Effi vietti kaiket päivät ulkona puistossa, koska tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa. Vanha tohtori Wiesike suostui asiaan, mutta soi hänelle siinä suhteessa liian paljon vapautta menetellä mielensä mukaisesti. Eräänä koleana toukokuun päivänä Effi vilustui, joutui kuumeeseen ja yski. Tohtori, joka muuten kävi joka kolmas päivä, tuli nyt joka päivä eikä oikein tietänyt, miten menetellä, sillä niitä uni- ja yskälääkkeitä, joita Effi halusi, ei kuumeen vuoksi voitu hänelle antaa.
»Kuulkaahan, tohtori», kysyi vanha Briest, »mitä tästä jutusta koituu? Tehän tunnette hänet pienestä pitäen, olette hänet noutanut. Minua tämä kaikki ei miellytä; hän laihtuu huomattavasti, ja poskissa on punaiset täplät ja silmissä kiilto, kun hän toisinaan kysyvästi katsahtaa minuun. Mitä arvelette? Miten käy? Täytyykö hänen kuolla?»
Wiesike keinutteli hitaasti päätänsä. »Sitä en tahdo sanoa, herra von Briest. Se seikka, että hänessä on kuumetta, ei minua miellytä. Mutta saanemmehan sen jälleen katoamaan, ja sitten hänen pitää lähteä Sveitsiin tai Mentonaan. Puhdasta ilmaa ja ystävällisiä vaikutelmia, jotka saavat vanhat unohtumaan…»
»Lethe, Lethe.»
»Niin, Lethe», hymyili Wiesike. »Vahinko, että muinaiset ruotsalaiset, kreikkalaiset, ovat jättäneet pelkän sanan, mutta eivät lähdettä itseänsä…»
»Tai ainakin reseptiä; vesiähän valmistetaan nykyjään keinotekoisesti. Tuhat tulimmaista, Wiesike, olisipa se tuottoisa liike, jos voisimme tänne järjestää sellaisen parantolan: Friesack unohduksenlähteenä. Mutta toistaiseksi koettelemme Rivieraa. Onhan Mentone Rivieralla? Viljan hinnat tosin ovat jälleen huonot, mutta minkä täytyy, sen täytyy. Minä puhun asiasta vaimoni kanssa.»
Niin hän tekikin ja sai heti vaimonsa suostumuksen. Apuna oli se seikka, että rouva von Briest, kenties yksinäisen elämän vaikutuksesta, oli alkanut kovin ikävöidä etelään. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. »Kuinka hyvät olettekaan minulle! Ja minä olen kyllin itsekäs; suostuisin tarjoamaanne uhraukseen, jos voisin siitä jotakin toivoa. Mutta uskon varmaan, että siitä olisi minulle vain vahinkoa.»
»Luulottelet vain, Effi.»
»En. Olen käynyt kovin ärtyisäksi, kaikki suututtaa minua. Ei täällä teidän luonanne. Te hemmottelette minua ja korjaatte kaikki vastukset pois tieltäni. Mutta matkalla oltaessa se ei käy päinsä, silloin ei voi epämieluisia seikkoja niinkään helposti torjua; junailijasta se alkaa ja viinuriin se päättyy. Minun tarvitsee vain kuvailla mieleeni heidän itsekylläisiä kasvojaan, niin tunnen heti ihan kuumenevan!. Ei, ei, sallikaa minun jäädä tänne. En tahdo poistua Hohen-Cremmenistä, täällä on minun paikkani. Kukkalavan heliotrooppi, aurinkokellon ympärillä, on minulle Mentonea rakkaampi.»
Tämän keskustelun jälkeen aikeesta jälleen luovuttiin, ja Wiesike, joka oli toivonut Italian paljonkin auttavan, sanoi: »Sitä täytyy kunnioittaa, se ei ole pelkkää päähänpistoa; sellaisissa sairaissa on erittäin hieno vaisto; he tietävät hämmästyttävän varmasti, mikä heitä auttaa, mikä ei. Ja onhan sekin, mitä rouva Effi junailijoista ja viinureista sanoi, oikeastaan täysin pätevää: ei ole niin parantavaa ilmaa, joka voisi korvata hotelliharmin (jos ihminen yleensä sellaista harmia kokee). Sallikaamme siis hänen jäädä tänne; ellei se ole parasta, niin ei varmaan pahintakaan.»
Arvelu osoittautuikin oikeaksi. Effi toipui, paino lisääntyi hieman (vanha Briest kuului yltiöpunnitsijoihin), ja ärtyneisyys väheni melkoisesti. Samalla hänen halunsa olla raittiissa ilmassa alinomaa kasvoi, ja hän vietti tuntikausia ulkosalla varsinkin silloin, kun puhalsi länsituuli ja harmaat pilvet riippuivat taivaalla. Sellaisina päivinä hän lähti ulos vainioille, usein puolen peninkulman päähän, istuutui väsyttyään risuaidalle ja silmäili unelmiinsa vaipuneena tuulessa huojuvia leinikköjä ja suolaheiniä.
»Sinä kävelet aina yksinäsi», sanoi rouva von Briest. »Meikäläisen väen joukossa voit liikkua huolettomasti; mutta näillä main liikkuu paljon kehnoja vieraitakin.»
Tuo sentään vaikutti Effiin, joka ei ollut milloinkaan vaaraa ajatellut, ja ollessaan jälleen Roswithan kanssa kahden kesken hän sanoi: »Sinua en voi hevin ottaa mukaan, Roswitha; sinä olet liian lihava etkä ole enää hyvä kävelijä.»
»Niin hullusti ei asianlaita sentään liene, armollinen rouva.
Kelpaisinhan minä toki vielä naimisiin.»
»Tietysti», nauroi Effi. »Se käy yhä päinsä. Mutta tiedätkö, Roswitha, olisin iloinen, jos saisin koiran, joka minua saattelisi. Isän jahtikoira ei ole minuun ollenkaan kiintynyt, jahtikoirat ovat ylen tuhmia, se liikahtaa vasta silloin, kun metsästäjä tai puutarhuri ottaa pyssyn naulasta. Minun on täytynyt usein ajatella Rolloa.»
»Niin», sanoi Roswitha, »sellaista kuin Rollo täällä ei ole. Mutta en tahdo kumminkaan täkäläisiä moittia. Hohen-Cremmen on erittäin hyvä.»
* * * * *
Kolme neljä päivää tämän Effin ja Roswithan kesken tapahtuneen keskustelun jälkeen Innstetten astui työhuoneeseensa tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Kirkkaasti helottava aamuaurinko oli hänet herättänyt; hän oli noussut, jottei jälleen nukahtaisi, ja ryhtynyt suorittamaan erästä työtä, joka oli jo kauan odottanut vuoroansa.
Kello oli neljänneksen jälkeen kahdeksan. Hän soitti kelloa. Johanna toi aamiaistarjottimen, jolla oli Kreuzzeitungin ja Norddeutsche Allgemeinen vieressä kaksi kirjettä. Hän katsahti osoitteisiin ja tunsi käsialasta toisen kirjeen ministerin lähettämäksi. Mutta entä toinen? Postileimaa ei ollut helppo lukea, ja »Hänen Jalosukuisuutensa Herra Parooni von Innstetten» osoitti onnellista tavanomaisiin arvonimiin perehtymättömyyttä. Erittäin alkuperäinen käsiala oli sekin asian yleisluonteeseen sointuva. Mutta asunto-osoite oli merkillisen tarkka: W. Keithstrasse I C, II kerros.
Innstetten oli riittävässä määrin virkamies avatakseen ensin »hänen ylhäisyytensä» lähettämän kirjeen. »Parahin Innstetten! Olen iloinen voidessani teille ilmoittaa, että Hänen Majesteettinsa on suvainnut vahvistaa nimityksenne, ja onnittelen teitä vilpittömästi.» Innstetten iloitsi ministerin ystävällisistä riveistä melkein enemmän kuin itse nimityksestä. Mitä virka-asteikossa kiipeämiseen tulee, hän oli muuttunut hieman kriitilliseksi siitä aamuhetkestä lähtien, jona Crampas oli Kessinissä sanonut hänelle hyvästi iäksi hänen mieleensä painunein katsein. Siitä lähtien hän käytti toista mittakaavaa, suhtautui kaikkeen toisin. Mitä olikaan kunnianosoitus loppujen lopuksi? Useita kertoja oli yhä ilottomampina kuluvien päivien aikana hänen mieleensä muistunut eräs puolittain unohduksiin joutunut leikinlasku vanhemman Ladenbergin ajoilta. Saatuaan iätipitkän odottamisen jälkeen Punaisen Kotkan ritarimerkin hän heitti kiukuissaan sen syrjään ja huusi: »Makaa siinä, kunnes muutut mustaksi.» Se olikin luultavasti myöhemmin muuttunut mustaksi, mutta aivan liian myöhään ja tuottamatta saajalleen oikeata tyydytystä. Kaikki, minkä on määrä tuottaa meille iloa, riippuu ajasta ja olosuhteista, ja se, mikä meitä vielä tänään onnellistaa, on jo huomenna arvotonta. Innstetten tunsi tuon syvästi, ja jos ylimmän vallan taholta tulevat kunnian- ja suosionosoitukset olivatkin — tai ainakin olivat olleet — hänelle tärkeät, hän oli nyt kuitenkin selvillä siitä, ettei asiain näennäinen loisto kätkenyt itseensä paljoakaan arvokasta ja että se, mitä »onneksi» nimitetään, jos sellaista ylipäänsä on olemassa, on jotakin muuta kuin tuo näennäisyys. »Onni sisältyy nähdäkseni kahteen seikkaan: siihen, että ihminen on sillä paikalla, johon hän kuuluu (mutta kuka virkamies voikaan sanoa niin itsestään), ja toiseksi — mikä vielä tärkeämpää — siihen, että aivan jokapäiväiset asiat sujuvat vaivattomasti, siis siihen, että ihminen on hyvin nukkunut ja etteivät uudet jalkineet purista. Jos kaksitoistatuntisen päivän 720 minuuttia kuluvat ilman erikoista mieliharmia, voi hyvinkin puhua onnellisesta päivästä.» Innstetten oli tänäänkin sellaisiin tuskaisiin mietteisiin taipuvan mielialan vallassa. Nyt hän otti käteensä toisen kirjeen. Sen luettuaan hän pyyhkäisi otsaansa ja ajatteli murheellisena, että oli olemassa onni, että se oli ollut hänen omansa, mutta ettei sitä enää hänellä ollut eikä voinut olla.
Johanna tuli sisään ilmoittamaan: »Salaneuvos Wüllersdorf.»
Wüllersdorf seisoi jo kynnyksellä. »Onnittelen, Innstetten.»
»Teidän onnittelunne uskon vilpittömäksi; toiset ovat varmaan vihoissaan. Muuten…»
»Muuten! Ettehän aio moitiskella tätä hetkeä?»
»En. Hänen majesteettinsa armo saa minut häpeäntunteen valtaan, ja ministerin suopeus, jota saan kiittää kaikesta, melkein sitäkin enemmän.»
»Mutta…»
»Mutta minä olen unohtanut iloitsemisen. Jos sanoisin niin jollekin toiselle henkilölle, niin sellaista puhetta voitaisiin pitää pelkkänä tyhjänä lausepartena. Mutta te ymmärrätte sen varmaan oikein. Katsokaahan ympärillenne: kuinka autiota ja tyhjää täällä on! Kun astuu sisään Johanna, niinsanottu päärly, alkaa minua kerrassaan peloittaa. Tuo itsensä-näytteleminen (Innstetten jäljitteli Johannan ryhtiä), tuo puolittain koomillinen vartaloplastiikka, joka tuntuu asettavan erikoisia vaatimuksia, en tiedä kenelle, ihmiskunnalleko vai minulle, on sanomattoman viheliäistä, ja se olisi ammuttavaa, ellei se olisi niin naurettavaa.»
»Tämänkö mielialan vallitessa te aiotte siirtyä uuteen virka-arvoonne, parahin Innstetten?»
»Joutavia. Kuinkapa muutenkaan? Katsokaahan; nämä rivit olen vastikään saanut.»
Wüllersdorf otti käteensä toisen kirjeen, jonka postileimasta oli mahdoton saada selkoa, hymyili »Jalosukuisuudelle» ja siirtyi ikkunan luo voidakseen paremmin lukea.
»Armollinen herra! Taidatte ihmetellä, kun teille kirjoitan, mutta teen sen Rollon takia. Anni sanoi meille jo viime vuonna, että Rollo on nyt liian laiska; mutta se ei haittaa täällä, se voi olla täällä kuinka laiska tahansa, mitä laiskempi, sitä parempi. Ja armollinen rouva näkisi sen kovin mielellänsä. Lähtiessään ulos vainiolle hän sanoo aina: 'Oikeastaan minä pelkään, Roswitha, kun olen ihan yksin; mutta kukapa minua saattelisi? Rollo, niin, se kävisi päinsä; se ei kanna minulle kaunaa. Se on hyvä puoli, etteivät eläimet niin siitä välitä'. Nämä ovat armollisen rouvan sanat, ja minä en tahdo sanoa sen enempää, vaan pyydän vielä armollista herraa sanomaan terveisiä Annille. Ja samoin Johannalle. Uskollisimman alamaiselta palvelijattareltanne Roswitha Gellenhagenilta.»
»Niin», virkkoi Wüllersdorf kääntäessään paperin jälleen kokoon, »tuo on meitä melkoisempi.»
»Niin minustakin.»
»Ja siitä samasta johtuu, että kaikki muu tuntuu teistä epäilyttävältä.»
»Osutte oikeaan. Asia on liikkunut jo kauan mielessäni, ja nuo koruttomat sanat tahallisine tai kenties tahattomine syytöksineen ovat saaneet minut jälleen ihan suunniltani. Asia kiusaa minua jo pitkät ajat, ja minä haluaisin päästä koko tästä jutusta selviytymään; mikään ei minua enää miellytä; mitä enemmän kunnianosoituksia minulle jaetaan, sitä syvemmin tunnen, ettei tämä kaikki ole minkään arvoista. Elämäni on hutiloitu pilalle, ja niin olen kaikessa hiljaisuudessa ajatellut, ettei minun pitäisi ollenkaan välittää kaikista pyrkimyksistä ja turhuuksista, vaan käytellä koulumestariluonnettani, joka lienee omintani, jonakin korkeampana tapatirehtöörinä. Onhan sellaisia nähty ennenkin. Minun siis pitäisi, jos mahdollista, muuttua sellaiseksi kamalan kuuluisaksi hahmoksi kuin esimerkiksi tohtori Wichern Hampurin kuritushuoneessa, se miraakkelimies, joka kesytti kaikki pahantekijät katseellaan ja hurskaudellaan…»
»Hm, siihen ei ole mitään sanomista; se kävisi päinsä.»
»Ei, sekään ei käy päinsä. Ei edes sekään. Minulta ovat kaikki tiet tukossa. Kuinka voinkaan voimallisesti koskettaa murhamiehen sielua? Siinä tapauksessa täytyisi itse olla moitteeton. Ja ellei ole ja jos omissa sormenpäissä on jotakin sellaista, täytyy käännytettävien kanssaveljiensä edessä ainakin voida näytellä mielipuolen katumuksenharjoittajan osaa ja esittää suunnatonta mielenmurtumusta.»
Wüllersdorf nyökkäsi.
»… Nähkääs, te nyökkäätte. Mutta tuohon kaikkeen minä en enää kykene. Minusta ei ole enää katujan paitaan pukeutuvaksi, sitä vähemmän dervisiksi tai fakiiriksi, joka itseänsä syyttäen tanssii itsensä kuoliaaksi. Ja koska mikään sellainen ei käy päinsä, olen ajatellut parhaaksi lähteä täältä pois, pois ja pelkkien pikimustien miesten joukkoon, jotka eivät tiedä mitään kulttuurista ja kunniasta. Ne onnelliset! Sillä juuri se, kaikki tuo pöty on kaikkeen syypää. Kiihkeän tunteen nojalla, joka saattaisi syyksi kelvata, sellaista ei tehdä. Siis pelkkien mielikuvien vuoksi… mielikuvien… ja sitten tuhoutuu toinen, ja ihminen itse tuhoutuu myöhemmin. Vain paljoa pahemmin.»
»Mitä joutavia Innstetten, nuo ovat pelkkiä mielijohteita, päähänpistoja. Läpi mustien maanosan, mitä se sellainen? Se kelpaa velkaantuneelle luutnantille. Mutta te! Tahdotteko istua puheenjohtajana alkuasukkaiden neuvottelussa, punainen fetsi päässä, tai solmia veriheimolaisuuden kuningas Mtesan vävyn kanssa? Vai tahdotteko kulkea Kongon vartta päässänne hellekypärä, jonka pohjassa on kuusi reikää, kulkea kopeloida eteenpäin, kunnes tulette jälleen ilmoille Kamerunissa tai niillä main? Mahdotonta?»
»Mahdotonta? Miksi? Ja jos se on mahdotonta, mitä sitten?»
»Jäädä tänne ja harjoittaa alistumista. Kuka onkaan vapaa kaikesta rasituksesta? Kukapa ei sano joka päivä: 'Oikeastaan epäilyttävä juttu koko elämä'. Te tiedätte, että minullakin on kantamukseni, ei juuri sama kuin teillä, mutta ei paljoa keveämpi. Aarniometsissä harhaileminen tai termiittipesiin yöpyminen on pelkkää hullutusta; se sopii, kenelle sopii, mutta meikäläiselle ei siitä ole. Parasta on pysyä varustuksessaan, kunnes kaatuu. Mutta sitä ennen tulee ottaa pienestä ja pienimmästä itselleen mahdollisimman suuri voitto ja kyetä havaitsemaan, kuinka orvokit kukkivat tai Luisen-patsaan tienoo on väriloistossaan tai pienet tytöt korkeine paulakenkineen hyppivät nuoraleikissään. Tai lähteä Potsdamiin ja käydä Rauhankirkossa, missä keisari Fredrik lepää haudattuna ja missä on vastikään aljettu rakentaa hänelle hautakappelia. Ja kun siinä seisotte, ajatelkaa hänen elämäänsä, ja ellette siitäkään tyynny, niin silloin teitä tosiaankaan ei käy auttaminen.»
»Hyvä, hyvä. Mutta vuosi on pitkä, ja jokainen yksityinen päivä… ja ilta lisäksi.»
»Siitä suoriutuu aina helpoimmin. Onhan meillä 'Sardanapalus' tai 'Coppelia' ja hyvät sikarit lisäksi, ja kun siitä suoriudutaan, on varma viihdytyskeino kolme seideliä paremman tapin takaista. On olemassa yhä vielä paljon, erittäin paljon sellaisia, jotka suhtautuvat asiaan samoinkuin me, ja eräs, jolla oli ollut hänelläkin paljon vastuksia, sanoi minulle kerran: 'Uskokaa minua, Wüllersdorf, ilman apukonstruktioja ei pääse kerrassaan mihinkään'. Se henkilö, joka tuon sanoi, oli rakentaja, joten hänen täytyi asia tietää. Ja hän oli oikeassa. Ei kulu yhtään päivää, joka ei muistuta mieleeni apukonstruktioja.»
Siten mielensä kevennettyään Wüllersdorf otti hattunsa ja keppinsä. Innstetten, joka lienee ystävänsä sanojen johdosta tullut ajatelleeksi omia aikaisempia »pienen onnen» harkintojaan, nyökkäsi puolittain myöntäen ja hymyili itsekseen.
»Mihin menette nyt, Wüllersdorf? On liian aikaista lähteä ministeristöön.»
»Minä otan itselleni tänään täyden vapauden. Kävelen ensin tunnin ajan kanavan vartta Charlottenburgin sululle saakka ja sitten takaisin. Sitten käväisen Huthissa, Potsdamer Strassen varrella, pieniä puuportaita varovasti yläkertaan. Alakerrassa on kukkakauppa.»
»Ilahduttaako se teitä? Riittääkö se teille?»
»Sitä en tahdo väittää. Mutta se auttaa hieman. Tapaan siellä erinäisiä vakinaisia vieraita, aamuhaarikan kallistajia, joiden nimet visusti salaan. Toinen kertoo siinä Ratiborin herttuasta, toinen ruhtinaspiispa Koppista ja joku kolmas kerrassaan Bismarckista. Jotakin voittoa siitä aina on. Kolme neljännestä on pätemätöntä, mutta kunhan asiat kerrotaan hupaisesti, ei huoli liikoja morkkailla, vaan kuuntelee kiitollisena.»
Niin hän lähti.
Toukokuu oli kaunis, kesäkuu sitäkin kauniimpi, ja kun Effi oli onnellisesti vapautunut Rollon saapumisen hänessä aluksi herättämästä tuskallisesta tunteesta, hän iloitsi kovin siitä, että tuo uskollinen eläin oli jälleen hänen läheisyydessään. Roswithaa kiitettiin, ja vanha Briest lausui puolisolleen tunnustuksen sanoja Innstettenistä, joka hänen mielestään oli kavaljeeri, ei koskaan pikkumainen, ja jonka sydän oli aina kohdallaan. »Vahinko, että tuon tuhman jutun piti tulla asioita sotkemaan. Oikeastaan se oli mallipariskunta.» Ainoa, joka jälleennäkemisen hetkenä pysyi rauhallisena, oli Rollo itse — joko siitä syystä, ettei sillä ollut ajan kulumisen vaistoa, tai senvuoksi, että se piti erossaoloa epäjärjestyksenä, joka oli nyt vihdoin onnellisesti poistettu. Osaltaan oli kaiketi vaikuttamassa sekin seikka, että Rollo oli ehtinyt vanhentua. Kiintymystään se osoitti säästäen, samoinkuin oli ollut jälleennähtäessä säästeliäs osoittaessaan iloaan, mutta sen uskollisuus oli, jos mahdollista, entisestään lisääntynyt. Se ei väistynyt valtiattarensa viereltä. Jahtikoiraa se kohteli hyväntahtoisesti, mutta kuitenkin niinkuin kohdellaan alemman kehitysasteen olentoa. Öisin se makasi Effin huoneen oven edessä kaislamatolla, aamuisin, kun aamiainen nautittiin ulkosalla, aurinkokellon vieressä, aina tyynenä, aina uneliaana, ja vasta sitten, kun Effi nousi, lähti eteiseen ja otti naulakosta ensin olkihattunsa ja sitten päivänvarjonsa, Rollo muuttui jälleen nuoreksi. Ollenkaan kysymättä, joutuivatko voimat helpolle vai kovalle koetukselle, se kiiti kylänraittia pitkin ja takaisin ja tyyntyi vasta kun oli ehditty vainiolle. Effi, jolle raitis ilma oli maiseman kauneuttakin tärkeämpi, vältteli pieniä metsäpolkuja ja pysytteli enimmälti suurella, aluksi ikivanhojen jalavain ja kauempana, viertotien alkaessa, poppelien reunustamalla valtatiellä, joka johti asemalle ja tarjosi suunnilleen tunnin kävelyretken. Hän iloitsi kaikesta, hengitteli iloisena rapsipelloilta ja apilaniityiltä tulevia tuoksuja tai katseli ylös ilmoille kimpoilevia kiuruja ja laski kaivonvinttejä ja altaita, joiden luo karja saapui juomaan. Samalla kaikui hänen korviinsa etäinen kumahtelu, ja hänestä tuntui kuin hänen täytyisi sulkea silmänsä ja painua suloiseen unohdukseen. Aseman läheisyydessä, aivan viertotien alussa, oli valssikone. Siinä oli hänen jokapäiväinen levähdyspaikkansa, josta hän voi katsella ratapihalla tapahtuvaa hyörinää. Junia tuli ja meni, ja toisinaan hän näki kaksi savulippua, jotka tuntuivat silmänräpäyksen ajan peittävän toisensa ja hajosivat sitten oikealle ja vasemmalle, kunnes häipyivät kylän ja metsikön taakse. Rollo istui silloin hänen vieressään ottaen osaa hänen aamiaiseensa ja viimeisen palan saatuaan se kiiti, kaiketi kiitollisuuttaan osoittaakseen, kuin mieletön pitkin jotakin pellonvakoa pysähtyen vasta, kun pari häiriytynyttä hautovaa peltopyytä pyrähti ilmaan viereisestä vaosta.
* * * * *
»Kuinka kaunis onkaan tämä kesä! Enpä olisi vuosi sitten arvannut, että voin olla vielä näin onnellinen.» Niin sanoi Effi joka päivä kävellessään äitinsä kanssa lammen ympärillä tai taittaessaan puusta varhain kypsyvän omenan ja urheasti sitä haukatessaan oivallisilla hampaillaan. Rouva von Briest silitti silloin hänen kättänsä ja sanoi: »Kunhan ensin tulet terveeksi, Effi, ihan terveeksi; onni kyllä löytyy sitten, ei vanha, vaan uusi. On olemassa monenlaista onnea, Jumalan kiitos. Ja saatpa nähdä, että löydämme sinulle jotakin.»
»Te olette ylen hyvät, vaikka olenkin oikeastaan muuttanut teidän elämänne ja tehnyt teidät ennen aikojanne vanhoiksi ihmisiksi.»
»Ah, rakas Effi, älä puhu siitä. Sen tapahduttua minäkin ajattelin niin. Nyt tiedän, että hiljaisuutemme on parempi kuin aikaisempi äänekäs meno ja meteli. Ja jos toivut edelleen kuten tähän asti, voimme vielä matkustaakin. Kun Wiesike ehdotti Mentonea, sinä olit sairas ja ärtynyt ja olit aivan oikeassa sanoessasi junailijoista ja viinureista mitä sanoit; mutta kunhan hermosi jälleen ovat kunnossa, se käy päinsä, et enää suututtele, vaan naurat heidän suurenmoisuuttaan ja käherrettyä tukkaansa. Ja sitten sininen meri ja valkoiset purjeet ja kallionrinteet punaisen kaktuksen peitossa — en ole sitä vielä nähnyt, mutta ajattelen sen sellaiseksi. Ja kovin tekee mieleni oppia se tuntemaan.»
Niin kului kesä, ja tähdenlentoyöt olivat jo olleet ja menneet. Effi oli sellaisina öinä istunut ikkunassa taakse puolenyön voimatta katsella kyllikseen. »Minä olen ollut aina heikko kristitty, mutta olemmekohan sittenkin kotoisin tuolta ylhäältä ja palannemmeko tämän maisen elämän loputtua taivaalliseen kotiimme, tähtiin tai niitäkin kauemmaksi! En sitä tiedä, en tahdokaan tietää, tunnen vain kaipauksen.»
Effi rukka, hän oli silmäillyt liian kauan taivaallisia ihmeitä ja niitä mietiskellyt, ja seurauksena oli, että yöilma ja lammelta nouseva usva heittivät hänet jälleen sairasvuoteeseen. Wiesike, joka kutsuttiin luo, vei hänet nähtyään Briestin syrjään ja sanoi: »Ei ole enää toivoa; teidän täytyy tyytyä siihen, että loppu tulee aivan pian.»
Hän oli liiankin oikeassa. Muutamia päiviä myöhemmin — ei ollut vielä myöhä, kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksää — tuli Roswitha alakertaan ja sanoi rouva von Briestille: »Armollisin rouva, armollinen rouvani voi huonosti; hän puhuu lakkaamatta hiljaa itsekseen ja toisinaan tuntuu kuin hän rukoilisi, mutta hän ei tahdo sitä myöntää, ja enpä tiedä, minusta on kuin loppu voisi tulla joka hetki.»
»Tahtooko hän puhua kanssani?»
»Sitä hän ei ole sanonut. Mutta luulen, että hän mielellään puhuisi. Tiedättehän, millainen hän on: hän ei tahdo teitä häiritä eikä säikyttää. Mutta olisi varmaan hyvä.»
»Hyvä niin, Roswitha», sanoi rouva von Briest, »minä tulen.»
Ennenkuin kello alkoi lyödä, rouva von Briest jo nousi portaita ja astui Effin huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja Effi makasi sen vieressä leposohvalla.
Rouva von Briest siirsi luo pienen tuolin, jonka ebenholtsinojassa oli kolme ohutta kullattua pienaa, tarttui Effin käteen ja sanoi:
»Kuinka voit, Effi? Roswitha sanoo, että olet kuumeessa.»
»Ah, Roswitha, hän on aina peloissaan. Minä huomasin hänestä, että hän luulee minun kuolevan. Enpä tiedä. Mutta hän ajattelee, että jokaisen toisenkin pitäisi suhtautua asiaan yhtä pelokkaasti.»
»Ajatteletko rauhallisesti kuolemaa, rakas Effi?»
»Aivan rauhallisesti, äiti.»
»Etkö erehdy siinä asiassa? Kaikki riippuvat kiinni elämässä, nuoret varsinkin. Ja olethan vielä varsin nuori, rakas Effi.»
Effi oli hetken vaiti. Sitten hän virkkoi: »Tiedäthän, etten ole paljon lukenut; Innstetten sitä usein ihmetteli, ja se ei ollut hänelle oikein mieluista.»
Hän mainitsi ensimmäisen kerran Innstettenin nimen, ja se vaikutti äitiin voimakkaasti, koska hän siitä selvästi huomasi, että loppu oli lähellä.
»Minä luulen», virkkoi rouva von Briest, »että aioit minulle jotakin kertoa.»
»Niin, niinpä aioinkin, kun puhuit siitä, että olen vielä kovin nuori. Epäilemättä olenkin. Mutta se ei haittaa. Menneinä onnellisina aikoina minä luin iltaisin Innstettenille; hänellä oli erittäin hyviä kirjoja, ja eräässä niistä kerrottiin, kuinka eräs henkilö oli kutsuttu pois kesken hilpeiden pitojen ja kuinka hän seuraavana päivänä tiedusteli, millaiseksi juhla oli myöhemmin muodostunut. Hänelle vastattiin; 'Ah, olihan siinä vielä jos jotakin; mutta oikeastaan ette menettänyt mitään'. Näetkös, äiti, nuo sanat ovat painuneet mieleeni — ei merkitse paljoakaan, vaikka ihminen kutsutaan pois kesken pitojen.»
Rouva von Briest oli vaiti. Effi kohottautui hieman ja sanoi sitten: »Koska tässä kerran olen puhunut vanhoista ajoista ja Innstettenistä, minun täytyy sanoa sinulle vielä jotakin, rakas äiti.»
»Sinä kiihdyt siitä, Effi.»
»En, en; kun saan sanoa jotakin, mikä painaa mieltäni, en suinkaan kiihdy, vaan tyynnyn. Minä aioin sinulle sanoa, että kuolen hyvässä sovinnossa Jumalan ja ihmisten kanssa, hänenkin kanssaan.»
»Oliko siis sielussasi suurtakin katkeruutta häntä kohtaan? Suo anteeksi, rakas Effi, että sanon sen vielä nyt, mutta oikeastaan olet sittenkin sinä aiheuttanut kärsimyksenne.»
Effi nyökkäsi. »Niin, äiti. Ja murheellista kyllä, että on niin laita. Mutta kun sitten tapahtui kaikki se kauhea ja lopuksi se Annia koskeva, tiedäthän, niin minä, naurettavaa sanaa käyttääkseni, käänsin keihään toisin päin ja eläydyin ihan vakavasti siihen ajatukseen, että hän on syypää, koska hän on ollut kylmästi harkitseva ja lopulta julmakin. Ja silloin nousivat huulilleni häneen kohdistuvat kiroukset.»
»Ja se rasittaa sinua nyt?»
»Niin. Ja minusta on tärkeätä, että hän saa tietää, kuinka näinä sairauteni päivinä, jotka kuitenkin ovat olleet melkeinpä elämäni kauneimmat, on minulle selvinnyt, että hän on menetellyt oikein joka suhteessa. Mitä Crampas raukkaan tulee — niin, mitäpä hän voi muutakaan tehdä? Ja oikeassa hän oli siinäkin, mikä minua syvimmin loukkasi, että kasvatti lastani tavallaan minulle ynseäksi — vaikka se minuun kovin koskeekin ja tuntuu tylyltä. Ilmoita hänelle, että olen kuollut siinä vakaumuksessa. Se lohduttaa häntä, rohkaisee, ehkäpä saa sovinnolliseksikin. Hänen luonnonlaadussaan näet oli paljon hyvää ja hän oli niin jalo kuin voi olla ihminen, jossa ei ole oikeata rakkautta.»
Rouva von Briest huomasi, että Effi oli väsynyt ja näytti nukkuvan tai tahtovan nukkua. Rouva von Briest nousi hiljaa paikaltaan ja poistui. Mutta hän oli tuskin ehtinyt huoneesta, kun Effikin nousi ja istuutui avoimen ikkunan luo hengitelläkseen vielä kerran viileätä yöilmaa. Tähdet vilkkuivat, ja puistossa ei lehtikään liikahtanut. Mutta mitä kauemmin hän kuunteli, sitä selvemmin hän jälleen kuuli plataaneista kuin hiljaisen sateen kohinan. Vapahtumisen tunne valtasi hänet. »Rauhaa, rauhaa.»
* * * * *
Kuukautta myöhemmin oli syyskuu lopullaan. Sää oli kaunis, mutta puiston lehvissä oli jo paljon punaista ja keltaista, ja syyspäiväntasauksen jälkeen, joka oli tuonut mukanaan kolme myrskyistä päivää, lepäsi lehtiä kaikkialla maassa. Kukkatarhassa oli tapahtunut pieni muutos: aurinkokello oli poissa ja sen sijalla oli eilisestä saakka valkoinen marmoripaasi, jossa ei näkynyt muuta kuin »Effi Briest» ja sen alla risti. Se oli ollut Effin viimeinen pyyntö: »Tahtoisin saada hautakiveeni oman vanhan nimeni; toiselle en ole tuottanut mitään kunniaa.» Ja hänen pyyntöönsä oli luvattu suostua.
Niin, eilen oli marmoripaasi saapunut ja sijoitettu paikalleen, ja Briest ja hänen puolisonsa istuivat jälleen siinä lähellä katsellen kiveä ja sitä ympäröivää heliotrooppia, jota ei ollut hävitetty. Rollo makasi vieressä, pää käpäläin varassa.
Wilke, jonka säärystimet kävivät yhä väljemmiksi, toi aamiaisen ja postin, ja vanha Briest virkkoi: »Wilke, järjestä kuntoon pienet vaunut. Lähden tästä rouvan kanssa ajelemaan.»
Rouva von Briest oli sillävälin kaatanut kahvia kuppeihin ja katseli kohti kukkatarhaa. »Katsohan, Briest, Rollo makaa jälleen kiven luona. Siihen se on koskenut vielä syvemmin kuin meihin. Se ei syökään enää.»
»Niin, Luise, luontokappale. Sitähän minä aina sanon. Me emme ole niin melkoisia kuin luulottelemme. Puhumme aina vaistosta. Lopulta se onkin kaikkein parasta.»
»Älä puhu niin. Filosofoidessasi… älä pane pahaksesi, Briest, mutta siihen ei sinusta ole. Sinulla on hyvä ymmärryksesi, mutta ethän voi käydä sellaisia kysymyksiä…»
»Enpä oikeastaan.»
»Ja jos sellaisia kysymyksiä ylimalkaan pitää ajatella, niin onhan niitä olemassa toisia, ja voinpa sanoa sinulle, Briest, ettei kulu yhtäkään päivää, lapsirukan jouduttua tuohon leposijaansa, sellaisten kysymysten mieleen johtumatta…»
»Millaisten kysymysten?»
»Emmekö ehkä sittenkin ole me syylliset.»
»Joutavia, Luise. Mitä tarkoitat?»
»Eikö meidän olisi pitänyt paremmin häntä opastaa oikeaan. Juuri meidän. Onhan Niemeyer oikeastaan ihan mitätön, jättää kaikki epäilyksen valtaan. Ja sitten, Briest, ikävä sanoa… sinun alinomaiset kaksimielisyytesi… ja vihdoin, mitä minuun itseeni tulee, sillä en suinkaan tahdo suoriutua tästä asiasta viattomana, eikö hän sittenkin ollut liian nuori?»
Rollo heräsi samassa, pudisteli hitaasti päätänsä, ja Briest virkkoi tyynesti: »Ah, Luise, olehan… Siinä joudumme liian avaroille aloille.»