ISIEN TÖITÄ

Piirteitä suurmiestemme elämästä

Kirj.

M. TELA

Kotikasvatusyhdistyksen kotiopintokirja II

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLTÖ:

Alkulause.
Mikael Agricola.
Juhana Gezelius.
Henrik Gabriel Porthan.
Uno Cygnaeus.
Elias Lönnrot.
Juhana Vilhelm Snellman.
Johan Ludvig Runeberg.
Sakari Topelius.
Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.

Alkulause.

»Niin kauan kuin kansassa on rakkautta historiaansa, muinaisaikaan, jonka se on elänyt, niin kauan on olemassa toivo sen tulevaisuudesta. Semmoinen rakkaus on syntyessään varma todistus kansan valveutuvasta itsetajunnasta, samoin kuin sen pysyminen todistaa, että tämä tajunta ei ole kadonnut, että kansan henkiset voimat vielä eivät ole tyhjentyneet.»

J.V. Snellman.

Nuoriso on ylimielinen. Se halveksii kaikkea vanhaa. Kansansa historiasta se tietää sangen vähän. Miehiä, jotka ovat vieneet tätä kansaa eteenpäin, joiden työn varassa suomalaisten kansallistunto on syntynyt, jotka ovat laskeneet pohjan sivistyksellemme, näitä miehiä, kansansa suurmiehiä, se ei tunne.

Näin valitetaan meidän päivinämme.

Jos nämä valitukset ovat vähäiseltä osaltaankaan tosia, on nykyinen asiaintila jyrkässä ristiriidassa edellä olevien Snellmanin sanojen kanssa. Sellaisesta tilasta on päästävä. Isiemme töihin meidän on tutustuttava. Heidän töissään näkyvät selvimmin suuntaviivat, joita kansamme elämä on noudattanut. Vain tutustumalla menneisyyteen, tutkimalla vaiheita, mitkä ovat johtaneet kansamme nykyiseen asemaansa, voidaan valita tie, jota nyt on seurattava.

* * * * *

Auttaakseen vanhempia, jotka ovat huolissaan nuoren väkensä käyttäytymisestä ja tulevaisuudesta, auttaakseen kaikkia niitä, joiden sydämellä on nuorison ja sen kautta koko kansan menestyminen, Kotikasvatusyhdistys on nyt tahtonut kotiopintotyössään luettavaksi ottaa aineen, joka olisi omiaan elvyttämään kunnioitusta vanhempia kohtaan, herättämään rakkautta kansan suuriin johtajiin ja koko maan historiaan.

Nuorisolle pitäisi sellaisen lukemisen olla mieluisinta. Mikä voisi sitä enemmän innostaa, kuin kertomus suurten miesten jalosta elämästä, jonka ainoana tarkotuksena ja voimakkaana kiihottajana on ollut kansan onni, maan paras. Onhan nuorisolla, moitittakoon sitä kuinka huonoksi tahansa, sittenkin hyvät hetkensä, jolloin se haaveilee työstä toisten hyväksi, uhrautumisesta toisten onneksi. Tällaisesta työstä ja uhrautumisesta tulee heidän nähdä kauniita ja kehoittavia esimerkkejä. Suurten miesten työt ovat kenties liian suuria seurattaviksi. Esimerkiksi kelpaavia ja helpommin jäljiteltäviä töitä ovat tehneet lukemattomat Suomen miehet ja naiset, joista historia ei kerro, jotka eivät ole saavuttaneet huomattavaa yhteiskunnallista asemaa, mutta jotka kelvollisuudellaan ja lukuisuudellaan ovat kansamme kulkua määrättyyn suuntaan vieneet. On mahdotonta kertoa kaikista heistä. Sen vuoksi tässä rajoitutaan kertomaan vain kansamme suurimmista, jotka vuorenhuippuina kohoavat menneisyydestä, selväpiirteisinä näkyvät vuosisatojen takaa ja yhä vielä vaikuttavat elämäämme.

Lukija kysynee, eikö suurmiehistämme ollut tarpeeksi paljon kirjoitettu ennen? Miksi ei tyydytty vanhoihin hyviin elämäkertoihin ja otettu niitä luettaviksi? Onhan meillä erinomainen Kansanvalistusseuran elämäkertasarja, K.J. Gummerus Osakeyhtiön »Historiallinen lukukirja, Suomen historia elämäkertoina», on mainiot teokset Agricolan, U. Cygnaeuksen, Snellmanin ja Topeliuksen elämästä; miksi eivät nämä kelvanneet?

Kotiopintotyöhön olivat nämä kaikki liian suuria ja kalliita. Täytyi saada suppea esitys, johon olisi koottu piirteitä useimpien huomattavimpien historiamme henkilöiden elämästä. Tämä esitys oli lisäksi saatava niin helposti ymmärrettäväksi kuin mahdollista. Päähuomiota ei ollut kiinnitettävä eri henkilöiden elämänvaiheisiin, vaan itse siihen työhön, jonka kautta he ovat tulleet suuriksi ja muistettaviksi.

Tämä tehtävä semmoisenaan oli allekirjoittaneelle, jonka huoleksi Kotikasvatusyhdistys kirjan valmistamisen antoi, liian vaikea. Siksi käsillä oleva kirja ei pyrikään tarjoamaan mitään uutta. Mitä siinä on, se on kaikki otettua ylempänä mainituista arvokkaista elämäkerroista, joten tämän kirjan kaikki mahdolliset hyvät puolet ovat niiden kirjoittajien ansiota. Mikä tässä kirjassa on puutteellista, missä tärkeitä seikkoja on jäänyt sanomatta, missä vähemmin tärkeätä on kerrottu, siitä syytettäköön yksin allekirjoittanutta.

Käytän tässä tilaisuutta lausuakseni suuret kiitokseni seminaarinjohtaja K. Raitiolle ja opettaja V. Sippolalle, jotka ovat lukeneet käsikirjoituksen ja tehneet arvokkaita korjauksia ja huomautuksia, ja jotka muutenkin ovat minua työssä auttaneet.

Erikoisesti on minun kiitettävä opettaja V. Sippolaa, joka on kokonaan kirjoittanut ja tähän kirjaan käytettäväksi jättänyt luvun »Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen».

Toivon, että kirja mahdollisine heikkouksineenkin edes jossain määrin täyttäisi tarkotuksensa, mihin Kotikasvatusyhdistys, edellä kerrotun mukaan, sillä on tahtonut pyrkiä.

Helsingissä syyskuulla 1915.

TEKIJÄ.

MIKAEL AGRICOLA.

Jos satumme asumaan kaupungissa, näemme ja kuulemme ehkä useammista tapahtumista kuin kaukana maalla eläissämme. Mutta vaikka liikkuisimme kuinka ahkeraan ulkona, emme tiedä kaikkea, mitä kaupungissa tapahtuu. Vasta kun otamme käteemme sanomalehden, pääsemme muutamalla silmäyksellä selville siitä. Ja näin on asianlaita vielä suuremmassa määrässä, jos tahdomme tietää, mitä kauempana tapahtuu. Meidän täytyy turvautua sanomalehtiin ja kirjoihin. Tosin voimme matkustaa ja omin silmin tutustua erilaisiin oloihin, mutta se vaatii paljon rahaa, jota meillä useimmilla ei ole.

Mieliessämme tunkeutua asioihin syvemmälle on meidän luettava erilaista kirjallisuutta, milloin tieteellistä, milloin kaunokirjallista, kulloinkin asian mukaan. Painettu sana on paras oppaamme aina. Ja menneeseen aikaan kulkeissamme se on ainoa tie. Sinne emme voi matkustaa, emme, vaikka olisimme rikkaitakin. Meidän on pakosta turvauduttava kirjallisuuteen, joka kertoo, mitä kunakin aikana tiedettiin ja taidettiin, miten elettiin, kuinka toimeen tultiin.

Lähtiessämme näin tutkimaan muinaisia aikoja, tulemme pian huomaamaan, että mitä kauemmas taaksepäin ajassa menemme, sitä harvemmiksi käyvät kirjat ja sanomalehdet. Ensimäisen suomalaisen sanomalehden näytenumero ilmestyi vasta 1775. Nämä »Suomalaiset Tieto Sanomat» ilmestyivät vain yhden vuoden (1776). Lähes puoli vuosisataa myöhemmin vasta näki toinen suomalainen sanomalehti »Turun viikkosanomia» päivän valon v. 1820. Vanhempina aikoina ei suomalaisia lehtiä ollut laisinkaan.

Kuinka ihmiset sitten elivät? Mistä he tiesivät, mitä maailmassa tapahtui?

Ei silloin voitu maailman menoa niin seuratakaan kuin nyt. Suupuheina kulki niihin aikoihin tieto paikasta toiseen. Jos toiselta paikkakunnalta tuli ihmisiä, olivat he tervetulleita jokaiseen taloon: saatiinhan heiltä kuulla uutisia. Varsinkin pääkaupungista maaseudulle tullut sai kertomasta päästyäänkin yhä uudelleen toistaa, mitä sinne kuului. Oppineet, ylioppilaat ja maisterit opiskelivat usein ulkomaiden yliopistoissa. Heidän sekä muissa maissa kulkeneiden merimiesten kertomusten avulla voitiin seurata tapahtumain kulkua suuressa maailmassa.

Painettuja kirjoja tapaamme koko joukon vanhemmilta ajoilta kuin sanomalehtiä. Mennessämme yhä kauemmas muinaisuuteen tulemme aikoihin, jolloin ei suomenkielellä niitäkään ollut. Mahtoi silloin elämä olla outoa! Ei tarvinnut silloin lukea, takoa katkismusta, historiaa, kielioppia, maantietoa. Ei tarvinnut edes oppia lukemaan, ei tarvinnut tuntea ainoatakaan kirjainta, joiden painaminen kovaan päähän nyt usein on hirveän vaikeata. Ei tarvinnut tavallisen ihmisen istua vuosikausia koulunpenkillä eikä kiusautua moninaisten tietojen päähän ajamisella. — Kouluja kyllä oli, vaikka sangen vähän, mutta niissä luettiin kaikki yksinomaan latinankielellä, eikä niissä yleensä käynyt rahvaan lapsia, eipä kaikkien herrainkaan pojat, tytöt eivät laisinkaan.

»Mutta», kysytte, »kuinka selviydyttiin rippikoulusta ja kuinka laulettiin virsiä kirkossa, kun ei kirjoja ollut?»

Siihen aikaan ei rippikoulua pidettykään. Ja koko kirkonmeno oli toisellaista kuin se nyt on Suomessa. Seurakunta seisoi vain mykkänä koko ajan ja kuunteli sekä katsoi, mitä kirkossa tapahtui. Papin puheestakaan se ei paljon selvää saanut, sillä jumalanpalvelus tapahtui pääasiassa latinankielellä. Kansa vain kumarteli kirkossa olevia pyhäin kuvia, veti sieraimiinsa pyhää savua, polvistui joskus rukoukseen, teki ristinmerkin kun kuuli mainittavan Jumalan, Neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen nimen ja sillä hyvä. Uskontoa koskevista asioista ei kansa paljon tietänyt. Suomeksi luettiin kirkoissa 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa vain Isämeidän ja Ave Marian (Neitsyt Maarian) rukoukset, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat sekä esivallan kuulutukset. Perin harvoin lie saarnoja pidetty suomenkielellä.

Puheessa suomenkieltä näinä aikoina käyttivät, paitsi suomenkielistä kansaa, papit ja virkamiehet suurimmaksi osaksi. Vain aatelisissa lie ollut sellaisia, jotka kotikielenään käyttivät ruotsia. Kirjoituksessa suomenkieltä jo hiukan aletaan käyttää. Asiakirjoissa, joita esim. tuomioitten johdosta kirjoitettiin, tavataan suomeakin joitakuita sanoja ja lauseita. Mutta, kuten sanottu, kirjoja ei tällä kielellä vielä ollut yhtään.

Mutta sitten, 1500-luvulla, tuli uskonpuhdistuksen aika. Saksasta levisi uusia uskonnollisia aatteita Suomeen asti, ja Ruotsin kuningas ja valtiopäivät asettuivat myöskin uuden n.s. Lutheruksen opin kannalle. Suomessa sitä ensimäisenä saarnasi Pietari Särkilahti, joka Saksassa käydessään oli siihen innostunut. Tuntuvammin ihmisiin vaikuttaakseen, ja osottaakseen jyrkästi luopuneensa katolisen kirkon määräyksistä, hän teki sellaistakin, mitä ei yksikään pappi Suomessa siihen asti ollut tehnyt: hän meni naimisiin. Tämä rohkea mies vaikutti Turussa siihen aikaan, kun sinne tuli nuori Mikael Agricola, joka sittemmin pani uskonpuhdistuksen Suomessa lopullisesti toimeen.

Uskonpuhdistuksen piiriin joutuneiden kansojen elämään vaikutti uskonnon muuttaminen erittäin edullisesti. Se nim. useissa tapauksissa pani alulle kansankielisen kirjallisuuden viljelemisen. Uskonpuhdistajain ensimäisiä vaatimuksia oli, että piti tehdä kullekin ihmiselle mahdolliseksi tutustua ilman välittäjiä kristillisen uskonelämän ainoaan alkuperäiseen ohjeeseen, raamattuun. Se taas kävi päinsä vain siten, että raamattu toimitettiin kansan omalle kielelle ja että kansa opetettiin sitä lukemaan. Kun näin päästiin alkuun kansankielen käyttämisessä kirjallisuudessa, laajeni sen käyttö vähitellen. Muitakin kirjoja ruvettiin kunkin kansan omalla kielellä kirjoittamaan. Siten luotiin korkeamman kansansivistyksen paras tuki, kansalliskirjallisuus.

Samat seuraukset oli uskonpuhdistuksella Suomessakin. Jumalanpalvelus muutettiin omakieliseksi, ja koko seurakunta otti virsissä ja messuissa osaa sen suoritukseen ja saarna tuli sen pääosaksi. Raamattua alettiin kääntää suomeksi, suomalaiset saivat oman kirjakielensä, jolla vähitellen on versonut ja kasvanut rikas kirjallisuus.

* * * * *

Mikael Agricola syntyi jonakin vuosista 1508—1512 Torsbyn kylässä Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Hänen isänsä oli siellä köyhä kalastaja. Mikael pääsi sitten kouluun Viipuriin. Siellä hän ehti jossain määrin tutustua Itä-Suomessa puhuttuun murteeseen. Oltuaan jonkun aikaa Viipurissa, siirtyi hän opettajansa mukana Turkuun, kun tämä sai siellä viran piispa Martti Skytten sihteerinä. Agricola pääsi piispan kirjuriksi. Kun piispan sihteeri jonkun vuoden kuluttua kuoli, sai Agricola, joka sitä ennen oli vihitty papiksi, hänen virkansa.

Turkuun tultuaan ehti Agricola kuulla Pietari Särkilahden saarnoja, vaikka tämä kuoli jo pari vuotta hänen tulonsa jälkeen. Särkilahden voimakkaat puheet vaikuttivat niin, että Agricola yhtyi täydestä sydämestään hänen oppejaan kannattamaan. Tultuaan sitten piispan sihteeriksi hän sai erinomaisen tilaisuuden uuden opin levittämiseen kulkiessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla. Tällöin siis jo alkoi Agricolan vaikutus uskonpuhdistuksen hyväksi.

Piispa oli myöskin uuden opin ystäviä, vaikka hän ei suorastaan ryhtynytkään vanhaa kaatamaan. Jo keskiajalla oli Suomen piispoilla ollut tapana kustantaa erityisen lahjakkaita nuoria miehiä ulkomaiden yliopistoihin. Siellä saamainsa perinpohjaisten tietojen kautta he kasvoivat kykeneviksi johtamaan kirkon elämää kotimaassa. Martti Skytte lähetti myöskin opiskelijoita ulkomaille. Niitä onnellisia nuoria miehiä, jotka saivat käyttää hyväkseen piispan avuliaisuutta, oli myös Mikael Agricola. Piispa lähetti hänet Wittenbergin yliopistoon Saksaan, siis juuri sinne, missä suuret uskonpuhdistajat Luther ja Melankton itse opettivat.

Ruotsissa oli näihin aikoihin jo tehty paljon uskonpuhdistuksen hyväksi. Katolisuuden johtomiehet olivat pyytäneet kuningasta kieltämään uusien väärien oppien saarnaamisen. Kuningas, mainio Kustaa I Vaasa, ei siihen suostunut, ja säädyt päättivät että »Jumalan sanaa oli kaikkialla valtakunnassa puhtaasti saarnattava» ja että puheet väärästä opista olivat turhia huhuja. Kuningas koetti kaikin tavoin auttaa uuden opin levenemistä, se kun oli sopiva hänen valtiollisillekin harrastuksilleen. Niinpä hän kirjoitti myöskin piispa Skyttelle, kehottaen häntä edistämään uskonpuhdistuksen asiaa. Tässä suhteessa oli tärkeää saada pappien valmistus uuden opin miesten käsiin. Siksi nimitettiin rehtoriksi Turun kouluun, jossa pappimme saivat kasvatuksensa, piispan Wittenbergissä kouluuttamia miehiä.

Tähän virkaan joutui Agricolakin, kun hän Wittenbergissä maisterin arvon saatuaan 1539 palasi Suomeen. Yhdeksän vuotta hän oli koulun rehtorina. Sillä aikaa ehti hän istuttaa uutta oppia moneen nuoreen mieleen. Mutta hän joutui vähän huonoihin väleihin kuninkaan kanssa ja menetti rehtorinvirkansa.

Koulut olivat siihen 'aikaan yksinomaan pappien valmistamista varten. Vaatimattoman papin tai ylhäisemmän kirkonmiehen asema oli jokaisen koululaisen päämääränä. Kunniana tai suosiona ei pidetty, jos kesken koulunkäynnin joku kutsuttiin hallituksen palvelukseen, sihteeriksi tai joksikin muuksi ala-arvoiseksi virkamieheksi. Mutta kun hallitus antoi koulun rehtorille määräyksen, että niin ja niin monta etevintä »teiniä» l. oppilasta oli hallituksen käytettäväksi lähetettävä, ei siinä useimmiten auttanut muu kuin totteleminen. Agricola ei tällaisia määräyksiä tahtonut mitenkään noudattaa. Se sai kerrankin kuninkaan kirjoittamaan hänelle m.m.: »Tämä ihmetyttää meitä sangen paljon; emmekä tiedä tokko te ja muut tahdotte pätevänä pitää, mitä me teille käskemme ja määräämme. Sentähden on nyt meidän tahtomme ja käskymme, että tätäkin asiata täydellisesti ajattelette ja hankitte meille kaksi tai kolme sopivaa henkilöä mainittuihin virkoihin (kuninkaan kansliaan tai tilikamariin), koskapa olemme hyvin kuulleet, että sellaisia Jumalan kiitos kyllä on tarjolla koulussa. Ellei se tapahdu, silloin on meidän pakko tehdä jotakin muuta asiassa, ettekä te siitä saisi paljonkaan suosiota ja kiitosta. Sitä noudattakaa!» Vieläkään ei Agricola käskyä totellut. Joskus rehtorit antoivat mahdollisimman aikaiseen vihkiä papiksi nuoret miehet, joita tällainen vaara uhkasi. Pappeina heidän ei enää tarvinnut virkamiehiksi mennä.

1548 kuningas nimitti koulun rehtoriksi toisen miehen Agricolan sitä laisinkaan odottamatta. Tämä lienee johtunut osaksi siitä syystä, että Agricola tarvitsi aikaa muihin toimiinsa, kun hän oli piispan apulaisena, ja ehkä osaksi kuninkaan epäsuosiosta. Hänen tulonsa lienevät vähentyneet, ja olivat ne ennen piispan virkaan astumista 150 tynnyriä ruista, 57 tynnyriä ohria, 19 tynnyriä kauroja, vähän vehnää ja herneitä sekä 84 leiviskää voita.

Hänen taloudellinen asemansa kuitenkin parani, kun hänet v. 1554 nimitettiin Turun piispaksi Martti Skytten kuoleman jälkeen (1550), vaikkeivät piispan tulot olleetkaan yhtä suuret kuin ennen, kun Suomi tällöin jaettiin kahteen hiippakuntaan, Paavali Juustenin tullessa Viipurin piispaksi, ja kun Kustaa Vaasa muutenkin oli vähentänyt toimillaan hengenmiesten tuloja. Piispan tehtäviä hän oli saanut hoitaa jo Skytten vanhuuden aikana tämän apulaisena, ja hänen kuoltuaan Agricola oli ollut sijaispiispana.

Nyt Agricola oli saanut aseman, jossa täydellä todella voi ruveta ajamaan uskonpuhdistuksen vaatimia uudistuksia. Siihen suuntaan hän olikin jo kauan tehnyt työtä.

Helppoa ei ollut kaikkien uskonnollisten menojen uudelleen järjestäminen. Papisto oli tottunut työskentelemään katolisissa tavoissaan, samoin seurakunnat olivat tottuneet kunnioittamaan katolisia menoja. Nyt oli kaikki saatava toiseen asuun. Mutta ei ollut valmiita käsikirjoja, joita olisi voitu pappien noudatettavaksi määrätä. Ei ollut virsikirjoja seurakuntaa varten, ei yleensä mitään kirjoja, joita olisi suomenkielisessä luterilaisessa jumalanpalveluksessa tarvittu. Eihän suomen kielellä ollut mitään muutakaan kirjallisuutta, ei ainoatakaan kappaletta. Joitakuita suomalaisia rukouksia olivat, kuten jo edellä mainittiin, papit ennen kirkoissa käsin kirjoitetuista papereista lukeneet, siinä kaikki.

Näitä vastuksia Agricola ei säikähtänyt. Vaikkei kirjoja ennen suomen kielellä ollut, oli niitä nyt tehtävä, kirjoitettava, muista kielistä käännettävä. Suurin ja tärkein tehtävä olisi ohut kääntää suomeksi raamattu. Siten olisi tullut toteutetuksi yksi uuden opin tärkeimpiä periaatteita: jokainen olisi voinut itse tutustua uskonsa perusteisiin. Mutta toisia kiireellisempiä töitä oli ensin suoritettava. Eihän kansa kuitenkaan olisi kyennyt raamattua käyttämään, kun se ei osannut lukea. Siksi oli ensimäiseksi kirjoitettava aapinen oppaaksi lukuharjoituksiin. Ja niinpä ilmestyikin »Abckiria» luultavasti 1542. Aakkosten lisäksi on siinä kymmenet käskyt, uskonkappaleet, Isämeidän rukous, enkelien tervehdys Maarialle sekä kasteen-, ripin ja alttarinsakramentit.

Seuraavan hänen kirjoistaan arvellaan olleen katkismuksen. Mutta kun sitä ei ole säilynyt meidän päiviimme, ei asiasta olla varmoja.

Sen jälkeen hän julkaisi Rucouskirian. Se on suuri ja sisältörikas kirja. Aluksi siinä on almanakka, kaikellaisia hyödyllisiä neuvoja, sananlaskuja, luettelo paratiisin iloista ja helvetin piinoista, otteita eri evankeliumeista, sitten neuvoja papeille, joille hän m. m. sanoo:

»se on sangen heiy Pappi, ioca waan etzi watzans tarpet. Ja eij catzo HERRAS caria, jakain Opin Wijna maria Quin Reeskan Nahan ja Lihan wie ja sijtt eij Lauma wartioijtze.

Se on sangen häijy pappi joka vaan etsii vatsansa tarpeita eikä kaitse Herransa karjaa, jakain opin viinamarjaa, joka rieskan, nahan ja lihan vie ja sitten ei laumaa vartioitse.

Mutta seurakuntalaiset saavat myös osansa. Heidän on omantuntonsa rauhan vuoksi maksettava papeille palkat, sillä näiden jakama oppi on hyvä, kirkas, kallis kuin nisun jyvä. Ennen annettiin papeille rahaa, vaikka oppi oli huono, nyt useille tuskin ryysy palkaksi jää. Kaiken tämän jälkeen vasta tulee kirjan pääsisältö, rukoukset.

Suurin Agricolan kirjallisista töistä on Uuden Testamentin suomennos. Hän oli alkanut sen jo Saksassa ollessaan. Valmiiksi hän oli suomennoksen saanut aapisen ilmestyessä. Mutta hän ei voinut sitä julaista rahan puutteessa. Suomessa ei ollut ainoatakaan kirjapainoa. Painatustyöt täytyi suorittaa Tukholmassa. Sinne voitiin kulkea ainoastaan avoveden aikana, talvella ei ollut mitään yhteyttä Ruotsin kanssa. Ei ollut myöskään kustannusliikkeitä, vaan Agricola sai painattaa kirjat omalla kustannuksellaan. Painatustyötä valvomaan oli kustannettava Suomesta mies Tukholmaan. Vihdoin 1548 ilmestyi Se Wsi Testamenti. Agricolan käännös oli niin hyvä, että meidän päiviimme asti on se ollut pohjana uusille U. Testamentin painoksille.

Muut Agricolan teokset ovat: Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan menoista; Messu eli Herran Echtolinen; Se meiden HERRAN Jesusen Cristusen Pina, ylesnousemus ja taivaisen Astumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu; Davidin Psaltari; Weisut ja Ennustoxet Mosesen Laista ja Prophetista Wloshaetut sekä Ne Prophetat Haggaj, Sacharja, Maleachi. Käsikirjan ja Messun ilmestyttyä, kun Rukouskirja ja U. Testamentti entuudestaan olivat olemassa, kävi mahdolliseksi järjestää jumalanpalvelus luterilaiseen tapaan. Mutta vielä puuttuivat suomalaiset virret. Niitä koetti Agricola itse sepittää. Jonkun virren hän sai kokoon, mutta niitä ei tullut riittävästi jumalanpalveluksissa käytettäväksi. Latinan- ja ruotsinkielisiä virsiä täytyi määrätä kirkoissa laulettavaksi. Siten saatiin seurakunta edes jotenkuten ottamaan osaa jumalanpalvelukseen, jossa sillä ennen ei ollut mitään tehtävää.

Näitä suuria muistoja lukuunottamatta on Agricolan elämästä ja toimista säilynyt sangen vähän tietoja. Virkansa hän hoiti säännöllisesti tehden tarkastusmatkoja hiippakuntansa eri osiin. Eräällä matkallaan hän m.m. kävi Naantalin luostarissa, joka säilyi katolisuuden viimeisimpinä turvapaikkoina. Siellä mainitaan vielä 1575 olleen nunnia, jotka pyysivät apua Ruotsin katolismieliseltä kuningattarelta Katariinalta.

Seuraavana vuonna kuningas Juhana III:n käskystä luostarin rakennuksia vielä korjattiin.

Mutta tämän viimeisenkin luostarin asukkaiden oli täytynyt jo Agricolan aikana luopua monista katolisista tavoistaan. Vuonna 1591 kuoli viimeinen nunna, joten katolinen luostarilaitos silloin oli täydellisesti hävinnyt.

Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elämään, näki sen monessa paikassa uskovan yhtä paljon loitsujen, taikojen ja uhrien voimaan kuin papin saarnoihin, näki sen rukouksia kuuntelevan ja kirkossa käyvän, mutta samalla vanhoja haltijoitaan ja jumaliaan lepyttelevän ja erilaisiin toimiin niitä avukseen pyytävän. Hän on tuntenut jonkun verran suomalaista kansanrunouttakin, koska hänellä Psalttarin esipuheessa on pitkä luettelo suomalaisten epäjumalista. Ja monin paikoin selityksissään, joilla hän varusti kääntämänsä osat raamatusta, hän varottaa uskomasta noitiin, velhoihin ja loitsijoihin.

Surukseen hän huomasi, kuinka vähän kansa vielä oli perehtynyt kristinopin alkeisiin. Eräässä matkoiltaan lähettämässään kirjeessä hän valittaa, että rahvaassa löytyy tuskin ketään, joka osaisi Isämeidän, puhumattakaan uskontunnustuksesta, käskyistä ja muista kristillisistä kappaleista. Ja hän ehdottaa Savonlinnan käskynhaltijalle, jolle kirje oli osotettu, että tämä antaisi kappalaisten ja nimismiesten sekä muiden siihen pystyvien opettaa taloissa katkismusta, jotta rahvas saisi halun käydä kirkossa, oppisi paremmin Isämeidän-rukouksen j.n.e. Täten näyttää Agricola muiden uskonpuhdistajain tapaan ajatelleen jonkinmoista kouluopetusta rahvaallekin.

Muuten hän jo aikaisemmin Rukouskirjan johdannossa ehdottaa kouluja perustettavaksi kaupunkeihin. Siitä olisi hyötyä sekä seurakunnille että valtiolle. Kouluja tulisi olla kumpaakin sukupuolta varten ja varsinkin kirjurikouluja. Siten saataisiin kirjoitustaitoisia nuoria miehiä hallitusvirastoihin, eikä niihin tarvitsisi kutsua nuorisoa oppikouluista eikä siten keskeyttää heidän lukujaan. Nämä Agricolan ajatukset eivät toteutuneet vielä hänen aikanaan. Joka tapauksessa näemme hänen jo ymmärtäneen kansansivistyksen arvon.

Piispana Agricola ei saanut kauan olla. Venäjän ja Suomen välillä oli aina kaikellaisia rajariitoja. Milloin tehtiin ryöstö- ja hävitysretkiä miltäkin puolelta. Hallitusmiehillä oli melkein lakkaamatta neuvotteluja niiden johdosta. Niinpä määräsi kuningas kerran Agricolankin lähetystöön, jonka tuli mennä Moskovaan rauhanneuvotteluihin. Sieltä palatessaan hän jo matkalla kuoli 1557 Kyrönniemellä Kuolemanjärven (silloin Uudenkirkon) pitäjässä. Hänen kuolinpaikkaansa on Koiviston nuorisoseura pystyttänyt yksinkertaisen kiven. Viipuriin, jonka vanhaan tuomiokirkkoon Agricola haudattiin, pystytettiin 1908 laulujuhlilla, jolloin oli kulunut 400 vuotta hänen syntymästään, uuden kirkon eteen muistopatsas, johon on piirretty hänen omat sanansa:

»Kylle se cwle Somen kielen, ioca ymmerdä Caikein mielen.»

Helppoa ei ollut Agricolan työ hänen taivuttaessaan suomenkieltä kirjoitukseen. Kansan kielestä ei ollut aina mahdollista löytää vastineita käsitteille, joita käännettävissä kirjoissa oli. Yhtä suuria vaikeuksia tuotti kirjainten valitseminen eri äänteiden merkiksi, varsinkin sellaisten äänteiden, joita muissa kielissä ei ole. Sanan yö esim. hän kirjoittaa öö, käymään on kieumeen j.n.e. Kaikki vaikeudet hän kuitenkin voitti. Perustuksena sanoja ja lausetapoja valitessaan sekä sanoja taivuttaessaan hänellä on Turun seudun murre. Sen hän parhaiten tunsi, kun hän siellä vietti suurimman osan elämästään. Mutta lisänä hän käytti myöskin Viipurin murretta, pannen siten jo alun kehitykselle, jonka mukaan kirjakielemme on rakentunut sekä Länsi- että Itä-Suomen murteille. Miksi hän käytti etupäässä Varsinais-Suomen kieltä, siihen hän itse antaa selityksen sanomalla, että sen mukaan on koko maa saanut nimensä, se tuli ensimäiseksi kristityksi, siellä on piispanistuin ja maan pääkirkko. Toisten murteiden käyttämisestä hän sanoo: »Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet, puhet ja sanat tehen siselotetud» (nim. U. Testamenttiin).

Kun nyt Agricolan kieltä luemme, tuntuu se meistä kankealta. Oudonnäköiseksi sen tekevät monet puhtaasti ulkonaiset seikat: ks:n asemasta hän käytti x:ää, w:tä u:n, u:ta v:n asemasta, k:n hän usein kirjoitti c:llä, pitkän ääntiön yhdellä kirjaimella j.n.e. Moittia meidän ei silti sovi. Olihan hänen työnsä uutisviljelijän korvenraivausta. Hänen hakkaamansa aukea ei voinut olla niin sileä kuin pellot, joita on viljelty satoja vuosia, joita me nyt astumme. Meidän päinvastoin täytyy ihmetellä, että hän on niinkin pitkälle päässyt, että hän on löytänyt niinkin paljon rikkauksia suomenkielestä, jota jotkut ovat väittäneet mahdottomaksi käyttää kirjakielenä vielä satoja vuosia myöhemmin. Mikael Agricola on antanut meille kalleimman, pysyvimmän lahjan, mitä ajatella voimme: kirjakielemme. Niin kauan kuin suomalaiset pysyvät suomalaisina, on suomenkieli käytännössä. Hänen lahjansa ei kulu, ei häviä. Vuosi vuodelta se vain kasvaa, tulee rikkaammaksi jokaisesta uudesta tavasta, jolla voimme lausua ajatuksemme, tunteemme ilmaista.

Kirjakielestä sai kansamme parhaan yhdistäjän, lujimman siteen eri heimojen välille. Kansallisen sivistyksen, saattaapa sanoa kansallisen elämän, Suomen kansan suomalaisena pysymisen ensimäinen edellytys ja perustus laskettiin Agricolan työn kautta.

Mikael Agricolaa, joka tämän suurtyön on tehnyt, on meidän kiittäminen siitä, että nyt saamme omalla kielellämme lukea, omalla kielellämme saamme hankkia itsellemme tietoa, hengen valoa.

JUHANA GEZELIUS

vanhempi ja nuorempi.

Helmikuulla 1915 oli kulunut 300 vuotta Juhana Gezelius vanhemman syntymästä. Kuka hän oli ja mitä hän teki, koska satojen vuosien kuluttua vielä puhutaan hänestä ja muistellaan häntä?

Hän ja hänen samanniminen poikansa olivat kumpikin Turun piispoina, isä vuodesta 1664 ja hänen kuolemansa jälkeen poika vuosina 1690—1718. Vaikka vanhempi Gezelius oli talonpoikaisesta kodista lähtöisin ja omalla tarmollaan korkeaan asemaansa noussut, ei se vielä olisi riittävä syy lukea häntä Suomen muistettavien miesten joukkoon. Emme me kunnioittaen muistele kaikkia niitä, jotka rahvaan keskuudesta lähteneinä ovat raivanneet itselleen tien suuriin virkoihin. Ja nuorempi Gezelius oli piispan poika. Ei siis ollut ihme, että hänkin pääsi piispaksi. Emme siis häntäkään sen johdosta erityisemmin muista. Mikä on sitten syy heitä näin pitkien aikojen kuluttua muistaa?

Tutustukaamme pääpiirteissään heidän työhönsä, silloin heidän muistettava merkityksensä meille selvenee.

Sivistysolomme ennen Gezeliusten aikoja.

Agricola oli luonut alun suomalaiselle kirjallisuudelle. Koko raamattu saatiin suomeksi sitä varten asetetun komitean toimesta v. 1642. Oli myöskin olemassa katkismus, samoin virsikirja ja postilla. Olipa valtakunnan lakiakin jo yritetty suomentaa. Kirkollista elämää ja hartauden harjoituksia varten oli siis olemassa tarpeellisimmat kirjat. Mutta niitä käytettiin hyvin vähän. Kirjain kustantaminen ei niihin aikoihin olisi ollut laisinkaan kannattavaa liiketointa. Agricola jo valittaa, että vaikka kirjoja suurella vaivalla toimitettiin, ei niitä luettu. Oppineita ihmisiä, jotka kirjoja olisivat voineet käyttää, oli sangen vähän. Kansa taas yleensä ei osannut lukea. Mistä sitä olisi opittu? Maalla ei ollut kouluja. Vanhemmat myöskään eivät voineet opettaa lapsiaan lukemaan, kun he itsekään eivät olleet lukutaitoisia.

Kristinopin pääkohtiin kyllä oli tutustuttu. 1600-luvun alkupuolella oli kirkossakäynti tehty pakolliseksi. Joka oli poissa kirkosta kolmena pyhänä perätysten, sai sakkoja tai rangaistiin häntä julkiripillä. Kun kirkossa ahkerasti käytiin, ja kun jumalanpalvelus toimitettiin kansan omalla kielellä, ymmärrettiin siellä pidetyt saarnat, ja joka pyhä toistuvat rukoukset jäivät vähitellen mieleen. Piispan- ja rovastintarkastuksissa kuulusteltiin kristinopin taitoa. Pyhinä täytyi siis pitää korvat auki, jos näissä tarkastuksissa haluttiin jotain osata. Lutherin vähä-katkismus oli osattava ulkoa, muuten ei päästy naimisiin. Vihkimistä ja siis katkismuksen kuulustelua ei voitu mitenkään kiertää, sillä siviiliavioliittoa ei siihen aikaan tunnettu. Siihenpä sitten rahvaan oppi melkein supistuikin.

Kirkko valvoi siihen aikaan yleisen järjestyksen ja hyvien tapojen noudattamista paljoa suuremmassa määrässä kuin nyt. Ja komento oli ankara. Jos esim. söi tai tupakoi aamulla ennen ehtoolliskirkkoon menoa, saatettiin pistää jalkapuuhun istumaan. Siveellisyysrikoksista tavattu pantiin seisomaan alasti kirkon ovelle kaiken kansan nähtäväksi. Julkiset nuhteet, sakot, ruoskiminen ja vankeus olivat alati käytettyjä rangaistuksia. Saattoipa rangaistus uhata kotihartausharjoitusten laiminlyömisestäkin.

Rahvas siis yleensä ei vielä osannut lukea. Mutta oli siinä suhteessa kuitenkin jo yritetty muutosta. Maaseudulla oli jo pari kolme koulua rahvaan lapsille. Olipa lukutaitoa muutenkin koetettu rahvaaseen levittää. Gezeliusten lähin edeltäjä piispanvirassa kehuu saaneensa kansan yleisesti lukutaitoiseksi pohjoisella Pohjanmaalla, Ahvenanmaalla ja muutamin paikoin Turun saaristossa. Muualla lie lukutaito ollut sangen vähäinen vanhemman Gezeliuksen tullessa piispaksi.

Gezeliusten suunnitelmia.

Kun Juhana Gezelius vanhempi tuli piispaksi, käytti hän kansan kurissa pitämiseksi samoja keinoja kuin edeltäjänsäkin. Mutta kansan opettamiseen käytetyt keinot olivat hänen mielestään riittämättömiä. Hän näki selvästi, että kehittyäkseen kansa tarvitsi muutakin kuin ulkoa opittuja kristinopin alkeita ja rangaistuksia tai estämistä erilaisista hairahduksista. Kansan sivistystä täytyi nostaa. Sitävarten täytyi kansa saada lukutaitoiseksi. Sille tuli saada kouluja. Oli käytettävä kaikki keinot, oli saatava kaikki mahdolliset voimat sivistystyöhön. Mutta vaikka sellaisia keinoja ja voimia näytti olevan vähän, sai piispa näkyviä tuloksia aikaan. Ja kun hänen työtään tuli jatkamaan hänen poikansa, ja kun he siten samoja päämääriä tavotellen saivat ohjata Suomen sivistyselämää yli puolen vuosisadan, ehdittiin vähilläkin voimilla saada suurta aikaan. Piispat olivat tarmokkaita miehiä. Missä vain tilaisuutta oli, siellä he tarttuivat asioihin käsiksi ja veivät ne toivomaansa suuntaan.

Mitä keinoja sitten piispoilla oli käytettävänään kansan lukutaitoa ja sivistystä kohottaakseen?

Lukkarinkoulu.

Miksi ei laitettu kansakouluja, sanotte. Kyllä Gezelius niitä olisi laittanut, mutta ei ollut päteviä opettajia. Eikä maassa ollut ainoatakaan seminaaria, joka olisi niitä voinut valmistaa. Kuitenkin piispa ryhtyi puuhaamaan kouluja, vaikka niitä ei voitu ajatella samallaisiksi kuin meidän kansakoulumme nyt ovat, ei niin monipuolisella ohjelmalla toimiviksi. Etupäässä sisäluku, suotuisissa tapauksissa myös kirjoitus ja laskento, siinä aineet, joita piti opetettaman suunnitelluissa kouluissa. Mutta mistä ottaa opettajat tällaisiinkaan kouluihin?

Joka seurakunnassa oli lukkari. Ne olivat kouluttamattomia miehiä. Heidän joukossaan oli vielä sellaisiakin, jotka eivät edes osanneet lukea, kirjoitustaidosta puhumattakaan. Enemmistö heistä lienee kuitenkin ollut kirjantaitoista väkeä. Nyt määrättiin, ettei lukkariksi saanut valita kirjantaitamatonta henkilöä. Ja lukkarit saivat tehtäväkseen lasten opettamisen. Näin saatiin ainakin yksi koulu joka pitäjään, sillä kaikkien seurakuntien lukkarit tulisivat jonkun ajan kuluttua olemaan luku- ja kirjoitustaitoisia ja siis pystyviä jotenkuten muitakin opettamaan.

Luonnollisesti lukkarinkouluun eivät voineet tulla pitäjän kaikki lapset. Ne eivät olisi mahtuneet mihinkään. Lähinnä lukkaria olevista taloista voivat tulla useimmat, mutta kaukaisemmista kylistä tulivat vain teräväpäisimmät lukkarin luo. Opittuaan siellä lukemaan voivat he sitten kotikylissään opettaa toisia lapsia. Tällä tavalla oli kaikilla halukkailla mahdollista oppia lukemisen suuri taito.

Pitäjät siihen aikaan olivat suuria. Kun kaukaisimmilta perukoilta oli vaikea kustantaa lukkarin kouluun muutamiakaan, käskettiin lukkari pitämään koulua eri puolilla pitäjää. Koulujen tullessa näin kiertäviksi ne eivät voineet toimia kauan samoilla paikoilla. Kirjoituksen ja laskennon opetus jäi sangen vähään, jos siihen laisinkaan ehdittiin huomiota kiinnittää. Mutta lukemaan opittiin ja se oli pääasia. Lukkarien lisäksi käytettiin opettajina entisiä ylioppilaita, teinejä y.m. lukutaitoisia henkilöitä.

Katkismussaarnat.

Gezeliukset saattoivat papitkin suoranaiseen työhön kansan opettamiseksi. Kirkoissa määrättiin pidettäväksi n.s. katkismussaarnoja, jollaisia jonkun verran vieläkin pidetään. Niissä seurakuntalaisille selitettiin kristinopin alkeita ja niiden yhteydessä tutkittiin, mitä tuloksia koulussa ja kotona lukemalla oli saatu. Kuulusteluun tuli jokaisen seurakuntalaisen vuoroon tulla.

Monin verroin tehokkaammaksi lukutaidon edistäjäksi tulivat

Lukukinkerit

eli kylänluvut. Niillähän on merkityksensä vielä meidänkin päivinämme, vaikka kouluja alkaa olla joka kylässä. Noina kaukaisina aikoina oli niillä lukkarinkoulujen rinnalla erittäin suuri tehtävä. Niissä kuulusteltiin sekä vanhempia ihmisiä että varsinkin lapsia, ja ne olivat siten tehokkaana kotona tapahtuvan opetuksen valvomiskeinona. Kinkeritilaisuuteen ei ollut hyvä mennä, jos luettavat osat katkismuksesta eivät olleet tarpeeksi selvillä, puhumattakaan siitä, jos sisältä lukiessa kirjaimet pyrkivät menemään sekaisin. Jos kuulustelijana oli ankara pappi, kyllä silloin kuuli kunniansa sekä lapsi että hänen vanhempansa. Niskasta tai tukasta nurkkaan taluttaminen ja luuta silmillä seisottaminen olivat usein käytettyjä rangaistuksia. Mutta näin julkisesti nuhteleminen ja häpeällisen rangaistuksen kärsiminen toisten läsnä ollessa lisäsi ihmeteltävässä määrässä asianomaisten ahkeruutta ja kirkasti heidän ymmärrystään.

Rippikoulu

on myös saanut alkunsa Gezeliusten ajoilta, vaikka säädökset siitä annettiin vasta 1740 Turun ja 1774 Porvoon hiippakunnassa. Lukukinkerien vaikutuksen täydentämiseksi se oli paikallaan. Kinkereillä määrätyt rangaistukset kärsivät toiset urhoollisesti joka vuosi, toiset taas karkasivat koko tilaisuudesta, ja kirjaimet pysyivät vuodesta toiseen outoina koukeroina sekä kristinopin alkeet käsittämättömänä, pimeänä maailmana. Ennen kuin nuoret ihmiset otettiin täysi-ikäisten seurakuntalaisten joukkoon ja ennen kuin he pääsivät ensimäiselle herranehtoolliselle, määrättiin, että pappien tuli kutsua luokseen heidät ja kuulustella heidän kristinopin- ja lukutaitoaan. Näin täytyi niidenkin, joiden oli siihen asti onnistunut paeta kirjaa, tulla ainakin yrittämään lukemaan. Rippikoulua ei voinut mitenkään välttää, jollei aina tahtonut pysyä lasten kirjoissa. Jotkut koettivat lykätä sitä toistaiseksi mahdollisimman kauan. Se kävi päinsä niin kauan, kunnes rupesi tekemään mieli naimisiin. Muistamme Aleksis Kiven mainiosta »Seitsemän veljestä» kertomuksesta, kuinka Jukolan veljeksetkin olivat visusti karttaneet kirjaa. Mutta kun Männistön Venla oli saanut poikain sydämet liikehtimään, silloin pojat kaikki marssivat aapiset kourassa lukkarinkouluun, vaikka siellä olikin tukkapölly yhtämittaisena virvokkeena tavauksen lomassa.

Pappien toiminta ja valmistus.

Paljon oli Gezeliuksilla vaivaa, ennenkuin näin pitkälle päästiin. He saivat lähettää monta kiertokirjettä ja matkustaa ahkerasti tarkastamassa, että papit todella tekivät voitavansa seurakuntalaisten opettamiseksi. Monet papit olivat itsekin sangen vähätietoisia. Sen jälkeen kuin yliopisto oli perustettu, pappien valmistus oli kyllä tullut paremmaksi. Koulua käymättömiä heidän joukossaan ei enää liene ollut, kuten ennen, jolloin kerrotaan tapahtuneen sellaistakin, että ylhäisen miehen tallirenki vihittiin papiksi. Mutta sellaisia, jotka eivät olleet yliopistossa opiskelleet, oli Gezelius vanhemman piispaksi tullessa kyllä pappeina. Paljon neuvoja ja opastusta saivat piispat papeillekin antaa. He vaativat, että pappien tuli jatkaa opinnoitaan vielä virassa ollessaankin. Apulaiset ja kappalaiset lukivat kirkkoherrojen ja rovastien johdolla, ja kun piispa kävi tarkastuksilla tahi kun pidettiin pappeinkokous, silloin he saivat näyttää, mitä olivat ehtineet oppia.

Piispat eivät tyytyneet ohjaamaan ainoastaan valmiita pappeja, vaan tahtoivat järjestää pappien valmistuksen entistä tehokkaammaksi. Sitä varten järjestettiin uudelleen koulujen opetus ja perustettiin monia uusia kouluja. Yliopiston sijaiskanslereina heillä oli tilaisuus tarttua asiainmenoon yliopistossakin ja valvoa, mitä vaatimuksia papeiksi aikoville asetettiin. Koulun ja kirkon elämään he voivat näin tuntuvasti vaikuttaa, kun he olivat myöskin lainsäätäjäin asemassa. Voimassa oleva kirkkolaki oli sangen puutteellinen ja hallituksen suostumuksella he julkaisivat kirkkoa ja koulua koskevia järjestyssääntöjä, joita lakina oli noudatettava.

Vielä riitti Gezeliuksilta aikaa

Kirjalliseen toimintaan.

Koulujen opetusta haittasi ainainen kirjojen puute. Ulkomailta niitä voitiin jonkun verran hankkia, mutta ne olivat tavattoman kalliita. Gezelius vanhempi kirjoitti uusia oppikirjoja. Niiden sekä entisten oppikirjain painattamista varten perustettiin kirjapaino. Kirjapainon tarpeeksi laitettiin paperitehdas. Näin tulivat kirjat paljon halvemmiksi kuin ennen ulkomailta tilatessa. Ja tämä kaikki piispan toimeliaisuutta! Kumpikin piispa kirjoitti oppineita väitöskirjoja [Etempänä selitys väitöskirjasta.] yliopistoa varten. Suurin Gezeliuksen kirjallinen työ oli uusi, monilla selityksillä varustettu raamatun painos, jonka kirjoittamiseen nuorempi Gezelius käytti vapaat aikansa 40 vuoden kuluessa — se oli suunnaton työ. Jonkun verran he siinä käyttivät muidenkin oppineiden apua. Kansan kesken enin tunnettu on Gezelius vanhemman toimittama katkismus »Yxi paras lasten tavara». Siitä toimitettiin yhä uusia painoksia noin 200 vuoden aikana. — Kysykääpä isältänne ja äidiltänne, eivätkö hekin muista nuoruudessaan lukeneensa »Lasten parasta tavaraa».

Saavutuksia.

Gezeliusten huolenpito ja järjestämiskyky ulottui kaikille sivistyselämän aloille. He olivat asettaneet pyrkimyksekseen kansansivistyksen nostamisen, lukutaidon levittämisen, ja se onnistui heille tavattoman suuressa määrässä. Me, jotka nyt elämme onnellisempina aikoina, emme oikein edes ymmärrä kaikkia vaikeuksia, mitä heillä oli voitettavanaan. Ajatelkaamme: ei ollut opettajia, ei mahdollisuuksia erikoisten kansanopettajain valmistamiseen, ei tarpeeksi kirjoja, ei kirjapainoa, nuorempi väki lukutaitoista vain muutamissa pitäjissä — ja Gezelius nuoremman kuollessa voi sanoa lukutaidon olleen melko yleisen koko maassa. He saivat koko kansan liikkeelle, saivat sen käyttämään kirjaa. Siihen tarvittiin melkein kaikkien oppia saaneiden myötävaikutusta. Ja me näemme kuinka sitä varten yliopistoon vievät koulut ja itse akatemia järjestetään pappien pätevämpää valmistusta silmällä pitäen, näemme maan koko papiston pitävän lukukinkereitä ja rippikouluja ja ahkeroivan lukutaidon juurruttamiseksi kansaan, ja lukkarien kouluissaan opettavan aakkosia, ja kaikkea tätä ohjaavat piispat kiertokirjeillä, tarkastusmatkoilla ja pappeinkokouksilla tarkasti valvoen, että jokainen täyttää velvollisuutensa, ja rangaisten laiminlyönnit, olipa syyllisenä köyhä tai rikas, talonpoika tai pappi.

Saavutettu lukutaito oli useimmissa tapauksissa koneellinen. Tunnettiin kyllä kirjaimet, saatiin kokoon sanat, opittiin katkismus ulkoa, lasketeltiin pysähtymättä kysymykset ja vastaukset, niiden sisältöä käsittämättä. Etevimmät vain lienevät pystyneet todella lukemaan siten, että myöskin ymmärsivät lukemansa. Mutta joka tapauksessa oli saatu pohja paremmalle lukutaidolle. Aikaa myöten se kehittyi. Monena raskaana aikana sen jälkeen on kansamme saanut lukutaitonsa kautta itselleen uutta uskoa, on saanut lohdutusta suruihinsa ja kysymyksiinsä postilloista ja muista kirjoista, mutta ennen kaikkea raamatusta.

Gezeliusten työ suomalaisen rahvaan hyväksi sitäkin kunnioitettavampaa, kun he itse olivat ruotsinmaalaisia. Vanhempi Gezelius oli syntynyt talonpoikaisessa kodissa Ruotsissa. Nuorempi syntyi Tartossa isän ollessa sikäläisen yliopiston professorina. Mutta nämä miehet ymmärsivät antaa arvon tässä maassa suomenkielelle. Kerrotaanpa nuoremman Gezeliuksen asettuneen jyrkästi vastustamaan jonkun ruotsalaisen tekemää ehdotusta, että suomenkielen käyttö olisi kiellettävä ja että jumalanpalveluksetkin olisi pidettävä ruotsiksi.

Paljosta olemme Gezeliuksille kiitollisuuden velassa Heidän ponnistustensa kautta saavutettu lukutaito on ollut lujana pohjana kansalliselle sivistykselle, kun myöhemmin tuli kansallisen heräämisen aika. Olisiko nuori kansallinen sivistyksemme mitenkään voinut raivata itselleen tietä niin nopeasti, olisivatko aikamme uudet virtaukset ja aatteet sellaisella voimalla vallanneet kansamme pohjimmaisetkin kerrokset, ellei kirjantaito olisi ollut joka miehen hallussa?

Gezeliukset ovat jättäneet meille suuren perinnön Meidän velvollisuutemme on voimiemme mukaan kartuttaa sitä, käyttää lukutaitoa oman henkemme kehittämiseksi ja jalostamiseksi, joka oli Gezeliustenkin moninaisten toimien lopullisena tarkoituksena. Onpa meillä siis syytä näitä miehiä kunnioituksella ja kiitollisuudella muistella.

HENRIK GABRIEL PORTHAN

Suomen historian isä.

Kuinka on ymmärrettävä Porthanille annettu nimi »Suomen historian isä»? Eikö siihen asti Suomen historiasta tiedetty mitään? Vai eikö Suomen kansalla ennen hänen aikojaan historiaa ollutkaan?

Porthanin aikalaisten ja häntä ennen eläneiden ihmisten käsitys Suomen historiasta oli hyvin hämärä, kaikellaisiin arveluihin ja satuihin perustuva. Lisäksi se aika, jolloin kansamme oli ollut toisten vallanalaisuudesta vapaa ja itsenäinen, oli niin kaukana, ettei siitä ollut mitään tietoja. Mitä kohtaloita kansamme oli elänyt nykyisille asumapaikoilleen tullessaan, kuinka suuri osa suomalaisilla oli Novgorodin valtakunnan perustamisessa, oliko muinaisuudessa kenties joitakin valtiomuodostumia, joita suomalaiset yksin olisivat luoneet ja hallinneet, ovat kysymyksiä, joihin ei vieläkään ole varmaa vastausta. Sitä, mitä nyt näistä ajoista tiedämme, eivät varemman ajan tutkijat kyenneet selville saamaan, he eivät osanneet hyväkseen käyttää lähteitä, joiden avulla myöhemmin on voitu luoda jonkun verran valoa kaukaiseen muinaisuuteemme: kieltä ja sen rakennetta, kansanrunoja, muitten kansojen vanhoja aikakirjoja, erilaisia esineitä ja tarvekaluja, joita silloin tällöin löydetään milloin vähemmin, milloin täydellisemmin säilyneinä. — Sittemmin suomalaiset joutuivat naapureittensa, ruotsalaisten ja venäläisten, vallanalaisuuteen. Varsinkin sinä aikana, jonka maamme oli Ruotsin vallan alla, kulki meidän kansamme valtiollinen elämä rinnan ruotsalaisten kanssa ja Ruotsin nimissä, niin että siltä ajalta ei katsottu mitään erityistä Suomen historiaa olevankaan. Jotkut ennen Porthania kyllä Suomen kansan historiasta puhuivat ja kirjoittivat, mutta useimmissa tapauksissa heidän väitteensä perustuivat taruihin, olettamuksiin ja mielikuvitukseen, eivätkä tosiasioihin. Porthan oli ensimäinen, joka laski vankan tieteellisen pohjan Suomen historiantutkimukselle ja siksi hän on ansainnut historiamme isän kunnianimen.

Voidaksemme ymmärtää Porthanin työn arvoa, sitä perinpohjaisuutta ja tarkkanäköisyyttä, mikä hänellä oli aikalaisiinsa verrattuna, on meidän luotava silmäys siihen minkälainen oli suomalaisten käsitys historiastaan ja mikä oli:

Suomalaisten asema Ruotsin valtakunnassa.

Ison vihan aika (1700—1721) jätti pysyvät jäljet Suomen elämään. Sen hävitys uudistui osaksi pikku vihan (1741—1743) kautta. Maa oli kurjuuteen asti köyhtynyt, asukasluku vähentynyt. Ja mikä meidän kannaltamme surullisinta, Suomen merkitys Ruotsin rinnalla oli käynyt entistä vähäisemmäksi. Jo ennen isoa vihaa oli Suomeen tullut paljon ruotsalaisia virkamiehiä, ei ainoastaan ruotsinkielisiä, vaan Ruotsista kotoisin olevia. Ruotsin hallituksen pyrkimyksenä oli ruotsalaistuttaa maatamme mikäli mahdollista, ja ensimäisiä keinoja oli ruotsalaisten virkamiesten tänne lähettäminen. Turun yliopistossa opiskeli samoin paljon ruotsalaisia ylioppilaita, yliopiston alkuaikoina sellaisia oli enemmistö. Osa heistä jäi tänne papeiksi tai virkamiehiksi. Oli luonnollista, etteivät he tehneet suurta eroa Suomen ja Ruotsin välillä, olihan edellinen vain osa heidän isänmaastaan, Svean valtakunnasta, samoin kuin mikä muu ruotsalainen maakunta tahansa. Ison vihan aikana pakenivat virkamiehet ja monet papit, sekä suomalais- että ruotsalaissyntyiset, Ruotsiin. Kun he sieltä vuosien kuluttua palasivat, olivat he, kuka enemmän kuka vähemmän täydellisesti ruotsalaistuneet sekä kieleltään että mieleltään. Ruotsi oli nyt suomalaistenkin »isänmaa», ruotsalaiset olivat heidän veljiään j.n.e. Se, että Suomessa rahvaan kieli oli »vähän» toisellainen kuin ruotsinkieli, ei paljon merkinnyt. Olivathan nämä kielet monessa suhteessa toisilleen hyvin »läheisiä», sillä niissä oli paljon samoja sanoja: katu oli ruotsissa gata, tori torg j.n.e. Oli melkein täysi syy pitää suomalaisia ja ruotsalaisia samana kansana!

Suomen sivistyneessä säädyssä alkaa ilmetä suoranaista halveksimista suomenkielistä rahvasta kohtaan, siitä koetettiin irtautua kaikin keinoin. Ei edes nimi saanut olla muistuttamassa suomalaista alkuperää, ei nim. olisi voinut pitää itseään täysin samanarvoisena jonkun hienon ruotsalaisen kanssa, jos nimi olisi ollut karkealta kalskahtava suomalainen. Ellei se jo koulussa ollut muutettu latinalaiseksi tai kreikkalaiseksi, otettiin nyt ruotsalainen »hieno» nimi. Eivätkä nimiä muuttaneet ainoastaan virkamiehet, aateliset ja papit, kaupunkien porvareistakin tulee täysverisiä ruotsalaisia, kun päästään kömpelöstä suomalaisesta nimestä. Ruotsalaiset upseerit muuttivat muitta mutkitta suomalaisten ruotusotilaiden nimet ruotsalaisiksi, joten ruotsalaiset nimet rahvaankin keskuudessa tulivat tavallisiksi. Menipä tämä ruotsalaisuuden ihailu niin pitkälle, että suomalaiset talonpojat opettivat lapsilleen ruotsia kätkyestä pitäen, jos vain luulivat varojensa sallivan kasvattaa heistä »parempia ihmisiä».

Näissäkin oloissa jotkut uskalsivat ajatella itsenäisemmin, uskalsivat pitää toiveensa ja mielikuvansa suomalaisina. He iloitsivat, jos virkoihin nimitettiin suomalaisia. Ja he koettivat osottaa kanssaihmisilleen, ettei tarvinnut hävetä, vaikka olikin suomalainen. Rohkaistakseen suomalaisuuden ystäviä koettivat jotkut todistella, että suomalaisilla oli loistava menneisyys, että kansamme muinoin asumat maat olivat avarat, sen kuninkaat suuret ja mahtavat. Tällaisista historioitsijoista ja isänmaan ystävistä oli huomatuin:

Taneli Juslenius.

Koska hänellä epäilemättä oli suuri vaikutus Porthanin harrastusten suuntautumiseen oman maan olojen ja historian tutkimiseen, on tässä kerrottava muutamia piirteitä hänenkin elämästään ja toimistaan.

Tämä suuri suomalaisuuden esitaistelija oli papin poika, lahjakas ja terävä. Hän ei ollut täyttänyt vielä 15 vuotta kun tuli ylioppilaaksi. Sen jälkeen hän sai itse huolehtia toimeentulostaan ollen merimiehenäkin ja monessa paikassa kotiopettajana, m.m. piispa Gezelius nuoremman perheessä. Pääsi sittemmin filosofian, pyhäin kielten, s.o. heprean ja kreikan, ja lopulta jumaluusopin professoriksi. Valittiin kaksi kertaa Turun piispaksi, jälkimäisellä kertaa yhtaikaa myöskin Porvoon piispaksi, ja Porvooseen hänet omasta pyynnöstään nimitettiinkin. Ison vihan aikana hän pakeni Ruotsiin, samoin pikku vihan tullessa. Vaikka hän joutui koko loppuikänsä olemaan Ruotsissa, Skaran piispana, ei hän kuitenkaan Suomea unohtanut eikä työtä suomalaisten arvoon kohottamiseksi. Siellä hän sai valmiiksi suurimman kirjallisen työnsä, suomalais-latinalais-ruotsalaisen sanakirjan »Suomalaisen Sana-Lugun Coetus». Sen hän kirjoitti ulkomaalaisille helpotukseksi suomenkieltä oppiessa. Kun he tutustuisivat tähän halveksittuun kieleemme ja suomalaisten kirjoihin, näkisivät he, että suomalaiset ovat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin. Hän muisti piispa Gezeliuksen sanat »kaikkien kielten pitää tunnustaman Jumalaa», jotka piispa oli lausunut vastaukseksi suomalaisten ruotsalaistuttamista suosittelevalle henkilölle. Nämä sanat olivat saaneet hänen rakkautensa suomenkieleen liekehtimään entistä voimakkaammin. Ja hän tahtoi voimainsa mukaan kohottaa suomenkielen ja suomalaisten mainetta vastapainoksi häväisijäin ja pilkkaajain puheille. Ruotsista käsin hän toimitti suomalaiseen asuun myöskin Svebeliuksen katkismuksen, jota Suomessa käytettiin aina viime vuosisadan lopulle asti. Skaran piispana hän kuolikin 1752.

Jo nuorena ylioppilaana ollessaan Juslenius julkaisi kirjan Vanha ja uusi Turku (Ahoa vetus et nova), jota aikanaan pidettiin erittäin oppineena, ja jolla Juslenius saavutti suuren kuuluisuuden. Tämä kirja aukaisi myös hänelle tien korkeimpiin opillisiin virkoihin. Se on Turun historia ja kuvaus sen ajan Turun elämästä, oloista, asemasta ja hallinnosta. Samalla kirja sisältää kuvauksen koko Suomen kansan elämästä ja menneistä vaiheista. Tälle teokselle hän kirjoitti jatkoksi kirjan Suomalaisten puolustus, latinankielellä samoinkuin edellisenkin, kuten ajan tapa oppineilta ihmisiltä vaati. Jälkimäisen kirjan loppusanoiksi hän kirjoitti: »Minä en huoli muusta, kuin että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna toki saan kuulua mainehikkaaseen kansaan.»

Ja todella mainehikkaaksi hän kansamme kuvasi. Hänen palava isänmaanrakkautensa ja tarkoituksellinen halu puolustaa suomalaisia esti häntä näkemästä varjopuolia laisinkaan. Järvirikas maamme on kaunis. Eikä koko maailmassa ole vertoja Ruissalon ihanuudelle. Turun kaupunki on samoin kaunis, sen satama maailman parhaimpia ja tuomiokirkon voittaa mahtavuudessa vain kenties Upsalan kirkko. Kansa on hyvinvoipa, maa viljava, teollisuuden tuotteet erinomaiset.

Historiamme on loistava! Vertailtuaan suomenkieltä kreikkaan ja hepreaan, oli Juslenius monien muiden tavalla löytävinään niin paljon yhtäläisyyksiä näistä kielistä, että voi päätellä kansamme olevan sukua Jumalan valitun Israelin sekä kaikkien kunnioittaman Kreikan kansan kanssa. Näin ollen eivät ulkomaalaiset mitenkään saattaneet suomalaisia halveksia. Kreikan ja suomenkielen yhtäläisyyttä todisti esim. sana axgos (akros). Jos sen lukee takaperin, tulee suomalainen sana Sorkka! Selvästihän se todisti kielten sukulaisuutta, vaikka tämä sana kreikankielessä merkitsikin huippua, päätä. Samantapaisilla esimerkeillä todisteltiin suomenkielien sukulaisuutta hepreaan.

Suomalaisten historia ulottui Jusleniuksen mukaan ajassa taakse päin vedenpaisumukseen asti. Sen jälkeen johti Japhetin poika Magog heidät Suomeen, johon he kuninkaansa asuinpaikaksi perustivat Turun kaupungin. Komeata on siellä ollut elämä, sillä eräässä kansanrunossa kerrotaan kosioretkelle lähteneen nuorukaisen varustuksista, että

    »Yljän Kilpi Cullan kijlsi,
    Caicki muut hopian hohdit.»

Ikivanha oli tässä kaupungissa koulu, ikivanhaa tieteiden viljeleminen suomalaisten keskuudessa. Kerrottiinhan muinaisten roomalaisten saaneen alun tieteilleen Skandinaaviasta; skandinaavilaiset olivat vuorostaan saaneet kimmeriläisiltä, ja Juslenius päättelee niiden olleen kemiläisiä — siis selviä suomalaisia. Viime kädessä saavat roomalaiset siten olla tieteistään kiitollisia suomalaisille.

Näin suurenmoinen oli kansamme muinaisuus. Mutta sitten ruotsalaiset valloittivat maamme ja hävittivät kaiken, mikä puhui suomalaisten omaperäisestä sivistyksestä, koska olivat kateellisia sen Suomelle tuottamasta kunniasta ja koska he toivoivat suomalaisten kansallistunnon siten tyyten kuihtuvan ja häipyvän.

Vaikka tällaisille kirjoituksille meidän päivinämme ainoastaan hymyillään, oli niillä aikanaan tärkeä tehtävä. Ne nim. synnyttivät suomalaisista piireistä lähteneissä oppineissa harrastusta kaikkeen suomalaiseen. Entistä useamman huomio kiintyy kansanrunouteen, suomenkieleen, oman maan historiaan, kotoisiin oloihin ja elämään. Se henki, Suomi-rakkaus, joka vallitsi näissä kirjoituksissa ja kirjoittajien kodeissa, ei voinut olla laajemmalti vaikuttamatta, sytyttämättä, huolimatta siitä että nämä lietsojat itsekin joskus olivat epätoivoisia Suomen kohtalosta. Niinpä huudahtaa Juslenius kerran: »Rikoshan on pitää halveksitusta kansasta lukua!» Sellainen katkeruus oli mielen vallannut. Mutta kaiken pohjalla eli sittenkin toivo, että suomenkieli, joka siihen asti oli jäänyt hävittämättä, »armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin».

Tämän Jusleniuksen perheessä vallitsevan hengen jotenkin välittömän vaikutuksen alaiseksi joutui m.m. Henrik Gabriel Porthan.

Porthanin lapsuus ja nuoruus.

Porthan syntyi 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli pappina. Hänen äitinsä oli Taneli Jusleniuksen veljen tytär. Ja kun isä sairastui pojan vielä pienenä ollessa, joutui nuori Henrik Gabriel enojensa holhottavaksi ja kasvatettavaksi. Siten Porthan jo nuoresta pitäen joutui Jusleniusten harrastusten piiriin.

Nämä enot olivat niin varakkaita, että voivat hankkia Porthanille kotiopetusta. Siihen aikaan koulut eivät olleet aivan hyvässä huudossa, ja kuka vain voi, valmistautui kotiopettajain johdolla ylioppilastutkintoon. Ainoastaan köyhät rahvaan lapset istuivat ahtaissa, ummehtuneissa ja epäterveellisissä kouluhuoneissa hermostuneiden ja ärtyisien opettajien komennettavina. Niin tuli Porthan ylioppilaaksi 15 vuoden vanhana. Pääaineikseen hän yliopistossa valitsi filosofian, historian ja roomalaisen (latinalaisen) kirjallisuuden. Ahkerasti hän luki ja muutamien vuosien kuluttua suoritti monen monet aineet, jotka siihen aikaan vaadittiin maisterin tutkinnossa.

Porthanin virkatoimet.

Antamalla yksityisopetusta hankki Porthan itselleen toimeentulon. Parin vuoden kuluttua hänet kyllä nimitettiin roomalaisen kirjallisuuden dosentiksi yliopistoon, mutta kun tämä virka oli palkaton, oli hänen huolehdittava sen lisäksi elatuksestaan entiseen tapaan. Eivätkä asiat muuttuneet tuloihin nähden vielä sittenkään, kun hän sai yliopiston kirjastonhoitajan apulaisen toimen. Palkkaa hän pääsi nauttimaan vasta 1772, jolloin hänet nimitettiin vakinaiseksi yliopiston kirjastonhoitajaksi. Suomalaisen kirjallisuuden professorina Porthan oli vuodesta 1777. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti 1804.

Siinä Porthanin elämän ulkonaiset puitteet. Ne eivät ole ihmeellisemmät kuin monen muun tavallisenkaan ihmisen. Mutta näissä puitteissa suoritettu elämäntyö oli niin monipuolista, niin rikasta, Suomen historian tutkimuksessa eritoten niin uusia uria aukomaa, että hänen nimensä tulee historiassamme aina säilymään kunnioitetuimpien joukossa huolimatta siitä, ettei hän ollut Jusleniuksen tavoin toisia sytyttävä, vaan teki hiljaista, sitkeätä työtä.

Porthan kirjastonhoitajana.

Kirjastonhoitajan virkaan nimitys oli Porthanille hyvin mieluinen tapahtuma. Siihen aikaan olivat kirjat vielä kalliita ja niitä oli vaikea hankkia. Päästyään virkamieheksi kirjastoon, hänellä oli käytettävänään kaikki sen varastot. Nyt hän voi lukea mielin määrin. Ja hänen tehtävänsä oli myöskin uusien kirjojen hankkiminen. Se ei ollutkaan siihen aikaan niin helppoa kuin meidän päivinämme. Ei ollut koko maassa kirjakauppaa, joka olisi välittänyt kirjoja ulkomailta. Ruotsalaisten kauppiaiden välityksellä niitä ostettiin, ja suomalaiset merenkulkijat sitten kuljettivat ne Turkuun. Kun suomalaisia matkusti ulkomaille, tilattiin kirjoja usein heidän mukanaan. Omassa maassa oli vain yksi kirjapaino Turussa ja sen tuotteet etupäässä yliopistollisia väitöskirjoja, niin ettei niiden hankkimisessa vaivaa ollut. Enemmän puuhaa kysyttiin kaikellaisia vanhoja kirjoja, käsikirjoituksia ja asiakirjoja kootessa. Kun joku oppinut kuoli, perilliset tavallisesti möivät hänen kirjavaransa huutokaupalla. Sellaisista tilaisuuksista ostettiin yliopistonkin kirjastoon paljon. Vielä Porthan kirjoitteli tutuilleen ympäri maan ja sai heiltä arvokkaampia keneltä vähemmän arvokkaita lisiä kirjastoon. Niin uuttera oli Porthan kirjoja kootessaan, että hänen aikanaan kirjasto laajeni kolminkertaiseksi, käsittäen hänen erotessaan virasta noin 10,000 nidettä.

Järjestellessään kirjoja hän tutustui tarkoin koko kirjaston sisältöön. Siellä oli monia harvinaisia teoksia ja asiapapereita, joita ei missään muualla ollut. Ne olivat ainoita todistajia tapahtumista, joista ne kertoivat. Kun tällaiset asiakirjat puhuivat oman maamme oloista, olivat ne sangen mielenkiintoisia Porthanille. Mitä enemmän niitä kirjastoon karttuisi, sitä enemmän valoa ne loisivat kansan menneisiin vaiheisiin. Siksi Porthan koki kirjastoon koota kaikkea sellaista, millä oli historiallista arvoa.

Penkoessaan kirjaston aarteita Porthania huvitti myöskin saada tietää, millä tavalla mikin kirja oli yliopiston kirjastoon tullut, oliko se lahjoitettu tai ostettu, keneltä se oli saatu, paljonko siitä oli maksettu j.n.e. Näiden tutkimusten tuloksena hän kirjoitti Turun akatemian kirjaston historian, kertoen siinä kirjaston vaiheista, kuinka se oli saanut alkunsa ja miten aikojen kuluessa kasvanut.

Näin oli Porthanista tullut

Historian tutkija.

Mielenkiinto, jota vanhojen kirjojen penkominen kirjastossa tuotti, ei ollut ainoa vaikutin siihen, että Porthan yhä enemmän rupesi siirtymään historian alalle. Tutustuminen Taneli Jusleniuksen töihin ja oleskelu hänen suomalaistensa parissa herätti hänessä halun tutustua Suomen historiaan ja kansan elämään. Joutuipa hän perinpohjaisuutensa vuoksi varsinaisessa opetustyössäänkin tutkimaan historiallisia seikkoja. Roomalaisen kirjallisuuden professorina ei historia olisi kuulunut hänen aineisiinsa, mutta eri asioista puhuessaan hän aina tuli niiden historialliseenkin puoleen. Yliopiston opettajilla ei ollut niin tarkkaa ainejakoa, mistä kukin luennoi, kuin meidän päivinämme. Pidettynä opettajana sai Porthan esitelmöidä monista aineista. Mutta puhuipa hän mistä aineista tahansa, hän ei tyytynyt ainoastaan selittämään jotain opillista kysymystä, ei ainoastaan puolustamaan tai kumoamaan oppineitten käsillä olevasta kysymyksestä esittämiä väitteitä, vaan hän aina kertoi myös, mitenkä tuollaiseen väitteeseen johtava katsantotapa oli syntynyt. Kun asioita täten tottui katselemaan siinä valossa, missä ne aikalaisilleen olivat esiintyneet, vältettiin ehkä monta kiireellistä, ylimalkaista ja harkitsematonta tuomiota. Omana ohjeenaan hän piti viisasta epäilyä. Ei saa uskoa mitään todeksi ensi kuulemalta, varsinkin jos se on hyvin outoa ja kummallista. Yhtä vähän saa sitä heti väittää valheeksi. Ensin on tutkittava asia kaikin puolin ja johtopäätös siitä tehtävä vasta sitten, kun on asiastaan aivan varma. Näin hän välttyi monista erehdyksistä, joihin esim. hänen edeltäjänsä historiantutkimuksessa niin helposti lankesivat.

Muistelkaamme vain Jusleniuksen tapaa käsitellä historiaa. Hän tahtoi todistaa suomalaisten menneisyyden mahdollisimman suureksi ja loistavaksi. Kirjoituksissaan hän toi esille vain ne seikat, jotka tukivat tätä hänen pyrkimystään. Mainitsematta hän jätti sellaiset seikat, jotka eivät esittäneet suomalaisia samassa miellyttävässä valossa, hakiessaan tukea suurille luuloilleen, hän ei laisinkaan mennyt arvostelemaan, minkä verran hänen käyttämänsä lähteet pitivät paikkansa. Jos jossain vanhassa kirjassa oli jokin väite, hän uskoi sen ilman muuta todeksi, vaikka tuo väite olisi ollut pelkän mielikuvituksen luoma. Ja johtopäätökset, joita hän eri lähteistä saamiensa tietojen ja omien havaintojensa nojalla teki, olivat ylen hataria ja mielivaltaisia. Voidaanko muuta sanoa esim. hänen päätelmistään suomalaisten vanhasta sivistyksestä. Samalla kannalla kuin Juslenius olivat muut tutkijat aivan Porthanin aikoihin asti.

Porthan menetteli aivan toisin ryhtyessään historialisiin tutkimuksiinsa. Hän ei uskonut jossain kirjassa esitettyä tietoa umpimähkään, vaan halusi nähdä, mistä asianomainen kirjoittaja oli tietonsa saanut. Milloin nämä kirjoittajat eivät maininneet käyttämiään tietolähteitä, oli tutkittava heitä vanhempien kirjailijain teoksia, olisiko niissä ehkä jotain kysymyksessä olevasta asiasta. Jos taas lähde oli mainittu, oli tarkastettava, esittikö kirjoittaja väitteensä oikein, vai oliko hän kertonut vain omia arvelultaan ja niiden tueksi maininnut toisenkin tutkijan olleen hänen kanssaan yhtä mieltä, tai oliko kirjoittaja kenties tahallaan tahi taitamattomuudessaan vääristellyt asioita, saadakseen ne sopusointuun omille tarkoituksilleen. Kun näin oli vihdoin päästy selville lähteistä, joita kyseessä oleva kirjoittaja oli käyttänyt, oli taas tutkittava, mistä nämä vanhemmat kirjailijat olivat tietonsa saaneet. Niin täytyi tunkeutua yhä kauemmas ja syvemmälle lähteisiin, kunnes tultiin alkuperäisiin asiapapereihin k.o. tapahtuman ajoilta, josta juuri oli selvyys saatava, Silloin vasta voitiin olla aivan varmoja asiasta. Aina ei luonnollisesti voitu näin pitkälle päästä: tarkastettavia lähteitä ja asiakirjoja ei voitu mitenkään saada käsille tai niitä ei kenties enää ollut olemassakaan.

Tällainen tutkimustapa antoi hyviä tuloksia. Huomattiin, että monet hyvinkin kuuluisat oppineet olivat esittäneet asiat aivan mielivaltaisesti. Samoin kuin useiden muiden kansojen täytyi uuden tutkimuksen valossa luopua suurista entisyyskuvitelmistaan, niin kävi suomalaistenkin. Porthanin edeltäjäin kauniit luulot ja todistelut osotettiin perättömiksi ja koko historiamme joutui aivan uuteen valoon. Mutta tämä tutkimustapa vaati harjoittajiltaan työtä suunnattoman paljon. Ei tiedetty, missä mahdollisissa paikoissa oli tuntemattomia kirjoja ja tutkimattomia asiapapereita. Täydellisen kuvan saamiseksi menneistä vaiheista olisi pitänyt tutkia kaikki kirjastot, joista ehkä löytyisi haettuja kirjoja, kaikkien virastojen vanhat arkistot, lukemattomien talojen vinnit ja aitat, joihin oli joutavana romuna heitetty vanhoja kirjoja ja papereita.

Oivaltaen suuren merkityksen, mikä vanhoilla kirjoilla ja käsikirjoituksilla on historiantutkimukselle, ymmärrämme hyvin Porthanin innon koota kaikkea sellaista. Kokoilutyöhön hän lienee saanut kehotuksia jo nuorena ylioppilaana, jolloin hän tuli piispa Mennanderin tuttavuuteen. Piispa oli koonnut kansanrunoja, vanhoja kirjoja, käsikirjoituksia ja muinaisjäännöksiä ja kehotti nuorempia samallaiseen työhön. Ja kuten olemme nähneet, tässä työssä Porthan olikin hyvin uuttera. Häntä auttoivat monet muut tieteen ystävät. Paitsi kotimaasta saatiin kirjoja ja erilaisia asiapapereita ulkomailta, Ruotsista, jopa Italiasta asti. Vatikaanista, paavin asunnosta Roomasta, saatiin paljon bullia eli paavien kirjeitä, jotka luovat valoa Ruotsin ja siis myös Suomen katolisen ajan elämään. Matkustipa Porthan vartavasten Tukholmaan tutkimaan sikäläisiä kirjastoja ja niiden aarteita. Sieltä hän löysikin Turun tuomiokirkon »mustan kirjan». Kun tätä ei voitu antaa kirjastosta pois, tuli Porthanin toimittaa siitä jäljennös itselleen. Tähän »mustaan kirjaan» oli vuosisatain kuluessa kirjoitettu muistiin Suomen katolisen kirkon tapahtumia, joten se sisältää erinomaisen tietovaraston maamme oloista keski-ajalla. Sen avulla voi Porthan oikaista monta siihen asti vallinnutta väärinkäsitystä ja lisätä monta unhoon jäänyttä seikkaa.

Keräämiensä lähteitten nojalla julkaisi Porthan sitten lukemattomia pienempiä ja suurempia Suomen ja osaksi myöskin Ruotsin historiaa käsitteleviä kirjoituksia. Yhtenäistä, järjestettyä Suomen historiaa hän ei ehtinyt kokoon panna ainesvaraston suunnattoman runsauden vuoksi, ja myöskin siksi, ettei sellaista historiantutkimusta ennen Suomessa oltu harjoitettu. Etukäteen hän ei tietänyt, minkä arvoisia lähdekirjat olivat. Kaikki oli hänen tarkasti läpikäytävä. Eri lähteistä saadut tiedot oli toisiinsa verrattava ja tarkistettava. Lähteitten tutkiminen täten ja julkaiseminen sellaisenaan vaati jo tavattomasti työtä ja aikaa.

Suurin ja tärkein Porthanin historiallisista julkaisuista on Paavali Juustenin piispainkronikka, jonka hän varusti selityksillä ja sadoilla historiallisilla todisteilla. Kuten muistamme, oli Juusten Viipurin piispa ja Agricolan aikalainen. Hän kirjoitti luettelon Suomen piispoista alkaen kristinuskon maahan tuomisesta ja päättyen omaan aikaansa — alkuosa kirjasta oli olemassa ennen Juustenia, se oli vähitellen syntynyt vuosisatain kuluessa. Lyhyesti siinä kerrottiin joka piispan toimista, kirkon elämästä ja kulloinkin sattuneista merkillisimmistä tapahtumista. Se oli tavallaan Suomen ensimäinen historia. Nyt Porthan ryhtyi tätä kirjaa uudelleen julkaisemaan. Siinä olevia tietoja tarkistaessaan ja kunkin piispan ajan lisäselityksillä valaistessaan hänelle oli verrattomaksi avuksi jo mainittu Turun tuomiokirkon musta kirja. Piispainkronikan kirjoittajat, Juusten niiden mukana, olivat menetelleet muiden aikansa historioitsijain tavoin. He esittivät kaikki tapahtumat siten, kuin luulivat niiden tapahtuneen, ottamatta tarkemmin selvää, oliko asia niin vai ei. Mustaan kirjaan oli aikoinaan kopioitu kaikki Turun tuomiokapituliin tulleet ja sieltä lähetetyt kirjeet ja asiakirjat. Ja ne antoivat erittäin selvän kuvan aikansa elämästä. Tämän mukaan Porthan korjaili Juustenin kronikkaa. Aina hän ei voinut päättää, mikä esitetyistä tiedonannoista oli oikea, tai olivatko kaikki vääriä. Silloin hän esitti nämä eri tiedot, mainiten mitä perustuksia milläkin väitteellä on tukena, mutta jättää lopullisesti ratkaisematta, kuinka asia todellisuudessa oli. Näin tunnontarkasti läpikäyden koko teoksen hän julkaisi sen 56 väitöskirjana, laskien siten tukevan perustan Suomen keski-ajan historian tuntemiselle.

[Tässä on ohimennen selitettävä, mikä väitöskirja on.

Kun meidän päivinämme tahdotaan yliopistossa saada tohtorin arvo, on ensin suoritettava kandidaatti- (maisteri-) ja lisensiaattitutkinto. Sen jälkeen on asianomaisen kirjoitettava omintakeinen laajempi tieteellinen tutkimus l. väitöskirja jostain aineesta ja painatettava se omalla kustannuksellaan. Tämä tutkimus esitetään sitten julkisesti yliopistolla n.s. väitöstilaisuudessa. Etukäteen on joku tämän alan tuntija saanut tutustua teokseen ja väitöstilaisuudessa hän tekee muistutuksia siinä mahdollisesti olevista virheistä tai epätyydyttävästä aineen käsittelytavasta, esiintyy vastaväittäjänä. Kirjoittaja saa puolustaa teostaan parhaan vointinsa mukaan. Kuulijoillakin on oikeus ottaa osaa tähän keskusteluun. Joskus tällöin saattaa syntyä vilkas väittely, jossa kummaltakin puolelta käydään kovakouraisesti kiinni vastapuolen mielipiteisiin.

Porthanin aikoina oli maisterin tutkintoa varten kirjoitettava kaksi väitöskirjaa latinankielellä ja samalla kielellä niitä julkisesti puolustettava. Ylioppilaat, joilla latinankieli ei läheskään aina ollut hallussaan täydellisesti, vihasivat ja pelkäsivät väittäjäisiä, mutta kun niitä ei voinut kiertää, täytyi väitellä. Kun siihen aikaan oli sangen vaikea kustantaa kirjoja niiden — varsinkin tieteellisten — pienen menekin vuoksi, tuli vähitellen tavaksi, että professorit julkaisivat omien tutkimustensa tulokset ylioppilaiden väitöskirjoissa. Tiedemiehet joko itse suorastaan kirjoittivatkin nämä väitöskirjat, tahi antoivat ylioppilaiden ne kirjoittaa ja itse sitten korjasivat kirjoitukset. Kirjan alkuun vain pantiin joku lyhyt lauselma, jota ylioppilas sai väittäjäisissä puolustaa. Kun ylioppilaiden oli nämä väitöskirjat omalla kustannuksellaan painatettava, saatiin siten julaistuksi arvokkaita tieteellisiä tutkimuksia, jotka muuten olisivat jääneet tutkijansa salaisuudeksi tai olisivat ehkä jälkimaailmallekin säilyneet vain hänen käsikirjoituksissaan. Tällä menettelytavalla oli vielä sekin etu, että hyvä opettaja saattoi innostaa oppilaitaan siihen tieteelliseen työhön, jota hän itse tällä tavalla harjoitti.