Tämä Lönnrotin ensimäinen varsinainen runonkeräysmatka kävi eteläisen Hämeen ja Savon kautta Karjalaan Laatokan rannoille asti, sieltä pohjoiseen Nurmekseen, Kuopioon ja sieltä vihdoin Laukkoon. Runoja kertyi kokolailla. Kesälahdella hän tapasi erinomaisen laulajan Juhana Kainulaisen, jonka runoja sai kirjoittaa kolmatta päivää. Muistamme, millä keinoin Porthan sai laulajat purkamaan salaisuutensa. Lönnrot sai tietoniekat esittämään runonsa siten, että hän itse luki heille ennen saamiansa runoja. Se aukasi ujonkin suun, ja niin kertyi runoja, lauluja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja, häävirsiä, sanoja.
Mihin tarkoitukseen Lönnrot näitä runoja sitten kokosi? Niitähän useat pitivät joutavina loruina, toiset, kuten jo on mainittu, katsoivat niitä kansassa säilyneiksi pakanuuden jätteiksi, joita käyttämästä ja muistamasta kansaa oli ankarasti varotettava. Ei niiden kauneuttakaan käsitetty.
Lönnrot piti niitä tärkeinä ennenkaikkea sen vuoksi, että niistä näki Suomen kansan esi-isien elon ja olon: Niissä kuvastui kansan uskonnollinen käsitys, sen tunne-elämä, sen pyrkimykset ja aatteet, niissä kerrottiin myös sen jokapäiväisistä töistä ja toimista. Suurten tietäjäin ja sankarien ylistetyt ominaisuudet olivat ihanteita, joita suomalaiset itselleen asettivat. Runoja oli koottava, painettava ja levitettävä kansan luettavaksi, jotta se näkisi niissä oman muinaisuutensa, oppisi niissä tuntemaan omaa itseään ja antamaan noille vanhoille runoillensa arvoa. Kenties pystyisivät nämä runot herättämään jonkunlaista kansallista innostusta. Sivistyneet, jotka harrastivat suomenkielen asiaa, oppisivat niistä puhdasta, oikeaa ja kaunista kieltä. Kaikki tämä voisi sitten olla pohjana uudelle kansalliselle sivistykselle. Näin ajatteli Lönnrot.
Saamiaan runoja hän ei tahtonut painattaa aivan semmoisina, kuin oli kansan suusta kuullut. Niistä olivat ainoastaan harvat yhdenjaksoisia, pitempiä runoja. Useimmat olivat lyhyitä sirpaleita, jotka eivät olleet missään yhteydessä toistensa kanssa. Toisinaan taas samasta aiheesta oli useampia, vain hiukan toisistaan poikkeavia runoja, n.s. toisintoja, joita kaikkia ei kannattanut painattaa, kun jonkunlaisen kuvan asiasta voi saada yhdestäkin. Kuvatakseen esitettävän asian perinpohjin hän yhdisti useampia toisintoja, otti kustakin sopivimmat säkeet ja laittoi niistä yhden pitemmän runon. Uusia säkeitä hän ei tehnyt eikä niiden sisältöä millään tavalla muuttanut, hiukan vain korjaili niiden oikeinkirjoitusta yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi, koska eri paikoissa samat sanat lausuttiin eri tavalla. Näin muokkaamansa runot hän julkaisi vihkoina nimeltä »Kantele taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja». Omalla kustannuksellaan hänen oli vihot julkisuuteen toimitettava. Neljä vihkoa ilmestyi sillä tavalla. Mutta kun ne tuottivat tappiota, oli työ siihen keskeytettävä. Niin vähäinen oli yleisön harrastus asiaan. Silloin tulivat avuksi hänen ystävänsä, jotka yhdessä hänen kanssaan perustivat (1831) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, joka aikoi vasta kustantaa hänen kansanrunokokoelmansa.
Lönnrot voi näin ollen työtä jatkaa. Ennenkuin oli saanut lääkärilukunsa loppuun, hän teki vielä matkan, nyt, kuten edelliselläkin kerralla, päämääränä Vienan Karjala. Mutta sinne hän ei päässyt vieläkään. Kuusamosta hänet kutsuttiin koleralääkäriksi Helsinkiin, sillä tämä rutto oli alkanut maassa raivota. Seuraavalla kerralla vasta hän pääsi rajan taa, mutta ei tällöinkään osunut parhaille laulumaille. Pian hän sitten, tultuaan nimitetyksi piirilääkäriksi Kajaaniin, asettui vakinaisesti runoalueiden läheisyyteen. Itsessään ei Kajaani ollut mikään hauska paikka. Mutta runosaaliille oli paikka hyvä. Virkamatkoillaan hän tapasi aina jonkun runopätkän, laulun, arvoituksen ja Kajaanin markkinoille tuli väkeä hyvinkin kaukaa, joukossa runolaulajiakin. Heitä hän laulatti, heiltä hän kyseli selityksiä outoihin sanoihin, joita hän keräämissään runoissa tapasi. Ja heiltä hän kuuli kaukaisilla seuduilla asuvista runolaulajista, joita hän sitten matkoille päästyään saattoi etsiä ja laulattaa.
Runoja oli Lönnrotille kertynyt melkoisesti. Ne hän aikoi julaista samantapaisissa vihoissa kuin »Kantele» ennen. Sitä varten hän rupesi järjestelemään runoja. Tällöin hän huomasi, että monissa runoissa puhuttiin samoista taruhenkilöistä, milloin Väinämöisestä, milloin Ilmarisesta, milloin Lemminkäisestä. Niistähän voi jokaisesta saada enemmän tai vähemmän täydellisen esityksen. Ensi työkseen hän rupesi sovittamaan yhteen Lemminkäisestä kertovia runoja. Kun työ oli tehty, oli saatu koko kaunis tulos: 825 säettä pitkä runoelma. Tästä innostuneena hän aikoi heti sovitella yhteen Väinämöistä ja Ilmarista käsittelevät toisinnot. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä, hän pääsi käymään parhaille runomaille Vienan lääniin. Vuokkiniemen Vuonnisen kylässä hän tapasi kaksi erittäin hyvää runolaulajaa: Ontrei Malisen ja Vaassila Kieleväisen. Nämä lauloivat hänelle niin pitkiä ja täydellisiä runoja, että hän katui, ettei jo ennen ollut näille maille mennyt. Paitsi sitä, että Kieleväinen lauloi runoja, hän kertoi suorasanaisesti yhtä ja toista Väinämöisestä. Näin Lönnrot sai entistä elävämmän käsityksen siitä, minkälaiseksi Väinämöinen oli kuviteltava. Tätä sankaria koskevia runoja hän sai niin paljon, että järjestettyään ja soviteltuaan ne niistä syntyi 1721 säettä pitkä runo.
Eri sankarien kuvauksia näin kootessaan hän tuli huomaamaan, etteivät ne ole toisistaan jyrkästi erotettuja, vaan esim. Väinämöistä käsittelevissä runoissa puhutaan Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.n.e. Kun jossain runossa kerrottiin jokin Lemminkäisen teko, mainittiin toisessa runossa Väinämöinen, Ilmarinen tai joku muu sankari saman teon suorittajaksi. Kaikki runot kuuluivat siis tavallaan yhteen, olivat osia samasta kokonaisuudesta, vaikka eri runolaulajat, jotka tätä kokonaisuutta eivät täysin tunteneet, koska kenenkään muistin varassa ei voinut niin paljon runoja pysyä, taisivatkin ainoastaan vähäisiä osia siitä ja itse lisäillen siihen, mitä eivät muistaneet, sotkivatkin asioita sekaisin. Lönnrot käsitti nyt tehtäväkseen sovittaa hajanaiset, näennäisesti hyvinkin erilaiset ja ristiriitaisia ajatuksia sisältävät runot niin yhteen, että niistä jälleen syntyisi kokonaisuus. Kauan jo oli tämä ajatus hänen mielessään kytenyt hämäränä. Viimeisen keräysmatkan runsas saalis ja Vaassila Kieleväisen kertomukset olivat tätä ajatusta paljon kirkastaneet ja täynnä intoa hän nyt ryhtyi sitä toteuttamaan. Syntyisi kenties samallainen suomalaisen kansallishengen luoma kuin oli kreikkalaisilla ja joillakuilla muilla kansoilla. Niin järjesti hän kaikki sankareita käsittelevät runot yhteen ja niistä muodostui ensimäinen Kalevala-laitos »Runokokous Väinämöisestä», joka sisälsi kokonaista 16 runoa. Sitä ei painettu. Hän lähetti kyllä sen Kirjallisuuden Seuralle, mutta pyysi samalla, että painattaminen lykättäisiin siksi, kunnes hän vielä kävisi Vuokkiniemessä kuulemassa sellaisten runolaulajain tietoja, joita hän edellisellä matkallaan ei ollut tavannut.
Uudella matkallaan hän sai kuulla Arhippa Perttusta, suurinta runolaulajaa. Lönnrotin kertomuksen mukaan tämä »ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin, hän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. — — — Kuka tietää, olisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssaan melkoinen osa ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan.»
Niin kertyi taas paljon runoja. Ne oli sovitettava entisten joukkoon »Runokokoukseen». Vähäinen ei ollutkaan työ, sillä uusista runoista teos paisui toisen verran laajemmaksi. Lähes vuoden kuluttua, helmi k. 28 p. 1835, valmistui käsikirjoitus, jonka nimeksi nyt pantiin »Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinaisista ajoista». Se sisältää 32 runoa. Entinen nimi, »Runokokous Väinämöisestä» oli hyljättävä, koska runojen sisältönä ja aiheena ei suinkaan ollut yksinomaan Väinämöinen. Näin syntyi meidän »Vanha Kalevalamme» ja sen muistoksi vietetään nytkin helmikuun 28 päivää Kalevalan päivänä koko maassa.
Nykyinen käytännössä oleva »Uusi Kalevala» ilmestyi 1849. Kun »Vanha Kalevala» oli valmistunut, ei Lönnrot siihen työtänsä jättänyt, vaikka hänen siihen asti tekemänsä työ jo oli tehnyt hänestä »suuren». Hän teki vielä useita pitkiä matkoja keräten lisää runoja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja ja sanoja. Saipa hän nuorempia miehiä auttamaan itseään. Eräs heistä, joka oli hänellä apuna sanakirjan teossa, osui uusille rikkaille runoalueille. Ilomantsista hän tapasi erittäin taitavan runolaulajan Simana Sissosen, jolta hän sai useita kymmeniä uusia runoja. Inkerinmaalta hän sai myöskin paljon ennen tuntemattomia, varsin arvokkaita runojaksoja. Täten Lönnrotille kertyi niin paljon uusia runoja, että kävi mahdolliseksi muodostaa Kalevalasta entistä paljoa suurempi laitos. Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan hän menetteli vielä vapaammin kuin edellistä laitosta toimittaessaan. Virheelliset säkeet hän korjasi, kertovaisten runojen väliin hän pisti entistä useampia loitsuja, laulurunoja ja sananlaskuja, tehden näin Kalevalan entistä väririkkäämmäksi ja kauniimmaksi. Kalevala tuli siten eriämään siitä muodosta, joka runoilla oli kansan niitä laulaessa. Mutta sittenkin Kalevala on kokonaan kansanhengen tuotetta. Lönnrot ei ole pannut siihen omaansa muuta kuin sinne tänne jonkun yhdistävän säkeen, sellaisen kuin »Sanoi vanha Väinämöinen», »Siitä tuon sanoiksi virkki», saadakseen kertomuksen yhtenäisesti juoksemaan. Hän on vain järjestänyt eri tahoilta kuulemiaan runoja samalla tavalla kuin tekivät kaikki runolaulajat. Sellaisena runolaulajana hän itseään pitikin. Erotus muiden runolaulajain ja hänen välillään oli vain se, että hän taisi paljon enemmän runoja kuin muut, hänen kun ei tarvinnut turvautua yksin muistiinsa, vaan hän kirjoitti paperille kaikki kuulemansa runot.
Jos runot olisi kaikkine toisintoineen julaistu alkuperäisinä, olisi kirjalla ollut suurempi tieteellinen arvo, mutta viehätys, minkä nyt sitä lukiessamme saamme, olisi siltä suureksi osaksi puuttunut. Hän tahtoi kirjasta ennenkaikkea semmoisen, että kaikki sitä mielellään lukisivat. Silloin vain sillä olisi arvoa kansankirjana. Kaikkien toisintojen julkaisemista ei siihen aikaan voitu ajatellakaan. Ilmankin »Uusi Kalevala» tuli sisältämään 50 runoa, niissä 22,795 säettä. Ajan kirjalliseen harrastukseen nähden se oli suuri yritys. Vasta meidän päivinämme suunnitellaan kaikkien tähän asti koottujen toisintojen painattamista ja kertyy niitä noin 1 miljoona säettä — se on tutkijoita varten, tavallinen ihminen ei sellaisella teoksella tee mitään, eikä moni sitä voisi hankkiakaan, sillä sen hinta on 400 mk.
Näin valmistui Kalevala. Se on merkkitapaus Suomen kansan historiassa. Jos jokin suuri runoilija olisi luonut sellaisen mahtavan teoksen, jossa kuvataan kansan elämää niin sattuvasti, olisi se ihmettelyä herättävä tapahtuma. Paljoa ihmeellisempi on Kalevalan syntyminen. Tätä pitkän pitkää, monta sataa kirjan sivua käsittävää kertomarunoa ei ole kirjoittanut mikään runoilija, vaan sen luomisessa on ollut osallisena koko Suomen kansa. Itse kansa on sen runoillut. Kalevalan runot on koottu etupäässä Venäjän Karjalasta ja Itä-Suomesta. Mutta aikaisemmin on runoja osattu muuallakin. Polvesta polveen kulki runotaito, paikasta toiseen leveni. Yksityiskohdat runoissa ovat aina vähän kerrallaan muuttuneet, mutta perusaiheet ovat jotenkin samoina säilyneet. Näin ovat aikojen kuluessa runoihin antaneet aiheita kaikki heimot, koko kansa on niihin henkensä pannut.
Siksi Kalevalassa ilmenee koko suomalaisen kansanhengen omituisuus. Siinä kuvastuu suomalaisten sisällinen maailma, heidän uskontonsa ja elämänsä. Siinä esitetään selvästi ja kauniin värein kaikki se, mikä suomalaista ympäröi jokapäiväisissä oloissa tai juhlahetkinä: Suomen kaunis luonto, hänen asumuksensa ja muut rakennuksensa, kotielämänsä, kulkuneuvonsa, taloustarpeensa, pukunsa, tapansa, työkalunsa, aseensa. Sanalla sanoen, koko kansan elämä ja tavat kuvataan siinä ilmielävinä. Ne perusominaisuudet, joita oli Kalevalan henkilöillä, ovat vieläkin vallitsevina suomalaisessa kansanluonteessa, niin että sieltä opimme tuntemaan itseämmekin alkuperäisyydessämme.
Sellaisia kertomarunoja kuin Kalevala ei ole monella kansalla. Kun Kalevalaa käännettiin muille kielille ja oppineet siihen tutustuivat, herätti se ihastusta kaikkialla sivistyneessä maailmassa. Sellaista oli halveksittuna, korvessa köyhänä elävä Suomen kansa kätköissään luonut. Nähtiin kuinka ylevissä ajatuksissa tämä kansa oli askarrellut, millaista kauneutta se kaikkialla näki.
Käännösten kautta tutustui Kalevalaan myöskin maamme sivistynyt ruotsinkielinen väki. Kalevala lähensi sitä varmasti paljon suomalaiseen kansaan ja avasi monen silmät näkemään maan suomalaisessa väestössä muutakin kuin halveksittavaa ja tietämätöntä joukkoa. Kalevalan kauneus herätti monessa heistä rakkauden siihen kansaan, joka oli Kalevalan luonut. Siten Kalevala teki samaa suomalaiskansallista herätystyötä, jota Snellman voimakkailla kirjoituksillaan saarnasi ja jota Runeberg teoksillaan edisti.
Kalevalan ilmestyminen kohotti suuresti suomalaisten arvoa ja nosti jokaisen suomalaisuuden ystävän päätä. Kalevala osotti, että Suomen kansalla oli paljon hengenaarteita. Tuomalla ne päivän valoon, kehittämällä henkisiä kykyjään yhä edelleen, se voi Kalevalan lisäksi tuoda vielä paljon muuta maailman yhteiseen sivistysaartehistoon, tuoda sinne sellaista, mitä muilla kansoilla ei ollut. Se, että suomalaisilla oli Kalevalassaan tarjottavana lisiä maailman sivistykseen, nosti paljon heidän itsetuntoaan ja arvoaan. Tämän kansan ei tarvinnut aina ja yksinomaan lainata toisten sivistystä, sitä jäljitellä ja sillä elää, sekin voi jotain antaa, sekin voi luoda jotain omintakeista ja itsenäistä.
Nyt me tiedämme kuinka hedelmällisesti Kalevala on vaikuttanut koko sivistyselämäämme. Puhumatta laisinkaan sen merkityksestä kansalliselle heräämiselle ja sitä tietä ilmenevästä välillisestä vaikutuksesta, tarvitsee vain mainita, kuinka äärettömän paljon kirjakielemme, sivistyksemme tulkki, on rikastunut Kalevalasta, joka toi kirjakielen käytettäväksi rikkaan varaston uusia sanoja, lausetapoja ja sanakuvia. Tässä suhteessa se on edelleen ehtymättömänä lähteenä. Monia suomalaisia taiteilijoita on Kalevala innostanut luovaan työhön. Niinpä sen henkilöitä ja tapahtumia ovat kuvanneet suurimmat taiteilijamme, kirjailijat, maalarit, kuvanveistäjät, säveltäjät.
Kalevala on ollut ja on yhä edelleen suomalaisen kansallistunnon ylpeys ja lujin kulmakivi suomalaisen sivistyksen rakennustyössä. Ja Kalevala on kantanut Suomen nimeä kauimmas ulkomaille.
Muita kansan suusta koottuja teoksia.
Runonkeräysmatkoilla liikkuessaan Lönnrot sai paljon muitakin runoja kuin kertovaisia, jotka hän oli sovittanut Kalevalaan. Varsinkin laulurunoja kertyi runsaasti. Näitä viimeksi mainittuja kootakseen Lönnrot teki pari erikoista matkaakin. Tulokset hän sitten järjesti kokoelmaksi nimeltä »Kanteletar, elikkä Suomen Kansan Vanhoja lauluja ja virsiä». Nämä laulut kuvastavat herkimmällä tavalla suomalaisten tunne-elämän liikehtimistä ja väreilemistä. Milloin ne kertovat laulajainsa ilomielestä, milloin sydänsurusta, milloin suurista tai vähäisistä huolista; äiti niitä laulellen pienokaisensa uneen tuudittaa tai rakastunut nuorukainen niillä ikäväänsä viihdyttää. Mikä niiden sisältönä kulloinkin lienee, aina ne soivat yhtä vienosti, aina tulkiten kansan sielun parhaita, kauneimpia ominaisuuksia. Laulakaamme:
»Ikävät on illat pitkät, apiat on aamuseni, ikävät on yötkin mulla, ajat kaikki katkerimmat»,
ja tuntuu siltä kuin ikävä omaan sieluumme pyrkisi, kaiho mielemme täyttäisi. Laulujen tunnelma on niin välitön, että tullessamme kosketuksiin sen kanssa joudumme sen valtaan.
Kanteletarta järjestäessään Lönnrotin ei tarvinnut useampia lauluja yhteen sovittaa saadakseen niistä täydellisempiä. Tällaisesta yhdistelemisestä eivät laulut olisi parantuneet hiukkaakaan. Päinvastoin ne olisivat menettäneet luonnollisen välittömyytensä ja viehätyksensä. Lönnrot itse sanoikin, että »ei yksikään kukka ole arempi vierasta koskemista suhteen kuin kansanlaulut». Millaisina kansa ne lauloi, sellaisina ne oli julaistava.
Kansan suusta kuuli Lönnrot vielä lukemattoman määrän sananlaskuja. Ne hän julkaisi yhdessä paksuna kirjana Suomen Kansan Sananlaskuja. Tämä kokoelma sisältää yli 7 tuhatta sananlaskua. Suomen Kansan arvoituksia hän kokosi ja julkaisi enemmän kuin puolitoista tuhatta. Vielä julkaisi hän Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja, joista myöskin tuli paksu kirja.
Sanomalehtimies.
Ihmeelliseltä tuntuu, mihin kaikkeen Lönnrot ehti. Hän hoiti lääkärinvirkaansa, saaden tosin ajoittain virkavapautta, teki pitkän pitkiä runonkeräysmatkoja, vuosikausien uutteruutta vaativina töinä järjesti ja julkaisi keräyksensä ja sen ohessa toimitti sanomalehtiä. Hänen ensimäinen lehtiyrityksensä oli Mehiläinen. Vaikka se ilmestyi ainoastaan kerran kuussa, antoi se kyllin puuhaa, kun lehti painettiin Oulussa ja hän itse asui Kajaanissa ja posti näiden kaupunkien välillä kulki siihen aikaan kerran viikossa. Lehdessä Lönnrot tarjosi helppotajuista ja herättävää lukemista kansalle. Mutta tilaajia oli lehdellä vähän. Tilausmaksuista kertyi suunnilleen puolet lehden painatus- ja lähetyskustannuksista. Selvää rahallista tappiota se tuotti noin 350 ruplaa vuodessa ja toimitustyö jäi kokonaan palkitsematta. Näin vaikeista oloista huolimatta Lönnrot jatkoi lehden toimittamista, kunnes rettelöt viranomaisten ja lehden painajan välillä pakottivat lopettamaan työn. Jonkun ajan kuluttua Lönnrot ryhtyi uudestaan julkaisemaan sitä painattaen lehden Helsingissä, mutta tilaajain vähälukuisuuden vuoksi lakkasi se tälläkin kertaa pian.
Oltuaan tehokkaasti avustamassa kansallista sivistystä palvelevaa aikakauskirjaa Suomi, hän perusti Snellmanin kanssa Kuopioon Kirjallisuuslehden (Litteraturblad), kun Snellmanin siihen asti toimittama lehti »Saima» oli lakkautettu. Ystävälleen tahtoi L. olla avuksi.
Kun 1850 oli annettu kielto käyttää suomenkieltä muissa kuin uskonnollista hartautta tai taloudellista hyötyä tarkoittavissa kirjoituksissa, lamautti se suomalaisen sivistyksen ystävät kokonaan. Lönnrot yksin uskalsi rohkeasti työhön käydä. Taloudellista hyötyä voi kansalle tuottaa monellaisia asioita koskevilla neuvoilla. Niinpä hän ryhtyi julkaisemaan Oulun Viikko-Sanomia. Ja vaikka sensuuri oli tavattoman ankara, mielivaltainen ja pikkumainen, ei hän siitä valitellut. Päinvastoin: »kaukana meistä olkoon näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä ei muka olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi.» Ei etsinyt se mies itselleen puolustusta toisten moittimisesta. Kelpaisipa meidän päiviemme sanomalehtimiesten ottaa esimerkkiä.
Opettavaisia kirjoja.
Kansan parasta aina katsovana Lönnrot koetti antaa kansalle hyödyllisiä neuvoja. Mutta ollen erittäin hyväntahtoinen hän ei asettunut jyrkästi kansan katsantotapoja vastaan, jolloin hänen neuvonsa olisivat herättäneet epäluottamusta. Kansan käyttämät puoskarit ja poppamiehet »katsoivat» aineet, joita he antoivat taudin karkoittamiseksi, rakkauden nostattamiseksi tai muuhun sellaiseen tarkoitukseen. Kun Lönnrot määräsi lääkkeitä sairaille, kysyttiin häneltäkin, oliko hän »katsonut» voiteet. Hän silloin selitti »katsovansa» niitä kotona isomman määrän yhdellä kertaa. Näin Lönnrot sai annetuksi oikeita neuvoja ja niihin uskottiin ja niitä seurattiin. Siksipä hänen kirjansa Suomalaisen talonpojan kotilääkäri tuli erittäin suosituksi. Myöhemmin hän kirjoitti vielä aiheesta »Minkätähden kuolee Suomessa niin paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa».
Kajaanin ympäristö on köyhää seutua. Viime kesänä siellä syötiin pettuleipää ja niin kai tehdään tälläkin hetkellä. Lönnrotin aikoina kato ja nälkä olivat vieläkin tavallisempia. Matkoillaan hän näki kansan surkeuden ja toimitti suomeksi »Gustava Schartaun Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina». Samoille nälkämaille lähetti hallitus hänet kerran Helsingistä neuvomaan kadon kohtaamalle ja hädänalaiselle rahvaalle, kuinka jäkälästä voi paistaa leipää. Jotta hänen neuvonsa jäisivät pysyväisiksi, hän julkaisi neuvonsa pienenä kirjasena.
Suomenkielen tutkija ja kirjakielen rikastuttaja ja vakaannuttuja.
Sen lisäksi, mitä ennen on sanottu Lönnrotista suomenkielen tutkijana, mainittakoon, että hän julkaisi tieteellisiä kirjoituksia Suomen sukulaiskielistä vepsästä ja Inarin Lapin murteesta. Hän oli todella kielimies. Vieläpä niin suuressa määrässä, että häntä on sanottu Castréniin asti etevimmäksi suomenkielen tutkijaksi. Muu kuin kielimies ei olisi voinut suorittaa sellaista jättiläistyötä kuin suuren Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan valmistaminen oli. Millainen kielentuntija Lönnrot oli, ei vielä käy selville, jos sanotaan, että hänen sanakirjassaan oli 160,000 sanaa. Jonkunlaisen käsityksen tästä sanarikkaudesta saamme, kun vertaamme tätä sanojen paljoutta omaan sanavarastoomme. Jokapäiväisessä puheessa käytämme muutamia satoja eri sanoja. Rikaskielisimmätkin meistä käyttävät ja tuntevat vain muutamia tuhansia. Hänen kirjassaan on sanoja kymmeniä kertoja enemmän! Tämän mahtavan kielemme varaston järjestäminen vaatikin Lönnrotilta jonkun hetken joka päivä 17 vuoden aikana.
Kirjakieltä hän rikastutti monella tavalla. Perehtyneenä suomenkielen kaikkiin päämurteisiin hän toi kirjakielen käytettäväksi eri murteitten rikkaat sana- ja lausevarastot. Kun suomenkieltä ruvettiin kirjoituksessa enemmän viljelemään, tarvittiin kaikilla sivistyselämän eri aloilla uusia sanoja, aivan uusia, jollaisia ei missään murteessakaan ollut. Silloin Lönnrot teki uusia sanoja. Hänen esimerkkinsä ja menestyksensä innosti toisiakin menettelemään samoin. Näin uudistettu kirjakielemme on sittemmin päässyt niin kehittymään, että omintakeisten sivistyssanojen runsaudessa sillä lie vertoja harvassa muussa kielessä. Uusien sanojensa käytön hän pani alulle ennen mainituissa kirjoissaan ja suomentamalla kreikkalaisia runoja, Runebergin lauluja, Kauppakaaren ja Maakaaren, Lainopillisen käsikirjan y.m. Lönnrotin kielitaitoa tarvittiin Suomalaista Virsikirjaakin valmistettaessa. Hän oli muita pätevämpi valvomaan virsien kielellistä asua ja virsikirjakomitean töissä innostuneena hän itse sepitti joitakuita ja mukaili sekä suomeksi käänsi muutamia satoja virsiä. Erikoisesti mainitsemista ansaitsee, että kun Suomi sai oman rahan, Lönnrot risti sen, hän antoi nimen »markalle» ja »pennille».
Hänen aikoihinsa asti suomen kirjakieli oli täynnä muukalaisuuksia, eritoten ruotsinkielestä lainattuja, tai paremmin sanoen väännettyjä sanoja ja lausetapoja. Lönnrotin kirjallinen tuotanto, eritoten sanakirja, on johtanut suureen puhdistustyöhön tässä suhteessa, niin että muukalaisuudet sekä sanavarastossa että lausetavoissa vähitellen ovat tulleet karsituiksi pois.
Minkälaista oli Lönnrotin kirjoituksissaan käyttämä kieli, siitä olemme jo nähneet eräitä esimerkkejä. Lainaamme tähän vielä muutaman lauseen hänen sanojaan, jotka hän kirjoitti oltuaan vasta vähän aikaa Kajaanissa: »Ja valitettava asia on se, etten saata ja ennätä ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka’ulla, jotka jo ovat täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän asti ennättänyt kysyäkkään.» Tästä näemme, että hänen oikeinkirjoituksensa ja kielenkäyttönsä poikkeaa hiukan nykyisestä. Se ei ole ihmeellistä, kun muistamme, että noiden rivien kirjoittamisesta on kulunut enemmän kuin 80 vuotta, ja että kieli — niin oma kielemme kuin kaikki muutkin — kehittyy ja muuttuu lakkaamatta.
Supi suomalaisena miehenä Lönnrot jos kukaan osasi jo lapsuudesta asti käyttää suomenkieltä yhtä hyvin ja paremminkin kuin hänen aikalaisensa yleensä. Mutta kun hän oli saanut kouluopetuksensa ruotsiksi, hän arveli osaavansa käyttää sitä kieltä varmemmin kirjoituksessa. Koko hänen toimintansahan muodostui sittemmin työskentelyksi juuri suomenkielisen kirjallisuuden alalla, perehdyttäen hänet yhä syvemmin sekä sen tieteellisiin että käytännöllisiin puoliin. Täten hänestä kehittyi suomalaisen kirjakielen luoja, sen taitava suunnittelija, vaikka hän tosin ei itse itseään sellaisena pitänyt, vaan arveli nuorempien kirjailijain kielenkäyttöä omaansa paremmaksi. Tämä oli sitä kainoutta ja vaatimattomuutta, joka oli yleensä Lönnrotin luonteen peruspiirteenä.
Vähän oli kirjakieltämme ennen Lönnrotia viljelty. Ja mikä pahinta, niihin aikoihin monet suomenkielen harrastajat olivat ruvenneet käyttämään kirjoituksessa kotipaikkojensa murteita. Jos asiat olisivat saaneet pysyvästi siihen suuntaan kehittyä, olisi kaikille suomalaisille yhteisen kirjakielen käynyt niin ja näin. Se taas olisi ollut arvaamattomaksi vahingoksi juuri heräävälle suomalaiselle kansallistunnolle. Mikä olisi pystynyt lujittamaan kansan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ellei sillä olisi ollut yhteistä kieltä? Ja suurimmaksi osaksi Lönnrotin ansioksi on laskettava, että kirjakielemme pelastui hajaantumiselta. Siihen asti oli kirjakieli perustunut pääasiassa länsi-suomalaisille murteille. Kalevala, Kanteletar, Sananlaskut, Sanakirja sisälsivät äärettömän varaston itäsuomalaisia sanoja ja lausetapoja. Kirjoituksissaan hän osasi erinomaisen hyvin sovittaa vanhaan kirjakieleen näitä uusia varastoja ja muotoja. Tämä Lönnrotin uudistettu kieli pääsi vähitellen yleiseen käytäntöön. Niin vaatimaton käsitys kuin Lönnrotilla onkin itsestään kielimiehenä, hänen menettelynsä pakotti vähitellen murteitten puolesta kiivailijat vaikenemaan, joten kirjakielemme pääsi kehittymään nykyiseen suuntaansa, niin ettei siinä mikään murre ole yksin vallalla, vaan kaikki murteet ovat saaneet antaa siihen parhaat sanansa ja sattuvimmat lausetapansa. Tämä oli suureksi hyödyksi kirjakielellemme, jota nyt yhtä hyvin ymmärretään maan kaikissa osissa.
Lönnrot vaati suomenkielelle täyttä kelpoisuutta ruotsin rinnalla virka- ja oikeuskieleksi. Hallituksen asettamassa komiteassa, jossa asiaa pohdittiin, ihmeteltiin, että hänkin vaati suomenkielen pääsyä valtaan niin äkkiä. Lönnrot oli selittänyt, ettei hän vaatinut sitä äkkiä, »vaan en myös», sanoi hän, »salli, ettei pääse ikinä». Suomalaisen kansallisuuden herääminen oli hänelle kallis asia. Se taas oli riippuvainen suomenkielen oikeuksista. Siksi hän eräässä puheessaan lausui m.m. että luulisi »selväksi, ettei nykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkieltä», ja edelleen: »Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki haukkuma-nimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua.» Mikään riitapukari ja puoluemies hän ei kuitenkaan ollut, vaan teki hiljaisuudessa suurta työtänsä suomenkielen hyväksi.
Raittiusharrastuksia.
Kajaanissa juotiin. Juotiin oikein vahvasti. Missäpä silloin ei niin olisi tehty! Auttaakseen pahimpia juoppoja Lönnrot perusti Kajaaniin raittiusseuran. Hän valmisti seuralle säännöt, joiden mukaan jäseniltä ei vaadittu ehdotonta raittiutta — sellaista liikettä ei siihen aikaan vielä tunnettukaan —, mutta tarkkaa kohtuutta oli noudatettava. Kerrotaan, että suuria juoppoja liittyi seuraan, mutta kun Lönnrotilla oli paljon muita puuhia, ei hän joutanut pitämään huolta seurasta, ja se nukkui vähitellen. Myöhemmin hän käänsi ja mukaili pari raittiuskertomustakin, Kolme päivää Sairion kylässä ja Vilho Linterin historia, ja julkaisi ne Raittiuden Ystäväin Seuran toimituksissa.
Lönnrot ihmisenä.
Vaikka Lönnrot saavutti kunniaa, kohosi yhteiskunnan korkeimmille portaille, ei hän unohtanut koti-torppaansa eikä sukulaisiansa siellä. Hän kirjoittaa: »Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaaseen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat, kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kallioilta. — — — Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen kulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi, jokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, jota niin hyvin ymmärrän,» Hän rakasti kotiseutuaan.
Vanhemmistaan hän piti hyvää huolta. He asuivat hänen luonaan, hänen omistamassaan talossa lähellä Kajaania. Samoin asui hänen luonaan pari veljeä jonkun aikaa. Veljensä poikia hän kouluutti, yhden papiksi asti. Muita sukulaisiaan hän samalla tavalla auttoi koulutielle, toimitti heille työpaikkoja ja koetti heistä huolehtia parhaansa mukaan.
Ennen on jo mainittu Lönnrotin työteliäisyydestä. Tässä palattakoon vielä hänen ahkeruuteensa. Jouten hän ei osannut eikä tahtonut olla. Kun hän asui maalla ja sairaitten vastaanottotunti oli kaupungissa, oli hänellä kummassakin paikassa eri työnsä, jotta voi aina jonkun rivin kirjoittaa, milloin vapaata aikaa tuli. Matkoilla ollessa hänellä oli aina työ mukana. Jos milloin piti odottaa soutumiestä tai kyytipoikaa, kun tämä haki ja valjasti hevosen, silloin hän kaivoi laukustaan paperit esille ja ryhtyi kirjoittamaan. Kerrotaanpa hänen ahkeruutensa olleen niin suuren, että hän »ystäviensä seuraankin ottaa työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on iloinen». Tällainen ahkeruus vain tekikin mahdolliseksi sen, että hän ehti suorittaa suunnattomat työnsä.
Ruumiillistakaan työtä hän ei pelännyt. Niinpä hän eräänä kesänä Laukossa ansaitsi 200 taaleria kuokkimalla. Suuri joukko kartanossa ollutta herrasväkeä oli ryhtynyt työhön, toiset väsyivät ennen pitkää, Lönnrot yksin jaksoi sellaistakin työtä tehdä työnä, ei vain vähän aikaa leikkiä.
Räätälintaitoaan hän myös osasi käyttää läpi koko ikänsä. Laukossa ollessaan hän kerran leikkasi itselleen päällystakin ja kun siitä tuli kovin hyvä, kartanon rengit tulivat sen jälkeen kaikki leikkuuttamaan takkinsa hänellä. —- Kerran taas Arkangelissa hän oli Castrénin kanssa menossa kuvernöörin luo. Matkalla koira repäisi hänen juhlahousunsa. Silloin oli palattava asuntoon, jossa Lönnrot paikkasi housut, kuten taitava räätäli ainakin.
Lönnrot oli tavattoman vaatimaton. Töistään hän kertoo: »Kun tulin piirilääkäriksi tänne (Kajaaniin) laulujen lievemaille, sillä ei nämäkään oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä, aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi minua miellyttämään ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita, sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä.» — Mies ei ylvästellyt.
Kotioloissa hän oli kuin kansan mies ainakin. Hän oli kova kahvinjuoja, ankara tupakkamies ja löylyn rakastaja. Itse hän usein laittoi vuoteensa, parsi sukkansa, pesi nenäliinansa, korjasi kenkänsä ja vaatteensa, sitoi kirjoja, hän jutteli palvelusväen kanssa töistä kuten talon isäntä ainakin. Kun hän sitten kulki tuohivirsut tahi lapikkaat jalassa, kulunut takki yllä, kukapa olisi voinut luulla häntä professoriksi tai kunnianarvoisaksi kanslianeuvokseksi. Sen vuoksi sattuikin ihmisille, jotka häntä eivät tunteneet, tavantakaa erehdyksiä.
»Pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä ukon ja pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä kantaa nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten professorina makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden pakeille.»
»Joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko mukanaan, saapuu johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle. Mahtava emäntä tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden soutuäijälle ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen asettavan ukkonsa kunniapaikalle pöydän päähän.»
Kestikievariin oli ilmoitettu, että kanslianeuvos Lönnrot tulisi sinne pian ja matkustaisi edelleen, ja oli pyydetty varaamaan hänelle hevonen ja hyvät ajoneuvot. Siellä laitetaan kaikki valmiiksi. Kun Lönnrot sitten tulee ja pyytää hevosta, luvataan se hänelle, mutta ei annettu parempia rattaita, vaan selitetään, että ne on tilattu kanslianeuvos Lönnrotille. Tämä ei korjannut toisten erehdystä, vaan lähtee ajamaan huonommilla. Hetken kuluttua tulee toinen matkustaja ja pyytää hevosta. Hänelle selitettiin, että heillä kyllä oli hevonen, mutta sitä ei voitu antaa, koska se oli tilattu kanslianeuvos Lönnrotille. Silloin vieras sanoi Lönnrotin jo tulleen, vastaan, joten he voivat huoletta antaa hänelle hevosen. Talon väki nyt päivittelemään, etteivät he voineet uskoa sellaista ukkoa niin suureksi herraksi.
Ja hyväntahtoinen oli Lönnrot. Mielellään hän auttoi, missä näki apua tarvittavan. Jos suinkin oli mahdollista, hän menetteli niinkuin toiset tahtoivat. Hän sai jäädä varjoon ja huomaamattomaksi, se ei merkinnyt mitään.
Hänen jalomielistä avuliaisuuttaan kuvaa muuan tapaus. Lönnrot oli saanut tyttäriltään uuden takin ja he kehottivat häntä antamaan vanhan takkinsa ruotiukolle. Hän arveli itse kyllä voivansa pitää vanhaa takkia ja antoi ukolle uuden, koska vanhan ja kuluneen antaminen olisi muka ollut kovin alentavaa tälle.
Hänen avuliaisuudestaan sai nauttia koko Sammatti. Kuntalaisia hän auttoi neuvoilla, hän puuhasi lainakirjastoa ja lukutupaa, hän kustansi monta neitosta seminaariin. Vaimonsa ja tyttäriensä kuoleman johdosta hän lahjoitti rahoja kansakoulun perustamiseen, koulurakennuksen laajentamiseen, vaivaisille, kirkolle, lahjoittipa kirkkoon alttaritaulun. Kun Sammatissa ei ollut pappia, hankki Lönnrot itselleen saarnaluvan ja toimitti jumalanpalveluksia, ja hänen toimestaan Sammatti sittemmin sai oman papin. Kaikin tavoin hän koetti nostaa kotipitäjänsä elämää.
Vieläpä hän testamentissaankin muisti Sammattia. Hänestä näytti lastenkasvatus siellä olevan huono, ja hankkiakseen pitäjäläisilleen mahdollisuuksia saada siinä suhteessa hyviä tietoja, hän määräsi summan emäntäkoulun perustamiseksi. Ja vielä tälläkin hetkellä toimii Sammatissa »Elias Lönnrotin emännyyskoulu».
Sellainen oli Elias Lönnrot.
* * * * *
Kolme nimeä, Lönnrot, Snellman ja Runeberg rinnastetaan aina. Yhtaikaa he kyntivät, kukin oman vakonsa. Samaan aikaan suorittivat he elämäntyönsä. He ohjasivat Suomen kansan elämän uusille urille. Tapahtui suuri kansallinen ja valtiollinen herääminen, isänmaa, Suomen kansa tulivat entistä paljoa merkitsevämmiksi sanoiksi. Eikä tässä herätystyössä Lönnrotin ansio suinkaan ollut vähin. Salokylien kätköistä hän toi Suomen kansalle sen oman hengen, sen tulevan sivistyksen ytimen, antoi perustuksen vasta luotavien hengentuotteitten omintakeisuudelle.
Lönnrot oli onnellinen siinä suhteessa, että hän jo eläissään sai tuntea kansalaistensa kiitollisuutta ja kunnioitusta suurista töistään. Moni muu ansiokas, koko kansan elämään voimakkaasti vaikuttava henki on eläissään jäänyt huomaamattomaksi, jopa saanut osakseen vihaa ja vastustusta teoista, joiden suuri arvo on huomattu vasta hänen kuolemansa jälkeen, jolloin pystytetyt muistomerkit eivät enää ole häntä eteenpäin kannustamassa. Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura täytti 50 vuotta, vietettiin tapahtumaa suurilla juhlallisuuksilla. Tietysti Lönnrotin yhtenä seuran perustajista olisi pitänyt olla juhlilla mukana. Mutta kun hän siellä pelkäsi joutuvansa yleisen huomion esineeksi, lähti hän juhlia karkuun Kajaaniin asti. Hänen suureksi harmikseen oli hänen kunniakseen kuitenkin järjestetty juhlat Kuopioon sekä Kajaaniin, vieläpä paluumatkalla Ouluun, Vaasaan ja Turkuun.
Täyttäessään 80 vuotta hän ei enää voinut välttää yleistä juhlimista. Helsingissä pidettiin hänen kunniakseen suuret kansalaisjuhlat, monen monet lähetystöt kävivät häntä tervehtimässä, hän sai kukkia, seppeleitä, albumeja, lähettipä itse kenraalikuvernööri vanhukselle kunniatervehdyksensä. Sanomalehdet julkaisivat juhlanumeroja, ilmestyi juhla-albumeja, ympäri koko maan juhlittiin silloin. Niin yksimielinen ja jakamaton oli hänelle osotettu kunnioitus.
Lönnrot oli suuri töissään, hän oli esikuvaksi kelpaava yksityisessä elämässään. Hän oli aito suomalaisen miehen perikuva, suomalaisuuden suurmiehistä suurin. Kansalleen hän on tuonut sen omat, parhaat luomat, ikiaarteet lahjoittanut. Siksi on hänen patsaansa Helsingissä ainaisiksi ajoiksi todistamassa hänestä: »Sain sanat salasta julki.»
Juhana Vilhelm Snellman syntyi Tukholmassa 12 p. toukok. 1806. Vanhempiensa mukana tuli sittemmin Kokkolaan. Kävi koulua Oulussa ja tuli ylioppilaaksi Turkuun 1822. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän suoritti kandidaattitutkinnon ja jatkettuaan opintojaan tuli neljä vuotta myöhemmin nimitetyksi filosofian dosentiksi, palkattomaksi opettajaksi yliopistoon. Matkusteli sittemmin muutamia vuosia ulkomailla opiskellen yhä edelleen. Palattuaan sieltä hän tuli Kuopioon yläalkeiskoulun rehtoriksi. Toimitti Kuopiossa muutamia sanomalehtiä. Siirtyi Helsinkiin toivoen saavansa professorin viran, mutta joutui erääseen liikkeeseen konttoriapulaiseksi, sillä jollain täytyi elää. Nimitettiin 1856 siveysopin ja »tieteitten järjestelmän» professoriksi, 1863 senaattoriksi. Oli Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä. Kuoli Kirkkonummella 4 p. heinäk. 1881.
Tässä Snellmanin elämänpuitteet kaikessa lyhykäisyydessä. Näiden puitteiden sisällä on suoritettu suunnaton työ isänmaan hyväksi, suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi ennen muuta.
Suomen olot viime vuosisadan alkupuolella.
Minkälaisiksi olivat olot Suomessa kehittyneet Ruotsin vallan viimeisinä aikoina, sitä on aikaisemmin kuvattu. Sama olotila jatkui v. 1809 jälkeenkin. Mitä Suomessa oli sivistynyttä, kaikki se oli umpiruotsalaista. Yliopisto oli ruotsalainen, opetuskieli kouluissa oli ruotsi, virkamiesten, yleensä kaikkien sivistyneitten puhekielenä oli ruotsi, se oli virastojen, se oli tuomio-istuimien kieli. Ja tämä sivistynyt sääty pysyi jyrkästi erillään suomalaisesta kansasta. Suomenkieltä se ei taitanut, ei edes halunnut osata. Olisihan ollut häpeäksi sivistyneelle ihmiselle puhua samoin kuin tietämätön ja raaka kansa. Jos suomalainen talonpoika oli tähän asiaintilaan tyytymätön, minkäpä sille voi. Oppikoon ruotsia! Jos hän joskus saikin syyttömästi kärsiä, kun tuomari ei kunnollisesti ymmärtänyt hänen kieltään, syyttäköön omaa taitamattomuuttaan, arvelivat nämä herrat. Jos hän saikin kuluttaa vähiä rahojaan käännättämällä tarvitsemiaan asiakirjoja ruotsista suomeksi tai kirjoituttamalla asiakirjojaan vieraalla kielellä, ja jos tällöin kaikenkarvaiset kirjurit tekivätkin hänelle kepposia, ei se herroja surettanut. Jos suomalaisen opintielle pyrkiessä tulikin ensi työksi suurella vaivalla perehtyä ruotsinkieleen, oli se, väitettiin, vain siunaukseksi hänelle, kun hän siten pääsi osalliseksi suuresta germaanisesta sivistyksestä, jonka välittäjänä suomalaisille oli juuri ruotsinkieli. Jos tällä tavalla suomalaisia ruotsalaistui, ei se ollut vahingoksi. Päinvastoin. Hekin pääsivät nyt sivistyneitten joukkoon.
Kaikkea tätä sai suomalainen väestö, sikäli kuin pystyi asioita arvostelemaan, tyynesti kestää. Mitäpä se olisi voinut tehdä asian auttamiseksi?
Huolimatta sivistyneen säätymme itsetietoisuudesta ja suuresta paremmuuden tunteesta suomalaisten rinnalla, oli sivistyselämämme hyvin kuollutta maan tultua yhdistetyksi Venäjään. Ennen oli yhteys ja osanotto Ruotsin elämään pitänyt harrastuksia vireillä täällä. Nyt ei enää ollut sellaista yhteyttä. Maamme sivistyselämä oli nyt riippuva yksinomaan tämän maan omista miehistä. Mutta kaikkien työtä lamautti epätietoisuus siitä, minkälaiseksi tulevaisuus oli muodostuva. Niiden lupausten ja vakuutusten merkitystä, joita oli annettu Porvoon valtiopäivillä kummaltakin puolelta, ei vielä oikein käsitetty. Pelättiin, ettei olisi mitään hyvää odotettavissa, kun maa oli yhdistetty niin suuren ja mahtavan kanssa. Maamme johtavat miehet arvelivat, että oli parasta pysyä niin hiljaa kuin mahdollista. Jos täällä ei tapahtuisi mitään, ei Venäjän taholta silloin olisi syytä asioihimme sekaantua. Saataisiin elää rauhassa. Ja viranomaisemme pitivät hyvän huolen siitä, että tämä rauha oli kaikin puolin häiritsemätön. Niin kuin asiat olivat, niin tuli niiden pysyäkin. Mistään uudistuksista ei saanut olla puhettakaan. Uudistusten toivominen olisi merkinnyt tyytymättömyyttä vanhaan. Mutta vanhasta, olevista oloista ei saanut lausua minkäänlaista arvostelua, sillä sehän olisi ollut hallituksen, olevista oloista huolehtijan, moittimista. Hallitusta vastaan lausuttu moite voitiin taas katsoa vallankumoukselliseksi aikeeksi, joten täysi hiljaisuus ja tyytyväisyys oli ainoa oikea elämistäpä.
Tällaiset olivat Suomen olot, kun Snellman alkoi vaikutuksensa. Sen ehtona oli hänen edellä käynyt kehityksensä ja siihen on meidän ensin tutustuttava.
Nuoruus.
Kerrotaan, että Snellmanin esi-isillä olisi ollut suomalainen sukunimi Virkkunen. Sitä ei ole saatu sitovasti todistetuksi. Joka tapauksessa he olivat suomalaisia, olipa heidän nimensä mikä hyvänsä. Snellmanin isä oli merimies. Opintielle hän oli aikonut, oli tullut ylioppilaaksi, lukenut sitten filosofiaa, mutta joutui lopullisesti elämään merimiehenä. Perhe asui Snellmanin syntyessä Tukholmassa. Mutta kun sitten Suomi erotettiin Ruotsista, siirtyi perhe Suomeen, jossa nuori Juhana Vilhelm pantiin kouluun. Oppineena miehenä tahtoi isä antaa tietoja pojalleenkin.
Tällöin jo ilmeni pojan luontainen tarmo ja terävyys. Lukeminen oli hänelle helppoa. Koulunkäynti ei ollut rasitukseksi. Hän oli jo silloin toveripiirinsä etunenässä. Täti, jonka luona hän koulukaupungissa asui, huomasi myöskin hänen kykynsä ja arveli, ettei poika keskitielle jää, kehittyköön sitten hyvään tai huonoon suuntaan: »Jos sinusta tulee hyvä, niin sinusta tulee erittäin kunnollinen mies, mutta päinvastaisessa tapauksessa tulee sinusta täysi roisto.»
Tultuaan ylioppilaaksi Snellman rupesi lukemaan jumaluusoppia. Hänen oli valittava ala, jolla mahdollisimman pian pääsisi ansaitsemaan, sillä varattomuus ei olisi sallinut ryhtyä kovin pitkäaikaisiin lukuihin. Pari vuotta askarreltuaan papin tutkintoon valmistuakseen hän jätti sen homman ja antautui kokonaan opiskelemaan filosofiaa, tiedettä, joka koettaa tutkia ihmisen, hänen henkensä ja kaiken olevaisen syvimpiä perusteita. Hän ei voinut enää vastustaa mieltymystään tähän aineeseen, johon hän oli tutustunut jonkun verran jo isänsä avulla hänen kirjoistaan.
Opintoaika piteni näin kovasti. Mutta sitä ei auttanut surra, tiedonhalu, tutkimisinto oli tullut niin suureksi. Elatuksensa hän sai hankkia kotiopettajana, kuten kaikki varattomat ylioppilaat niinä aikoina. Tämä työ puolestaan viivytti lukujen loppuun saattamista. Mutta toiselta puolen seurustelu erilaisten ihmisten kanssa vuosien kuluessa laajensi nuoren miehen kokemuksia ja näköpiiriä. Varsin merkitseväksi tässä suhteessa muodostui n.s.
Lauantaiseura,
johon kokoontui läheisessä toveruudessa eläviä ylioppilaita ja maistereita keskustelemaan heitä kaikkia innostavista asioista. Ei ole harvinaista, että ylioppilaiden keskeiset seurat ovat paikkoja, joissa nuoret keskustelevat isänmaata koskevista asioista. Ei myöskään ole kovin harvinaista, että nuoret tällaisissa keskusteluissa saavat herätyksen ja innostuksen työhön, jolla voivat parhaiten isänmaata hyödyttää ja joka kokonaan määrää heidän vastaisen elämänsä suunnan. Mutta sellaista kuin Lauantaiseura ei ole koskaan ollut toista, ei jäsenten myöhemmin saavuttamaan kuuluisuuteen eikä seuran herättävään vaikutukseen nähden. Paitsi Snellmania kuului seuraan Lönnrot, Runeberg, Topelius, mainio kielentutkija M.A. Castrén, monia muita mainitsematta.
Seuran tärkeimpänä henkilönä lienee ollut Snellman. Hän antoi ja hän sai monia herätteitä tässä joukossa. Huomattuaan Suomen sivistyselämän kuolleisuuden he eivät voineet sille ummistaa silmiään. Eikä sensuuri eivätkä viranomaiset voineet estää heitä saamasta tietoonsa, mitä muualla maailmassa tapahtui. Heille ei jäänyt tuntemattomaksi kansallisuusaate, joka muualla raivasi itselleen tietä päästäkseen määräämään kansojen kohtaloista. Suomessakin oli kansa, suomalainen kansallisuus, saatava herätetyksi, oli saatava oikeuksia sen kielelle, oli saatava sille sivistystä ja saatava sitä kansan omalla kielellä: suomeksi. Silloin saisi Suomen kansa oman, suomalaisen sivistyneen luokan. Oppinut ei kansan silmissä enää olisi vieras, muukalainen, herra, joka kansan hyvästä olisi kokonaan välinpitämätön. Ja silloin, vasta silloin voisi Suomen suomalainen kansa turvallisena katsoa tulevaisuuteensa.
Lauantaiseuran nuoret jäsenet tahtoivat näin palvella koko kansaa, eikä vain käyttää hyväkseen sivistyneen ruotsalaisen luokan etuoikeutettua asemaa päästä virkoihin ja huolettomille päiville. Mutta he tiesivät, ettei pelkällä innostuksella pitkälle päästä. Siksi he tekivät ahkerasti työtä hankkiakseen itselleen tietoja ja kykyjä ja saavuttaakseen siten suuret päämääränsä. Ja nyt me tiedämme, että he onnistuivat aikeissaan.
Snellman on vaarallinen mies.
Suoritettuaan tutkintonsa ja valmistettuaan väitöskirjan Snellman nimitettiin dosentiksi yliopistoon. Hän oli mies, joka järkähtämättä teki mitä oikeana piti. Hän ilmoitti kerran pitävänsä luentoja akateemisen vapauden todellisesta luonteesta. Se oli yliopiston rehtorin mielestä aivan mahdotonta. Vapaus — huh, sehän oli hirveätä! Vapaudesta ei saanut hiiskahtaakaan ja nyt tämä maisteri aikoi yliopistolla julkisesti luennoida vapaudesta ylioppilaille, jotka muutenkin ottivat silloin tällöin itselleen liikoja vapauksia. Rehtori kielsi puhumasta semmoisesta aineesta. Snellman valitti rehtorin kiellosta yliopiston konsistorioon. Ei apua. Hän uudisti pyyntönsä saada puhua ilmoittamastaan aineesta, mutta ei saanut vastaustakaan. Ja ettei hän tekisi asiaa julkiseksi, kiellettiin asiasta syntyneiden pöytäkirjojen painattaminen. Lisäksi varakansleri kutsutti hänet luokseen ja uhkasi karkoituksella Siperiaan. Asiasta ilmoitettiin kenraalikuvernöörille, uhattiinpa se saattaa itse keisarin tietoon. Snellman koetti painattaa luentonsa, mutta sen esti sensuuri.
Hyvän huolen pitivät vallassa-olijat siitä, ettei ilmoille päässyt mitään vaarallista.
Mutta Snellman ei ottanut parantuakseen. Hän joutui uusiin rettelöihin yliopiston viranomaisten kanssa. Ylioppilaissa oli silloin tällöin ilmennyt vallattomuutta, jopa suoranaista tottelemattomuutta. Parhaaksi keinoksi heidän vastarintansa ja uppiniskaisuutensa taivuttamiseksi arveltiin ylioppilasyhdistysten, osakuntien, jakamista pienemmiksi. Aikaisemmin oli jaettu kahtia suuri Viipurilainen osakunta ja nyt jaettiin Pohjalainen, jonka v.t. kuraattorina Snellman oli ollut aikaisemmin. Kun uudet osakunnat, Eteläpohjalainen ja Pohjoispohjalainen, eivät itse valinneet kuraattorejaan, mihin heillä asetusten mukaan oli oikeus, määrättiin Snellman Pohjoispohjalaisten kuraattoriksi. Hän kieltäytyi selittäen syyksi, että osakunnilla oli oikeus itse valita kuraattorinsa. Seurasi nuhteita ja varoituksia, joista ei ollut mitään apua, ja lopulta häntä vastaan nostettiin syyte virkavirheestä. Konsistorio määräsi hänet erotettavaksi puoleksi vuodeksi dosentintoimesta ja menettämään yliopistosta saamansa apurahan ja hovioikeus, johon oli vedottu, tuomitsi hänet 100 taalarin sakkoon, vastaava 24 päivän vankeutta vedellä ja leivällä.
Asian päätyttyä näin, Snellman lähti ulkomaille, aluksi Ruotsiin.
Ulkomailla.
Ruotsissa oli Snellmanilla tuttuja, sillä siellä hän oli käynyt pikimmältään jo ennenkin. Tunnettu oli myöskin hänen toimintansa tiedemiehenä ja alottelevana sanomalehtimiehenä. Vuotta ennen lähtöään hän oli Suomessa julaissut muutamia numeroita aikakauskirjaa »Espanjan kärpänen» ruotsiksi. Kun Espanjan kärpänen puree, tuntuu se kipeältä. Ottamalla lehdelleen tällaisen nimen hän jo sillä tahtoi osottaa, että hän siinä aikoi lujasti iskeä sivistyselämämme arkoihin puoliin. Lehden kirjoitukset herättivät siksi toisaalla suurta ihastusta, toisaalla vihaa.
Kun nyt Snellman tuli Ruotsiin, vetivät hänen ystävänsä siellä kohta hänet kirjallisiin töihin ja yhteiskunnalliseen elämään. Se olikin Ruotsissa paljon vilkkaampaa kuin Suomessa. Tosin sielläkin sensuuri oli kova, sanomalehtiä lakkautettiin tuontuostakin, nostettiin painokanteita, määrättiin ankaria rangaistuksia, mutta tällä ei oltu saatu elämää niin tukahdutetuksi ja hiljaiseksi kuin Suomessa. Päinvastoin ankarat toimenpiteet aiheuttivat vastalauseita ja melskeitä yleisön puolelta. Suuri yleisö, talonpoikainen rahvaskin, seurasi siellä jo maan asioita, se jo luki sanomalehtiä. Se voi sen tehdä, sillä sivistynyt sääty ja sanomalehdet käyttivät samaa kieltä kuin sekin. Toisin siis kuin Suomessa. Oli sen vuoksi luonnollista, että Snellmania suuresti viehätti päästä sanomaan sanansa yhteiskunnallisista, valtiollisista ja sivistyskysymyksistä ja hän kirjoitti ahkerasti nuorten ruotsalaisten kirjailijain sanomalehteen »Frejaan». Hän kirjoitti siihen tapansa mukaan suoria sanoja, jotka nostattivat häntä vastaan vihaisia kirjoituksia ja henkilökohtaisia parjauksia, toisaalta uusia ystäviä.
Mutta teki hän siellä vakavampaakin työtä. Pääasiallisesti tieteellisten opintojen vuoksi matkalle lähdettyään hän tutki uutterasti filosofiaa ja julkaisi tieteellisen teoksen »Akatemisista opinnoista» ja jatkon teokseensa »Filosoofinen alkeiskurssi». Sitten hän kirjoitti novellin »Sopii» jatkoksi erään ruotsalaisen samannimiselle kirjalle. Tämä ruotsalainen kirjailija oli koettanut todistella, ettei avioelämässä tarvita mitään muuta sidettä kuin rakkaus. Jos rakkaus loppuu, saa asianomaisten yhdyselämäkin katketa. Ja hän kertoo kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka tällä tavalla olivat alkaneet elämänsä papin heitä yhteen vihkimättä. Samassa talossa he asuivat, mutta kummallakin oli oma taloutensa, omat tulonsa ja menonsa, joista toisen ei tarvinnut mitään tietää. Kun tähän teokseen ilmestyi jatko, luultiin yleisesti, että kirjailija itse oli siinä tahtonut kumota edellisessä osassa esittämänsä näkökannan. Vasta vähitellen selveni, että sen olikin kirjoittanut Snellman. Hän kuvasi, mitenkä noiden ihmisten elämä edelleen kehittyi. He eivät olleet ottaneet kantaakseen niitä velvollisuuksia, joita yhteiskunta avioliittoon meneville asettaa. Heitä eivät sitoneet yhteiskunnalle sen viranomaisten välityksellä annetut lupaukset, eikä heillä siis ollut mitään ulkoapäin tulevaa velvoitusta huolenpitoon toinen toisestaan ja lapsistaan. Kun sitten mies joutui asumaan kaukana vaimostaan, ei hänen velvollisuudentuntonsa, jota ei tukenut mikään ulkonainen side, ollutkaan kyllin luja. Vaimo ja lapset jäivät kurjuuteen. Mutta yhä surkeammaksi kävi miehen omakin elämä, samoin kuin toisen naisen, jonka hän oli sitonut itseensä yhtä löyhillä perusteilla. Kun hän sitten huomasi kaiken kurjuuden ja onnettomuuden, jota hän oli ympärilleen levittänyt, oli ainoa keino päästä sen painosta jättää elämä.
Snellman oli sitä mieltä, että ihminen ei voi löytää onneaan yhteiskunnan ja sen lakien ulkopuolella. Ensi katsannolta tosin tuntuu siltä kuin lait ainoastaan rajoittaisivat hänen vapauttaan. Mutta itse asiassa ne suojelevat häntä asettamalla esteitä toisten mielivallalle, joka saattaisi tulla hänenkin vahingokseen. Ihmisen on vain sovellettava tahtonsa ja tekonsa lakien, s.o. yhteiskunnan etujen mukaiseksi, silloin hän on vapaa. Tällöin tietysti edellytetään, ettei laki ole kuollut kirjain, vaan laki, »joka elää yhteiskunnassa, se on: jota yhteiskunnan jäsenet pitävät kunniassa ja noudattavat».
Ruotsista Snellman meni Tanskaan, Saksaan ja Sveitsiin. Hän pääsi näkemään erilaista sivistystä, erilaisia oloja, tutustui eteviin tiedemiehiin ja niin kokosi matkalta tavattoman paljon uusia kokemuksia. Ettei hän siellä kulkenut vain levätäkseen, ihaillakseen kauniita maisemia ja nauttiakseen, siitä on todistuksena hänen matkan jälkeen kirjoittamansa teos »Saksanmaa, kuvauksia ja arvosteluja matkalta». Terävällä silmällä hän katseli ja arvostellen kirjoitti sikäläisestä yhteiskunnallisesta ja kirkollisesta elämästä, taloudesta, kulkuneuvoista, taiteesta y.m. Tieteellisten tutkimustensa tuloksena hän Saksassa ollessaan julkaisi saksankielellä filosoofisen teoksen »Personallisuusaatteen kehittyminen», mikä teos tuotti hänelle alallaan Pohjoismaiden etevimmän tiedemiehen maineen.
Matkallakin ollessaan hän oli usein kirjoittanut Freja-lehteen ja palattuaan Tukholmaan hän jälleen liittyi sen toimittajiin taaskin herättäen huomiota kirjoituksillaan. Mutta tieteellisiin töihin hän aina ehti. Nyt hän kirjoitti ruotsiksi suuren tieteellisen teoksensa »Valtio-oppi». Teos tunnustettiin mestarilliseksi, ankaran vakaumuksen ja työn tulokseksi. Mutta vanhoillisille se ei täysin kelvannut, sillä olevien olojen loukkaamattomuuden ja muuttumattomuuden kannalle hän ei voinut asettua. Eivät liioin antaneet hyväksymystään vapaamieliset, niin lujia velvollisuuksia hän asetti jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle perheeseen ja valtioon nähden.
Snellmanin mieli paloi jo kotimaahan. Hänen ruotsalaiset ystävänsä kehoittivat häntä jäämään Ruotsiin sanoen, että hän jotenkin varmaan ennen pitkää saisi professorinpaikan jossakin heidän yliopistossaan. Mutta Snellman ei antanut näiden houkutusten voittaa itseään. Vaikka hänen oli ollut puoli pakko lähteä Suomesta, vaikka hän tiesi, ettei häntä siellä ystävällisesti vastaan otettaisi, tahtoi hän sittenkin sinne mennä. Hän tiesi, miten paljon Suomen kansalta puuttui ja hänen rakkautensa siihen velvoitti häntä omalta osaltaan tuomaan apunsa kansalleen. Minkälaiseksi hän oli kansan tilan huomannut, näkyy kirjeestä, jonka hän aikaisemmin kirjoitti Suomeen eräälle ystävälleen.
Tässä kirjeessään hän sanoo, että »meidän isänmaaraukkamme on vuosisatoja vanhan epä-itsenäisyyden takia joutunut sille kannalle, ettei siinä ole mitään isänmaanrakkautta; sillä sivistynyt osa (ruotsalainen) ei vähintäkään välitä sivistymättömän (suomalaisen) henkisestä ja aineellisesta edistyksestä». Kansan enemmistö on pitkällisen sorron johdosta kääntynyt vain sisäänpäin eikä se osaa ajatella mahdolliseksikaan parempaa tilaa. »Ei suurta kansan enemmistöä koskaan voida kohottaa, niin kauvan kuin lainsäädäntö- ja opetuskieli on ruotsi. Siksipä ei voinekaan löytyä isänmaan ystäviä sivistyneiden joukossa; sillä näiden täytyy lähteä kansakunnasta, ei välinpitämättömästä vieraasta rodusta.» Jos asiat saavat jatkua tällaisina, on Suomen kansa tuomittu kuolemaan. »Sivistyksen voima on sen ainoa pelastus.» Omaksi tehtäväkseen hän tämän johdosta käsitti huutaa kaikkiin ilmansuuntiin, että näin todella olivat asiat. Ja sitä huutamaan hän nyt Suomeen palasi.
Kuopioon.
Hänen tuli saada jotain työtä elääkseen. Yliopistoon hän olisi mielellään tullut, mutta sinne oli tie suljettu. Konsistoriossa pidettiin häntä edelleen »valtaistuimen ja alttarin» vihollisena, vallankumouksellisena, jota ei mitenkään ollut päästettävä ylioppilaita villitsemään. Hän tarjoutui erään sanomalehden toimitukseen. Siellä pelättiin lehden hänen tähtensä joutuvan rettelöihin ja evättiin. Lopulta hän sai paikan Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina. Vallanpitäjät olivat tyytyväisiä. Vaarallinen mies oli kuin maanpakoon ajettu, sillä olihan hän nyt kaukana sydänmaassa, korpien keskellä, josta ei suurikaan huuto herrojen rauhaa häiritsisi.
»Saima».
Mutta Snellman ei kuluttanut aikaansa Kuopiossa vain koulun johtamisessa. Hän alkoi v. 1844 julaista uutta ruotsinkielistä, kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä »Saima». Se oli todella »huutavan ääni korvessa». Sillä tavalla ei Suomessa oltu sanomalehteä ennen toimitettu. Kirjoituksissa käsitellyistä aiheista ei oltu ennen julkisesti keskusteltu. Ja vaikka muissa lehdissä puhuttiin samoistakin asioista, ei niissä kirjoitettu samalla tavalla kuin »Saimassa». Niin pirteitä, niin arvostelevia, niin ivallisia ja niin leikillisiä kirjoituksia kuin Snellmanin kynästä lähti, ei oltu totuttu näkemään. Siksi lehti sai tilaajia ja uteliaisuudella sitä aina odotettiin. Jo lehden ensimäisessä numerossa, kirjoituksessa, jolla lehteä yleisölle tarjottiin, oli pisteliäitä sanoja sivistyneitten harrastuksista:
»Ja sitä paitsi saattaa Saima yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä vakuuttaa — — — hyödyttävänsä ja huvittavansa, tarjoovansa samalla valaisevaa ja viehättävää lukemista, suosivansa varsinkin isänmaallisuutta j.n.e., sillä hän tietää, että kunnioitettu yleisö ei missään tapauksessa ota hänen vakuutuksiaan todeksi, koska yleisö yhtä vähän kuin Saimakaan osaa vieraalla kielellä sanoa, mitä isänmaallisuus oikeastaan on, koska yleisö muuten on jo ennestäänkin valistunut ja koska ainoastaan kortinpeluu on viehättävää.»
Saiman tärkein merkitys on kansallisuuskysymyksen selvittely. Sivistyneelle säädylle siinä Snellman puhui, mitä kansallisuus on ja mikä oli tämän sivistyneen säädyn velvollisuus kansallista sivistystyötä kohtaan. Snellman sanoo, että »sivistys, joka ei ole kansallinen, ei voi myöskään olla totinen, yleisinhimillinen sivistys. Se on silloin ainoastaan ulkonaista tottumusta, samankaltainen kuin apinan tai koiran kouluutus. Sellainen sivistys ei voi saavuttaa mitään harrastusta kansakunnassa, siltä puuttuu kaikki itsenäisyys, kaikki kehittymisvoima. Ja kansan, joka ei koskaan pääse sen korkeampaan sivistykseen, täytyy itsensä kukistua ja hävitä kansakuntana olemasta». »Mutta itsenäisen sivistyksen jossakin kansassa täytyy tulla ilmi sen omalla kielellä.» Siksi kansakunnan kielen täytyy olla kirjallisuuden kielenä, koulujen opetuskielenä. »Koetetaan kai ehkäistä tämän sovittamista meidän oloihimme tuolla väitteellä: ruotsihan on maassamme sivistyneiden äidinkielenä.» Kuinka he voisivat kirjoittaa suomeksi? Ja toiselta puolen he, sivistyneet, ovat ainoat, jotka pystyvät kirjallisuutta luomaan. Tässä ei ole kuin kaksi mahdollisuutta: joko nämä sivistyneet, kuten usein tapahtuu, pitävät itseään suomalaisina, joten he, käyttämällä ruotsia, tunnustavat olevansa vieraan sivistyksen ja vieraan kielen orjia, ja silloin on tämä ies poistettava; tahi he väittävät ruotsalaista sivistystä ja ruotsinkieltä omikseen, jolloin he kokonaan luopuvat suomalaisesta kansallisuudesta, sanoi Snellman.
Nyt me tiedämme, että tämän perusteen mukaan jako sivistyneissämme tapahtuikin. Toiset myönsivät olevansa suomalaisia ja rupesivat palvelemaan suomalaista sivistystä, ajamaan suomalaisen kansan pyrkimyksiä. Toiset sanoivat olevansa ruotsalaisia ja joutuivat usein taistelemaan kynsin hampain suomalaisten sivistyspyrkimyksiä vastaan. Snellmanin kirjoitukset olivat niin voimakkaita, niin vaativia ja niin vaikuttavia, että ne pakottivat ihmiset ajattelemaan ja määräämään kantansa.
Hän kirjoitti kansakoulusta, lastenkasvatuksesta, naisen sivistyksestä, hän käsitteli monen monia yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä: hän suositti maatilojen jakamista perillisten kesken, ettei yhden jäädessä maan haltijaksi syntyisi niin paljon useimmiten köyhyyteen vajoavia irtolaisia; hän puhui siitä huolettomuudesta, johon kruunun viljamakasiinit kasvattivat väestöä, kun he luottivat niistä hädän tullessa viljaa saavansa; hän todisteli Saimaan kanavan hyödyllisyyttä, kun hallitus oli päättänyt sen rakentaa, tehden samalla melkein valtiorikokseksi katsotun teon mainitsemalla, että säädyt saattaisivat myöntää siihen varoja — hän puhui siis valtiopäivistä, joista yleensä ei uskallettu hiiskuakaan, vaikka niiden kokoontumista toivottiinkin; hän puhui merivakuutus- ja suonviljelysyhdistyksestä, palovakuutusyhtiöstä, höyrylaivaliikenteen edistämisen tarpeellisuudesta, köyhäinhoidon parantamisesta j.n.e. Kaikki nämä ovat asioita, joiden käsittelemistä nyt pidetään jokaisen hyvän sanomalehden velvollisuutena. Mutta siihen aikaan oli toisin. Snellmania syytettiin itserakkaaksi ja röyhkeäksi, kun hän luuli olevansa oikea mies kaikkia arvostelemaan ja opettamaan. Hän oli vallanhimoinen kansanyllyttäjä, joka oli saatava kukistetuksi. Snellman oli arvostellut erään komitean laatimaa ehdotusta metsälaiksi ja esittänyt siitä eriäviä mielipiteitä. Taloustieteen professori, joka oli ollut jäsenenä komiteassa, kimmastui siitä kovasti ja syytti Snellmania hallituksen loukkaamisesta, koska komitea oli hallituksen asettama.
Sensuuri häntä ahdisti, vallanpitäjät hän oli nostattanut vastaansa ja toisten sanomalehtien kanssa hän oli lakkaamattomassa kynäsodassa. Hän ruoski ja ravisteli niitä, sai siten nekin elävämmiksi ja vilkkaammiksi. Ihmisten oli kiinnittäminen yhä suurempi huomio siihen, mitä sanomalehdet sanoivat. Näin tuli sanomalehdistöstä valta, jonka arvoa ei ollut vähäksyttävä. Siihen asti sanomalehdillä Suomessa oli ollut tuskin mitään merkitystä.
Ainainen sotakannalla olo kävi kuitenkin raskaaksi, kun oli taisteltava yksin kaikkia vastaan saamatta tukea mistään päin. Hänen lähimmät ystävänsäkin ainoastaan varoittivat häntä esiintymästä liian rohkeasti ja pilaamasta sillä asiaansa ja ajamasta karille elämäänsä. He kyllä toivoivat kaikkea menestystä hänen aatteilleen, mutta eivät ymmärtäneet, miksi niitä oli ajettava sellaisella jyrkkyydellä, jota Snellman käytti. Hän vastaa heille:
»Minä alan väitteellä: raukkamaisesti kätkee itseltään totuuden se, joka tahtoo luulotella, että sorretun kansan kansallistunne saattaa koskaan herätä itsetietoisuuteen, ryhtymättä tositeossa vastustukseen. — Nyt on onnemme onnettomuudessa se, että Suomen kansan kansallista itsetietoisuutta painaa etusijassa toinen valta kuin se, joka sitoo sen poliittista itsenäisyyttä. Vaikka tämä valta olisikin yhdessä kädessä, niin ei olisi sittenkään muuta keinoa kuin tappion tai voiton uhalla yrittää, se on uskaltaa. Mutta vieraalla sivistyksellä on toinen alkuperä, ja vastustus sitä vastaan on näennäisesti kirjallisuuden yksinomainen asia! Lykkää toistaiseksi! Mutta silloin tulee kyllä aika, jolloin molemmat vallat ovat yksi, ja vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan.» Ei siis sopinut mitään vaatimuksia lykätä, vaan oli iskettävä lujasti.
Maamiehen ystävä.
Snellman vaati sivistyneeltä säädyltä työtä suomalaisen rahvaan hyväksi. Itse hän kulki edellä esimerkkiä osottaen. Samaan aikaan Saiman kanssa toimitti hän suomenkielistä lehteä »Maamiehen ystävä». Sillä hän tahtoi herättää ja kasvattaa suomalaista talonpoikaista väkeä. Se ei ollut tottunut seuraamaan maan asioita. Mitä herrat tekivät, sen se sai hyvänään pitää. Alempia virkamiehiä, nimismiestä ja pappia, se saattoi moittia, mutta maaherra oli sille jo pieni jumala, jonka tekoja ei sopinut arvostella. Talonpoika oli opetettava katselemaan ympärilleen, näkemään kauemmas kuin omaan ja lähimpään naapuripitäjään. Hänet oli opetettava lukemaan muutakin kuin katkismusta ja virsikirjaa. Ja »Maamiehen ystävä» sai heti suuren lukijakunnan — todistus suomalaisen rahvaan luku- ja tiedonhalusta — ja moni kansanmies sai siitä ensimäiset tietonsa. Mainittakoon muutamia aiheita, joista »Maamiehen ystävä» lukijoilleen kertoi: Mitkä suomalaiset ovat, selostus suomalaisten lähimmistä sukulaisista ja entisistä asuinpaikoista; Suomen Kirjallisuuden Seurasta; Mikä tieto vanhoilla suomalaisilla oli Jumalasta; Kuinka viisas mies lapsensa kasvattaa; Kertomus Kristinopin levittämisestä Suomen maassa; ulkomaiden uutisia y. m. Näytteeksi Snellmanin käyttämästä kielestä ja osotteeksi siitä, kuinka hauskasti ja helposti ymmärrettävästi hän osasi kirjoittaa, lainataan tähän muutamia rivejä »Maamiehen ystävän» ulkomaan osastosta:
»Englannin maassa hallitteepi drotninki Viktoria, joka ei vielä ole 25 vuotta vanha, vaikka jo on puoli seitsemättä vuotta hallituksessa ollut. Mutta se onkin siinä maakunnassa tapana, että herrainpäivissä tuumaellaan kuinka hallitteman pitää, ja kuningas taikka drotninki panee sitten päällysmiehiä (ministereitä), jotka näihin tuumiin tyytyvät, valtakunnan hallituksesta vaaria pitämään. Mainitun drotninkin aviomies ei oo kuninkaana, mutta kututaan kuninkaalliseksi korkeudeksi. — — Englannin drotningilla esimerkiksi on omiin tarpeisiinsa vuodessa paljon enemmän rahaa, kuin koko Suomenmaassa kruunulle maksetaan. Ei taida siis löytyä toista naitavaa semmosta, kuin oli tämä neitonen aikonaan. Mutta eipä keksineet Kuopionkaan pitäjän pohatat mennä Englantiin kosimaan. Ja ei he vastakaan tule tietämään, missä löytyy rikkaita tyttäriä, koska ei koko Kuopion pitäjässä usiampia kuin kaksi miestä ole ostanut tätä »Maamiehen Ystävätä». Isot viisaat muka nämät Kuopion pitäjän miehet ovatkin, ettei heille enään ole tarve oppia mitään.»
Lehti ilmestyi kerran viikossa. Snellman ei kuitenkaan ottanut osaa sen toimitukseen kauan. Kun hän oli saanut lehden elämään, täytyi hänen lukuisien muiden töittensä vuoksi jättää se toisten hoidettavaksi. Mutta merkityksensä lehdellä oli sittenkin. Se itse aukasi monelle talonpojalle avaramman maailman ja se sai lukuisia suomalaisia lehtiä seuraajikseen. Sen jälkeen ei enää ole ollut aikaa, jolloin ei yhtäkään suomalaista sanomalehteä olisi ollut olemassa.
Saima lakkautetaan.
Snellman taisteli edelleen Saimansa kanssa, puhui suoraan mitä ajatteli. Vastustajain taholla selitettiin hänen parhaatkin vaikuttimensa huonoiksi. »Snellman on tekeytynyt liiallisen fennomaniian (suomalaiskiihkon) ensimäiseksi äänenkannattajaksi ja siten saattanut nuorison mielet levottomiksi. Jos joku luulee sen tapahtuneen pelkästä isänmaanrakkaudesta, hän erehtyy. Hän tahtoi panna soimaan sävelen, jolla Saima pääsisi vauhtiin, ja sitten tuli halu aina olla oikeassa, sydämmetön ja järjetön riidanhimo, halu esiintyä mahdikkaana, marttyyrinä j.n.e., sanalla sanoen kaikenlaisia motiiveja paitsi todella puhtaita.» Vallassaolijat olivat usein keskustelleet lehden lakkauttamisesta. Sitä peläten hänen ystävänsä kehoittivatkin häntä varovaisuuteen sanoen, että saavuttaakseen päämääränsä hänen ennen kaikkea tulisi pitää huoli siitä, että Saima saa elää. Mutta ei tahtonut Snellman tinkiä vakaumuksestaan. Minkä hän kerran piti oikeana, sen hän lausui. Mitä olisi merkinnyt joku lievä sana, silloin kun vastustajat tahtoivat suomalaisilta kieltää olemassaolon oikeuden, kielen, jopa isänmaan esim. seuraavalla sepustuksella:
»Suomalaiset muodostavat kyllä yhtenäisen väestön, mutta ne eivät muodosta kansaa, koska heillä ei ole historiaa. Hanhet puhuvat kyllä kaikki samaa kieltä, mutta ne eivät muodosta kansaa, eivät edes metsähanhet, jotka kuitenkin ovat itsenäisiä. — — Suomi sivistyksen ja kirjallisuuden kielenä ei voi synnyttää muuta kuin aapiskirjallisuutta. — — Vielä ei ole enemmistön kieli missään maassa, ei edes itsenäisessä, kyennyt tunkemaan pois sivistyksen elävää kieltä. Minä epäilen siis, onnistuuko koe Suomessa ensi kerran. — — Tosin seuraa kansan aatteesta, että kullakin kansalla pitää olla isänmaa, ja että sen siellä tulee puhua omaa kieltänsä. Tämä on sääntö, mutta jos kansa kerran on menettänyt jommankumman niistä, niin on epävarmaa, saako mainittu kansa ne jälleen tai voiko se ne saada.» Tällainen puhe vaati jyrkkää vastustusta.
Ja Saima lakkautettiinkin ilmestyttyään lähes kolme vuotta. Lehden viimeisessä numerossa kirjoittaa Snellman esiintymisestään: »Niiden kohtien joukossa, joista (Saimaa) on moitittu, on mainittava lausetavan ankaruus, josta on luultavasti syystäkin lausuttu paheksumista tätä lehteä kohtaan. Se saattaa johtua asianhaaroista, joita yksilö ei aina jaksa voittaa. Elinolot saattavat huomaamatta painaa sen ankaruuden ihmisen mieleen, niin että hänestä tuntuu kohtuulliselta sellainen esiytyminen, jota toiset, tasaisemmissa oloissa kehittyneet katsovat liian ankaraksi.»
Lehden lakkauttamisella ei Snellmania kuitenkaan saatu vaikenemaan. Lönnrot sai luvan julkaista ja Snellman ryhtyi toimittamaan uutta lehteä muutaman kuukauden kuluttua Saiman lakkauttamisesta. Se, »Kirjallisuuslehti yleistä kansalaissivistystä varten», oli myös ruotsinkielinen, mutta kirjoitti Snellman siihen joskus suomeksikin. Siinä hän kirjoitti etupäässä arvosteluja koti- ja ulkomaisesta kirjallisuudesta, mutta käytti jokaista sopivaa tilaisuutta puhuakseen kirjoissa käsiteltyjen asiain yhteydessä päivän kysymyksistä. Tätä lehteä Snellman toimitti Kuopiossa-olonsa ajan ja myöhemmin vielä noin yhdeksän vuotta, oltuaan välillä irti sanomalehtipuuhista sensuurin rettelöimisiin kyllästyneenä.
Helsinkiin.
Vaikka Snellman tekikin uutterasti työtä Kuopiossa, ei hän sittenkään viihtynyt siellä. Se oli liian köyhä henkisistä harrastuksista, joita hän elääkseen tarvitsi. Yliopistossa oli auki filosofian professorin virka. Snellman haki sitä, mutta ei saanut. Ehdokkaiden joukossa hän kyllä oli ensimäisellä sijalla, mutta kaikista ystävien ponnistuksista huolimatta hänet syrjäytettiin. Joku ystävistä oli ehdottanut, että hän kävisi kumarrusmatkalla Pietarissa. Siihen hän taas ei mitenkään voinut suostua. Vastoinkäymisen hän ei kuitenkaan antanut mieltään masentaa. »Saattaahan hetkeksi tuntua katkeralta, kun näin tuntuvasti muistutetaan, että elämme yhteiskunnassa, jossa hyvä tahto ja uuttera työ yleisen hyvän puolesta ei kelpaa. Mutta ajatus, että se on ollut maailman tavallisin meno, ja että se on ollut suurtenkin sankarien kohtalo, se saattaa ihmisen nöyrtymään vaatimuksissaan.» Näin lohdutteli Snellman itseään.
Hänen kuitenkin täytyi päästä pois kaukaisesta sydänmaasta, Kuopiosta, ja hän muutti perheineen Helsinkiin. Sinne perustettavaan kauppaopistoon oli hänen mieli päästä johtajaksi. Mutta nyt vallanpitäjät näyttivät, ettei ollut hyvä asettua heitä vastaan. Opiston perustamiseen annettiin lupa sillä nimenomaisella ehdolla, että Snellman ei tule sen johtajaksi. Samoin hallituksen kekseliäitten määräysten kautta Snellman syrjäytettiin silloin juuri perustetun merivakuutusyhtiön toimitusjohtajan paikasta. Snellman oli jo aivan neuvoton, millä elää.
Hallituskin tunnusti Snellmanin kyvykkääksi mieheksi. Mutta hän oli ollut hallitusta vastaan ja johtanut sanomalehtien kautta yleistä mielipidettäkin siihen suuntaan. Jos tämä mies nyt saataisiin hallituksen palvelukseen, mikä erinomainen hyöty siitä olisikaan! Päästäisiin kiusallisesta rauhanhäiritsijästä ja hänen kykynsä tulisi käytetyksi maan parhaaksi — katsoohan viisas hallitus aina maan parasta. Snellmanille tarjottiin työtä virallisen lehden toimittajana, paikkaa kenraalikuvernöörin kansliassa. Siihen loukkuun oli Snellman liian viisas menemään.