Setä Topelius.
Meille kaikille hyvin tunnetun Maamme-kirjan ensimäisellä sivulla on
»Aamulaulu»:
» Tuhanten rantain partahilla
Heräjä, armas synnyinmaa!
Heräjä, taivaan rantehilla
Jo aamun koitto leimuaa!
Ikävä yös’ on haihtuva
Ja valon riemu voittava.
Tuhanten rantain partahilla
Heräjä, armas synnyinmaa!»
Saman kirjan toisena lukuna on »Koti», joka alkaa näin:
»Tämä kirja kertoo Suomesta! Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mikä on Suomi? Maa monien maiden joukossa. Mikä on isänmaa? Se on meidän suuri kotimme.
Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unohtaa. Siellä olen kotonani, siellä parhaiten viihdyn. Enkö tuntisi tietä ja veräjätä? Enkö taloa ja tupaa muistaisi? Kaikki on siellä niin perin tuttua minulle. Näitä portaita olen niin monasti astunut. Tämän oven olen niin monasti avannut. Ikkunasta olen pihalle katsellut. Takkavalkean loistossa olen lämmitellyt. Pöydässä olen syönyt. Vuoteessa olen maannut. Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja polun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään.»
Niin kauan kuin pikku poikina ja tyttöinä elämme kotona, vanhempiemme turvissa, niin kauan kuin emme ole olleet kotoa poissa pitempää aikaa, ei koti kokonaisuudessaan erikoisemmin ajatuksiamme kiinnitä. Tunnemme sen kyllä jokaista nurkkaa, jokaista eläintä, jokaista pikku esinettä myöten. Olkoon kotimme kuinka hyvä tahansa, pidettäköön meistä siellä kuinka hellää huolta hyvänsä, emme vielä pieninä osaa sille täyttä arvoa antaa.
Vasta kun joudumme pois kotoamme, silloin me tunnemme, mitä se on meille ollut ja mitä se meille vieläkin on. Alamme esim. koulumme, joudumme joka päivä joksikin ajaksi uuteen ympäristöön, uusien toverien pariin. Pääsemme tällöin näkemään elämää muualla, huomaamme kuinka vähän se voi meille tarjota, ja silloin me oivallamme kotimme arvon. Koti-ikävä, kodin kaipuu on tietysti sitä suurempi, mitä enemmän eroon siitä joudumme.
Kun tällöin luetaan koulussa luku »Koti» Maamme-kirjasta, ei se voi olla mieltä lämmittämättä. Koti, köyhä ja kurjakin, on jokaiselle rakas. Ja kun samalla sanotaan, että isänmaa on meidän suuri kotimme, ymmärtää sen lapsikin. Isänmaata tahtoo hän rakastaa kuin omaa kotiaan, vaikka käsitys isänmaasta, sen suuruudesta, kansasta, sen lukumäärästä ja maan ja kansan asemasta onkin vielä hämärä. Mutta vaistomaisesti hän tuntee, että se antaa hänelle suojaa kuin isä kotona, se tuo onnen kuin äidin syli. Ja täydestä sydämestään hän laulaa »heräjä, armas synnyinmaa!» vaikka hän vielä ei oikein tiedä, mihin sen pitäisi herätä.
Kuka osaa sanoakaan, kuinka monessa nuoressa sydämessä Maamme-kirja on herättänyt ensimäisen rakkauden tähän maahan ja kansaan? Eikä tämä kirja ainoastaan herätä päämäärättömiä tunteita, vaan se myöskin sanoo, kuinka tätä maata on rakastettava. Muistamme samasta Maamme-kirjasta kertomuksen Autiosta ja Päiviöstä, jotka kumpikin saivat maakappaleen viljeltäväkseen, Autio hedelmällisiä viljavainioita ja kauniita metsiä, Päiviö vain suota ja hedelmätöntä maata. Autio kaatoi ja poltti metsät, kylvi siementä tuhkaan ja leikkasi siitä viljan toisensa jälkeen, kunnes oli kaiken mehun maasta imenyt. Samaten riisti hän järvet tyhjiksi ja otti niistä kaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi ajaksi rikas mies, mutta kun maassa ja vedessä ei enää ollut mitään otettavaa, tuli hän köyhäksi, hänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi ja maa jäi autioksi.
»Päiviö ajatteli: tämä maa on karkeata ja hedelmätöntä, tahdon sen tehdä hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät ja hoiti kalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivaloista, monien kärsimysten ja puutosten alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin palkinto. Päiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat hedelmällisen tilan perinnökseen, ja maa kukoisti.»
»Päiviö ajatteli jälkeen tulevaisten onnea ja teki työtä isänmaansa hyväksi. Siitä hän itse vanhoilla päivillään nautti iloa ja kunniaa, jonka ohessa hänen maansa hyötyi. Hullu on se, jonka huolena on vain hetken voitto; viisas ajattelee tulevia päiviä.»
»Tee siis, niinkuin teki Päiviö.» »Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen nimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät hänen jälkeensä.»
Me emme saa ajatella ainoastaan omaa hyvinvointiamme. Työmme on meidän koetettava tehdä niin, että siitä olisi hyötyä muillekin.
Ja milloin isänmaa on vaarassa, silloin on empimättä uhrattava kaikki sen edestä. Ei sovi ajatella, että onhan muitakin, menkööt he. Ei, vaan arvelematta, kyselemättä, muita ja muiden toimia odottamatta on tehtävä, minkä ikinä voi. Isänmaan edestä täytyy uskaltaa kuolla joka hetki. Tämän opetuksen saamme kertomuksessa »Hädän hetkenä» niin vakuuttavasti, niin viehättävästi, että olemme valmiit noudattamaan sen kehotusta: »kun se ääni kutsuu, kun isänmaa sinua tarvitsee, älä epäile, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi velvollisuutesi tähden.»
Kun edelleen luemme Maamme-kirjaa, löydämme sieltä monta kaunista runoa, paljon, paljon kertomuksia maamme kauniista luonnosta, sen eläimistä, kasveista, suomalaisten alkuperästä, sukulaisista, kansanrunoista, elinkeinoista, muistettavista miehistä, historiasta, niin että isänmaamme kuva piirtyy eteemme yhä selvemmin ja selvemmin. Jokainen kertomus, jonka siitä luemme, lisää rakkauttamme tämän maan menneisiin vaiheisiin, kunnioitustamme sen suuriin miehiin, kiintymystämme tähän kauniiseen maahan.
Maamme-kirjan, tämän kalliin aarteen, jota sadat tuhannet kädet ovat kuluttaneet ja joka vieläkin on koulujemme paras lukukirja, sen on kirjoittanut Sakari Topelius.
Sama Sakari Topelius on kirjoittanut myöskin toisen kouluissamme käytetyn erinomaisen lukukirjan Luonnonkirjan, joka herättää halua suuren luonnon ilmiöiden tarkkaamiseen.
Ja hänen kynästään on lähtenyt äärettömän monta ihanaa satua ja kertomusta. Tokkopa lie maassamme monta ihmistä, joka ei olisi saanut käsiinsä Topeliuksen Lukemisia lapsille, tai ainakin lukenut joitakuita hänen satujaan ja kertomuksiaan. Toisissa niissä on aiheena sama hehkuva isänmaanrakkaus, sama ylevä henki, joka on Maamme-kirja tehnyt kuolemattomaksi, toisissa Topelius panee nuorten tavoteltavaksi yleensä ihmisen hyviä ominaisuuksia, jaloutta, uhrautuvaisuutta, itsensä kieltämistä, anteeksiantoa, kiitollisuutta, nöyryyttä, ja osottaa, miten huonosti ihmisen käy, jos hänet on kasvatettu hemmoteltuna, jos hän on itsekäs, ylpeä, tottelematon, ilkeä, julma tai minkä pahan tavan vallassa hyvänsä.
Kauniimpia satuja, mitä Topelius on kirjoittanut, on »Koivu ja tähti». Se on saduntapainen kertomus ison vihan surullisilta ajoilta, jolloin maa hävitettiin, jolloin paljon ihmisiä piiloutui korpiin paleltuen ja nääntyen nälkään siellä, jolloin toisia pakeni Ruotsiin, ja jolloin monia vietiin vangiksi Venäjälle. Useita perheitä silloin hajaantui, niin että vanhemmat eivät tietäneet, mihin heidän lapsensa joutuivat, eivät tietäneet lapset mitään vanhemmistaan, ei tuntenut veli sisarensa kohtaloa.
Kaksi lasta, veli ja sisar, oli myös joutunut kauas vieraalle maalle. Useita vuosia he siellä elivät. Ainoa muisto kodista, jossa he olivat varhaisimman lapsuutensa viettäneet, oli koivu, joka kasvoi pihalla, ja tähti, joka illoin loisti koivun lehvien lomitse. He eivät tietäneet sen paikan nimeä, missä heidän kotinsa oli, eivät tietäneet, elivätkö siellä vielä isä ja äiti. Mutta ikävä heidän oli sinne. Mitä suuremmiksi he kasvoivat, sitä voimakkaammaksi tuli koti-ikävä. Eikä sitä poistanut paksu leipä, ei ehyet vaatteet, ei ystävällinen kohtelu. Kotiin teki mieli. Ja eräänä yönä, kun toiset nukkuivat, he lähtivät vaeltamaan kotiaan kohti. Sen he tiesivät, että luoteessa oli heidän kotimaansa, ja sinne he pyrkivät. Oli astuttava kymmeniä penikulmia kymmenien penikulmien jälkeen. Kun tuli tienhaara, eivätkä he tietäneet kumpaa tietä oli mentävä, kuulivat he kahden pienen linnun laulavan toisen tien varrella. Samallaista laulua olivat he ennen kuulleet kotipihalla. Siksi he lähtivät lintujen osottamaa tietä. Toista vuotta kesti heidän matkansa. He milloin söivät marjoja tien ohesta ja nukkuivat taivasalla, milloin saivat suojan jossain talossa. Linnut lensivät yhä heidän edellään puusta toiseen tietä osottaen. Vihdoin he näkivät koivun kotipihalla. Oli helluntai. Valoisana kesä-iltana ei näkynyt kuin yksi tähti taivaalla. Se loisti koivun lehvien läpi. Lapset itkivät ilosta. He kuulivat puhetta tuvasta. He tunsivat isänsä ja äitinsä äänen, kun nämä keskustelivat kadonneista lapsistaan. He astuivat tupaan. »Noin suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he vielä eläisivät ja olisivat luonamme», sanoo isä. Ja sanomaton ilo täytti kaikkien, sekä vanhempien että lasten mielen, kun lapset ilmoittivat keitä he olivat. Lapset saivat kertoa kaikki kohtalonsa ja vaiheensa. Lopuksi isä sanoi: »Te etsitte koivua; — se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääränä koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; — se merkitsi iäistä elämää. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!»
Yhtä lämpimiä, yhtä mieleenpainuvia ovat monet muut sadut. Ja kaikki ne on käsitelty samalla herttaisella tavalla, jota lapset ymmärtävät ja johon he mieltyvät.
Sakari Topelius oli lasten kirjailija, satujen kirjoittaja niin mainio, että hänet luetaan tässä suhteessa maailman etevinten joukkoon, ellei häntä ole aivan ensimäisenä pidettävä. Hänen teoksiaan on käännetty useille sivistyskielille ja kaikkialla ne ovat saavuttaneet yhtä suuren suosion. Suurempaa iloa ei lapsille voidakaan valmistaa kuin antamalla heille Setä Topeliuksen satuja.
Välskärin kertomukset ja muita teoksia.
Topelius ei kirjoittanut ainoastaan lapsille. Hän oli kauan Helsingissä ilmestyneen sanomalehden »Helsingfors Tidningar» toimittajana. Tähän lehteen hän kirjoitteli kaikenlaisista asioista, ja halulla niitä luettiin, sillä hän osasi aina pukea sanottavansa hauskaan ja miellyttävään muotoon. Yhteiskunnallisia kysymyksiä hän ei kuitenkaan käsitellyt niin rohkeasti kuin Snellman Saimassaan, joten Snellman sai aihetta monta kertaa kirjoittaa Topeliusta vastaan. Topelius ei ollut sellainen jyrkkä, taisteleva luonne kuin Snellman. Mutta isänmaanrakkaus ja isänmaan sorronalainen tila sai kuitenkin hänetkin monasti lausumaan jyrkkiä sanoja, vaikka peitetyssä muodossa. Niinpä hän kirjoitti voimakkaan runon Jäänlähtö Oulunjoesta. Kun hän siinä kuvaa jäiden kasaantumista joen uomaan estämään sen vapaata kulkua, jolloin vesi levenee laajoille aloille seutua hävittäen, ja kun vesi lopulta hirveällä voimalla särkee jäisen padon ja kuohuu yhtä vapaana kuin ennenkin, silloin lukijat ymmärsivät hänen puhuvan koko maan surullisesta tilasta ja lausuvan toivonsa ja uskonsa vapauden voittoon.
Kun näin oli totuttu lukemaan ajatuksia rivien välistä, epäili sensuuri joskus Topeliusta silloinkin, kun hän ei ollut runoillansa tarkottanut kerrassaan mitään muuta, kuin mitä niissä oli suoraan sanottu.
Hän kirjoitti lehteään varten novellejakin. Talvi-iltain tarinoita, joita nytkin niin paljon luetaan, on alkuaan ilmestynyt hänen lehdessään. Hän oli lukenut ja tutkinut historiaa ja sieltä hän valitsi novelliensa aiheet.
Huomatuin ja suurin hänen historiallisista romaaneistaan on Välskärin kertomukset, joka sekin oli hänen lehdessään. Tämä teos on kirjastojemme eniten lainattuja kirjoja. Missä tämä kirja on saatavissa, tokko siellä he montakaan ihmistä, joka ei olisi lukenut sitä.
Suomen ollessa yhdistettynä Ruotsiin olivat suomalaiset mukana kaikissa Ruotsin käymissä sodissa. Suomalaisten apu oli usein aivan ratkaisevaa laatua, mutta kunnia Ruotsin suuruudesta, sen voitokkaista sodista ja monista loistavista taisteluista tuli yksinomaan ruotsalaisille. Jotkut historiankirjoittajat kyllä mainitsivat ohimennen, että olihan suomalaisia mukana, mutta siihen kaikki supistui. »Välskärin kertomuksissa» esitetään ennen kaikkea suomalaisten osuutta Ruotsin historiaan. Ja suomalaisille lukijoille oli juuri se tärkeää. Se heitä innostutti. Sotatapahtumien rinnalla kuvataan useissa paikoin laajalti tapahtumia ja oloja omassa maassa, mikä seikka myöskin oli omiaan kiinnittämään suomalaisten lukijain mieltä.
»Välskärin kertomukset» herättivät loistavalla esityksellään kaikkialla myötätuntoa omaan kansaan, sen historiaan ja vaiheisiin. Siten nekin osaltaan tulivat vaikuttamaan erittäin voimakkaasti suomalaiskansallisen herätyksen hyväksi.
Topeliukselle antoivat Välskärin kertomukset aiheen myöskin oopperaan [ooppera on näytelmä, jossa ei käytetä tavallista puhetta, vaan kaikki esitetään laulaen] Kaarlo kuninkaan metsästys ja näytelmään Regina von Emmeritz, joka on yleisön enimmin suosimia näytelmäkappaleita. Pienempiä näytelmiä, varsinkin lapsille, hän on kirjoittanut suuren määrän.
On jo mainittu pari Topeliuksen runoa. Runoilijana hän oli erittäin pidetty, ja hänen laulujaan rakastetaan vieläkin. Mainitsemme niistä esimerkiksi vain »Sylvian laulut», joiden joukossa moniaat laulut ovat hienointa, mitä Suomen ihanasta luonnosta milloinkaan on runoiltu, »Hankoniemen silmän»: »Ken olet armas tähti, mi kauas merehen…», ja edellä mainitun »Jäänlähtö Oulunjoesta». Hänen runonsa ovat kieleltään kauniita, niin kauniita, ettei kukaan muu ole ruotsinkieltä samalla tavalla käyttänyt, seikka, mikä tekee niiden suomeksi kääntämisen hyvin vaikeaksi, ja sisällykseltään ne ovat korkeisiin päämääriin kehottavia. Useissa niissä on lämmin uskonnollinen perussävy, toiset tulkitsevat isänmaallisuutta, toisissa on vallitsevana piirteenä uhrautuvaisuus, itsensä kieltäminen. Kaikki hänen runonsa ovat rikastunnelmaisia ja hengeltään yleviä ja puhtaita. Kanervankukkia, Uusia lehtiä ja Kanervia on nimenä hänen runokokoelmillaan.
Topelius oli läpeensä uskonnollinen. Se käy ilmi hänen useimmista kirjoituksistaan, mutta varsinkin hänen elämänkysymyksiä koskevista mietteistään, jotka hän kirjoitti vanhoilla päivillään, ja jotka on julaistu nimellä Lehtisiä mietekirjastani. Siinä hän oli aikonut käsitellä useita silloin kaikkien mieltä kiinnittäviä päivänkysymyksiä, kuten painovapautta y.m., mutta vanhuuden heikkous ja sairaus pakottivat hänet supistamaan kirjoituksensa melkein yksinomaan uskonnollisiin kysymyksiin.
Topeliuksen kirjallisista töistä on vielä mainittava, että hän otti osaa ruotsalaisen virsikirjakomitean työhön, valmistaen useita virsiä, joista pari on otettu suomalaiseenkin virsikirjaan — numerot 114 ja 126.
Topeliuksen elämänvaiheita.
Sakari Topelius syntyi 1818 Uudessakaarlepyyssä, missä hänen isänsä, Sakari Topelius vanhempi, oli piirilääkärinä. Suvun alkuperäinen kotipaikka on Pohjanmaalla ja nimi suomalainen Toppila tai Toppela. Vanhin tunnettu Topeliuksen kanta-isä asui Oulussa, jossa hän oli aluksi puotipalvelijana ja sittemmin itsenäisenä kauppiaana. Hänen poikansa liitti nimeensä vieraan päätteen kirjoittaen sen Toppelius. Tämä oli 1600-luvulla. Hän ja hänen jälkeläisensä olivat vaatimattomia tullikirjureita ja tullipalvelijoita, mutta olivat kuitenkin jo »säätyläisiä», joille ajan käsityksen mukaan ei sopinut suomalainen nimi. Ja heistä tuli samallaisia ruotsalaisia kuin monista muista puhtaasti suomalaisten sukujen jälkeläisistä, kun he avioliittojen kautta joutuivat sukulaisuussuhteisiin ruotsinkieltä käyttävien kanssa. Mutta isän puolelta säilyi suku kuitenkin niin suomalaisena, että Sakari Topeliuksen isoisän äidinkielenä oli suomi, ja kun hän joskus kirjoitteli runoja, käytti hän milloin suomea, milloin ruotsia.
Topeliuksen isästä on mainittu Lönnrotin yhteydessä. Hän oli innostunut keräämään suomalaisia kansanrunoja. Hänen esimerkkinsä vaikutti Lönnrotiin, ja häneltä Lönnrot saikin tiedon, missä päin olivat parhaat runoalueet. Mutta hänen kotikielenään oli ruotsi ja se tuli runoilija Sakari Topeliuksenkin äidinkieleksi.
Sakari Topelius kasvoi erittäin suotuisissa oloissa. Vanhemmat pitivät hänestä hellää huolta, eikä hänen tarvinnut sivistyksensä hankkimiseksi ja eteenpäin päästäkseen ponnistella sillä tavalla kuin joidenkuiden toisten suurmiestemme. Äiti oli sivistynyt nainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja joka kertoi pojalle paljon satuja. Siitä lienee lähtöisin Topeliuksen rakkaus satuihin. Äiti istutti häneen myöskin syvän uskonnollisuuden, joka kesti läpi koko hänen elämänsä. Topelius olikin jo viidenkymmenen ikäinen äitinsä kuollessa.
Isä oli suuri luonnon ystävä ja opetti pojankin sitä rakastamaan ja tarkkaamaan. Poikansa huviksi ja häntä opettaakseen hän teki luonnontieteellisiä kokeita, ja näiltä ajoilta asti lienevät »Luonnonkirjan» ensimäiset aiheet. Hän toivoi, että hänen poikansa myöskin oppisi suomea, ja sitä varten hän lähetti nuoren Zachen, kuten poikaa kotona nimitettiin, kouluun Ouluun, joka oli hyvin suomalainen kaupunki. Mutta kun tovereitten ja koulun kielenä oli ruotsi, ei hän ehtinyt suomea kunnollisesti oppia. Isän huolenpito loppuikin pian, sillä hän kuoli pojan ollessa vasta kolmetoista vuotta vanha. Sen jälkeen siirtyi Zache Helsinkiin. Oltuaan Runebergin yksityisenä oppilaana hän suoritti ylioppilastutkinnon viidentoista ikäisenä. Suomea hän yritti vielä oppia maisterina ollessaan, mutta heikoksi jäi lopultakin hänen suomenkielentaitonsa.
Kouluvuodet Oulussa rikastuttivat suuresti hänen mielikuvitustaan. Hän asui siellä setänsä luona, ja samassa talossa oli hänen tätiensä hoidettavana kaupungin lainakirjasto, josta hän sai ottaa romaaneja luettavakseen mielin määrin.
Ylioppilaaksi tultuaan hän luki edelleen Runebergin johdolla. Hänestä piti tulla lääkäri isänsä tavoin. Siinä mielessä hän lueskeli seitsemän vuotta. Mutta suoritettuaan maisterintutkinnon, hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, ettei lääkärintoimi ollut hänen alansa. Historiaan hän mieltyi yhä enemmän. Hän itse kertoi, ettei hän koulussa siitä aineesta paljonkaan välittänyt, niin kuivat olivat oppikirjat ja niin kuollutta historian opetus. Vasta Runeberg hänelle selvitti, mitä historia oikeastaan oli. Yliopistossa opiskelu venyi pitkäksi. Hänen nuoruutensa ja kodin varat sen sallivat. Oleskelu etevässä toveripiirissä vaikutti paljon hänen kehittymiseensä. Siihen aikaan toimi Snellman pohjalaisessa ylioppilasosakunnassa, jonka jäsen Topelius oli. Runeberg, jonka luona hän kauan asui, oli myöskin lähellä ylioppilaita. Ja Topeliuksen lähempiä tovereita oli Lauri Stenbäck, herännäisyyden suurmies. Herännäisyyden piiriin joutuivat niinä aikoina monet ylioppilaat. Vaikka Topelius oli niin uskonnollinen, että hän kerran jo aikoi ruveta papiksi, ei hän kuitenkaan voinut heränneisiin yhtyä pitäen heidän maailmankäsitystään liian ahtaana, kun runouskin heidän mielestään oli »hienoa myrkkyä hengelle». Näinä aikoina Topelius kirjoitti monta kaunista uskonnollista runoa.
Runebergiä hän ihaili tavattomasti ja oli ylen onnellinen päästessään hänen kanssaan lähempään tuttavuuteen juhlassa, jota vietettiin Runebergin kunniaksi hänen muuttaessaan Porvooseen.
Topelius oli suuresti suosittu tovereittensa keskuudessa. Hän oli osakuntansa kirjastonhoitajana ja virkaatekevänä kuraattorina eli puheenjohtajana sillä ajalla, jolloin tämän viran vakinainen haltija M.A. Castrén oli matkoilla. Tästä toimesta erotessaan hän sai ylioppilailta kultakellon, jossa oli suomalainen omistuskirjoitus »Pohjalaisilta Z. Topeliukselle 1/11 1843».
V. 1841 Topelius meni »Helsingfors Tidningar»- lehden toimitukseen. Hän oli siihen asti elänyt kotoaan saamillaan varoilla. Nyt hän piti itseään kyllin vanhana ryhtyäkseen elättämään itseään. Lehti ilmestyi kahdesti viikossa »puuropäivinä keskiviikkona ja lauantaina klo 12». Tätä lehteä hän toimitti 19 vuotta. Ja sen mukaan alkoi hänen varsinainen kirjailijatoimensa.
Topelius kuvaa runoissaan aluksi useimmiten uskonnollisia tunteita, velvollisuutta ja muita inhimillisiä hyveitä, mutta vähitellen voittaa isänmaa yhä enemmän alaa sekä hänen runoissaan että suorasanaisissa kirjoituksissaan. Voimakkaimmin tähän suuntaan vaikutti käynti Ruotsissa. Hän oli ihaillut Ruotsin entistä suuruutta, sen sankareita ja kuvitellut, että elämä siellä vastaisi historian suuruutta. Mutta hänen pettymyksensä oli täydellinen. Entistä sankariutta hän ei tavannut mistään. Elämä oli kovin kevyttä. »Kaunis Tukholma tanssi silkkikengillä sankarin haudalla». Ruotsinmielisyys hävisi hänestä kokonaan, ja suomalainen kansallisuusaate valtasi hänet. Matkan jälkeen kirjoittamassaan maisterinvihkijäisrunossa hän laulaa yhdestä kansasta, yhdestä maasta, yhdestä kielestä ja jatkaa, että nämä tunnussanat omistaen Lönnrot kokosi kansanrunoja, näitä sanoja kuunnellen tutki Castrén suomalaisten kaukaisia sukulaisia.
Suurempaa kansallismielisyyttä ei voida ajatella.
Tällä kannalla hän ei kuitenkaan pysynyt. Hän ei asettunut lujasti suomalaisen kansallisuuden puolesta taistelevien riviin, vaan tahtoi asettua taistelevien puolueiden väliin, opettaen että kummallakin Suomen kansallisuudella, sekä suomalaisilla että ruotsalaisilla, oli yhtä suuri oikeus elää ja »mitä kieltä puhuttaneenkin, on täällä ainoastaan yksi kansa, jolla on isänmaata kohtaan yksi sydän». Vaikka hän siis pysyikin syrjässä suoranaisesta kansallisuustaistelusta, vaikuttivat hänen isänmaalliset runonsa ja historialliset kirjoituksensa, kuten aikaisemmin on mainittu, sitä enemmän herättävästi.
Samalla kun hän toimitti lehteään, hän yhä luki ja tutki varsinkin historiaa ja saavutti tohtorin arvon. Hän oli jonkun ajan opettajana Helsingin lyseossa ja haki sitten lehtorinvirkaa Vaasan kymnaasissa, päästäkseen vakinaiseen työhön. Jos tämä aie olisi saanut toteutua, on vaikea sanoa, minkälaiseksi olisi muodostunut Topeliuksen kirjailijatyö. Hänen ystävänsä ainakaan eivät pitäneet sitä suotavana ja he saivat vaikutetuksi asioihin niin paljon, että Topelius nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi 1854 — virkaan, joka oli perustettukin juuri häntä varten. Näin hän voi jäädä Helsinkiin. Myöhemmin hänet nimitettiin Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professoriksi, minkä viran hän taas vaihtoi yleisen historian professorin virkaan. Tällöin hän jo oli palvellut yliopistoa, jonka rehtorinakin hän oli, niin kauan, että parin vuoden kuluttua, 1878, hän pyynnöstään sai virkaeron täysin palvelleena, ja samalla hänelle annettiin valtioneuvoksen arvonimi.
Topelius oli äärettömän hyväsydäminen. Hän oli rakkauden saarnaaja. Tällä rakkauden pohjalla hän tahtoi tehdä työtä. Lapsille varsinkin hän tahtoi osottaa rakkauttaan. Lasten kasvatukseen ja koulukysymykseen hän uhrasi paljon huomiota. Hän ei ollut tyytyväinen, että koulu kasvatti vain älyä, antoi vain tietoja, mutta pani liian vähän painoa lasten siveelliseen kehittymiseen, siihen, että lapsista kasvaisi hyviä ihmisiä. Hän sanoi, että jokaisen koulun ovella pitäisi olla kirjoitus Täällä kasvaa lapsia Jumalan valtakuntaa varten. Tätä tunnuslausetta noudattaen vasta koulu olisi sitä, mitä sen tulisi olla.
Hänen rakkautensa ulottui eläimiin asti. Siitä ovat todistuksena hänen eläinsuojeluspuuhansa. Hän perusti lapsia varten yhdistyksiä, joissa heitä opetettiin rakastamaan pikkulintuja. Hän oli hyväntekeväisyyttä harjoittavan naisyhdistyksen sihteerinä j.n.e. Koko hänen Helsingissä-olonsa aika oli erittäin virkeää toimeliaisuutta.
Erottuaan yliopistosta hän muutti loppu-iäkseen asumaan Koivuniemeen Östersundomin pitäjään Uudellamaalla. Tämän kauniin paikan lepoa ja rauhaa hän sai nauttia lähes kaksi vuosikymmentä. Tämä aika on hänen suuruutensa aikaa. Sanomalehtimiehenä hän oli ehtinyt voittaa yleisön suosion täydellisesti. Yliopistomiehenä hän oli saanut opettajatoveriensa luottamuksen ja ylioppilaiden kunnioituksen osakseen. Runoilijana ja kirjailijana häntä ihailtiin kaikkialla ja jännityksellä aina odotettiin, mitä uutta Koivuniemestä tulisi.
Oli ollut aika, jolloin monet henkilöt syyttivät Topeliusta melkein suoraan isänmaan kavaltamisesta. Täällä oli sellaisia, jotka haaveilivat Suomen yhdistämistä takaisin Ruotsiin. Kun sitten tuli Itämainen sota ja englantilaiset hävittivät meidän rantojamme, kirjoitti Topelius paheksuvansa moista menettelyä. Tästä syystä alettiin häntä parjata, että hänet muka oli lahjottu venäläisillä rahoilla ja hän siksi näin esiintyi. Se aika oli Topeliukselle ylen katkera, mutta hän ei voinut ruveta puolustelemaan itseään, koska silloin kenties olisi ryhdytty ahdistelemaan hänen parjaajiaan. Halpamainen epäluulo, jonka laatuista on moniaiden muidenkin suurmiestemme osaksi tullut, haihtui vähitellen, ja yhä kasvavalla ihailulla luettiin hänen teoksiaan. Ja yhä suuremmalla kunnioituksella keräännyttiin hänen ympärilleen, milloin hän Koivuniemestään tuli Helsinkiin.
Hänen miehuutensa aika oli myöskin toisten suurmiestemme toimintakautta. Nuorempana miehenä jäi Topelius aluksi jonkun verran varjoon heidän suuruutensa rinnalla. Mutta kuitenkin jo hänen oma aikansa käsitti, että hänkin oli yksi meidän suurmiehiämme ja että hänen työnsä oli kansamme kehitykselle tavattoman suuriarvoinen. Hänen täyttäessään seitsemänkymmentä vuotta ja samoin, kun hän oli saavuttanut kahdeksankymmenen iän, pidettiin hänen kunniakseen Helsingissä kauniita juhlia, joissa Suomen kansan kiitollisuus rakastettua runoilijaa kohtaan lämpimänä ja vilpittömänä puhkesi ilmi.
Viimeisen juhlan jälkeen hän ei enää kauan elänytkään. Tyynesti ja rauhallisesti vaipui hän muutamaa viikkoa myöhemmin haudan lepoon v. 1898.
Mutta hänen työnsä elää yhä. Ne vaikutteet, joita hänen aikalaisensa saivat hänen historiallisista novelleistaan ja hänen monen monista näytelmistään ja lyyrillisistä runoistaan, uusiutuvat joka kerta, kun hänen teoksiaan luetaan tai katsellaan hänen näytelmiään. Kansakoululapsetkin tunsivat Setä Topeliuksen, kun hän käveli Helsingin kaduilla tai tuli kouluun lapsia tervehtimään, ja ilon humahdus kävi aina läpi koko lapsijoukon. Nyt hän ei enää tule luoksemme sillä tavalla. Mutta hänen saduissaan, Luonnonkirjassa ja Maamme-kirjassa tapaamme hänet yhtä lämpimänä, yhtä sydämellisenä ja yhtä hyviä opetuksia antavana. Tuohan jokainen satu, jokainen kertomus mieleemme jotain hyvää, johon meidän tulee pyrkiä. Ja tällä tavalla vaikuttaa Topelius yhä edelleen koko kansan suurena kasvattajana.
Hänen neuvojaan kuunnellaan varakkaimmissa kodeissa, niitä noudatetaan köyhimmissä majoissa. Kaikkialla luetaan hänen kirjojaan. Ja kun hän lapsille kirjoitti, hän tunsi työnsä vastuunalaisuuden. Pienet lukijat olivat herkkiä. Niille täytyi saada mahdollisimman hyvää. Maamme kirjaa hän valmisteli 19 vuotta, mikä osaltaan osottaa, kuinka tärkeänä hän tätä työtä piti. »Lapsille ei paraskaan ole kyllin hyvää», oli hänellä tapana sanoa.
Hän itse puhuu työstään:
»Välistä tulee käsky ylhäältä: kirjoita! — Puhu, Herra, palvelijasi kuulee!.. Silloin selviävät nopeasti ne arvoitukset, joita mietinnön avulla on turhaan koettanut ratkaista, vuosikausien turhat vaivat kantavat odottamattoman hedelmän…»
Hänen onnistui hyvin täyttää käsky: kirjoita. Hänen kirjansa ovat täynnä ylevää ja jaloa henkeä, joka on tunkeutunut miljooniin sydämiin herättäen siellä siunausrikkaita ajatuksia, ajatuksia, jotka meitä lapsina viehättävät, jotka kehottavat meitä täysi-ikäisinä työhön isänmaan hyväksi.
Kiitokseksi siitä, mitä hän on kansalleen antanut, pystytettiin hänelle muistopatsas Vaasaan keväällä 1915.
Se mies, jolla oli tämä meille suomalaisille niin tuttu ja muistettava nimi, oli huomattavin kaikista niistä miehistä, jotka Johan Vilhelm Snellmanin rinnalla ja hänen työnsä jatkajina ovat tehneet työtä suomalaisen kansallisuusaatteen hyväksi. Tälle aatteelle hän omisti koko pitkän elämänsä kaikki voimat. Hän rakensi ja toteutti sen, minkä Snellman suunnitteli ja pani alulle. Ja hän, jos joku, sai tämän aatteen edestä seisoa tulessa ja kestää vastustajain ankarimmat iskut ja vihanpurkaukset.
Paljon yhtäläisyyttä on näiden molempien miesten elämänjuoksullakin. Yrjö-Koskinenkin oli syntyisin Pohjanmaalta ja vanhaa pappissukua. Tuli maisteriksi ja tohtoriksi sekä oppikoulun opettajaksi, kuten Snellmankin, samoin yliopiston opettajaksi ja lopulta myös senaattoriksi, arvokkaimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan toimeen, mihin Suomen mies voi yhteiskunnassamme yletä. Mutta kun Snellman senaattorina joutui virkansa puolesta taloudellisten ja raha-asiain johtoon, sai Yrjö-Koskinen senaattorina johtaakseen maamme koululaitoksen kehitystä. Molemmille näille miehille on yhteistä vielä sekin, että heiltä riitti aikaa ja harrastusta varsinaisten virkatointensa ohella mitä moninaisimmille aloille kansallisen kehityksen hyväksi, eikä ainoastaan valtiollisella alalla, vaan myös kansan pohjakerrosten aineellisen vaurastumisen kohottamiseksi. Sen he tekivät pääasiassa vaikuttavien sanomalehtikirjoitusten kautta, mutta myös valtiopäivä- ja hallitusmiehinä. Yrjö-Koskinen oli 24 vuotta nuorempi kuin Snellman. Hän syntyi nimittäin 1830, jouluk. 10 p. Vaasassa, jossa isä, tohtori Georg Jakob Forsman, oli silloin oppikoulun opettajana, vaikka 15 vuotta myöhemmin tuli Hämeenkyrön kirkkoherraksi. Isän kaimaksi ristittiin tämä esikoinen, Georg Zachariakseksi, ja virallisena sukunimenään hän kantoi tuota laajaa ja maassamme niin arvossapidettyä Forsman-nimeä aina vuoteen 1882, jolloin aateloituna otti sukunimekseen sen nimen, jolla hän jo 20-vuotiaasta oli merkinnyt kaikki kirjansa ja kirjoituksensa (paria virallista väitöskirjaa lukematta) ja jolla nimellä puolen vuosisadan aikana oli Suomen suomalaiselle väestölle rakas ja omainen kaiku, ja jonka rinnalla virallinen Forsman-nimi oli joutunut yleisön tajunnassa miltei tuntemattomaksi, nimen Yrjö-Koskinen. [Suuressa nimenmuutossa, joka Snellmanin satavuotispäivän kunniaksi 12 p. toukok. 1906 pantiin toimeen, ottivat muut Forsman-sukuiset suomalaiseksi nimekseen Koskimies.]
Yrjö-Koskisella oli rikkaat luonnonlahjat. Tämän synnynnäisen lahjakkuuden rinnalla oli hänessä jo nuoresta pitäen huomattavissa tavattoman suuri tarmo ja työkyky sekä pyrkimys käyttää lahjansa ja voimansa aatteellisten rientojen palvelukseen. Kun näihin ominaisuuksiin vielä liittyi perinpohjaisuus kaikissa töissä ja toimissa sekä ihailtava horjumattomuus ja sitkeys suurten päämäärien tavoittelemisessa, tuli hänestä todella mies, jota Suomen kansa silloin erityisemmin tarvitsi ja jota ilman ehkä vieläkin monet niistä saavutuksista, joista suomenkielinen kansa viime vuosisadan loppupuoliskolla sai iloita, olisivat jääneet saavuttamatta.
Se herätyshuuto suomalaisen kansallistunteen ja suomenkielen kohottamiseksi, minkä Snellman niin valtavasti oli Suomen sivistyneiden korviin kajahuttanut, löysi nuoressa Yrjö-Koskisessa voimakkaan vastakaiun. Hän ymmärsi heti Snellmanin aatteiden suuren, isänmaallisen merkityksen. Ja se Snellmanin vaatimus, että Suomen sivistyneen säädyn tuli muuttua kieleltään suomalaiseksi, oli Yrjö-Koskiselle niin selvä ja velvoittava, että hän heti päätti sen omalta kohdaltaan toteuttaa. Vaikka hän oli kasvanut ruotsinkielisessä kodissa eikä osannut suomenkieltä, käsitti hän pyhäksi velvollisuudekseen sitä opetella ja sillä kielellä vastedeskin isänmaataan ja kansaansa palvella. Tällaisen päätöksen toteuttamiseen tarvittiin todella Yrjö-Koskisen lujaluontoisuutta, tarmoa ja sitkeyttä, sillä siinä ei kysytty ainoastaan hyvää kykyä vaikean kielen oppimiseen, vaan vielä enemmän kaikkien niiden perinnäistapojen ja katsantokantojen polkemista, jotka sivistyneessä säätyluokassamme siihen aikaan suomen- ja ruotsinkieleen nähden vallitsivat. Mutta Yrjö-Koskinen ei ollut tällöin yleisen tavan ja ennakkoluulon orja, enemmän kuin muulloinkaan, milloin hänen oli totuuden ja vakaumuksensa puolesta taisteltava. Ja hän onnistui niin hyvin, että hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan kirjoitti suomenkielellä kirjan nimeltä Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä, jonka kirjoittamisessa siis kotiseutuharrastus ja hänen vastainen tutkimusalansa, isänmaan historia, olivat yhdistyneinä suomenkielen harrastukseen. Pohjalainen osakunta palkitsi tämän 20-vuotiaan nuorukaisen kirjan, ja se päätettiin julaista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran »Suomi»-sarjassa. Mutta juuri samana vuonna, 1850, oli julaistu asetus, että suomenkielellä ei saisi julaista muuta kuin hengellisiä ja taloudellisia kirjoja, eikä tämä kirja kuulunut kumpaankaan. Se pitää siis kääntää ruotsiksi, sanoivat kaikki. »Ei, sitä ei käännetä miksikään siitä mikä se on», sanoi tekijä vääjäämättömänä, ja kaikkien ihmeeksi se ilmestyi kuin ilmestyikin toisena vuonna (1852) suomeksi Pietarista saadun luvan nojalla, ollen siten ensimäinen julkaisu, joka rikkoi tuon halpamielisesti suomalaisen kirjallisuuden tukahuttamiseksi julkaistun asetuksen. Tästä sai Yrjö-Koskinen sen suuriarvoisen kokemuksen, että virkavaltaa vastaan suomen kielen hyväksi taistellessa ei saa vaatimuksistaan tinkiä vähääkään. Ja niin alkoivat Yrjö-Koskinen ja monet muut harjoittaa tämän kiellon ylitsekäymistä yhtenään, kunnes asetuksen toimeenpanijain täytyi se luonnottomana ja vääränä peräyttää.
Yrjö-Koskisesta tuli sitten historian tohtori suomeksi kirjoitetulla väitöskirjalla ja opettaja samassa Vaasan lukiossa, jossa itse oli käynyt. Samaan aikaan meni hän naimisiin Hämeenkyrön nimismiehen tyttären Sofia Fransiska Fribergin kanssa. Ja uuden parin kodissa tuli kun tulikin perhekieleksi suomi, vaikka kummankin oma äidinkieli oli ollut ruotsi. Tämä siihen aikaan ennen kuulumaton tapaus lennätti nuoren tohtori Forsmanin, »sen Yrjö-Koskisen, joka suomalaisia kirjoja kirjoittaa», nimen kuuluksi maan sivistyneitten perheitten keskuudessa, joissa siitä lausuttiin arvosteluja puoleen ja toiseen. Mutta seurauksena oli, että vähitellen jotkut muutkin perheet alkoivat seurata esimerkkiä.
Samanlaista horjumatonta uskollisuutta periaatettaan kohtaan osoitti Yrjö-Koskinen siinä, että hän myöhemmin, jo yliopiston professorina Helsingissä ollessaan, lähetti vanhimman poikansa, sen aikuisten huonojen liikeneuvojen vallitessa, Jyväskylään saakka lukioon, koska se oli ainoa oppikoulu koko maassa, missä suomeksi opetettiin, eikä hän tahtonut käyttää ruotsinkielisiä oppikouluja, vaikka niitä olisi Helsingissä ollut useampiakin. Tätä esimerkkiä sitten monet muutkin noudattivat.
Sama lujuus ilmeni hänessä, kun hän julkaisi professorin virkaa varten väitöskirjansa taaskin suomeksi, aiheuttaen tällä teollaan ensi kerran huomattavan kielikiistan yliopiston virkanimityksissä, jota sitten on riittänyt ja edelleen näkyy riittävän sivu meidän päiviemme. Tosin tätä oli jo ennustettu; »Snellman ja kaikki järkevät ihmiset neuvoivat minua kirjoittamaan väitöskirjani ruotsiksi. Se oli seinälle puhuttu», sanoo Yrjö-Koskinen itse muistiinpanoissaan.
Snellman ajoi kansallisuuskysymyksessä lähinnä sitä suuntaa, että Suomen silloisen ruotsiapuhuvan herrasluokan eli sivistyneen säädyn olisi riisuttava päältään tuo vanhentunut ja uusissa oloissa entistään käymättömämpi ruotsinkielinen pukunsa ja esiinnyttävä uusien olojen vaatimassa supisuomalaisessa asussa: s.o. käytettävä suomea sekä virka- että perhekielenä. Sillä Snellmanin käsityksen mukaan herrasluokan perinnäinen sivistyspääoma jo itsestään oli niin suuri, että varsinaiseen kansaan kuuluvain oli sitä ensi polvissa vaikea saavuttaa, ja siitä syystä hän esim. suosi kaksikielisiä kouluja, niissä kun herrasluokan pojat oppisivat tarpeeksi suomea ja siten muka vähitellen suomalaistuisivat. Niin paljon kuin Snellmanin puheessa sivistysperinnöstä ylimalkaan onkin totta, katseli Yrjö-Koskinen nuorempana ja käytännöllisenä miehenä Suomen oloja silmällä pitäen tätä asiaa toisessa ja nähdäksemme myöskin tosiasiallisemmassa valossa. Hänen mielestään oli suomea puhuva rahvas kokonaisuudessaan nostettava sivistykseen ja arvoon ja ennen kaikkea sen omasta keskuudesta oli kohoava se uusi sivistynyt sääty, joka oli muodostava uuden suomalaisen Suomen, suomalaisen ylimpiä tieteen ja hallinnon istuimia myöten. »Se oli hänen harrastustensa alku ja loppu», lausuu tästä hänen elämäkertansa kirjoittaja. Ja tästä hänen kansanvaltaisesta katsantokannastaan johtui ennen muuta hänen valtiollinen kantansa sekä koulu- ja muut valistusharrastuksensa ja kirjallinen toimintansa. Tämä se pakotti Yrjö-Koskisen esim. ensimäisten ja innokkaimpien joukossa puuhaamaan kansalle kansankirjastoja kotiopintojen ohjaamiseksi, ja sen katsantokannan hedelmä on sekin, että Suomessa ehkä suuremmassa määrässä kuin missään muussa Europan maassa varsinaisen rahvaan lapset, yksinpä monien mökkiläisten ja pienipalkkaisten päiväläisten ja muiden vähäväkisten pojat ovat päässeet kulkemaan suomenkielisten oppikoulujen kautta korkeimmille opinahjoille ja siten yhteiskunnan huomattaviksi ja hyödyllisiksi jäseniksi.
On jo edellä sanottu että hänen pääaineensa oli isänmaan historia. Ensimäinen huomattavampi julkaisu siltä alalta oli Nuijasota, sen syyt ja seuraukset, joka yhä edelleen on todellinen merkkiteos alallaan. Sen jälkeen seurasi useita erikoisjulkaisuja Suomen historian alalta, m.m. esitelmä Yrjö Mauno Sprengtportenista ja Suomen itsenäisyydestä, joka kosketellen arkaa ja väittelynalaista asiaa nosti paljon hälinää ja vastustusta. Mutta sitten vasta elämä nousi, kun 1869—72 ilmestyi »Suomen kansan historia vanhimmista ajoista nykyaikaan asti». Suomessa oli sitä mukaa, kuin suomalaisuuden harrastukset elpyivät, kehittynyt myöskin niitä vastustava puolue. Snellmania ja hänen aikalaisiaan sanottiin »fennomaaneiksi» (»suomikiihkoisiksi»), mutta Yrjö-Koskista ja hänen aikalaisiaan, joiden käsitettiin vielä häikäilemättömämmin ajavan suomalaisuuden asiaa, ruvettiin nimittämään »jung-fennomaaneiksi» (nuor-suomikiihkoisiksi). Samoin oli ruotsalaisesta alkuaan »liberaaleiksi» (vapaamielisiksi) itseään nimittävästä puolueesta eronnut jyrkkä »viikinkien» ryhmä, joka, kuten nimestäkin jo voi päättää, piti itseään täällä Ruotsinmaan siirtolaisina ja jonkunlaisina ruotsalaisen sivistyksen etuvartijoina. Näiden viikinkien taholta nyt käytiin kiivaasti Yrjö-Koskisen ja hänen Suomen historiansa kimppuun, koska siinä oli asiat esitetty suomalaisten eikä ruotsinmaalaisten näkökulman mukaan. Kun tästä laajasta kirjasta otettiin lyhennetty laitos kansakoulujen oppikirjaksi, kielsi ruotsalaisten vallassa oleva kotimainen hallituksemme sitä kouluissa käyttämästä. Tästä seurasi suuri innostus koko maassa, ostettiin sekä suuren että pienen historian painokset loppuun, kerättiin 10,000 mk:n kunnialahja, jolla ostettiin oppikirjan kustannus-oikeus, ja Yrjö-Koskisen nimi tuli yhä tutummaksi jokaisessa aikaansa seuraavassa suomalaisessa — ja ilmeisesti myös ruotsalaisessa — kodissa.
Mutta ei se ollut ainoastaan tuo ulkoa päin tullut Yrjö-Koskiseen ja hänen Suomen historiaansa kohdistunut, vaikka tietysti suomalaista kansallishenkeä tähtäävä sorto ja häväistys, joka sai sen ajan suomalaiset intoihinsa, vaan myös sisäinen riemu siitä, että tässä kirjassa kumoamattomasti todistettiin Suomen kansalla olleen ja edelleen olevan itsenäinen historia ja asema kansojen joukossa. Itse Snellman vanhus piti siitä ylioppilaille innostuneen puheen, jossa hän m.m. lausui, että »näinä päivinä on meidän maalle yksi sen isänmaallisimpia miehiä antanut lahjan, joka on todella lohdutuksen lahja». Ja Paavo Cajander puhkesi laulamaan:
»Ja alat, joita peitti unheen laineet,
Nyt auraamaan käy Yrjö Koskinen.
Ja kansan onnen vaiheet, työt ja maineet
Nyt astuu kirkkahina ilmoillen.
Ja Suomalainen tuntee rinnassansa
Nyt Suomalaiseks itsensä; ja kansa
Täys’ikäisyyden valtakirjan saa.»
»Suomen kansan historian» kirjoittaminen oli jo yksinään sellainen suurtyö kauvaskantavan merkityksensä tähden, että sellaisia vaan harvoin suoritetaan kansain elämässä, ja sen suorittaja on ansainnut paikan kansansa muistettavimpien miesten joukossa.
Saadaksemme täydellisemmän kuvan Yrjö-Koskisen elämäntyöstä, tulisi meidän kiinnittää erityistä huomiota hänen laajaan vaikutukseensa ahkerana sanomalehtikirjailijana. Sillä alalla on hän Snellmanin rinnalla ilman vertaistaan Suomessa. Näissä kidutuksissaan kosketteli hän kaikkia päivän tärkeitä kysymyksiä eri aloilta, koulu- ja sivistyskysymyksiä, kirkollisia, kunnallisia, taloudellisia asioita y.m. ja teki sen aina itsenäiseltä kannalta ja perinpohjaisella asiantuntemuksella. Erityisemmin huomattavia olivat tietysti ne kirjoitukset, joissa hän taisteli suomenkielen oikeuksien, suomenkielisten koulujen ja yleensä suomalaisen sivistyksen puolesta. Hänen kirjoitustapansa ei yleensä ollut lennokasta tai häikäisevää, mutta sitä enemmän tarkoin mietittyä, asiallista ja sattuvaa, jopa kirvelevän sattuvaa. Ei ollut hyvä löyhillä perusteilla antautua hänen kanssaan väittelyihin. Ja ruotsinmieliset vastustajat saivat kyllä monasti häneltä masentavia ja järkyttäviä iskuja. Tämän vuoksi ja koko lujan, horjumattoman persoonansa ja tietorikkautensa vuoksi oli hän sillä taholla suorastaan pelätty ja vihattu vastustaja. Suomalaisuuden harrastajat sitävastoin oppivat hänessä näkemään aatteidensa jalon ja pelkäämättömän tulkin, pyrintöjensä voimakkaan tienraivaajan, puolueensa taatun johtajan, joka kaikilla aloilla, valtiopäivillä, sanomalehdissä ja missä vain tilaisuutta oli, valppaasti ja taitavasti ajoi suomalaisen kansan etuja.
Vähitellen alkoi taistelu suomalaisuuden puolesta kantaa hedelmiä. Ruotsinmielisten valta-asema alkoi horjua. Paha reikä tuli sen muureihin itse senaatissakin, joka siihen asti oli ollut yksinomaan ruotsinmielisistä kokoonpantu. Tapahtui nimittäin v. 1882 kenraalikuvernöörin vaihdos. Hermostunut ja etenkin suomenmielisyydelle ärtynyt kreivi Adlerberg väistyi kenraalikuvernöörin virasta ja hänen tilalleen tuli maltillinen kreivi Heiden. Samaan aikaan tapahtui senaatin valtaluvan uudistus, jolloin kiivaimmat ruotsalaisuuden edustajat sieltä saivat väistyä ja valtiopäivillä erityisesti kunnostautuneet yliopiston opettajat Yrjö-Koskinen ja Leo Mechelin astuivat sijaan. Yrjö-Koskinen senaatissa ja lisäksi vielä aatelissäätyyn korotettuna! Mikä kauhistava, jopa kerrassaan uskomaton uutinen oli se ruotsinmielisillemme! Asema näytti sitä hirveämmältä, kun se suomenkielen asetus, minkä Snellman oli saanut aikaan 1863, oli nyt 20-vuotisen valmistusajan kuluttua seuraavana vuonna 1883 astuva voimaan, eikä tällä valmistusajalla oltu tehty mitään asian edistämiseksi ja muutoksen helpottamiseksi. Ja nyt oli itse Yrjö-Koskinen senaatissa sitä toimeenpanemassa, hän, joka sekä sanomalehdissä että valtiopäivillä oli johtanut tyytymättömyyden osotuksia kieliasetuksen myöntämän valmistusajan laiminlyömisestä. Kaikki kuitenkin järjestyi verraten hyvästi tunnetun »paikalliskieliperiaatteen» pohjalla.
Aluksi tuli Yrjö-Koskinen senaatissa verraten vähäpätöisen Kamaritoimituskunnan päälliköksi, mutta pani heti toimeen metrijärjestelmän käytäntöönottamisen ja useita muita uudistuksia. Kolmen vuoden päästä tuli hänestä kirkollisasiain toimituskunnan, siis myös koululaitoksen, ylin päällikkö, jossa toimessa hän sitten oli eroonsa asti eli 14 vuotta.
Yrjö-Koskisen osallisuus maamme koulu-asiain käsittelyssä oli kuitenkin alkanut jo kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, kuten olemme jo edellä viitanneet. Kun 1856 ruvettiin innokkaan suomalaisuuden ystävän, piirilääkäri Schildt’in (Kilpisen) johdolla puuhaamaan Jyväskylään oppikoulua, jossa opetuskielenä olisi suomi, ensimäistä sellaista koko maahan, mutta kun alkoi kuulua huhuja, että koulusta vallanpitäjät tekevätkin ruotsinkielisen, julkaisi Yrjö-Koskinen 1857 Suomettaressa voimakkaan kirjoituksen, jonka hän päättää ytimekkäällä tavallaan: »Suomenkielinen yläalkeiskoulu Jyväskylään taikka ei ollenkaan koulua.» Koulusta tuli kuitenkin aluksi kaksikielinen, koska valtaluokan mielestä se oli oiva keino kasvattaa suomalaisistakin ruotsalaisia ja siis lujentaa ruotsalaisuuden valtaa ja taas monen suomenmielisen mielestä se oli ainoa keino saada virkamieskunta oppimaan suomea ja siis suomalaistumaan.
Mutta Jyväskylän koulu vähin erin suomalaistui kokonaan, ja se näytti suomenkielisen opetuksen ylimalkaan olevan mahdollista ja kehoitti muuallakin perustamaan aluksi samanlaisia kouluja. Niinpä Tampereelle ja Joensuuhun anottiin perustettavaksi kaksikielisiä kouluja, mutta kotimainen ruotsinmielinen hallitus ne epäsi, kun sitävastoin kenraalikuvernööri oli tamperelaisten anomusten puolella ja keisari ratkaisi asian koulun hyväksi.
Ensimäisillä valtiopäivillä 1863—64 tuli koulukysymys monella tavoin esiin ja siinä sivussa suomenkielen asia. Nyt oli Snellman jo senaatissa ja hänen vaikutuksestaan tuli 1865 voimaan uusi asetus, jossa koulujen kaksikielisyyttä terotettiin ja jossa m.m. sanottiin, että »Suomen Senaatin Talous-Osastolle kuuluu järjestänsä säätää useampain aineiden opettamisesta oppilaitoksissa suomenkielellä».
Jospa senaatissa olisikin istunut pelkkiä Snellmaneja, niin epäilemättä se olisi piankin laajassa mitassa käyttänyt sille myönnettyä oikeutta säätää yhä useampien aineiden opettamista suomeksi, mutta niin ei käynytkään. Päin vastoin kukistui Snellman itsekin pois senaatista, ja sen jälkeen seurasi kouluasioissa surkea takatalvi. Senaatti joutui kiihkoruotsinmielisten johdettavaksi ja peittelemättä lausuttiin sekä hallituksen että ruotsinmielisten piirissä, että äsken mainittu asetus koulujen kielestä oli vaan paperilla. Ja pian kiihtyi vastenmielisyys suomenkieltä kohtaan varsinaiseksi kouluvainoksi. Helsingin normaalilyseon suomalaiset rinnakkaisluokat päätti senaatti lopettaa; keisari ei siihen kuitenkaan suostunut. Sen sijaan, kuten ennen kerrottu, ne siirrettiin Hämeenlinnaan, ettei Helsinkiin olisi jäänyt ainoatakaan suomenkielistä koulua. Mutta suomenmieliset keräsivät 200,000 mk., jolla perustettiin yksityinen »Helsingin Suomalainen Alkeisopisto» ja rakennettiin sille oma talokin — sama, jossa nyt sijaitsee kouluylihallitus. Ja kun mitään uusia suomenkielisiä kouluja ei valtion varoilla perustettu, syntyi useita muita »yksityislyseoita» ympäri Suomen kansan karttuisan käden tukemina ja ylläpitäminä. Se oli kyllä tavallaan raskasta, mutta myös nuorekkaan innostuksen aikaa, jonka etupäässä joukon johtajana kulki Yrjö-Koskinen ja hänen johtamansa »fennomaaninen» puolue.
Ja nyt, tuskin vuosikymmenen kuluttua kiihkeimmän koulutaistelun päivistä istui Yrjö-Koskinen itse senaatissa. Hän sai nyt tilaisuuden koululaitoksen ylimpänä johtajana viedä nuo kipeät koulukysymykset terveeseen ja Suomen kansalle suotuisaan päätökseen. Suomenkieliset yksityislyseot otettiin vähitellen valtion huostaan; uusia lyseoita ja tyttökouluja perustettiin; ahtaiden ja sopimattomien koulurakennusten sijalle hankittiin uusia ajanmukaisia. Kuinka ripeä edistys koulualalla nyt tapahtui, osoittaa muun muassa se seikka, että Yrjö-Koskisen senaattoriksi tulosta hänen eroonsa asti oppilasmäärä yksin yliopistoon vievissä oppikouluissa lisääntyi 3731:stä 7389:ään eli enemmän kuin kaksinkertaisesti, ja että viimeksi mainitusta lukumäärästä 4243 oli suomenkielisten koulujen oppilaita. Mutta sen lisäksi oli perustettu pienemmille paikkakunnille alempia kouluja, jotka nyt on muodostettu n.s. keskikouluiksi tai kasvaneet täydellisiksi yliopistoon johtaviksi kouluiksi. Voimme painaa muistiin, että Yrjö-Koskisen senaattori-aikana valtion ylläpitämien suomenkielisten oppikoulujen luku kasvoi nelinkertaiseksi, mutta ruotsinkielisten koulujen luku vähän väheni sen johdosta, että supisuomalaisilla paikkakunnilla niistä loppuivat oppilaat niin pian kun suomalainen koulu syntyi rinnalle. Myöhempinä vuosina on kehitys jatkunut samaan suuntaan, jopa siinä määrässä, että monen mielestä ylioppilaita alkaa tulla liiaksikin, joten oppikoulujen järjestäminen valmistamaan maan nuorisoa enemmän käytännön aloille kuin tähän asti on käynyt polttavaksi ajankysymykseksi.
Myöskin kansakoulun kehityksestä muisti Yrjö-Koskinen huolehtia, vaikka tällä alalla ei olekaan koskaan ollut kielikiista kysymyksessä. Sitävastoin oli olemassa tuntuva epäkohta siinä, että monessa seudussa oli kansakouluja liian harvassa, joten lukuisilla pienillä lapsilla oli liian pitkät koulumatkat tai ei voitu ajatellakaan heitä kouluun, eivätkä kunnat suostuneet suosiolla perustamaan kouluja näitä syrjäkylien lapsia varten. Senaattoriaikansa aivan viimeisinä vuosina harrasti Yrjö-Koskinen sellaisen lain aikaansaamista, että kun jollakin paikkakunnalla on 30 kansakouluikäistä lasta ja kuntaa pyydetään sille paikkakunnalle perustamaan koulu, on kunta siihen velvollinen. V. 1898 vahvistettiinkin sellainen laki, ehkä viime hetkessä, koska pian sen jälkeen valtiollisissa oloissamme tapahtui suuria muutoksia ja mahdollisuudet kansakoululaitoksenkin kehittämiseen melkoisesti pienenivät. Nyt sitä vastoin tämän »kouluvelvollisuuslain» kautta on kansanvalistus saatu juurtumaan sangen paljon laajemmalle kuin ilman sitä olisi ollut mahdollista, ja vähitellen voitanee meidänkin maassamme ruveta toimeenpanemaan »oppivelvollisuuslakia», jollainen muissakin sivistysmaissa on, eli että jokaisen terveen lapsen on käytävä kansakoulu lävitse, ellei hän muulla tavalla hanki itselleen vastaavaa sivistystä.
Samoin kuin Snellman, joutui Yrjö-Koskinenkin pois senaatista erimielisyyden takia, ero vaan oli siinä, että Snellmanin kukisti kenraalikuvernööri, Yrjö-Koskisen uusi puoluejako, joka muodostui uuden kenraalikuvernöörin johtaman venäläistyttämistyön johdosta. Tämä näet oli saanut korkeimmalta taholta hankituksi Suomen perustuslakeja rajoittavan asetuksen, joka senaatin piti julaista kuten asetukset ylimalkaan. Kiihtymys oli sen johdosta koko maassa tavattoman suuri. Monilta tahoilta vaadittiin, että tuota uutta asetusta perustuslakien vastaisena ei ollenkaan julkaistaisi. Senaatti oli kuitenkin sitä mieltä, että sen velvollisuus oli se julkaista. Erimielisyyttä oli vaan olemassa sen johdosta, oliko julkaiseminen tapahtuva ennen, kuin oli korkeimpaan paikkaan tehty esitys sen perustuslainvastaisuudesta, vai vasta sen jälkeen. Edellinen mielipide, jota myös Yrjö-Koskinen kannatti, pääsi voitolle, ja asetus, tuo kuuluisa helmikuun 15 p:n manifesti (vuodelta 1899) julkaistiin, jonka jälkeen senaatti Hallitsijalle esitti sen poikkeavaisuuden perustuslaeistamme. Hallitsevassa mielten kiihtymyksessä ja siinä epätietoisuudessa, johon valtiolliseen asemaamme nähden oli tuon manifestin johdosta jouduttu, pääsivät puolueintohimot entistä enemmän valloilleen. Kun ruotsalainen puolue miltei kokonaisuudessaan kuului julkaisemista vastustavaan puolueeseen, nosti se etupäässä vanhaan vastustajaansa Yrjö-Koskiseen tähdätyn myrskyn, jonka vertaista ei ole ikinä vielä Suomessa ollut ja joka lopulta monesti esiintyi mieskohtaisena häväistyksenä tuota ansiokasta ja arvossa pidettyä vanhusta vastaan. Kun hänen puoluelaisikseen jääneetkään eivät rohjenneet häntä kylliksi tukea tänä vaikeana aikana ja varsinkin kun hän näki, miten monet suomalaisenkin oppikoulun käyneistä kansalaisista, huolimatta Yrjö-Koskisen entisistä ansioista suomalaisen kansanhengen nostajana, yhtyivät vastustajiin, ei jaksanut tuo ennen niin sitkeä mies enää kestää, vaan otti eron.
Neljä vuotta vielä erinomaisella pirteydellä harrastettuaan kirjallisia toimia ja valppaasti seurattuaan isänmaan yhä synkistyvää kohtaloa kuoli hän 13 p. marraskuuta 1903 lähes 73 vuoden ikäisenä. Hänen hautajaisensa muodostuivat suurenmoisimmaksi kunnianosoitukseksi, mitä tähän asti on maassamme omia kansalaisia kohtaan julki tuotu.
Olemme vielä liian lähellä helmikuun manifestin aikaa voidaksemme tasapuolisesti arvostella silloisen kotimaisen hallituksemme menettelyä siinä asiassa. Mitä Yrjö-Koskiseen tulee, on hän varmastikin menetellyt omantuntonsa ja parhaan vakaumuksensa mukaan. Mutta että hän on oikein ja hyvin menetellyt lähes puolen vuosisadan ajan kestävän työpäivänsä kuluessa suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi, suomalaisen sivistyselämän peruskivien laskijana, suomenkielisen koululaitoksen kehittäjänä, siitä olemme varmaan yksimieliset. Ruotsikiihkoiset hänessä kyllä näkivät ankarimman vastustajansa ja syyttivät häntä kylmästi harkitsevaksi valtiomieheksi, jolla ei ollut mitään herkempiä tunteita. Me suomalaiset emme saata yhtyä tällaiseen arvosteluun, kun me tiedämme, mitä kaikkea hän sai kestää ja kokea ruotsinmielisten taholta suomalaisuuden puolesta taistellessaan. Ei sitä kylmällä järjellä kukaan viitsisi eikä jaksaisi tehdä, vaan juuri tunteen ja syvän rakkauden siinä täytyi olla voiman antajana. Ja se rakkaus kohdistui sorrettuun ja niin henkisessä kuin aineellisessa köyhyydessä elävään Suomen kansaan, etenkin juuri sen vähäväkisten nostamiseen, eikä hyvinvoipaan, etujaan kyllin valvovaan virkamies- ja säätyläisluokkaan.
Eikä ole sitä suomalaista, joka ei osaisi laulaa ja laulaessaan täyttyä samasta isänmaallisesta tunteesta, mitä Yrjö-Koskinen tunsi sepittäessään jo nuoruusvuosinaan laulunsa »Honkaen keskellä», jossa hän sanoo:
Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
Honkaen humina ja luonto muu;
Itse en sydäntäni hillitä taida,
Riemusta soikohon raikas suu.