, Muhamedista ja — Ascanio takertui sanoissaan — jotka muka ovat puijanneet maailmaa. »Pintapuolista», moitti Ezzelino, »heilläkin oli onnentähtensä; mutta oli miten oli, lause painuu mieliin ja tuottaa hiippaniekalle valtaa yhtä paljon kuin sotajoukko ja laivasto. Jatka!»

Nyt tuli omituisen tarun vuoro: Fredrik oli muka ratsastaessaan lainehtivan viljapellon läpi seuralaistensa kanssa laskenut leikkiä ja lausunut seuraavat kolme säettä, syntisesti viitaten pyhään ateriaan:

On jumaloita kuin tähkiä näitä, ne versoo kun kestävi kauniita säitä, vaan tuuli se nuokuttaa niiden päitä.

Ezzelino tuli miettiväiseksi. »Ihmeellistä», kuiskasi hän, »muistan tämän säkeen. Olen sen itse kuullut. Keisari huusi sen minulle iloisesti nauraen, kun ratsastimme Ennan temppeliraunioitten kohdalla viljavien vainioiden läpi, joilla Ceres-jumalatar on siunannut Sisilian turpeen. Muistossani se on säilynyt yhtä kirkkaana, kuin päivä paistoi silloin yli saaren. Mutta minä en ole kertonut tästä hauskasta pilasta Pontifex’ille, siihen olen liian vakava. Kuka on sen tehnyt? Nuorukaiset, saatte ratkaista. Meitä oli kolme ratsastajaa ja kolmas — olen hänestäkin yhtä varma kuin tästä loistavasta auringosta», — auringon säde lankesi juuri läpi lehdistön — »oli Pietari Vinealainen, keisarin eroamaton uskottu. Olisikohan hurskas kansleri sielunsa hädässä keventänyt omaatuntoaan kirjoittamalla Roomaan?… Ratsastaako saraseeni tänään? Niinkö! Kiireesti, Ascanio! Minä sanelen sinulle pari riviä.»

Ascanio veti esiin pienen taulun ja kynän, laskeutui maahan toiselle polvelleen ja kirjoitti käyttäen taivutettua vasenta polveaan alustana: »Korkea Valtias, rakas Appeni. Kaikessa kiireessä. Ainoastaan kaksi henkeä on kuullut paavin kirjelmässä mainitun runon — sillä Te olette liian nerokas toistaaksenne samaa — minä ja Pietarinne, matkalla Ennan viljavainioiden läpi, kun vuosi sitten kutsuitte minut hoviinne ja me ratsastimme saaren poikki. Siitä ei ainoakaan kukko muistuta, ellei evankeliumin kukko, joka todisti Pietarin petoksen. Herra, jos annatte arvoa minulle ja itsellenne, niin tehkää kanslerillenne ankara kysymys.»

»Veristä sanaleikkiä! Sitä en kirjoita, käteni vapisee», huudahti kalpeneva Ascanio. »En tahdo toimittaa kansleria kidutuspenkkiin», ja hän heitti kynän menemään.

»Virkavelvollisuus», huomautti Germano kuivasti, otti maasta kynän ja lopetti kirjoituksen, jonka hän työnsi rautakypärinsä alle. »Se lähtee jo tänään», sanoi hän. »Mitä minun halpaan personaani tulee, en ole milloinkaan pitänyt tuosta capualaisesta. Hänen katseensa ei ole suora.»

Astorrea värisytti keskipäivän auringosta huolimatta. Luostarinrauhan jättäneestä munkista tuntui maailman vilppi ja epäluulo kyykäärmeen liukkaalta luikertelulta. Ezzelinon ankarat sanat, jotka hän lausui noustessaan kivipenkiltä, herättivät Astorren syvistä mietteistä.

»Vastaa, munkki, miksi hautaudut kotiisi. Sen jälkeen kuin otit maallikon puvun yllesi, et ole liikahtanut kodistasi minnekään. Pelkäätkö yleistä mielipidettä? Asetu sitä vastaan, niin se vaikenee. Jos osoitat pienintäkään peräytymisen halua, on se heti kintereilläsi kuin ulvova susilauma. Oletko käynyt morsiamesi Dianan luona? Suruviikko on päättynyt. Kehoittaisin sinua jo tänään kutsumaan luoksesi sukulaisesi ja toimittamaan julkiset kihlajaiset Dianan kanssa!»

»Ja sitten paikalla perimmäiseen linnaasi», lisäsi Ascanio.

»En neuvo sinua sitä tekemään», varoitti tyranni. »Ei mitään pelkoa eikä peräytymistä. Tänään kihlaat Dianan ja huomenna vietät naamiohäät. Jääkää hyvästi!» Hän lähti ja viittasi Germanoa seuraamaan.’

* * * * *

»Saanko keskeyttää», kysyi Cangrande, joka kohteliaasti oli odottanut luonnollista pysähdyskohtaa kertomuksessa.

»Sinun on valta», vastasi firenzeläinen lyhyesti.

»Uskotko kuolemattoman keisarin käyttäneen sanoja: kolme suurta silmänkääntäjää?»

»Non liquet.»

»Tarkoitan, uskotko sisimmässäsi.»

Dante pudisti päätään kieltäen selvästi.

»Ja kuitenkin olet tuominnut hänet jumalattomana helvettisi kuudenteen piiriin. Kuinka olet uskaltanut sen tehdä? Puolusta itseäsi!»

»Ruhtinaani», vastasi firenzeläinen, »komediani on aikamme käsityksen mukainen, joka syyttää Fredrik suuren ylevää henkeä mitä pahimmasta pyhän herjaamisesta, olkoon käsitys sitten oikea tai väärä. Mitä minä voin tälle hurskaalle mielipiteelle. Ehkä tulevat sukupolvet arvostelevat toisin.»

»Ystäväni Dante», kysyi Cangrande taaskin, »uskotko Pietari Vinealaisen syyttömäksi petokseen keisaria ja valtiota kohtaan?»

»Non liquet.»

»Tarkoitan: sisimmässäsi?»

Dante kielsi samoin kuin äskenkin. »Ja komediassasi annat petturin kuitenkin vakuuttaa viattomuuttaan?»

»Herra», sanoi firenzeläinen puolustaen itseään, »pitäisikö minun, vaikkei selviä todisteita ole, tuomita eräs niemimaan pojista syypääksi petokseen, kun joukossamme muutenkin on niin paljon viekkaita ja petollisia.»

»Dante, ystäväni», sanoi ruhtinas, »sinä tuomitset syylliseksi uskomattasi syyllisyyteen ja vapautat, vaikka olet syyllisyydestä varma.» Sitten hän jatkoi leikillisesti kertomusta.

»Munkki ja Ascanio läksivät nyt myöskin puutarhasta ja astuivat pylvässaliin.» Mutta Dante keskeytti hänet.

* * * * *

»Ei ollenkaan, vaan he nousivat tornikamariin, jossa Astorre oli leikkinyt poikana, leikkaamattomin kiharoin. Munkki väitteli palatsinsa avaria ja loistavia saleja, sillä hänen täytyi ensin tottua pitämään niitä ominaan. Samasta syystä hän ei myöskään ollut vielä sormellaankaan kajonnut perimäänsä kulta-aarteeseen. Ascanion antamasta viittauksesta seurasi heitä kunnioittavan välimatkan päässä hovimestari Burcardo jäykkänä ja suuttuneen näköisenä.»

* * * * *

Cangranden samanniminen hovimestari oli toimittanut asiansa ja palannut takaisin saliin uteliaasti kuuntelemaan, sillä hän oli huomannut täällä puhuttavan tunnetuista henkilöistä. Kun hän nyt kuuli nimensä ja näki itsensä kertomuksessa ilmielävänä kuin peilissä, tuntui hänestä mitä sopimattomimmalta ja julkeimmalta, että koditon oppinut ja armosta elävä pakolainen, jolle hän, huomioon ottaen olosuhteet ja punniten tunnollisesti arvoeroavaisuudet, oli järjestänyt mahdollisimman yksinkertaisen huoneen ruhtinaallisen talon yläkertaan, käytti näin väärin hänen arvoisaa personaansa. Hän rypisteli otsaansa ja pyöritteli silmiään. Pikkumaisen elsassilaisen julmistuminen huvitti, vaan ei häirinnyt firenzeläistä, joka jatkoi vakavan näköisenä:

»Arvoisa herra, miten naidaan Paduassa», kysyi Ascanio hovimestarilta — tulinko jo sanoneeksi, että tämä oli syntyperältään elsassilainen. »Me olemme kumpikin, Astorre ja minä, tässä tieteessä kokemattomia lapsia.»

Hovimestari syöksyi juhlalliseen asentoon ja tuijotti tuikeasti, herraansa vilkaisemattakaan Ascanioon, jolla hänen ymmärtääkseen ei ollut oikeutta vaatia häneltä mitään.

»Distingendum est!», sanoi Burcardo arvokkaasti. »On eroitettava toisistaan kosinta, kihlaus ja häät.»

»Missä se on kirjoitettuna», kysyi Ascanio leikillisesti.

»Ecce», vastasi hovimestari avaten suuren kirjan, jota hän aina kuljetti mukanaan, »tässä», ja hän osoitti jäykästi ojennetulla sormellaan kirjan nimeä: »Paduan juhlamenot, kaikille kunniallisille ja säädyllisille kansalaisille opiksi ja hyödyksi, toimittanut mestari Godoscalco Burcardo.» Selailtuaan sitä hän luki: »Ensimäinen osa: kosinta. Ensimäinen pykälä: vakavissa aikeissa oleva kosija tuo mukanaan päteväksi todistajaksi samaa säätyä olevan ystävän —»

»Kaikkien suojeluspyhäin liikojen hyveiden nimessä», keskeytti Ascanio hänet kärsimättömänä, »jääkööt ante ja post, kosinta ja häät, meidän puolestamme rauhaan. Tarjoa meille keskimäistä, miten Paduassa kihlataan.»

»Paduassa», kiekui elsassilainen ärtyneenä, ja hänen korvia viiltävä, vieras italian-ääntämisensä tuntui nyt räikeämmältä kuin koskaan. »Paduassa sulhasen hovimestari kutsuu kuuden palvelijan seuraamana kymmenen päivää ennen kihlajaisia, ei ennemmin eikä myöhemmin, kaksitoista ylhäisintä sukua — hän luetteli ne ulkoa — sulhasmiehen luokse. Tämän arvoisan seuran läsnäollessa vaihdetaan sormukset. Juodaan kypronviiniä ja syödään hääleivoksia, amarelleja —»

»Herra varjelkoon meitä nielemästä niissä hampaitamme», sanoi Ascanio nauraen, tempasi hovimestarilta kirjan ja silmäili nimiä, joista kuusi perheenpäätä — kuusi kahdestatoista — ja muutamia nuorukaisia oli pyyhitty pois; niiden yli oli vedetty paksuja viivoja. He olivat kaiketi sekoittuneet johonkin salaliittoon tyrannia vastaan ja sen johdosta saaneet surmansa.

»Kuuleppas, ukko», komensi Ascanio toimien munkin puolesta, joka tuolille vaipuneena oli unohtunut syviin mietteisiin ja täydellisesti alistui Ascanion ystävälliseen holhontaan. »Sinä otat hetipaikalla, vähääkään vitkastelematta, mukaasi kuusi kunnon laiskuria ja lähdet kutsumaan vieraita tänne täksi illaksi iltamessun aikaan.»

»Kymmenen päivää ennen kihlajaisia», toisti herra Burcardo juhlallisesti, kuin olisi hän julistanut valtakunnallista lakia.

»Tänään ja täksi päiväksi, pölkkypää!»

»Mahdotonta», sanoi hovimestari levollisesti. »Voitteko muuttaa tähtien kulkua tai vuodenaikain tuloa?»

»Sinä kapinoitset? Syyhyykö kaulasi, ukko», varoitti Ascanio merkitsevästi hymyillen.

Muuta ei tarvittu. Herra Burcardo ymmärsi. Ezzelino oli käskenyt ja pikkumaisista pikkumaisin ja itsepintaisista itsepintaisin alistui murisematta, niin rautainen oli tyrannin ruoska.

»Canossan ruhtinattaria, Olympiaa ja Antiopea et kutsu.»

»Miksei», kysyi munkki äkkiä kuin taikasauvan kosketuksesta heräten. Oli kuin ilma hänen ympärillään olisi saanut eloa ja väriä, ja hänen sieluunsa tuli kuva, jonka pelkät ääriviivat valtasivat koko hänen olemuksensa.

»Siksi että Olympia-kreivitär on mielipuoli, Astorre. Etkö ole kuullut tämän naisparan elämäntarinaa? Mutta sinähän olit vielä silloin munkkikaapusi kapalossa. Se tapahtui kolme vuotta sitten, lehtien kellastuessa.»

»Kesällä, Ascanio. Siitä on nyt juuri kolme vuotta», vastusti munkki.

»Olet oikeassa. Oletko siitä kuullut? Mutta miten se olisi tullut sinun korviisi! Canossan kreivi vehkeili siihen aikaan lähettilään kanssa, häntä vakoiltiin, hänet vangittiin ja tuomittiin. Kreivitär rukoili polvillaan armoa sedältäni, joka ei suvainnut puhua hänelle sanaakaan. Kreivittären petti sitten mitä törkeimmällä tavalla hänen rahastonhoitajansa, joka omaa etuaan katsoen uskotteli hänelle kreivin saavan mestauslavalla armahduksen. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja kun mies tuotiin surmattuna kotiin, heittäytyi toivosta suinpäin epätoivoon syösty kreivitär ikkunasta miestään vastaan, loukkaamatta itseään, ihmeellistä kyllä, muuten kuin nyrjähyttämällä jalkansa. Siitä päivästä lähtien hän on ollut mielenvikainen. Samoin kuin päivä sammuu riutuvaan hämärään vaihtuvat terveen ihmisen luonnolliset mielialat huomaamatta toisiksi, mutta hänessä vaihtelevat kirkkain valo ja synkin pimeys alituisissa odottamattomissa keikahduksissa. Ainaisen rauhattomuuden ahdistamana rientää naisparka autiosta palatsistaan maatilalleen ja sieltä takaisin kaupunkiin ikuisena harhaajana. Milloin hän tahtoo naittaa lapsensa jollekin maanvuokraajan pojalle, koska muka ainoastaan alhaison keskuudessa on turvallista ja rauhallista, milloin taas jalosukuisinkaan kosija, joita kyllä ei ilmaannukaan kammosta äitiä kohtaan, ei ole hänen mielestään tarpeeksi ylhäinen —»

Jos Ascanio edes ohimennen olisi sanatulvansa kestäessä sattunut vilkaisemaan munkkiin, olisi hän hämmästyksestä vaiennut: niin kirkastuneet olivat munkin kasvot säälistä ja myötätunnosta.

Mutta hän jatkoi mitään huomaamatta: »Kun tyranni sattuu ratsastamaan hänen asuntonsa ohitse, syöksyy kreivitär ikkunaan ja luulee Ezzelinon nousevan satulasta hänen porttinsa kohdalla ja vievän hänet, epäsuosioon joutuneen mutta jo tarpeeksi koetellun naisen, armoa ja suosiota osoittaen palatsiinsa. Siihen ei Ezzelinolla tietenkään ole mitään halua. Seuraavana päivänä, taikka vielä samanakin, luulottelee onneton raukka, että tyranni, joka häntä tuskin ollenkaan muistaakaan, vainoo häntä ja ajaa maanpakoon. Hän kuvittelee köyhtyneensä putipuhtaaksi ja Ezzelinon ottaneen valtiolle hänen omaisuutensa, johon Ezzelino ei ole kajonnut. Niin vaihtuvat hänen mielessään jyrkimmät vastakohdat kuin kuume ja vilu ankarassa vilutaudissa, eikä siinä kyllin, että hänen oma järkensä on sekaisin, hän saattaa järjiltä kaikki muutkin, jotka joutuvat hänen mielialojensa pyörteeseen, ja tuo onnettomuutta kaikkialle, missä häneen uskotaan, sillä hän on vain puoleksi sekaisin. Toisinaan hän puhuu sattuvasti ja sukkelastikin. Tytärtään, Antiopea, hän jumaloi ja Antiopen naittaminen on keskipiste, jonka ympärillä kaikki muu pyörii. On hyvin ihmeellistä, että Antiope on säilyttänyt järkensä tällä hyllyvällä pohjalla. Mutta tytöllä, joka on keväimensä kukassa ja kauniinpuoleinen, on erinomainen luonne.» Näin jatkoi Ascanio vielä jonkun aikaa.

Mutta Astorre oli vaipunut unelmiin. Sanon unelmiin, sillä menneisyys on unelma. Hän näki tapauksen, josta oli kulunut kolme vuotta: mestauslavan, sen vieressä pyövelin ja itsensä odottamassa syntistä raukkaa, jolle hänen piti antaa hengellistä lohdutusta. Rikoksellinen, Canossan kreivi, saapui paikalle kahleissa, mutta ei tahtonut kurottaa kaulaansa, ehkä siksi, että hän otaksui viime hetkenä saavansa armahduksen tai ehkä yksinkertaisesti siksi, että hän rakasti aurinkoa ja kammoksui hautaa. Hän sätti munkkia pahanpäiväisesti eikä huolinut hänen rukouksistaan. Kauhistava ottelu oli tulossa, kun kreivi uppiniskaisena yhä vain teki vastarintaa ja vielä lisäksi piti kädestä pientä tytärtään, joka vartioitten huomaamatta oli pujahtanut hänen luoksensa ja syleili häntä lujasti, luoden munkkiin ilmehikkään ja hartaasti rukoilevan katseensa. Isä painoi tyttöään rintaansa vasten ikäänkuin ottaen tämän nuoren ihmislapsen suojaksi kuolemaa vastaan, mutta pyöveli painoi hänet maahan ja asetti hänen päänsä pölkylle. Silloin laski myös tyttönen päänsä isänsä pään viereen. Tahtoiko hän herättää pyövelissä sääliä vaiko rohkaista isäänsä kestämään torjumatonta kohtaloa? Tahtoiko hän kuiskata paatuneen isänsä korvaan jonkun pyhimyksen nimen? Tekikö hän ihmeellisen tekonsa vain tulvehtivasta lapsenrakkaudesta, mitään harkitsematta? Tahtoiko hän kuolla isänsä kanssa?

Värien hehku tuli nyt mielikuvituksessa niin voimakkaaksi, että munkista tuntui kuin hän uudelleen olisi nähnyt muutaman askeleen päässä vierekkäin olevat kaulat, kreivin tiilenpunaisen ja lapsen lumivalkean kullankeltaisine, kiharine hiusuntuvineen. Pieni kaula oli harvinaisen siromuotoinen ja hento. Astorre vapisi pelosta, että pyövelin ase sattuisi harhaan, ja oli sielunsa syvimpään saakka tuskissaan aivan kuin silloinkin. Nyt hän ei kuitenkaan pyörtynyt kuten oli tehnyt nähdessään todellisena tuon pöyristyttävän tapauksen. Hän oli silloin tullut tajuihinsa vasta kun kaikki oli ohi.

»Onko herrallani mitään käskettävää», kysyi hovimestari, jonka oli vaikea sietää Ascanion mestaroimista, häiriten narisevalla äänellään munkin haltioinutta muisteloa.

»Burcardo», vastasi Astorre heltynein äänin, »muista kutsua Canossan ruhtinattaret, äiti ja tytär. Älköön sanottako, että munkki torjuu luotaan maailman hylkäämiä ja halveksimia. Onnettomilla raukoillakin on oikeus päästä luokseni» — hovimestari yhtyi tähän innokkaasti nyökäyttämällä päätään — »ja tämän heidän oikeutensa tulen aina tunnustamaan. Kreivittären kaltainen loukkautuisi syvästi, jos hänet sivuutettaisi.»

»Ei mistään hinnasta», varoitti Ascanio. »Älä hanki itsellesi ikävyyksiä. Munkkilupauksesi rikkominen on jo tarpeeksi, ja kaikki outo viehättää hourupäisiä. Tapansa mukaan kreivitär tekee jotain ihan odottamatonta ja häiritsee mielettömällä hapatuksellaan juhlaa, josta paduattarien mielet muutenkin ovat hyvin kiihtyneet.»

Mutta herra Burcardo kumarsi syvään isännälleen. Hän tahtoi kynsin hampain puolustaa Canossa-suvun oikeutta saada kuulua kahdentoista valitun joukkoon, olivatpa sen jäsenet viisaita tai mielenvikaisia, eikä hän pitänyt velvollisuutenaan kuunnella ketään muuta kuin Vicedominia.

»Yksin sinun tahtosi, jalosukuinen herra, tulee täytetyksi», sanoi hän ja poistui.

»Oi, sinä munkki, munkki», huudahti Ascanio, »sinä tuot armeliaisuutta mukanasi maailmaan, jossa hyvyys tuskin jää rankaisematta.»

* * * * *

»Me ihmiset olemme kerta kaikkiaan sellaisia», lisäsi Dante, »että me koetamme sukkeluuksilla, verukkeilla ja viisasteluilla päästä vaaraa näkemästä, vaikka profetallinen välähdys on näyttänyt meille onnettomuuden kuilun.»

* * * * *

Samoin koetti kevytmielinen Ascaniokin rauhoittaa itseään: »mitä yhteistä voisi olla munkin ja mielipuolen naisen välillä, jonka kanssa munkilla ei ole ollut mitään tekemistä. Ja entä sitten, vaikka kreivitär antaisikin aihetta nauruun, sitenhän hän vain höystää meidän amarellejamme». Ascanio ei aavistanut, mitä Astorren sielussa liikkui, ja hän olisikin turhaan arvaillut ja tutkistellut, munkki ei kuitenkaan olisi maailmanlapselle ilmaissut vienoa salaisuuttaan.

Asiat saivat siis olla semmoisinaan, ja Ascanio sai tyytyä. Muistaen tyrannin toisen vaatimuksen, että munkki oli saatava ihmisten ilmoille, hän kysyi iloisesti: »oletko hankkinut kihlasormuksen? 'Juhlamenoissa' sanotaan toisen osan siinä ja siinä pykälässä: 'sitten vaihdetaan sormuksia.' Munkki arveli talon aarteistosta löytyvän.

»Älä ota sieltä, Astorre», sanoi Ascanio. »Jos tahdot kuulla minun neuvoani, niin ostat Dianalle uuden. Kuka tietää, millaisia juttuja liittyy noihin käytettyihin sormuksiin. Osta uusi sillalta, firenzeläiseltä. Tunnetko sen miehen? Mitenpä tuntisitkaan. Kuules kun kerron. Palatessani varhain tänä aamuna Germanon kanssa kaupunkiin ja ratsastaessamme yli ainoan siltamme täytyi meidän nousta satulasta ja taluttaa hevosiamme. Oli niin suuri ihmistungos, sillä eräs kultaseppä oli kuin olikin avannut puodin rappeutuneen siltapylvään päässä, ja koko Padua temmelsi sen luona kauppaa tehden. Minkätähden juuri ahtaalla sillalla, kun meillä on niin monta toria? Siksi että Firenzen kultaseppien kaupat ovat Arnon sillalla. Ihailtavaa muodin logikkaa: ainoastaan firenzeläiseltä voidaan saada hienoja koristeita ja firenzeläinen myy aina sillalla. Hän aivan yksinkertaisesti ei suostu tekemään toisin, muuten hänen tavaransa olisi arvotonta rihkamaa eikä hän itse olisi mikään firenzeläinen, kuten tämä minun luullakseni on. Jättiläiskirjaimilla on hänen myymälänsä päällä kirjoitus: Niccolo Lippo dei Lippi, kultaseppä, jonka Arnon tienoilla niin tavalliseksi tullut lahjottu, väärä tuomio on karkoittanut kotiseudultaan. Nyt liikkeelle, Astorre! Nyt lähdetään sillalle!»

Astorre ei vastustanut. Hän tunsi varmaankin itse halua irtautua kotinsa taikavoimasta, jonka vallassa hän oli ollut siitä saakka, kuin riisui kaapunsa.

»Oletko muistanut pistää rahaa taskuihisi, ystäväni?» kysyi Ascanio leikillisesti. »Köyhyydenlupauksesi on hauras ja firenzeläinen koettaa sinua nylkeä.» Ascanio koputti alakerrassa olevaan pieneen ikkunaluukkuun, minkä ohi nuorukaiset juuri sattuivat kulkemaan. Näkyviin tuli ovelat kasvot, joissa jokainen ryppy ilmaisi petosta, ja Vicedominien isännöitsijä — genualainen, jos minulle on oikein kerrottu — ojensi matelevasti kumartaen herralleen kultabysantiinejä täynnä olevan kukkaron. Eräs palvelijoista auttoi munkin ylle mukavan padualaisen, hilkalla varustetun kesäviitan.

Tultuaan kadulle veti Astorre hilkan syvään silmilleen, enemmän vanhasta tavasta kuin suojellakseen itseään auringon polttavilta säteiltä, ja kääntyi ystävällisesti toverinsa puoleen sanoen: »tämän matkan teen yksin, eikö niin, Ascanio? Yksinkertaisen sormuksen ostaminen ei mene yli minun munkkiymmärrykseni. Voit uskoa tämän minulle. Jää hyvästi, kunnes tapaamme kihlajaisissani iltakellojen soidessa!» Ascanio lähti, huutaen vielä olkansa yli: »yksi sormus, ei kahta! Muista että Diana antaa puolestaan sinulle!» Tämä oli niitä kirjavia saippuakuplia, joita hilpeä nuorukainen puhalteli huuliltaan monta päivässä.

* * * * *

Ehkä ihmettelette, arvoisat ystäväni, minkä tähden munkki tahtoi olla yksin. Saatte kuulla syyn: hän tahtoi antaa taivaallisen äänen puhtaasti kaikua loppuun, minkä nuori marttyritar lapsenrakkaudellaan oli herättänyt hänen sydämessään.

* * * * *

Astorre oli saapunut sillalle, joka päivänhelteestä huolimatta oli täpö täynnä ihmisiä. Molemmilta rannoilta tulvi väkeä firenzeläisen kaupalle. Munkki pysyi viittansa suojassa tuntemattomana, joskin joku ohimenevä silloin tällöin katseli kysyvästi hänen kasvojaan, joista näkyi vain alaosa hilkan alta. Kaikki koettivat päästä edelle toisistaan, niin aateliset kuin porvarit. Kantotuoleista nousi ylhäisiä naisia, jotka eivät välittäneet tungoksesta eikä sysäyksistä, kunhan saivat pari rannerengasta tai uusimman kuosin mukaisen otsanauhan. Firenzeläinen oli kelloja soittaen kuuluttanut toreilla, että hänen puotinsa sinä päivänä suljetaan jo Ave Marian jälkeen, vaikkei hän sitä aikonutkaan tehdä. Mutta mitäpä merkitsee valhe firenzeläiselle.

Munkki seisoi vihdoin väkijoukon likistämättä puodin edessä. Joka puolelta ahdistettu kauppias koetti monistaa itsensä voidakseen palvella kaikkia. Hän hipaisi munkkia kokeneella syrjäkatseella ja arvasi heti hänet tottumattomaksi. »Miten voin palvella teidän jalosukuisuutenne kehittynyttä makua», kysyi hän. »Anna minulle yksinkertainen kultasormus», vastasi munkki. Kultaseppä otti pikarin, jota koristi firenzeläistyyliset, jotain hekumallista aihetta esittävät korkokuvat. Hän helisti maljaa, jonka kuvussa väikkyi sadoittain sormuksia, ja tarjosi sen Astorrelle.

Munkki joutui kiusallisesti hämilleen. Hän ei tiennyt sormen suuruutta, jota sormus tulisi koristamaan, ja katseltuaan useampia sormuksia hän jäi ilmeisesti epäröimään valitsisiko suuremman vai pienemmän. Firenzeläinen ei voinut pidättyä pienestä ivasta, joka salaisena hymynä aina pilkistää Arnon rantalaisten puheesta: »ettekö, jalo herra, tunnekaan sormen omistajatarta, jonka kättä kuitenkin lienette joskus puristanut», kysyi hän viattoman näköisenä. Mutta kotiseudullaan vallitsevan katsantotavan mukaan arveli kauppias loukkaavaksi luulla lähimmäistään liian viattomaksi, ja piti päinvastoin imartelevana asianomaiselle, jos häntä voitiin epäillä jostain synnistä. Hän tahtoi siksi viisaana miehenä parantaa sanojaan ja kuiskasi syvään kumartaen: »Teidän jalosukuisuutenne kummallekin lemmitylle», siirtäen samalla taitavasti sekä isomman että pienemmän sormuksen etusormiensa ja peukalojensa välistä munkin etusormien ja peukalojen väliin.

Ennenkuin munkki vielä ehti suuttua tästä veitikkamaisesta lauseesta, tunsi hän saaneensa kovan sysäyksen kylkeensä. Panssaroidun hevosen lapa sattui häneen niin rajusti, että hän pudotti pienemmän sormuksen. Samassa pärisi hänen korviinsa kahdeksan sotatorven lummeuttava ääni. Voudin saksalaisen henkivartiaston soittokunta ratsasti sillan yli kahdessa rivissä, kummassakin neljä ratsua, hajoittaen ihmiset ja työntäen heidät kivisiä kaidepuita vasten.

Piiloittaen suuremman sormuksen vaatteisiinsa syöksyi munkki, heti kun toitottajat olivat ratsastaneet ohi, etsimään pienempää sormusta, joka oli vierinyt hevosten jalkoihin.

Vanha puusilta oli keskeltä kulunut ja sormus oli vierinyt siihen uurtunutta vakoa pitkin sillan toista päätä kohti. Nuori kamarineitsyt Isotta tai Sotte, kuten Paduassa lyhennetään, oli huomannut kiiltävän esineen vierivän pitkin siltaa ja siepannut sen maasta, kun pelkäsi sen joutuvan hevosten survottavaksi. »Onnensormus», huudahti hilpeä tyttö riemuiten nuorelle ruhtinattarelle, jota hän seurasi, ja pisti sen lapsellisesti iloiten emäntänsä hentoon sormeen, vasemman käden siroon nimettömään, johon hänen mielestään tämä pieni sormus erikoisesti soveltui. Paduassa, samoin kuin luullakseni täällä Veronassakin, pidetään vihkimäsormusta vasemmassa kädessä.

Aatelisneito näkyi olevan tyytymätön palvelijattarensa kepposeen, vaikka se häntä samalla hiukan huvittikin, ja koetti parastaan saadakseen sormestaan sormuksen, joka oli kuin tehty hänelle. Silloin huomasi hän äkkiä edessään munkin, joka ihmetellen mutta iloisen näköisenä ojensi hänelle oikean kätensä, pitäen vasentaan sydämensä kohdalla. Syvän mielenliikutuksen valtaamana oli munkki kaulan hennosta siroudesta tuntenut lapsen, jonka herttaisen pään hän oli nähnyt mestauslavalla, vaikka hänen edessään nyt olikin kehittynyt, kukoistava nainen.

Tyttö katsoi häneen hämmästynein, kysyvin silmin yhä kiertäen sormessaan uppiniskaista sormusta, ja Astorre epäröi vaatia sitä takaisin. Mutta hänen täytyi se tehdä ja hän avasi jo huulensa. »Nuori ruhtinatar», alkoi hän — samassa hän tunsi kahden panssaroidun käsivarren kietoutuvan ympärilleen ja nostavan ilmaan ja huomasi samassa istuvansa hajasäärin kavioillaan tömistelevän ratsun selässä. »Näytäppäs», kajahti hyväntahtoinen nauru, »oletko unhottanut ratsastustaidon». Hän näki vieressään Germanon, joka ratsasti johtamansa saksalaisen joukon etunenässä. Vouti oli komentanut sen tarkastettavaksi kaupungin ulkopuolella olevalle kentälle. Nähdessään äkkiarvaamatta ystävänsä ja lankonsa ei Germano voinut olla tekemättä viatonta kepposta vaan nosti hänet hevosen selkään nuoren schwaabin sijalle, joka Germanon viittauksesta oli hypännyt alas. Tulinen eläin vainusi toisen ratsastajan, otti pari hurjaa hyppäystä ja joutui muiden hevosten tielle, joten ahtaalla sillalla syntyi tungos. Astorre pysyi töin tuskin satulassa, hänen hilkkansa valui päästä ja kansa, joka oli kauhuissaan väistynyt tieltä, tunsi hänet. »Munkki, munkki», kuului joka taholta, mutta sotaisa melske loittoni pian sillalta ja katosi näkyvistä. Maksutta jäänyt firenzeläinen juoksi jälkeen, mutta ei enempää kuin parikymmentä askelta, sillä hän tuli levottomaksi tavaroistaan, jotka olivat jääneet nuoren pojan epäluotettaviin käsiin. Sitäpaitsi hän kansan huudosta sai tietää olleensa tekemisissä tunnetun ja helposti löydettävän henkilön kanssa. Hän tiedusteli Vicedominien palatsia ja koetti saada tavata munkkia jo samana päivänä, sitten toisena ja kolmantena päivänä. Ensimäisellä ja toisella kerralla hän sai palata tyhjin toimin, koska munkin asunnossa kaikki oli ylösalaisin. Kolmannella kerralla hän näki lukitussa portissa tyrannin sinetin. Sitä hän pelkäsi ja katsoi parhaaksi karttaa, ja niin jäi hän kokonaan maksua vaille.

Naiset taasen kulkivat päinvastaiseen suuntaan. Antiopeen ja veitikkamaiseen kamarineitoon oli liittynyt kolmas henkilö, joka mellakassa sillalla oli joutunut heistä erilleen. Tämä oli oudosti tähyilevä, nähtävästi ennen aikojaan vanhettunut nainen, kasvoissa syvät vaot, päässä harmaita hiustöyhtöjä. Kiihtyneen näköisenä kulki hän keskellä katua, raahustaen pölyssä hienoa mutta laiminlyötyä pukuaan.

Sotte kertoi ajattelemattomasti riemuiten vanhalle naiselle, joka kaikesta päättäen oli aatelisneidon äiti, mitä sillalla oli tapahtunut: munkki — niin oli kansa kutsunut miestä — munkki Astorre, jonka piti viettää kihlajaisia, kuten yleisesti tiedettiin, oli salaa antanut kultasormuksen vieriä Antiopelle, ja kun hän — Sotte — ymmärtäen sallimuksen antaman viittauksen ja munkin kepposen, oli antanut sen rakkaalle tyttöselle, astui munkki itse hänen luokseen. Antiope oli kunniallisesti tahtonut antaa sen takaisin, mutta munkki — Sotte matki hänen elettään — oli painanut hellästi vasemman kätensä sydämelleen ja ojentanut oikean torjuvasti eteensä, mikä merkitsee kaikkialla Italiassa: »pidä omanasi, rakkaani!»

Hämmästynyt Antiope sai vihdoin puheenvuoron ja rukoili, ettei äiti kiinnittäisi mitään huomiota Isotan typeriin loruihin. Mutta turhaan. Kreivitär Olympia nosti kätensä taivasta kohti, kiittäen kaikkien nähden kadulla palavan-kiihkeästi pyhää Antoniusta siitä, että tämä oli kuullut äitiraukan lakkaamattomat rukoukset ja suonut hänen kalliille lapselleen ylhäistä sukua olevan, kelpo miehen. Tätä tehdessään hän käyttäytyi niin omituisesti, että ohikulkijat nauraen osoittivat otsaansa. Antiope oli hämillään ja koetti kaikin mahdollisin keinoin saada äitinsä mielestä pois häikäisevän, mutta petollisen mielikuvan. Kreivitär Olympia ei kuunnellut häntä, vaan rakenteli haltioituneena tuulentupiaan.

Näin saapuivat naiset Canossan palatsiin ja kohtasivat portin holvikäytävässä Vicedominin koristuksista aivan jäykän hovimestarin kuuden tuhlailevan-loistokkaasti puetun palvelijan seuraamana. Vetäytyen kunnioittavasti syrjään herra Burcardo antoi kreivitär Olympian ensin astua ylös rappusia, ja kun he olivat saapuneet autioon pylvässaliin, kumarsi hän kolmasti tarkkojen sääntöjen mukaan, joka kerralla yhä syvemmäs ja aina jonkun verran läheten, ja lausui hitaasti ja juhlallisesti: »Teidän jalosukuisuutenne! Astorre Vicedomini on lähettänyt minut nöyrimmästi kutsumaan teidät, korkea-arvoiset ruhtinattaret, hänen kihlajaisiinsa tänään» — hän nieli vaivoin: »kymmenen päivän kuluttua» — »iltakellojen soidessa».

* * * * *

Dante pysähtyi. Hänellä oli tarjona mitä runsain ainehisto, mutta hänen vakava luonteensa valikoi ja selvitti mielikuvituksen lankoja. Cangrande ei voinut olla häntä puhuttelematta.

»Ystäväni Dante», alkoi hän, »ihmettelen, miten selvät ja varmat ääriviivat olet etsannut firenzeläisen kultaseppäsi kuvaan. Ostettu tuomio on karkoittanut Niccolo Lippo dei Lippin kotiseudultaan. Hän on itse samalla kuitenkin mitä pahin nylkyri, silmänpalvelija, valehtelija, pilkkakirves, pelkuri ja säädytön puheessaan, kaikki 'firenzeläiseen tapaan'. Ja tämä on kuitenkin ainoastaan mitättömän pieni kipuna kirousten tulisateesta, jonka olet antanut tulla Firenzen yli, vain tippuva tähde etikkaa ja sappea vuotavista tertsiineistä, joita komediassasi tarjoat synnyinkaupunkisi maisteltavaksi. Ystäväni, ei ole jaloa häväistä kehtoaan ja herjata äitiään. Se ei kaunista, vaan tekee ikävän vaikutuksen.

»Kerron sinulle, Dante, nukkenäytännöstä, jota äskettäin olin katsomassa arenallamme valepuvussa rahvaan joukossa. Rypistät nenääsi alhaiselle maulleni, joka joutohetkinä tyytyy nukkeihin ja narreihin. Seuraa minua siitä huolimatta mielikuvituksessasi pienen näyttämön eteen. Mitä siellä nähdään? Mies ja vaimo tappelevat. Nainen saa selkäänsä ja itkee. Naapuri pistää päänsä ovenraosta, toruu, nuhtelee, sekaantuu asiaan. Mutta, mitenkäs käy. Urhoollinen nainen ei siedä tunkeilijaa, vaan asettuu miehensä puolelle. 'Minä tahdon saada selkääni', parkuu hän.

»Dante, ystäväni, ylevä henki, joka saa synnyinkaupungissaan huonoa kohtelua, sanoo samoin: 'otan mielelläni vastaan kurituksen'.»

Moni nuori ja terävä katse suuntautui firenzeläiseen. Hän peitti vaieten kasvonsa. Mitä hänen sielussaan liikkui ei tiedä kukaan. Kun hän taas kohotti päänsä, oli hänen otsansa yrmeämpi, suunsa katkerampi ja kaareva nenänsä terävämpi.

Dante kuunteli. Tuuli vinkui linnan nurkissa ja työnsi auki luukun, joka sattui sen tielle. Monte Baldo oli lähettänyt ensimäisen tuiskunsa. Takkavalkean valossa näkyi tupruavia ja hyöriviä lumihiutaleita. Runoilija katseli pyryä. Hiutaleet ajelivat valjuina toinen toistaan, ja niitten keskeymätön pako muistutti takkavalkean väikkyvän ruson hohteessa hänen elämäänsä, joka hänestä tuntui kuin käsistä luisuvalta. Hän värisi vilusta.

Danten herkät kuulijat alkoivat myös tuntea, ettei runoilijalla ollut omaa kotia, vaan että ainoastaan vaihtuvien suosijain epävarma ystävyys tarjosi hänelle katon pään päälle ja suojaa talvelta, joka peitti lumeen sekä kujat että valtatiet. »Koditon raukka», tulivat kaikki ajatelleeksi, ensimäisenä jalomielinen Cangrande.

Ruhtinas nousi pudistaen narrin kuin höyhenen viittansa liepeeltä, astui maanpakolais-raukan luo, tarttui hänen käteensä ja vei hänet omalle paikalleen tulen ääreen. »Tämä paikka on sinun», sanoi hän, eikä Dante vastustanut. Cangrande käytti hyväkseen vapaaksi tullutta jakkaraa. Siitä saattoi hän helposti tarkastaa kumpaakin naista, joiden välissä »helvetin läpi kulkija» istui tulen valossa kertomustaan jatkaen.

* * * * *

»Iltakellojen soidessa Paduassa kokoontui Vicedominin juhlasalin seeteriorsien alle kahdentoista ylhäisimmän suvun eloon jääneet jäsenet ja odottivat isännän astumista sisään.

»Diana pysyttelihe isänsä ja veljensä seurassa. Kuului hiljaista puheensorinaa. Miehet pohtivat perusteellisesti ja vakavasti kysymystä, mikä valtiollinen merkitys olisi kaupungin kahden huomatun suvun liittymisellä toisiinsa avioliiton siteillä. Nuorukaiset naureskelivat puoliääneen munkin naimisiin menoa. Rouvat olivat paavin kirjeestä huolimatta kauhuissaan munkkilupausten rikkomisesta, ainoastaan ne, joita vielä ummussaan olevat tyttäret ympäröivät, olivat arvosteluissaan lempeämpiä ja syyttivät joko olosuhteiden pakkoa taikka munkin hyväsydämisyyttä. Neitoset olivat pelkkänä odotuksena.

»Olympia Canossan läsnäolo herätti ihmettelyä ja tyytymättömyyttä, sillä hän oli puettu silmiinpistävän, melkeinpä kuninkaallisen loistavasti aivan kuin hänellä tulisi olemaan joku pääosa pian alkavassa juhlassa. Sanomattoman liukaskielisesti hän vakuutti jotain Antiopelle, joka pelosta sykkivin sydämin, kuiskaillen ja hartaasti pyytäen koetti saada kiihtynyttä äitiään vaikenemaan. Madonna Olympia oli pahanpäiväisesti suuttunut jo porraskäytävässä, missä Gocciola — herra Burcardo kun paraikaa otti vastaan kahta muuta perhettä — oli kunnioittavasti lausunut hänet tervetulleeksi levittäen kädellään hopeaisilla kulkusilla koristettua tulipunaista vaippaansa. Seisoessaan nyt salissa muiden joukossa kreivitär vaivasi seuraa liioitelluilla eleillään ja piti kaikkia levottomuudessa. Köyhimpiin hän katsoi vilkuilemalla ja nostaen leukaansa. Kaikki olivat yksimielisiä, ettei munkin olisi pitänyt kutsua häntä ja jokainen oli varma siitä, että hourupäinen tekisi munkille jonkin kepposen.

»Burcardo ilmoitti isäntänsä saapuneen. Astorre oli saksalaisista erottuaan kiiruhtanut heti takaisin sillalle löytämättä kuitenkaan enää sormusta tai naisia. Hän soimasi itseään siitä, mitä oli tapahtunut, vaikka oikeastaan oli sattuma ollut kaikkeen syypää, ja iltaa odottaessaan hän päätti vastedes toimia aina järkevästi. Tämä päätös vielä mielessään hän astui keskelle salia kokoontuneitten vieraitten piiriin. Yleinen huomio, joka oli häneen kiintynyt, ja ikäänkuin tähän ilmaan tarttuneet seuraelämän muodot ja vaatimukset estivät häntä esittämästä asiaa niin töykeänä ja osittain rumana, kuin se todellisuudessa oli, ja pakoittivat antamaan sille lievemmän ja miellyttävämmän muodon. Siten hän pysyi todellisuuden ja kaunistellun kultaisella keskitiellä ja piti nuhteettoman puheen.

»'Jalosukuiset vieraat ja säätyveljet», alkoi hän, »kuoleman viikate on meidän, Vicedominien, joukosta niittänyt runsaan sadon. Seisoessani mustaan puettuna tässä edessänne suren isää, kolmea veljeä ja kolmea veljenpoikaa. Että minä en vakavasti harkittuani — hänen äänensä sumentui — ja tunnollisen tutkistelun jälkeen Jumalan kasvojen edessä, ole kirkosta erottuani katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä kuolevan isäni viimeistä tahtoa saada jatkua lapsessa ja lapsenlapsessa, arvostelette te joko hyväksyen tai moittien teissä vallitsevan oikeudentunnon tai lempeyden mukaan. Siinä tulette kuitenkin olemaan kanssani samaa mieltä, ettei minun sopinut menneisyyteni vuoksi valikoida tai epäröidä, vaan että ainoastaan lähinnä oleva ja luonnollisin olisi Jumalalle otollinen. Kuka olisi voinut olla minua lähempänä kuin veljeni neitseellinen leski, johon lohduton suru oli minut yhdistänyt. Kalliin kuolinvuoteen ääressä tartuin siis tähän käteen, kuten nytkin siihen tartun» — hän astui Dianan luokse ja toi hänet keskelle salia — »ja panen kihlasormuksen hänen sormeensa.» Diana puolestaan antoi munkille kultasormuksen sanoen: »tätä on pitänyt minun äitini, joka oli totuutta rakastava ja siveä nainen. Minä annan sinulle sormuksen, joka on pysynyt uskollisena.' Läsnäolijat mumisivat juhlallisen onnentoivotuksen, siten päättäen hartaan toimituksen, ja vanha Pizzaguerra, arvokas vanhus — saituus on terveellinen pahe, eikä estä elämästä vanhaksi — vuodatti tavanmukaiset kyyneleet.

»Kreivitär Olympia näki tuulentupansa leimahtavan liekkeihin ja rutisevin hirsin ja pylväin luhistuvan maahan. Hän astui askeleen eteenpäin, kuin olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että oli nähnyt väärin, astui toisen, yltyen raivossaan, ja seisoi kohta, harmaat hiukset pörhöisinä, aivan Astorren ja Dianan edessä antaen hurjan sanatulvan syöksyä huuliltaan.

»'Katala munkki', huusi hän. 'Sormusta vastaan tuossa sormessa todistaa toinen, aikaisemmin annettu'. Hän riuhtasi mukaansa Antiopen, joka seurasi häntä ahdistavassa pelossa liikuttavin, rukoilevin ilmein. Olympia-kreivitär kohotti tyttärensä kättä. 'Tämän sormuksen sinä olet pannut lapseni sormeen firenzeläisen kauppiaan luona sillalla tuskin tunti sitten.' Tällaisena esitti tapahtuman hänen mielikuvituksensa vino peili. 'Jumalaton munkki! Sinä avioliitonrikkoja, eikö maa avaudu ja niele sinua. Hirtettäköön luostarin porttivahti, joka kuorsasi pohmelossaan ja antoi sinun juosta tiehesi. Himojasi sinä tahdoit palvella, mutta sinun olisi pitänyt valita uhriksesi joku muu kuin syyttömästi vainotun, avuttoman lesken turvaton lapsi.'

»Marmorilattia ei kuitenkaan avautunut ja onneton nainen, joka luuli ilmaisseensa oikeutetun äidinvihansa liian lievässä muodossa, näki ympärillä olevien ilmeissä vain pilkallista hymyä tai kokonaan toisenlaista sääliä kuin mitä hän oli odottanut. Hän kuuli takanaan selvästi kuiskattavan: 'houkkio', ja hänen vihansa vaihtui äkkiä mielettömään nauruun. 'Siinä vasta houkkion näette', ivasi hän, 'joka saattoi niin typerästi valita näistä kahdesta. Saatte ratkaista, arvoisat vieraat, ja päättäköön jokainen, jolla on silmät. Katsokaa noita suloisia kasvoja, kukoistavaa nuoruutta', loppua en enää muista, sen vaan tiedän, että kaikki nuorukaiset Vicedominien salissa — ja useampi kuin yksi heistä lienee viettänyt kevytmielistä elämää — kaikki nuorukaiset, sekä pidättyneet että langenneet kääntyivät pois kuulemasta ja näkemästä Olympiaa, joka unhottaen kokonaan siveyden ja häveliäisyyden tunteen parittajan tavoin kaupitteli lastaan.

»Jokaisen salissa olevan kävi Antiopea sääli. Ainoastaan Diana, niin vähän kuin hän epäilikin munkin uskollisuutta, tunsi jonkinlaista hämärää suuttumusta kaunotarta kohtaan, jota niin julkeasti näytettiin hänen sulhaselleen.

»Antiope ehkä herätti Dianassa tyytymättömyyttä siksikin, että hän yhä vielä piti onnetonta sormusta sormessaan. Kenties hän teki sen ollakseen kiihoittamatta jo muutenkin riehuvaa äitiään ja toivoen että todellisuus särkisi tämän haaveet ja muuttaisi hänet ylpeästä nöyräksi, jolloin hän antaisi kaiken tapahtua ainoastaan silmiään pyörittäen ja jotain epäselvää mumisten. Tai kenties oli nuori Antiope itse pistänyt sormenpäänsä kumpuavaan satulähteeseen. Olihan kohtaus sillalla ollut ihmeellinen, ja jos munkki olisi valinnut hänet, olisiko se ollut kummempaa kuin ne vaiheet, jotka riistivät hänet luostarista.

»Nyt oli hän saanut julman rangaistuksen. Mikäli hillittömillä sanoilla voi häväistä, häpäisi häntä nyt hänen oma äitinsä.

»Tumma puna nousi hänen otsalleen ja niskaansa. Sitä seurasi toinen vielä tummempi, ja hän alkoi salin syvässä hiljaisuudessa katkerasti ääneensä itkeä.

»Harmaa raivotarkin kuunteli hämmästyneenä. Hänen kasvonsa vääntyivät hirvittävästi tuskasta, ja hänen vimmansa tuli kaksinkertaiseksi. 'Entä tuo', sähisi hän osoittaen Dianaa, 'kalliosta lohkaistu muovaamaton marmorimöhkäle! Tuo onnistumaton jättiläisnainen, Luojan hutilustyö! Hyi tuollaista pölkkymäistä elotonta ja sielutonta ruumista! Mutta kukapa olisi antanutkaan hänelle sielun? Äpärä äitinsäkö, typerä Orsola, vaiko tuo näivettynyt penninpyörittelijä tuossa? Vaivaisena almuna on hän senkin vähäisen osan sielua antanut, minkä on antanut.'

»Vanha Pizzaguerra pysyi tyynenä. Saiturin valpas ymmärrys esti häntä unhottamasta kenen kanssa hän oli tekemisissä. Mutta hänen tyttärensä Diana unhotti sen. Hänen ruumiinsa ja sielunsa raaka ivaaminen loukkasi häntä ja saattoi hänet vihan vimmaan. Kuullessaan hullun kreivittären vielä kajoovan hänen vanhempiinsa, häpäisevän hänen haudassa lepäävää äitiänsä ja julkisesti herjaavan isää, joutui hän suunniltaan, veti yhteen kulmakarvansa ja puristi nyrkkiään. Kiivas viha teki hänet kalpeaksi, se valtasi hänet kokonaan.

»'Narttu', huusi hän ja löi Antiopea kasvoihin; sillä rohkea tyttö oli epätoivossaan syöksynyt äitinsä eteen. Antiope kirkaisi sydäntä särkevästi.

»Mielipuolen päässä ratas teki täysikierroksen. Rajaton viha muuttui surkeaksi valitukseksi. 'Minun lastani on lyöty', vaikeroi hän, vaipui polvilleen ja nyyhkytti: 'eikö taivaassa enää olekaan Jumalaa'.

»Mitta tuli täyteen. Se olisi vuotanut jo ennemminkin äyräittensä yli, ja asiaan olisi jo aikaisemmin sekaannuttu, jollei kaikki olisi tapahtunut nopeammin kuin mitä ennätin kertoa, niin nopeasti, ettei munkki eikä lähellä oleva Germanokaan ehtineet tarttua Dianan käteen ja estää häntä lyömästä. Ascanio otti kreivittären syliinsä, eräs toinen nuorukaisista tarttui hänen jalkoihinsa ja niin he kantoivat hourupäisen kantotuoliin ja veivät kotiin, kreivittären juuri ollenkaan vastustamatta.

»Diana ja Antiope seisoivat yhä vastakkain, toinen toistaan kalpeampana, Diana katuvana ja masentuneena, Antiope mielenkuohusta mykistyneenä, huuliaan äänettömästi liikuttaen, kykenemättä edes sammaltamaan.

»Munkki täytti ainoastaan ritarillisuuden ja vieraanvaraisuuden vaatimukset tarttuessaan nyt Antiopen käteen ja lähtiessään saattamaan kotiin naista, jota hänen morsiamensa oli kohdellut pahoin. Jokaisen mielestä se oli luonnollista. Varsinkin lienee Diana itse toivonut sitä, että hänen väkivaltaisuutensa uhri joutuisi pois näkyvistä. Hänkin poistui isänsä ja veljensä mukana. Koolla olevien vieraitten mielestä oli hienotunteisinta nyt samalla hävitä viimeiseen mieheen.

»Tarjoilupöydän alta, johon oli katettu amarelleja ja kypronviiniä, kuului kulkusten kilinää. Narrikaapu tuli näkyviin, Gocciola ryömi nelinkontin esiin herkkuja väijymästä. Hänen mielestään kaikki oli päättynyt verrattomasti, sillä hänellä oli nyt täysi vapaus ahmia amarelleja ja tyhjentää lasi toisensa jälkeen. Niin hän nautti täysin siemauksin herkkupöydästä, kunnes kuuli askeleiden lähestyvän. Hän oli livahtamaisillaan tiehensä, mutta vilkaistuaan närkästyneenä häiritsijään huomasi hän paon tarpeettomaksi. Munkki oli palannut kotiin ja näkyi olevan yhtä riemastunut ja juopunut kuin Gocciola, sillä munkki» —

— »rakasti Antiopea», keskeytti Cangranden ystävätär nauraen kouristuksentapaisesti.

»Ruhtinatar, sinäpä sen sanot, hän rakasti Antiopea», toisti Dante surumielisesti.

»Tietysti! Kuinkas muuten! Mahdotonta estää! Niinhän tavallisesti käy!» kaikui koko kuulijapiiristä.

»Hiljaa, nuorukaiset», mumisi Dante. »Se ei ole tavallista. Vai arveletteko, että koko ruumiillaan ja sielullaan antautuva rakkaus on jokapäiväistä, kenties luulette vielä itsekin niin rakastaneenne tai rakastavanne. Erehdytte! Jokainen puhuu kummituksista, mutta harva on niitä nähnyt. Saatte kuulla kumoamattoman todistuksen. Tässä talossa kiertelee muodinmukainen satukirja. Selaillessani sitä varovasti olen kaikenlaisen lorun seasta löytänyt hiukan tottakin. Eräässä kohdassa sanotaan, että rakkaus on harvinaista ja useimmiten päättyy onnettomasti.» Tämän Dante sanoi vakavasti. Sitten hän alkoi laskea leikkiä: »Koska te kaikki olette rakkauteen niin perehtyneitä ja siinä täysinoppineita, eikä minun sitäpaitsi sovi antaa intohimon valtaaman nuorukaisen puhua hampaattomasta suustani, jätän kokonaan kotiinpalanneen Astorren yksinpuhelun ja sanon vain lyhyesti: kun järkevä Ascanio kuunteli hänen puhettaan, niin hän pelästyi ja rupesi saarnaamaan munkille järkeä.»

* * * * *

»Niin armottomastiko sinä aiot supistaa liikuttavaa tarinaasi, Dante», kysyi ruhtinaan helposti syttyvä ystävätär ojentaen rukoilevasti kätensä firenzeläistä kohti. »Anna munkin puhua, että saamme ihastuneina seurata, miten hän siirtyi karheasta naisesta hellään, kylmästä tunteelliseen, kivettyneestä sydämestä sykkivään —»

»Niin firenzeläinen», keskeytti Cangranden puoliso syvässä mielenliikutuksessa ja posket tummassa hehkussa, »anna munkkisi puhua, että saamme ihmetellä, miten hän kokemattomana ja erehtyvänä petti jalon naisen kavalan tähden. Sinä et tunne naisia. Usko minua», hän kohotti voimakkaan kätensä ja puristi sen nyrkkiin, »minä olisin myöskin lyönyt, mutta en järjetöntä raukkaa, vaan luonnollisesti juonittelijaa, joka tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä munkin nähtäväksi.» Hän löi nyrkillään ilmaa. Hänen toverinsa vavahti.

Cangrande ei herennyt katselemasta molempia naisia, joiden vastapäätä hän istui. Hän ihaili puolisoansa ja iloitsi hänen voimakkaasta intohimostaan. Sinä hetkenä oli ruhtinatar hänen mielestänsä ehdottomasti kauniimpi kuin hänen pieni, hento kilpailijattarensa, sillä ainoastaan voimakas ruumis ja voimakas sielu voi olla ylevimpäin ja syvimpäin tuntemusten ilmaisijana.

Dante puolestaan hymyili ensimäisen ja ainoan kerran tänä iltana, nähdessään molempien naisten niin vinhasti kiikkuvan hänen satunsa keinussa. Hän ei voinut olla tekemättä hiukan kiusaa. »Jalot naiset», sanoi, hän, »mitä toivotte minulta? Itsekseen puheleminen on järjetöntä. Onko kukaan viisas mies koskaan puhunut itsekseen?»

Hämärästä kohosi vallaton kiharapää, nuori aatelispoika, joka lienee ollut kyyryssä tuttavallisessa piilopaikassa jonkun istuimen tai laahoksen takana, ja huudahti miehekkäästi: »suuri mestari, miten vähän tunnet itseäsi, tai olet tuntevinasi. Ole varma, Dante, ettei kukaan juttele sujuvammin itsekseen kuin sinä, joka menet niin pitkälle, ettet ainoastaan jätä meitä tyhmiä poikia huomaamatta, mutta annat vielä kaunottarenkin kulkea ihan vierestäsi häntä tervehtimättä.

»Todellako», kysyi Dante. »Missä ja milloin?»

»Eilen Adigen sillalla», nauroi poika. »Nojasit kaidepuihin, kun hurmaava Lucrezia Nani kulki ohitsesi, hipaisten toogaasi. Me pojat seurasimme ihastuneina häntä ja kaksi tulista soturia tuli häntä vastaan tavoittaen hänen vienojen silmiensä katsetta, mutta hänen silmänsä etsivät sinua, sillä kuka hyvänsä ei ole ehjin nahoin kulkenut läpi helvetin. Sinä, mestari, katselit Adigen keskellä vierivää aaltoa ja mumisit jotain.»

»Lausuin tervehdykseni merelle. Laine oli kauniimpi neitosta. Mutta palatkaamme molempiin narreihin. Kuunnelkaa, he puhuvat keskenään! Ja kaikkien runottarien nimessä, tästälähtien ei enää kukaan saa minua häiritä, muuten saavuttaa meidät keskiyö vielä satulieden ääressä.

»Kun munkki oli saattanut Antiopen kotiin ja astui taas saliinsa — unhotin kuitenkin mainita, ettei hän kohdannut Ascaniota, vaikka tämä oli vienyt samaa tietä kreivitär Olympian kotiin kantotuolissa. Ascanio oli nimittäin jättänyt masentuneen kreivittären palvelijoiden huostaan ja lähtenyt itse kiireimmän kautta setänsä, Ezzelino-tyrannin luo, tarjotakseen hänelle hullunkurisen tapahtuman aivan tuoreena. Hän toi Ezzelinolle mieluummin skandalijutun kuin ilmiannon salaliitosta.

»En tiedä, oliko munkki niin kaunis kuin Ascanio-veitikka oli sanonut hänen olevan. Mutta näen hänet nuoruuden parhaimmassa kukoistuksessa kiitävän kuin siivillä edestakaisin läpi salin, kuin Zefyrien kantamana tai Iriksen kuljettamana. Hänen silmänsä ovat pelkkää auringonpaistetta ja hän supisee itsekseen autuaitten kieltä. Gocciola, joka oli kulauttanut kurkkuunsa suuren määrän kypronviiniä, tunsi itsensä yhtä uljaaksi ja nuorekkaaksi. Marmorilattia haihtui hänenkin jalkainsa alla valkeaksi pilvenhattaraksi. Hän tunsi vastustamatonta janoa kuunnella Astorren raikkaiden huulten supinaa, niinkuin lähteen yli kumarrutaan sen lorinaa kuulemaan, ja alkoi munkin vieressä mittailla salin lattiaa milloin hajasäärin, milloin hyppivin askelin narrinvaltikka kainalossa.

»'Herttainen pää, joka oli valmis uhrautumaan isänsä puolesta, uhrautui myös äitinsä puolesta', kuiskasi Astorre. 'Miten hänen kasvonsa häpeästä hehkuivat, miten ne kärsivät lyönnistä! Ja miten hän kirkaisi! Onko tuo pää koskaan jättänyt minua rauhaan, senjälkeen kun näin sen mestauslavalla? Se eli minun sielussani ja seurasi minua kaikkialle, se väikkyi rukouksissani, säteili luostarikammiossani ja painautui tyynylleni. Enkö nähnyt tuota suloista päätä ja valkeaa, hentoa kaulaa pyhän Paavalin vieressä' —

»'Pyhän Paavalinko', hihitti 'Pisara'.

»'Pyhän Paavalin vieressä alttaritaulussamme' —

»'Siinäkö, jossa Paavalilla on musta, kihara tukka ja punainen kaula paksulla mestauspölkyllä, ja pyöveli kohottaa asettaan?' Gocciola kävi joskus fransiskaanilaisluostarin kirkossa.

»Munkki nyökkäsi päätään. 'Kun katselin taulua kauan, värähti ase ja sydäntäni kouristi. Olenhan tunnustanut sen ripissä luostarinpäällikölle'.

»'Mitä luostarinpäällikkö sanoi', uteli Gocciola.

»'Poikani', sanoi hän, 'älä pelkää, sinä olet nähnyt vain taivaallisesta riemukulkueesta toisten edelle rientäneen lapsen. Jumalaiselle pienelle kaulalle ei tapahdu mitään pahaa'.

»'Mutta', ilkeä narri teki hänelle kiusaa, 'lapsi on kasvanut näin suureksi'. Hän näytti kädellään. 'Ja teidän ylhäisyytenne munkkikaapu on painunut näin alas', virnuili hän pitäen kättään hiukan lattian yläpuolella.

»Halpamainen narri ei voinut vaikuttaa munkkiin. Kohtalokas tuli oli Antiopen kädestä syttynyt Astorren käteen ja se alkoi polttaa hänen suonissaan, ensin vienosti hivellen, sitten yhä kuumemmin ja kirmeämmin. 'Siunattu olkoon Isä Jumala, joka loi miehen ja vaimon', riemuitsi hän.

»'Evanko', kysyi narri.

»'Antiopen', vastasi munkki.

»'Entä se toinen, se suuri? Mihin sinä hänet laitat? Lähetätkö kerjuulle?' Gocciola pyyhki silmiään.

»'Kenen toisen', kysyi munkki. 'Onko olemassa ketään muuta kuin Antiope?'

»Tämä oli jo narrillekin liikaa. Hän alkoi tuijottaa pelästyksissään Astorreen, mutta samassa luja koura tarttui hänen kaulukseensa, laahasi hänet ovelle ja heitti menemään. Sama käsi otti sitten Astorrea olkapäästä.

»'Herää, unessakulkija', huudahti Ascanio, joka oli tullut takaisin ja kuullut munkin haaveellisen puheen. Hän veti huumaantuneen ystävänsä ikkunapenkille istumaan, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: 'Astorre, sinä olet järjiltäsi!'

»Munkki väisti ensin hänen tutkivaa katsettaan, kuin olisi se häntä häikäissyt, mutta käänsi sitten häneen juovuttavaa riemua loistavat silmänsä ja loi ne lopuksi arasti maahan. 'Ihmetteletkö', kysyi hän.

»'Yhtä vähän kuin liekin leimuntaa', vastasi Ascanio. 'Mutta koska et ole mikään sokea luonnonvoima, vaan sinulla myöskin on järki ja tahto, täytyy sinun tukahduttaa liekki, muuten se polttaa poroksi sekä sinut että koko Paduan. Pitääkö maailmanlapsen saarnata sinulle jumalallista ja inhimillistä lakia. Olet kihloissa, sitä todistaa sormus sormessasi. Jos nyt purat kihlauksesi, kuten jo teit munkkilupauksillesi, loukkaat sinä samalla kaikkia tapoja, velvollisuutta, kunniantuntoa ja kaupunginrauhaa. Ellet arvelematta paikalla tempaa sydämestäsi sokean jumalan nuolta, surmaa se sinut, Antiopen ja vielä muitakin, jotka tielle sattuvat. Astorre, Astorre!'

»Ascanion veitikka-huulista tuntuivat kummallisilta ne suuret ja vakavat sanat, joita hän hädissään antoi niiden lausua. 'Nimesi, Astorre', sanoi Ascanio puoleksi leikillä, 'kajahtaa sotatorvelta ja kehoittaa sinua taisteluun itseäsi vastaan'.

»'Minulle on annettu lemmenjuomaa', huudahti hän. 'Minä raivoan, olen ihan hullu. Ascanio, minä annan sinulle vallan ylitseni, pane minut kahleisiin!'

»'Minä kahlehdin sinut Dianaan», sanoi Ascanio. Tule, mennään yhdessä hänen luoksensa!'

»'Eikö Diana lyönyt Antiopea', kysyi munkki.

»'Olet nähnyt unta, kaikki on ollut unta. Sinä et ollut tajuissasi.
Tule! Minä vannotan sinua, minä vaadin! Minä vien sinut vaikka väkisin'.

»Ascanio tahtoi karkoittaa todellisuuden, mutta Germanon portaissa kaikuvat askeleet toivat sen takaisin. Dianan veli astui päättävin ilmein munkin eteen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: 'häiritty juhla, lanko. Sisareni lähettää minut — valehtelen, hän ei ole minua lähettänyt, sillä hän on sulkeutunut huoneeseensa, jossa itkee ja soimaa äkkipikaisuuttaan. Olemme ihan hukkua naiskyyneliin. Hän rakastaa sinua, mutta ei saa sitä millään tavoin sanotuksi — meidän sukuvikamme, olen samanlainen. Hän ei ole hetkeäkään epäillyt sinua. Sinä olet yksinkertaisesti kadottanut sormuksen, jos se oli sinun, mikä pikku Canossalla — mikä hänen nimensä onkaan, juuri niin, Antiopella — oli sormessaan. Heikkopäinen äiti on sen löytänyt ja punonut siitä sadun. Antiope on luonnollisesti tähän kaikkeen yhtä viaton kuin vastasyntynyt lapsi. Kuka uskaltaa ajatella toisin, saa minun kanssani tekemistä.'

»'Minä en ainakaan tee sitä', huudahti Astorre. 'Antiope on puhdas kuin taivas. Sormus vieri sattumalta', ja tuossa tuokiossa oli munkki kertonut kaikki.

»'Koeta antaa anteeksi myöskin sisarelleni hänen kiivautensa, Astorre», pyysi Germano. »Veri syöksyi niin hänen päähänsä, ettei hän nähnyt, kuka missäkin oli. Hän suuntasi lyöntinsä hourupäiseen, mutta se sattuikin viattomaan raukkaan. Antiope on kuitenkin Jumalan ja ihmisten edessä saatettava arvoonsa ja kunniaansa. Anna se minun huolekseni, lanko. Minä olen Dianan veli, asia on siis selvä'.

»'Sinä puhut ja puhut, mutta aikeesi on meille sittenkin hämärä, Germano. Mitä on mielessäsi? Miten voit antaa tyttöraukalle hyvitystä', kysyi Ascanio.

»'Hyvin helposti', vastasi Germano. 'Tarjoan Antiope Canossalle käteni ja otan hänet vaimokseni'.

»Ascanio tarttui otsaansa. Germanon päähänpisto teki hänet miltei hervottomaksi. Mutta kun hän oli tointunut ensi hämmästyksestään ja ajatteli lähemmin asiaa, ei hänestä tuo sankarillinen keino tuntunut niinkään huonolta. Hän katsahti kuitenkin levottomasti munkkiin. Astorre hillitsi itsensä ja pysyttelihe aivan hiljaa, tarkasti kuunnellen. Nuoren soturin kunniantunto soi heleänä äänenä hänen sielunsa erämaassa.

»'Siten saan kaksi kärpästä yhdellä iskulla, lanko', arveli Germano. 'Tytön arvo ja kunnia palautetaan — tahtoisinpa tietää, kuka uskaltaisi supattaa vaimostani jotain. Toiseksi sovitan minä teidät, kihlatut. Dianan ei tarvitse enää hävetä sinua eikä itseään ja hän on nyt perinpohjin parantunut kiivaudestaan, uskallanpa sanoa elinkaudekseen'.

»Astorre puristi hänen kättään: 'Olet kunnon mies'. Hänessä lujittui yhä tahto saada vielä uljaampi voitto taivaallisesta tai maallisesta himostaan. Mutta tämä tahto ei ollut vapaa, eikä hänen hyveensä epäitsekäs, koska se turvautui vaaralliseen viisasteluun. 'Samoin kuin minä tulen pitämään sylissäni naista, jota en rakasta, tulee Antiopeakin syleilemään mies, joka muitta mutkitta kosii häntä, ainoastaan hyvittääkseen toisen tekemän vääryyden», lohdutti Astorre itseään. »Meidän täytyy kaikkien kieltäytyä. Kieltäymystä ja itsekidutusta niin luostarin ulkopuolella kuin luostarissakin'.

»'En tahdo lykätä sitä, minkä kerran pitää tapahtua', ehätti Germano.
Muuten hän vääntelehtii unettomana. En tiedä, kumpaako hän tarkoitti,
Dianaa vaiko Antiopea. 'Sinä lanko, tulet todistajaksi; kosin kaikkien
sääntöjen mukaan'.

»'Eihän toki', huudahti Ascanio kauhuissaan. 'Ei Astorrea mitenkään, ota minut!'

»Germano pudisti päätään. 'Ystäväni', sanoi hän, 'sinä et ole siihen sopiva. Sinusta ei ole vakavaksi todistajaksi avioliittoasioissa. Veli Astorrelle kuuluu oikeus saada kosia puolestani, enkä usko hänen luovuttavan sitä oikeuttaan muille. Asiahan koskee suureksi osaksi juuri häntä. Eikö niin, Astorre?' Munkki nyökäytti päätään. 'Valmistaudu matkalle, lanko. Laita itsesi koreaksi, ota vitjat kaulaasi'.

»'Ja kun kuljet pihan läpi, niin kasta pääsi kaivossa', laski Ascanio väkinäistä leikkiä. 'Entä sinä itse, Germano, panssari päälläkö? Noin sotaisassa asussa? Sopiiko noin lähteä kosiomatkalle?'

»'En ole pitkään aikaan ollut muussa puvussa, ja tämä sopii minulle hyvin. Miksi tarkastat minua noin kiireestä kantapäähän, Ascanio?'

»'Ihmettelen vain, miten tämä panssaroitu mies voi olla niin varma siitä, ettei häntä heitetä rynnäkköportaineen vallihautaan.'

»'Se ei voi tulla kysymykseenkään', arveli Germano tyynesti. 'Häväisty ja lyötykö ei huolisi ritarista? Silloinhan hän olisi vielä hullumpi kuin äitinsä. Onhan asia päivänselvä. Tule Astorre!'

»Ascanio jäi kädet ristissä rinnalla miettimään tapahtumien uutta käännettä, tietämättä veisikö se nämä kukoistavat lapset kisakentälle vai kalmistoon. Sillaikaa astuivat hänen lapsuudentoverinsa Canossan palatsiin, jonne ei ollut pitkä matka.

»Pilvetön päivä sammui heleänä hehkuvaan rusoon kellojen soidessa Avea. Munkki yhtyi hiljaa tavanmukaiseen rukoukseen. Kun kaikki muu kellon soitto oli jo ilmassa vaiennut, kajahti sattumalta vielä pari kertaa hänen verrattain korkealla sijaitsevan luostarinsa kellojen rauhallinen, surunvoittoinen ääni. Kaikkialla vallitseva rauha täytti myös munkin mielen.

»Hänen katseensa sattui nuoren soturin kasvoihin, ja hän alkoi tarkastaa tämän karaistuneita piirteitä. Niiden ilme oli valoisa ja iloinen ja se johtui epäilemättä velvollisuudentunnon tyydytyksestä mutta varmaan myöskin ilman harkintaa ja laskelmia sattuneesta onnesta, joka kuljetti häntä autuaitten saaren satamaan, kunnian paisuttaessa ritarillisuuden purjetta: 'Suloinen viattomuus', huokaili soturi.

»Munkki ymmärsi tuossa tuokiossa, että Dianan veli petti itseään kuvitellessaan olevansa epäitsekäs, hän huomasi, että Germano alkoi rakastaa Antiopea, ja että he siis olivat kilpailijoita. Hän tunsi terävän pistoksen sydämessään, sitten toisen niin repivän, että hän oli huutaa. Oli kuin kokonainen pesä kiukkuisia käärmeitä olisi piehtaroinut hänen rinnassaan. Arvoisat ystäväni, varjelkoon Jumala meitä kaikkia, sekä miehiä että naisia, mustasukkaisuudesta! Se on tuskallisin kaikista kärsimyksistä ja ketä se kalvaa, hän on onnettomampi kuin ne, jotka komediassani ovat joutuneet kadotukseen.

»Tuska väänsi munkin kasvoja ja hänen sydäntään kouristi, kun hän itsetietoisen kosijan perässä astui palatsin rappusia. Talo oli autio ja oman onnensa nojaan jätetty. Kreivitär Olympia oli kaikesta päättäen sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijoita ei näkynyt, ja ovet olivat auki. Munkki ja Germano kulkivat useampien jo hämärtyvien huoneiden läpi kenenkään ilmoittamatta heidän tulostaan. Viimeisen huoneen kynnykselle he pysähtyivät, sillä he näkivät nuoren Antiopen istuvan ikkunalla.

»Apilaanlehden muotoon kaartuvasta ikkunasta heloitti voimakas iltarusko verhoten puoliympyräisenä valovyönä viehättävän olennon rintaa ja niskaa. Päälaelle koottu hiussykkyrä muistutti orjantappurakruunua, ja riutuvat huulet joivat taivaan kirkkautta. Lyöty tyttönen istui häpeän taakasta väsyneenä, silmät ummessa ja kädet hervottomina, mutta syvällä sisimmässään hän riemuitsi ja kiitti kärsimäänsä solvausta, sillä se oli iäksi yhdistänyt hänet Astorreen.

»Eikö vielä tänäkin päivänä, kuten maailmanloppuun asti, korkein rakkaus syty syvimmästä säälistä? Kuka voi kylmänä nähdä kauniin syyttömästi kärsivän. En ole mikään pilkkaaja, osaan kyllä eroittaa asiat toisistaan, mutta häväistiinhän Vapahtajaakin, ja me suutelemme hänen naarmujaan ja haavojaan.

»Antiope ei vaivannut päätään sillä, rakastiko Astorre häntä vai eikö. Hän tiesi sen, hänen ei tarvinnut epäillä. Hän oli siitä vielä varmempi kuin rintansa hengityksestä tai sydämensä sykinnästä. Astorre ja hän eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa koko matkalla, jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Kädet eivät puristaneet toisiaan lujemmin erotessa kuin matkalle lähtiessäkään; pusertamatta toisiaan ne kasvoivat yhteen. Ne yhtyivät kuin kaksi kevyttä henkistä liekkiä, mutta erotessa oli niitä yhtä vaikea riistää toisistaan kuin juuria maasta.

»Antiope oli kajonnut luvattomasti toisen omaisuuteen ja ryöstänyt Dianalta, mikä tälle kuului milteipä viattomuudessaan, sillä rakkaus oli vienyt häneltä sekä omantunnon että arvostelukyvyn. Padua, joka torneineen avautui hänen eteensä, äiti, Astorren munkkilupauksen hylkääminen, Diana, koko maailma oli häipynyt hänen näkyvistään. Oli olemassa vain pohjaton taivas täynnä valoa ja rakkautta.

»Astorre oli vielä viimeisellä portaalla käynyt sisäistä taistelua, jonka hän nyt luuli voittaneensa. 'Minä uhraan kaikki', kerskaili hän itselleen, 'ja olen Germanolle kosinnassa apuna'. Viime hetkellä huusi hän vielä avukseen kaikki pyhimyksensä, ennen kaikkea pyhän Fransiskuksen, itsekieltämyksen sankarin. Astorre painoi käsiään rintaansa vasten ja uskoi taivaan avulla surmanneensa käärmeet ja olevansa vahva kuin Herkules. Mutta neliarpinen pyhimys oli hyljännyt uskottoman opetuslapsensa, joka ei ollut pitänyt kaapuaan eikä munkkiköyttään kunniassa.

»Germano suunnitteli puhettaan, mutta ei päässyt niitä kahta perustetta pitemmälle, joista hän jo alussa oli ollut selvillä. Hän ei muuten vähääkään arkaillut — olihan hän jo usein sodassa saanut puhua saksalaisilleen — eikä tyttö häntä peloittanut. Odottamista hän vain ei voinut sietää enemmän nyt kuin taistelun edelläkään. Hän kilisytti miekkaa hiljaa panssaria vasten.

»Antiope lyyhistyi pelosta, katsahti ovelle ja nousi äkkiä seisomaan selkä ikkunaa vasten ja hämärään peittyvät kasvot kääntyneinä pimeässä tervehtiviä miehiä kohti.

»'Tuon lohdutusta Antiope Canossalle', alkoi Germano. 'Astorre Vicedomini, jota munkiksi kutsutaan, sisareni Dianan puoliso, on tullut mukaani päteväksi todistajaksi. Tulen nimittäin pyytämään sinua vaimokseni sinulta itseltäsi, koska isäsi ei ole elossa ja äitisi on siinä tilassa, missä hän on. Sisareni on loukannut sinua' — Germano ei saanut sanotuksi voimakkaampaa, Dianalle epäedullisempaa sanaa, sillä hän kunnioitti sisartaan — 'ja minä olen tullut veljenä sisareni tekoa sovittamaan. Kun lähestytte toisianne, Diana Astorren omana ja sinä minun vaimonani, voitte helpommin ojentaa toisillenne sovinnon käden'.

»Munkin herkkää mieltä loukkasi, että solvaus ja kärsimys, lyöjä ja lyöty näin häikäilemättä asetettiin samalle tasolle — vai kiemurteliko käärme? 'Germano, niin ei kosita', kuiskasi hän panssaroidulle toverilleen.

»Germano kuuli sen, ja kun Antiope varjossa pysyi vaiti, yrmistyi hän. Nuori soturi tunsi, että olisi pitänyt puhua hellemmin, mutta siitä huolimatta hän jatkoi vieläkin tylymmin. 'Koska isänne on kuollut ja äitinne on siinä tilassa', toisti hän, 'tarvitsette te miehen turvaa. Sen saitte nähdä tänään, nuori ruhtinatar. Ette kaiketi halua toista kertaa tulla häväistyksi ja lyödyksi koko Paduan nähden. Tulkaa omakseni heti empimättä ja minä suojelen teitä kiireestä kantapäähän'. Germano ajatteli panssariaan.

»Astorren mielestä oli kosinta pöyristyttävän karkea. Hänestä Germano kohteli Antiopea kuin sotavankia — vai sihisikö käärme? 'Niin ei kosita, Germano', läähätti hän. Soturi kääntyi häneen puoleksi. 'Jos osaat paremmin, niin kosi minun puolestani', sanoi hän nyrpeänä ja astui syrjään antaen tilaa Astorrelle.

»Silloin munkki lähestyi Antiopea, laskeutui toiselle polvelleen, nosti rukoilevasti kätensä ja katseli arasti kysyen herttaista päätä kuulakkaa kultataustaa vasten. 'Löytääkö rakkaus sanoja', mumisi hän. Hämärää ja äänettömyyttä.

»Vihdoin kuiskasi Antiope: 'kenelle kosit, Astorre?'

»'Veljelleni, Germanolle', sanoi munkki tukahdetusti. Tyttönen peitti käsillään kasvonsa.

»Germanon kärsivällisyys loppui. 'Puhun teille saksaa. Suoraan asiaan,
Antiope Canossa', tokaisi hän kömpelösti, 'tuletko vaimokseni vai etkö?'

»Antiope huojutti pientä päätään vienosti ja hiljaa mutta kuitenkin» selvästi, vaikka huone yhä pimeni.

»'Sain kauniisti rukkaset', sanoi Germano kuivasti, 'tule lanko!' Ja hän läksi salista yhtä varmoin askelin, kuin oli tullutkin. Mutta munkki ei seurannut häntä.

»Astorre pysyi yhä hartaasti rukoilevassa asennossaan. Vihdoin hän tarttui vavisten Antiopen käsiin, jotka myös vapisivat, ja irroitti ne hänen kasvoiltaan. En tiedä kummanko huulet ensiksi lähenivät, sillä huoneessa oli aivan pimeä.

»Hiljaisuus oli myös niin syvä, että rakastavat olisivat helposti voineet eroittaa rukousten supatuksen seinän takana, jollei heidän korviinsa olisi vyörynyt vain rajattoman riemun ja taivaallisen onnen paisuttamia säveleitä. Antiopen huoneen vieressä oli pari porrasta alempana kotikappeli, ja seuraava päivä oli kolmas vuosipäivä Canossan kreivin kuolemasta. Heti sydänyön kuluttua oli pidettävä sielumessu lesken ja orvon läsnäollessa. Pappi oli jo saapunut ja odotti apulaistaan.

»He eivät kuulleet maanalaista muminaa eikä myöskään kreivitär Olympian tohvelien sipsutusta. Kreivitär haki tytärtään ja katseli nyt lamppunsa niukassa valossa rakastuneita ääneti ja tarkkaavasti. Nähdessään heidän syleilevän toisiaan kreivitär ei ollut ollenkaan ihmeissään siitä, että hänen hillittömän mielikuvituksensa rohkein valloitus oli nyt todellisuutena hänen silmäinsä edessä, eikä hän myöskään — olkoon se hänelle kiitokseksi sanottu — tuntenut minkäänlaista vahingoniloa. Hän ei iloinnut katkerasta kärsimyksestä, joka tästä koituisi rajulle Dianalle, sillä kaikista tunteista oli vienyt voiton äidin vilpitön ilo, kun hän sai nähdä lapsensa oikeaan arvoonsa asetettuna, rakastettuna ja haluttuna.

»Astorre ja Antiope jäivät ihmeissään katsomaan valoa, joka kirkkaana säteenä sattui lyhdystä suoraan heihin. Silloin mielipuoli kreivitär kysyi, äänessä herkkä, koruton sävy: 'Astorre Vicedomini, rakastatko sinä Antiope Canossaa?'

»'Yli kaiken', vastasi munkki.

»'Oletko valmis häntä puolustamaan?'

»'Koko maailmaa vastaan', huudahti Astorre uljaana.

»'Niin pitääkin, mutta tarkoitathan täyttä totta? Ethän hylkää häntä niinkuin Dianaa? Et kai petä minua? Ethän tahdo tehdä onnettomaksi heikkopäistä raukkaa, joksi minua kutsutaan? Etkä salli kenenkään enää häväistä lastani? Ethän hae verukkeita tai koeta siirtää asiaa tuonnemmaksi? Sinä olet valmis näyttämään minulle, miten hurskas kristitty ja kelpo aatelismies heti vie Antiopen alttarin eteen? Pappeja ei tarvitse hakea kaukaa. Kuuletko supatusta? Tuossa alhaalla on pappi polvillaan rukoilemassa'.