Suunnitelma ruumiillistuttaa ihmisten ajatukset sähköllä, paljastaa niitten syvimmät salaisuudet ja selvitellä niitten salaisimmatkin lokerot, kiinnittää kokonaan hänen ajatuksensa. Sitten kuutamoyön, jolloin hän Franz Josephin kannella uskoi salaisuutensa Erikille, on aate itänyt hänen aivoissaan. Hän tuntee, miten teos lähenee ratkaisuaan aivojen ahkerassa työpajassa. Itse kemiallinen koneisto on jo kyllä valmis. Sen on hänen johdollaan valmistanut muudan maailman kuuluisimpia sähköliikkeitä. Hän voi jo saada valotaulussa näkymään muutamia ruumiin sähköilmiöitä. Kuvissa voi hän esittää muutamia suoliston ja hermoston tuntumattomia liikunnoita. Mutta kuvittaa sähköllä ihmisajatuksien sanomattoman monimutkaisia fyysillisiä ilmiöitä ajatuksien koneessa, aivoissa, siihen ei hän vielä kykene. Siitä puuttuu vielä tuo joku, jonka hän toivoo löytävänsä jostakin vanhasta tibetiläisestä luostarista, missä maailmasta eronneet buddalaiset munkit paastoamalla ja ajattelemalla ovat voineet kohottaa sen esiripun lievettä, joka kätkee ihmisten typeriltä ja maahan sidotuilta katseilta todellisen hengen ja aineen eroituksen.
"Tibet'issä pitäisi minun olla", huokaa Almkvist tiedemiehen itsekkyydellä, sillä aate, ennenkuin se on saanut muodon, hallitsee kokonaan hänen henkistä minäänsä. "Kultaisen virran maan" löytäminen, joka tuotti hänelle niin kuuluisan nimen ja sitäpaitsi paljon rahaakin, ei olisi mitään sen maailmanmaineen rinnalla, jonka hän saavuttaisi, jos hän lahjoittaisi ajatuksia synnyttäjille, aivoille sellaisen aavistamattomien kehitysmahdollisuuksien koneen.
"Tibetiin!" vaikeroi professori. Hän ei muista enää noita äärettömiä erämaita, hietatasankoja, joissa ilma on niin kuumaa kuin leivinuunissa, ei myöskään jääkylmiä vuorenhuippuja, pyörryttäviä jyrkänteitä, noita kaikkia tuhansia vaikeuksia, jotka täytyi voittaa… "Tibetiin!" Almkvist päättää sen silloin. Hänen täytyy päästä sinne! Hän varustaa matkueen. Hän ei välitä Wen Siangista! Hän tekee kapinan! Kulta saa aukaista tien! Englantilaisilla seteleillä saa kyllä luottoa Kiinan sydämessäkin.
"Professori! Professori Almkvist… en jaksa enää", uikuttaa Erik. "Teidän täytyy puhella kanssani tästä. Emmehän voi olla täällä ijankaiken toimetonna!"
Almkvist palaa taasen maailmaan. "Ei, ei, eipä tietenkään — sitä emme voi. Mutta nykyään en näe mitään mahdollisuutta… kunnes kapina on kukistettu… Kukunorhan ei purjehdi vielä… tarkoitan, että Wen Siang oli ehkä oikeassa, neuvoessaan…"
On myöhäinen ilta. Erik menee makuuhuoneeseen ja heittäytyy vuoteelleen… ja professori palaa takaisin Tibetiin.
Silloin tulee Wu-Tis kuin käskettynä. Hän on juuri oikea mies, jota voi käyttää.
"Wu-Tis", sanoo Almkvist karkeasti, "pidätkö kullasta, paljosta kullasta… kullasta, joka kilisee näin?" Wu-Tis kohottaa kiivaasti kunnianarvoista päätään.
"Näinkö?" VVu-Tis katsoo paperiin, jota Almkvist pitää hänen silmäinsä edessä. Se on sadan punnan seteli.
"Muukalainen", sanoo hän, jättäen samalla kaiken teeskentelyn, "olen kauppias, enkä häpeä toivomasta kunniallista voittoa. Saavuttaakseni kunniallisia tuloksia olen aina valmis auttamaan sovitulla palkkiolla."
"Pidä siis tämä, kunnianarvoisa", sanoo Almkvist ja ojentaa ukolle setelin, "pidä se pienenä etumaksuna sitoumuksesta, jonka tulen kanssasi tekemään."
Tällä teollaan voittaa Almkvist vanhuksen sydämen ja vielä enemmän, kun Wu-Tis kuulee, että Almkvist haluaa hänen apuaan palatakseen sinne, mistä oli tullutkin.
Tibetin pilvenkorkuisille vuorille!
Ja niin keskustelevat he kauan kuiskaillen keskenään, Erikin nukkuessa ja Wen Siangin ollessa ulkona.
Kaikesta päättäen oli kaupungissa taasen rauhallista.
Eräs kiinalainen kanuunavene on saapunut ja sen lohikäärmelippu liehuu tuulessa. Se näyttää rauhoittavan mieliä. Kaikki menee taas hiljaista menoaan. Valtiomiesten on nyt ainoastaan kiskottava pyöreä korvaussumma köyhältä väestöltä.
"Nyt kai voimme heittää nämä naamiopuvut nurkkaan", sanoo Almkvist ja pyörittää harmissaan niskapiiskaansa.
"Ei vielä, mutta aika lähenee. Ylihuomenna jatkamme maitse pohjoiseen", vastaa Wen Siang.
"Ja Kukunor!" kysyy Erik.
"Kukunor'in annamme mennä!"
"Miten niin?"
"Niinkuin sanon. Itäisemmässä satamassa on meillä suuremmat edellytykset kuin täällä."
"Ei milloinkaan! Nyt kun kaupungissa taas on rauhallista, ei ole mitään syytä viivyttelemiseen. Arnaluk on vain muutaman askeleen päässä täältä… on mahdoton siirtää sitä tuonnemmaksi… menköön sitten syteen tai saveen!"
Wen Siang kohottaa olkapäitään. "Taas nuo samat puheet. — Puhukaamme huomenna lähemmin."
Mutta ovessa pysähtyy nuori kiinalainen. Hän kääntyy, epäröipi hetkisen ja menee sitten Almkvistin luokse.
"Sana kahden kesken, herra professori. Emme ehkä tapaa toisiamme enää!"
Ja jäätyään kahden, sanoo Wen Siang: "Tahdon ilmoittaa teille sanan, ainoastaan yhden, joka teidän on painettava mieleenne ja jota ette saa milloinkaan… kuulitteko… ette milloinkaan sanoa muille. Jonakin päivänä saatte tietää, miksi teidän täytyy tuntea tuo sana."
"En ymmärrä, mitä tällä tarkoitetaan…"
Wen Siang hymyilee. "Ette, itämailla on arvoituksensa. Mutta muistakaa tämä sana." Ja kumartuen kuiskaa hän Almkvistin korvaan sanan, jonka tämä painaa mieleensä.
* * * * *
— — On ilta. "Hyvää yötä", toivottaa Erik professorille, "olen väsynyt ja menen nukkumaan."
"Nytkö jo?"
"Niin, odotusaika lyhenee nukkumalla."
Siten on professori taasen kahden Wu-Tis'in kanssa. Vanhus tutkii tarkasti, ettei kukaan kuuntele. Sitten kertoo hän kuiskaten, miten pitkälle valmistukset ovat joutuneet. Tusina hevosia on ostettu. Yangtsekiangin yläjuoksun varrella olevaan Batang'iin on lähetetty käsky kameelien ostosta ja on niitten oltava siellä valmiina. Varustukset ovat melkein valmiit. Villapeitteitä, keittoastioita, työkaluja… sitäpaitsi korutavaroita, kiinalaisia silkkikankaita y.m. sellaista kauppatavaraksi matkalle, ja kiinalaista käypää rahaa. Kaikki nämä ovat valmiit, mutta ne maksavat. "Rakas muukalainen, nuo hevoskauppiaat ovat, suoraan sanoen roistoja… niitä ei tahdo saada maksetuksi millään… kelvottomia!"
"Kuinka paljon?" kysyy vain Almkvist. Wu-Tis mainitsee kahdenkertaisen summan ja professori maksaa tinkimättä. Wu-Tis kätkee Englannin pankin setelit poimulliseen silkkipaitaansa.
"Sitten on jäljellä ainoastaan tulkki, mies, joka on kielenänne ja oppaananne… Olen löytänyt sellaisen, mutta hän on kallis, hyvin kallis!"
"Hänen nimensä?"
"Mohammed, rukoilemansa profeetan mukaan."
"Turkkilainenko siis?"
"Niin…"
"No olkoon, minä otan hänet. Ja nyt Wu-Tis, mitä sanot Van Sha'sta?"
Teetä tuodaan ja Wu-Tis pääsee puheen alkuun. Hän pitää kertomisesta ja puhuu katkeamatta.
"Yhtä en ymmärrä", sanoo Almkvist, toisen vähän välillä hengähtäessä, "teitä sanotaan 'keltaiseksi roduksi', mutta Wen Siang'in kasvothan ovat marmorinvalkeat."
"Niin ovat. Tämän maan rikkailla ja arvokkailla suvuilla, joitten esi-isät ovat vuosisatoja harjoittaneet kirjallisia tutkimuksia ja harvoin antautuneet auringon paahdettaviksi, näillä, jotka eivät milloinkaan kulje jalkaisin palatsiensa ulkopuolella, vaan aina kannattavat itseään kuleilla, ei ole työtätekevän, maataviljelevän väestön keltaista, palanutta ihoa."
"Wen Siang on siis ylhäissäätyinen mies, koska…"
Wu-Tis kumartaa syvään ja rupeaa kertomaan Wen Siang'ista. Almkvist kummastuu.
Vasta aamulla menee Almkvist nukkumaan. Päivänkoitto valaisee huoneen. Hän pysähtyy kauhistuneena kynnykselle. Huone on tyhjä ja Erikin vuode koskematonna.
Lintu on lentänyt!
7.
"Onko kaikki kunnossa, ovatko kaikki menneet levolle?" kysyy Kukunor'in päällikkö vahtiupseerilta. "Ja tuleeko jokiluotsi huomenna?"
"Kaikki ovat nukkumassa ja luotsi tulee päivänkoittaessa."
"Kiitän — onko muuta?"
Upseeri viivyttää hetken vastaustaan. "Kyllä… en oikein tiedä… päällikkö ehkä nauraa minulle… ja ehkä se onkin tämän hermojajännittävän ajan syy, jossa olemme eläneet viime aikoina… Mutta minusta tuntuu aivan siltä kuin olisi laivaan ilmestynyt väkeä, joka…"
"Mitä… keltaisiako?"
"Niin. Meillähän on koko päivän ollut kuleja hiiliä lastaamassa… ja minusta tuntuu kuin kaikki eivät olisi lähteneet laivasta."
"Eikö laivaa ole tutkittu niinkuin tavallisesti?"
"Kyllä, mastojen huipuista aina köliin asti."
"Ja ei ole näkynyt mitään epäiltävää?"
"No, ei suoraan sanoen."
"No mutta silloinhan ei teidän tarvitse olla huolissanne, rakas
Berton."
"No, eipä kyllä."
Luutnantti Berton menee ja päällikkö tarttuu tupakkasalongin oven kahvaan. Täytyy polttaa sikaari ennen maatamenoa…
Hän pysähtyy hetkeksi ja tarkastaa vielä kerran kiinalaiskaupunkia. Ahtaitten katujen hälinä alkaa vaimentua. Basaarien paperilyhtyrivit sammuvat toinen toisensa jälkeen. Täysikuu nousee pyöreänä ja valaisee häväistyä temppelinpaikkaa, jossa lähetyskirkon rauniot törröttävät mustina ja uhkaavina taivasta kohti. Ketähän ne mahtanevat syyttää, ajattelee Kukunor'in päällikkö, isäinsä hautoja suojelevia keltaisiako vai niitä häväiseviä valkoisiako? Kukunor'in päällikkö huoahtaa. Hän ajattelee Kipling'in synkkiä sanoja: "Itä on Itä ja Länsi on Länsi, eivätkä ne kaksi koskaan ojenna kättä toisilleen." Eiköhän ne todella milloinkaan opikaan ymmärtämään toisiaan.
Sitten menee hän salonkiin. Siellä on hämärä, sillä ainoana valaistuksena ovat kuunsäteet, jotka siivilöityvät sisään pyöreistä ikkunoista.
Päällikkö hätkähtää. "Onko täällä ketään?" Kuuluu mielenliikutuksen paksuntama ja tankkaava ääni:
"Kädet ylös!"
Päällikkö kääntyy sinnepäin, mistä ääni kuuluu, ja katsoo kuunvalossa loistavaan revolverinpiippuun. Revolveria pitelee — muudan kiinalainen.
"Olkaa alallanne!" sanoo puhuja taas rauhallisella äänellä, "ja kuunnelkaa mitä sanon. Teillä on tässä laivassa nuori tyttö, jota te pidätte täällä vastoin hänen tahtoaan. Vaadin, että luovutatte hänet heti, ymmärrättekö?"
Päällikkö naurahtaa… "Eikö muuta… niin, kyllä mielelläni. Mutta erehdyt luullessasi nuoren neidin olevan täällä vastoin tahtoaan. Päin vastoin! Hän on täällä, koska hän halusi jäädä tänne ja hän viihtyy hyvin!"
"Te valehtelette, valehtelette hävittömästi!"
"En. Kysykää häneltä itseltään. Hän on purjehtinut kanssamme jo kauan eikä suinkaan halaja isänsä luokse… joka tarjosi häntä kaupaksi."
"Kurja valehtelija!" Päällikkö tuntee äkkiä parin voimakkaita käsiä puristavan kurkkuaan. Silmittömästi suuttuneena on keltainen hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta ennen heidän kaatumistaan korkkimatolle on päällikön onnistunut painaa erästä nappulaa — ja sähkökellot alkavat soida.
Ja apu saapuukin vauhdilla. Luutnantti Berton, stuartti ja perämies — alusvaatteisillaan. He näkevät päällikkönsä selällään salongin lattialla, raivostuneen kiinalaisen ahdistamana.
"Auttakaa! Auttakaa!" huutaa hän. Ja apua hän saapikin, Luutnantti ja stuartti hyökkäävät kiinalaisen kimppuun ja paiskaavat hänet syrjään. Berton tarttuu hänen pitkään niskapiiskaansa… ja saapi sen kouraansa kokonaan.
"Ahaa", sanoo päällikkö vielä hengästyneenä, "väärennetty niskapiiska! Valepukuinen varas siis. Viekää se arestiin! Mutta ensin on meidän saatava valoa."
Napsahdus — ja sähkölamput muuttavat huoneen kirkkaan valoisaksi.
"Tarkastakaa tuo roisto!" Kiinalainen on noussut ja päällikkö lähestyy, tätä omituista olentoa ja katsoo ja katsoo.
"Mutta sehän on… voiko se olla mahdollista… se on… mutta… sehän on Erik Holm Tassinork'ista." Ja tuo väärä kiinalainen tuijottaa puolestaan hämmästyneenä Rokka'a kasvoihin ja huudahtaa vihdoin:
"Duroc… sehän on Duroc!"
Ja seuraten yhteistä vaistoa syleilevät he toisiaan, nuo ystävykset, jotka äsken olivat kuristaa toisensa.
"Mutta Erik… muistatko, mitä sanoin tuona päivänä vanhempiesi luona:
'Näkemiin!' Mutta kuinka tämä sittenkään on mahdollista?"
Ja Erikin täytyy kertoa matkastaan Almkvistin seurassa tunturien, kuilujen ja erämaiden halki — kunnes he eräänä päivänä olivat Kiinassa. Mutta Arnaluk! Arnaluk?
"En voi sanoa siitä sitä enkä tätä. Ehkä on joku toinen; samanniminen laiva vieraillut Tassinork'issa, tämä Kukunor ei ole ollut New-Yorkia pohjoisempana. Sanomalehteni omistaa laivan ja on lähettänyt minut tutkimaan Kiinan heräämistä itse paikalla."
"Mutta kuka on sitten se nainen, joka teillä on laivassa, nainen, jonka täällä olosta ei kukaan saisi tietää?"
Duroc hymyilee. "Niin… Arnaluk ei se ole, tyydy nyt siihen. — Mutta kas, täältähän taitaa tulla muitakin Kukunor'in asukkaita!"
Pari miestä on tullut sisään. Toinen on puettuna kiinalaiseksi, toinen taas urheilupukuun.
Duroc esittelee: "Veljekset Legrand, pastori Pierre Legrand ja sanomalehtimies, kirjailija ja jumalankieltäjä Aristide Legrand… Erik Holm, professori Almkvistin toisen suuren matkueen jäsen."
"Pastori Legrand, te täällä… ja kiinalaisessa puvussa!"
"Nuori ystäväni… te täällä ja samanlaisessa puvussa."
Pierre Legrandin siellä olo oli helposti selitettävissä. Tämä satama kuului juuri hänen lähetyspiiriinsä ja koska katoolilaiset hengenmiehet tekevät innolla työtä, niin tahtovat he tavoissaankin niin paljon kuin mahdollista olla maan asukasten kaltaisia. He pukeutuvat kiinalaisiksi ja uhraten täydellisesti henkilöllisen makunsa ja mukavuutensa antautuvat he kokonaan suurelle aatteelleen pelastaa kiinalaissieluja katoolilaiselle uskolle, jota heidän vakuutuksensa mukaan helvetin portit eivät tule milloinkaan voittamaan. Pierre Legrand on tullut Kukunor'iin saadakseen muutamia päiviä olla veljensä seurassa, joka kuuluu Durocin sanomakirjalliseen matkueeseen.
"Ja Almkvist, tuo rakas professorimme, onko hän myöskin täällä?" kysyy Aristide irvistellen kauheasti saadakseen monokkelin pysymään paikoillaan.
"Kyllä, sekä Almkvist että Wen Siang!" Erik silittää kädellä otsaansa. Mitä nyt? Koska Arnaluk ei ole Kukunor'issa ja Kukunor ei milloinkaan ole ollut napamerellä, vielä vähemmin Tassinork'issa, niin mitä tästä nyt tulee? Mistä he nyt Rokka'a hakisivatkaan?
"Rokka'ako?" vastaa Duroc. "Rokka… tietysti se on taasen noita tavallisia sähkösanomavirheitä. Pitää luonnollisesti olla Duroc, Rokka. Purjehdimme kuin purjehdimmekin New-York'ista… mutta neljäätoista päivää aikaisemmin kuin sähkösanomassa ilmoitetaan. Siksi saavuimmekin ensimmäiseksi Bombay'hin."
"Ja Rokka, joka vetäytyi vuoristoon ja jonka jälkiä haimme?"
"Vain pari kirjeenvaihtajaa, jotka poikkesivat vähän suunnasta. Mutta nyt ehdotan, että sinä ja rakas professorimme seuraatte mukanamme Shang-hai'hin. Joutuisinta se kaikissa tapauksissa on. Ja matkalla voimme sitten suunnitella uusia matkareittejä. Mutta ensiksi täytyy meidän tämän päälle — nukkua, kaikkien. Sinä, kiinalainen, jäät luoksemme yöksi!"
He toivottavat hyvää yötä. Mutta tuskin on Duroc ennättänyt päästä hyttiinsä, kun hälyytyskellot taas alkavat soida. Se on päällikkö, joka kutsuu ja kaikki rientävät hänen hyttiinsä.
"Kaikkien pyhimysten nimessä, olittekin oikeassa luutnantti Berton! Kiinalaisia on todellakin laivassa, oikeita kiinalaisia! Pian, hälyyttäkää väki, yhtään elävää olentoa ei saa laskea pois laivasta… Meidän täytyy saada varas kiinni… hän on vielä täällä… tämä on äsken tapahtunut!" Ja Duroc viittaa hyttiin. Siellä on kaikki ylösalasin. Matka-arkut ovat murretut; auki ja tarkastetut. Sisältö on hajallaan tuoleilla ja lattialla. Kaapit ovat murretut auki, sanalla sanoen joka paikka on tutkittu.
Berton'in johtaessa laivaväen varkaanetsiskelyä koettaa Duroc tarkastella hävityksen kauhistusta, ja kummallista, hän ei ole kadottanut mitään, suuri summa kultarahaakin on vielä tallessa kaapin hyllyllä. Mitään ei puutu, vaikka kaikki on tarkastettukin. Mitähän ne ovat hakeneet? Arvatkoon se, joka voipi!
Nyt kuuluu melua kannelta, jonkunlaista riemuhuutoa. Miehet ovat löytäneet kiinalaisen. He kiskovat hänet esiin piipun juurella olevasta loukosta, jossa hän on kököttänyt.
Hän on pitkällä, komealla niskapiiskalla varustettu nuori mies. Hän ei vastusta ollenkaan. Hän mukaantuu ylpeän tyynesti kohtaloonsa, jota ei enää voi välttää.
"Viekää hänet salonkiin", käskee Duroc, "ja kutsukaa tänne pastori
Legrand!"
"Ja menkää nyt!" sanoo hän miehille, heidän tuotuaan sisään kiinalaisen.
"Pastori Legrand, tahdotteko olla tulkkinani tässä kuulustelussa?"
Mutta silloin puhuu kiinalainen ja sanoo puhtaalla englannin kielellä:
"Ei tarvitse, teidän korkeutenne, ymmärrän teitä aivan hyvin."
Duroc alkaa kuulustelun. Se ei tule pitkäksi. Nuori kiinalainen tunnustaa kaikki. Hän on hiipinyt laivaan varastaakseen, joutunut kiinni itse teossa ja hänen korkeudellaan oli täysi syy rangaista häntä.
"Mutta, nuorimies, jos nyt todellakin tulitte varastamaan, niin miksi sitten jätitte rauhaan tuon 10,000 frangin suuruisen summan, joka oli aivan nenänne edessä?"
Kiinalainen ei ehdi vastata. Kirjailija Aristide Legrand ennättää ennen häntä.
"Herra Duroc, te ette siis kaipaa mitään, ette hiventäkään. Kiinalainen on rehellinen." Tässä pudottaa Aristide monokkelinsa ja irvistelee kauheasti, saadakseen sen jälleen paikoilleen. "Tiedän tuon… olin itse samanlaisen huolenpidon esineenä silloin kun omistin mustan helmen!"
"Mustan helmenkö?"
"Niin, se on pitkä juttu — musta helmi on Ching-valtaistuimen harvinaisin kalleus, lohikäärmekruunun taikakalu, jonka menettäminen alentaa Ching'it, mutta korottaa Ming'it."
Duroc puhuttelee jälleen kiinalaista.
"Ja tätä helmeäkö tulitte hakemaan? Miten tulitte siihen luuloon, että se olisi täällä?"
Kiinalainen ei ilmaissut ilmeelläkään, että hän olisi ymmärtänyt.
"'Musta helmi'… en ymmärrä.. Tulin varastamaan, mutta en vielä ennättänyt ottaa kultaa, koska minua häirittiin…"
Silloin tulee Erik. Hän katsoo kiinalaista ja sanoo sitten Duroc'ille:
"Tämä mies ei ole mikään varas. Hän on palvelijani, matkueen palvelija.
Hänen nimensä on Wen Siang!"
8.
A-Lu-Li.
Erikin päiväkirjasta:
Tänään otimme jäähyväiset professori Almkvist'ilta. Hän on todellakin peruuttamattomasti päättänyt tunkeutua jälleen Keski-Aasian neitseellisiin erämaihin. Neitseellinen on tuskin oikea sana, ne ovat paremmin kuivuneen ja hävitetyn sivistyksen hautausmaita. Kun vesi loppui, pakeni elämä!
Professori tuli Kukunor'iin tuon merkillisen yön jälkeisenä aamuna. Koska hän ei löytänyt minua Wu-Tis'in makuuhuoneesta, lähti hän heti liikkeelle! Wu-Tis hankki hänelle kantotuolin ja pari kulia kantoi hänet Kukunor'iin, jossa hän arvasi minun olevan. Hän ilmoitti päätöksestään matkustaa Tibet'iin ja salli minun seurata Duroc'ia Shanghaihin. Kauhistuin hänen suunnitelmaansa.
"Muistattehan", sanoin, "mitä se merkitsee: tuntemattomia seutuja, hieta-aavikoita ja graniittierämaita, joihin eivät muut valkoiset miehet ole astuneet jalallaankaan, paitsi ehkä Marco Polo, Prschevalsky ja Hedin."
"Että muistanko?" sanoi hän ja katseli minua silmälasiensa ylitse.
"Tyhmeliini, juuri senvuoksihan minä…"
Erosimme, mutta Wen Siang seuraa minua.
Almkvist luulee Wu-Tis'in ruhtinaallisesti maksetulla avulla olevansa tavattoman hyvästi varustettu ja hän toivoo vielä kerran hämmästyttävänsä maailmaa. Hän on saanut päähänsä, että viisaitten kivi — puuttuva rengas hänen keksinnössään — on löydettävissä jostakin Tibettiläisestä luostarista.
Vilkutin hyvästiksi professorille, Kukunor'in kiinalaisine jokilastineen irtaantuessa laiturista. Olin päättänyt pysyä vahvana, mutta kaikesta huolimatta täyttyivät silmäni naisellisilla kyynelillä. Kumpainenkin kuljemme tuntemattomia kohtaloita kohti.
* * * * *
Ensimmäisen päivän olemme purjehtineet viheriöitsevien vuorien välillä.
Kuta enemmän etenemme sitä pienemmiksi ne käyvät.
Wen Siang on ihmeellinen. Täällä laivalla on hän yksinkertaisesti palveleva, täydellinen "boy" eikä mitään muuta, ja Duroc karttaa kiitettävällä hienotunteisuudella tekemästä pienintäkään viittausta eräisiin hämäriin yöllisiin tapauksiin. Mitä Wen Siang etsi? Helmeäkö? Siinä tapauksessa oli hänen viime hetkeen asti täytynyt luulla Kukunor'ia tuoksi toiseksi laivaksi ja Rokka'n täytyi olla vastakkaisen valtiollisen puolueen edustaja ja taistella sen puolesta tuosta kalleudesta.
Ja Wen Siang itse, kuka hän on? Ja miksi hän ei lähtenyt luotani, vaikka tämä Kukunor ei ollutkaan tuo oikea?
Duroc kertoi tänään tuosta laivalla olevasta salaperäisestä naisesta. Se on eräs kiinalainen nuori tyttö, kuuluva Hankou'in katoolilaiseen seurakuntaan. Levottomuuksien aikana olivat katoolilaiset lähetyssaarnaajat pyytäneet Duroc'ia kätkemään hänet ja muutamat muut kastetut alkuasukkaat, laivaansa siksi, kunnes pahimmat mellakat olisivat ohi. Tuo nuori tyttö on huolimatta kristillisestä uskostaan, kasvatettu katoolilaisten viisaalla tavalla aivan kiinalaiseksi kaikissa muissa suhteissa, niin ettei hän ole tullut vieraaksi kansalle, jonka lapsia hän on ja jonka elämää hän on elävä. Hänen jalkansa ovat esim. lapsuudessa puristetut kokoon. Jos ei niin olisi tehty, niin tuskinpa hän milloinkaan saisi miestä, sanoi Duroc.
* * * * *
Matka Yangtsekiangia alaspäin on sanomattoman mieltäkiinnittävä. Täällä laivalla olemme kuin pienessä Euroopassa ja annamme maailman väkirikkaimman maan vilistä ohitsemme kuin elävienkuvien filmini On se koko leikkiä, vilisevä ja komea sarjakuva. Vuoret ovat muuttuneet selänteiksi, selänteet harjuiksi, harjut ovat tasoittuneet peninkulmaisiksi, hedelmällisiksi tasangoiksi, joita maailman rauhallisin kansa on vuosituhansia viljellyt. Eilen sivuutimme muutaman Köpenhaminan kokoisen kaupungin; niitä on muuten satoja sellaisia tämän jättiläisvirran rannoilla — Shasik oli sen nimi. Siinä kävi voimakas virta ja vaikeutti ohjausta hietamatalikkojen muuttelevaisuuden vuoksi. Ne siirtyvät alituisesti paikasta toiseen, eikä tiedä milloinkaan, missä ne ensikerralla tapaa. Kukunor'ia täytyi ohjata mitä suurimmalla varovaisuudella.
* * * * *
Olen nähnyt A-lu-li'n ja muistan sen kauan. Miten hän oli miellyttävä vieraasta komeudestaan huolimatta!
Laivalla vietettiin juhlaa ja naiset ottivat osaa koko häikäisevässä loistossaan. Ei kuitenkaan tanssittu. Hyvin kasvatettu kiinatar pitää tanssia, jos hän nyt tietää sen olemassaolostakaan, säädyttömyyden ja aistillisuuden huippuna. Kiinalaiset löytävät alituisesti yhä uusia syitä eurooppalaisten halveksimiseen siinä, että nämä antavat toisten miesten pyöritellä vaimojaan ja tyttäriään. Kiinalainen ei pidä tanssia muuna kuin raakalaisuutena.
Ei, A-lu-li ei tanssinut. Hän oli yksinkertaisesti meidän muiden mukana katsomassa kansallista näytelmää, jonka Duroc antoi esittää Kukunor'in ruokasalissa, nim. parin sotaviiriäisen kaksintaistelua ruokasalin pöydällä, kourallisesta hirssiä. Oikea kiinalainen huvitus, joka ei kumminkaan estänyt minua ihailemasta tuota kiinalaista kaunotarta.
Hän oli täydessä juhlapuvussaan. Lumivalkoiset ja veripunaiset posket olivat maalatut ja puuteroidut. Kuinka paljon kauniimpi olisi hän ollutkaan ilman. Mutta maalaaminen näyttää kuuluvan kiinalaisiin hyviin tapoihin. A-lu-lin sydämenmuotoiset huulet olivat karmosiininpunaiset, kulmakarvansa vahvasti mustatut ja komea, kullankeltainen tukkansa katosi melkein kokonaan taiteellisesti sidotun kukkakiehkuran sisään. Hänen poimistetussa silkkivaipassaan loistivat kallisarvoiset koruompelukset ja sähkövalo heijastui hänen kultakoristeistaan. Hänen jaloissaan olivat viidettä tuumaa pitkät, kauniisti kirjaillut kengät. A-lu-li on kaikessa muussa maan lapsi, paitsi yhdessä; hän on nim. kristitty ja otettu roomalais-katoolisen kirkon äidilliseen huomaan. Kirkko on opettanut hänet antamaan Kiinan keisarille, mitä sen on, ja uskonnolle samoin. Hän on maansa lapsi ja kumminkin katoolilaisen maailmanvallan hurskas tytär.
Hänen silmänsä olivat kuin lempeitten unien himmentämät, ja huomasin — kateudella — että hänen pitkien, pehmoisten silmäripsien välistä suuntautuva katseensa usein kohdistui Wen Siang'iin. Ja huomasin, miten Wen Siangin sielu vapisi joka kerta, kun se sattui!
Ah, Wen Siang, suuri Eros on tullut sydämesi vieraaksi. Koska A-lu-li on kaunis minustakin, niin kuinka loistava mahtaneekaan hänen kuvansa olla sinun tummissa kiinalaissilmissäsi.
* * * * *
Ei ole epäilemistäkään: Wen Siang rakastaa. Ei niin, että hän jollakin tavalla paljastaisi itsensä toisten läsnäollessa, mutta minä, joka pidän hänestä kuin veljestäni, luulen levollisuuden ja kohteliaisuuden kuoren alla näkeväni raskasta surumielisyyttä.
Kiinalaisten naisten palveleminen uskottiin tänä päivänä virallisesti
Wen Siang'ille.
A-lu-li'n silmät puhuvat rakkauden väärentämätöntä kieltä joka kerta, kun hän kohdistaa ne Wen Siang'iin. Nuori kiinalainen kaunistuu kylpiessään niitten säteissä. A-lu-li vastaa hänen tunteisiinsa, sitä en epäile. Rakkaus on kaikkivoipa täällä Kiinassakin. Mutta miksi ei Wen Siang kosi. Ah, hän luulee ehkä olevansa sidottu seuraamaan minua, eikä sen vuoksi luule voivansa antautua unelmoimaan. Minun täytyy puhella hänen kanssaan tuosta.
Kutsuin hänet luokseni ja ollessamme kahden kesken puhuin hänelle kuin ystävälle ja veljelle. Pyysin häntä jättämään teeskentelyn ja olemaan ihminen, koetin olla niin valtioviisas kuin suinkin ja onnistuin vihdoin sanomaan hänelle, että niin paljon kuin paninkin arvoa hänen seuralleen, ei se saisi olla hänen avio- ja perheonnensa tiellä. Hän rakasti A-lu-li'a ja A-lu-li häntä…
Minun on mahdotonta sanoa, minkä vaikutuksen tämä puhe teki Wen Siang'iin. Vaikka hän näyttääkin avomieliseltä, niin tuntuu minusta kumminkin siltä, että hän teeskentelee eikä anna oikean minän näyttäytyä. Hän vastasi olevansa minulle hyvin kiitollinen kauniista ajatuksestani ja sanoi ystävyyteni olevan hänelle hyvin kallisarvoisen, kultaiset sanan loistaisivat kuin tähdet hänen sielunsa yötaivaalla, mutta ei ollut mitään sellaista, joka voisi meidät erottaa; avioliittoajatus oli hänelle vieras. Tähän loppui keskustelumme. Mutta se on lähentänyt meitä toisiimme. Ollessamme kahden keskustelemme usein vilkkaasti.
* * * * *
"Sunnuntaisaari" on Yangtsekiang'in kiverimpiä kohtia. Hietamatalikkoja on siinä niin tiheässä, että tartuimme kiinni ja pysyimme siinä kaksikymmentäneljä tuntia.
Kaikki oli sekaisin. En nähnyt Wen Siang'ia koko päivänä. Hänen uusi virkansa naisten palvelijana viepi kaikki hänen aikansa.
* * * * *
Tänään yllätin Wen Siangin hellässä kohtauksessa. Hän suuteli ruusua, joka eilen koristi A-lu-li'n tukkaa.
"Siis kaikissa tapauksissa", sanoin ja laskin käteni pehmeästi hänen olalleen.
Hän aikoi ensin tekeytyä, mutta jätti äkkiä kaiken teeskentelemisen sikseen ja lausui kuin nuori ylioppilas vallattomasti:
"Nuori ja kaunis tyttö on luvannut tulla minua kohtaamaan muurin luokse. Rakastan häntä, mutta hän viipyy vielä! En voi mennä kotiin ja olen kärsimätön. Tuo nuori tyttö on todellakin kaunis! Hän antoi minulle tämän punaisen koristeen, mutta palavalta näyttävä punainen kivi lisää vain rakkauttani. Hän on poiminut ja lahjoittanut minulle kauniin ja harvinainen kukan, joka kaunistuu vain yhä siksi että tyttöni on sen poiminut."
"Pitääkö armollinen herrani tästä runosta? Mitä hän tuumii tästä mielentilastani? Ah, sellaisia olemme me ihmiset, tunteemme pysyvät samanlaisina vuosituhansia. Tämä kuulemasi runo on vanhempi kuin Konfusius ja kirjoitettiin hänen kokoelmiinsa 700 vuotta ennen Kristusta."
Vaikenin ja Wen Siang istui hetken hiljaa, katsellen laskeutuvaa aurinkoa kajuutan ikkunasta. Oli hiljainen tunnelmarikas ilta. Käsi poskella ja himmeä katse kiinnitettynä kaukaisiin, sinisiin pilviin, lausui hän itsekseen nämä ikivanhat säkeet:
"Korkealla taivahalla loistaa kuu, lamppuni sain juuri sammumaan. Ajatusta tuhat, mieleen kuvastuu, kyyneleeni panee juoksemaan. Tuskani on suuret, iäiset. Ajatuksenikin salaiset."
"Wen Siang, minustakin on A-lu-li hyvin kaunis, mutta hänen puristetut jalkansa, jotka tekevät hänen käyntinsä horjuvaksi ja huojuvaksi kuin puu tuulessa… ne pilaavat häntä… ne ovat rumat…"
Nuoren kiinalaisen kasvoista kuvastui haaveileva rakkaus. Näin ensikerran hänen vakavat marmorikasvonsa sellaisina.
"Nuo kultaiset liljatko, A-lu-li'n jalatko rumat? Turmeltuneet! Noin voi puhua ainoastaan raakalainen, jonka maassa naisilla on samanlaiset jalat kuin miehillä. Mitä tietämättömyydessäsi sanot rumaksi, on A-lu-li'n paras koriste. Ja tiedä, että Kiinassa emme milloinkaan suutele rakastettumme huulia, vaan hänen pientä nukkejalkaansa! Mutta sitä sinä lännen ja peräpohjolan raakalainen et ymmärrä!"
"En, sitä en ymmärrä. Mutta eihän se vaikuta asiaan. 'De gustibus…'"
"Mitä?"
"Tarkoitan ainoastaan, että mausta ei voi väitellä. Niin on muudan meidän oppinut sanonut parituhatta vuotta sitten."
9.
Päiväkirjasta.
Lähestymme Feet'in pääpaikkaa, tuota suurta valtainvälistä satamaa, miljoonakaupunki Hankow'ia, jossa kaunis A-lu-li meistä eroaa.
* * * * *
Eilen sivuutimme Johckow'in ja näimme hämärästi Tung Tingin jättiläisjärven, joka tässä laskee veririkkautensa Yangtsekiang'iin. Olimme pari tuntia maissi ja muun muassa käväisin eräässä kiinalaisessa ravintolassa. Tässä tilaisuudessa häpesin kuin koira. Kiinalaisissa ravintoloissa eli teehuoneissa ei tarjoilla mitään väkijuomia ja seiniä eivät likasta kirjavat tupakka-ilmoitukset. Kiinan etevimpien kirjailijoitten ajatuksilla koristetut kauniit taulut ovat koristeina. Ei siellä ole päihtyneitä, räyhääviä oluenjuojia. Kakut, hillot, hedelmät ja ennen kaikkea tee ovat kiinalaisen työmiehen virvokkeita. Siellä ei vaimojenkaan tarvitse pelätä miestensä kotiintuloa. Tuo Euroopan kaikkien yhteiskuntaluokkien inhoittava esikuva, juoppo perheen isä, on tuntematon käsite Kiinassa.
* * * * *
On myöhä. Olemme ankkurissa. Yö on sysimusta, virta kova ja ohjaaminen vaikeata, jonka vuoksi odotamme huomiseen.
Paitsi vahtia, olen kai ainoa hereillä oleva laivassa. En voi nukkua, istun ja kuuntelen vain aaltojen loisketta laivan laitoja vastaan ja ajatukseni selvittelevät yhtämittaa tuota uutta, tämäniltaista hämmästyttävää aineistoa. Tiedän nyt missä Arnaluk on!
Se tapahtui hetki sitten. Illan varjot levisivät jo leveälle joelle, satamaan, sen laiva- ja venejoukkoihin. Istuimme kannella, Duroc, Aristide ja minä, muutamassa hiljaisessa loukossa savupiipun luona, polttaen turkkilaisia savukkeita, Duroc'ln erikoisia, joita hänellä on laivassa koko varasto.
Aristide kertoo. "Hengellinen veljeni", sanoi hän vieden lempijuomansa, whiskyn ja veden myrkyllisen sekoituksen huulilleen, "on kai jo kertonut teille mustan helmen tarinan. Tahdotteko kuulla jatkon?" Tietysti minä tahdoin. "Minuakin huvittaisi", sanoo Duroc, "kertokaa!" Ja näin hän kertoi:
"No niin. Olettehan kuulleet, että talletin mustan helmen Englannin pankkiin yhdessä erään San-ho-hui'n kirjeen kanssa, jossa luullakseni oli selitys omistusoikeudesta.
"Jos ymmärsin oikein, niin tahdottiin pitää helmi varmassa tallessa siihen asti kuin sitä tultaisiin tarvitsemaan täällä Kiinassa, s.o. siihen hetkeen, jolloin määrätyt levottomuudet alkaisivat. No, hetki tuli ja eräs San-ho-huin asiamies saapui pankkiin ja vaati helmeä luovutettavaksi. Tämä vaatimus herätti Englannin pankin henkilökunnassa mitä suurinta hämmästystä, sillä musta helmi oli luovutettu jo pari kuukautta sitten eräälle toiselle asiamiehelle, joka oli esittänyt täysin pätevät omistusoikeuspaperit. Kun Tseng sai tämän tietää, ei hän ollut millänsäkään. Hän tahtoi vain katsella noita papereita. Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista kiinalaisiin kirjaimiin, kun hän jo huomasi väärennyksen. Hän huomautti siitä pankille, joka heti tarjosi suunnatonta summaa vahingonkorvaukseksi. Tseng kohautti vain olkapäitään ja tirkisteli pienillä viirusilmillään. 'Vahinko on korvaamaton', sanoi hän, 'sitä ei voida korvata muulla kuin kadonneen helmen takaisin hankkimisella. Mutta siihen voidaan käyttää noita rahoja ja sentähden hyväksyn vahingonkorvauksen.' Se oli 50,000 puntaa!
"Kuka oli mies, joka oli anastanut helmen tuolla tavalla? Epäilemättä Ko-lau-hui'n asiamies, nimeltään Tsong-Tscheng. Sanottiin hänen matkustaneen Aberdeeniin Skotlannissa. Siellä oli hän ostanut moottoriveneen ja lähtenyt merelle. Häntä ei ole sittemmin kukaan nähnyt, mutta hänen lähtönsä jälkeisenä aamuna ajelehti hänen veneensä tyhjänä maihin Bullers of Buchan'in luona, muutamia penikulmia etelämpänä Petsheadista. Oliko Tscheng hukkunut? Aberdeenissa ei kukaan sitä epäillyt.
"Otaksun kumminkin San-ho-huin olleen eri mieltä, koska se haki helmeä kaikkialta muualta, mutta ei meren pohjalta. Teoriani, joka perustuu tuon kysymyksessä olevan vuorokauden kaikkien laivavuorojen tarkkaan tutkimiseen, on, että Tsong-Tscheng on hakenut ja tavannutkin jonkun Ko-lau-hui'n laivan, joka on odottanut häntä kalleine aarteineen. Moottorivene on sitten jätetty haaksirikkoutumaan merelle ja siten uskottelemaan Tschong'in ja mustan helmen hukkumista.
"Tähän asti olen melkein varma asiasta. Otaksun nyt, että Ko-lau-hui on pitänyt viisaampana kätkeä sekä Tsong-Tscheng'in että laivan joksikin aikaa. Ei mikään maapallon paikka voi olla enemmän eristetty, rauhallinen ja kokonaan katkaistu muun maailman yhteydestä kuin juuri — tuo iäinen, hiljainen jää. Luulen Ko-lau-hui'n laivan purjehtineen Pohjoiselle Jäämerelle."
"Miksi ei eteläiselle?… Siellä kai se olisi ollut vielä paremmin piilossa."
"Koska se on nähty pohjois-Grönlannin rannikolla."
"Kuka sen on nähnyt?"
"Monsieur Pinguit! Hän luki sen nimen: Kukunor!"
(Voi minua tyhmeliiniä, joka en jo aikoja sitten ollut ymmärtänyt asian laitaa.)
Aristide jatkoi:
"Melkein samaan aikaan, kun Nordstrandin kirje naisryöstöstä saapui Eurooppaan, purjehti Duroc'in Kukunor, jossa nyt olemme, Ameriikasta ja professori Almkvist ja te, ja vieläpä itse San-ho-hui, luuli sitä tuoksi toiseksi Kukunor'iksi, joka oli nähty Grönlannissa!"
"Kukunor ei ole siis vielä palannut takaisin?"
"Luultavasti ei."
"Ja tahtoaksemme löytää sen, ei meidän ole haettava sitä täältä
Kiinasta, vaan…"
"Pohjoisnavalta!" pisti Duroc väliin.
"Niin, vaikkapa sieltä, tai jostain lähiseudulta."
Silloin kuuluu piipun takaa aika räiskäys. Tarjotin laseineen putoaa kannelle. Hyökkäsimme ylös. Näimme Wen Siang'in seisovan siinä kasvoiltaan lakananvalkoisena ja kuin puusta pudonneena.
"Pyydän jaloja herroja suomaan minulle anteeksi! mutta kantaessani näitä laseja naisten salongista kompastuin ja kaaduin."
Oli selvää, että hän valhetteli. Hän oli kuunnellut! Aristiden kertomusta. Sellainen ei ollut kyllä tarkoitus!
* * * * *
Matkustan Kukunor'issa aina Shanghai'hin, tästä olemme niin päättäneet.
Sieltä lähden omille matkoilleni. En ole vielä puhutellut Wen Siang'ia.
Mieleni olisi paha, jos meidän täytyisi erota.
Hän on ollut niin kummallinen tänään, kuin olisi hänen ollut vaikeata säilyttää tavallinen tyyneytensä ja itsensä hillitsemiskyky. Yllättäessäni hänet päivällä näin hänen silmissään sellaisen tuskan ja epätoivon, että säikähdin. Mutta samalla kuin hän näki minut, sammui tämä hänen sisimmästään tuleva valo ja ilmeensä näytti sanovan tuon tavallisen: Teidän palvelijakoiranne!
Ja illalla, kun kuljin A-lu-li'n kajutan ohi, tulin todistajaksi kohtaukseen, joka liikutti sisimpääni. Olin juuri menemässä ohi, kun huomasin oven olevan raollaan. Voin vallan mainiosti pimeästä käytävästä katsella valaistuun hyttiin, jossa sähkövalo paloi punaisen verhon takana. Pysähdyin katsomaan, enkä voinut lähteä pois.
Lattialla polvistui olento, nainen — A-lu-li. Tunsin heti hänen äänensä, vaikka se vapisi ja väliin muuttui kuiskaukseksi. Hän ei huomannut minua. Silmänsä olivat kiinnitetyt ristiinnaulitun kuvaan, jonka edessä hän polvistui.
"Pyhä Jumalan äiti, rukoile sinä puolestani poikaasi, joka itse kärsi niin suuria tuskia. Oi, Armollinen neitsyt, muista, ettei kukaan ole milloinkaan kääntynyt puoleesi saamatta apua. Oi Maria, Pyhä Jumalan Äiti, rukoile häntä, että hän lähettää enkelinsä suojelemaan sitä, jonka nimi on kätkettynä sydämeeni. Oi Maria, sinä siunattu naisten seassa, sinä ymmärrät valitukseni… rukoile puolestani, auta minua esirukouksillasi, jotka voivat vaikuttaa taivaalliseen rakkauteen…"
Hiivin pois. Mieleni on hyvin levoton. Tämä uskossa horjumattoman, mutta kohtalon painosta vapisevan sydämen harras rukous vaikuttaa minuun omituisesti ja panee minut aavistamaan kohtaloa, jonka synkkä varjo jo…
10.
Tässä ovat Erikin muistiinpanot keskeytyneet. Varjosta on tullut todellisuus. Aamun tullessa ja uuden päivän paistaessa Kukunor'in kannella ei Erikiä, eikä Wen Siang'ia voida mistään löytää. Arvoitus on toki helposti ratkaistavissa, sillä selitys on muutamassa asiakirjassa, kirjeessä s.o. virheettömällä englannin kielellä kirjoitetussa punaisessa paperiliuskareessa, joka on kiinnitetty neulalla Duroc'in hytin työpöytään.
Se kuuluu näin:
Korkea ja jalosukuinen herra Viktor Duroc, Kukunor'in päällikkö.
Anteeksi antamisenne toivossa ja luottaen siihen, että olen liian tyhmä, pieni ja vähäpätöinen tuottamaan teille ikävyyksiä, uskallan ilmoittaa, että olosuhteet, joita en voi hallita, pakottavat minut luopumaan onnesta kauemmin palvella teidän jalosukuisuuttanne, jonka henkilöllisyys on loistava ja säteilevä kuin jalokivi. Lukiessanne tätä on Erik Holm kanssani matkalla pohjoismaakuntiin.
Kun tulevaisuudessa näen uusien kansojen ja jokien liukuvan silmieni ohitse ja ikävissäni katselen kiitäviä pilviä, niin ovat silloin ajatukseni, muistin lempeiden tuulien kannattamina, kääntyvät teidän mallikelpoisuuteenne niinkuin Auringonruusu kääntyy päivän loistavaan tähteen. Ja silloin muistan mitä suurimmalla kiitollisuudella, että — vaikka te jo aikoja sitten olitte saaneetkin selville sisimmät ajatukseni, samoin kuin kuningaskotkakin liitäessään kuilujen yllä katsoo saaliinsa valmiiksi, kumminkin soitte minulle suojaa palatsissanne, jonka komeus kiiltää kuin taivaan kuninkaallinen peili, ja tuhlasitte minulle suosiotanne. Ympäröitköön ilon sopusointuinen valo alituisesti päivänne, ja vanhuutenne viheriöitköön kuin sadan vuoden ikäinen vuoristomänty. Epätoivossa arvottomuudestani, tyhmänä kuin valkoinen kyyhkynen ja pienenä kuin maan muurahainen, uskallan panna kömpelön ja tyhmän kirjoitukseni viereen pienen vähäpätöisen mitättömyyden, ja ainoastaan tieto määrättömästä hyvyydestänne antaa minulle rohkeuden ojentaa sen teille syvän kunnioitukseni ja suuren, tällä hetkellä tuntemani kiitollisuuden osoitukseksi.
Teidän nöyrin ja vähäpätöisin palvelijanne.
Wen Siang.
Kun Duroc oli saanut luetuksi tämän omituisen kirjeen, lähettää hän hakemaan Aristide Legrand'ia.
Aristide lukee asiakirjan ja tarkastaa sitä päivää vasten.
"Aivan niin kuin luulinkin. Tämä on sellaista paperia, jolle San-ho-huilla on tapana kirjoittaa julistuksiaan, joilla tämä merkitsevä yhdistys uhkaa tahi palkitsee. No niin. Hänenkö kanssaan on ystävämme Erik Holm paennut?"
"Niin, siltä näyttää. Laivasta ei heitä kumminkaan ole löydetty. Ja tuo Erik hullu on lähtenyt noin vain päätäpahkaa. Melkein kaikki matkatavaransakin on hän jättänyt tänne. Tuo on lievästi sanottuna vähän tahditonta ja — vähän kiittämätöntä!"
"No, mutta tahdittomaksi ei mielestäni hyvästiä oikeastaan voi sanoa — muoto on ainakin parasta kiinalaista mallia. Ja mitä kiittämättömyyteen tulee, niin nuorella ystävällämme on tuskin ollut muuta neuvoa kuin heti lähteä tahi luopua Wen Siang'ista. Erik on valinnut ensimmäisen, mutta on tuskin aavistanut, mihin vaaroihin hän silloin antautui. Erehdyn suuresti, jos ei Kiinan hallitus ole luvannut satatuhatta taelsia tahi niille paikoille hänen päästään."
"Erikinkö?"
"Ei, Wen Siangf'in tietysti!"
"Mutta kuka on sitten tämä kummallinen kiinalainen?"
"En tiedä… mutta minulla on aavistukseni. Katsokaamme, voiko käärön sisältö niitä vahvistaa."
Duroc tarttuu kääröön, katkaisee langat ja au'ottuaan monet silkkipaperikerrokset… perääntyy hän kuin ukkosen iskemänä.
Kädessään pitää hän kauniisti hiottua, mitä kirkkainta timanttia, joka näin veljesten kesken on vähintään 10,000 punnan arvoinen.
"Kas vain!" sanoo Aristide. "Ei niin kiittämätön kumminkaan! Todellakin jotakin pientä mitätöntä! Tuon vanhoilla omistajilla, saat uskoa, on varoja. Rahoja ei ystävältämme Erikiltä tule puuttumaan."