Näin, tällaisina väitöskirjoina julkaisi Porthan suurimman osan tutkimustensa tuloksista.]
Piispainkronikka on ollut myöhemmille tutkijoille verrattomana lähteenä. Nuorempien tutkijain järjesteltäväksi lähdekokoelmaksi Porthan sen aikoikin. Sangen paljon on hän sen lisäksi julaissut muita lähteitä väitöskirjoina sekä Turussa ilmestyneen sanomalehden kautta.
Suomenkielen tutkija.
Etevinten ulkolaisten tutkijain tavalla huomasi Porthan, että kansojen menneistä vaiheista voi saada selvää multain teitä kuin kirjoitettuja lähteitä käyttämällä. Eikä kirjoituksia kaikkein vanhimmilta ajoilta laisinkaan ole olemassakaan. Silloin täytyi turvautua muihin keinoihin. Eri kansoilla saattoi olla samallaisia tapoja, heidän pakanuuden aikuiset uskonnolliset käsityksensä voivat olla yhdenmukaiset, yhtäläisyyttä saattoi havaita myöskin heidän käyttämissään tarvekaluissa, ajoneuvoissa, vaatetuksessa j.n.e. Nämä seikat olivat todisteina siitä, että nämä kansat olivat jollain tavalla toisilleen sukua, niin että ne olivat kenties muinoin olleet naapureina, läheisissä tekemisissä toistensa kanssa, joten yhdenmukaisuutta heidän elämässään ja tavoissaan syntyi. Ja verrattomana lähteenä kansojen kaukaisinta historiaa tutkittaessa on kieli.
Jos suomenkielestä poisti kaikki sanat, jotka oli ruotsalaisilta lainattu, jäivät jälelle sanat, jotka suomalaiset tunsivat ja joita he käyttivät jo pakanuuden aikana. Ruotsalaisia sanoja oppivat suomalaiset suuremmassa määrässä tuntemaan vasta sen jälkeen kuin ruotsalaiset tulivat tänne tuomaan kristinoppia ja valloittamaan maata, sekä kun heitä sittemmin siirtyi rannikkoseuduille vakinaisiksi asukkaiksi ja virkamiehiksi ympäri maan. Kun tutkittiin pakanuuden aikuisia sanoja, nähtiin, mitä viljelystapoja, työkaluja, ajoneuvoja suomalaiset silloin käyttivät, minkälainen oli heidän yhteiskunnallinen sekä perhe-elämänsä j.n.e.
Niinpä Porthan päätteli, ettei suomalaisilla tähän maahan tullessaan ollut lujaa valtiojärjestystä, ei kaupunkeja, ei monellaisia virkamiehiä. Että kaupunkeja syntyi vasta ruotsalaisten maahan tulon jälkeen, sitä todistivat sanat, joilla nimitettiin kaupunkia, sen osia ja siellä tavattavia ihmisiä, ja jotka oli ruotsinkielestä suoraan otettu kaupunki, ruotsin köping: markkinat ruots. marknad, katu, tori y.m. Suomalaiset elivät savupirteissä, viljelivät ohraa ja nisua, kävivät metsästelemässä ja sotaretkillä aseinaan nuija, keihäs, jousi ja miekka, pistäytyivätpä meren rannalla asuvat joskus ryöstöretkillä vieraille maille, Porthan sai siten suomalaisten vanhemmasta historiasta koko lailla toisen kuvan kuin hänen edeltäjänsä.
Porthan oli koonnut itselleen tietoja Suomen eri murteista. Hän aikoi toimittaa suomen kieliopin ja oli siksi tutustunut murteisiin, joita puhuttiin Suomen ulkopuolella, Inkerissä, Aunuksessa, Virossa. Aikoipa hän valmistaa suuren suomalaisen sanakirjan, jossa osottaisi, mitkä sanat ovat alkuperäisiä suomalaisia, mitkä muista kielistä lainattuja. Hän tunsi suomen kaukaisempiakin sukukieliä, lappia ja unkaria. Kuinka laajaksi hän tutkimuksensa suunnitteli, osottaa se, että hän oli hankkinut itselleen sanaluetteloja mordvan, vogulin ja ostjakin kielistä ja mainitsee, että suomenkielen sukulaisuussuhteiden täydelleen selville saamiseksi pitäisi tutkia myöskin samojeedien, turkin ja mongoolien kielet. Vertailuja oli hän tehnyt suomen ja venäjän, gootin ja liettualais-lättiläisten kielten välillä.
Vaikka Porthan ei ehtinytkään toteuttaa kaikkia näitä laajoja suunnitelmia, osotti hän kuitenkin uran, jolle suomenkielentutkimuksen tuli suuntautua. Hän oli kielitutkimuksillaan voinut suuressa määrässä valaista Suomen vanhinta historiaa. Paitsi sitä että hän antoi kuvauksen suomalaisten pakanuuden-aikuisesta elämästä, hän lausui käsityksenään, että suomalaiset ennen tähän maahan tuloa asuivat Venäjällä Kaspianmereltä Suomenlahden rannoille asti ulottuvalla alueella. Asuuhan näillä mailla vieläkin suomalaisten sukua olevia kansanryhmiä. Venäjältä tulivat esi-isämme Suomeen paljoa myöhemmin kuin siihen asti yleensä oli otaksuttu ja valtasivat täällä aluksi meren rannat, karkottaen tieltään lappalaiset.
Kansanrunojen kerääjänä ja tutkijana.
Porthanin suuri kokoomis- ja tutkimisinto ulottui kansanrunoihinkin. Ohimennen on tullut jo mainituksi Jusleniuksen harrastuksesta kansanrunoihin. Porthanin aikoina olivat sangen monet keränneet kansanrunoja. Liikkuessaan pitäjäläistensä luona, tulivat papit usein näkemään, että kansa taisi omituisia runoja, lauluja ja loitsuja. Luonnollisesti monesti sellaisesta kansaa nuhdeltiin, sillä olihan se merkki vanhasta, yhä vielä levinneestä pakanuudesta ja taikuudesta. Mutta jotkut papit ja virkamiehet sekä oppineet, jotka liikkuivat kansan parissa virkamatkoilla tai sen elämään tutustumassa ja sitä valistamassa, älysivät, että runot sisälsivät muutakin kuin taikauskoa. Runot olivat kauniita, sananlaskut erittäin sattuvia. Suomenkieli, jota monet niin halveksivat, soi näissä runoissa kauniisti, milloin iloisena helisten, milloin synkkänä pauhaten, aina taipuisana ilmaisemaan kaikkia mielentiloja. Tämä runojen kauneus, sananlaskujen syvämietteisyys, arvoitusten sukkeluus todisti korkeiksi kansan henkiset kyvyt, lämmitti ja innosti niihin tutustuneita ja sai monen oppineen herran, papin, virkamiehen ja yliopiston opettajan huvikseen keräämään niitä. Jo lapsena lienee Porthan kuullut runoja synnyinseuduillaan, samoin myöhemmin käydessään tervehtimässä sairasta isäänsä. Innostuttuaan sittemmin enemmän suomalaisuuden asialle hän rupesi runoja keräämään. Sitä varten hän itse matkusti jonkun verran. Laulajat eivät kuitenkaan tahtoneet tietojaan vieraalle ilman muuta ladella. He pelkäsivät osaksi joutuvansa niistä edesvastuuseen, osaksi että taiat menettäisivät voimansa, kun niitä syyttä rupeaisi laulamaan. Ja visusti he vaikenivat, jos huomasivat, että heidän esityksiään ruvettiin panemaan paperille. Humalaisina ollessaan he vasta päästivät kielensä irralleen ja pelkäämättä lauloivat kaikki varastonsa. Enemmän runoja Porthan lie saanut kokoon siten, että hän kirjoitti maaseudun papeille, kenellä vaan arveli runoja olevan, ja pyysi niitä itselleen.
Väitöskirjoina hän julkaisi tutkimuksensa Suomalaisesta runoudesta, jonka hän toimitti eri tahoilta saamiensa tietojen mukaan. Tämä tutkimus oli tavallaan lähellä hänen varsinaista työtään yliopistossa, jossa hänen tuli selitellä lakeja, joita latinankielinen runous noudatti. Samalla tavalla tuli nyt tutkituksi suomalainen kansanrunous. Muodostelemiaan sääntöjä hän valaisee lukuisilla esimerkeillä kansanrunoista, joista muutamat hänen käsissään paisuivat hyvin pitkiksi. Hän oli nim. yhdistellyt eri paikoista tavatuista, samaa aihetta käsittelevistä, mutta hiukan eri tavalla lauletuista runoista, n.s. toisinnoista, parhaita säkeitä yhtenäisiksi runoiksi. Tähän menettelyyn hänelle antoi aihetta luulo, että runot alkuisin muodostivat täydellisiä, yhdenjaksoisia esityksiä, mutta ihmiset, jotka niitä lauloivat, olivat ne huonosti oppineet, ja niistä kukin lauloi mitä muisti. Hänen tehtävänsä oli nyt näistä hajanaisista runoista koota ja uudelleen muodostaa alkuperäisiä. Näin hän siis jo oli tavallaan sillä tiellä, joka vei Lönnrotin Kalevalan kokoonpanoon.
Tutkimus »Suomalaisesta runoudesta oli julaistu etupäässä ohjeeksi niille, jotka harrastivat runoilemista suomeksi. Oli tapana ristiäisissä, häissä, hautajaisissa ja muissa sentapaisissa tilaisuuksissa juhlallistuttaa tapaus runolla. Milloin suomeksi kirjoitettiin, käytettiin kansanrunoissa tavattavaa vanhaa suomalaista runomittaa, vaikka usein hyvin virheellisesti.
Porthanille kansanrunot olivat lähteenä historiallisillekin tutkimuksille. Varsin selvänä kuvastui loitsuissa ja muissa runoissa muinaisten suomalaisten uskonnollinen elämä, heidän käsityksensä jumalista ja henkiolennoista. Tätä asiaa käsittelevät kokoelmansa hän luovutti erään toisen miehen käytettäväksi, joka kirjoitti väitöskirjan »Muinaisten suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taikuudesta». Väitöskirjalla Suomalaisten noituuden luonteesta koettaa Porthan osottaa, että monet mahdottomat tarut, joita kansa tosina kertoi, ja joihin sivistyneetkin uskoivat, olivat tänne kulkeutuneet katolisena aikana munkkien mukana toisista maista. Suomalaisia oli turhaa syyttää noituudesta ja taikuudesta enemmän kuin muitakaan kansoja. Taikauskoon ja taikuuteen nähden Porthan oli erittäin valistuneella kannalla. Ihmisten tietomäärän lisääntyminen oli omiaan vähentämään taikauskoa, oli hänen käsityksensä. Kirjoittipa hän asiasta kirjasen Luonnontiedon vaikutus taikauskon vähentymiseen.
Porthan opettajana. Suhde ylioppilaisiin.
Porthan oli koko sydämellään antautunut työhönsä. Paitsi virallisia luentoja yliopistolla, hän piti monen monista aineista luentoja kotonaan. Tieteelle ja ylioppilaille hän voikin uhrata koko elämänsä. Ei edes perhe häntä millään tavalla näistä toimista vetänyt pois, sillä hän oli vanhapoika. Kerran hän tosin oli mennyt kihloihin, mutta kun hänen morsiamensa kuoli, ei hän uudelleen sellaisiin hommiin ryhtynyt. Ylioppilaat olivat hänen luonaan melkein kuin kotonaan. Muutamia heistä aina asui hänen luonaan ja heidän lukujaan ja edistymistään hän tarkasti seurasi ja ohjasi.
Puhuipa Porthan mistä aineesta tahansa, aina hänellä oli runsaasti kuulijoita. Hänen luentonsa olivat niin havainnollisia, niin täynnä esimerkkejä jokapäiväisestä elämästä, niin mielenkiintoisia, etteivät ylioppilaat malttaneet niiltä pois jäädä. Siellä juurtui heihin sama tarkkuus, jota Porthan tutkimuksissaan ja arvosteluissaan käytti. Hajaantuessaan yliopistosta erilaisiin virkatoimiin veivät he mukanaan sen rakkauden kotimaahan ja omaan kansaan, joka elähytti heidän suurta opettajaansa. Ja he tahtoivat kukin kohdaltaan olla mukana työssä kansan valistamiseksi, sen elämänehtojen parantamiseksi, sen orastavan sivistyksen vaalimiseksi.
Porthanin opetus ei tarkottanut ainoastaan hänen oppilastensa tietojen kartuttamista aineissa, joiden opettaminen kuului hänen velvollisuuksiinsa. Hän tahtoi antaa heille neuvoja ja ohjeita mahdollisimman moniin tilanteisiin elämän varrella. Kun suurin osa hänen oppilaitaan oli papiksi aikovia, selitti hän heille, kuinka saarnoja oli valmistettava, kuinka ne oli esitettävä, miten sanat lausuttava j.n.e. Tavallinen saarnojen vika siihen aikaan oli se, että ne kieleltään olivat kovin ruotsinvoittoisia, kun papit osasivat huonosti suomea — onhan meidänkin päivinämme vielä muutamissa supisuomalaisissa seuduissa pappeja, joiden kotikielenä on ruotsi, ja jotka siksi saarnoissaan käyttävät huonoa suomenkieltä. Porthanin opetus oli tässäkin suhteessa perinpohjaista. Asiasta hän julkaisi väitöskirjan Vähäinen suomalaisten saarnain historia. Siinä hän lausuu m. m.: »Älköön puhuja luulko, että, jos hän itse ymmärtää puoliruotsalaisen puheensa, talonpojat sen silti käsittävät.»
Hänen opetuksensa käytännöllisyydestä mainittakoon toisena esimerkkinä, että hän neuvoi, kuinka kirjeitä oli kirjoitettava, kuinka leveäksi oli jätettävä paperin tyhjä yläreuna, mihin kohtaan oli merkittävä päivämäärä ja kuinka oli puhuteltava henkilöä, jolle kirjoitettiin. Siihen aikaan tämä oli tärkeää, sillä ei ollut sanomalehtiä, ei ollut puhelinta, ei ollut rautateitä, joten voitiin matkustaa hyvin vähän, kirjeellisesti olivat ihmiset sangen paljon tekemisissä toistensa kanssa.
Ylioppilaiden menestymisessä askartelivat Porthanin ajatukset useimmiten. Uutterasti hän korjasi heidän kirjoituksiaan ja osotti aiheita, joita kirjoituksissa voi käytellä. Hän tavallisimmin oli ylioppilaiden kirjoitusten puolustajana väitöstilaisuuksissa. Maisterinvihkijäisten lähestyessä varsinkin hänen työtaakkansa kasvoi. Jokainen tahtoi valmistua vihkijäisiin ja silloin kysyttiin professorin avuliaisuutta. Porthan itse kertoo, että hänen silloin täytyi tavattoman ahkerasti väitellä, »ja vielä kaikesta, mitä voi tietää. Se on hyvin ikävä toimi. Mutta olisi kovaa jättää nuorukaiset, jotka luulevat onnensa siitä riippuvan, omiin varuihinsa». Vaikka vanhuus häntä alkoi vaivata, vaikka hän joskus oli aivan sairas, ei hän silloinkaan voinut olla auttamatta ylioppilaita. Työtä hän ei voinut jättää, vaikka toisetkin häntä siihen kehoittivat. Eräälle ystävälleen, joka surkuttelee häntä monien töitten tähden, hän vastaa, ettei työ häntä paljon rasita, että siihenkin tottuu ja jatkaa: »Schalberg, joka ei tee mitään, ei silti ole terve. Useimmat toimeni ovat tulleet ikäänkuin koneellisiksi, niin etteivät ne sielua paljon kysy. Väitöskirjojani tulee minun kuitenkin vähentää. Mutta kenen on astuttava sijaan? Veli ei usko, kuinka vaikeata poikain on saada praesestä» (s. o. opastajaa väitöskirjan teossa ja puolustajaa väitöstilaisuudessa). »Poikiaan» auttaessa Porthan ei väsynyt.
Tuttavallisesti hän seurusteli ylioppilaiden kanssa. Osakuntalaisensa hän tunsi kaikki. Hän neuvoi ja ohjaili heitä kuin omia poikiaan. Auttoipa rahallakin tarvittaessa. Monet hänen luonaan asuneista muistelivat kaipauksella tätä aikaa kiittäen hyvää opettajaansa. Useista hänen oppilaistaan tuli sangen eteviä työntekijöitä eri aloille. Heidän kauttaan hänen tavaton oppineisuutensa, hänen laajat tietonsa ja hänen erinomainen opettajataitonsa, jolla hän innosti oppilaitaan, tulivat pitkiksi ajoiksi hyödyttämään isänmaata.
Yhteiskunnallinen toimihenkilö.
Porthan ei ollut ainoastaan tiedemies. Hän otti osaa myöskin yhteiskunnalliseen elämään.
Porthanin miehuuden aikaa kutsutaan historiassa »valistuksen ajaksi». Oppineet ihmiset tekivät voitavansa valistaakseen kansaa. He näkivät maaseudulla liikkuessaan, miten talonpoikain maanviljelys oli huonoa, kuinka heidän asuntonsa ja muut suojansa olivat huonosti rakennettuja, kuinka ihmisiä laumottain kuoli kulkutauteihin, mitenkä laiskuus ja juoppous tekivät ihmisistä köyhiä ja kurjia ja kuinka taikausko saattoi heidät naurettaviksi. Mutta kun tämä kansa oli useille oppineille läheinen, kun suurin osa papistosta ja paljon muistakin oppineista oli kansan keskuudesta lähtöisin, kun sen kieli oli heidän äidinkielensä, sen tavat heille tuttuja, tahtoivat he jotain tehdä kansan hyväksi. Tietoa, oppia, valistusta oli kansalle annettava. Sille oli neuvottava parempia viljelystapoja, se oli saatava pitämään parempaa huolta terveydestään, se oli saatava luopumaan taikauskostaan, laiskuudestaan, kaikista pahoista tavoistaan. Ei olisi ihmisillä silloin puutetta, ei onnettomuutta.
Mutta ennen kuin papit, lääkärit ja muut virkamiehet pystyisivät kansaa oikealla tavalla valistamaan, oli heidän itsensä saatava paljon oppia, tuli tarkoin tutustua kansan elämään, sen ajatustapoihin. Sitä varten perusti Porthan ystäviensä kanssa Turkuun »Aurora»- [= »Aamurusko»-] seuran. Siihen liittyi yliopiston opettajia, upseereja, hienoa Turun väkeä, pappeja ja aatelisia kauempaa maaseudultakin. Seurassa tuli sen jäsenten tottua hienoon käytökseen, siellä luettiin ääneen kynäniekkain sepittämiä runoja ja kertomuksia. Tämän seuran piti muodostua kaikkien hyvien ja henkevien harrastusten keskustaksi. Ohjelmaan kuului myöskin Suomen historian, maantiedon, kansanrunojen, elinkeinojen sekä tapojen tutkiminen ja selostaminen. Varsinkin tämä isänmaallinen puoli oli omiaan kasvattamaan seuran jäseniä valistustyöhön ja siksi se oli Porthanin sydämellä.
V. 1771 seura rupesi julkaisemaan omaa lehteä, jolle annettiin nimeksi »Erään turkulaisen seuran toimittamia sanomia» (Tidningar utgifna af ett sällskap i Åbo). Se oli ruotsinkielinen. Kuinka se olisi voinutkaan olla suomalainen! Sillä sen tarkoitus oli juuri puhua sivistyneelle yleisölle, ja sivistynyt yleisö oli siihen aikaan ruotsalaistuneempi kuin koskaan ennen. Tälle maan sivistyneelle väestön osalle siinä tarjottiin henkistä ravintoa huvittavilla kirjoituksilla ja mietteillä, siinä selosteltiin tapahtumia muualta maailmasta ja sen avulla koetettiin tutustuttaa sivistyneitä oman maan kansaan, luontoon ja historiaan. Lehdessä julkaisi Porthan monia historiallisia tutkimuksiaan ja asiakirjoja. Kun tämä tieteellinen puoli rupesi lukijain mielestä saamaan kovin paljon tilaa lehdessä, kyllästyivät he siihen pian. Sellainen isänmaallisuus oli heistä liian ikävää. He odottivat lehdeltä enemmän hauskoja kaunokirjallisia pätkiä. Mutta kun Porthan arvosteli sellaisia, samoin kuin seuralle jätettyjä tieteellisiä kirjoituksia, kovin ankarasti, korjaillen niitä mielensä ja makunsa mukaan, loukkaantuivat monet kynäniekat ja lakkasivat lähettämästä sepustuksiaan. Näin jäi toimitus melkein kokonaan Porthanin niskoille.
Seuran kokouksiin rupesi samoin osanotto laimenemaan. Sen ohjelma oli liian kuivaa ja tieteellistä iloista seuraa etsiville. Kun sitten Porthan meni opintomatkalle ulkomaille, kuoli sekä seura että lehti. Myöhemmin Porthan rupesi uudelleen julkaisemaan lehteä kirjoittaen siihen itse Ja pyytäen muilta omaa maata koskevia maantieteellisiä ja historiallisia kuvauksia.
Suomen maantieteestä olivat käsitykset niihin aikoihin hyvin hämärät. Porthan koetti luoda valoa siihenkin. Hän matkusteli paljon. Melkein joka kesä hän oli matkalla jollain suunnalla. Rautateitä ei ollut. Hevosella täytyi kulkea, milloin ei vesiteitä voinut käyttää, vaikka olisi ollut mentävä maan laidasta toiseen. Turun lehteen hän kirjoitti näkemiään ja kokemiaan sekä laati erääseen Ruotsissa ilmestyneeseen maantieteeseen Suomea koskevan osan.
Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elinkeinoihin eri seuduilla. Siksi hän voi terveesti ja terävästi arvostella ja suunnitella toimenpiteitä, joihin ryhdyttiin maan taloudellisen tilan nostamiseksi. Kirjoittipa hän lehteensä »Mietteitä Suomen viljelemisestä», niin kaukana kuin tämä aine olikin latinankielen opettajan tehtävistä. Siihen aikaan oli hankkeilla koskenperkaustöitä, ja mietteissään hän lausuu järkeviä ajatuksia siitä, miten työ olisi suoritettava. Kun 1797 perustettiin Suomen Talousseura, tuli Porthan siihen jäseneksi, olipa vähän aikaa sen puheenjohtajanakin. Kuinka uudenaikaisia hänen taloudelliset mielipiteensä olivat, näemme m.m. siitä, että hän suositteli käytettäväksi kotimaista kahvia, jota piti valmistaa perunoista. Käytännöllistä taloudellista kykyään hän sai osottaa yliopiston maatilojen hoidosta huolehtimalla. Hänen kerrotaan hyvin katsoneen alustalaistenkin etuja, ettei heitä liiaksi rasitettu.
Työteliäisyys.
Ihmettelemme, mitenkä Porthan kaikkeen tähän ehti. Minkä verran työtä hänellä säännöllisissä oloissa oli, siitä kertoo hän itse: »Minä luennoin julkisia luentojani 12 tuntia viikossa; kertaan julkisia luentojani 2 tuntia; minulla on osakunnan kokouksia joka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia sekä vastaanotan ja korjaan ylioppilaiden kirjoituksia samoina päivinä klo 7:stä aamulla kello kahteentoista. Enempää en luulisi saksalaisenkaan professorin ennättävän. Tarvitsemme sitten aikaa luennoille valmistautuaksemme (ettemme 10 vuoden kuluttua olisi oppeinemme kokonaan pois muodista) sekä puuhataksemme muissa kirjallisissa töissä.» Kun hänellä tämän lisäksi oli pari kertaa yliopiston rehtorin toimi, tutkinnot, väitöstilaisuudet, kun hän kerran viikossa luki ylioppilaille ulkomailta tilaamiaan sanomalehtiä pitääkseen heitä aikansa tasalla, ja kun hänellä oli sangen monia yhteiskunnallisia toimia, ei joutenoloon aikaa jäänyt. Mutta vain tämä äärimmäinen ahkeruus ja tavaton työkyky selittävät meille, kuinka yksi ihminen ehti niin paljon aikaan saada.
* * * * *
Porthan ei ole kirjoittanut mitään suomeksi. Latina oli yliopiston kieli. Latina oli kansainvälinen oppineiden kieli, se kieli, jolla tieteelliset kirjoitukset kaikki laadittiin. Niinpä ovat Porthaninkin kilvoitukset pääasiassa latinankielisiä. Ruotsia hän käytti kirjoittaessaan sanomalehteensä. Sillä kielellä hän niinikään kirjoitti pari tutkimusta Ruotsin akatemian toimituksiin ja muutamia juhlarunoja maisterinvihkijäisiin.
Vaikka Porthan ei olekaan kirjoittanut mitään suomeksi, varsinaisella äidinkielellään, oli hänen työnsä silti kauttaaltaan työtä myöskin Suomen suomalaisen sivistyksen hyväksi. Ollessaan yliopiston opettajana hän valmisti tehtäviinsä pappeja, opettajia ja virkamiehiä, jotka tulivat suurelta osaltaan työskentelemään suomalaisen kansan keskuudessa. Siksipä hän erikoisesti kehoittaa papiksi aikovia tutustumaan kansan rikkaaseen kieleen ja sen tapoihin voidakseen sitä oikein neuvoa ja opettaa. Suomalaiseen rahvaaseen hän tahtoi tutustuttaa sivistyneitä Aurora-seuran ja Turun sanomien kautta. Itse hän keräsi kansanrunoja ja koetti siihen innostaa toisiakin. Suomenkielen ja kansanrunojen lakeja hän koetti tutkia ja selvitellä ja niiden nojalla luoda valoa suomalaisten pakanalliseen uskontoon ja menneisiin vaiheisiin. Kuvaamalla maantiedettämme hän tahtoi ulkomaalaisillekin antaa oikean käsityksen isänmaastaan. Ja hänen yhteiskunnallisten puuhiensa tulokset koituivat nekin koko kansamme hyväksi.
Mutta historiantutkimuksillaan hän on suurimmat tulokset saavuttanut. Rakkaus tähän maahan ja kansaan häntä työssään innosti, se hänelle antoi voimaa yhtämittaiseen ahkeroimiseen. Tämä rakkaus ei kuitenkaan häntä vienyt liioitteluihin, ei turhiin ylistelyihin, jotka Jusleniuksen kauniilta kuvitelmilta riistävät tieteellisen arvon. Porthan tahtoi pysyä totuudessa. Mitä hän väitti, sen tuli olla selvästi todistetun. Mitä hän ei varmasti tietänyt, sen hän myöskin tunnusti epävarmaksi. Hän ei antanut minkään, ei edes suuren rakkautensa, houkutella itseään tekemään epävarmoja päätelmiä kansansa menneisyydestä. Siksi hän on voinut rakentaa Suomen historialle pohjan, joka yleensä on pitänyt paikkansa, hän on osottanut tien, jota toisten, nuorempien tutkijain tuli kulkea. Hänen aukaisemaansa latua ovatkin sitten monet kulkeneet askel askeleelta tunkeutuen yhä kauemmas menneisyyteen ja luoden valoa sen hämärään. Hänen työnsä, joka sellaisenaan on jättiläisen työ, joka sellaisenaan antaa hänelle Suomen historian isän nimen, tulee vielä suuremmaksi juuri sen kautta, että se on samaan työhön innostanut lukemattomia muita. Vielä suurempi oli hänen persoonallinen vaikutuksensa aikalaisiinsa, ylioppilaspolveen. Tätä vaikutusta kuvaavat parhaiten sanat, jotka kirjoitettiin kohta Porthanin kuoltua:
»Sellaista opettajaa ei ole Turun akatemialla koskaan ollut. Useimmat meistä, jotka istumme (yliopiston) konsistorien pöydän ympärillä, olemme hänen oppilaitaan ja me tunnustamme kiitollisuudella, että valo, joka täällä on, ja halu yleishyödylliseen työhön, joka elähyttää meitä, johtuu hänestä, hänestä melkein yksinään.»
Suomen kansakoulun isä.
Hevonen juoksee hiljalleen. Kulkunen kilisee ja reki vierii liukkaasti. On ajettu toista penikulmaa näkemättä yhtäkään asumusta. Metsää on tien kahden puolen yhä, milloin pitkiä petäjiä kasvavaa, milloin matalaksi ja raiskatuksi alenevaa. Näin ajaessamme aukenee yhtäkkiä eteemme lumipeittoisia niittyjä ja peltoja. Olemme tulleet pieneen, pitäjän laidassa olevaan kylään. Pienet talot ja mökit ovat hajallaan siellä täällä. Aivan tien vierellä on vasta rakennettu, suuri ja uhkea koulutalo. Lähes penikulman matka oli ennen ollut koululle. Monen oli silloin ollut pakko jättää koulunsa kesken. Toiset eivät olleet päässeet alkamaankaan. Nyt oli saatu koulu, oikea kansakoulu omaan kylään. Työtä se oli vaatinut, puuhaa ja uhrauksia. Mutta sitä suurempia toiveita kylän väki oli siihen kiinnittänyt. Heidänkin lapsensa pääsisivät samaan asemaan kuin keskipitäjäläisten. He saisivat tietoja, nousisi koko kylän elämä. Koulu oli täynnä nuorempia ja vanhempia lapsia.
Sadat pitäjät saamme kulkea, tuhannet kylät käydä, aina tavantakaa kohtaamme saman näyn: kaukaisissa syrjäkylissä uusia kouluja, keskuspaikoissa vanhoja — missä vanha ei ole saanut vielä väistyä uuden suuremman tieltä. Ei ole pitäjää, jossa ei olisi koulua. Nouseepa useiden maaseutupitäjien kansakoulujen luku moniin kymmeniin.
Aina ei ole näin ollut. Viime vuosisadan puolivälissä ei koko maassa ollut kuin joku kiinteä kansakoulu, eikä näistäkään ainoakaan sellainen kuin meillä nyt on. Ei ollut opettajaseminaareja, eikä ollut monella edes selvää käsitystä siitä, millaisen kansakoulun tulisi olla.
Kansakoulu päivänkysymykseksi.
Kansansivistyskysymykseen alettiin kuitenkin viime vuosisadan keskivaiheilla kiinnittää yhä enemmän huomiota. Sanomalehtiin kirjoitettiin kansakouluasiasta ja valistuksen ystävät keskustelivat siitä. Jopa hallitus asetti komitean miettimään keinoja uskonnollisen kansansivistyksen edistämiseksi. Komitean työt kuitenkin keskeytyivät alkaneen itämaisen sodan vuoksi. Mielipiteet siitä, minkälaiseksi kansakoulu olisi saatava, eivät vielä olleet ehtineet kypsyä eivätkä vakiintua. Olihan nyt kysymys asiasta, jonka suhteen kokemukset ulkomaillakin vielä olivat sangen vähäiset.
Sittemmin asia lähti uudelle tolalle, kun keisari Aleksanteri II 1856 käski senaatin valmistamaan ehdotuksen, mitenkä kansansivistystä tarkoittavien koulujen järjestämistä maalaiskunnissa olisi autettava. Senaatti käski aluksi tuomiokapituleja antamaan asiasta lausunnon. Niiden käsitys kansansivistyslaitoksista oli hyvin vaatimaton. Ne olisivat tyytyneet parannettuun lukkarinkouluun, jonkinmoiseen kehittyneempään muotoon sitä koulua, minkä jo Gezeliukset järjestivät. Lapsissa oli vielä paljon sellaisia, jotka eivät osanneet tyydyttävästi lukea rippikouluun pyrkiessään. Heiltä olivat kenties vanhemmat kuolleet, tahi, vaikka elivätkin, eivät osanneet lukea tai lukemista opettaa. Näitä piti nyt lukkarien ruveta opettamaan lukemaan, jotta he voisivat jotenkuten seurata opetusta rippikoulussa. Uskontoa, luvunlaskua ja kirjoitusta tuli lukkarien myös opettaa kaikille lapsille. Lukkarinkoulussa piti lasten vielä harjaantua lukemansa ymmärtämään. Kaikkea tätä ajateltiin rippikoulua silmällä pitäen.
Kun tuomiokapitulien lausunnot olivat saapuneet, kehoitettiin kansansivistystä harrastavia ihmisiä lausumaan niistä arvostelunsa. Useiden toisten lausuntojen mukana jätti myös Uno Cygnaeus omansa, jonka päällekirjoitukseksi hän oli kirjoittanut:
»Hajanaisia mietteitä Suomeen aiotusta kansakoulusta».
Lainaamme tähän muutamia kohtia näistä »mietteistä», nähdäksemme, mitä
Cygnaeus kansakoululta vaati, minkälaiseksi hän sen suunnitteli.
»En katso tarpeelliseksi koettaa erityisesti kumota kunnianarv. tuomiokapitulien alamaisia ehdotuksia, koska kunn. tuomiokapitulit minun mielestäni kaikki yhteisesti ovat osottaneet käsittävänsä kansakoulun tarkoituksen aivan nurjasti ja yksipuolisesti, kun näet ovat tahtoneet tehdä sen ainoastaan rippikoulun valmistavaksi laitokseksi.
Ihan päinvastoin minun mielestäni kansakoulun tarkoituksena tulee olla, että se edistämällä todellista lukutaitoa yhteiskunnan alempien luokkien keskuudessa saattaa niin sanotun huonomman kansan tilaisuuteen omistamaan itselleen yleistä kansalaissivistystä ja kehittämään niitä luonnonlahjoja ja kykyjä, jotka Herra on itsekullekin antanut — mikä tähän asti on ollut niin sanotun paremman kansan erikoisoikeutena. Jos näin käsittää kansakoulun tarkoituksen, on selvää, ettei opetus siinä saa olla ainoastaan ulkoläksyjen pänttäämistä aapiskirjasta, katkismuksesta tai jostain maantieteen tai m.s. oppikirjasta sekä kirjoittamisen ja luvunlaskun opettamista, vaan sen tulee pyrkiä opettamaan lasta etsimään ja tuntemaan Jumalaa Hänen ilmestyksestään luonnossa, historiassa ja pyhässä raamatussa. Sentähden pitää kansakoulun ensi sijassa pyrkiä opettamaan lasta lukemaan luonnontieteellisiä, raamatun- ja maailmanhistoriallisia lukukirjoja sekä pyhää raamattua. (Huom. Lukemisella ei pidä ymmärtää tavallista ajatuksetonta sanojen syytämistä, vaan siihen kuuluu välimerkkien tarkka vaarinottaminen ja oikea korostus, joka tuskin voi tapahtua, ellei se, joka lukee, ajattele ja käsitä, mitä hän lukee.)»
Ja edelleen hän on sitä mieltä, että ennenkuin mihinkään muihin puuhiin ryhdytään, olisi joitakuita asiantuntijoita lähetettävä ulkomaille tutkimaan, millä tavalla kansakoululaitos siellä on järjestetty ja minkälaisia kokemuksia siellä on saatu. Näiden kokemusten mukaan olisi perustettava seminaari keskelle maata, esim. Jyväskylään. Kun seminaari olisi toiminut 2—3 vuotta, olisi aika ryhtyä järjestämään kansakouluja. Niiden ylin valvonta olisi jätettävä erikoiselle kouluylihallitukselle eikä tuomiokapituleille tai papistolle. Kunnille olisi jätettävä vapaus perustaa itsellensä koulu tai olla ilman. »Aiotun seminaarin tulisi olla jaettuna kahteen osastoon, toinen nais-, toinen miesopettajiston valmistamista varten.» »Yhteydessä seminaarin kanssa pitäisi olla mallikoulu tyttöjä ja poikia varten.» »Opetuskielenä seminaarissa ja mallikoulussa pitäisi välttämättä suomenkielen oleman. Kansakoulunopettajia saattaa maamme verrattain vähälukuisia umpiruotsinkielisiä seurakuntia varten valmistaa samassa laitoksessa, sillä kun arvattavasti useat oppilaat puhuvat ruotsia äidinkielenään, saattavat he vaikeudetta opettaa tällä kielellä, vaikka ovatkin itse harjoittaneet opintojansa suomeksi, mutta ei päinvastoin.»
Naisille kasvattajina Cygnaeus antaa erittäin suuren arvon. »Jos on kieltämätön totuus, että lapsen ruumiillinen ja sielullinen hoito pienokaisaikana etupäässä kuuluu äidille ja että ne havainnot, mitkä lapsi kymmenenteen ikävuoteen asti vastaanottaa, jäävät syvimmin mieleen ja määräävät sen suunnan koko elämän ajaksi, niin ei myöskään saa kieltää, että, kun kysymys on kansansivistyksestä, etupäässä pitää koettaa toimia naisen sivistyksen hyväksi.»
Kansakoulua ei Cygnaeuksen mielestä saanut ajatella paikaksi, jossa annettaisiin vain tietoja. Ruumiillisesta hyvinvoinnista ja kehittymisestä siellä tuli myös huolehtia voimistelun kautta. Ohjelmaan oli otettava lisäksi käsitöitä, jotta oppilaissa kehittyisi kaikilla aloilla tarvittava kätevyys.
Näin Cygnaeus. Hallitus sai kahdeksantoista muuta lausuntoa, mutta
Cygnaeuksen suunnitelmia pidettiin parhaimpina ja täydellisimpinä.
Hänelle annettiin siitä syystä stipendi, jolla hän voi matkustaa
ulkomaille tutkimaan sikäläisiä kansakouluoloja. Toisin sanoen
Cygnaeuksen ehdotuksia ruvettiin heti käytännössä toteuttamaan.
* * * * *
Kuka oli tämä Cygnaeus, joka oli niin paljon miettinyt kansakoulukysymystä, joka kykeni niin perinpohjaisen ehdotuksen kansakouluasiassa tekemään? Kuinka hän oli tullut niin paljon tutkineeksi kasvatuskysymyksiä ja tullut niissä tuloksiin, jotka osalta vasta kymmeniä vuosia myöhemmin, osalta vasta aivan äskettäin ovat heränneet ikäänkuin uusina totuuksina suuren maailmankin kasvattajain keskuudessa?
Cygnaeuksen nuoruus ja tutustuminen kasvatusoppiin.
Uno Cygnaeus oli pappi. Jättäessään mietteensä senaattiin hän asui Pietarissa, oli siellä Marian suomalaisen kirkkokoulun johtajana, tämän kirkon ylläpitämien koulujen tarkastajana sekä Pietarin eri oppilaitoksissa olevien Suomalaisten uskonnonopettajana. Hän oli jo tällöin iäkäs mies.
Uno Cygnaeus oli lääninrahastonhoitajan poika Hämeenlinnasta, syntynyt 1810. Vaikka isä kuoli pojan ollessa vasta 8 v. vanha, pääsi hän kuitenkin kouluun. Aluksi ei edistys siellä ollut kehuttava. Mutta kun hänen työhalunsa sitten heräsi, oli menestys varma. Hänen työtarmoaan kuvaavat hyvin hänen elintapansa. Talossa, jossa hän asui, pidettiin kestikievaria. Illoin siellä aina oli paljon vieraita, melua ja hälinää, niin ettei läksyjen luvusta tahtonut tulla mitään. Mutta kun hän tahtoi tehdä työtä, pani hän maata jo klo 1/2 6 seuduissa iltapäivällä voidakseen nousta ylös jo klo 1/2 1 tai 1 yöllä, jolloin talossa kaikki oli hiljaista ja rauhallista. Nyt ei häntä mikään häirinnyt, ei myöskään mikään houkutellut ulos. Hän luki ja edistyi ihmeteltävän hyvin.
Suoritettuaan ylioppilastutkinnon, hän epäröi kauan, mitä ruveta lukemaan, mille alalle elämänsä suunnata. Hän kävi kuuntelemassa milloin mitäkin luentoa, päättäen vihdoin ruveta lääkäriksi. Siinä mielessä hän lueskeli muutamia vuosia. Mutta aineeseensa hän ei voinut innostua. Kun tämän lisäksi hänelle rahansaanti oli niukanpuolista lääkärin pitkää uraa varten, päätti hän muuttaa alaa ja niin Cygnaeus rupesi lukemaan jumaluusoppia. Ja papiksi hänet vihittiin 1837.
Niissä toimissa, joihin hän nyt joutui, hän oli paljon tekemisissä rahvaan kanssa. Hän tuli hyvin läheltä näkemään, miten tietämättömyys rehoitti kaikkialla. Viipurin kirkkoherran apulaisena ollessaan — se oli hänen ensimäinen virkansa — hän sai pitää rippikoulua suomalaisen seurakunnan tytöille. Siitä hän itse kertoo:
»Eräänä maanantaina sain rippikouluun vastaanottaa 160 tyttöä, jotka seuraavaksi sunnuntaiksi piti valmistettamaan H. p. ehtoolliselle laskettavaksi. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä tietänyt, mihin toimiin piti ryhtyä. Minun käsitykseni kansansivistyksestä ja rippikoulusta olivat niin ylen suuret ja epäkäytännölliset kuin suinkin saartoivat. Tämmöisellä mielialalla rupesin koettelemaan lapsien sisälukua, ja kun heidän taitonsa ei tyydyttänyt edes vähimpiäkään vaatimuksia, ryhdyin siihen keinoon, että ensimäisenä päivänä valikoitsin joukosta huonoimmat ja erotin koulusta kaikkiansa noin 100 lasta. Tämä teko herätti hämmästystä, joka ensin ilmeni nurkumisena sekä virkakumppanieni että vanhempien puolelta. Seuraavana päivänä pantiin taas pari kymmenkuntaa menemään, ja sitten alkoi varsinainen lukeminen. Alotin raamatunhistorialla, joka siihen asti ei koskaan ollut kysymykseen tullut ja siitä syystä oli lapsille -— joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — aivan uutta. Kun tiistaina ja keskiviikkona olin hirveissä tuskissa reutonut raamatunhistorian kaikkein tärkeimpäin paikkain läpi, alkoi Lutherin pienen katkismuksen kyseleminen tahi oikeammin selittäminen. Hyvin harvat lapsista osasivat tehdä selvää yhdestä ainoastakaan lauseesta, jos kohta mitä suurimmalla näppäryydellä lukea lopottivatkin kysymyksen ja vastauksen yhteen jonoon. Minun levottomuuteni ja tuskani kasvoi tunti tunnilta. Hikoilin kuin päiväläinen auringon helteessä, mutta pitkitin aamusta varhain myöhäiseen iltaan niin paksussa ilmassa, että se olisi voinut tukehduttaa koko joukkiomme. Lapset ihmettelivät sitä, ettei 'Lasten paras tavara’ (Gezeliuksen katkismus) ensinkään tullut kysymykseen, ja että luettiin ainoastaan Lutherin pientä katkismusta, jonka he jo aikoja sitten olivat lukeneet ja omasta mielestään osasivat niinkuin viisi sormeansa. Aika kului lauvantain puolipäivään, jolloin päätös oli annettava, kutka ja miten monta ripille laskettaisiin. Minä menin kirkkoherran, tohtori Ottelinin luo, ja ilmoitin hänelle arveluni ja huoleni, lopettaen sillä, etten hyvällä omallatunnolla saattanut ripille laskettaviksi esittää useampaa kuin 38 — —.»
Vaikka Cygnaeus näennäisesti esiintyi näin jyrkkänä ja kovana, oli hän syvästi myötätuntoinen vähäosaisia ja ruumiillista työtä tekeviä kohtaan. Jo pikkupoikana hän oli usein kulkenut isänsä kanssa käsityöläisten toimia katselemassa. Oli käynyt rakennuspaikoilla, pajoissa. Oli mieltynyt heidän töihinsä, oli oppinut pitämään näistä ihmisistä. Mutta sitten ylioppilasaikoina, iloisessa Helsingin elämässä, kuten hän itse kertoo, kaikki sellainen unohtui. Hänen vanha myötätuntonsa vähäosaisia kohtaan heräsi kuitenkin heti hänen jouduttuaan nyt työssään alituiseen kanssakäymiseen rahvaan kanssa. Mutta hän ei toistaiseksi keksinyt mitään keinoa auttaakseen sitä kurjuudesta ja tietämättömyydestä.
Vastaiseen opettajatoimeen Cygnaeus sai kokemusta jo ylioppilasaikanaan, jolloin hänen elatuksensa ansaitakseen tuli antaa yksityistä opetusta. Viipurissa hän oli vähän aikaa yksityisenä opettajana eräässä koulussa ja mieltyi suuresti siihen toimeen. Kokonaan opettajaksi hän ei kuitenkaan vielä päässyt siirtymään. Kohtalo vei hänet kauas pois omasta maasta, Silkan saarelle Pohjois-Amerikan läntisimmälle rannalle. Tämä osa Amerikaa, kaukainen Alaska, kuului näet siihen aikaan vielä Venäjälle ja sinne, Venäjän luterilaisten alamaisten papiksi, lähti Cygnaeus, asettuen asumaan, kuten sanottu, Sitkaan.
Siellä olostaan hän kertoo:
»Kun jokapäiväisessä seurustelussa tulin näkemään mitä erilaisimmalla sivistysasteella olevia ihmisolentoja, alhaisimmalla, melkein tykkänään eläimen kannalla olevista muutamiin yksityisiin asti, joilla oli kaikkein hienoin salonkisivistys, niin minussa heräsi se ajatus, että kasvatuksella kodista alkaen koko koulu- eli kehitysiän läpi on ääretön merkitys.» — Tätä ajatusta hän sitten yksinäisillä kävelyretkillään pohti ja yhä enemmän sijaa sai hänen mielessään kansanopetuksen suuri aate.
Tärkeimmäksi valmistuskaudeksi suureen tehtäväänsä Cygnaeukselle tuli olo Pietarissa. Oltuaan vähän aikaa ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherran apulaisena hän tuli ylempänä mainittuun virkaan, suomalaisen kirkkokoulun johtajaksi. Tämä koulu oli siihen aikaan vain poikia varten. Hän puuhasi siihen lisäksi tyttökoulun, valmistavan pienten lasten koulun sekä Pietarissa oleville lukuisille suomalaisille lapsille sunnuntaikoulun.
Näissä toimissa hän tutustui tarkoin koko Suomen kansan sivistystasoon. Pietariin tulvaili väkeä Suomen kaikista osista ansiotöihin. Cygnaeus itse kertoo, että kaikenkarvaisia keinottelijoita kulki ympäri maan hankkimassa pietarilaisille käsityöläismestareille oppipoikia luvaten heille loistavaa tulevaisuutta. »Näin uskotellen houkuteltiin pian lapsia reki tahi rattaat täyteen, viekoteltiinpa usein matkarahaakin köyhiltä vanhemmilta, jotka olivat iloisia, kun heidän lapsilleen muka toimitettiin loistava tulevaisuus tai kun ainakin pääsivät heitä ruokkimasta ja vaatettamasta. Tällä tavalla Pietarin työpajat tulivat täyteen Suomen lapsia, joiden asema todellakin oli sydäntäsärkevä. Kiitettävinä poikkeuksina tosin olivat käsityöläisistä ne, jotka pitivät oppipoikiansa hyvin, vieläpä erittäin hyvin, mutta yleensä oli lapsiraukkain tila sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa kurja. Valitettavasti laahattiin tähän suurkaupunkiin sellaisiakin, jotka viskattiin suoraan paheitten luoliin ja niissä tavallisesti hukkuivat kurjuuteen.»
Tämän väestön tila oli siis kaikkea muuta kuin kehuttavaa. Sen elämää tarkastellessa täytyi taaskin huomata, mikä merkitys kasvatuksella on ihmisten elämään.
Pietarissa Cygnaeus oli kaksitoista vuotta. Sen ajan kuluessa hän ehti täydellisesti perehtyä käytännölliseen opettajatoimeen. Lisäksi hän tutustui suuriin aatteisiin, jotka ulkomailla raivasivat itselleen tietä kansansivistyksen vainiolla. Pietarissa asui eteviä saksalaisia kasvatusopin tutkijoita ja koulumiehiä. Seurustellessaan heidän kanssaan ja lukiessaan parhainta kasvatuskirjallisuutta Cygnaeus vakiintui vähitellen mielipiteissään, mitä päämääriä kansansivistystyölle pitäisi asettaa ja kuinka työ näiden päämäärien saavuttamiseksi oli käytännössä järjestettävä.
* * * * *
Kaikki nämä tiedot ja kokemukset sai Cygnaeus käyttää kansansa hyväksi, kun hänet, kuten aikaisemmin on kerrottu, kansakouluasiasta antamansa lausunnon nojalla hallituksen toimesta lähetettiin ulkomaille asioihin vielä täydellisemmin perehtymään.
Cygnaeus ulkomailla.
Ennenkuin Cygnaeus lähti ulkomaille, hän teki laveita matkoja Suomessa. Hän tahtoi ensin hankkia tietoja »paikallisista oloista joka pitäjässä, minkälainen esim. rahvaan mieliala eri paikkakunnilla on koulujen perustamiseen katsoen». Samalla hän tahtoi papiston kautta valmistaa maaperää kansakouluille suotuisaksi. Papiston tuli tehdä seurakuntalaisilleen selväksi, että koulujen hyöty tulisi olemaan niin suuri, että niiden vuoksi kannattaisi tehdä rahallisiakin uhrauksia. Että tämä valmisteleminen oli tarpeen, sen ymmärrämme kaikki. Kuinka paljon vielä nytkin saa monin paikoin tehdä työtä, ennen kuin kunnat myöntävät tarpeeksi varoja uusien koulujen perustamiseen! Ja monet yksityisen kannatuksen varassa olevat koulut kituvat surkeasti varojen puutteessa.
Ulkomaamatka suuntautui ensin Ruotsiin, jossa sikäläisten koulumiesten sanojen mukaan Cygnaeuksella ei ollut mitään opittavaa. Asiat eivät siellä siihen aikaan olleet vielä paljoa paremmalla kannalla kuin Suomessakaan. Tanskan kansakoululaitos Cygnaeuksen mielestä oli jo korkeammalla, mutta siitäkään ei voinut paljon odottaa, koska siltäkin puuttui vielä yhtenäinen johto.
Saksassa hän jo näki paljon uutta. Näki käytännössä toteutettuna aatteita, joihin hän Pietarissa oli kirjallisesti tutustunut. M.m. hän kävi Hampurin lastentarhassa, jossa valmistettiin opettajattaria muihin lastentarhoihin. Niihin hän innostui kovasti siksi, että niissä kasvatus tapahtui työn ja toiminnan kautta. Omistaen nämä Fröbel-nimisen kasvatustieteilijän ajatukset n.s. työn periaatteesta Cygnaeus sanoo kasvatuksen pääperusteita olevan, »että lapsi on pidettävä alinomaisessa toimessa. Tämän toimen tulee tapahtua leikin muodossa, niin että se lapsessa herättää riemua ja mielihyvää». Hän itse oli työteliäs, taitava käsistään ja sellaisiksi hän tahtoi lapsiakin. Itsestään hän kertoo:
»Jo nuoresta saakka minulla oli erityinen halu ja taipumus käsityöhön, varsinkin puusepän ja suutarin toimiin; sorvaamisessakin olin kauniilla alulla. Muistan m.m. kuinka jo, ennenkuin kouluunkaan tulin, olin tehnyt resoreilla varustetut nelipyöräiset rattaat, jotka herättivät paljon huomiota, samoin valanut kanuunan ja tehnyt siihen lavetit y.m. Tämä mielihaluni käsitöihin oli seurauksena siitä, että isä vainaja usein puhui yleisen kätevyyden hyödystä ja usein vei minut käsityöläisten pajoihin, kysellen ja selitellen sekä aineksista että valmistustavasta.»
Luonnollisesti hän näin ollen ihaili lastentarhoja ja suositteli niiden käyttämiä työtapoja. »Lapsille on vain harvoin annettava valmiita leikkikaluja, sen sijaan aineksia niihin. Näitä leikkikalujen aineksia — — — käyttämällä kehittyvät lapsen aistimet ja henkiset elimet, kun lapsi oppii omissa pikkutöissään antamaan näkyvää, käsinkoskettavaa muotoa mielikuvilleen ja ajatuksilleen.» — — — »Kaikki nämä erilaiset käsityöt, sovitettuina lasten ikään ja vaihdellen liikeleikkien kanssa, edistävät ruumiin- ja sielunvoimien samanaikaista kehitystä. Varsinkin ne edistävät muoto- ja kaunoaistia sekä muodostavan, keksivän kyvyn varttumista ja tekevät käden uskomattoman joustavaksi ja taipuisaksi, mitkä ominaisuudet edistyneemmällä iällä tulevat arvaamattoman hyödyllisiksi jokaiselle, mutta etenkin varsinaiselle käsityöläiselle ja teknillisellä uralla.»
Saksan kansakouluissa ja seminaareissa hän ei kuitenkaan tavannut toteutettuina näitä kasvatusihanteita. Koulujen järjestys oli kyllä erinomainen, niiden opettajat työteliäitä ja kyvykkäitä, mutta semmoisinaan hän ei voinut niitä pitää malliksi kelpaavina, koska niissä ei pidetty tarpeeksi huolta ruumiillisesta kasvatuksesta, ja koska niissä ei ollut tarkoituksenmukaisesti järjestettyä ruumiillista työtä.
Sveitsistä Cygnaeus löysi mielestänsä parhaat koulut. Olihan tämä maa voimakkainten kansansivistysvaatimusten synnyinseutu ja kokeilupaikka. Wettingenin seminaariin varsinkin hän mieltyi. Kun hän sitten järjesti Jyväskylän seminaarin, oli tämä laitos ennen muita mallina.
Ehdotuksia seminaarin ja kansakoulujen järjestämiseksi.
Palattuaan kotimaahan ja jätettyhän senaattiin kertomuksen matkastaan Uno Cygnaeus kohta sen jälkeen sai tehtäväkseen laatia täydellisen ehdotuksen seminaarin ja kansakoulujen järjestämiseksi. Se oli suuri työ. Suunnilleen vuoden kuluttua Cygnaeus sai sen valmiiksi. Hänen ehdotustaan tarkastamaan asetettiin taas komitea. Aluksi se asettui jyrkästi vastustamaan Cygnaeusta. Ilman tarkastusta se päätti tappaa koko ehdotuksen, johon Cygnaeus oli uhrannut niin paljon työtä ja vaivaa ja jonka hän parhaan kykynsä mukaan oli tehnyt. Komitea halusi valmistaa aivan uuden ehdotuksen. Sitä tehdessään vasta se kävi läpi Cygnaeuksen ehdotukset. Ne joutuivat sittenkin pohjaksi uudelle ehdotukselle, vaikka se tulikin olemaan monessa suhteessa poikkeava Cygnaeuksen kannasta. Cygnaeus oli ehdottanut, että kansakoulu tulisi kaikkien kansankerrosten yhteiseksi pohjakouluksi. Se ei komitean mielestä käynyt mitenkään päinsä. Kansakoulusta piti tulla vain rahvaan koulu. Ei komitea liioin ollut yhtä mieltä Cygnaeuksen kanssa käsityön arvosta kansakoulussa, ei ruumiillisen kasvatuksen tärkeydestä eikä naissuvun sivistyksen tarpeellisuudesta.
Sanomalehdissä asettuivat samoin Cygnaeusta vastaan monet etevät miehet. Niiden seikkain lisäksi, joihin nähden komitea oli eri mieltä Cygnaeuksen kanssa, koetettiin osottaa, että Cygnaeuksen ehdotusten toteuttaminen olisi tullut liian kalliiksi, ettei käynyt päinsä se, että seminaarin oppilaat asuisivat seminaarilla; että oli aivan mahdotonta sovittaa samaan seminaariin nais- ja miesoppilaita j.n.e. Syytetyinpä Cygnaeusta suorastaan harhaoppisuudesta, jota vastaan oli jyrkästi asetuttava.
Cygnaeus vastaili sanomalehtikirjoituksiin, puolustellen kantaansa. Annettiinpa hänelle tilaisuus lausua mielipiteensä komitean mietinnöstäkin. Lausunnossaan hän sanoo iloitsevansa siitä, että komitea oli niinkin paljon seurannut hänen ehdotustaan, että se niinkin monissa kohdissa oli voinut häneen yhtyä, ja puolustaa voimakkaasti ajatuksiaan kysymyksissä, joista komitea on ollut eri mieltä hänen kanssaan.
Näiden monien selvittelyjen jälkeenkään senaatti ei vielä tehnyt asiassa lopullista päätöstä, vaan jätti sen lepäämään pariksi vuodeksi, jotta yleisö ehtisi asiaan tutustua ja lausua siitä mielipiteensä.
Seminaari perustetaan.
Jotta asiassa olisi päästy johonkin alkuun, päätti senaatti väliaikaisesti avata (1863) Jyväskylään seminaarin nais- ja miesopettajien valmistamista varten. Sen johtajaksi nimitettiin Uno Cygnaeus. Hänet määrättiin myöskin kansakoulujen ylitarkastajaksi. Nyt vihdoinkin Cygnaeus pääsi käytännössä toteuttamaan suuria aikeitaan ja suunnitelmiaan, pääsi järjestämään ensimäisen seminaarimme.
Seminaarissa oli valmistettava hyviä opettajia, sillä »pääehto ja varmin vakuus kasvatukseen on opettajan persoonallisuudessa. Oivallisimmat lait, mukavimmat opetuskaavat ja opetustavat, parhaat oppikirjat eivät vielä tee koulua hyväksi; ne ovat kyllä toivottavia, jopa välttämättömiäkin apukeinoja, mutta henkeä, oikeaa voimaa ne eivät voi kouluun synnyttää».
»Kun kunnollisen kansakoulunopettajan toiminta on niin vaikuttava ja vaatimukset hänen suhteensa niin suuret, ei kansakoulunopettajan valmistuslaitos saa olla läksynlukukoulu, jossa opettajat muutamina tunteina päivästä kuulustelevat oppilaiden kotona oppimia läksyjä, vaan sen tulee olla kasvatuslaitos, jossa oppilaat esimerkin ja tavan voimalla harjoitetaan vakavaan, tosikristilliseen elämänkäsitykseen, vireään ja uutteraan työhön, laitos, jossa tuleva kansakoulunopettaja saa harjoitusta kaikissa maamiehelle tarpeellisissa askareissa ja opettajatar, pitämällä nuorempia ja vanhempia lapsia äidillisessä hoidossa, oppii luonnonmukaisella tavalla kasvattamaan ja johdattamaan niitä!»
Siinä periaatteita, joiden mukaan Cygnaeus työnsä suunnitteli. Seminaarin kurssi tuli olemaan nelivuotinen. Näin pitkä aika oli tarpeen, jotta seminaarin valmistamat opettajat olisivat toimeensa täysin pystyviä. Ohjelma oli laaja. Monen monien tietoaineiden lisäksi tulivat käsityöt pakolliseksi aineeksi; missään muualla ei sellaista ollut. Seminaarin yhteyteen perustettiin mallikansakoulu, jossa seminaarin oppilaat saivat käytännöllistä harjoitusta opettajatoimeen. Vaikka kustannukset näin suuresta laitoksesta tulivatkin olemaan suuret, ei niitä saanut pelätä. Varoja täytyi saada opettajain valmistamiseen, niitä täytyi saada kansakoululaitosta varten, sillä se tulisi kyllä nostamaan kansan taloudellistakin hyvinvointia. Cygnaeus sanoo asiasta:
»Vaikka kansamme köyhyys on useampain tekijäin aikaansaama, täytynee kuitenkin myöntää, että pääsyynä siihen on tietämättömyys, puuttuva toimeliaisuus, saamattomuus ja laiskuus, kelvoton ajan tuhlaus sekä meidän maassamme vallitseva suunnaton epäsuhde toiselta puolen ylellisen elämän ja nautinnonhimon sekä toiselta puolen työvireyden ja tuotantovoimain välillä. Näitten köyhyyteemme yhteisesti vaikuttavain tekijäin vähennykseksi on koululaitoksemme yleensä ja etenkin opettajasivistykseen nähden uuteen järjestykseen saateltava sekä varsinkin ajan- ja tarkoituksenmukaisia kansakouluja perustettava ja tämän tarkoituksen hyväksi täytyy maamme ponnistaa viimeisetkin voimansa. — — — Kaikki muut toimet yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi ovat isommaksi tahi vähemmäksi osaksi syrjäkeinoja, jotka vaikuttavat peräti veltosti, niin kauan kuin kansallisen varallisuuden oikea elämänlähde, työvireys ja työkyky, siveellisen ja jumalisen mielenlaadun ohessa jää kehittämättä.»
Seminaaria järjestäessään Cygnaeuksella oli apunaan eteviä opettajia ja opettajattaria. Vähän ennen seminaarin perustamista oli hänen ehdotuksestaan valtion varoilla lähetetty ulkomaille miehiä sekä naisia tutustumaan ulkomaiden parhaisiin seminaareihin ja kansakouluihin ja etenkin niiden opetustapoihin eri aineissa. Niin pääsi seminaari kokeneiden opettajien johdolla heti hyvään vauhtiin. Cygnaeus oli koko talon sieluna ja innolla teki jokainen opettaja uutta työtään.
Kansakoululaitos kasvaa.
Näin väliaikaisten asetusten varassa toimi seminaari 3 vuotta. Vasta v. 1866 julaistiin korkeimmassa paikassa hyväksytty kansakouluasetus, jossa Cygnaeuksen tärkeimmät periaatteet ja samalla joukko tarkastuskomiteankin ehdotuksia oli huomioon otettu.
Neljän vuoden kuluttua seminaarin avaamisesta pääsivät laitoksesta ensimäiset opettajat ja opettajattaret. Joitakuita kansakouluja oli jo sitäkin ennen olemassa, mutta vasta sen jälkeen kun seminaarista rupesi säännöllisesti tulemaan uusia opettajia, voitiin kansakouluja ruveta suuremmassa määrässä perustamaan. Kunta toisensa jälkeen laittoi itselleen koulun. Niitä ei siihen pakotettu, sillä ajateltiin, että koulut tulisivat kansalle vastenmielisiksi, jos kunnat velvoitettaisiin niitä perustamaan ja rakentamaan. Cygnaeus kyllä oli suunnitellut jonkunlaista koulupakkoa. Hän olisi tahtonut, että jokainen, jolla vain on tilaisuutta, velvoitettaisiin käymään kansakoulu, ennenkuin hänet otettaisiin rippikouluun. Samoin, että sakoilla pakotettaisiin kaikki koulun läheisyydessä asuvat vanhemmat panemaan lapsensa kouluun. Mutta nämä hänen ehdotuksensa eivät saaneet hyväksymistä osakseen.
Koulujen lukumäärä kasvoi niin nopeasti ja opettajain tarve samalla, että Cygnaeuksen eläessä perustettiin ja hän itse toimeensa vihki kolme uutta seminaaria, nim. Tammisaaren ja Uudenkaarlepyyn ruotsalaiset seminaarit, joista edellinen oli yksinomaan naisia, jälkimäinen miehiä varten, ja Kymölän (Sortavalan) suomalaisen seminaarin kumpaakin sukupuolta varten (v. 1880). Ilokseen Cygnaeus sai huomata, että vastustus, joka oli ollut melkoisen suuri hänen suunnitelmiaan kohtaan, vähitellen talttui. Kansakoulu sai yhä uusia ystäviä ja kannattajia. Vanhoilla päivillään Cygnaeus sai nähdä kansakouluverkon ulottuvan yli koko maan.
Kun kansakoulujen lukumäärä näin lisääntyi, vaati niiden tarkastaminen yhä enemmän aikaa. Seminaarin johtajan virka täytyi Cygnaeuksen jättää. Hän muutti v. 1870 Jyväskylästä Helsinkiin, astuen kansakoulujen ylitarkastajana vasta perustetun kouluylihallituksen jäseneksi. Hänen elämänsä loppu kului rauhallisesti virkatehtävissä kouluylihallituksessa ja tarkastusmatkoilla. Tavattomalla hartaudella ja uutteruudella hän edelleen yhä huolehti seminaarien ja kansakoulujen edistymistä. Kuolema tapasi hänet virkeänä ja työteliäänä 1888 Helsingissä.
Suomen kansakoulun isä.
Täydellä syyllä on tämä nimi Uno Cygnaeukselle annettu. Vaikka hänen aikanaan jo alettiin melko yleisesti puhua kansakoulun tarpeellisuudesta, eivät monet käsittäneet kansakoulun tehtäviä ja merkitystä laisinkaan niin syvästi kuin hän. Kun hän sitten suunnitelmansa esitti, sai hän kokea niin paljon vastustusta, että moni muu olisi sen edessä jo lannistunut. Vuosikymmeniä sai hän tehdä sitkeätä työtä, sai taistella ajan ennakkoluuloja, vieläpä vaikutusvaltaisimmissa asemissa olevia ihmisiä vastaan, ennen kuin hän voitolle pääsi. Mutta hänen työnsä tulokset olivat niin suuret, sen vaikutus koko kansan henkiseen elämään niin tuntuva, että vastustajat muuttuivat vähitellen ystäviksi.
Meitä ihmetyttää se ennakkoluulottomuus ja laajanäköisyys, mikä ilmeni Cygnaeuksen kansakoulusuunnitelmissa. Eihän vielä meidänkään päivinämme ole toteutettu kaikki ne päämäärät, joita hän kansakoululle asetti, ei vieläkään ole kansakoulumme niin täydellinen kaikissa suhteissa kuin millaiseksi hän sen ajatteli ja suunnitteli.
Mutta kansakoululaitoksemme on joka tapauksessa terveen kehityksen tiellä, jolle Cygnaeus sen johti. Kansakoulun oppiaineita ja työtapoja yhä kehitetään elämän tarpeita vastaaviksi. Jos me näin saamme kansakoulun aina pidetyksi ajan vaatimusten tasalla, silloin toteutuu Cygnaeuksen toivo, mikä ilmenee seuraavissa hänen sanoissaan:
»Jos asia saataisiin toimeen ja meidän kansamme vihdoin viimeinkin saisi tarkoituksenmukaisesti järjestetyn kansakoulun, niin toivon säde taas pilkistäisi uhkaavien pilvien välistä; sillä minun mielipiteeni on, että korkeampi sivistys itse kansan, ei vain muutamien sen yksityisten jäsenten omaisuutena saattaa mahdollisesti pelastaa kansamme vaarasta, että se tulisi niinkuin monet muut niellyksi, ja säilyttää sille aseman kansakuntien joukossa. Joka, niinkuin allekirjoittanut, on kaksi vuosikymmentä seisonut etuvartijain rivissä ja avoimin silmin nähnyt uhkaavan vaaran, se ei enää saata suloisesti nukkua kuvittelujen uneen, niinkuin ehkä monikin hyvä isänmaanystävä rauhallisessa kodissaan nyt tekee. Mitä suurinta ponnistusta, työtä, taistelua henkisellä alalla vaaditaan Suomen kansalta, jotta se saisi nauttia olemassaolon onnea.»
Karjalan mailla tapaa vielä yhden ja toisen sellaisen, joka osaa laulaa vanhoja runoja. Ennen on laulutaito ollut paljon yleisempi, laulumaat laajemmat. Kasvava sivistys on kansan vanhoista runoistaan vieroittanut. Katsoivatpa jotkut entisaikaan muka puhtaan kristinopin nimessä velvollisuudekseen suorastaan vainota kansanrunoja niiden pakanallisen hengen vuoksi. Mutta ennen näitä aikoja ja siellä, missä kristinusko ei tunkeutunut kovin syvälle eikä pystynyt kokonaan muuttamaan kansan elämänkäsitystä, runotaito oli tietojen mittana, henkisen kehittyneisyyden merkkinä, arvon ja vallan tuojana. Muistakaamme vain, millä ihastuksella ja kunnioituksella Kalevala kertoo Väinämöisestä, suurimmasta tietäjästä, parhaasta laulajasta, koko Kalevan kansan johtajasta.
Runojen, loitsujen, laulujen, sananlaskujen ja arvoitusten oppimisessa ja käyttämisessä esi-isämme harjoittivat henkisiä kykyjään. Lapsesta pitäen niitä opittiin. Äidit lauloivat lasta liekuttaessaan ja uneen tuudittaessaan, siinä ensimäiset sävelet korvaan jäivät. Laululla lyhensivät miehet aikansa pitkinä iltoina, lauluilla tehtiin muistettaviksi kaikki juhlahetket. Sananlaskuilla ja arvoituksilla oli nuorten leikeissä tärkeä sija. Ja milloin suurempiin yrityksiin ryhdyttiin, silloin haltijoita luvuilla lepyteltiin, ei yksin uhreilla suostuteltu. Loitsuilla ja manauksilla karkoitettiin taudit ja tehtiin vaarattomiksi viholliset.
Esi-isäimme elämä ei ollut suinkaan yhtämittaista raatamista ja vaivannäköä leipäpalan hankkimiseksi, tai rehkimistä syömingeissä ja juomingeissa, ei, vaan he kaipasivat ja etsivät tyydykkeitä myöskin henkiselle puolelleen, tunne-elämälleen. Siksi he niin rakastivat laulua, siksi he niin mielellään kuuntelivat soittoa. Kun Väinämöinen soitti hauen leukaluusta tekemäänsä kannelta, noudattivat kaikki hänen kutsuansa:
»Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!»
Eivätkä tulleet ainoastaan ihmiset, kaikki haltijat, metsän eläimet, linnut ja kalatkin kokoontuivat Väinämöisen ympärille. Hänen soittonsa oli niin sydämiin menevää, ettei kukaan sitä kuunnellessaan voinut kyyneliään pidättää:
»Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat, itki nainehet urohot, itki pojat puol’ikäiset, sekä pojat, jotta neiet, jotta pienet piikasetki.»
Se oli soittoa, se.
Melkein vielä suurempaa ja mahtavampaa oli Väinämöisen laulu, kun hän joutui kilpasille Joukahaisen kanssa:
»Lauloi vanha Väinämöinen, järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.»
Runoissa, lauluissa ja soitossa ilmaisivat suomalaiset mielialansa. Ja vaikutteille he olivat herkät. Itse luonto, Suomen kaunis luonto antoi heidän tunne-elämälleen paljon sisältöä, muotoa ja väriä. He ymmärsivät aaltojen loiskeen, tuulen äänen, lintujen kielen. Varsinkin käen kukunta saa tunteet liikkeelle:
»Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve’et poskille valuvi.»
Sivistyneet ihmiset oppivat vain vähitellen ymmärtämään tätä kauneusmaailmaa, joka teki kansan elämän niin rikkaaksi, oppivat vain vähitellen panemaan arvoa kansanrunouteen. Ja huomattava on se seikka, että kirjallisuutemme merkkimiehet eri aikakausina ovat kukin tavallaan myönteisesti suhtautuneet siihen. Johan Agricola jonkun verran tunsi, jopa itsekin käytti kansanrunoutta, esim. sananlaskuja, Juslenius siihen innostui ja Porthan sen johdosta kirjoitti tutkimuksia. Kansanrunouden harrastus leveni ja yhä uusia ihmisiä innostui sitä keräämään, m.m. Sakari Topeliuksen isä. Tämä innostus tarttui Elias Lönnrotiinkin. Hän on, kuten tiedämme, saavuttanut kansanrunouden kerääjänä ja julkaisijana, ennen kaikkea Kalevalan kokoonpanijana kuolemattoman nimen, on tehnyt itsensä kaikkien rakastamaksi ja kunnioittamaksi. Siksi hänen elämäänsä ja työhönsä tutustukaamme.
Paikkarin torppa
Oletteko käyneet Paikkarin torpassa Sammatissa, Uudellamaalla? Se on Lönnrotin syntymäpaikka. Jos milloin pääsette matkustamaan, käykää siellä. Maksaa vaivan nähdä Lohjan ja Karjalohjan järvimaisemat sekä Sammatin metsäiset seudut. Ja varmasti tulevat vaivanne palkituiksi, kun näette ne tanhuat, joilla Lönnrot on pienenä poikana leikkinyt, puut, joiden oksilla hän on istunut ja lukenut — hänen kerrotaan usein kiivenneen puuhun lukemaan saadakseen olla rauhassa —, rannan, jossa hän on uinut, mäet, joita hän on suksillaan laskenut, kankaat, joita hän on sadat kerrat kävellyt ja hiihtänyt, tuvan, jossa hän on ensimäiset päivänsä viettänyt.
Tässä torpassa syntyi Lönnrot 1802. Hänen isänsä oli räätäli, ja perhe oli suurilukuinen ja köyhä. Ei siellä lapsia hemmoteltu. Pieni Eliaskin sai käydä kerjuulla joskus, kun leipä loppui kotoa. Kerjääminen ei liene kenestäkään mieluista. Eliaasta se oli erittäin vaikeaa, kun hän oli kovin ujo luonteeltaan.
Muistamme edellisestä, ettei siihen aikaan vielä ollut kansakouluja. Lukemaan opetettiin lapset kotona. Eliasta ei tarvinnut opettaa laisinkaan. Kun hän kuuli ja katseli vanhemman veljensä lukuja, oppi hän samalla sen taidon jo 5 vuoden ikäisenä. Ja lukeminen tuli sen jälkeen hänen mielityökseen. Kasvettuaan vähän hänen tuli oppia käyttämään neulaa ja auttamaan isää. Mutta joutoaikoinaan hän usein luki. Tietysti hän myöskin leikki, ui, laski mäkiä ja hiihti, kuten muutkin pojat. Urheilua hän rakasti niin, että hän vielä vanhoilla päivillään oli hyvä hiihtäjä ja uimari.
Elias pääsee koulutielle.
Eliaan lukuhalu kasvoi yhä. Hänen rupesi tekemään mielensä päästä kouluun. Mutta mitenkä köyhä poika sinne pääsisi? Isä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Hyvä räätäli piti pojasta tuleman. Ja sen taidon hän kyllä oppikin, mutta kun hänen mielensä teki toisaanne, ei työ tahtonut oikein luistaa. Vanhin veli rupesi silloin puhumaan hänen puolestaan arvellen, että pojan pitäisi antaa lukea, kun sen työnteosta ei kuitenkaan jälkeä näy. Niin tuli Elias kouluun.
Jos meidän päivinämme joku kerran pääsee kouluun, vanhemmat tai holhoojat pitävät hänestä huolen ainakin alkuvuosina. Lönnrotin aikoina saivat useimmat köyhät koulupojat tulla toimeen melkein omin neuvoin alusta pitäen. Niinpä hänkin. Se oli vaatimatonta elämää, jollaista nykyisin aniharvoin edes yksinkertaisin työmies tyytyisi viettämään, varsinkaan kaupunkipaikoissa. Täysihoidosta ei ollut puhettakaan, vaan hän eli omissa ruuissaan. Koulukaupunkiin tullessaan hän toi evästä mukanaan, pääasiallisesti leipää ja vähän palvattua lihaa; kotoaan hän sai silloin tällöin lisää. Hyvillä päivillä siinä ei suinkaan eletty. Joskus sai poika kokonaan paastota, kun leipäkin loppui. Kirjoja hänellä ei ollut varaa ostaa. Tovereiltaan hänen oli lainattava ja luettava, Silläaikaa kun he söivät. Mutta terävän muistinsa avulla hän silti edistyi hyvin.
Monta kertaa täytyi Eliaksen keskeyttää koulunsa. Loppuivat varat, loppuivat eväät. Silloin oli mentävä kotiin ja istuttava neulomaan. Eräskin tällainen keskeytys oli kaksi vuotta pitkä. Ja ennenkuin uudelleen pääsi kouluun, oli hankittava varoja. Hän kulki naapuripitäjissä laulaen ihmisille kuten teinit ennen. Vaikeaa oli näin toisten ihmisten apuun turvautua, mutta ei ollut mitään muuta keinoa. Isältään oppimiaan virsiä hän lauloi ja talosta toiseen kulki. Muuan matka antoi 6 tynnyriä viljaa. Sellaisilla eväillä kelpasi taas lähteä kouluun.
Koulunkäynnin ollessa näin vaikeaa otti hän mielellään vastaan tarjotun oppilaan paikan Hämeenlinnan apteekissa. Hän pääsi siellä joidenkuiden varakkaiden henkilöiden suosioon ja sai heidän avustuksellaan jatkaa lukujaan. Niihin hän käytti kaikki joutoaikansa. Hän oli yhtä ahkera lukija kuin ennen isän apulaisenakin ollessaan. Täten hän edistyi niin hyvin, että vaivatta suoritti ylioppilastutkinnon. Yliopiston nimikirjaan hän kirjoitti nimensä lokakuussa 1822 — muutamia päiviä sitä ennen olivat tulleet ylioppilaiksi myöskin Juhana Vilhelm Snellman ja Johan Ludvig Runeberg, nuo miehet, joiden nimet näkee niin usein mainittavan Lönnrotin nimen rinnalla.
Ylioppilaana.
Nyt oli jo pitkälle päästy. Ken on ollut Helsingissä katsomassa, kun nuoria miehiä ja naisia tulee yliopistolta valkolakit ensi kerran päässä, se on nähnyt pilviä tavottelevan ilon leviävän tuosta joukosta, täyttävän kaikkien ystävien ja tuttujen mielet, tempaavan mukaansa oudotkin ihmiset. Sillä tavalla riemuitsevat ne, jotka ovat lukeneet hyvinkin suotuisissa oloissa, useimmat ainakin vapaina leipähuolista kaiken kouluaikansa. Lönnrotin ilon täytyi olla monin verroin suuremman, sillä olivathan nyt täyttyneet toiveet, joita hän kerjuupussi olalla kulkiessaan, lukujen tavantakaa keskeytyessä, ei liene rohjennut aina unissakaan toteutuviksi uskoa.
Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Edelleen hän oli köyhä ja opiskelu yliopistossa oli kallista. Kotiopettajana hän ansaitsi elatuksensa, kuten monet muut ylioppilaat niinä aikoina. Hänen toimintansa kotiopettajana tuli hänelle erittäin hyödylliseksi. Hän sattui pääsemään hienosti sivistyneeseen professori Törngrenin perheeseen. Siellä hän tutustui aikansa etevimpiin miehiin, joilla oli yleviä isänmaallisia harrastuksia. Törngrenin perheessä seurustelevat miehet saivat vedetyksi Lönnrotinkin harrastustensa piiriin. Näistä miehistä oli huomatuimpia apulaisprofessori Reinhold von Becker. Hän opasti Lönnrotia tutkimaan suomenkieltä ja kansanrunoutta käsitteleviä kirjoituksia. Sellaisiin aineisiin oli Lönnrot jo Hämeenlinnassa ollessaan tutustunut Beckerin toimittamain »Turun Viikkosanomain» kautta. Nyt hän tutki siihen asti koottuja ja tunnettuja kansanrunoja ja viehättyi niihin niin, että hän niiden mukaan kirjoitti kandidaattitutkintoon tarvittavan väitöskirjan Väinämöisestä. Miksi Lönnrot ei valinnut kansanrunoutta ja sitä lähellä olevia aineita edelleen yliopistollisten lukujensa aiheeksi, on tuntematonta. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän rupesi lukemaan lääketiedettä, vaikka tällöinkin uhrasi loma-aikansa kansanrunojen kokoamiseen ja järjestelemiseen. Opintonsa hän lopetti kymmenen vuotta ylioppilaaksi tulonsa jälkeen saaden silloin lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon, käsitellen tohtorinväitöskirjassaankin kansanrunoudesta saatuja aiheita — sen nimi oli Suomalaisten loihtulääkinnästä.
Lääkärinä.
Aluksi oli Lönnrot lääkärinä Oulussa, mutta muutti sieltä pian Kajaaniin. Vaikka hän nyt toimikin lääkärinä, oli hänen mielensä sittenkin kiinni kansanrunoissa. Kajaani oli lähellä parhaita laulumaita, siksi hän sinne mielellään meni.
Lääkärinä Lönnrot oli pidetty. Hän esiintyi aina vaatimattomana, puvultaan kansanmiehen tapaisena, kaikille ystävällisenä ja kohteliaana. Luottamuksella kansa sen vuoksi hänen puoleensa kääntyi. Monissa muissa paikoissa lääkäreiden kalleus oli pakottanut kansanihmiset taudeissaan koettamaan saunaa, tervaa, viinaa, taikoja, ja kaiken maailman puoskareita, ennenkuin lääkäriin mennään. Lönnrotilla eli Lentruutilla, kuten kansa häntä Kajaanissa nimitti, oli niin halpa taksa, ettei se ketään pelottanut. 5 tai 10 kopekkaa varakkaammilta ihmisiltä ja köyhille neuvot ilmaiseksi. Hän oli näet piirilääkäri ja sai palkkaa valtiolta, joten katsoi voivansa tyytyä näin halpaan »taksaan» potilailta.
Suomenkielen professorina.
Ajatelkaa, lääkäristä tulee suomenkielen professori! Jos mies on ollut seppänä 50:n ikäiseksi ja sitten meille kerrottaisiin hänestä tulleen etevän räätälin, pitäisimme sitä mahdottomana. Vanhan lääkärin muuttuminen kielitieteen professoriksi tuntuu ensi kuulemalta vieläkin mahdottomammalta. Ja kuitenkin nimitettiin lääketieteen ja kirurgian tohtori Lönnrot v. 1853 suomenkielen professoriksi yliopistoon.
Nimitys saa selityksensä, kun muistamme, että Lönnrot jo ennen lääketieteellisiin opintoihin ryhtymistä oli tutustunut ja innostunut kansanrunoihin ja suomenkieleen, siihen kieleen, jolla näitä runoja laulettiin. Lääkärinä ollessaan hän teki lukuisia runonkeräysmatkoja, jopa varsinaisia kielitieteellisiä tutkimusretkiä suomenkielen ja sen läheisimpien sukulaisten alueella. Suomenkielen ja sen eri murteet hän tunsi perinpohjin, hän oli perehtynyt matkoillaan viron, vatjan, vepsän, lapin kieliin — kaikki tämä vaikutti sen että hän vihdoin, monen empimisen jälkeen, haki ja nimitettiin suomenkielen professoriksi. Sitä oli yleisesti toivottu ja ylioppilaat ottivat hänet riemulla vastaan.
Suomenkielen asema oli niihin aikoihin asti ollut hyvin syrjäytetty yliopistossa. Lönnrotin edeltäjä Matias Aleksanteri Castrén oli ensimäinen suomenkielen ja kirjallisuuden professori yliopistossamme. Tämä nuori ja mainio tutkija, joka pitkien ja vaivalloisten tutkimusmatkojensa tuloksina oli julaissut väitöskirjan suomen, viron ja lapin kielten suhteista, joka oli tutkinut tseremissien, samojedien, ostjakkien ja monien muiden kansojen kieliä ja siten luonut valoa suomensuvun kansoihin ja niiden kaukaisimpiin vaiheisiin, joka oli näillä tutkimuksillaan aukaissut äärettömän alan suomenkielen tutkijoille, kuoli, oltuaan vain vähän toista vuotta professorin virassa. Hän oli matkoillaan nähnyt monta sukulaiskansaamme sorrettuna, tietämättömänä, raakalaisuuden tilassa, kuoleman kanssa kamppailevana. Hän tahtoi varottaa suomalaisia heidän jälkiään kulkemasta, tahtoi osottaa oikean elämistavan: »Kuollaksemme ja asianmukaisesti hautaan päästäksemme meidän tarvitsee vain jatkaa entistä uraa, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä tulevaisuuttamme ja kykyämme kaikkiin hyviin tekoihin ja töihin, olla mitään tekemättä, peläten ettemme mitään voi tehdä, tukahuttaa kaikki suuret ajatukset ja aatteet, jotka ajan mahtava henki sieluumme herättää; lyhyesti sanoen: meidän tarvitsee vain elää henkisessä horrostilassa ja tavotella omaa etuamme, omia huvejamme ja nautintojamme. Jos taas tahdomme elää, niin uskaltakaamme rakastaa isänmaatamme.»
Ikäänkuin vastauksena näille Castrén-vainajan varotuksille ja tälle vaatimukselle Lönnrot jo ennen professoriksi tuloaan oli julaissut Kalevalan, Kantelettaren, arvoitukset ja sananlaskut, osottaen siten, että esi-isämme olivat kunnioituksemme ansainneet, että tämä maa ja sen suomalainen kansa oli rakkauden arvoinen. Ja rakkautta ja hellästi huolehtivaa mieltä suomenkieleen tahtoi Lönnrot ylioppilaisiin istuttaa.
Erottuaan täysinpalvelleena professorin virasta ja saatuaan kanslianeuvoksen arvonimen Lönnro:t
Vanhoilla päivillään
eli Sammatissa, syntymäseuduillaan. Vanhan toimettomaan lepoon hän ei kuitenkaan vielä heittäytynyt. Hän, kuten myöhemmin saamme nähdä, suoritti vielä niin suuria kirjallisia töitä, että niissä olisi ollut enemmän kuin kyllin tavallisen ihmisen elinijäksi. Samoin hän otti merkittävällä tavalla osaa hallituksen asettamain eri komiteain töihin. »Työ on lepoa», oli Lönnrot kerrankin sanonut, kun häntä oli kehotettu muiden lailla lepäämään. Vielä 80-vuotiaana hän teki virkeästi työtä. Sammatissa hän kuoli 1884 ja sinne hänet haudattiin suurilla juhlallisuuksilla ja kunnianosoituksilla.
Nyt tarkastelkaamme hiukan hänen töitään.
Kalevalan synty.
Tutustuttuaan ylioppilasaikoinaan Beckerin avulla jo kerättyihin kansanrunoihin, hän alkoi itsekin niitä koota. Tähän kokoilutyöhön häntä innosti varsinkin piirilääkäri Z. Topeliuksen — Sakari Topeliuksen isän — runojulkaisu »Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja». Tämä oli ollut innokas kansanrunojen kerääjä, joka oli laulattanut useita Venäjän Karjalan puolelta tulleita kulkukauppiaita ja saanut heiltä selville, että parhaat runoalueet olivatkin juuri siellä, rajan toisella puolella.
Oleskellessaan kesäisin Törngrenien mukana Laukossa, Vesilahdella, Lönnrot kuuli silloin vielä kansan suussa eläneen ballaadin »Elinan surma». Sieltä hän sai kootuksi jonkun verran muitakin kansanrunoja. Kun sitten hänen suoritettuaan kandidaattitutkinnon Turun palon vuoksi yliopisto suljettiin, oli hänellä aikaa lähteä laajemmille laulumaille.
Paikkarin torpasta hän lähti liikkeelle. Kun hänen tuli olla rahvaan parissa, saada se itseensä luottamaan, ei hänen sopinut olla herraskaisesti puettu. »Talonpoikaiset vaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu rinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa — sellainen oli sen miehen vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa hengenaarteita.» Hän oli niin kuljeksivan kisällin näköinen, että häntä hyvin usein semmoisena kohdeltiinkin. Jalkaisin hän kulki. Hevosta hänen ei kannattanut käyttää, sillä 100 ruplaa oli koko hänen säästönsä matkalle lähtiessä, eikä hän aina saanut kyytiä silloinkaan, kun olisi sitä jonkun kerran halunnut, sillä kisällille ei hevosta annettu. Asumattomia taipaleita kulkiessaan hän sai usein yöpyä metsään. Hän laittoi havuista vuoteen ja siinä nukkui. Kenenkään vaivaksi hän ei silloin ollut. Sukulaistensa luo meneväksi talollisen pojaksi hän itsensä ihmisille esitti. Hän ei tahtonut sen suurempana kulkea.