Almkvist on tuskin ennättänyt astua jalallaan Grönlannin maalle, kun vene jo pukataan maista ja soudetaan takaisin punaisenkeltaisella silkkilipulla varustettuun laivaan.
"Selitän kaikki", sanoi Almkvist istuessaan hetken kuluttua rauhassa
Nordstrandin arkihuoneessa. "Laivan nimi on Kukunor ja sen kapteeni on
Duroc, luulen hänen tulevan maihin ennen iltaa. Tahdoin vain olla
ensimäinen."
"Duroc'ko täällä? Kuinka se voi olla mahdollista?"
"Niin, siitähän minun juuri pitikin kertoa. — Muistat kai Aristide Legrand'in… erinomaisine, kiinalaisine tuttavuuksineen? Marseillessa sai Duroc häneltä sähkösanoman, jossa käskettiin hänen heti noutaa Erik Holm Tassinork'ista, johon valaanpyytäjä 'Seitsemän sisarusta' oli hänet jättänyt."
"Mutta miten ihmeessä voi Legrand sen tietää?"
"Rakas ystävä, jos tuntisit yhtä hyvin kuin minä San-ho-hui'n erinomaisen järjestön ja tyhjentymättömät rahavarat, niin et ollenkaan kummastelisi. Niillä on ollut laivoja keväästä asti Grönlannin ja Euroopan välisillä kulkuvesillä. Eräs sellainen kohtasi 'Seitsemän sisarusta' vähän sen jälkeen kuin olit noussut maihin. Langaton selittää loput. Varmaa on kumminkin, että Legrand saatuaan tiedon asiasta, ilmoitti siitä heti Duroc'ille, joka heti läksi matkalle ja sähkötti minulle, että tulisin Bergen'iin häntä tapaamaan. Ja nyt olemme täällä!"
"Mutta lippu? Ja kiinalainen laivaväki?"
"Etkö muista, että Duroc'in Kukunor'issa oli kiinalainen väki? Hiljaisia, yksinkertaisia, luoksepääsemättömiä ja ennenkaikkea raittiita ihmisiä."
"Mutta lippu?"
"Ah, luulen sen olevan jonkun Duroc'in päähänpiston."
Arnaluk levittää liinan pöydälle. Hänen emäntäarvonsa ja Tassinork'in vanhat tavat käskevät, että jokaiselle vieraalle on tarjottava talon parasta. Almkvist saa syödä vahvoja ja maukkaalta tuntuvia ruokalajeja:
Hyljepihviä, poronpaistia, maariankalaa, lintua ja hyytelöityjä valaskalan eviä.
"Rakas Erik, alan ymmärtää, miten sinä niin lyhyessä ajassa olet päässyt entisiin voimiisi."
Äkkiä — juuri kun Almkvist miettii lyhyttä maljapuhetta nuorille — ilmestyy Duroc ovelle.
Erik hyökkää ylös.
"Rakas, rakas ystävä…"
"Onnea saavutuksillesi… Mistä löysit hänet?"
Mutta missä onkaan Arnaluk? Ah, tuollahan hän seisoo ovella… kannattaen molemmilla pienillä käsillään höyryävää maljaa, jota hän on tuomassa sisään.
"Ah!" sanoo Duroc, "tällainen on siis Arnaluk… suokaa anteeksi, neiti
Nordstrand, jota Erik Holm haki ympäri maailmaa."
Arnaluk laskee vadin pöydälle ja ojentaa Duroc'ille pienen kätensä tervetuliaisiksi.
"Ja ajatelkaahan vain, neiti Nordstrand, tämä nuori mies oli eräänä yönä kuristaa minut teidän tähtenne."
"Erik, tuota et ole minulle kertonut!"
"Eipä tietenkään, ja on kai paljon muutakin, jota tämä nuori maailman-ympäri-purjehtija ei ole kertonut, mutta luottakaa minuun, neiti Nordstrand, nyt täytyy teidän pitää häntä oikein lujilla, ettei hän salaa teiltä mitään! Mutta aikaa on vähän ja sentähden menenkin suoraan asiaan. Tarjoan teille, Nordstrand, ja perheellenne vapaan matkan Kukunor'issa Tanskaan. Onhan epätietoista, pääseekö Hans Egede ollenkaan tänne ja kaikissa tapauksissa kulkee laivani nopeammin kuin se. Sanokaa, tuletteko mukaan?"
Nordstrand kiittää tarjouksesta, jonka hän ilomielellä ottaa vastaan. He voivat lähteä vaikka huomenna, sillä! kaikki, mitä he ottavat mukaansa, on jo aikoja sitten ollut valmiina. Arnaluk taputtaa käsiänsä ilosta, mutta katsahtaessaan Erik'iin — lakkaa hän heti. "Mutta… etkö ollenkaan iloitse…?"
"En… sillä enhän minä voi seurata teitä Tanskaan."
"En ymmärrä tuota!" sanoo Nordstrand.
"En minäkään!" huudahtaa Almkvist.
Erik on noussut seisomaan.
"En… en voi. Unhoitatte, että Wen Siang nukkuu jäissä… ja olen luvannut viedä hänen ruumiinsa Yangtsekiang'in rannoille. Tuota lupausta en voi rikkoa… ja kun nyt on mahdollista ainakin koettaa, niin…"
"Mahdollistako? Et kai ajattele Kukunor'ia? Sitä en anna käytettäväksesi tuollaiselle matkalle!"
"En ajattelekaan Kukunor'ia. Mutta professorin kertomuksesta päättäen voimme milloin tahansa odottaa tänne jotakin San-ho-hui'n laivaa. Rupean siihen päälliköksi, ja…"
"Rupeatte päälliköksi!… Vai niin!"
"Niin juuri! Ei kukaan San-ho-hui ole vastustava sitä, jolle Wen Siang on lahjoittanut…"
"Lahjoittanut..?"
"No niin, sitähän ette tarvitse tietää. Mutta jollakin San-ho-hui'n laivalla tahdon tunkeutua jälleen jäihin ja hakea Wen Siangin ruumiin, ja tehdä kaikki, mitä hänelle lupasin."
"Voitko varmaan löytää paikan, johon hänet hautasit??"
"Aivan varmaan. Voit nähdä paikan tästä kartasta… katso!"
Ja Nordstrand'in kartalla napaseuduista näyttää Erik Lintuvuoren
Melville'n saarella.
Duroc merkitsee leveys- ja pituusasteen tarkasti muistikirjaansa, jonka hän sitten pistää taskuunsa.
"Veli", sanoo hän, "olet oikeassa. Wen Slang'in ruumis täytyy tietysti etsiä… ja sinä jäät siis tänne. Me muut matkustamme huomenna, ei ole mitään syytä viivyttelemiseen, ja jäät ovat petollisia."
Erik on kalpea.
"Niin, minä jään!"
Arnaluk on kuunnellut. Hänen silmänsä ovat täynnä kyyneliä ja huulet vapisevat.
"Erik, et kai tuota todella tarkoittane?"
"Kyllä, Arnaluk, minun täytyy…"
Erik katsoo ikkunasta jäälle ja peninkulmittain leviävät hänen silmäinsä edessä Lancaster-salmen peloittavat jääröykkiöt. "Minun täytyy lähteä sinne… vielä kerran. Lupasin sen Wen Siang'ille silloin kun henget taistelivat hänen sielustaan. Hän otti lupaukseni vastaan… ja kuoli hymyillen."
Arnaluk'in silmät täyttyvät jälleen kyynelillä. "Pidätkö sitten enemmän hänestä kuin minusta? Hänhän on kuollut ja on ehkä Jumalan luona, mutta minähän elän… ja olen luonasi."
"Arnaluk, etkö luule sen olevan vaikeata ja kauheata?… mutta noin et kumminkaan saa puhua! Lupaukseni minut siihen pakottaa. Etkö kuullut, että olen antanut sanani?"
— — Ennen kuin Duroc palaa laivaan sinä iltana, puhelee hän kauan Nordstrand'in ja Arnaluk'in kanssa ja lopetettuaan on Arnaluk'in suru kuin poispuhallettu, hän hymyilee onnellisen ja salaperäisen näköisenä.
"Kiitoksia", sanoo hän ja ojentaa Duroc'ille kätensä, "kuinka hyvä te olette!"
Nyt tulee Erik ja Duroc menee häntä vastaan. "Päätöksesi on siis peruuttamaton?… No niin, matkustamme huomenna."
— — Duroc tahtoo viettää yönsä Kukunor'issa. Tuskin on hän päässyt laivaan, kun hän jo huutaa sähköttäjää. Ja hetkeä myöhemmin lähettää langaton kipinöitään valoisaan yöhön.
6.
Sitten saapuu tuo raskas hetki: hyvästijättö Kukunor'in kannella. Erik ei ymmärrä Arnaluk'in iloisia silmiä. Eikö hän ole ollenkaan suruissaan, vaikka heidän näin pian täytyy erota?
Duroc tulee kiivaasti.
"Erik, eräs asia on meidän toimitettava, ennenkuin eroamme. Ethän voine kieltää minulta lyhyttä selontekoa, jonka kirjoitan muistiini pikakirjoituksella kertoessasi? Myöskin suunnitelmasi ja matkasuuntasi täytyy meidän tuntea tarkkaan, jos nimittäin viipyisitte poissa liian kauan."
Taaskin uusi uhraus… viimeinen tunti Arnaluk'in kanssa. Mutta onhan se hänen velvollisuutensa.
Erik nyökäyttää päätään ja seuraa päällikköä kajuuttaan.
Erik kertoo ja Duroc kirjoittaa muistiin. Se viepi aikaa. Kuluu tunti, toinenkin. Vihdoinkin he lopettavat.
"Ja nyt", sanoo Erik, "koska olet antanut Kukunor'in odottaa näin kauan, niin suo minulle hetkinen vielä Arnaluk'in kanssa."
Duroc hymyilee. "Hetkisenkö? Ei, se ei käy päinsä. Tule nyt vain kannelle!"
Kajuutassa ollessaan ei Erik ole huomannut mitään. Mutta täällä käytävässä tuntee hän selvästi laivan tärinän ja koneen jyskytyksen.
"Mitä… olemmeko kulussa?"
"Kyllä, sinun on kiirehdittävä… Ei ole aikaa jäähyväisiin."
He ovat tulleet kannelle. Siellä on Arnaluk.
"Sinäkö täällä?" sanoo hän veitikkamaisesti. "Ja me kun olemme kulkeneet etelään päin jo kaksi kokonaista tuntia!"
Ja nyt huomaa Erik Kukunor'in kulkevan täydellä vauhdilla ja
Grönlannista ei näy kuin hiuksenhieno viiru idässä.
"Petetty siis!"
Duroc laskee kätensä hänen olalleen.
"Ei Erik. Mutta yöllä pääsin langattomaan yhteyteen muutaman San-ho-hui'n höyrylaivan kanssa ja ilmoitin sille täyttääkseni lupauksesi (keskustelimme toistemme kanssa tulomatkallani) Wen Siang'in haudan leveys- ja pituusasteen. Luulen niitten tällä hetkellä kulkevan täydellä höyryllä Lancaster'in salmeen. Niin, tietysti olen sinua pettänyt. Mutta meitä on ollut useampia samassa juonessa. Nyt sinun täytyy seurata mukanamme, tahdotpa sitten tai ei."
Erik ajattelee. Kun kaikki menee ympäri, niin voihan hän varustaa retkikunnan yhtä hyvin Köpenhaminassa kuin Tassinork'issakin. Ja niin hän tekeekin, jos nyt tämä matkalla oleva epäonnistuu.
Ja äkkiä tuntee hän sanomatonta onnea. Vasta nyt on hän peruuttamattomasti löytänyt Arnaluk'in.
Erik lähestyy häntä. Ja Arnaluk'in silmät katsovat häntä lumoavasti, hellästi…
Ja ensimmäisen kerran kiertää hän kätensä Arnaluk'in kaulaan ja suutelee hänen huuliaan.
"Minun!" kuiskaa hän, kun heidän huulensa erkanevat.
"Niin", vastaa tyttö hiljaa ja silmänsä loistavat.
— — Nordstrand on kauan seisonut ja katsonut sinne päin, jossa
Tassinork häipyy sumuun. Hän sanoo Arnaluk'ille ja Erikille: "Mutta
Arnaluk, oletko jo unhoittanut Tassinork'in, joka vielä tuolta siintää?
Etkö ole ollenkaan ikävissäsi jättäessäsi sen ja kaikki siellä olevat?"
Arnaluk katsoo Erikiä ja näkee hänen iloiset silmänsä.
"Ikävissänikö? En ymmärrä…"
7.
"Poikani", sanoo rouva Holm suudellessaan Erikiä otsalle, "älä nyt istu kauan ylhäällä!"
"Rakas äiti, lupaan että niin pian kuin minua vain rupeaa nukuttamaan, niin…"
"Hyvä, hyvä, poikaseni, hyvää yötä sitten!"
Erik on yksinään, vihdoinkin aivan yksinään huoneessaan, joka tuntui hänestä korvaamattomalta rauhan ja hauskuuden sopukalta silloin kun hän muisteli sitä tuolla napaseudun pimeydessä. Tässä huoneessa ja koko kodissakin Rantapuistikon varrella on kaikki samalla tavalla kuin silloinkin, jolloin hän läksi pitkälle matkalleen. Äiti oli halunnut, että huone saisi odottaa koskemattomana, rauhaisena ja kodikkaana poikaansa. Kirjakin, jota hän luki tuona iltana, jolloin Almkvist hyökkäsi sisään ja vei hänet pitkälle matkalle avaraan maailmaan, on vielä auki vihreällä imupaperilla lampun valossa. Tässä huoneessa on hän elänyt suuren osan elämästään. Ja nyt, sinne palattuaan, yhdistyy rengas jälleen.
Onnellisen kotiintulon jälkeiset ensimmäiset viikot ovat jo aikoja sitten kuluneet. Äidin kyyneleinen ja iloinen Arnaluk'in vastaanotto, Nordstrand'in kummastunut ja onnellinen, puoli ihmisikää sitten jättämänsä Köpenhaminan näkeminen, Duroc'in lähtö Kukunor'issa ja jäähyväisjuhla, jossa Erikin ja Arnaluk'in kihlaus julkaistiin… ja lukemattomat muutkin tapaukset, jotka olivat täyttäneet Erikin elämän noina kahtena pitkänä vuotena kaukana maailmalla… muistuvat hänen mieleensä toinen toisensa jälkeen. Erik sytyttää kiinalaisen savukkeen, jonka hieno savu täyttää huoneen omituisella, makeahkolla tuoksullaan. Hän istuutuu vanhaan, kovaan tuoliinsa ja syventyy muistoihinsa, suunnitelmiinsa ja unelmiinsa.
Ovelle koputetaan. Almkvist tulee. Palttoon ja hatun on hän jättänyt eteiseen. Erik nousee.
"Mutta tekö se olette, rakas professori?… En kuullut ollenkaan teidän soittoanne."
"Etpä tietenkään, koska avasin itse… minullahan on oma avaimeni. Mitään erikoista asiaa minulla ei ole… tulin vain juttelemaan… En saanut unta ja läksin sentähden vähän kävelemään… näin ikkunasi valoisina ja ajattelin…"
Erik on kyllä huomannut professorin luonteen muutoksen. Hän on hermostunut, harvapuheinen, hajamielinen ja pelkää yksinäisyyttä. Ja Almkvist on kertonut hänelle saman kummallisen tarinan kuin Gårdbo'n ystävillekin. Ja Erikiin teki se syvemmän vaikutuksen, koska hän siten sai tietää enemmän Wen Siang'ista, hänen vallastaan ja sukuperästään. Erik alkaa nyt ymmärtää, kuinka vähän todellisuudessa Wen Siang oli tuo "palvelijakoira", joksi hän itseään usein nimitti.
"Savuke, professori… nämä ovat niitä Duroc'in kiinalaisia?"
"Ei, kiitän… mutta jutelkaamme… kaikessa rauhassa."
He puhuvat matkasta, Kiinasta, vanhasta Wu-Tis'ta ja pastori Legrand'ista, josta ei kukaan ole kuullut mitään sen jälkeen kuin suuri kapina alkoi; kauniista A-lu-li'sta, jolle Wen Siang lähetti viimeiset terveisensä; kaukaisesta pohjolasta ja Tassinork'ista, jonka yksinäisyys ja rauhallisuus oli ihastuttanut professoria; Arnaluk'ista, Erikin tulevasta vaimosta, jota etelä-tanskalainen puku nykyään kovasti rasittaa ja niinkuin hän luulee, rumentaa. Mutta siinä hän kokonaan erehtyy.
"Ja arvaako professori, mitä on perheneuvottelussa päätetty? — Menemme heti naimisiin!"
"Naimisiinko?"
"Niin, Arnaluk ja minä."
"Joutavia, sinähän olet vielä aivan poikanen, ainakin ikääsi nähden, ethän ole vielä täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuottakaan. Ja hän…"
"Täyttää pian kahdeksantoista. Niin, rakas professori, tiedättehän, että Wen Siang lahjoitti minulle joukon sadan punnan seteleitä — — jotka, sen saatte uskoa, panivat 'Seitsemän sisaruksen' kapteenin Ramsgate'n minua kunnioittamaan. Niin että asian taloudellisen puolen tähden ei meillä ole mitään syytä viivyttelemiseen. Menemme naimisiin ja teemme pitkän häämatkan. Arnaluk'illa on maailmassa vielä paljon näkemistä!"
Erik hakee aikataulun ja he tekevät matkasuunnitelman. Alussa on professori sydämestään asiaan innostunut, mutta tulee pian hajamieliseksi. Hänen täytyy nähtävästi ponnistella, pitääkseen ajatuksensa koossa. Hän on tullut kalpeaksi ja kylmä hiki tippuu hänen otsaltaan. Tietämättään hän tarttuu Erikin käteen ja puristaa sitä suonenvedontapaisesti, katseen ollessa kuin naulattuna oveen.
"Erik, hän tulee… hän on matkalla… hänen askeleensa kaikuvat ajatuksissani. Mutta älä kummastu, äläkä peljästy… jos jotakin sellaista tapahtuisi, jota et ymmärrä. Et ole vielä nähnyt 'keltaisen tiedon' kaivon pohjaa. Minä sain katsahtaa sinne kerran… ja kauhistuin."
"Kauhistuitte…? Tekö kauhistuitte? — Ei, sitä en usko."
"Hiljaa… nytkö jo… katso tuonne." Ovi on auennut, äänettömästi. Aukossa seisoo eräs mies. Kumpikaan ei ole kuullut hänen tulevan ja eteisen kello ei ole soinut.
Erik ei voi pidättää huutoa, joka tunkeutuu hänen huuliltaan.
Vieras on joku kiinalainen; hienopiirteinen, vaaleakasvoinen ja uneksivakatseinen nuori mies. Otsansa on ajeltu ja niskaa koristaa pitkä, kiiltävä piiska, joka riippuu pitkin selkää sinisen silkkipaidan päällä.
"Wen Siang!" huudahtaa Erik ja perääntyy, henkien vuorelta tulevan hengähdyksen jähmetyttämänä, "Wen Siang!"
Olento hymyilee heikosti tuota hienoa, keltaista hymyä, joka merkitsee:
"Ei ole mitään kiirettä, sillä vielä on paljon aikaa maailman loppuun."
Kaikki pyörii Erikin silmissä ja hän horjuu. Professori ottaa hänet
syliinsä.
8.
Erik tuntee veden tippuvan kasvoilleen ja avaa silmänsä.
"Ahaa ystäväni!" kuulee hän professorin sanovan, "hermosi eivät ole vielä oikein kunnossa. Mutta koetahan nyt tointua. Täällä on eräs herra, jolla on sinulle tärkeätä asiaa."
Erik tulee tajuihinsa. Huoneessa on eräs moitteettomaan eurooppalaiseen pukuun puettu herra, joka nähtävästi on joku kiinalainen, vaikka hänellä ei olekaan silkkipaitaa, niskapiiskaa ja ajeltua otsaa. Tukkansa on sysimusta ja kiiltävä, kasvonsa vaaleat, silmänsä vähän vinot ja ylähuulessaan on hänellä vähän mustaa partaa. Pari tummaa silmää vangitsee Erikin katseen.
"Suokaa anteeksi", sanoo Erik, "mutta silmiin pistävä yhdennäköisyytenne erään kuolleen ystäväni kanssa… joka oli minulle hyvin rakas… en oikein ymmärrä, mutta ettekö tahdo istua?"
Vieras laskee kätensä mustalle valtiomiestakilleen ja kumartaa syvään. Erikin on pakko muistella taas Wen Siang'ia. Ja hänen korvissaan kaikuvat taasen nuo usein kuullut, surulliset sanat: "Olen teidän korkeutenne palvelijakoira!"
"Herra professori Almkvist", sanoo muukalainen, "voi sanoa teille, kuka olen ja millä oikeudella tulen luoksenne."
"Niin Erik, tämä herra on Kuaug Tzu, tuo etevä tiedemies, jonka kanssa työskentelin radiografin valmistamisessa."
Nyt puhuu vieras:
"Professori Almkvist on oikeassa, olen Kuang Tzu. Tuon sanoman, että tuo ylistetty, joka sanoi itseään Wen Siang'iksi ja jonka silmät ummistitte tuolla autiossa ja kylmässä pohjolassa… on nyt matkalla neljän meren väliseen maahan, jossa hänen tomunsa haudataan isäinsä viereen. Teidän ilmoittamanne paikka Melville'n maalla oli tarkkaan määritelty. Retkikunta on suorittanut työnsä pian ja onnellisesti, josta olemme saaneet tiedon langattomalla. Talven kuluessa voidaan hänet haudata Kiinassa. Kertomus, jonka te, herra Holm, kirjoititte ja hautasitte jäähän, on löydetty ja sen sisällys on meille sähkötetty. Näimme siitä, että ylistetty kuollut on kirjoittanut testamenttinsa ja asiakirjat ovat hallussanne. Nyt tahdomme… San-ho-hui tahtoo… saada tietää testamentin sisällön."
"Ei mikään ole helpompaa", vastaa Erik. "Wen Siang kirjoitti sen eräälle muistikirjan lehdelle, jota aina kannan taskussani. Kas tässä se on!"
Erik ojentaa hänelle erään nahkakantisen kirjan. Muutamalle sen lehdelle on kuolevan kiinalaisen jäykistyvä käsi kirjoittanut käskynsä San-ho-hui'lle, ja Erik tietää hyvin, miten suuri voima hänen sanoillaan vieläkin on, vaikka ne kuuluvat haudasta.
Näillä vapisevilla riveillä käskee Wen Siang, että hänen nuori ystävänsä Erik Holm on otettava San-ho-hui'n korkeampaan, neljänteen luokkaan, tarvitsematta edeltäpäin suorittaa määrättyjä kokeita, ja että hänelle on annettava täysi valta, kunnioitus ja niin paljon rikkautta kuin San-ho-hui antaa korkeimpien jäsentensä käytettäväksi. Kirjoitettuaan tämän muutamilla sanoilla, on Wen Siang lisännyt rivin kiinalaisia kirjaimia, joitten merkitystä Erik ei ymmärrä.
"Ja tässä", sanoo Erik, Kuang Tzu'n vielä istuessa syventyneenä Wen Siang'in kirjoituksen lukemiseen, "on Wen Siang'in lompakko. Siellä on vielä yhdeksänkymmentäseitsemän sadan punnan seteliä."
Kuang Tzu ei kuule ja Erik toistaa sanat. Silloin vasta katsahtaa hän ylös.
"Ah… suokaa anteeksi… Rahatko? Ne kuuluvat tietysti teille!"
Kuang Tzu sulkee kirjan ja laskee sen pöydälle lampun valoon. Ja katsoen tummilla silmillään Erikiä, sanoo hän vakavasti:
"Kun hän, jonka käskyä täytyy totella, käskee, että teidät on otettava San-ho-hui'n jäseneksi, niin merkitsee se, että tulette suojeluksemme alaiseksi, sen kumminkaan pakottamatta teitä muihin velvollisuuksiin kuin mitä itse vapaaehtoisesti tahdotte suorittaa. Olette sekä osanotollanne näihin merkillisiin tapauksiin että testamentin korkeimman määräyksen perusteella saavuttaneet aivan erikoisen aseman maailman suurimmassa salaisessa seurassa, joka on ollut olemassa ja tulevaisuudessakin tulee olemaan."
"Mutta en ymmärrä…"
"Ette vielä, mutta…"
Äkkiä puuttuu puheeseen protessori, jonka nuo toiset olivat jo melkein unhoittaneet.
"Kuang Tzu, puhuteltavanne on nuori, sielunsa selkeä ja sydämensä täynnä rakkautta nuoreen naiseen, joka pian on tuleva hänen vaimokseen. Tunnen ystävyyden, joka sitoi hänet kuuluisaan kuolleeseen, ja pyydän hänen nimessään, ettette laskisi hänen hartioilleen tiedon raskasta taakkaa. Älkää ainakaan vielä. Tiedon puu on sekä hyvän että pahan. Antakaa tämän nuoren miehen elää vielä muutamia vuosia korkeimman tiedon edesvastuutta ja kiusauksitta sielussaan. Minut on se masentanut. Peljästyn ajatustakin, että hänen kirkkaat silmänsä näkisivät syvyyden, joka huikaisi omani!"
Erik katsoo toisesta toiseen. "En ymmärrä…"
"Et, Jumalalle olkoon kiitos siitä, ettet ymmärrä!"
Kuang Tzu on noussut.
"Jos te, herra Holm, olette samaa mielipidettä kuin professori Almkvist, niin on tahtonne lakimme… Mutta milloin tahansa muutattekin mieltänne, voitte helposti päästä yhteyteen kanssamme."
"Luulen, että mieluummin nyt… ainakin joksikin aikaa… tarkoitan… olen samaa mieltä kuin professorikin."
"No hyvä! Tahdon vain lisätä tähän vielä, että teillä on vihollisia… useampia kuin luulettekaan, vaarallisempia kuin aavistattekaan… toisia, yhtä hyvin järjestettyjä salaisia seuroja, joitten voimat tulevat olemaan kohdistettuina teihin, samoinkuin meidän heihin. Mutta voitte elää — jos nyt ei aivan turvassakaan — kumminkin pelkäämättä, sillä teitä ympäröivät vartiat, jotka eivät milloinkaan petä."
"Kiitän teitä."
Kuang Tzu on jälleen ottanut Erikin muistikirjan.
"Näillä merkeillä", sanoo hän ja kätensä vapisee hiukan, "ilmoittaa vainaja, että eräs kallisarvoinen koriste… on onnellisesti löytynyt… ja on teidän hallussanne. Otaksun, että…"
"Niin, muutkin kai ovat luulleet samaa. Nuo mainitsemanne viholliset ovat jo käyneet vierailulla. Katsokaa. Nämä kirjoituspöydän laatikot ovat olleet aukimurretut."
"Niin todellakin, sitä ette ole ennen kertonut!"
"En. Enkä sitäkään, että lippaani lukoissa on samanlaisia merkkejä ja grönlantilainen matkalaukkuni on varastettu."
"Mutta kaikkien henkien nimessä!" Kuang Tzun silmät salamoivat. "Helmeä ei kai suinkaan…?"
"Ole varastettu!" Erik nauraa. "Älkää luulko, että säilytän sitä niin
huolettomasti. Helmeä olen kantanut kaulassani aivan siitä asti kuin
Wen Siang veti viimeisen henkäyksensä… ketjussa kaulani ympärillä.
Katsokaahan!"
Erik aukaisee liivinsä ja paitansa, ja ottaa esille hienon, kaulansa ympärillä kantamansa kultaketjun.
Äkkiä vaalenee hän kuin lampun alla olevan kirjan lehdet.
"Suuri Jumala!" huudahtaa hän, "se ei ole täällä, kotelo on poissa…
Helmi on kadonnut, pudonnut tahi ryöstetty!"
9.
Kaikki hyvät ystävät valmistautuvat tuoksi suureksi päiväksi, jolloin Arnaluk'in häät vietetään, pienen suloisen Arnaluk'in, jonka nimi on kirjoitettuna kaikkien niitten sydämiin, jotka kerran näkivät hänen hennon vartalonsa pohjoisen satumaan väririkkaassa puvussa. Ainoastaan yksi on raskaalla mielellä, ja juuri hän, jonka pitäisi olla kaikista iloisin, Erik.
Erik häpeää kuin koira. Helmi, tuo kallis, ihmeellinen musta helmi, jonka vuoksi Wen Siang oli uhrannut henkensä, on poissa. Kaikki etsiskelyt ovat olleet tuloksettomia. Ja Erik ei voi päästä siitä mihinkään, että helmen putoaminen tahi varastaminen on kokonaan hänen syynsä. Sillä totta on, että hän ei ole sitä ollenkaan muistanutkaan sen jälkeen kuin hän tapasi Arnaluk'in Tassinork'issa. Usein tunnusteli hän kyllä ketjua kaulassaan, mutta ei milloinkaan tarkastanut, oliko kotelo helmineen vielä tallella, ei ennen kuin tuona yönä, jolloin Kuang Tzu oli valmis ottamaan sen haltuunsa… ja se oli poissa! Erik tahtoisi sylkeä itseään silmälle. Hänestä tuntuu kuin hän olisi menetellyt roistomaisesti parasta ystäväänsä kohtaan. Ja vaikka hän koettaa hillitä itseään, ei hän kumminkaan voi peittää Arnaluk'ilta, että joku asia painaa hänen mieltään. Hän, joka ei aavistakaan mustan helmen olemassa oloa eikä sen salaperäistä merkitystä, sillä Erik ei ole maininnut siitä mitään Nordstrand'ille eikä hänen tyttärelleen, hän selittää sen omalla tavallaan ja silmänsä täyttyvät kyynelillä.
— — Mutta kaikki surut unhoittuvat sinä päivänä, jolloin hän on tuleva Erikin vaimoksi. Nordstrand'in sivulla kulkee hän kirkonkäytävällä, ilosta loistavana ja hentona kirjaillussa puvussa, sillä Arnaluk vihitään kotimaansa puvussa, jossa Erik hänet ensi kerran näki — eikä mikään vaateta hänen kahdeksantoista vuotiasta hentouttaan paremmin kuin grönlantilainen naispuku. Hiuksensa on tänään koottu nutturalle ja koristettu punaisella silkkinauhalla — pohjois-Tanskan myrttikruunulla.
"Miten hän sentään on suloinen ja kaunis!" kuiskaa rouva Tanja miehelleen Olov Harold'ille, joka istuu hänen vieressään.
Siellä ovat he kaikki: Tanja ja Olov Gårdbo'sta, ruskeasilmäinen Duroc terävine Napaleonin-partoineen, hiljainen ja liikutettu Nordstrand, Almkvist kiiltävien silmälasien takaa näkyvine hermostuneine silmineen, tukkukauppias Holm rouvineen ja vanha Anette, joka on saanut erityisen kutsun… kaikki toivottavat he parhainta noille kahdelle nuorelle, joitten kohtalot yhdistetään tuolla alttarin luona.
Elämässä ja kuolemassa kuuluvat he nyt toisilleen. Niin tuntuu ainakin Arnaluk'ista. Hän katsoo ylös. Nyt kai, jos milloinkaan, ovat hänen miehensä silmät iloiset.
Mutta Erik ei katsokaan häntä silmiin. Hän katso kyllä häntä, mutta vain hänen kaulaansa, ja tuijottaa lumottuna kultaiseen koteloon, jota Arnaluk kanta samettinauhassa.
Väkiselläkin viepi Arnaluk kätensä sinne ja ottaa kultaisen koristeen käteensä.
"Niin… niin", kuiskaa Erik käheästi, "anna minulle se heti… ah… kiiruhda nyt!"
"Mutta Erik…" Arnaluk on vähällä purskahtaa itkuun, "tämä koriste on kuulunut äidilleni. Luulen ainakin sen olleen hänen. Löysin sen isän kätköistä… en sanonut hänelle mitään… tahdoin vain pitää sitä tänä päivänä… luulin sen tuovan onnea…"
Erik pitää koteloa kädessään. Hän aukaisee kultaisen säiliön.
"Luoja, se on todella, en erehdy, musta helmi on tallella!"
Ja todellisuudessa pitääkin hän kädessään Kiinan ja omaa onneansa, kunniaansa, jonka- hän on löytänyt Arnaluk'in sydämeltä.
"Onnea", sanoo hän — ja nyt tuntee Arnaluk hänen silmänsä, nyt loistavat ne riemusta, voitosta ja rakkaudesta, "niin, varmaan tuottaa se onnea… sinulle ja minulle… ja tulevaisen vapauden toivoa neljällesadalle miljoonalle ihmiselle… Tätä helmeä ei osteta kaikella Köpenhaminan kullallakaan! Mutta hiljaa… tule… älä ole tietävinäsikään… vaunuissa selitän kaikki… oma rakastettuni!"
Käsikädessä lähestyvät he ovea — nuo kaksi rakastavaista; tuo jäälakeuksilla karaistunut nuorukainen ja nuori, terve grönlantilaistyttö, kauniine kirkkaine kasvoineen, ujoine, lämpöisine silmineen ja pohjois-tanskalaisine hiuslaitteineen.
"Siinä menee todellakin kaunis pari", sanoo rouva Tanja taas, "mutta katso, miten Erik puristaa vasenta kättänsä nyrkkiin. Jos ei näkisi hänen ilosta loistavia kasvojaan, niin luulisin hänen olevan raivoissaan."
Ja mistäpä rouva Tanja tietää, että Erikillä on vasemmassa kädessä kokonainen — keisarikunta.
— — Mutta suuri yllätys odottaa pientä hääseuruetta. Tullessaan Nordstrand'in hotelliin, jossa häät oli vietettävä, saapuukin nuori grönlantilaismorsian yksinään.
"Missä… missä on miehesi?"
"Miehenikö?" vastaa Arnaluk ja sanoo harvakseen: "Mieheni karkasi! Erik hyppäsi pois, otti auton ja katosi!"
"Mutta Jumala armahtakoon!" huudahtaa Almkvist, "onko hän tullut hulluksi, pieni raukkani?"
Mutta Arnaluk, joka on vaunuissa saanut pikaisen selityksen koko mustan helmen salaisuudesta, ei ole ollenkaan "raukan" näköinen, vaan nauraa, näyttäen kaikki pienet hampaansa.
"Niin, mutta hän tulee takaisin… ja sitten saatte kaikki kuulla asian!"
Kun seurue on valmiina istumaan pöytään, tulee Erik vähän hengästyneenä, mutta muuten vapautuneena ja iloisena.
Hän suutelee Arnaluk'in suloista suuta ja tämä kietoo kätensä hänen kaulaansa kuiskaten:
"Joko sinä siitä pääsit… tuosta hirveästä, mustasta helmestä?"
"Jo! Nyt se on hyvässä tallessa Kuang Tzu'n luona."
Ja koska seurueessa on ainoastaan hyviä ja uskollisia ystäviä, kertoo hän kadotetusta ja jälleen löydetystä helmestä.
"Mutta minä en ymmärrä kumminkaan", sanoo Almkvist Nordstrand'ille, "miten koriste joutui teidän huostaanne."
"Luulen sen tapahtuneen heti Erikin maihin tulon jälkeen Tassinork'issa. He juoksivat vuorelle… nämä kaksi… silloin kai Erik pudotti helmen koteloineen. Pinguit löysi sen ja antoi minulle. Muistan avanneeni kotelon ja hämmästyneeni nähdessäni helmen. Ei juolahtanut mieleenikään, että se olisi Erikin… en ymmärtänyt myös sen arvoakaan… panin sen pöytälaatikkooni… ja unhoitin koko asian. Olin silloin niin omissa, surullisissa ajatuksissani."
"Surullisissako?" kysyy Arnaluk.
"Niin", sanoo Nordstrand ja laskee päivettyneen kouransa Arnaluk'in pienelle kädelle, "silloinhan ymmärsin, että pian tulisimme eroamaan. Vaimon täytyy erota isästänsä ja äidistänsä ja mieheensä…"
Erik keskeyttää:
"Miksikä erota, rakas appi? Tule kanssamme avaraan maailmaan!"
"Niin isä, tule…"
"En, rakkaat lapseni… Jos matkustan jonnekin, niin lähden kotiin
Tassinork'iin… Siellä on kumminkin työni odottamassa."
Arnaluk aikoo vastata, mutta äkkiä huomaa nuori rouva, että hänen lautasensa alla on jotakin.
Vain kapea silkkipaperiliuska.
"Katso Erik… tervehdys… Lue se!"
Erik pitää paperia kädessään. Vasempaan yläkulmaan on maalattu muutamia kiinalaisia kirjaimia. Erik tuntee ne ja huudahtaa hämmästyksestä.
Eikö hän tuntisi tuota nimeä, jonka Wen Siang niin usein oli piirtänyt lumeen heidän levätessään… rakastettunsa nimen — viimeisen kuiskaamansa sanan henkien valtakunnan kynnyksellä.
"A-lu-li!"
Arnaluk ymmärtää heti. Sillä vaikka Erik ei kertonutkaan helmen tarinaa, niin puhui hän korvaukseksi A-lu-li'sta. Ja hänet on Arnaluk ymmärtänyt. Rakkaus on sama kaukaisessa ja jäisessä pohjolassakin kuin Yangtsekiaug'in kesäisillä rannoilla.
Tällainen on Wen Siang'in rakastetun tervehdys:
"Arnaluk'ille A-lu-li'lta."
Ja Arnaluk lukee vapisevalla äänellä tuon pienen runon, jonka Pe-Kea-Hi kirjoitti kaksituhatta vuotta sitten ja jonka A-lu-li nyt lähettää hänelle, joka tuli onnellisemmaksi:
"… muuttamaan meidät kahdeksi linnuksi, jotka aina saisivat lennellä yhdessä, tahi täällä maan päällä saman puun yhteen kasvaneiksi oksiksi, sillä iäisyydellä voi olla loppunsa, mutta ei rakkaudellamme."