Vastaanottaja merkitsi nimensä, ja postinkuljettaja poistui. Rouva Zwicker silmäili kähertäjien ilmoituksia ja kertoi nauraen hiustenpesun käyneen huokeammaksi.
Effi ei kuunnellut, hän käänteli kädessään kirjettänsä ja arkaili sitä avata, itsekään tietämättä minkätähden. Se oli kirjattu, suljettu kahdella suurella sinetillä, ja kirjekuori oli tavallista jäykempi. Mitä se merkitsi? Postileima »Hohen-Cremmen» ja osoite äidin kirjoittama. Innstetteniltä siis ei ollut vielä viidentenäkään päivänä tullut yhtäkään riviä.
Hän otti helmiäiskahvaiset sakset ja leikkasi kirjeen pitkän sivun hitaasti auki. Ja nyt oli häntä odottamassa uusi yllätys. Kirjeen muodostivat tosiaankin äidin tiheät rivit, mutta arkin sisässä oli leveän paperiliuskan ympäröimiä seteleitä, ja liuskaan oli isän käsialalla merkitty summa. Effi siirsi kirjekuoren kauemmaksi ja alkoi lukea nojaten taaksepäin keinutuolissaan. Mutta pitkälle hän ei päässyt, rivit näyttivät pakenevan, ja hänen kasvonsa valahtivat verettömiksi. Sitten hän kumartui ja alkoi uudelleen lukea.
»Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Huonoja uutisiako?»
Effi nyökkäsi, mutta ei vastannut sen enempää, pyysi vain saada lasin vettä. Juotuaan hän sanoi: »Se menee ohi, parahin salaneuvoksetar, mutta tahtoisin vetäytyä hetkiseksi omaan huoneeseeni… Kunpa voisitte lähettää Afran.»
Hän nousi ja lähti saliin, missä ilmeiseksi mielihyväkseen sai tukea palisanderiflyygelistä. Sen vieritse hän tuli oikealla puolella sijaitsevan huoneensa ovelle, sai sen haeskellen ja haparoiden avatuksi, ehti seinällä olevan vuoteensa luo ja lysähti siihen pyörtyneenä.
Kului minuutteja. Toinnuttuaan Effi istui ikkunan luona olevalle tuolille ja katseli hiljaiselle kadulle. Kunpa olisi siellä ollut edes melua ja kiistaa; mutta ei, vain auringonpaiste lepäsi kivetyllä tiellä, ja lisäksi aitaristikon ja puiden varjot. Effin valtasi koko voimallansa se tunne, että hän oli yksin maailmassa. Vielä tunti sitten hän oli ollut onnellinen aviopuoliso, kaikkien tuttavien suosikki, ja nyt hän oli hylätty. Hän oli lukenut ainoastaan kirjeen alun, mutta jo siitä oli hänen asemansa riittävästi hänelle selvinnyt. Minne lähteä? Hän ei tietänyt tuohon mitään vastausta, mutta oli kuitenkin täynnä syvää kaipausta päästä pois nykyisestä ympäristöstään, pois tuon salaneuvoksettaren luota, jolle koko asia oli pelkkä »kiintoisa tapaus» ja jonka osanotto, jos sellaista ylimalkaan oli olemassa, ei varmaankaan ollut yhtä suuri kuin hänen uteliaisuutensa.
»Minne lähteä?»
Pöydällä hänen edessään lepäsi kirje, mutta hänellä ei ollut kyllin rohkeutta lukea eteenpäin. Vihdoin hän sanoi: »Mitä vielä pelkään? Voidaanko vielä sanoa sellaista, mitä en ole jo itse itselleni sanonut? Se, jota koko tämä asia koskee, on kuollut, kotiin en voi palata, parin viikon kuluttua julistetaan avioero, ja lapsi jätetään isälle. Luonnollisesti. Minä olen syyllinen, ja syyllinen ei voi lastansa kasvattaa. Ja millä varoilla sen tekisinkään? Itsestäni voinen pitää huolta. Katsonpa, mitä äiti siitä kirjoittaa, millaiseksi hän elämäni ajattelee.»
Tuon sanottuaan hän tarttui jälleen kirjeeseen lukeakseen sen loppuun.
»… Ja sitten tulevaisuutesi, rakas Effi. Sinun täytyy nyt alkaa elää omin neuvoin ja saat luottaa siihen, että sinua avustamme, mikäli ulkonaiset varat ovat kysymyksessä. Sinun on paras elää Berlinissä (suuressa kaupungissa sellaiset asiat häipyvät parhaiten huomaamattomiin), ja sinä tulet kuulumaan siellä niiden monien joukkoon, jotka ovat itse riistäneet itseltään, vapaan ilman ja kirkkaan päivänpaisteen. Sinä tulet elämään yksinäisenä, ja ellet sitä tahdo, sinun on luultavasti pakko laskeutua omaa olopiiriäsi alemmaksi. Se maailma, jossa olet elänyt, tulee olemaan sinulta suljettu. Kaikkein murheellisinta sekä meille että itsellesikin (itsellesikin, mikäli otaksumme sinut tuntevamme), on, että vanhempienkin koti tulee olemaan sinulta suljettu; me emme voi tarjota sinulle mitään hiljaista olopaikkaa Hohen-Cremmenissä, emme mitään suojaa talossamme, koska niinmuodoin olisi suljettava talomme koko maailmalta, ja sitä emme missään tapauksessa tahdo tehdä. Me emme suinkaan ole maailmaan ylenmäärin kiintyneet, eikä eroaminen siitä, mitä 'seurapiiriksi' nimitetään, suinkaan ilmene meille ehdottoman sietämättömänä; ei, ei siitä syystä, vaan yksinkertaisesti senvuoksi, että tahdomme tunnustaa väriä ja kaikkien ihmisten nähden — en voi säästää sinua jättämällä sanan lausumatta — tuomita tekosi, ainoan ja hellästi rakastamamme lapsen menettelyn…»
Effi ei voinut lukea enempää; hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja turhaan taisteluaan sitä vastaan hän vihdoin alkoi ankarasti nyyhkyttää ja itkeä siten keventäen sydäntänsä.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua kuului koputettavan, ja Effin kehoittaessa astumaan sisään ilmaantui salaneuvoksetar.
»Saanko tulla?»
»Epäilemättä, parahin salaneuvoksetar», sanoi Effi, joka nyt lepäsi sohvassa kevyesti peitettynä ja kädet ristissä. »Olen ihan uupunut ja olen sovittautunut tähän niin hyvin kuin kävi päinsä. Suvainnette ottaa tuolin itsellenne.»
Salaneuvoksetar istuutui niin, että pöytä kukkamaljakkoineen oli hänen ja Effin välissä. Effi ei ilmaissut minkäänlaista hämmentymistä eikä muuttanut ollenkaan asentoansa; kädetkin olivat yhä ristissä. Yhtäkkiä hänestä tuntui aivan yhdentekevältä, mitä tuo rouva ajatteli; hän tahtoi vain päästä pois.
»Olette saanut murheellisen uutisen, rakas, armollisin rouva…»
»Murheellinen on liian lievä sana», sanoi Effi. »Joka tapauksessa on asia kyllin murheellinen tehdäkseen äkkinäisen lopun yhdessäolostamme. Minun täytyy lähteä jo tänään.»
»En tahtoisi olla tungetteleva, mutta koskeeko asia jollakin tavoin
Annia?»
»Ei, se ei koske Annia. Uutiset eivät tulleet Berlinistä, vaan äidiltäni. Hän on huolissaan minun tähteni, ja minä pidän tärkeänä saada huolet hälvenemään tai, ellen siihen kykenisikään, olla ainakin läsnä.»
»Käsitän asian liiankin hyvin, vaikka toisaalta kovin valitan, että minun nyt on vietettävä yksin nämä viimeiset Emsin päivät. Saanko tarjota teille palveluksiani?»
Ennenkuin Effi ehti vastaamaan, astui sisään Afra, joka ilmoitti, että kokoonnuttiin aamiaisaterialle. Hän kertoi kaikkien olevan erittäin kiihtyneessä mielentilassa: keisarin sanottiin todennäköisesti tulevan kolmeksi viikoksi, lopuksi järjestettäisiin suuret kenttäharjoitukset, ja Bonnin husaarien piti heidänkin saapua.
Rouva Zwicker teki heti laskelmiaan, kannattaisiko jäädä niin pitkäksi ajaksi, johtui ehdottomasti myönteiseen päätelmään ja lähti sitten Effin puolesta ilmoittamaan, ettei Effi voinut tulla aamiaispöytään.
Afran aikoessa kohta senjälkeen poistua Effi virkkoi: »Ja sitten, Afra, kun olette vapaa, tulette ehkä neljännestunniksi auttamaan minua tavaroitteni kokoamisessa. Minä matkustan jo tänään seitsemän aikaan lähtevässä junassa.»
»Jo tänään? Ah, armollinen rouva, se on sentään vahinko. Nythän vasta kauniit päivät alkavat.»
Effi hymyili.
* * * * *
Rouva Zwicker, joka toivoi yhä saavansa kuulla kaikenlaista, oli vain vaivoin suostunut olemaan saattelematta »rouva paroonitarta». »Asemalla», oli Effi vakuuttanut, »ihminen on aina hajamielinen, ajattelee väin paikkaansa vaunussa ja matkatavaroitansa; juuri sellaisille henkilöille, joihin on kiintynyt, sanoo mielellään hyvästi jo ennen.» Rouva Zwicker todisti asian oikeaksi, vaikka varsin hyvin oivalsi siinä piilevän verukkeen; hän oli eläessään ehtinyt seisomaan kaikenlaisten ovien takana ja tiesi heti, mikä oli aito asia, mikä ei.
Afra saatteli Effin asemalle ja vaati häneltä varman lupauksen, että hän tulisi jälleen seuraavana kesänä; joka on kerran Emsissä ollut, tulee aina uudelleen, sanoi hän. Bonnia lukuunottamatta oli Ems maailman paras paikka.
Rouva Zwicker oli sillävälin istuutunut kirjoittamaan kirjeitä, ei salissa olevan hieman horjuvaisen rokokopöydän ääreen, vaan ulos pengermälle, saman pöydän luo, jonka ääressä hän oli tuskin kymmenen tuntia aikaisemmin nauttinut aamiaista Effin seurassa.
Hän iloitsi kirjeestään, jonka oli määrä tulla erään Reichenhallissa oleskelevan berliniläisen rouvan osaksi. Nämä molemmat sielut olivat jo aikoja sitten löytäneet toisensa, ja kummankin huippukohtana oli koko miesmaailmaan kohdistuva ankara epäileväisyys; molempien mielestä miehet eivät läheskään täyttäneet niitä vaatimuksia, joita kohtuudenmukaisesti sopi heille asettaa, kaikkein vähimmin niinsanotut »pulskat» miehet. »Ne, jotka eivät hämmingiltään tiedä, minne katsoa, ovat lyhyen alkututkimuksen jälkeen kuitenkin kaikkein parhaat, varsinaiset Don Juanit aiheuttavat joka kerta pettymystä. Mistä se oikeastaan johtuneekaan?» Tällaisia viisaita lausumia nämä ystävättäret keskenään vaihtoivat.
Rouva Zwicker kirjoitti jo toista arkkia ja jatkoi ylen kiitollisen aiheensa käsittelyä — sen nimi oli tietenkin »Effi» — seuraavaan tapaan: »Kaiken kaikkiaan hän oli varsin siedettävä, kohtelias, avomielinen, kuten näytti, vailla kaikkea aatelisen omahyväisyyttä (tai ainakin taitava sitä salaamaan) ja aina harras kuuntelemaan, kun hänelle jotakin mielenkiintoista kertoi, ja minä tietenkin käytin tilaisuutta runsain määrin hyväkseni, kuten ilmankin arvannet. Siis vielä kerran: viehättävä nuori rouva, viidenkolmatta vuoden ikäinen, ei ainakaan paljoa vanhempi. Mutta minä en ole sittenkään vielä koskaan luottanut rauhaan enkä luota vielä nytkään, niin, nyt kenties kaikkein vähimmin. Tänä päivänä sattuneessa kirjejutussa — niin, siinä piilee todellinen tarina. Siitä olen varsin varma. Muuten sattuisi ensi kerran, että erehdyn sellaisessa asiassa. Se seikka, että hän mielellään puhui berliniläisistä muotipapeista ja määritteli kunkin hurskauden määrän, sekä sattumalta esiin vilkahtava Gretchenin-katse, joka vakuutti olevansa kykenemätön minkäänlaista häiriötä aiheuttamaan, — kaikki nuo seikat vakaannuttivat uskoani… Mutta tuossapa tuleekin Aframme, josta luullakseni sinulle jo kirjoitin, sievä tyttö — asettaa pöydälle sanomalehden, jonka sanoo emäntämme lähettäneen minulle; siinä näkyy olevan sinisellä merkitty kohta. Suonet anteeksi, jos ensin luen sen kohdan…»
»Jälkikirjoitus. Sanomalehti oli varsin mielenkiintoinen ja tuli kuin kutsuttuna. Leikkaan sinisellä merkityn kohdan irti ja liitän sen kirjeeni mukaan. Siitä näet, etten ole erehtynyt. Kuka lieneekään tuo Crampas? Uskomatonta — kirjoittaa ensin itse kirjeitä ja sitten vielä säilyttelee toisen kirjoittamia! Mitä virkaa onkaan uuneilla ja liesillä? Tämän kaksintaisteluhullutuksen vielä vallitessa ei missään tapauksessa saa niin menetellä; jonkin tulevan sukupolven voitaneen sallia tyydyttää kirjeenkirjoittamishimoansa, koska se kenties silloin on jo vaaraton. Mutta nykyjään me emme ole vielä läheskään niin pitkällä. Muuten olen täynnä nuoreen paroonittareen kohdistuvaa säälintunnetta ja löydän auttamattoman itserakkauteni vuoksi ainoan lohdutukseni siitä, etten ole asiaa väärin arvostellut. Ja eihän tapaus ollut niinkään jokapäiväinen. Heikompi diagnostikko olisi kenties sentään antanut pettää itseään. Aina sinun Sophie.»
Kolme vuotta oli kulunut, ja Effi oli asunut melkein yhtä pitkän ajan Königgrätzerstrassen varrella, Askanin torin ja Hallen portin välillä sijaitsevassa pienessä asunnossa, jonka muodostivat kaksi huonetta ja niiden takana sijaitseva keittiö palvelijattarensuojineen, kaikki mahdollisimman keskinkertaista ja jokapäiväistä. Mutta asunto oli sittenkin erikoisen sievä ja miellytti jokaista, eniten kenties vanhaa salaneuvos Rummschütteliä, joka silloin tällöin kävi katsomassa. Hän oli jo kauan sitten suonut nuorelle rouva-rukalle anteeksi aikoinaan sattuneen reumatismi- ja neuralgiakomedian, vieläpä kaiken muunkin, mitä oli myöhemmin tapahtunut — jos hän yleensäkään katsoi asian mitään anteeksiantamista kaipaavan. Rummschüttel näet tunsi aivan toisenlaisiakin asioita. Hänen ikänsä lähenteli nyt jo kahdeksaakymmentä, mutta kun Effi, joka oli viime aikoina kääntynyt sangen sairaalloiseksi, lähetti hänelle kirjeen pyytäen käymään luonansa, hän saapui jo seuraavana aamupäivänä eikä tahtonut kuullakaan anteeksipyyntöjä siitä, että asunto sijaitsi niin korkealla. »Ei mitään anteeksipyyntöjä, parahin armollinen rouva; ensinnäkin se kuuluu virkaani, ja toiseksi olen iloinen, melkeinpä ylpeäkin kyetessäni vielä varsin hyvin nousemaan kolmanteen kerrokseen. Ellen pelkäisi olevani teille vaivaksi ja rasitukseksi — tulenhan näet lääkärinä enkä luonnonystävänä tai maisemainihailijana — tulisin kaiketi useamminkin vain nähdäkseni teidät ja istuutuakseni muutamaksi minuutiksi ikkunanne luo. Luulenpa, ettette anna näköalalle riittävää arvoa.»
»Annan toki», virkkoi Effi; mutta Rummschüttel ei sallinut itseään häiritä, vaan jatkoi: »Armollinen rouva, suvaitkaa tulla tänne, vain hetkiseksi, tai sallikaa, että vien teidät ikkunan luo. Kerrassaan suurenmoista jälleen tänään. Katsokaahan noita eri ratavalleja, kolme, ei, kokonaista neljä, ja kuinka junat lakkaamatta liukuvat niitä pitkin… nyt häviää jälleen eräs juna puuryhmän taakse. Tosiaankin suurenmoista. Ja kuinka aurinko valaiseekaan savupilviä! Ellei Matteuksen kirkkomaa olisi kohta takana, se olisi ihanteellinen näköala.»
»Minä katselen mielelläni kirkkomaita.»
»Niin, te voitte niin sanoa. Mutta meikäläinen! Meikäläinen johtuu auttamattomasti kysymään, eikö siellä voisi levätä muutamia vähemmän. Muuten, armollinen rouva, olen teihin tyytyväinen ja valitan vain, ettette tahdo kuulla puhuttavankaan Emsistä; Ems tekisi ihmeitä teidän katarri…»
Effi ei virkkanut mitään.
»Ems tekisi ihmeitä. Mutta koska ette halua sinne lähteä (ja minä ymmärrän asian), juokaa terveysvettä täällä. Kolmessa minuutissa ehditte Prinssi Albrechtin puutarhaan, ja jos puuttuvatkin soittoesitykset, upeat puvut ja kaikki oikean terveyslähdepaikan huvitukset, niin onhan itse terveysvesi sentään pääasia.»
Effi oli suostuvainen, ja Rummschüttel otti hattunsa ja keppinsä. Mutta sitten hän astui vielä kerran ikkunan luo. »Olen kuullut, että aikovat järjestää Kreuzbergin rinteen pengermiksi. Jumala kaupunginhallitusta siunatkoon; kun tuo paljas kallion kylki alkaa vihertää… Kerrassaan viehättävä asunto. Voisin teitä melkein kadehtia… Ja mitä olenkaan aikonut teille sanoa jo aikoja sitten, armollinen rouva, te kirjoitatte minulle aina ylen ystävällisesti. Kukapa ei siitä iloitsisi? Mutta onhan siitä teille joka kerta vaivaa… Lähettäkää yksinkertaisesti Roswitha.»
Effi kiitti häntä, ja niin he erosivat.
* * * * *
»Lähettäkää Roswitha…» oli Rummschüttel sanonut. Oliko siis Roswitha Effin luona? Oliko hän Königgrätzer- eikä Keithstrassen varrella? Epäilemättä, ja oli ollut jo kauan, aivan yhtä kauan kuin Effi oli siellä asunut. Jo kolme päivää ennen sinne muuttamista Roswitha oli ilmaantunut armollisen rouvansa luo, ja se oli ollut suuri päivä molemmille, niin suuri, että sitä täytyy muistella nyt vielä jälkeenpäin.
Vanhempien luopumuskirjeen saavuttua Effi oli matkustanut iltajunassa Emsistä Berliniin, missä hän ei heti etsinyt itselleen omaa asuntoa, vaan jäi aluksi erääseen täyshoitolaan. Hänen valintansa olikin onnistunut kohtalaisen hyvin. Täyshoitolaa johtavat rouvashenkilöt olivat sivistynyttä, huomaavaista väkeä ja olivat aikoja sitten oppineet hillitsemään uteliaisuutensa. Heidän läheisyydessään liikkui niin paljon ihmisiä, että olisi ollut aivan liian vaivalloista pyrkiä jokaisen yksityisen salaisuuksiin perehtymään. Sellaiset pyrkimykset olisivat vain olleet liiketoimen esteenä. Effi, jonka muistissa vielä oli rouva Zwickerin katseiden toimeenpanema ristikuulustelu, oli erittäin tyytyväinen huomatessaan rouvien hillityn käyttäytymisen; mutta kahden viikon kuluttua hän kuitenkin selvästi havaitsi, ettei täällä vallitseva yleinen ilmakehä, fyysillinen enempää kuin moraalinenkaan, ollut helposti siedettävissä. Pöydässä istui enimmälti seitsemän henkeä, nimittäin Effiä ja toista johtajatarta lukuunottamatta (toinen hoiti talouspuolta) kaksi korkeakoulussa käyvää englantilaista neitiä, eräs saksilainen aatelisnainen, erittäin kaunis galizialainen juutalaisnainen, jonka varsinaisesta toiminnasta ei kellään ollut selkoa, ja Pommerin Polzinista kotoisin oleva kanttorintytär, joka aikoi tulla maalaajaksi. Se oli paha kokoomus, ja eri tahoilla ilmenevät pöyhkeilyt, joissa englantilaiset, kumma kyllä, eivät keikkuneet ehdottomasti ylinnä, vaan taistelivat etusijasta kaikkein ylevimmän maalaajatunteen elähdyttämän polzinittaren kanssa, olivat ikäviä. Siitä huolimatta olisi Effi, joka pysytteli passiivisena, suoriutunut tämän henkisen ilmakehän painostuksesta, ellei lisäksi olisi tullut puhtaasti ruumiillisesti ja ulkonaisesti vaikuttava täyshoitolailma. Oli kenties kerrassaan mahdotonta saada selville sen varsinaista kokoomusta, mutta varsin varmaa oli, että se tukehdutti herkkätuntoista Effiä, joka niinmuodoin huomasi, tämän ulkonaisen syyn vuoksi, aivan pian joutuvansa etsimään uutta asuntoa. Hän löysikin sen verrattain läheltä. Se oli jo aikaisemmin mainittu asunto Königgrätzerstrassen varrella. Hänen oli määrä muuttaa sinne syysneljänneksen alussa, hän oli hankkinut itselleen mitä tarvitsi, ja maksoi viimeisinä syyskuun päivinä täyshoitolasta vapautumisen vaatimat lunnaat.
Eräänä näistä viimeisistä päivistä — hän oli neljännestuntia aikaisemmin vetäytynyt, pois ruokasalista ja oli parhaillaan aikeissa käydä lepäämään suurikukkaisin villakankain verhotulle meriruohosohvalle — hänen ovelleen koputettiin hiljaa.
»Sisään.»
Toinen palvelijatar, sairaalloiselta näyttävä, neljännelläkymmenellä oleva henkilö, joka alinomaa täyshoitolan käytävässä oleskellen kuljetti siellä vallitsevaa usvakehää kaikkialle kurtuissaan, astui sisään ja sanoi: »Armollinen rouva suonee anteeksi, mutta joku haluaa häntä puhutella.»
»Kuka?»
»Eräs naishenkilö.»
»Onko hän maininnut nimensä?»
»On. Roswitha.»
Effi oli tuskin kuullut tuon nimen, kun hän jo karisteli pois horroksensa, hypähti seisaalleen, juoksi käytävään, tarttui Roswithan käsiin ja veti hänet huoneeseensa.
»Roswitha. Sinä. Sepä iloinen asia. Mitä tuotkaan tietonasi? Tietenkin jotakin hyvää. Nuo hyvät vanhat kasvot voivat tuoda vain hyvää mukanaan. Ah, kuinka iloinen olenkaan, voisin sinua suudella; en olisi uskonut voivani olla vielä näin iloinen. Hyvä, kelpo ystäväni, kuinka jakseletkaan sinä? Muistatko vielä ne ajat, jolloin kiinalainen kummitteli? Ne olivat onnellisia aikoja. Minä pidin silloin niitä onnettomina, koska en vielä tuntenut elämän karuutta. Sittemmin olen oppinut tuntemaan. Ah, kummittelu ei ole läheskään pahinta! Tule, kelpo Roswithani, tule, istu luokseni ja kerro minulle… Ah, minua jäytää ankara ikävä. Kuinka Anni voi?»
Roswitha tuskin kykeni puhumaan; hän silmäili ympärilleen omituisessa huoneessa, jonka harmaita ja pölyttyneiltä näyttäviä seiniä kehystivät kapeat kullanväriset listat. Vihdoin hän sentään toipui ja kertoi armollisen herran nyt päässeen pois Glatzista, vanha keisari oli sanonut, että »kuusi viikkoa oli täysi määrä sellaisessa tapauksessa», ja hän, Roswitha, oli odottanut vain armollisen herran palaamista, koska Annista oli pidettävä huolta. Johanna tosin oli siisti henkilö, mutta vielä liian nuori, ajatteli liian paljon itseään, ja Jumala tiesi mitä kaikkea hänen päässään liikkuikaan. Mutta nyt, kun armollinen herra voi jälleen pitää kaikkea silmällä ja järjestyksessä, hän, Roswitha, oli tahtonut lähteä kerran katsomaan, kuinka voi armollinen rouva…
»Teit oikein, Roswitha…»
… Oli tahtonut käydä näkemässä, puuttuiko armolliselta rouvalta jotakin ja tarvitsiko hän ehkä häntä, Roswithaa, joka siinä tapauksessa tahtoi heti jäädä hänen luoksensa, auttaa häntä ja pitää huolta siitä, että armollinen rouva jälleen voisi hyvin.
Effi oli nojautunut sohvankulmaukseen ja sulkenut silmänsä. Mutta yhtäkkiä hän kohottautui ja virkkoi: »Niin, Roswitha, se, mitä sanoit, on jotakin, siinä on ajatusta. Tiedätkö, minä en jää tänne täyshoitolaan, olen vuokrannut itselleni huoneiston ja hankkinut tarvittavan kaluston ja kolmen päivän kuluttua muutan sinne. Ja kun tulisin sinne ja voisin sinulle sanoa 'Ei, Roswitha, ei siihen, kaappi on sijoitettava tuohon ja kuvastin tuohon', niin olisihan se jotakin, se miellyttäisi minua hyvinkin. Ja kun koko puuha sitten ehtii meidät uuvuttaa, sanon: 'Kas niin, Roswitha, menehän noutamaan karahvi Münchenin olutta, sillä ihminen, joka on tehnyt työtä, tahtoo juodakin, ja jos voit, tuo vielä jotakin hyvää Habsburger Hofista, voithan kuljettaa astiat myöhemmin takaisin — niin, Roswitha, kun tuota ajattelen, niin kerrassaan tuntuu sydämeni keventyvän. Mutta minun, täytyy kuitenkin sinulta kysyä, oletko asiaa hyvin harkinnut. En tahdo puhua Annista, johon olet kiintynyt, onhan hän kuin oma lapsesi — mutta Annista pidetään kumminkin hyvä huoli, ja onhan Johannakin häneen kiintynyt. Siitä siis ei mitään. Mutta ajattelehan, kuinka kaikki on muuttunut, jos tahdot jälleen tulla luokseni. Minä en ole enää silloiseni; olen nyt vuokrannut aivan pienen huoneiston, ja portinvartija ei varmaankaan pidä suurta väliä sinusta enempää kuin romustakaan. Ja taloutemme tulee olemaan erittäin vähäinen, ateriana aina se, mitä nimitimme torstairuoaksi, koska silloin oli siivouspäivä. Muistatko? Ja muistatko, kuinka kelpo Gieshübler kerran sattui tulemaan juuri parahiksi ja kuinka hän sitten sanoi, ettei ollut vielä milloinkaan syönyt mitään niin 'delikaattia'? Muistat varmaan, hän oli aina kauhean kohtelias, sillä oikeastaan hän oli koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ruoasta jotakin ymmärsi. Toiset pitivät kaikkea hyvänä.»
Roswitha iloitsi jokaisesta sanastaja näki jo kaikki parhaassa käynnissä, kunnes Effi jälleen kysyi: »Oletko kaikkea hyvin harkinnut? Olet näet nyt — minun täytyy se sinulle sanoa, vaikka se olikin oma talouteni — olet nyt tullut monen vuoden aikana hemmotelluksi, koska ei milloinkaan säästelty eikä tarvinnut säästellä; mutta nyt minun täytyy olla säästäväinen, koska olen köyhä ja koska ainoina varoinani on se, mitä Hohen-Cremmenistä minulle lähettävät. Vanhempani ovat minulle hyvät, mikäli voivat, mutta he eivät ole rikkaat. Sanohan nyt, mitä arvelet!»
»Minä sanon, että tulen ensi lauantaina laukkuineni, en illalla, vaan heti aamulla, ja olen paikalla, kun huoneiden kuntoon järjestäminen alkaa. Voinhan sentään käydä asiaan käsiksi toisin kuin armollinen rouva.»
»Älä huoli niin sanoa, Roswitha. Osaanhan minäkin. Kun täytyy, osaa mitä tahansa.»
»Ja sitten, armollinen rouva, teidän ei tarvitse pelätä minun tähteni, että minä muka ajattelen: 'Tuo ei ole Roswithalle kyllin hyvää'. Roswithalle on kyllin hyvää kaikki se, mitä hänen on jaettava armollisen rouvan kanssa, ja parasta silloin, kun se on murheellista. Niin, minä iloitsen siitä jo kovin ennakolta. Saattepa nähdä, että osaan ja ymmärrän. Ja jos en ymmärtäisikään, niin jo toki oppisin. En näet ole unohtanut, armollinen rouva, kuinka istuin siellä hautausmaalla ypöyksinäni ja ajattelin, että olisi kaiketi parasta, jos lepäisin siinä minäkin samassa rivissä. Kuka tulikaan silloin? Kuka pelasti silloin henkeni? Onhan minulla ollut kärsittävää minullakin. Kun isäni silloin tuli minua päin, kädessä hehkuva rauta…»
»Minä tiedän, Roswitha…»
»Niin, se oli jo kyllin pahaa. Mutta kun sitten istuin hautausmaalla ihan köyhänä ja hylättynä, niin se oli vieläkin pahempaa. Ja silloin tuli armollinen rouva. Ja enpä tahdo tulla autuaaksi, jos sen unohdan.»
Samassa hän nousi ja astui ikkunan luo. »Nähkääs, armollinen rouva, tuo teidän täytyy myöskin nähdä.»
Effikin astui ikkunan ääreen.
Kadun toisella puolen istui Rollo katsellen täyshoitolan ikkunoihin.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin muutti Effi Roswithan avustamana Königgrätzerstrassen varrella sijaitsevaan asuntoonsa, joka alun pitäen häntä miellytti. Seuraa tosin puuttui, mutta täyshoitolassa oli ihmisten seura ollut niin vähässä määrin ilahduttavaa, ettei yksinolo käynyt hänelle vaikeaksi, ei ainakaan alkuaikoina. Roswithan kanssa tosin ei käynyt aloittaminen esteettistä keskustelua, eipä edes puhuminen siitä, mitä sanomalehdessä oli luettavana; mutta jos olivat kysymyksessä puhtaasti inhimilliset asiat ja Effi aloitti lauseensa sanoen »Ah, Roswitha, minua jälleen peloittaa», niin tuo uskollinen sielu osasi joka kerta hyvin vastata, antoi aina lohdutusta ja enimmälti neuvoakin.
Jouluun saakka kaikki kävi erinomaisesti; mutta jouluaatto oli jo sangen murheellinen, ja kun ehti uusi vuosi, alkoi Effi painua synkkämieliseksi. Sää ei ollut kylmä, mutta harmaa ja sateinen, ja jos päivät olivat lyhyet, niin illat olivat sitä pitemmät. Mitä tehdä? Effi luki, ompeli, asetteli pasianssia, soitti Chopinia, mutta Notturnot eivät nekään olleet omansa luomaan valoa hänen elämäänsä, ja kun Roswitha toi teetarjottimen, jossa teekupposten ohella oli vielä pari pientä lautasta ja niillä muna sekä pieniksi viipaleiksi leikattu wieniläinen kyljys, sanoi Effi pianoa sulkiessaan: »Käy tänne, Roswitha. Ole seuranani.»
Roswitha tuli. »Jo tiedän, kuinka on laita. Armollinen rouva on jälleen soittanut liian paljon; silloin te olette aina tuonnäköinen, poskissa punaiset täplät. Onhan salaneuvos sen kieltänyt.»
»Ah, Roswitha, salaneuvoksen on helppo kieltää, ja sinun on helppo matkia hänen sanojansa. Mutta mitä tekisinkään? Enhän voi istua koko päivää ikkunassa katsellen vastapäätä olevaa Kristus-kirkkoa. Sunnuntaisin, iltajumalanpalveluksen aikana, kun ikkunat ovat valaistut, minä aina sinne katselen; mutta se ei minua ollenkaan auta, sydäntä vain alkaa painostaa entistä enemmän.
»Niin, armollinen rouva, teidän pitäisi kerran käydä kirkossa. Toisitte jo kerran siellä käydäkin?»
»Oh, useitakin kertoja. Mutta minulla ei ole ollut siitä suurta voittoa. Hän saarnaa sangen hyvin ja on erittäin älykäs mies, ja minä olisin iloinen, jos tietäisin sadannenkaan osan siitä, mitä hän tietää. Mutta on sittenkin kuin kirjaa lukisi, ja kun hän vielä puhuu ylen äänekkäästi ja huitoo käsiään ja pudistelee mustia kiharoitansa, niin hartauteni on tiessään.»
»Tiessään?»
Effi nauroi. »Tarkoitat, ettei sitä ole vielä minussa ollutkaan. Ja lienee tosiaankin niin laita. Mutta kenestä se johtuu? Ei suinkaan minusta. Hän puhuu aina ylen paljon Vanhasta Testamentista. Ja jos se onkin varsin hyvä asia, se ei kumminkaan minun mieltäni rakenna. Kaikki tuo kuunteleminen ei yleensäkään ole oikeata. Näetkö, minulla pitäisi olla niin paljon tekemistä, etten ehtisi ajatella sitä enkä tätä. Se olisi jotakin minua varten. On olemassa sellaisia yhdistyksiä, joissa nuoret tytöt oppivat taloustehtäviä, on kouluja ompeluopetusta ja lastentarhatyötä varten. Etkö ole milloinkaan niistä kuullut?»
»Olen, olen kerran kuullut. Annin oli kerran määrä joutua lastentarhaan.»
»Kas vain, sinä tiedät asian paremmin kuin minä. Ja minä tahtoisin liittyä juuri sellaiseen yhdistykseen, jossa voi toimittaa jotakin hyödyllistä. Mutta sitä ei käy ajatteleminenkaan; rouvat eivät minua hyväksy eivätkä voikaan hyväksyä. Ja se juuri on kauheata, että maailma on ihmiseltä niin suljettu ja ettei saa olla mukana edes hyvää tekemässä. Minä en voi edes antaa apuopetusta köyhille lapsille…»
»Se ei olisikaan mitään teitä varten, armollinen rouva; lapsilla on aina rasvaiset saappaat jalassa, ja kun sattuu kostea ilma, on sellainen uho, ettei armollinen rouva sitä mitenkään siedä.»
Effi hymyili. »Lienetpä oikeassa, Roswitha; mutta on ikävä asia, että olet oikeassa, ja minä huomaan siitä, että minussa on vielä liian paljon vanhaa ihmistä ja että oloni ovat vielä liian hyvät.»
Mutta siitä Roswitha ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Ihmiselle, joka on niin hyvä kuin armollinen rouva, eivät olot voi olla liian hyvät. Ja teidän ei pidä aina näytellä vain murheellista, ja toisinaan ajattelen, että kaikki muuttuu jälleen hyväksi, ja varmaan löytyy jotakin.»
Niinpä löytyikin. Huolimatta polzinilaisesta kanttorintyttärestä, jonka taiteellinen omahyväisyys yhä muistui Effin mieleen kamalana asiana, hän tahtoi tulla maalaajaksi, ja vaikka hän itse nauroi aiettansa, koska tiesi jäävänsä harrastelun alimmalle asteelle, hän kuitenkin kävi kiihkein mielin siihen käsiksi, kun hänellä nyt oli toimi, vieläpä aivan hänen mieleisensä, rauhallinen ja meluton. Hän ilmoittautui oppilaaksi eräälle vanhalle maalaajaprofessorille, joka oli hyvin perehtynyt Markkimaan aristokratiaan ja oli samalla niin leppoisa, että Effi näytti alun pitäen voittaneen puolelleen hänen sydämensä. Hän lienee ajatellut, että tässä oli sielu pelastettavana, ja niin hän kohteli Effiä erikoisen ystävällisesti, kuin omaa tytärtänsä. Effi oli siitä erittäin iloinen, ja se päivä, jona heillä oli ensimmäinen oppitunti, merkitsi Effille käännettä hyvään päin. Hänen köyhä elämänsä ei ollut niin köyhä kuin ennen, ja Roswitha riemuitsi siitä, että oli ollut oikeassa ja että kuitenkin oli jotakin löytynyt.
Niin kului vuosi ja enemmänkin. Mutta kun Effi nyt oli jälleen kosketuksissa ihmisten kanssa, niin hänessä heräsi halu nähdä noiden kosketusten uudistuvan ja lisääntyvän. Halu päästä Hohen-Cremmeniin heräsi hänessä toisinaan kerrassaan intohimoisena, ja vielä kiihkeämmin hän halusi päästä näkemään Annin. Olihan Anni hänen lapsensa, ja kun hän asiaa mietiskeli samalla muistaen Trippellin, joka oli kerran sanonut »Maailma on niin pieni, että Afrikan sydänmailla joutuu aivan varmaan kohtaamaan jonkun vanhan tuttavan», niin hän oli syystäkin ihmeissään, ettei ollut vielä milloinkaan tavannut Annia. Mutta asia muuttui eräänä päivänä. Hän tuli oppitunniltansa kulkien eläintieteellisen puutarhan vieritse ja nousi pysäkin lähellä pitkää Kurfürstenstrassea pitkin kulkeviin omnibus-vaunuihin. Oli erittäin kuuma, ja alaslasketut uutimet, jotka leyhyivät voimakkaassa vedossa paisuen toiselle ja toiselle taholle, tuntuivat hänestä mieluisilta. Hän nojasi etusillan puolella olevaan kulmaukseen ja oli parhaillaan tarkastelemassa muutamia lasiruutuun kuvattuja tupsuniekkoja sinisiä sohvia, kun samassa näki hitaasti liikkuviin vaunuihin hyppäävän kolme koulutyttöä, koululaukut selässä ja päässä pienet suipot hatut, kaksi vaaleata ja vallatonta ja kolmas tumma ja vakava. Viimeksimainittu oli Anni. Effi säpsähti ankarasti, ja lapsen kohtaaminen, jota hän oli kauan kaivannut, täytti hänet nyt todellisella kuolemanpelolla. Mitä tehdä? Hän avasi nopeasti ja päättävästi etusillalle johtavan oven ja pyysi siellä yksin seisovaa ajomiestä sallimaan hänen astua alas etusillalta seuraavalla pysäkillä. »On kielletty, neiti», sanoi ajomies; mutta Effi pisti hänen käteensä rahaa ja silmäili häntä niin anovasti, että hyvänluontoinen mies muutti mieltänsä ja virkkoi itsekseen:
»Eihän se oikeastaan ole luvallista; mutta käyneehän tuo kerran päinsä.» Vaunujen pysähtyessä hän irroitti ristikon, ja Effi hyppäsi alas.
Effi oli vielä kotiin tullessaan ankaran kiihtymyksen vallassa.
»Ajattelehan, Roswitha, minä olen nähnyt Annin.» Hän kertoi koko kohtauksen. Roswitha oli tyytymätön siihen, etteivät äiti ja tytär olleet viettäneet jälleennäkemisen juhlaa, ja salli vain vastahakoisesti vakuuttaa itselleen, ettei se käynyt päinsä niin lukuisain ihmisten läsnäollessa. Sitten Effin täytyi kertoa, millaiselta Anni oli näyttänyt, ja kun Effi oli äidillisen ylpeänä hänestä kertonut, Roswitha sanoi: »Niin, hän on puolittain sitä, puolittain tätä. Somuus ja, jos saan niin sanoa, omituisuus on peräisin äidistä; mutta vakavuus on ilmettyä isää. Ja kun asiaa oikein harkitsen, lienee hän kuitenkin enemmän armollisen herran kaltainen.»
»Jumalan kiitos!» sanoi Effi.
»Niin, armollinen rouva, se asia on vielä kysymyksenalainen. Ja taitaapa olla paljon sellaisia, jotka pitävät enemmän äidistä.»
»Luuletko, Roswitha? Minä en sitä usko.»
»Minäpä en salli itselleni mitään uskotella ja arvaan armollisen rouvankin varsin hyvin tietävän, kuinka oikeastaan on laita ja mikä miehiä eniten miellyttää.»
»Ah, älä puhu siitä, Roswitha.»
Siihen keskustelu katkesi eikä sitä aloitettu uudelleen. Mutta vaikka Effi varoikin puhumasta Roswithan kanssa nimenomaan Annista, hän ei kumminkaan kyennyt sydämessään voittamaan kohtauksen aiheuttamaa vaikutelmaa ja kärsi ajatellessaan, että oli paennut omaa lastansa. Tuo kidutti häntä häpeään asti, ja halu saada tavata Anni kiihtyi kerrassaan sairaalloiseksi. Mahdotonta oli kirjoittaa Innstettenille ja pyytää häneltä lupaa. Effi oli hyvinkin tietoinen syyllisyydestään, jota koskevaa tunnetta hän vaali melkein intohimoisen tahallisesti; mutta keskellä syyllisyydentuntoa hänen mieltänsä toisaalta täytti eräänlainen Innstetteniin kohdistuva kapinahenki. Effi ajatteli näin: hän oli oikeassa ja vielä kerran ja vieläkin kerran oikeassa, mutta lopulta hän oli sittenkin väärässä. Kaikki, mitä oli tapahtunut oli kaukana menneisyydessä, uusi elämä oli alkanut, — hän olisi voinut antaa sen tuhoutua, mutta sensijaan tuhoutuikin Crampas-raukka.
Ei, Innstettenille ei käynyt kirjoittaminen; mutta Annin hän tahtoi nähdä, jutella hänen kanssaan ja painaa hänet sydäntänsä vasten, ja päiväkausia asiaa harkittuaan hän oli vihdoin selvillä siitä, miten se oli parhaiten järjestettävissä.
Jo seuraavana aamupäivänä hän pukeutui huolellisesti soveliaaseen mustaan pukuun ja lähti tapaamaan ministerin rouvaa. Hän lähetti käyntikorttinsa, johon oli merkitty vain »Effi von Innstetten, o.s. von Briest». Kaikki muu oli jätetty pois, paroonitarkin. »Hänen ylhäisyytensä pyytää käymään sisään.» Effi seurasi palvelijaa eteissuojaan, istuutui ja alkoi kiihtymyksestään huolimatta tarkastella seinillä olevia kuvia. Siinä oli ensinnäkin Guido Renin Aurora, ja vastapäätä riippui englantilaisia vaskipiirroksia, Benjamin Westin teosten jäljennöksiä, tunnettua aquatintatekotapaa noudattaen valmistettuja, voimakkaine valo- ja varjovaikutelmineen. Eräs kuva esitti kuningas Learia nummella rajuilman keskellä.
Effi oli tuskin ehtinyt lopettaa tarkastelunsa, kun viereisen huoneen ovi avautui ja kookas solakka nainen, jonka ulkomuoto heti vaikutti miellyttävästi anojaan, astui hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. »Parahin armollinen rouva», sanoi hän, »olen erittäin iloinen nähdessäni teidät jälleen…»
Niin sanoessaan hän siirtyi sohvaa kohti ja veti istuutuessaan Effin viereensä.
Effiä liikutti kaikessa ilmenevä sydämen hyvyys. Ei jälkeäkään kopeudesta tai moitteesta, pelkkää kaunista inhimillistä myötätuntoa. »Miten voin teitä palvella?» virkkoi ministerin rouva vielä kerran.
Effin suupielet värähtivät. Vihdoin hän sanoi: »Minut tuo tänne eräs pyyntö, jonka täyttymisen teidän ylhäisyytenne kenties voi tehdä mahdolliseksi. Minulla on kymmenen vuoden ikäinen tytär, jota en ole nähnyt kolmeen vuoteen ja jonka mielelläni näkisin jälleen.»
Ministerin rouva tarttui Effin käteen ja silmäili häntä ystävällisesti.
»Kun sanon, etten ole häntä nähnyt kolmeen vuoteen, en sano ihan oikein. Minä näin hänet kolme päivää sitten.» Effi kuvaili erittäin vilkkaasti sattunutta kohtausta. »Pakenemassa omaa lastani. Tiedän tosin saaneeni ansioni mukaan enkä tahdo muuttaa mitään seikkaa elämässäni. On oikein niinkuin on; en ole tahtonut sitä muuksi muuttaa. Mutta tuo lasta koskeva asia on sentään liian ankara, ja minä toivon saavani nähdä hänet silloin tällöin, ei salaa ja varkain, vaan kaikkien asianosaisten tietäen ja heidän suostumuksellaan.»
»Kaikkien asianosaisten tietäen ja heidän suostumuksellaan», toisti ministerin rouva Effin sanat. »Toisin sanoen teidän puolisonne suostumuksella. Minä huomaan hänen kasvatusmenetelmänsä pyrkivän pitämään lasta loitolla äidistä enkä tahdo puolestani käydä asiaa arvostelemaan. Hän on kenties oikeassa; suokaa anteeksi tämä huomautukseni, armollinen rouva.»
Effi nyökkäsi.
»Te suostutte itsekin puolisonne menettelyyn ja vaaditte vain, että luonnollinen tunne, kaiketi tunteistanne kaunein (ainakin me naiset lienemme siinä kohden yhtä mieltä) saa oikeutensa. Osunko oikeaan?»
»Joka suhteessa.»
»Ja minun on niinmuodoin yritettävä saada lupa tilapäisiin kohtauksiin, teidän luonanne, missä voitte kokea valloittaa takaisin lapsenne sydäntä.»
Effi sanoi vielä kerran olevansa samaa mieltä, ja ministerin rouva jatkoi: »Minä tulen niinmuodoin tekemään mitä suinkin voin, armollinen rouva. Mutta asia ei suinkaan ole helppo. Teidän puolisonne — suokaa anteeksi, että yhä edelleenkin häntä niin nimitän — on mies, joka ei toimi mielialojen ja päähänpistojen, vaan periaatteiden nojalla, ja niistä luopuminen, vaikkapa vain hetkellisestikin, käynee hänelle vaikeaksi. Ellei olisi niin laita, hänen toiminta- ja kasvatustapansa olisi jo aikoja sitten ollut toisenlainen. Hän pitää oikeana sitä, mikä tuntuu teidän sydämellenne ankaralta.»
»Arveleeko siis teidän ylhäisyytenne, että minun olisi parasta peruuttaa pyyntöni?»
»En. Tahdoin vain selittää, jotten sanoisi puolustaa puolisonne menettelyä ja tahdoin samalla viitata niihin vaikeuksiin, joita varsin todennäköisesti tulemme kohtaamaan. Mutta luulen sittenkin, että asiasta suoriudumme. Kun näet älykkäästi asian aloitamme emmekä jännitä jousta liiaksi, niin me naiset osaamme saada toimeen paljonkin. Sitäpaitsi teidän puolisonne kuuluu erikoisiin ihailijoihini, joten hän ei kieltäytyne täyttämästä hänelle esittämääni pyyntöä. Meillä on huomenna pieni illanvietto, jossa hänet tapaan, ja ylihuomenna aamulla te saatte minulta muutamia rivejä, jotka teille ilmoittavat, olenko aloittanut asian älykkäästi, toisin sanoen onnistuneesti, vai en. Otaksun puolestani, että asian voitamme; te tulette näkemään jälleen lapsenne ja hänestä iloitsemaan. Kerrotaan, että hän on kaunis tyttö. Eipä ihmekään.»
Kaksi päivää myöhemmin saapui lupauksen mukaisesti muutamia rivejä, ja Effi luki: »Olen iloinen voidessani lähettää teille hyviä uutisia, parahin armollinen rouva. Kaikki sujui toivomuksen mukaan; puolisonne on liian suuressa määrin maailmanmies voidakseen torjua naishenkilön hänelle esittämän pyynnön, mutta toisaalta — sitäkään seikkaa en saa teiltä salata — huomasin selvään, ettei hänen myöntönsä vastannut sitä, mitä hän pitää viisaana ja oikeana. Mutta älkäämme moitiskelko siinä, missä on asiamme iloita. Sopimuksemme oli sellainen, että Anninne tulee puolenpäivän aikaan, ja hyvä tähti valvokoon teidän jälleennäkemistänne.»
Nuo rivit toi päivän toinen posti, ja Annin saapumiseen ei luultavasti ollut enää kahta tuntia. Lyhyt aika, mutta silti yhä liian pitkä. Effi kulki levottomana molemmissa huoneissa ja sitten jälleen keittiössä, missä hän puhui kaikenlaisista mahdollisista asioista: Kristus-kirkon murattipeitteestä, joka luultavasti kattaisi seuraavana vuonna ikkunatkin, portinvartijasta, joka oli jälleen sulkenut huonosti kaasuhanan (he lentäisivät varmaan kohta ilmaan), siitä, että olisi parempi noutaa lamppuöljyä suuresta lamppukaupasta Unter den Linden-kadun varrelta kuin Anhaltsrasselta, — hän puhui jos jostakin, mutta ei virkkanut mitään Annista, koska ei tahtonut päästää vallitsevaksi sitä pelkoa, joka ministerin rouvan lähettämistä riveistä huolimatta tai kenties nimenomaan niiden vuoksi hänen mielessään eli.
Oli keskipäivä. Vihdoin soitettiin arasti ovikelloa, ja Roswitha lähti katsomaan kurkistusreiästä. Oikein, siellä oli Anni. Roswitha suuteli lasta, mutta ei virkkanut muuten sanaakaan, vaan johti lapsen aivan hiljaa, ikäänkuin talossa olisi ollut joku sairaana, ensin peräkamariin ja sitten etumaiseen suojaan johtavalle ovelle.
»Mene sisään, Anni.» Hän ei sanonut muuta, koska ei tahtonut häiritä, jätti lapsen yksin ja lähti jälleen keittiöön.
Effi seisoi huoneen toisessa päässä, selin kuvastinpylvääseen, kun lapsi astui sisään. »Anni!» Mutta Anni jäi puoliavoimelle ovelle, puolittain hämillään, mutta puolittain tahallaankin, ja Effi kiiruhti lapsen luo, nosti sen korkealle ja suuteli sitä.
»Anni, rakas lapseni, kuinka olenkaan iloinen. Tule, kerro minulle», sanoi hän tarttuen Annin käteen ja lähtien kohti sohvaa siihen istuutuakseen. Anni seisoi hänen vieressään ja tarttui, yhä arasti äitiään silmäillen, vasemmalla kädellään pöytäliinan riippuvaan kulmaan. »Tiedätkö, Anni, että olen sinut jo kerran nähnyt?»
»Niin, minustakin tuntui siltä.»
»Kerrohan nyt minulle oikein paljon. Kuinka oletkaan kasvanut suureksi! Ja tuossa on arpi; Roswitha on siitä minulle kertonut. Sinä olit aina kovin raju ja vallaton leikkiessäsi. Se on sinussa äitiäsi, hänkin oli aina sellainen. Entä kuinka on laita koulussa? Luulenpa, että olet aina ensimmäinen, minusta näyttää kuin sinun täytyisi olla mallioppilas ja aina tuoda kotiin parhaat arvosanat. Olen kuullut senkin, että neiti von Wedelstädt on sinua kovin kiittänyt. Se on oikein; minä olin minäkin kunnianhimoinen, mutta kouluni ei ollut niin hyvä. Mytologia oli minun paras aineeni. Entä sinun?»
»En tiedä.»
»Tiedät varmaan. Sellaisen asian tietää jokainen. Missä aineessa sinulla on paras arvosana?»
»Uskonnossa.»
»Näetkös, tiesinhän sen. Se on hyvin ja oikein; minä en siinä erikoisesti kunnostautunut, mutta se lienee johtunut opetuksesta. Meidän opettajamme oli vain kokelas.»
»Meilläkin oli kokelas.»
»Onko hän nyt poissa?»
Anni nyökkäsi.
»Minkätähden?»
»En tiedä. Meillä on nyt jälleen saarnaaja.»
»Josta te kaikki kovin pidätte.»
»Niin; kaksi ylimmän luokan oppilasta aikoo vaihtaa.»
»Ah, minä ymmärrän; varsin kaunista. Entä mitä tekee Johanna?»
»Johanna saatteli minut portille asti…»
»Minkätähden hän ei saatellut sinua perille saakka?»
»Hän sanoi mieluummin jäävänsä alas ja odottavansa tuolla kirkon luona.»
»Ja sinä kaiketi noudat hänet sieltä?»
»Niin.»
»Toivottavasti hän ei käy siellä kärsimättömäksi. Siinä on pieni puutarha kirkon edessä, ja ikkunat ovat jo puolittain muratin peitossa, ikäänkuin se olisi vanhakin kirkko.»
»En kumminkaan mielelläni antaisi hänen odottaa.»
»Sinä näytät olevan erittäin huomaavainen, ja siitä minun täytynee iloita. Pitää vain osata se oikein jakaa… Sanohan nyt, kuinka on Rollon laita.»
»Rollo on erittäin hyvä. Mutta isä sanoo sen käyvän laiskaksi; se makaa aina päivänpaisteessa.»
»Sen uskon. Niin oli laita jo silloin, kun sinä olit vielä aivan pieni… Sanohan nyt, Anni, — tänään me olemme vain kohdanneet toisemme jälleen — tuletko useinkin minun luokseni?»
»Aivan varmaan, jos saan luvan.»
»Voimme sitten mennä kävelemään Prinssi Albrechtin puutarhaan.»
»Aivan varmaan, jos saan luvan.»
»Tai menemme Schillingiin syömään jäätelöä, ananas- tai vaniljajäätelöä, sitä minä söin aina mieluimmin.»
»Aivan varmaan, jos saan luvan.»
Tuo kolmas »jos saan luvan» oli jo liikaa; Effi hypähti seisaalleen ja lapseen osui katse, jossa näytti leimahtavan ilmi syvä suuttumus. »Luulenpa, että on jo aika lähteä; Johanna käy muuten kärsimättömäksi.» Hän soitti kelloa. Roswitha, joka oli jo viereisessä huoneessa, astui heti sisään. »Roswitha, saattele Anni kirkon luo. Johanna odottaa siellä. Toivottavasti hän ei ole vilustunut. Olisin siitä kovin pahoillani. Terveisiä Johannalle.»
Molemmat lähtivät.
Mutta tuskin oli Roswitha sulkenut ulkona oven, kun Effi, joka tunsi kohta tukehtuvansa, tempasi pukunsa auki ja alkoi kouristuksentapaisesti nauraa. »Sellainen siis on jälleennäkeminen!» Hän syöksyi eteenpäin, avasi ikkunan ja etsi jotakin tuekseen. Ja apu löytyikin hänen sydämensä hädässä. Ikkunan vieressä oli kirjahylly, siinä muutamia Schillerin ja Körnerin teosten nidoksia, ja runoteosten päällä, jotka kaikki olivat samaa kokoa, raamattu ja virsikirja. Hän tarttui niihin, koska tarvitsi jotakin, minkä eteen voi polvistua rukoilemaan, ja asetti kirjat pöydänreunalle siihen kohtaan, missä Anni oli seisonut, heittäytyi äkkiä niiden eteen ja lausui puoliääneen itsekseen: »Taivaan Jumala, anna anteeksi, mitä olen tehnyt; minä olin lapsi… Ei, ei, ei, en ollut lapsi, olin kyllin vanha tietämään, mitä tein. Minä tiesin sen enkä tahdo vähentää syyllisyyttäni… mutta tämä on liikaa. Tämä rangaistus, jonka lapsi minulle aiheuttaa, ei tule sinulta, Jumalalta, joka tahtoo minua rangaista, vaan häneltä, yksin häneltä! Olen aina uskonut, että hänen sydämensä on jalo, ja olen aina tuntenut itseni pieneksi hänen rinnallaan; mutta nyt tiedän, että hän on pieni ja pikkumainen. Ja koska hän on pikkumainen, hän on julmakin. Kaikki, mikä on pientä, on julmaa. Hän on sen lapselle opettanut, hän oli aina koulumestari, Crampas nimitti häntä siten, ivallisesti, mutta hän oli oikeassa. 'Aivan varmaan, jos saan luvan.' Sinun ei tarvitse saada lupaa; minä en tahdo teistä enää tietää, minä vihaan teitä, omaa lastanikin. Mikä on liikaa, on liikaa. Kiipijä hän oli, ei mikään muu. — Kunnia, kunnia, kunnia… ja sitten hän ampui kuoliaaksi miesparan, jota en edes rakastanut ja jonka olin unohtanut, koska en häntä rakastanut. Typeryyttä oli kaikki, ja nyt verta ja murhaa. Ja minä olen syypää. Ja nyt hän lähettää lapsen luokseni, koska ei voi kieltää mitään ministerin rouvalta, ja ennenkuin lapsen lähettää, opettaa sen papukaijan tavoin toistamaan 'jos saan luvan'. Minua inhottaa, mitä olen tehnyt, mutta vieläkin enemmän minua inhottaa teidän hyveenne. Korjautukaa pois! Minun täytyy elää, mutta ikuisia aikoja ei sekään kestäne.»
Roswithan palattua makasi Effi lattialla, kasvot näkymättömissä, kuin kuollut.
Rummschüttel, joka kutsuttiin, ei pitänyt Effin tilaa vaarattomana. Se kuumehivutus, jota hän oli jo vuoden päivät Effissä huomannut, ilmeni nyt entistä selvempänä, ja sitäkin pahempi seikka oli, että hermotaudin ensimmäiset oireet olivat havaittavissa. Mutta Rummschüttelin levollinen, ystävällinen sävy, johon liittyi hilpeyden vivahdus, tuntui Effistä hyväätekevältä, ja hän oli tyyni tohtorin vielä ollessa hänen läheisyydessään. Vanhan herran vihdoin poistuessa saatteli Roswitha hänet eteiseen saakka ja sanoi: »Herra salaneuvos, minua kovin pelottaa; jos se palaa, ja voihan niin käydä, niin hyvä Jumala — silloinhan minulla ei ole enää yhtäkään rauhallista hetkeä. Mutta se olikin liikaa, tuo kohtaus lapsen kanssa. Armollinen rouva rukka! Ja vielä niin nuori — monet vasta aloittelevat sillä iällä.»
»Älkää olko huolissanne, Roswitha. Voi kaikki jälleen hyväksi kääntyä. Mutta hänen täytyy päästä pois. Saammehan nähdä. Toiseen ilmastoon, toisten ihmisten joukkoon.»
Seuraavana päivänä saapui Hohen-Cremmeniin tämä kirje: »Armollisin rouva! Näiden rivien puolusteena ovat vanhat ystävälliset suhteeni Briestin ja Bellingin perheisiin eikä suinkaan vähimmin se harras kiintymys, jota tunnen teidän tytärtänne kohtaan. Tämä ei saa jatkua. Ellei tapahdu jotakin, mikä tempaa tyttärenne hänen nyt jo vuosikausia viettämästään yksinäisestä ja murheellisesta elämästä, niin hän riutuu nopeasti pois. Hän on aina taipunut hivutustautiin, ja siitä syystä minä jo vuosia sitten määräsin hänet lähtemään Emsiin. Mutta tuohon vanhaan vikaan on nyt liittynyt uusi: hänen hermonsa kuluvat loppuun. Jotta se estyisi, on ilmaston vaihdos välttämätön. Mutta minne? Schlesian kylpypaikoista olisi helppo jotakin löytää, Salzbrunn on hyvä ja Reinerz hermostollisen lisätaudin vuoksi sitäkin parempi. Mutta kysymykseen saa tulla ainoastaan Hohen-Cremmen. Tytärtänne, armollinen rouva, ei kykene parantamaan yksin ilma; hän kuihtuu pois, koska hänellä ei ole ketään muuta kuin Roswitha. Palvelijan uskollisuus on kaunis asia, mutta vanhempien rakkaus on sitä parempi. Suokaa anteeksi vanhalle miehelle, että hän sekaantuu asioihin, jotka eivät kuulu hänen lääkäriammattiinsa. Tai oikeastaan kuuluvat hyvinkin, koska tässä lopultakin puhuu lääkäri esittäen velvollisuutensa nojalla, — sana annettakoon anteeksi — vaatimuksia… Minä olen nähnyt paljon elämää… mutta riittäköön jo tästä asiasta. Pyydän lausumaan parhaat terveiseni puolisollenne. Syvästi kunnioittaen Tri Rummschüttel.»
Rouva von Briest oli lukenut kirjeen miehelleen; molemmat istuivat varjoisalla puutarhakäytävällä selin saliin, rondelli aurinkokelloineen heidän edessään.
Ikkunaa kiertävä villiviini huojui hiljaa tuulessa, ja lammen yläpuolella väräjöi pari päiväkorentoa kirkkaassa auringonpaisteessa.
Briest oli vaiti ja rummutti tarjotinta sormellaan.
»Älä huoli rummuttaa; sano mieluummin, mitä ajattelet!»
»Ah, Luise, mitä sanonkaan. Rummutteluni sanoo jo aivan riittävästi. Tiedäthän jo vuoden päivät, mitä asiasta ajattelen. Innstettenin kirjeen saapuessa salamana kirkkaalta taivaalta olin samaa mieltä kuin sinä. Mutta siitä on nyt jo kulunut puoli iäisyyttä; tuleeko minun näytellä täällä elämäni loppuun asti suurinkvisiittorin osaa? Voin sinulle sanoa, että olen siihen kyllästynyt jo aikoja sitten…»
»Älä huoli syyttää minua, Briest; minä rakastan häntä samoinkuin sinä, ehkäpä enemmänkin; kullakin on oma tapansa. Mutta emmehän elä maailmassa vain sitä varten, että olisimme heikkoja ja hellämielisiä ja käsittelisimme sukoillen kaikkea sitä, mikä on vastoin lakia ja käskyjä ja mitä ihmiset tuomitsevat ja tuomitsevat ainakin vielä toistaiseksi — syystäkin.»
»Mitä joutavia. Eräs asia ennen kaikkea.»
»Niinpä tietenkin. Mutta mikä on se eräs asia.»
»Se, että vanhemmat rakastavat lapsiansa. Varsinkin kun sattuu vielä olemaan yksi ainoa…»
»Silloin ovat katkismuksen ja moraalin ja 'seurapiirin' vaatimukset turhat.»
»Ah, Luise, puhu minulle katkismuksesta miten paljon haluat, mutta älä huoli puhua seurapiiristä.»
»Ylen vaikea on tulla toimeen ilman seuraa.»
»Ilman lasta samoin. Ja usko minua, Luise: 'seurapiiri' voi hyvinkin painaa toisen silmänsä kiinni, kunhan tahtoo. Ja minun kantani on tämä: jos rathehowilaiset tulevat, on hyvä, elleivät, hyvä niinkin. Minä sähkötän muitta mutkitta: 'Tule Effi'. Oletko samaa mieltä?»
Rouva von Briest nousi ja suuteli miehensä otsaa. »Tietenkin olen. Sinun ei pidä minua mitenkään soimata. Ei ole suinkaan helppoa niin menetellä. Ja meidän elämämme muuttuu tänä hetkenä toisenlaiseksi.»
»Minä voin sen kestää. Rapsi on hyvässä hinnassa, ja syksyllä minä voin ajaa jänistä. Ja maistuuhan minulle vielä punaviinikin. Ja kun lapsi on jälleen kotona, se maistuu vieläkin paremmalta… Menen tästä lähettämään sähkösanomaa.»
* * * * *
Effi oli nyt ollut enemmän kuin puoli vuotta Hohen-Cremmenissä. Hän asui niissä kahdessa yläkerran huoneessa, joissa oli asunut jo aikaisemmin, vieraana ollessaan; suurempi huone oli järjestetty häntä itseään varten, viereisessä huoneessa nukkui Roswitha. Se, mitä Rummschüttel oli toivonut tästä oleskelusta ja kaikesta muusta hyvästä, oli toteutunut siinä määrin kuin se voi toteutua. Yskä helpotti, se katkera piirre, joka oli riistänyt lempeistä kasvoista suuren osan niiden suloa, hävisi, ja tuli jälleen päiviä, joina hän voi nauraa. Kessinistä ja kaikista menneistä asioista puhuttiin vähän. Poikkeuksena olivat ainoastaan rouva von Padden ja tietenkin Gieshübler, joka erinomaisesti miellytti vanhaa Briestiä. »Tuon Alonzon, tuon Preciosa-espanjalaisen, jolla oli hallussaan Mirambo ja joka koulutti Trippelliä — niin, hänen täytyy olla nero, kukaan ei voi saada minua muuta uskomaan.» Sitten täytyi Effin suostua esittämään hänelle koko Gieshübleriä, hattu kädessä ja lukemattomine kohteliaine kumarruksineen. Luontainen jäljittelykyky tekikin asian Effille helpoksi, mutta siitä huolimatta hän ei mielellään siihen suostunut, koska piti sitä aina tuohon kelpo henkilöön kohdistuvana vääryytenä. — Innstettenistä ja Annista ei puhuttu milloinkaan, vaikka oli päätetty, että Anni saisi periä Hohen-Cremmenin.
Niin, Effi elpyi jälleen elämään, ja äiti, joka naisena ei ollut aivan haluton pitämään koko asiaa, miten tuskallinen se muuten lieneekin ollut, mielenkiintoisena tapauksena, osoitti miehensä kanssa kilpaillen rakkauttaan ja huomaavaisuuttaan.
»Näin hyvää talvea meillä ei ole ollut pitkiin aikoihin», sanoi Briest. Sitten Effi nousi ja silitteli hänen harventuneet hiuksensa pois otsalta. Mutta miten kaunista tuo kaikki lieneekin ollut, Effin terveyden kannalta se kuitenkin oli pelkkää silmänlumetta; todellisuudessa tauti jatkui ja jäyti hiljalleen hänen elämäänsä. Kun Effi — jolla oli jälleen yllään sini- ja valkojuovainen mekkohame irtaimine vöineen, kuten sinä päivänä, jona hän oli mennyt kihloihin Innstettenin kanssa — astui nopein ja joustavin askelin vanhempiensa luo sanoakseen heille hyvää huomenta, katselivat viimeksimainitut toisiaan iloisina ja ihmeissään, mutta samalla alakulosinakin, koska eivät voineet olla huomaamatta, ettei tuohon solakkaan olemukseen ja hohteleviin silmiin luonut omituista ilmettä heleä nuoruus, vaan eräänlainen kirkastuminen. Kaikki, jotka katselivat häntä tarkemmin, sen huomasivat; vain Effiltä itseltään se jäi havaitsematta. Hän eli yksinomaan siinä onnellisessa tunnossa, että sai jälleen olla tässä hänelle ystävällisessä rauhallisessa maanpaikassa, hyvässä sovussa niiden kanssa, joita oli aina rakastanut ja jotka olivat aina häntä rakastaneet, niinäkin vuosina, jotka hän oli viettänyt onnettomana ja hylättynä.
Effi askarteli kaikenlaisissa talouspuuhissa ja piti huolta pienistä somistuksista ja parannuksista. Kauneusvaistonsa nojalla hän siinä aina osui oikeaan. Lukemisen ja varsinkin taiteiden harrastamisen hän sitävastoin oli kokonaan jättänyt. »Olen kokeillut niitä niin paljon, että olen onnellinen saadessani laskea käteni syliini.» Sellaiset asiat lienevät liiaksi palautelleet hänen mieleensä menneitä murheen päiviä. Sensijaan hän kehitteli itsessään taitoa katsella luontoa hiljaa ja ihastuneena, ja kun plataanien lehdet putosivat, kun auringonsäteet kimaltelivat pienen lammen pinnassa tai kun ensimmäiset krokuskukat nousivat vielä puolittain talviseen kukkalavaan, niin tuo vaikutti häneen hyväätekevästi ja hän voi katsella kaikkea tuntikaudet unohtaen siinä, mitä hänen elämänsä oli jäänyt vaille, tai kaiketi oikeammin: mitä hän oli itseltään riistänyt.
Talo ei jäänyt aivan ilman vieraita, kaikki eivät asettuneet häntä vastustamaan; mutta parhaan seuransa hän löysi koululta ja pappilasta.
Se seikka, että koulutalosta olivat tytöt poissa, ei paljoa haitannut, koska asia ei olisi muutenkaan enää oikein luontunut; mutta vanhan Jahnken seurassa — joka ei pitänyt ainoastaan koko Ruotsin-Pommeria, vaan myöskin Kessinin seutua skandinaavisena rajamaana ja alinomaa esitti sitä koskevia kysymyksiä tämän vanhan ystävän seurassa hän viihtyi paremmin kuin milloinkaan ennen. »Niin, Jahnke, meillä oli höyrylaiva, ja kuten teille luullakseni jo kerran kirjoitin tai kenties jo kerran sanoinkin, olimme vähältä joutua aina Visbyhyn saakka. Ajatelkaahan, melkein Visbyhyn saakka. Naurettavaa tosin, mutta minä voin oikeastaan sanoa monestakin asiasta elämässäni 'melkein'.»
»Vahinko, vahinko», virkkoi Jahnke.
»Niin, tosiaankin vahinko. Mutta Rügenissä minä tosiaankin matkustelin. Ja se olisi varmaan ollut jotakin teille, Jahnke. Ajatelkaahan: Arkona suurine vendiläisten leiripaikkoineen, joka kuuluu olevan vielä nähtävissä minä näet en siellä käynyt — mutta verrattain lähellä sijaitsee Hertha-järvi valkoisine ja keltaisine ulpukkoineen. Minun täytyi hyvinkin ajatella teidän Herthaanne…»
»Niin, niin, Herthaa… Mutta tehän aioitte puhua Hertha-järvestä…»
»Niin aioin… Ja ajatelkaahan, Jahnke: aivan järven rannalla oli kaksi suurta uhrikiveä ja niissä vielä kourut, joita pitkin veri on virrannut. Siitä saakka minä ajattelen vendejä inhontuntein.»
»Ah, armollinen rouva, suokaahan anteeksi. Eiväthän ne olleet mitään vendejä. Uhrikivet ja Hertha-järvi ja kaikki niiden yhteydessä olevat asiat, nehän olivat vielä paljoa, paljoa varhaisempia, jo ennen Christum natum; puhtaita germaaneja, joista me kaikki polveudumme…»
»Tietysti», nauroi Effi, »joista me kaikki polveudumme, Jahnket aivan varmaan ja kenties Briestitkin.»
Sitten hän jätti Rügenin ja Hertha-järven ja alkoi kysellä Jahnkelta hänen lapsenlapsistaan, kumpaisetko olivat hänelle rakkaammat, Berthan vaiko Herthan lapset.
Niin, Effi tuli hyvin toimeen Jahnken kanssa. Mutta vaikka Jahnke kovin harrastikin Hertha-järveä, Skandinaviaa ja Visbytä, hän oli kuitenkin vain yksinkertainen mies, ja eipä niinmuodoin ihmekään, että yksinäinen nuori rouva paljoa mieluummin jutteli Niemeyerin kanssa. Syksyllä, niin kauan kuin voi kävellä puistossa, keskustelutilaisuuksia tarjoutuikin varsin runsaasti, mutta talven tullen asia keskeytyi moneksi kuukaudeksi, koska Effi ei mielellään käynyt itse pappilassa. Pastori Niemeyerin rouva oli ainakin ollut sangen epämiellyttävä nainen ja käytteli nyt sitäkin kopeampaa sävyä, vaikka seurakunta oli sitä mieltä, ettei hän itse ollut ihan moitteeton.
Sillä kannalla asiat olivat koko talven, Effin suureksi mielipahaksi. Mutta kun sitten huhtikuun tullen pensaisiin ilmaantui viheriä nukka ja puiston käytävät nopeasti kuivuivat, aloitettiin jälleen kävelykin.
Kerran he olivat jälleen sellaisella kävelyllä. Kaukaa kuului käen huhuilu, ja Effi laski kukuntain lukua. Hän oli tarttunut Niemeyerin käsivarteen ja virkkoi: »Niin, käki kukahtelee. En huoli kysyä siltä tietoa. Sanokaa te, ystäväni, mitä elämästä arvelette.»
»Parahin Effi, sellaisia tohtorikysymyksiä et saa minulle esittää. Sinun täytyy kääntyä jonkun filosofin tai kokonaisen tiedekunnan puoleen. Mitä elämästä arvelen, mitä se minulle merkitsee? Paljon ja vähän. Toisinaan sangen paljon, toisiaan taas erittäin vähän.»
»Se on oikein, ystäväni, se miellyttää minua; enempää en tarvitsekaan tietää.» Kun hän oli ehtinyt sen sanoa, he olivat tulleet keinun luo. Effi hyppäsi keinulaudalle niin sukkelasti kuin parhaina tyttöaikoinaan, ja ennenkuin katseleva vanhus ehti säikähdyksestään toipua, hän jo kyykistyi molempien kannatinköytten väliin ja sai taitavasti ruumistaan liikutellen keinun käyntiin. Parin sekunnin kuluttua hän heilahteli jo korkealle, piteli kiinni vain toisella kädellään, tempasi toisella poveltaan pienen silkkiliinan ja heilutti sitä ikäänkuin onnen ja vallattomuuden ilmaukseksi. Sitten hän salli keinun liikkeen jälleen hidastua, hyppäsi alas ja tarttui Niemeyerin käsivarteen.
»Effi, sinä olet yhä vielä aivan samanlainen kuin olit ennen.»
»En. Tahtoisin olla sellainen. Mutta se on kaukana menneisyydessä, ja minä tahdoin vain vielä kerran koettaa. Ah, kuinka kaunista se olikaan ja kuinka hyvältä tuntui ilma; tuntui kuin olisin lentänyt taivaaseen. Pääsenköhän sinne? Sanokaa se minulle, ystäväni, teidän täytyy se tietää. Sanokaa, olkaa hyvä…» Niemeyer otti hänen päänsä vanhojen käsiensä väliin, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: »Pääset, Effi.»