Mutta mitä nyt tehdä? Ei ollut virkaa, ei ollut leipää. Hänelle tarjottiin ja hän haki — näissä oloissa sen hyvin ymmärtää — filosofian professorin virkaa Lundin yliopistossa Ruotsissa. Mutta peläten, että, jos hän sinne menisi, hän ei enää voisikaan palata Suomeen, hän peruutti hakemuksensa. Hän tahtoi jäädä kotimaahan tekemään työtä sen hyväksi. Mitä hän voisi tehdä, kun ei ollut edes työtä elatukseksi, näytti hyvin hämärältä. Suoranaiselta puutteelta ja nälältä hän pelastui, kun kauppaneuvos Borgström otti hänet konttoriinsa työhön.

Professori.

Näinä aikoina oli taantumus Suomessa mahtavimmillaan. Suomalais-kansalliset ja siis myös Snellmanin pyrkimykset olivat ahtaammalla kuin koskaan ennen. 1850 julaistiin suomalaisille harrastuksille surmaniskuksi aiottu sensuuriasetus, joka kielsi suomenkielen käytön muissa kuin uskonnollisia ja taloudellisia kysymyksiä käsittelevissä kirjoituksissa. Ja kamalinta oli, että tämän kotoisen taantumuksen etupäässä ja varsinaisessa johdossa ei ollut mikään maatamme ulkoa päin kiristävä »yhdenmukaisuus»-aate, joka on meidän ajallemme tuttu, vaan kotimaiset miehet senaatissa, miehet, jotka pitivät itseään myös suomalaisina. — Silloinen hallitsija, Nikolai I, oli tosin taantumusmielinen, mutta ilman senaatin omaa halua ei sellaista asetusta olisi tullut.

Mutta tulivat uudet ajat. Keisari Nikolai I kuoli ja valtaistuimelle nousi jalo Aleksanteri II. Samaan aikaan käyty sota ja tämä hallitsijanmuutos käänsi koko Venäjän sisäisen elämän uuteen suuntaan. Vapaammat ajat koittivat Suomellekin. Senaattiin ja maamme muihin korkeimpiin virkoihin tuli uusia miehiä ja ne ymmärsivät myöskin Snellmanin työn arvon. Niinpä yliopiston varakansleri kehotti Snellmania kirjoittamaan hänen, varakanslerin, nimessä keisarille, että yliopistoon tarvittaisiin opettaja, jonka neuvot suorastaan olisi tarkotettu herättämään nuorisossa vakaumuksellista halua hyviin tapoihin ja ahkeruuteen. Jotta virka näyttäisi mahdollisimman viattomalta, ehdotettiin uudelle opettajalle »siveysopin ja tiedetten järjestelmän» professorin nimeä. Tässä nimessä ei saanut tulla näkyviin sana filosofia, koska Venäjän kaikissa yliopistoissa oli edellisinä vuosina lakkautettu filosofian professorien virat. Korkeimmassa paikassa hyväksyttiin ehdotus ja tähän virkaan nimitettiin Snellman monien virkamiesten salahankkeiden, juonien ja keisarille asti kanneltujen panettelujen rauetessa tyhjiin. Ylioppilaat ottivat Snellmanin riemuiten vastaan. Mutta Snellmanin tie ei ollut vielä sileä.

Hän oli nyt päässyt työhön, johon hän alunpitäen oli valmistautunut. Hän sai istuttaa nuorukaisiin samaa totuudenrakkautta ja velvollisuudentuntoa, joka ohjasi hänen omaakin elämäänsä. Mutta edelleen tuli hänen voimakkaasti taistella ajamainsa asiain puolesta. Vaatipa yleinen asema häntä esiintymään tavalla, jonka monet selittivät hallituksen mielistelemiseksi. Suomessa oli joissain piireissä lausuttu mielipiteitä, joissa ilmeni tyytymättömyyttä ja halveksumista Venäjän valtaa kohtaan ja viittauksia siihen suuntaan, että parempi olisi ollut olo Ruotsin vallan alla. Näistä mielipiteenilmauksista saivat lisäyllykettä Ruotsin sanomalehdet, jotka muutenkin olivat sitä mieltä, että itämaisen sodan aikana Ruotsin olisi tullut koettaa valloittaa takaisin Suomi. Ja uskoteltiin, että se olisi ollut hyvin helppoa. Suomessa muka olivat olot kurjan kurjat, joten suomalaiset yleisesti olivat tyytymättömiä Venäjään, valmiit nousemaan kapinaan ja yhtymään Ruotsiin, kun vain merkki annettaisiin. Omankin maamme nuorissa miehissä, varsinkin täältä Ruotsiin muuttaneissa, oli sellaisia, jotka olivat mukana näitä uskomattomia juttuja laatimassa. Näitä sanomalehtikirjoituksia koottiin kirjasiksi ja niitä levitettiin Suomeen ja tieto niistä joutui keisarille asti. Suomessa tietenkään ei valmisteltu mitään kapinaannousua, selvänä todistuksena siitä olivat tapahtumat sodan aikana: kun englantilaiset tulivat pommittamaan ja hävittämään rannikoltamme, eivät he missään saaneet asukkailta apua eikä ystävällisyyttä, päinvastoin monessa paikassa heitä ammuskeltiin. Mutta levitetyt jutut saattoivat kuitenkin herättää hallitsijassa epäluuloa. Tämän ikävän asiaintilan sai Snellman hälvennetyksi kirjoittamalla sanomalehteen voimakkaita kirjoituksia, joissa hän osoitti, mistä nuo ilkeät jutut olivat kotoisin, ja lausui tuomionsa niistä sekä niiden kirjoittajista, jotka ajattelemattomilla teoillaan voivat aiheuttaa maalle vaikka minkälaisia vaurioita. Snellmanin vaikutusvalta yleiseen mielipiteeseen ja hänen sanojensa merkitys oli tähän aikaan jo niin suuri, että hänen kirjoituksensa sillä kertaa poistivat vaaran.

Hän oli tehnyt maalleen arvaamattoman palveluksen. Mutta hänen vastustajansa julkaisivat sekä Suomen että Ruotsin lehdissä kirjoituksia, joissa hänet leimattiin onnenonkijaksi, joka oli esiintynyt mieliksi vallanpitäjille saadakseen heidän suosionsa. Hän oli muka kieltänyt kaikki entiset oppinsa ja ryhtynyt ajamaan hallituksen pyyteitä. Todellisuudessa hän ei ollut luopunut kannastaan vähääkään. Hän oli aina ollut jyrkkä laillisuuden puolustaja, joka ei voinut hyväksyä minkäänlaista lain halveksimista. Jos hallituksen suhde häneen olikin muuttunut, oli se tapahtunut vain siitä syystä, että hallituksessa olevat miehet oppivat vähitellen paremmin tuntemaan hänet. He näkivät, että vaikka hän lujasti vaatikin parannusta epäkohtiin, hän ei silti ollut mikään vallankumouksellinen, vaan laillisten olojen kannattaja.

Snellman oli rohkea. Hän kirjoitti lehteensä asioista, joista siihen saakka ei oltu sallittu puhua julkisuudessa. Niinpä eräs kirjoitus sisälsi selonteon Suomen valtiovelasta. Toisessa kirjoituksessa oli taas viittaus säätyjen kokoonkutsumisen tarpeellisuudesta. Oli puhe suunnitelluista rautateistä ja Snellman sanoi, että niiden rakentamiseen tarvittava laina vaati säätyjen takausta. Se seikka, että Snellman sai näin puhua, lie johtunut hallituksen muuttuneesta suhteesta häneen. Ettei hän suosiota tavotellut, sitä osottaa hänen aikaisempi kirjoituksensa rautatieasiassa. Hän nim. asettui jyrkästi vastustamaan valtiovarain toimituskunnan päällikköä, joka oli ehdottanut ensimäisen rautatien sotilaallisista syistä rakennettavaksi Pietarista Turkuun. Snellmanin suunnitelmana oli: rautateiden kautta on yhdistettävä sisämaa meren rannikkoon, järvet mereen. Kansallisonnettomuus olisi minkään muun perusohjeen käyttäminen. Snellmanin kanta voitti. Hänen suunnitelmansa on myöhemmin täydellisesti toteutettu.

Maamme olot kirkastuivat yhä. Keisari käski senaatin valmistamaan selonteon asioista, jotka välttämättä vaativat säätyjen hyväksymistä. Tässä oli siis selvä lupaus valtiopäivien kokoonkutsumisesta. Suuri myönnytys maallemme oli myöskin oman rahan — hopeamarkan ja pennin saaminen (1860), vaikkakin toistaiseksi Suomessa käypien Venäjän seteleiden pakkokurssi teki rahamuutoksesta johtuvat edut vähäisiksi. Myöhemmin vasta saatiin rahalaitoksemme kokonaan riippumattomaksi Venäjän rahasta. Mutta valtiopäiväin kokoonkutsuminen lykkäytyi yhä tuonnemmaksi. Ja monien mielestä näytti siltä, kuin se siirtyisi aivan epämääräiseen tulevaisuuteen, jopa siltä, ettei valtiopäiviä kutsuttaisi koskaan, sillä annettiin julistus, joka määräsi kunkin säädyn valitsemaan 12 edustajaa valiokuntaan, joka tarkastaisi sille jätettävät asetusehdotukset maan olojen tilapäiseksi järjestämiseksi, kunnes valtiopäivät voitaisiin kutsua kokoon. Tämä oli surullinen pettymys kaikille. Tulisivatko valtiopäiväin tehtävät kokonaan siirtymään valiokunnalle? Osa senaattia pani vastalauseen tässä ilmennyttä perustuslain loukkausta vastaan ja yleisö oli kovin kiihtynyt ja levoton. Ne, jotka olivat olleet myötävaikuttamassa julistuksen syntyyn, huomasivat erehtyneensä ja pyysivät hallitsijaa peruuttamaan koko valiokunnan. Jalomielisesti hän antoikin selityksen, että valiokunta ainoastaan tulisi tekemään ehdotuksia, jotka lopullisesti käsiteltäisiin pian kokoonkutsuttavilla valtiopäivillä. Mutta tähän eivät tyytyneet kaikki äänet: toiset vaativat, että oli kieltäydyttävä valitsemasta jäseniä valiokuntaan, toiset, että vaalitilaisuuksissa oli pantava vastalause, koska valiokunta oli laiton. Nyt tarttui Snellman asiaan. Hänkin oli hyvin ymmärtänyt vaaran, minkä valiokunnan kokoontuminen täyttämään alkuperäisessä julistuksessa sille annettuja tehtäviä olisi voinut maalle tuottaa. Mutta kun asia kerran oli korjattu, kun oli nimenomaan selitetty, että valiokunnan käsittelemät asiat joutuisivat säätyjen ratkaistavaksi, ei hänen mielestään ollut mitään syytä vastustaa valiokunnan kokoontumista. Hän kirjoitti ankaria sanoja niitä vastaan, jotka kehoittivat kieltäytymään vaaleista, ja todisteli, että ainoa järkevä menettely oli luottamuksella suhtautua valiokuntaan. Jos niin tehdään, voidaan olla varmoja valtiopäiväin pikaisesta saamisesta, muuten oli kaikki epävarmaa. Ja valiokunta kokoontui 1862, täytti tehtävänsä, ja jo seuraavana vuonna, 1863, kutsuttiin koolle valtiopäivät.

Taas olivat Snellmanin neuvot osottautuneet oikeiksi. Mutta aivan hurjina hyökkäsivät hänen vastustajansa hänen kimppuunsa. Ylhäisten suosion tavottelussa hän muka oli mennyt niin pitkälle, että, hyväksymällä perustuslainvastaisen valiokunnan, oli kieltänyt maan valtiollisten oikeuksien olemassaolon. Taistelu, johon hän tällöin joutui, tuotti hänelle niin paljon katkeruutta, että muistot siitä säilyivät hänen elämänsä loppuun asti.

Korkeissa piireissä tultiin yhä enemmän vakuutetuiksi Snellmanin suurista kyvyistä ja nähtiin selvästi, että hän johti maan yleistä mielipidettä. Hänet oli siksi saatava maan asiain johtoon. Hänelle tarjottiin virka senaatissa kansliatoimituskunnan päällikön apulaisena. Snellman kieltäytyi. Hänelle oli rakas toimensa yliopistossa, hän oli täysin riippumaton sanomalehtimiehenä. Jos hän nyt ankarain kiistojensa jälkeen menisi senaattiin, pidettäisiin sitä todistuksena siitä, että hän oli niin jyrkkänä esiintynyt toivoen siitä palkkion saavansa. Hänelle tarjottiin saman toimituskunnan päällikön virkaa, mutta yhäkin hän kieltäytyi. Vasta kun hänen ystävänsä valtiovaraintoimituskunnan päällikkö sairastui ja sitä virkaa tarjottiin hänelle, suostui hän.

Vuosikymmeniä aikaisemmin, Snellmanin lähtiessä Ruotsista Suomeen, sanoivat hänen ystävänsä hänelle: »Joko sinut siellä hirtetään tai nimitetään senaattoriksi.» Tämä ennustus toteutui. Snellmanista, jota oli pidetty kansankiihottajana ja kumouksellisena, tuli senaatin jäsen.

Senaattorina.

Hänen ensimäisiä merkittävimpiä töitään senaattorina ollessa oli hallitsijan valtaistuinpuheen suunnitteleminen valtiopäiväin avajaisia varten. Tärkeimpiä kohtia tässä puheessa oli lupaus valtiopäivien määräajoittain kokoonkutsumisesta. Se oli perustuslaillisen elämän edellytys. Se oli kaikkien isänmaanystäväin harras toivo, joka nyt toteutui. Vähemmin muistettavia eivät ole sanat, jotka keisari itse puheeseen kirjoitti: »Ei mikään teko minun puoleltani ole voinut häiritä sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan välillä. Olkoon yhä edelleen, niinkuin tähänkin asti, tämä luottamus sen lujan sovun takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja uskolliseen kansaan.»

Kieliasetus.

Senaattorina Snellman sai laajan vaikutusvallan. Oli luonnollista, että hän käytti kaikkia tilaisuuksia niiden aatteiden toteuttamiseksi, joiden puolesta hän ennenkin oli taistellut. Niinpä hän sai suuren voiton suomalaisuuden asialle. Kaksi eri kertaa oli talonpoikaisia lähetystöjä käynyt Pietarissa hallitsijan puheilla pyytämässä, että suomenkieli otettaisiin käytäntöön virastoissa. Talonpoikainen suomalainen väestö oli aina tuntenut vääryyden, mikä kielioloissamme vallitsi. Silloin tällöin ilmestyi jonkun kansanmiehen kyhäämä pilkka- tai valitusruno, jossa kuvattiin talonpojan surkea asema ruotsinkielisten herrain kanssa asioihin jouduttuaan. Mihinkään varsinaisiin toimenpiteisiin asiansa auttamiseksi he eivät olleet ennen ryhtyneet. Mutta Snellmanin ja toisten nuorempien suomalaisten sanomalehtimiesten ja suomalaisuuden ystäväin toiminta oli herättänyt suomalaisen rahvaan entistä selvemmin tajuamaan sorretun asemansa ja vaatimaan siihen parannuksia. Keisari otti lähetystöt suosiollisesti vastaan luvaten tehdä asian hyväksi, minkä olosuhteet sallivat.

Snellman ajatteli, että nyt oli sopiva tilaisuus hänenkin ryhtyä asiaan. Tavallista virallista tietä mennen siitä ei olisi tullut mitään. Snellman itse kirjoittaa: »Suomenkielen asia oli jätetty senaatille, joka kuulusteli hovioikeuksia, kuvernöörejä, maistraatteja, konsistoreja y.m., y.m. Suuret paljoudet lausuntoja oli saapunut, enimmät täynnä »parantumattomien estelyjä». Varalääninsihteerirahjukset, jotka huonosti kirjoittivat ruotsia, olivat selitelleet vastustamattomat mielipiteensä siitä, mikä vaara uhkasi heidän korkeata sivistystänsä.» Senaatin herrat olivat tietysti samalla kannalla. Oli siis käytettävä toista tietä. Kaikki ruotsinmieliset lehdet selittivät, että kielikysymys oli puhtaasti hallinnollinen asia, jonka kanssa säädyillä ei ollut mitään tekemistä. He nimittäin pelkäsivät, että valtiopäiville saattaisi tulla paljon suomenmielisiä, joten kielikysymys siellä voisi tulla ratkaistuksi heidän eduilleen aivan vastakkaisesti. Mutta hallituksen ruotsinmielisyyteen he luottivat. Kun asia yleisesti tunnustettiin hallinnolliseksi, oli Snellmanin siis hankittava keisarillinen asetus, joka takaisi suomenkielelle joitain oikeuksia. Hänellä oli korkeita tuttavia, jotka hän sai asiaansa ajamaan. Hänen päämääränsä oli selvä: suomi oli tehtävä oikeuden ja virastojen kieleksi. »Valtion palvelijat ovat kansan. Niiden mukavuus ei saa estää jälkimäisen oikeutettujen tarpeiden tyydyttämistä. Eikä se ole valtion palvelijain, vaan kansan tyytyväisyys, joka kannattaa maata ja valtakuntaa; ei edellisen vaan jälkimäisen uskollisuus, jolle hallitsija saattaa rakentaa. Jos kansa pysyy lujana, täytyy sen virkamiesten enemmittä mutkitta mukaantua.»

Pietarissa valmistettiin asetusehdotus, mutta siinä ei oltu näin jyrkkiä. Säädettiin että, mikäli asia koski »nimenomaan suomalaista väestöä», suomenkieli tulisi olemaan yhtä oikeutettu ruotsinkielen kanssa. Suomalaisia asiakirjoja piti heti saada jättää virastoihin ja tuomioistuimiin. 20 vuoden kuluessa oli asiat niin kehitettävä, että viimeistään v. 1883 kaikki virastot olivat velvollisia myöskin antamaan suomalaisille suomenkielisiä asiakirjoja. Maan virallisena kielenä tulisi kuitenkin pysymään ruotsi.

Keisari tuli tarkastamaan sotaväkeä Parolaan ja siellä Snellman pääsi hänen puheilleen. Hämeenlinnassa allekirjoitettiin sitten käskykirje, tässä kerrotun sisältöisenä, ja julaistiin 1 p. elok. 1863. Senaatin toimeksi jäi käskykirjeen käytäntöön sovelluttaminen. Kaikki tiesivät, että se kyllä synnyttää hidastelua, kahnausta, verukkeita, mutta siitä huolimatta vallitsi maassa tavaton riemu.

Painovapauslain puolesta.

Snellman oli saanut taistella sensuuria vastaan vuosikymmeniä. Kun ei ollut mitään lakia siitä, mikä oli luvallista kirjoittaa, mikä ei, kun laissa ei ollut mitään määräyksiä, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä niitä vastaan, jotka käyttivät väärin sanaa, riippui kaikki sensuurista, mielivallasta. Snellman tahtoi näin ollen jättää kokoontuville valtiopäiville ehdotuksen painovapauslaiksi. Kovasti oli hänellä puuhaa, ennenkuin sellainen saatiin. Mutta saatiin se lopultakin. Säädyt hyväksyivät sen ja laki astui voimaan 1865 pysyäkseen vain seuraaviin valtiopäiviin asti. Niille annettiin asiasta uusi esitys, muutamissa kohdissa ankarampi kuin edellinen. Se oli ehdotettu pysyväksi voimassa taas seuraaviin valtiopäiviin asti. Säädyt tekivät pieniä muutoksia esitykseen ja vaativat, että se pysyisi voimassa, »kunnes toinen Hallitsijan ja Säätyjen säätämä painovapauslaki on tullut julistetuksi». Snellman, joka oli korotettu aatelissäätyyn ja siis otti osaa valtiopäiviin, koetti vakuuttaa säädyille, että jos näin meneteltäisiin, hallitsija ei tulisi asetusta hyväksymään. »Säädyt vaativat hänen Majesteettiaan kaikkea tulevaisuutta varten luopumaan oikeudestaan yksin säätää painolakeja, jota oikeutta maan kaikki hallitsijat aina v:sta 1772 ovat nauttineet ja käyttäneet.» Tässä vaatimuksessa pysyen jäätäisiin taas sensuurin varaan. Mutta ei auttanut mikään. Säädyt pysyivät mielipiteissään, laki raukesi ja paino-olomme jäivät sensuurista yksin riippuviksi. Painovapauslaki, vaikka kuinka huono ja puutteellinen, olisi taannut joka tapauksessa oikeudellisen tutkinnon, jossa syytetty olisi saanut puolustautua. Snellmania ei kuultu ja niin jäätiin ilman lakia.

Rahaolojen parannus.

Erittäin suuriarvoisen työn suoritti Snellman senaatissa saattaessaan loppuun rahanmuutoksen. Vaikka oma raha jo olikin saatu, olivat olot hyvin sekavat. Venäjän setelit ja ala-arvoinen kupari- ja hopearaha olivat täällä käypiä. Rahanmuutoksen kautta toivottiin olojen vakaantuvan, mutta ala-arvoisen venäläisen rahan tulvaaminen Suomen pankkiin, joka ei saanut sitä vaihdetuksi Venäjällä täysiarvoiseen hopearahaan, vaikutti sen, että Suomen pankin täytyi kieltäytyä vaihtamasta hopeaan, joka silloin oli rahakantamme perustus, omiakin seteleitään, joiden arvo siitä syystä laski. Venäjän ala-arvoisesta rahasta piti päästä irti.

Snellman ryhtyi puuhiin. Hän esitti asian keisarille, puhui Venäjän ministereille siitä, kirjoitti suonomalehtiin, voittaakseen venäläisen yleisön myöntymyksen asialle, mutta sittenkin pelättiin »separatismia», valtiollista eristäytymishalua. Asema oli hyvin vaikea. Parannusta odotellessa Suomen pankin täytyi supistaa lainausliikkeensä mahdollisimman vähään, koska sen täytyi kerätä varastoon metallirahaa voidakseen täydestä arvosta lunastaa setelinsä. Kun pankista ei saatu luottoa, joutuivat siitä kärsimään monet, tekivätpä jotkut vararikkojakin. Säädyt olivat menneet takaukseen hypoteekkiyhdistykselle ulkomaisen lainan saamiseksi sille. Yhdistys oli puolestaan sitoutunut tallettamaan Suomen pankkiin lainastaan 8 miljoonaa markkaa hopeaa, millä summalla piti säätämän aikaan muutos rahaoloissa. Mutta yhdistys voi käyttää hyväkseen lainaa vain siinä tapauksessa, että parannus todella tapahtui. Siihen luottaen oli hypoteekkiyhdistys ottanut lainan ja luovuttanut siitä Suomen pankille sovitun summan. Mutta vieläkään ei saatu Pietarista lopullista suostumusta. Kotimaassakin oli miehiä, niiden etunenässä kenraalikuvernööri, jotka vastustivat koko puuhaa. Snellman sai ponnistaa kaikki voimansa. Vakavat tappiot uhkasivat joka taholla, hypoteekkiyhdistys joutuisi häviöön j.n.e., jos ratkaisu vielä viipyisi. Snellmanin täytyi lopulta ehdottaa, että säilytettäisiin edelleen Venäjän täysiarvoisen hopearahan kelpoisuus Suomessa, jolloin Suomen raha tulisi olemaan vain kuin alaosa valtakunnan rahasta, markka olisi täsmälleen neljäs osa ruplasta. Kiellettyjä olisivat vain venäläiset setelit ja ala-arvoiset metallirahat. Pitkän odotuksen jälkeen tuli vihdoin keisarin suostumus ja 8 p. marrask. 1866 annettiin julistus, jossa määrättiin, että metalliraha, hopea, oli siitä lähtien oleva ainoa laillinen maksuväline Suomessa. Mutta voi! Siinä oli lisäys, jonka johdosta hän valittaa, ettei hänelle »ollut mikään hupainen päivä se, jolloin reformi julistettiin saarnastuolista». Edelleenkin oli valtion rahastot velvoitettu ottamaan vastaan Venäjän ala-arvoista hopearahaa rajattomasti. Snellman sai ryhtyä edelleen puuhaan. Ja niin saatiin muutamien viikkojen kuluttua uusi asetus, jossa venäläisen ala-arvoisen rahan pakollinen vastaanottaminen yhdessä maksussa rajoitettiin 2 markkaan 50 penniin ja vihdoin kolmisen kuukauden kuluttua poistettiin kokonaan tämän rahan pakollinen vastaanotto.

Näin vihdoinkin saatiin maan raha-asiat vakavalle pohjalle. Alettiin yleisesti tunnustaa Snellmanin suuret ansiot rahanmuutoksen toimeenpanossa ja siitä osotettiin hänelle kiitollisuutta adresseilla ja muilla tavoin.

Taistelu nälkää vastaan.

Raskaita vuosia sattui Snellmanin senaattoriaikana. Silloin olivat suuret katovuodet 1865—67. Varsinkin 1867 oli huono. 1865 vuoden kadon aiheuttama köyhyys tuntui vielä kaikkialla. Talvi kesti melkein kesäkuuhun asti. Eläimet kärsivät rehun puutetta ja karjaa oli vähennettävä. Kesällä jo sattui muutamia halloja ja syyskuussa tuli niin ankara halla, että se vei viljat melkein koko maasta. Kylmän kevään tähden oli viljain kasvu niin myöhäinen, ettei ruiskaan ollut ehtinyt kypsyä. Seuraavana talvena täytyi ihmisten joukottain lähteä liikkeelle, varsinkin maan pohjois- ja itäosista, leipää etsimään. Laumottain ihmisiä kuoli nälkään ja kylmään ja niihin kulkutauteihin, joita kuljeskelevat joukot mukanaan levittivät.

Nyt oli valtiovarain päälliköllä työtä. Täytyi hankkia rahaa suunnattoman kurjuuden ja hädän lieventämiseksi. Oli ostettava viljaa ja järjestettävä sen jakaminen. Oli hankittava työtä puutteeseen joutuneille. Seuraavan kevään kylvöihin täytyi varata siementä. Rahoja ei ollut kuitenkaan rajattomasti käytettävänä, 7 miljoonaa vain, summa, joka kuitenkin silloin vastasi valtion puolen vuoden tuloja. Tehtävä oli niin vastuunalainen, että se painoi raskaana taakkana Snellmania ja usein hänen täytyi kysyä itseltään, menettelikö hän oikein. Niinpä hän kirjoitti m.m.: »Jos tämä summa olisi käytetty yksinomaan nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemeneen, ehkä olisi silloin kaikki olleet pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista.» Jälkimaailma on vastannut. Jos kaikki varat olisi käytetty hädän hetkellä, ei kansa siemenviljan puutteessa olisi päässyt hyvänkään vuoden tullessa toipumaan. Snellmanin oikean menettelyn vuoksi päästiin jo lähimpinä seuraavina vuosina elämän alkuun ja kärsimysten jäljet alkoivat peittyä.

* * * * *

Valtiovarain tila oli kovasti kärsinyt katovuosien aikana. Menot olivat kovasti kasvaneet uhrauksista, joita oli tehtävä yleisen hädän lieventämiseksi, ja samaan aikaan kaikki tulot olivat supistuneet. Snellmanin asema oli kovin vaikea. Tätä vaikeutta lisäsi vielä uusi kenraalikuvernööri, Adlerberg, jonka kanssa hän joutui kireisiin väleihin. Adlerberg tahtoi kiihkeästi rakennettavaksi rautatien Riihimäeltä Pietariin, muka hätäapu-työnä katovuoden johdosta työttömälle rahvaalle. Snellman varotti keräämästä nälän näännyttämiä ihmisiä laajoilta aloilta yksille paikoille ja piti tarpeellisena kiinnittää vähemmän velkarahoja rautatiehen heti ensi rakennusvuotena kuin kenraalikuvernööri vaati. Saadakseen tuon itsepäisen Suomen valtion silloisen rahastonhoitajan pois tieltään, pakotti kenraalikuvernööri Snellmanin pyytämään virkaeron 1868. Näin palkittiin mies, joka oli isänmaalleen tehnyt niin monta suurta palvelusta.

Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä.

Erottuaan senaatista Snellman ei jäänyt toimettomaksi, vaikka hänen ikänsä — hän oli silloin jo 62 v. vanha — ja suorittamansa työt olisivat hänet oikeuttaneet vanhan lepoon. Hypoteekkiyhdistys, jonka avulla osaksi oli saatu aikaan rahauudistus, oli joutunut melkein häviön partaalle. Suuri joukko sen velallisista oli kykenemättömiä täyttämään sitoumuksiaan. Lainoja täytyi sanoa irti ja myytävistä taloista oli yhdistyksen ollut pakko huutaa itselleen tähän aikaan noin 500 eri tilaa. Asiain ollessa tällä kannalla valittiin Snellman heti senaatista erottuansa hypoteekkiyhdistyksen esimieheksi. Hänen kykyynsä luotettiin ja häneltä toivottiin pelastusta.

Snellman taas ryhtyi työhön ominaisella tarmollaan ja sai vähän kerrallaan tämän maanviljelijöille niin tärkeän luottolaitoksen raha-asiat paranemaan. Yhdistyksen lainausliike, joka oli välillä täytynyt kokonaan lakkauttaa, voi taas jatkua, se kykeni säännöllisesti suorittamaan korkonsa ja täyttämään sitoumuksensa. Kun asiat oli saatu näin muuttumaan, katsoi hypoteekkiyhdistys tulevansa toimeen ilman häntä, eikä häntä enää 1881 valittu esimieheksi.

Suomalaisen kirjallisuuden Seurassa.

Snellman oli ollut mukana perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden seuraa. Vuosina 1870—1874 oli hän seuran esimiehenä. Tällöin hän jo sai nähdä hedelmiä työstään. Hän oli niin paljon kirjoittanut suomalaisen kirjallisuuden tarpeellisuudesta ja sen merkityksestä suomenkieliselle sivistykselle. Nyt suomalainen kirjallisuus jo alkoi versoa, ja Kirjallisuuden seuralla oli siinä suuri ansio. Hänen esimiehyytensä aikana seura julkaisi ajan vaatimuksia vastaavan Suomen maantieteen ja uuden kirjallisuusluettelon, oppikirjoja, joilla koetettiin hyödyttää alkavaa suomalaista teollisuutta, käännöksiä etevästä ulkolaisesta kaunokirjallisuudesta ja paljon muuta.

Seuran vuosikokouksessa pitämässään puheessa Snellman lausui: »Se on kyllä epäiltävä, milloin ja missä kansain vaiheitten jaksossa kirjallisuus tavallisesti on kukkeimmillaan. Pienten kansain elämäkerta on kyllä hyvin eriluontoinen. Mutta jos silmällemme mainioimpain kansain oloja, niin kyllä näyttää siltä, että heidän kirjallisuutensa kukkimisen aika ei odota heidän valtansa täyttä vaurastumista, vaan että päinvastoin tämä valta ei näytä mahdolliselta, ennenkuin kansallinen kirjallisuus kukkimisellaan on elähyttänyt kansan henkeä.» — — — »Tähän vertaillen pienempäinkin kansain oloa, luulisin selvää olevan, että kirjallisuus kansassa syntyy, kasvaa ja hedelmöipi, ennenkuin kansa voipi valtiollisissa suhteissaan päästä pyrintöjensä perille.»

Siksi oli ahkeroitava suomalaisenkin kirjallisuuden kehittämiseksi.

Suomalaisuuden puolesta.

Suomalaisuuden puolesta sai Snellman taistella elämänsä loppuun asti.
Seuraavat tapahtumat antoivat siihen erikoista aihetta.

Opetuslaitoksemme oli saanut oman ylihallituksen. Ennen oli huolenpito kouluista ollut tuomiokapitulien tehtävä. Koska kouluylihallituksen jäsenet tuli nimittämään hallitus, oli mahdollista, ettei aina pidetty silmällä kasvatuksellista puolta, vaan että annettaisiin henkilöitä ylihallitukseen valitessa poliittisten seikkain vaikuttaa. Tätä vaaraa kuvaili Snellman: »Kun opetuslaitosta hallitsee milloin diplomaatti (valtiomies), milloin kenraali, milloin juristi (lakimies) j.n.e., silloin on sukupolvet pelastuksetta annettu eksperimenttien (kokeilujen) ja, mikä pahempi on, poliittisten tarkoitusten valtaan. Hirveätä on ajatellakin, mutta sittenkin on tosiasia semmoinen, että monasti kysymys oikeasta keinosta, millä lapsi ja nuorukainen on saatettava tietämiseen ja hyveeseen, on muuttunut kysymykseksi, millä saataisiin tottelevia välikappaleita jonkun yksityisen tahi jonkun puolueen itsekkäitä hankkeita varten.»

Kävikin niin onnettomasti, että kouluylihallituksen ensimäiseksi esimieheksi nimitettiin kenraali. Sama mies oli aikaisemmin päässyt yliopiston sijaiskansleriksi ja oli hän siellä herättänyt toimillaan yleistä tyytymättömyyttä ja levottomuutta. Ja muihin oppilaitoksiin nähden hänen toimenpiteensä olivat kaikkea muuta kuin toivottuja: venäjänkielen oppimäärää oli kouluissa tuntuvasti lisättävä ja suomalaisuuden harrastukset, suomalaisten, kenraalin omain sanain mukaan »hirveän roistojoukon», pyyteet oli tyyten tukahdutettava.

Valtiopäivät koettivat nyt saada hänen puuhiaan estetyksi. Snellman puhui ja nyt hänen puheensa kelpasi niillekin, jotka muulloin olivat hänen kiivaita vastustajiaan. Kaikki säädyt yhtyivät anomukseen, että ne saisivat ottaa osaa koululain säätämiseen, joten voitaisiin onnettomuuksia välttää ja jollainen oikeus säädyillä oli ollut jo kauvan ruotsinvallankin aikoina. Mutta kenraali piti kiirettä. Senaatti valmisti hänen ehdotustensa mukaan koulujärjestyksen ja se julaistiin, ennenkuin säätyjen anomus ehti tulla hallitsijan kuuluvillekaan.

Suomalaisten pyrintöjen vastustamisessa kouluylihallitus sai luonnollisesti lämmintä kannatusta ruotsalaisiltamme. Helsingin normaalikouluun oli saatu suomalainen osasto. Sellainen oli saatava pois pääkaupungista maan sivistystä uhkaamasta. Normaalikoulun suomalainen osasto muutettiin Hämeenlinnaan, jolloin sikäläinen ruotsalainen koulu muutettiin suomalaiseksi. Sorto synnyttää aina vastustusta ja sortotoimenpiteillä on usein aivan vastakkainen vaikutus kuin mihin niillä on pyritty. Niin kävi nytkin. Suomalaiset keräsivät pian 200,000 mk., joilla perustettiin uusi suomalainen koulu Helsinkiin, joten yhden entisen sijalle saatiin kaksi uutta suomalaista koulua.

Kouluylihallituksen suomalaisten koulujen vastustaminen antoi Snellmanille aiheen kirjoitukseen »Mielipiteitä suomenkielisten oppikoulujen tarpeesta». Kertomuksessaan oli ylihallitus m.m. maininnut, että useampia suomenkielisiä oppikouluja voitaisiin perustaa ja yleensä suomenkieli saattaa korkeampaan asemaan vasta sitten, kun suomalainen kirjallisuus pystyisi näyttämään useita ajan vaatimuksia vastaavia alkuperäisiä teoksia. Snellman kirjoittaa tämän johdosta: »Mutta kenenkä ajatuksen juoksu lie niin nurinkurinen, että hän ensiksi vaatii kansalta täydellistä kirjallisuutta ja vasta sen jälkeen oppilaitoksia, joissa sellaisen kirjallisuuden tekijät voivat saavuttaa tähän tarvittavan sivistyksen? Tätä päättelyä ei voi puolustaa sillä, että suomalaiset kirjailijat kyllä voisivat saavuttaa tarpeellisen sivistyksen kouluissa, joissa ruotsi on opetuskielenä. Sillä kirjailijoita voitaisiin silloin yhtä hyvin tilata Saksasta ja Ranskasta. Sen vähän suomen kielioppia y.m., jota meidän ruotsalaisissa kouluissamme opetetaan, voisivat he helposti oppia parissa kuukaudessa.» »Mutta sivistyneiden lukijain joukossa — — — ei varmaankaan ole ketään siksi taitamatonta ja ajattelematonta, että hän kuvittelisi kansalla voivan olla omakielistä kirjallisuutta, ellei sillä ole kouluja ja tämä kieli sen opetuskielenä.»

Näytti siltä kuin 1863 vuoden kieliasetus, jonka puuhaamisella Snellman oli alkanut valtiollisen toimintansa senaatissa, ei mitenkään olisi oloihin vaikuttanut. Kaksi vuosikymmentä, jotka oli määrätty suomenkielen täysiin oikeuksiinsa pääsön valmistamisajaksi, olivat loppuun kulumassa, eikä hallitus ollut tehnyt juuri mitään suomenkielen aseman parantamiseksi virastoissa. Se ei ollut vaatinut virkamiehiltä yhä suurempaa suomenkielen taitoa eikä velvoittanut heitä virastoista papereita antaessaan noudattamaan kielen suhteen sääntöjä, joihin heidän muutaman vuoden kuluttua oli kuitenkin pakko alistua. Valtiopäivillä nousi kieliasiassa oikea myrsky. Suomalaiset olisivat tahtoneet entisen hallinnollisen asetuksen sijalle säätyjen hyväksymän lain, jolla suomenkieli määrättäisiin yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa. Snellman puhui säädyssään myöskin tähän suuntaan, mutta asia raukesi, kun toiselta puolelta katsottiin kielikysymyksen olevan hallinnollisen asian.

Snellmanin asema näihin aikoihin oli koko lailla toinen kuin hänen tullessaan senaattiin tai hänen alkaessaan julkisen taistelunsa suomenkielen hyväksi sanomalehtien kautta. Silloin hän taisteli yksin. Nyt oli kokonainen puolue suomalaisuuden asiaa ajamassa. Mutta hänen vastustajansakin, ruotsinmieliset, olivat järjestyneet lujaksi puolueeksi, jonka valta ei meidänkään päivinämme ole vähäinen. Hän oli toivonut, että koko kansamme voisi yhtyä suomalaista henkeä ja suomalaista sivistystä eteenpäin viemään. Hän oli toivonut, että ruotsalainen sivistynyt säätymme olisi vapaaehtoisesti omistanut suomenkielen, koska, kuten hän lausui sanomalehdistön satavuotisjuhlassa 1871, »se on tukala seikka, kun samassa maassa on asujamia, jotka puhuvat eri kieltä ja siten joutuvat toisilleen vieraiksi. Se on tukalaa, mutta kahta tukalampaa on, kun, kuten meidän maassamme, korkeimmin sivistynyt osa kansasta puhuu toista kieltä, kansan suuri paljous toista. Syvät rivit ne voiton perivät. Ajatelkoon jokainen, ken voittoa toivoo ja sen hyväksi työskentelee, miten hän on saapa äänensä syvien rivien kuuluviin.»

Samaa yhdistämistä tarkoitti hän puheessaan, jonka hän piti hänen kunniakseen vietetyssä kansalaisjuhlassa täyttäessään 75 vuotta. »Jos Te, arvoisat isät, joiden kieli oikeastaan on ruotsi, jos tarkkaatte näitä tosiasioita ja tahdotte ottaa oppia historiasta, niin voitte siitä myös oppia, että se suomalaisuuden liike, jota ette oikein tajua, on pääsevä voitolle. Ei ole inhimillistä voimaa, joka kykenee sitä estämään, ja ainoastaan sen pohjalle voidaan perustaa luja Suomi, Suomi, joka toivoo kestävänsä tulevaisuudessakin. Jos Te, armaat äidit, jalot naiset, jos Te voitte tämän tajuta ja edeltä nähdä että näin on käyvä, varjelkoon silloin Jumala Teitä lastenne poviin kylvämästä eripuraisuutta, joka koko heidän iäkseen saattaa heidät sotaan sitä vastaan, jota he mielellään soisivat rakastavansa: isänmaatansa, syystä että heidät on varhain talutettu puolueohjelman polulle, eivätkä arvele voivansa rakastaa maatansa sillä tiellä kuin kansa tahtoo, jonka tahdon alle meidän kuitenkin kaikkien täytyy taipua.»

Ei ollut hänen syynsä, ettei kansastamme tullut niin yksimielinen kuin oli syy toivoa. Hän tiesi, että tulevaisuus oli tuova Suomen kansalle kovia päiviä, mutta hän toivoi, ettei vaikeus tulisi, »ennenkuin tuo suuri uudistus on tapahtunut, ennenkuin se täällä kohtaa yksimielisen kansan».

* * * * *

Parhaankin työmiehen voimat loppuvat kerran. Snellman oli tehnyt työtä, hän oli kestänyt raskaita päiviä, hän oli taistellut koko miehuutensa ajan, rohkeasti taistellut sen puolesta, mitä hän oikeana ja hyvänä piti. Hänen voimansa olivat kuluneet ja kuolema saapui heinäk. 4 p. 1881.

Hänen haudallaan puhui Topelius sanoen m.m.: »Ja missä hän taisteli, siellä hän ryntäsi esiin vakuutuksen voimalla, totuuden varmuudella ja rohkealla äänellä, sen vuoksi hän ei väistynyt iskiessään tahi saadessaan verisiä haavoja. Eivät kaikki tietäneet, että tässä panssaroidussa rinnassa, tämän rautaisen tahdon takana sykki lempein sydän. Kun tuntuivat iskut tuon käsivarren, joka näytti tahtovan maahan musertaa kaiken, mikä hänen tiellään oli, silloin moni ei tietänyt, että se oli hänen tapansa oikeutta rakastaa, hän ei itse käsittänyt, että sitä kävi toisin ymmärtäminen. Nuoriso sen oivalsi; se ymmärsi häntä. Mutta hautaan lasketun soturin uurnaan, eikä taistelun kilpiin, piirtää jälkimaailma puolueettoman tuomionsa.»

Eläissään sai Snellman, kuten eri asiain yhteydessä on tullut mainituksi, vastustajainsa taholta usein mitä epäoikeutetuimpaa kohtelua. Hänen väitettiin toimivan alhaisimmista vaikuttimista. Ei myönnetty arvoa hänen suurimmillekaan teoilleen. Tämä vastustajain taholta tullut häväisy ja puolueellinen arvostelu oli kyllä katkera. Mutta se ei sittenkään liene ollut raskainta kestää, sillä tiesihän hän itse etsivänsä totuutta, oikeutta ja isänmaan parasta. Vaikeampi lienee ollut kestää, milloin eivät ystävätkään hänen tekojaan ymmärtäneet, kieltelivät, estelivät, kehottivat järkevyyteen. Olihan hänkin ihminen, tarvitsihan hänkin toisten ymmärtämystä, kaipasi tunnustusta siitä, että menetteli oikein.

Jos hän ei olisi saanut osakseen muuta kuin vastustusta, ei hän sellaista taistelua kaikkia vastaan olisi koko elämää voinut kestää.

Sai hän eläissään tunnustustakin. Toimiessaan yliopistossa ja ylioppilaiden keskuudessa aivan nuorena hän sai osakseen ihailua taipumattomana vapauden ja oikeuden puolustajana. Tiedemiehenä kunnioitettiin häntä kaikkialla ulkomaillakin. Häntä kiitettiin kirjailijana. Hänen palattuaan ulkomailta ja alettuaan julkisen toimintansa täällä, kasvoi kasvamistaan se joukko, joka katseli häneen luottaen ja paljon odottaen. Varsinkin ylioppilasnuoriso osotti hänelle kunnioitustaan. Ylioppilaat kävivät säännöllisesti häntä laululla tervehtimässä Vilhelmin päivänä ja yhtä säännöllisesti Snellman palkitsi heidät puheella.

Mutta sai hän virallisempaakin tunnustusta. Valtiopäivillä 1872 oli talonpoikaissäädyssä puhe Snellmanin senaattorikaudesta ja eräs valtiopäivämies lausui: »Tällä ajalla ovat suoritetut ne suurenmoiset avustustoimet, joita 1867 vuoden kato teki välttämättömiksi. Tällä ajalla on rahareformikin saatu aikaan; tästä ja muusta pyydän saada lausua syvän kiitollisuuteni ja kunnioitukseni senaattori Johan Vilhelm Snellmanille.» Ja koko sääty yhtyi lausuntoon, että »senaattori Snellmanin oikeus kansan tunnustukseen ei ole supistettava». Kunnianosotus oli hänen korottamisensa aatelissäätyyn. Ilmeinen tunnustus hänen kyvyilleen oli vihdoin se, että hänelle, niin monelta taholta ja niin monista syistä ahdistetulle miehelle, tarjottiin senaattorinpaikka. Ennen on jo mainittu suuresta kansalaisjuhlasta, joka hänen kunniakseen pidettiin v. 1881.

Jälkimaailman tuomio Snellmanista alkaa olla yksimielinen. Hän on suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi taistellut ja tehnyt enemmän kuin kukaan muu. Ja kun on selvää, että vasta kansalliseen itsetietoisuuteen heränneenä Suomen kansalla on elämismahdollisuuksia, ei Snellmanille suurinkaan arvonanto ole liikaa. Mitä hän on tehnyt suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi, ei voi kukaan unohtaa eikä kieltää, yhtä vähän kuin sitä, mitä hän on tehnyt tämän maan taloudellisen elämän vakaannuttamiseksi ja nostamiseksi. Minkälainen olisikaan maamme taloudellinen tila, jos se pitemmäksi ajaksi tai pysyvästi olisi jäänyt riippumaan Venäjän rahan ylen vaihtelevasta kurssista? Ja kysyä sopii, minkälainen olisi henkinen elämämme ja sivistyksemme, jollei se olisi tuekseen saanut vankkaa taloudellista pohjaa. Snellman teroitti mieliin taloudellisen vaurastumisen ja varsinkin teollisuuden merkitystä kansallisuuden tukena. Rautateittemme suunnittelu ja toimet saada Kirjallisuuden seuran avulla suomalaista teknillistä kirjallisuutta olivat käytännöllisiä tuloksia tässä suhteessa. Kuinka selvänäköinen hän tässäkin asiassa oli, huomaamme hyvin, kun näemme, että parhaillaan käytävässä suuressa sodassa kansojen parhaana voimana on kukoistava teollisuus. Snellman uskoi oikeuden ja järjellisyyden maailmaa hallitsevaan voimaan ja hän opetti kansalleen, että samat voimat olivat perheen, yhteiskunnan ja valtion perustuksia, ja että jokaisen yksilön, joka tahtoi olla hyödyksi isänmaalleen, tuli nämä perusteet asettaa toimintansa ohjeeksi, tuli ehdottomasti täyttää velvollisuutensa perheessä ja yhteiskunnassa, tuli ehdottomasti noudattaa lakia.

Yhä vielä on hän opettajamme.

Talonpoikaissääty on kiitokseksi hänen työstään asettanut kiven hänen haudalleen Helsinkiin. Kuopioon, kaupunkiin, jossa hän alotti laajalle vaikuttavan työnsä, on pystytetty hänen rintakuvansa puistikkoon lähelle tuomiokirkkoa. Ja piakkoin pystytetään suuri muistopatsas Helsinkiin Suomen pankin ja säätytalon eteen. Nämä ovat kauniita merkkejä kansan kiitollisuudesta suurmiehelleen. Mutta paremmin, vielä kauniimmin voimme hänelle kiitollisuuttamme osottaa kulkemalla tietä, jonka hän on kansalleen ja kansalaisilleen viittonut.

JOHAN LUDVIG RUNEBERG.

Käsitteet isänmaa ja kansa, isänmaassa asuva kansa, kuuluvat niin läheisesti yhteen, että toista ei voi ajatella ilman toista. Jos ihminen asuu sellaisen kansan keskuudessa, johon hän ei ole yhdistetty sukulaisuuden, veren ja yhteisten kohtaloiden siteillä, tuntuu tyhjältä puheelta, jos hän sanoo isänmaakseen aluetta, jolla tämä kansa elää. Vasta omistamalla tuon kansan tavat, kunnioittaen sen menneitä vaiheita, sen yhteiskunnallista ja valtiollista elämää, rakastamalla sitä ja ottamalla osaa kaikkiin sen vaiheisiin hän ikäänkuin sulautuu yhteen sen kanssa ja silloin hän ja hänen lapsensa voivat syystä puhua isänmaastaan ja kansastaan.

* * * * *

Suomen tultua yhdistetyksi Venäjään oli maamme sivistyneen ruotsalaisen säädyn asema omituinen. He, ruotsalaiset, olivat tottuneet pitämään isänmaanaan Ruotsia. Nyt Suomi oli Ruotsista erotettu. Niiden isänmaana, jotka pysyvästi jäivät Suomeen, ei Ruotsi enää voinut olla. Mutta toiselta puolen nämä sivistyneet eivät katsoneet kuuluvansa Suomen suomalaiseen kansaan. He päinvastoin sitä halveksivat. Oliko heillä näin ollen isänmaata? Oli, sillä he itse sanoivat Suomea isänmaakseen. Mutta käsitys isänmaasta, isänmaan kuva oli heillä hyvin hämäränä, koska heidän suhteensa kansaan ei ollut oikea.

Johan Ludvig Runebergin tehtäväksi tuli kirkastaa isänmaan kuva sivistyneelle väestöllemme ja näyttää sille, että Suomen kansa ansaitsi sen rakkauden. Tällä tavalla Runebergkin otti osaa siihen suureen kansalliseen herätystyöhön, jota Lönnrot ja eritoten Snellman ajoi.

Lapsuus ja nuoruus.

Johan Ludvig Runeberg syntyi 5 p. helmik. 1804 Pietarsaaressa. Isä oli merikapteeni ja koti verrattain köyhä. Mutta kuitenkin siellä luettiin kirjallisuutta. Isä oli aikoinaan ollut ylioppilaana Turussa, joten sivistysharrastukset kodissa eivät olleet vieraat. Poika pantiin aluksi pikkulastenkouluun kotikaupunkiin ja sitten hän siirtyi Ouluun, jossa asui setänsä luona. Sedän perhe oli ylen hieno. Siellä täytyi pojan oppia uusia tapoja, toisellaisia kuin mihin hän oli kotona tottunut. Kotona oli häntä kutsuttu Janneksi, mutta sekään ei kelvannut, vaan hän sai hienommalta kuulostavan Ludvigin nimekseen. Pari vuotta siellä oltuaan hän pääsi Vaasaan jatkamaan koulunkäyntiään ja tuli ylioppilaaksi Turkuun jotenkin yhtaikaa Lönnrotin ja Snellmanin kanssa 1822.

Aivan pikkulapsena Runeberg oli sairas ja kivulloinen, mutta kun hän ennätti vähän kasvaa, tuli hänestä erinomaisen terve ja reipas. Kouluajastaan hän lienee kuluttanut suuremman osan leikkeihin toverien parissa kuin kirjojen ääressä. Reippaus ja rohkeus, jotka ovat meren rannikolla asuvan väestön yleisiä ominaisuuksia, tulivat hänenkin luonteensa piirteiksi.

Koulupoikana ollessaan hän jo tutustui moniin runoilijoihin. Tällöin jo hän alkoi itsekin kirjoitella runoja. Jotkut hänen lukemistaan runoista olivat sellaisia, että hän arveli voivansa kirjoittaa samallaisia tai parempiakin. Hänen ensimäiset säilyneet runonsa, sanotaan, eivät kuitenkaan osottaneet, että hänestä kerran tulisi koko Pohjoismaiden kuuluisin runoilija.

Ylioppilaaksi tultuaan täytyi hänenkin elääkseen ruveta kotiopettajaksi. Niin kauan kuin isä oli terve, ei hänen, yhtä vähän kuin muunkaan perheen, tarvinnut kärsiä puutetta. Mutta isän tultua sairaaksi, ennen pojan koulunkäynnin loppua, oli perheen toimeentulo jo kovin vaikea. Näin ollen ei nuori Ludvig ylioppilaaksi tultuaan voinut saada kotoaan varoja. Mutta kotiopettajana hän joutui olemaan hienoissa ja sivistyneissä perheissä ja se oli luonnollisesti erittäin kehittävää hänelle.

Enimmän vaikutteita lie Runeberg saanut jouduttuaan kotiopettajaksi Saarijärvelle ja Ruovedelle. Hän oli syntynyt ja kasvanut ruotsalaisella rannikkoseudulla. Kansastaan hän tunsi vain tällä rannikolla asuvan väestön. Eikä maankaan tuntemus ollut suurempi. Nyt hän pääsi sisämaahan. Hänelle avautui aivan toisenlainen luonto. Pohjanmaan tasankojen sijasta tuli Saarijärven ja Ruoveden mitä kaunein ja vaihtelevin luonto: ihania järviä ja niiden välillä ja ympärillä komeata metsää kasvavia harjuja. Rannikon tuulten ja myrskyjen sijasta, sen asukkaiden virkeän toimeliaisuuden asemesta oli nyt sisämaan tyyni rauha, äärettömien salomaiden syvä hiljaisuus ja asukkaiden melkein saamattomuudelta näyttävä rauhallisuus. Ja hän, meren rannalla elänyt, ei ainoastaan täydellisesti mukautunut uuteen ympäristöönsä, vaan tämä ympäristö kokonaan voitti hänen rakkautensa. Sisämaan luonnon kauneutta hän useimmiten runoissaan laulaa. Ja sisämaan suomalaista rahvasta, joka ensi katsannolta näyttää niin itseensä sulkeutuneelta ja kylmältä, jopa karkeatekoiselta, hän kuvaa sellaisella antaumuksella ja lämmöllä, että vielä tänäkin päivänä se lukijan mielen hellyttää.

Runeberg oli ennenkin ihaillut luontoa. Hän rakasti eläimiä, kesytti ja hoiteli pikkulintuja. Saarijärvellä ja Ruovedellä hänellä oli tilaisuutta mielinmäärin nauttia suuresta luonnosta. Metsästysretkillään hän samosi kaukaisia korpia, souti monen lahden pohjukkaan. Näillä retkillään hän usein poikkesi johonkin taloon, kaukaiseen torppaan tai yksinäiseen mökkiin. Ja niissä hän tapasi ihmisiä, joihin hänen täytyi mieltyä. Päältä he kyllä näyttivät jöröiltä, jäykiltä, mutta pohjaltaan olivat sydämellistä, suoraa ja rehtiä väkeä. He olivat sellaisia, jollaiseksi hän sitten Saarijärven Paavon kuvasi: vaatimattomia, vähään tyytyväisiä, mutta sitkeitä, joita ei mikään vastoinkäyminen saanut masennetuksi.

Siellä hän joutui myöskin välittömään kosketukseen sotamuistojen kanssa. Hän tapasi siellä upseereja, jotka itse tai joiden sukulaiset olivat olleet 1808—1809 vuoden sodassa mukana. Hän tapasi siellä nekin miehet, joista sitten tuli hänen runoissaan »Vänrikki Stool».

Saarijärvellä ja Ruovedellä olostaan Runeberg itse kirjoittaa: »Minulle näiden vuosien muisto on unohtumattoman kallis. Koska itse olen maahan asettuneiden ruotsalaisten jälkeläinen, niin olen kuvitellut suomalaisen sisäiseltä olemukseltaan siksi, miltä hän minusta ulkoapäin näytti, kun hän joskus tuli tavaroineen syntymäkaupunkiini: kuinka toisenlaiseksi hänet huomasinkaan hänen kodissaan ja tarkemmin katsoen. Patriarkaalinen yksinkertaisuus, syvä miehekäs kärsivällisyys, synnynnäinen selvä elämän sisäisten suhteiden ymmärtäminen olivat niitä ominaisuuksia, joita hänessä tapasin ja joita vain heikosti olen voinut kuvailuyrityksissäni esittää.»

Säästettyhän siellä vähän rahaa Runeberg palasi Turkuun jatkamaan lukujaan ja suoritti tutkintonsa, tullen maisteriksi 1827. Hän oli lukenut varsinkin muinaiskreikkalaista kirjallisuutta. Tutustuminen kreikkalaisten sivistykseen, heidän tapoihinsa ja heidän elämäänsä vaikutti suuresti hänen omaan maailmankatsomukseensa. Elämä, tämä maallinen elämä oli valoisa. Sitä ja maallisia tehtäviä ei saanut halveksia, vaan oli niille täysi arvo annettava. Ylevästä kreikkalaisesta runoudesta sai hän aiheita ja esikuvia omaan runoilijatyöhönsä. Se selvensi hänelle päämääriä, joita hänen tulisi tavotella, sillä oman aikansa ruotsalainen runous ei häntä tyydyttänyt.

Helsingissä olo.

Kun Turku paloi, muutettiin yliopisto Helsinkiin. Runeberg siirtyi myös sinne. Hän jatkoi opiskeluaan ja tutkimuksiaan aikoen jäädä pysyvästi yliopistoon. Hänet nimitettiinkin »kaunopuheisuuden», s.o. latinankielen ja kirjallisuuden, dosentiksi. Mutta siitä ei hänelle tullut palkkaa. Elääkseen hänen täytyi hankkia itselleen kaikellaisia pieniä töitä: yliopiston konsistoorissa hän sai vähäpalkkaisen toimen, ja edelleen hänellä oli yksityisoppilaita, joiden lukujen opastamisella hän saattoi vähän ansaita.

Näihin aikoihin perustettiin »Lauantaiseura», josta ennen jo on kerrottu. Henkevä seurustelu toisten etevien nuorten miesten kanssa oli omansa kehittämään ja antamaan vakavuutta seuran jäsenten pyrkimyksille. Tässä seurassa lausuttiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran syntysanat, ja tämän seuran jäsenten toimesta perustettiin Helsingin yksityinen lyseo, jossa sitten Runebergkin oli opettajana.

Hän sai olla myöskin sanomalehtimiehenä. Hän toimitti Helsingin Aamulehteä (Helsingfors Morgonblad) ja kirjoitti siihen huomiota herättäneet arvostelunsa Ruotsin kirjallisuudesta.

Tällä tavalla hän ansaitsi sen verran, että juuri toimeen tuli. Näinä aikoina hän meni naimisiinkin. Eläminen oli alotettava hyvin vaatimattomasti. »Vuokrattiin kaksi pientä huonetta, joissa vasta oli ollut puusepänverstas. Omin käsin morsian paperoitsi ja maalasi seinät ja katot, osti sitten vanhoja huonekaluja, joita veljensä kanssa korjaili, sai lahjaksi pari käytettyä hametta, joilla päällysti huonekalut, ja niin tulivat huoneet vallan hauskoiksi.» Näin puuhasivat he, vaikka morsian oli arkkipiispan veljentytär ja sulhanen opettajana yliopistossa. Myöhemmin he vuokrasivat itselleen suuremman huoneuston ja pitivät luonaan täyshoitolaisia.

Niukoilla tuloilla eläminen Helsingissä kävi kuitenkin ajan pitkään raskaaksi. Runeberg oli toivonut saavansa pysyväisen viran yliopistossa ja hän oli tehnyt paljon työtä valmistuakseen siihen. Hän ei kuitenkaan saanut sitä, vaikka tunnustettiinkin kilpailijaansa pätevämmäksi, sillä häntä pidettiin nuorisolle vaarallisena kiihkoilijana. Jonkun vuoden kuluttua hän siitä syystä siirtyi:

Porvooseen

lukion lehtoriksi. Porvoo oli pieni kaupunki, koulussa vallitsi huono järjestys, niin ettei paikka ollut erittäin houkutteleva. Mutta siellä oli kuitenkin vakinaiset tulot, jotka takasivat huolettoman toimeentulon.

Helsingistä hän ei lähtenyt mielellään. Hän oli tottunut ottamaan osaa ylioppilaiden rientoihin ja asumaan pääkaupungissa. Mutta meidän nähdäksemme Porvooseen muutto oli onni. Helsingin levottomassa elämässä hän kenties ei olisi saanut omistetuksi runoilutyölleen niin paljon aikaa kuin Porvoossa.

Koulutyönsä Porvoossa Runeberg teki mallikelpoisesti. Vaikka koulussa vallitsi aivan ilmeinen kurittomuus, ei hänen tunneillaan juuri kujeiltu. Hän oli tarvittaessa ankara, mutta osasi myöskin tepsivällä leikillä antaa ojennusta laiminlyömisestä tai vallattomuudesta. »Kerran tunnilla näpäytteli eräs poika teräskieliä, jotka oli pingoittanut pöytää vastaan. Samalla tunnilla sattui toinen poika, joka kävi tanssikoulua, osaamaan läksynsä huonosti. Ensinmainitun määräsi Runeberg 'soittamaan’ kielillään ja jälkimäinen sai tanssia, jotta toverit näkisivät, että he olivat oppineet 'edes jotakin’.»

Runeberg sai tilaisuuden saattaa koulun elämän järjestykseen, kun hänet pian valittiin koulun rehtoriksi. Aluksi, kouluun tultuaan, hän joutui useiden opettajatoveriensa epäsuosioon, vaatimalla ankaraa järjestyksenpitoa, johon he eivät olleet tottuneet. Mutta tämä vaali osotti, että hän silloin jo oli saavuttanut suosiota.

Tässä koulussa hän oli opettajana 20 vuotta, jolloin hän täysinpalvelleena otti eron virasta aikoen koko loppuikänsä käyttää kirjailijatyöhön. Mutta kuuden vuoden kuluttua tapasi onnettomuus hänet: eräällä metsästys retkellä hän sai halvauksen, joka kytki hänet vuoteeseen enemmäksi kuin kolmeksitoista elämänsä viimeiseksi vuodeksi. Ne olivat pitkiä kärsimysten vuosia, mutta hän vietti ne tavattomalla kärsivällisyydellä. Toukok. 6 p. 1877 kuolema toi hänelle levon.

Hänet haudattiin Porvooseen ja hautajaisissa olivat läsnä kaikki säädyt, jotka silloin olivat koolla Helsingissä, paljon ystäviä, tovereita, oppilaita, osoittamassa kunnioitustaan suurelle runoilijalle.

Runebergin teoksia.

Pääkaupungissa oleskellessaan Runeberg asui jonkun aikaa Snellmanin kanssa. Asuinkumppalina oli hänellä myöskin sittemmin mainio puhuja ja yliopiston opettaja Fr. Cygnaeus. Tämän kirjojen joukosta hän kerran tapasi saksankielelle käännetyn vihon serbialaisia kansanlauluja, jotka kuvailivat turkkilaisten orjuuttamien serbialaisten raskasta asemaa. Nämä laulut viehättivät häntä siinä määrässä, että hän alkoi jäljitellä niitä. Mutta aiheet, joita hän näissä runoissaan käsitteli, olivat suomalaisia. Hänen ensimäiset runonsa eivät olleet erikoisen loistavia. Vähitellen kehittyi hänen kykynsä, ja hänen miehuusvuosinaan syntyivät hänen parhaat teoksensa.

Ensimäinen Runebergin runovihko ilmestyi 1830. Se sisälsin, m.m. hänen serbialaisten kansanlaulujen vaikutuksesta syntyneet lyhyet tunnelmakuvauksensa ja oli osotuksena siitä, että runoilija oli elänyt lähellä suomalaista kansaa. Kokoelman yhtenä runona oli Saarijärven Paavo, jonka kaikki hyvin tunnemme.

Seuraavana vuonna Runeberg sai runollaan Hauta Perhossa pienen palkinnon Ruotsin akatemialta. Tämä oli kyllä runoilijalle suuri tunnustus, mutta kotimainen yleisö ei vielä osottanut erikoista suosiotaan, vaikka pian ilmestyivät Hirvenhiihtäjät, mikä teos niin erinomaisella tavalla kuvaa suomalaisen rahvaan elämää, sen suruja, sen ilonaiheita. Kirja meni huonosti kaupaksi.

Ei ymmärretty Runebergia. Moitittiin, että hän valitsee liian jokapäiväisiä ja karkeita aiheita, että hänen kuvauksensa ovat kummallisia, vailla oikeata runollisuutta, koska hän sanoo asian yksinkertaisesti, aivan niin kuin se on. Ihmiset olivat tottuneet kirjoista lukemaan vain kaunista ja hienoa: kirjojen henkilöt olivat niinä aikoina kaikki ylhäisiä, kauniita, he elivät loistavasti, söivät ylellisesti, asuivat palatseissa, pukeutuivat silkkiin ja samettiin, kullan hohdetta oli joka puolella, ja tavoiltaan he olivat aivan enkelimäisiä. Näiden hyvien ihmisten vastakohtana oli tietysti joitakuita huonoja, köyhiä, likaisia ja rumia, mutta ne tavallisesti häipyivät siihen suureen loistoon, jonka kirja levitti lukijan eteen kuvaamalla varsinaisia sankareitaan. Oli siis luonnollista, etteivät Runebergin teokset kelvanneet, koska hän kertoi talonpojista, ruotiukoista ja kerjäläisistä; kuvasi tavallista metsää, ei ihania puistoja; saattoi laulaa metsälammesta ja lähteensilmästä, kun lukijain mielestä keinotekoiset lammet, kesyt joutsenet ja koreiksi maalatut ruuhet olisivat olleet monin verroin kiitollisempia kuvausaiheita. Ja mikä vielä pahempi, Runeberg ei käyttänyt sellaista kieltä kuin muodissa olevat kirjailijat. Jos hän tahtoi kuvata kaunista tyttöä, hän sanoi yksinkertaisesti, että se oli kaunis, että hänellä oli punaiset posket ja kirkkaat silmät, kun hänen, ollakseen muodinmukainen, olisi pitänyt sanoa, että tuon ihanan immen kultaiset kutrit liehuivat vienossa tuulessa — kuin kirkkaimmat tähdet yön tummalta taivaalta loistivat hänen silmänsä — niiden lumoavaa voimaa ei yksikään kuolevainen olisi voinut vastustaa — kuin vanhan ja kokeneen puutarhurin huolellisen käden hoitamat kukat hohtivat hänen hienot, ruusuiset poskensa!

Vasta vähitellen muuttui yleisön maku. Runeberg pysyi kannallaan. Hän sanoo, että »runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa tosi todellisuutta, jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää maailman. Runous ei korjaile luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja maailman kauneutta. — — — — Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta runoudessa suvaitsee ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen ylevyydessä.»

Runeberg tahtoi käydä todellisuuden pohjalla, siksi hän ei kuvauksissaan liioittele. Hän ei luota kiiltävään kuoreen, vaan hän tahtoo nähdä, mitä on kuoren alla. Ylhäinen asema, rikkaus, loisto semmoisenaan ei kelpaa aiheeksi hänen kuvauksilleen. Hän tahtoo löytää sieltäkin ihmisen, pelkän ihmisen, kaikista koruista vapaan, ja tarkastelee häntä semmoisenaan. Ja siitä syystä, että hän osaa nähdä kuorta syvemmälle, osaa nähdä kaiken sen alle, millä ihminen itsensä verhoo, hän löytää hyvää ja kaunista sieltäkin, missä sivistyksen, vallan ja rikkauden omistajat eivät uskoneet mitään hyvää olevan. Hän löytää kauniita piirteitä, jaloutta, uhrautuvaisuutta, uskoa hyvään kansan keskuudesta, köyhien ja alhaisten joukosta. Ihmiset, olivatpa he missä asemassa tahansa, ovat yhtä arvokkaita hänen kuvatakseen. Siksi hän puhuu rinnakkain kerjäläisestä Aarosta, talonpojista Matista ja Pietarista ja kartanonomistajasta, herrasta.

Runeberg tunsi kansan. Kun hän vietti kesänsä maalla lähellä Porvoota, oli hän yhtä hyvä ystävä seudun suutareille ja räätäleille kuin herrasväellekin. Siitä häntä moitittiin ja kysyttiin, kuinka hän viitsi seurustella sellaisten ihmisten kanssa. Kerrotaan hänen vastanneen, ettei ollut niin huonoa ihmistä, jolta hän ei olisi voinut jotain oppia. Hän rakasti kansaa.

Tämä rakkaus ilmeni siinäkin, että hän, köyhä mies, lahjoitti kaikki tulot, joita hän sai seuraavasta runovihosta, Pohjois-Suomen kadon kohtaamien seutujen hätääkärsivälle väestölle. »Hauta Perhossa» ilmestyi tässä runokokoelmassa.

Kun Kalevala sitten ilmestyi, lausui Runeberg siitä ihastuksensa. Se oli hänen mielestään kreikkalaisten kansanrunojen arvoinen. Ja hän käänsi siitä osia ruotsiksi. Nämä suomalaiset kansanrunot vaikuttivat myöskin hänen herkkään sieluunsa, niin että hän myöhemmin kuvauksissaan tapaili samaa sävyä, mikä niissä on niin viehättävää. Hänen suurta isänmaanrakkauttaan Kalevala vielä paisutti. Tämä rakkaus sai kauniin ilmaisumuodon Pilven Veikossa, jonka hän julkaisi toimittamassaan lehdessä, ja joka myöhemmin liitettiin Vänrikki Stoolin tarinoihin.

Ensimäinen Runebergin teos, joka heti saavutti yleisen mieltymyksen, oli runoelma Hanna. Siinä kerrotaan pappilan nuoresta tyttärestä, jonka isä tahtoisi antaa vanhalle ja rikkaalle nimismiehelle. Mutta taloon tulee tytön veljen ystävä, nuori ja köyhä ylioppilas. Häneen rakastuu tyttö, eikä isä tahdo vastustaa nuorten liittoa. Kaikki tässä runoelmassa on kaunista ja kukkivaa ja sen henkilöt ovat piiristä, jonka kaikki lukijat tunsivat. Siksi se sai suosiota, siksi sitä ymmärrettiin. Ja sanottiin, että se tuli pitkiksi ajoiksi nuorten mieluisimmaksi päänaluskirjaksi.

Runeberg kirjoitti »Vanhan puutarhurin kirjeitä» herännäisyyttä vastaan. Hänen mielestään heränneitten käsitys elämästä oli liian synkkä ja yksipuolinen, maallisen ilon halveksiminen epäoikeutettua. Näiden kirjoitusten johdosta häntä syytettiin pakanuudesta, pakanallisten kreikkalaisten elämänkäsityksen liiallisesta ylistämisestä. Hän vastaa, että maailma ei ole ainoastaan surun ja murheen laakso, että elämässä ja maailmassa on äärettömän paljon hyvää, ja että kaikki on niin valoisaa juuri siitä syystä, että Kristus on voittanut maailmassa olevan pahan. Tieto siitä, että paha on voitettu, antoi hänen valoisalle uskolleen varmuuden, jota ilman ei olisi voinut kestää kaikkia elämän ristiriitoja. Tämä luja ja valoisa käsitys ilmenee kaikkialla hänen runoudessaankin.

Joulu-ilta on kuvaus sota-ajalta. Surullista on elämä herraskartanossa. Talon vanha rouva itkee tyttärensä kanssa, jonka mies, kapteeni, on kutsuttu sotapalvelukseensa. Majuri, talon herra, on ärtynyt naisten ainaisista valituksista. Ainoa, joka on säilyttänyt hilpeytensä ja iloisuutensa, on talon nuorin tytär, joka lohduttavana enkelinä kulkee jokaisen luona. Joulu-illaksi on taloon kutsuttu isännän vanha asekumppani, Pistol, jonka ainoa poika on myös sodassa. Hänellekin riittää lohdutuksen sanoja nuorelta tyttäreltä. Sodasta palasi kapteeni. Mutta ei tullut Pistolin poika. Kapteeni oli kertonut hänen kaatuneen. Kuullessaan uutisen vavahtaa mies, kyynel tulee silmännurkkaan. Mutta kohta hän tyyntyy. Rauhaan on päässyt poika ja hän itse on jo vanha. Sen vähän ajan, mikä hänellä vielä on elettävänä, hän kyllä tulee toimeen jotenkuten.

Sama kärsivällisyys, sama tyyneys ja kestävyys, jotka olivat Saarijärven Paavolle ominaisia, ilmenevät tässäkin. Tulkoon onnettomuus, olkoon elämä raskasta, murheeseen ei vaivuta, vaan aina säilytetään tyytyväisyys ja luottamus tulevaisuuteen. Se oli Runebergin valoisa käsitys kansastaan.

Vaikka Runeberg yleensä kuvailikin omaa kansaansa, käytti hän joskus vieraitakin aiheita. Nadeschda on tarina venäläisestä orjatytöstä, jonka kärsimyksistä rikas elämä kertoo suuresta luonteen jaloudesta.

Kuningas Fjalar on kertova runo. Fjalar, viikingiajan kuningas, on maineensa kukkuloilla. Hän on valloittanut paljon maita ja kukistanut kansoja. Hän vannoo valan, että hänen elämänsä loppu on kuluva rauhallisesti, hän ei uusia sotia aiota. Mutta ihminen ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Liian paljon luottaa itseensä se, joka vannoo elävänsä tuntemattoman tulevaisuuden jollain suunnittelemallaan tavalla. Tietäjä tuli ja ennusti, että suuri onnettomuus on häntä kohtaava. Hänen poikansa on ottava vaimokseen oman sisarensa. Fjalar kuningas tahtoo tehdä tyhjäksi tämän ennustuksen käskemällä heittämään mereen tyttärensä. Mutta tytär pelastuu ja, joutuu kaukaiseen maahan kuningas Morannalin kasvattityttäreksi. Hän kasvaa siellä ja tulee kauniiksi, niin kauniiksi, että maine siitä leviää kaikkialle. Fjalarin pojasta on vuosien vieriessä varttunut, uljas soturi. Hänenkin kuuluviinsa tulee Morannalin tyttären kauneus. Hän lähtee sotaretkelle, voittaa Morannalin joukot ja vie hänen tyttärensä vaimokseen. He elävät onnellisina, kunnes tyttö kertoo, ettei hän olekaan Morannalin tytär, vaan jonkun tuntemattoman lapsi, joka kerran löydettiin aalloista Fjalar kuninkaan linnan luota. Silloin tietää poika, kuka hänen vaimonsa on. Toteutunut on tietäjän ennustus. Fjalarin tytär tahtoi kuolla. Ja hänen veljensä tuli ilmoittamaan onnettomuudesta isälle ja pisti sen jälkeen itsensä kuoliaaksi. Kuninkaan täytyi tunnustaa jumalat itseään voimakkaammiksi.

Runebergin suurimpia runoteoksia on kreikkalaisen näytelmärunouden henkeen laadittu murhenäytelmä Salaminin kuninkaat. Se valmistui vasta juuri ennen hänen halvautumistaan, mutta alun hän siihen oli kirjoittanut lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.

Tämäkin teos asettaa ihmisen tekojen ojennusnuoraksi jumalien tahdon. Oikeuden tulee heidän tahtonsa mukaan olla ihmisten kaikkien laitosten ja tekojen perustuksena. Ken ei noudata oikeutta, ei voi menestyä.

Leiokritos on vääryydellä anastanut Salaminin kruunun. Sen laillinen perijä elää Vieraassa maassa ja Leiokritos pelkää hänen mahdollisesti palaavan. Omalle pojalleen hän tahtoo kruunun säilyttää. Siksi hän on ankara ja koettaa tukahduttaa kansasta kaiken toivonkin laillisen hallitsijan Eyrysakeen palaamisesta. Hänen poikansa Leontes pelkää myöskin Eyrysakeen tuloa. Hän on jalo ja oikeudentuntoinen. Onko hänen taisteltava oikeuden vaiko isänsä puolesta? Tapahtuu rannalla haaksirikko. Leontes pelastaa sieltä miehen: se on Eyrysakes. Leontes tekee päätöksensä, hän tahtoo taistella Eyrysakeen oikeuden puolesta. Kun taistelussa luonnollisesti kaikki miekat ja keihäät tulevat tavottamaan Eyrysakesta, ottaa Leontes hänen pukunsa saadakseen kaikki iskut suuntautumaan itseensä, jotta Eyrysakes säästyisi ja voisi olla varma laillisen oikeutensa takaisin voittamisesta. Ja niin tapahtuu, että Leiokritos taistelussa surmaa oman poikansa. Täyttyy jumalien tahto, oikeus pääsee voitolle.

Ennen Salaminin kuninkaiden valmistumista Runeberg julkaisi sarjan pieniä laulurunoja nimellä Pieni kohtalo. Kanteletar oli juuri ilmestynyt. Ruotsinnosten kautta tutustui hän siihen. Sen kauneus viehätti häntä niin, että hän koetti omissa lauluissaan saada esille saman tunnelman, joka kansanlauluissa oli vallitsevana. Ja sanotaankin, että juuri näissä runoissaan hän on päässyt lähimmäksi kansanrunoutta.

Monet Runebergin lauluista ovat kaikille tuttuja. Niitä osataan yhtä yleisesti kuin kansanlaulujakin. »Joutsenen» säveliä esim. kuulee usein ja »Sua lähde kaunis katselen» on muuttunut kansanlauluksi. Runeberg pääsi min lähelle sitä tunnepiiriä, jossa kansa elää, ja osasi sen niin hyvin tulkita.

Mutta enimmin on hän Suomen kansaan vaikuttanut luomalla Maamme laulun ja Vänrikki Stoolin tarinat. V. 1848 jouluksi ilmestyi edellinen osa »tarinoita» ja 1860 jälkimäinen. Maamme laulun Runeberg liitti Vänrikki Stoolin tarinoihin, mutta se esitettiin ensi kerran Runebergin omalla sävelellä jo 1846 ja nykyisellä Paciuksen sävellyksellä ylioppilaitten kevätjuhlassa 1848. Kansallislaulunamme se on tulkinnut kaikkien suomalaisten isänmaalliset tunteet, rakkauden, joka tätä maata ja tätä kansaa kohtaan asuu jokaisen sydämessä. Tuhansissa juhlissa on se mieliä innostanut, tuhannesti se on kehottanut työhön tämän maan parhaaksi.

Vänrikki Stoolin tarinain sisältöä ei tässä tarvitse kertoa. Jokainen ne tuntee. Suomen sodan muistoja niissä Runeberg kertoo. Hän oli itse pikku poikana nähnyt Döbelnin ja Kulnevin. Ylioppilaana hän oli kuullut monia sotamuistoja ja, kuten jo edellä mainittiin, Ruovedellä ja Kurussa tavannut vanhoja sotureita, joilta hän kuuli paljon sotatarinoita. Sellaisia sotavanhuksia olivat esim. vänrikit Polviander ja Pelander, joita kumpaakin hän on käyttänyt aineksina »Vänrikki Stoolin» persoonaa luodessaan. Ja vihdoin hän oli saanut paljon aiheita Montgomeryn sotahistoriasta. Kaikki nämä eri tahoilta tulleet vaikutteet sulivat hänen mielessään yhteen kauniiksi kuvaksi Suomen sodan sankareista.

Raskaat olivat silloin ajat. Snellmanin Saima oli lakkautettu. Sensuuri oli valpas ja monta vaikeutta oli voitettava, ennenkuin saatiin lupa Vänrikki Stoolin tarinain painattamiseen. Mutta näinä raskaina aikoina »tarinat» olivat omiaan luomaan miehin uutta rohkeutta ja uskoa. Osia runoista tunnettiin etukäteen ja yleisö odotti jännittyneenä koko sarjan ilmestymistä. Kun teosta vihdoin ruvettiin saamaan kirjakaupoista, oli niissä ensi päivinä suorastaan tungos. »Sitä päivää, jona Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä unohda senaikuiset. — Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme ja kuinka sydämemme sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme kuuluvamme kansaan, jonka edestä kannattaa elää!»

Sillä tavalla vaikuttivat Runebergin runot kansalliseen heräämiseen. Niiden kautta oppi sivistynyt väkemme rakastamaan kansaa. Suomalaisen nimeä sen ei enää tarvinnut hävetä. Ei enää tarvinnut etsiä sukulaisia meren toiselta puolelta. Oman kansan historiassa oli kyllin kunniakkaita lukuja, jotta voi tätä kansaa ja sen menneisyyttä omanaan pitää.

Runeberg jo erottaa selvästi toisistaan suomalaissyntyiset ja Ruotsista kotoisin olevat. Klingsporia hän sanoo muukalaiseksi, joka ei ymmärtänyt tämän maan tapoja eikä kieltä. Mutta kun hän kerran oli nähnyt tämän maan, olisi hänen pitänyt innostua sitä paremmin puvustamaan. Niin ihanaksi R. kuvaa tämän maan, ettei sitä olisi luullut kenenkään voivan olla rakastamatta.

Runebergin haudalla puhui Snellman m.m.: »Mutta hän asutti myös maatamme henkilöillä semmoisilla, että tuskin uskalsimme heissä tuntea luuta Suomen kansan luusta, lihaa Suomen kansan lihasta. Niin ylevinä he näyttäytyivät. — Semmoinen se Saarijärven talonpoika, joka miehuullisesti taistellen hallaa vastaan, luottaen Jumalaan, joka kasvun antaa, käskee vaimoansa: pane puoleksi pettua leipään ja anna säästetyt jyvät kovemmin kärsineelle naapurille; — semmoiset ne sotilaat, jotka maatansa puolustaen vuodattivat verensä sen kasteeksi, tietämättä että heille annettaisiin urhoin nimi ja kunnioitus, täyttäen vaan tunnollisesti velvollisuutensa, käyden sotatantereille niinkuin muut jokapäiväisiin toimiinsa, kuolemaa kohti niinkuin merimies tuulen ja aaltojen pauhinaan — —.»

Voimakkaasti vaikuttivat Vänrikki Stoolin tarinat heti ilmestyttyään n.s. sivistyneisiin. Mutta tämä teos ei jäänyt yksin heidän omaisuudekseen. Kun se käännettiin suomeksi — Runeberg kirjoitti aina ruotsiksi —, on se ollut yhtä arvokas kaikille suomalaisille. Mikä poika ei tahtoisi olla yhtä sankarillinen kuin »Sven Tuuva», vaikka tämä olikin hengenlahjoiltaan köyhä! Mikä tyttö ei tahtoisi »torpan tytön» lailla mieluummin uhrata rakkaimpansa, kuin hänet itselleen säästää isänmaata pettämällä! »Tämä teos on ehkä voimakkaammin kuin mikään muu kirjallinen tuote vaikuttanut suomalaiseen kansallistuntoon», on »tarinoista» sanottu. Ja tämän iki-ihanan kuvan isänmaastaan ja kansastaan on Runeberg voinut luoda, koska, kuten hän sanoo: »olen rakastanut niiden sankarien kunniaa, jotka urhoollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, olivatpa he sitten korkeammassa tai alemmassa asemassa.»

Runeberg sai osakseen paljon tunnustusta. Monet ulkomaiset seurat kutsuivat hänet kunniajäsenekseen, Ruotsin akatemia antoi hänelle suurimman kunnianosotuksensa, kultamitalin, Venäjän keisari antoi hänelle professorin arvonimen, ulkomaalaiset oppineet ja kirjailijat kävivät Suomessa matkustaessaan aina Porvoossa häntä tervehtimässä ja hänen merkkipäivinään käytiin häntä laululla kunnioittamassa. Porvooseen ja Helsinkiin on hänelle pystytetty muistopatsaat. Talon, jossa hän Porvoossa ollessaan asui, on valtio ostanut ja säilytetään sitä siinä kunnossa, missä se oli hänen eläissään. Kun oli kulunut 100 vuotta hänen syntymästään, silloin vietettiin ympäri maan suuria juhlia, ja säännöllisesti joka vuosi hänen syntymäpäiväänsä, helmikuun 5 päivää, pidetään juhlapäivänä.

Runeberg elää aina kansallislaulumme luojana, Vänrikki Stoolin tärinäin kertojana ja sen rakkauden sytyttäjänä tuhansiin rintoihin, jonka esineenä on Suomen maa ja kansa.