Oli jo myöhä, kun hajauduttiin. Pian kymmenen jälkeen Effi oli jo sanonut Gieshüblerille: »Lienee jo aika lähteä; täytyyhän neiti Trippellin, joka ei saa junasta myöhästyä, lähteä Kessinistä jo kuuden aikaan.» Mutta vieressä seisova Trippelli, joka oli nuo sanat kuullut, oli hänelle ominaisella kaunopuheisuudella torjunut sellaista huomaavaisuutta. »Ah, armollisin rouva, te luulette meikäläisen tarvitsevan säännöllistä unta, mutta niin ei ole laita; me tarvitsemme säännöllisesti vain suosionosoituksia ja korkeita pääsylipun hintoja. Niin, naurakaahan vain. Sitäpaitsi minä voin nukkua junavaunussakin (siihen tottuu), jokaisessa asennossa, jopa vasemmalla kyljelläkin ja tarvitsematta edes pukuani avata. Totta kyllä, etten ole milloinkaan pahassa pinteessä; rinnan ja keuhkojen täytyy olla aina vapaina, ja ennen kaikkea sydämen. Niin, armollisin rouva, se on pääasia. Ja mitä uneen tulee, niin ratkaiseva seikka ei ole sen paljous, vaan laatu; viisi minuuttia kestävä hyvä uinahdus on parempi kuin viiden tunnin levoton heittelehtiminen, milloin vasempaan, milloin oikeaan. Venäjällä muuten nukkuu oivallisesti, väkevästä teestä huolimatta. Sen vaikuttanee ilma tai myöhään nautittu runsas ateria tai se, että ihmistä siinä määrin hemmotellaan. Surua ei Venäjällä ole ollenkaan; siinä suhteessa — mitä rahaan tulee, on asia molemmissa maissa sama — Venäjä on Amerikkaakin parempi.»
Trippellin annettua tuon selityksen Effi oli lakannut kehoittamasta lähtemään, ja niin ehti puoliyö. Erottiin iloisina ja herttaisina ja eräänlaisin tutunomaisin tunnoin.
Matka Mustanmiehenapteekista piirineuvoksen asuntoon oli verrattain pitkä, mutta se lyheni sen nojalla, että pastori Lindequist pyysi saada vähän matkaa saatella Innstetteniä ja rouvaa sanoen kävelyretken tähtitaivaan alla olevan parhaan keinon hälventää Gieshüblerin reininviinin vaikutuksia. Matkalla tietenkin puhuttiin väsymättä kaikenlaisista Trippelliä koskevista seikoista; Effi aloitti esittämällä, mitä hänen muistiinsa oli jäänyt, ja heti hänen jälkeensä tuli pastorin vuoro. Pastori, iroonikko, oli kysellyt Trippelliltä kaikenlaisia maallisia ja lopulta uskoa koskeviakin asioita saaden siten kuulla, että Trippelli tunsi ja tunnusti yhden ainoan suunnan, nimittäin oikeauskoisen. Hänen isänsä tosin oli ollut ratsionalisti, melkeinpä vapaa-ajattelijakin, ja olisi senvuoksi mieluimmin haudannut kiinalaisen seurakunnan kalmistoon; mutta Trippelli oli aivan toista mieltä, vaikka henkilökohtaisesti nauttikin sitä suurta etua, ettei uskonut yhtään mitään. Trippelli oli nimenomaisen ei-uskovaisuutensa ohella joka hetki tietoinen siitä, että tuo oli erikoinen ylellisyys, jota voi nauttia ainoastaan yksityishenkilönä. Valtiossa leikki loppuu, ja Trippelli sanoi, että jos hänen ohjattavanaan olisi kultusministeristö tai kerrassaan konsistoriohallinto, hän menettelisi säälimättömän ankarasti. »Minä tunnen itsessäni Torquemadan luontoa.»
Innstetten oli erittäin hilpeällä tuulella ja kertoi puolestaan tahallaan kartelleensa arkaluontoisia dogmaattisia asioita, mutta asettaneensa sen sijaan moraalisen elämän nimenomaan etualalle. Tärkeimpänä keskusteluaiheena oli ollut viekoittelevaisuus, alinomainen vaaranalaisuus, jota sisältyy kaikkeen julkiseen esiintymiseen. Siihen Trippelli oli vastannut kevyesti ja vain lauseen jälkipuolta korostaen: »Niin alinomaa vaarassa; varsinkin ääni.»
Niin jutellen he vielä ennen eroamistaan kertailivat mielessään Trippelli-iltaa, ja vasta kolme päivää myöhemmin muistutti Gieshüblerin ystävätär jälleen itsestään lähettämällä Pietarista Effille osoitetun sähkösanoman. Se kuului näin: Madame, la Baronne d'Innstetten, née de Briest. Bien arrivée. Prince K. à la gare. Plus epris de moi que jamais. Mille jois merci de votre bon accueil. Compliments empressés à Monsieur le Baron. Marietta Trippelli.
Innstetten oli ihastuksissaan ja ilmaisi ihastustaan niin vilkkaasti, ettei Effi voinut sitä käsittää.
»En ymmärrä sinua, Geert.»
»Koska et ymmärrä Trippelliä. Minua ihastuttaa aitous; siinä on kaikki, aina i:n pistettä myöten.»
»Pidät siis kaikkea pelkkänä komediana?»
»Minäpä muunakaan? Kaikki on suunniteltu sikäläisiä ja täkäläisiä, Gieshübleriä ja Kotšukovia varten.. Gieshübler varmaan tekee lahjoituksen, kenties myös vain jälkisäädöksen Trippellin hyväksi.»
Gieshüblerin soitannollinen iltama oli vietetty joulukuun keskivaiheilla, kohta senjälkeen alkoivat jouluvalmistelut, ja Effi, jonka olisi muuten ollut vaikea suoriutua näistä päivistä, siunasi sitä, että hänellä itsellään oli kotiväkeä, jonka vaatielmat oli tyydytettävä. Oli harkittava, kyseltävä, ostettava, ja kaikki tuo esti synkkiä ajatuksia mieleen nousemasta. Aaton aattona saapui lahjoja vanhemmilta Hohen-Cremmenistä, ja samaan laatikkoon oli sälytetty kaikenlaisia kanttorista saatuja pieniä lahjoja: oivallisia reinetteomenia puusta, jonka Effi ja Jahnke olivat yhdessä oksastaneet useita vuosia sitten, ja lisäksi ruskeita ranteen- ja polvenlämmittäjiä Berthalta ja Herthalta. Hulda kirjoitti vain muutamia rivejä puolustaen itseään huomauttamalla, että hänen oli vielä virkattava matkapeitto erästä henkilöä varten. »Se on pelkkää juttua», sanoi Effi. »Lyönpä vetoa, ettei tuota erästä henkilöä ole olemassakaan. Merkillistä, ettei hän voi olla ympäröimättä itseään tuulesta temmatuilla ihailijoilla!»
Sitten tuli jouluaatto.
Innstetten itse oli järjestämässä, joulukuusi paloi, ja pieni enkeli väikkyi ylhäällä ilmassa. Seimikin oli koreine lauselmineen, joista eräs viittasi hellävaroen erääseen Innstettenin perheessä seuraavana vuonna odotettavaan tapahtumaan. Effi luki sen ja punastui. Sitten hän astui kohti Innstetteniä aikoen häntä kiittää, mutta ennenkuin hän ehti niin pitkälle, lensi vanhan pommerilaisen joulutavan mukaan eteiseen lahja: suuri laatikko, jossa oli valtava määrä esineitä. Lopulta löytyi pääasiakin, siro, kaikenlaisin japanilaisin kuvin kaunistettu pieni lipas, jossa varsinaisen sisällyksen ohella oli vielä pieni paperilappu. Siihen oli kirjoitettu:
Oli Kristuksen luo kolmen tietäjän tie,
Eräs mustien ruhtinas ollut lie; —
Apoteekkari mustain nyt saapuvi luo
Ja mausteita parhaita hänkin tuo;
Jos mirhami, suitsuke puuttuvat tässä,
Pistasia- ja mandelimöykyt on lässä.
Effi luki sen pariin kolmeen kertaan ja iloitsi siitä. »Hyvän ihmisen ystävyydenosoitus vaikuttaa aina erinomaisen hyväätekevästi. Etkö ole sinäkin samaa mieltä, Geert?»
»Epäilemättä. Se on oikeastaan ainoa asia, joka ihmistä ilahduttaa tai jonka ainakin pitäisi häntä ilahduttaa. Jokaisella näet on sen ohella kaikenlaiset ikävyytensä. Minullakin. Mutta ihminen on epäilemättä sellainen kuin on.»
Ensimmäinen joulupäivä oli kirkkopäivä, toisena oltiin Borcken luona vieraissa. Sinne olivat kokoontuneet kaikki, lukuunottamatta Grasenabbeja, jotka eivät tulleet, »koska Sidonie ei ollut kotona». Tätä selitystä pidettiin kaikilla tahoilla verrattain omituisena. Kuiskuttelivatpa muutamat näinkin: »Päinvastoin; juuri siitä syystä heidän olisi pitänyt tulla.» Uudenvuoden aattona olivat tanssiaiset, joista Effi ei saanut eikä tahtonutkaan jäädä pois, koska hänellä siinä oli ensi kerran tilaisuus nähdä koko kaupungin kasvisto. Johanna sai kyllin tekemistä varustaessaan armollista rouvaansa tanssiaisiin. Gieshübler, jolla oli kaikki ja niinmuodoin ansarikin, lähetti kameliakukkia, ja Innstetten, jolla oli varsin vähän aikaa käytettävänään, ajoi iltapäivällä vielä Papenhageniin, missä oli palanut kolme riihirakennusta.
Talossa oli ihan hiljaista. Christel, jolla ei ollut mitään toimitettavaa, oli uneliaana siirtänyt rahin lieden luo, ja Effi vetäytyi makuusuojaan, missä istuutui kuvastimen ja sohvan väliin, sitä tarkoitusta varten järjestetyn pienen kirjoituspöydän ääreen kirjoittaakseen äidilleen, jota oli toistaiseksi kiittänyt ainoastaan kortilla joulukirjeestä ja lahjoista, mutta jolle ei ollut muuten viikkokausiin lähettänyt mitään tietoa itsestään.
»Kessinissä, joulukuun 31 p:nä. Rakas Äiti! Tästä voi sukeutua pitkäkin kirje, koska en ole — korttia lukuunottamatta — pitkiin aikoihin antanut itsestäni mitään tietoa. Viimeksi kirjoittaessani olin vielä keskellä jouluvalmisteluja, mutta nyt ovat joulupäivät jo olleet ja menneet. Innstetten ja hyvä ystäväni Gieshübler olivat tehneet parhaansa tehdäkseen jouluaaton minulle mahdollisimman mieluisaksi, mutta sittenkin tunsin itseni hieman yksinäiseksi ja ikävöin teitä. Vaikka minulla yleensäkin on erittäin paljon syytä olla kiitollinen, iloinen ja onnellinen, en kumminkaan voi vapautua yksinäisyyden tunteesta, ja jos olen aikaisemmin ivaillut Huldan ikuista tunnekyyneltä, niin nyt saan rangaistukseni ja joudun itse taistelemaan samaa kyyneltä vastaan. Innstetten näet ei saa sitä nähdä. Uskon kuitenkin varmaan kaiken paranevan, kun kotoinen elämämme vilkastuu, ja niin tulee käymään, rakas äiti. Se, mihin jo aikaisemmin viittasin, on nyt varmaa, ja Innstetten ilmaisee minulle joka päivä iloansa sen johdosta. Minun ei tarvinne tehokkaammin vakuuttaa, kuinka onnellinen olen itse jo siitä syystä, että sitten tulee ympärilläni olemaan elämää ja huvia tai, kuten Geert sanoo, 'rakas lelu'. Niin sanoessaan hän lienee oikeassa, mutta parempi olisi, ellei hän tuota lausepartta käyttäisi, koska mieltäni joka kerta hieman kirvelee, kun muistan, kuinka nuori olen ja että kuulun vielä puolittain lastenkamariin. Tämä ajatus ei lähde mielestäni (Geert pitää sitä sairaalloisena) ja saa aikaan, että se, minkä pitäisi olla ylin onneni, on melkein vieläkin enemmän alinomaisena vastuksenani. Niin, rakas äiti, kun Flemmingin kelpo naiset hiljattain tiedustelivat minulta kaikenlaista, minusta tuntui kuin olisin ollut huonosti valmistuneena suorittamassa tutkintoa, ja luulenpa vastanneenkin sangen tuhmasti. Sitäpaitsi olin harmissani. Paljon siitä, mikä näyttää myötätunnolta, onkin näet pelkkää uteliaisuutta ja vaikuttaa sitäkin tungettelevammalta, kun minun täytyy odottaa iloista tapahtumaa vielä varsin kauan, aina kesään saakka. Se tapahtuu luullakseni heinäkuun ensimmäisinä päivinä. Silloin täytyy sinun tulla, tai vielä parempi, jos minä hieman toivuttuani otan täältä lomaa ja tulen sinne Hohen-Cremmeniin. Ah, kuinka iloitsenkaan sitä ajatellessani, iloitsen jo muistaessani Havellandin ilmaa — täällä näet on melkein aina kylmän kalsea sää — ja sitten joka päivä ajeluretki, kaiken ollessa punaista ja keltaista, ja olenpa jo näkevinäni, kuinka lapsi ojentaa käsiänsä sitä kohti, koska arvatenkin tuntee olevansa vain siellä oikein kotonansa. Mutta tästä minä kirjoitan ainoastaan sinulle, Innstetten ei saa siitä tietää, ja sinultakin minun täytyy pyytää anteeksi, että tahdon tulla lapsen keralla Hohen-Cremmeniin ja ilmoitan jo nyt tulostani sen sijaan, että kutsuisin sinua, rakas äiti, oikein hartaasti tulemaan tänne Kessiniin, missä on joka kesä tuhatviisisataa kylpyvierasta, laivoja, joissa liehuu jos jonkinlaisia lippuja, vieläpä rantahotellikin. Mutta se seikka, että osoitan vain vähän vieraanvaraisuutta, ei kumminkaan todista minulta niitä tunteita puuttuvan, niin kovin en ole suvustani vieraantunut, vaan syynä on yksinomaan piirineuvoksen asumus, joka kaikesta somuudestaan ja erikoisuudestaan huolimatta ei kumminkaan ole mikään oikea talo, vaan korkeintaan kahden ihmisen asunto, tuskin sekään, sillä meillä ei ole edes ruokasalia, joka seikka on ikävä, kun sattuu tulemaan vieraisiin pari henkilöä. Meillä tosin on suojia toisessakin kerroksessa, suuri sali ja neljä pientä kamaria, mutta ne eivät ole ollenkaan kodikkaita, ja minä nimittäisin niitä romukamareiksi, jos niissä olisi romua; mutta ne ovat aivan tyhjät, paria kaislatuolia lukuunottamatta, ja vaikuttavat lievimmin sanoen erittäin oudoilta. Sinä kaiketi arvelet, että tuo kaikki on helposti korjattavissa; mutta niin ei ole laita, sillä meidän talossamme… kummittelee; siinä se nyt on sanottuna. Pyydän sinua muuten hartaasti olemaan mitään vastaamatta tähän tiedonantooni, sillä minä näytän Innstettenille aina teidän kirjeenne, ja hän olisi suunniltaan, jos saisi tietää, että olen tuon sinulle ilmoittanut. En olisikaan sitä tehnyt, sitä vähemmän, kun olen saanut olla rauhassa viikkokausia ja olen lakannut pelkäämästä; mutta Johanna sanoo, että sellaista sattuu yhä uudelleen, varsinkin kun taloon tulee joku uusi henkilö. Ja enhän voi asettaa sinua alttiiksi sellaiselle vaaralle, tai jos tuo on liikaa, sellaiselle omituiselle ja epämukavalle häiriölle! Itse asialla en tahdo sinua nyt vaivata, en missään tapauksessa seikkaperäisesti. Se on tarina, jossa esiintyy eräs vanha kapteeni, niinsanottu Kiinan-kävijä, ja hänen tyttärentyttärensä, joka oli lyhyen ajan kihloissa erään täkäläisen nuoren kapteenin kanssa ja äkkiä hävisi hääpäivänänsä. Tuo kävisi vielä laatuun. Mutta tärkeämpää on, että eräs nuori kiinalainen, jonka vanha kapteeni oli tuonut mukanaan Kiinasta ja joka oli aluksi hänen palvelijansa ja myöhemmin hänen ystävänsä, kuoli pian senjälkeen ja on haudattu yksinäiseen paikkaan kirkkomaan kupeelle. Minä ajoin siitä hiljattain ohi, mutta käännyin nopeasti toisaalle, koska otaksuin muuten näkeväni hänet haudallaan istumassa. Seikka näet on valitettavasti se, rakas äiti, että olen hänet kerran todellakin nähnyt, tai ainakin minusta siltä näytti, kun nukuin ja Innstetten oli vierailemassa ruhtinaan luona. Se oli kauheata; en tahtoisi milloinkaan enää sellaista kokea. Ja sellaiseen taloon, olipa se muuten kuinka soma tahansa (se on, merkillistä kylläkin, samalla kertaa sekä kodikas että kaamea), minä en voi sinua niinkään kutsua. Ja vaikka olenkin monessa suhteessa samaa mieltä kuin Innstetten, rohkenen kumminkin sanoa, ettei hän ole käyttäytynyt asiassa aivan moitteettomasti. Hän vaati minua pitämään tuota kaikkea vanhana akkojen loruna ja nauramaan sille, mutta sitten hän taas näytti sen uskovan ja, kumma kyllä, vaati minua pitämään sellaista kummittelua ylhäisenä ja vanhaan aateluuteen kuuluvana asiana. Mutta sitä minä en voi enkä tahdokaan. Vaikka hän muuten onkin hyvänluontoinen, hän ei kumminkaan käyttäydy tässä kohden minua kohtaan kyllin suopeasti. Johannan ja myöskin rouva Krusen kertomien nojalla minä näet tiedän, että asiassa jotakin piilee. Rouva Kruse on ajomiehemme vaimo, joka istuu aina ylen lämpimässä huoneessaan mustan kanansa keralla. Tämä kaikki on jo kyllin pelottavaa. Ja nyt tiedät, minkätähden tahdon tulla, kun asia on ehtinyt niin pitkälle. Ah, kunpa jo oltaisiin niin kaukana. On olemassa paljonkin syitä, joiden vuoksi sitä toivon. Tänään pidetään uudenvuodentanssiaiset, ja Gieshübler — ainoa miellyttävä ihminen täällä, vaikka hänen toinen olkapäänsä onkin korkeammalla, tai oikeastaan enemmänkin — Gieshübler on lähettänyt minulle kameliankukkia. Minä kenties kumminkin tanssin. Lääkärimme sanoo, ettei siitä ole minulle vahinkoa, päinvastoin. Ja minua melkein hämmästytti, että Innstettenkin suostui. Ja nyt tervehdi ja suutele isää ja kaikkia muita rakkaita. Onnea uudelle vuodelle.
Tyttäresi Effi.»
Tanssiaiset olivat kestäneet aina varhaiseen aamuun saakka, ja Effiä oli runsaasti ihailtu, joskaan ei yhtä ehdottomasti kuin kameliavihkoa, jonka tiedettiin olevan peräisin Gieshüblerin ansarista. Muuten jäi tanssiaisten jälkeenkin kaikki entiselleen, seurallista lähenemistä tuskin yritettiinkään, ja siitä johtui, että talvi tuntui sangen pitkältä. Lähiseuduilla asuvat aatelisperheet kävivät vain harvoin vieraissa, ja velvollisuudenvaatiman vastavierailun edellä kuultiin aina puolittain murheellisesti lausutut sanat: »Niin, Geert, jos se on ehdottomasti tehtävä, mutta minä menehdyn ikävään.» Innstetten sanoi aina olevansa samaa mieltä. Se, mitä sellaisten vierailujen aikana puhuttiin perhekunnasta, lapsista ja maanviljelyksestäkin, kävi sentään laatuun; mutta kun sitten tulivat esille kirkolliset kysymykset ja läsnäolevia pastoreita kohdeltiin kuin paaveja, tai kun he itse pitivät itseään paaveina, niin Effin kärsivällisyys loppui, ja hän ajatteli haikein mielin Niemeyeriä, joka oli aina pidättyväinen ja vaatimaton, vaikka jokaisen suuremman tilaisuuden sattuessa sanottiin, että hän kelpasi hyvinkin tuomiokapituliin kutsuttavaksi. Borckein, Flemmingien ja Grasenabbien kanssa ei seurustelu ottanut oikein sujuakseen, vaikka ihmiset, Sidonie Grasenabbia lukuunottamatta, olivatkin varsin ystävällisiä, ja ilon, huvin, vieläpä kohtalaisen hyvän-olonkin laita olisi ollut monta kertaa huonosti, ellei olisi ollut Gieshübleriä. Hän piti Effistä huolta kuin pieni kaitselmus, ja Effi puolestaan tiesi olla hänelle siitä kiitollinen. Gieshübler oli tietenkin kaiken muun ohella uuttera ja tarkkaavainen sanomalehtien lukija, puhumattakaan siitä, että hän oli aikakauslehtikerhon etunenässä, ja niinpä kului tuskin päivääkään, jona Mirambo ei tuonut suurta valkoista kirjekuorta ja siinä kaikenlaisia lehtiä, joissa huomattavat kohdat oli merkitty lyijykynäviivoin, enimmälti aivan hienoin, mutta toisinaan myöskin levein sinikynän vedoin huudahdus- ja kysymysmerkkeineen. Eikä hän tyytynyt siihenkään, vaan lähetti vielä viikunoita ja taateleita, suklaalevyjä kiiltopaperiin käärittyinä ja punaisine nauhoineen, ja kun hänen ansarissaan kukki jotakin erikoisen kaunista, hän toi sen itse ja jutteli silloin iloisesti miellyttävän nuoren rouvan kanssa, jota kohtaan tunsi kaikkia lämpimiä tunteita, isän, sedän, opettajan ja ihailijan tunteita. Effiä tuo kaikki liikutti, ja hän kirjoitti siitä usein Hohen-Cremmeniin, niin että äiti vihdoin alkoi kiusoitella häntä puhuen »alkemistiin kohdistuvasta rakkaudesta». Nämä hyväätarkoittavat kiusoittelut eivät kuitenkaan tehneet tarkoitettua vaikutusta, vaan päinvastoin koskivat Effiin melkein kipeästi, koska hän tajusi, joskin hämärästi, mitä hänen omasta avioliitostaan oikeastaan puuttui: kiintymyksen osoituksia, virikkeitä, pieniä huomaavaisuuksia. Innstetten oli hyvä ja hellä, mutta rakastajaksi hänestä ei ollut. Hänessä eli se tunne, että hän rakasti Effiä, ja se hyvä tietoisuus, että oli niin laita, sai hänet jättämään erikoiset ponnistukset. Oli käynyt melkein säännöksi, että hän Friedrichin tuodessa lampun vetäytyi vaimonsa huoneesta omaan huoneeseensa. »Minulla on vielä eräs juonikas juttu selvitettävänä.» Ja niin hän poistui. Oviverho tosin jäi syrjään siirretyksi, joten Effi voi kuulla hänen selailevan asiakirjoja tai kirjoittaa rapsuttelevan, mutta siinä olikin kaikki. Rollo tosin tuli silloin ja paneutui Effin eteen matolle ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Tahdonpa nähdä, kuinka täällä jakselet; eihän kukaan muukaan käy sinua katsomassa.» Effi kumartui ja virkkoi hiljaa: »Niin, Rollo, me olemme yksin.» Yhdeksän aikaan Innstetten sitten saapui teetä juomaan, useimmiten sanomalehti kädessään, puhui ruhtinaasta, jolla oli jälleen paljon harmia, varsinkin tuon Eugen Richterin vuoksi, jonka ryhti ja kielenkäyttö olivat aivan mahdottomat määritellä, ja tarkasti sitten nimitykset ja kunniamerkkien saajain luettelot moittien kaikkein useimpia tapauksia. Lopuksi hän puhui vaaleista ja sanoi olevan onneksi, että sai edustaa piiriä, jossa vielä oli kunnioituksentunteita. Siitä suoriuduttuaan hän pyysi Effiä soittamaan jotakin, Lohengrinistä tai Walkürestä, sillä hän oli innokas Wagnerin ihailija. Epävarmaa oli, mikä hänen oli siihen suuntaan taivuttanut; toiset sanoivat sen johtuneen hänen hermoistaan, sillä vaikka hän näyttikin tyyneltä, hän oli oikeastaan hermostunut; toiset taas otaksuivat syynä olevan Wagnerin suhtautumisen juutalaiskysymykseen. Luultavasti olivat molemmat oikeassa. Kymmenen aikaan Innstetten sitten oli uupunut ja osoitti hyväntahtoisesti, mutta hieman väsyneesti hellyyttään, johon Effi suostui siihen oikein vastaamatta.
* * * * *
Niin kului talvi, tuli huhtikuu, ja talon takana sijaitseva puutarha alkoi vihertää. Effi oli siitä iloissaan; hänen oli vaikea odottaa kesää, joka toi tullessaan kävelyretket merenrannalla, kylpyvieraat ja muut. Muistojen joukossa olivat Gieshüblerin luona vietetty Trippelli-ilta ja sitten uudenvuodentanssiaiset jotakin olleet, aivan sievääkin; mutta seuraavat kuukaudet olivat jättäneet paljon toivomisen varaa, ja ennen kaikkea ne olivat olleet niin yksitoikkoiset, että hän oli kerran kirjoittanut äidilleen näinkin: »Ajattelehan, äiti, minä olen melkein suostunut aaveeseemme! Sitä kamalaa yötä, jona Geert oli ruhtinaan luona, en tietenkään tahtoisi enää toista kertaa kokea, en suinkaan; mutta vaikeaa on aina yksinkin olla, mitään kokematta, ja kun sitten herään yöllä, kuuntelen toisinaan, eikö kuulu kenkien hiihdättely, ja kun kaikki on hiljaista, tunnen itseni melkein pettyneeksi ja sanon itsekseni: kunpa hän tulisi jälleen, mutta ei liian pahasti eikä liian lähelle!»
Effi oli tuon kirjoittanut helmikuussa, ja nyt oli melkein toukokuu. Plantaašissa kävi elämä vilkkaammaksi, ja kuului peippojen viserrystä. Ja samalla viikolla saapuivat sitten haikaratkin; eräs liiteli talon yläpuolella Ja istuutui Utpatelin myllyn läheisyydessä olevan vajan katolle. Siinä oli sen vanha levähdyspaikka. Tuostakin tapauksesta kertoi Effi, joka nyt kirjoitti useammin Hohen-Cremmeniin, ja saman kirjeen loppuosa kuului näin: »Eräs asia oli minulta kerrassaan unohtua, rakas äiti: meillä on täällä uusi sotilaspiiripäällikkö, joka saapui tänne neljä viikkoa sitten. Niin, onko hän täällä tosiaankin? Siinä on kysymys, vieläpä tärkeäkin, vaikka sinun kenties täytyy sille nauraa, kun et tunne sitä seurallista pulaa, jossa olemme nyt samoinkuin ennenkin. Joka tapauksessa on niin minun laita, koska en osaa oikein tulla toimeen täkäläisten aatelisten kanssa. Se on kenties oma syyni. Mutta samantekevää. Tosiasiana pysyy, että pula on olemassa, ja senvuoksi olen odottanut kaikki talvikuukaudet uutta piiripäällikköä kuin mitäkin lohdutuksen ja pelastuksen tuojaa. Hänen edeltäjänsä oli kauhea olento, huono käytökseltään ja vielä huonompi tavoiltaan ja kaiken muun lisäksi, vielä aina huonoissa varoissa. Me kärsimme hänen tähtensä kaiken aikaa, Innstetten vielä enemmän kuin minä, ja kun huhtikuun alussa kuulimme majuri Crampasin saapuneen — se näet on hänen nimensä — syleilimme toisiamme, ikäänkuin ei tässä kelpo Kessinissä voisi enää tapahtua mitään pahaa. Mutta kuten jo lyhyesti mainitsin, ei hänen tulostaan huolimatta näytä sittenkään asia kohentuvan. Crampas on naimisissa, hänellä on kaksi lasta, kymmenen ja kahdentoista vuotiset, rouva on vuotta vanhempi kuin hän, siis neljänkymmenenviiden ikäinen. Tuo ei sinänsä välttämättä mitään haittaisi, voisinhan minä. mainiosti seurustella äidillisen ystävän kanssa. Olihan Trippellikin lähes kolmenkymmenen, ja asia sujui varsin hyvin. Mutta rouva Crampasin kanssa, joka muuten ei ole omaa sukuaan mikään, ei voi tulla sellainen kysymykseen. Hän on aina alakuloinen, melkein synkkämielinen (kuten rouva Kruse, jota hän yleensäkin mielestäni muistuttaa), ja kaikkeen siihen on syynä pelkkä mustasukkaisuus. Hänen, Crampasin, näet kerrotaan olevan lukuisien suhteitten miehen, naistenmiehen, seikka, joka minusta on aina naurettava ja olisi tässäkin tapauksessa, ellei hän olisi juuri sellaisten seikkojen vuoksi joutunut kaksintaisteluun erään toverinsa kanssa. Hänen vasen käsivartensa murskautui kohta olkapään alapuolelta, ja sen huomaa heti, vaikka leikkausta, kuten Innstetten minulle kertoi (sitä nimitetään luullakseni resektioksi, ja sen on suorittanut Wilms), kiitetään todelliseksi mestarityöksi. Herra ja rouva Crampas kävivät kaksi viikkoa sitten luonamme vierailemassa; tilanne oli erinomaisen kiusallinen, sillä rouva Crampas piti miestään silmällä siinä määrin, että hän joutui puolittain ja minä kokonaan hämille. Majuri itse voi olla aivan toisenlainen, hilpeä ja vallaton, siitä sain varmuuden, kun hän kolme päivää sitten oli Innstettenin kanssa yksin ja minä voin huoneestani seurata heidän keskusteluansa. Myöhemmin keskustelin minäkin hänen kanssaan. Täydellinen kavaljeeri, tavattoman taitava. Innstetten oli sodan aikana samassa prikaatissa kuin hän, ja he ovat nähneet toisensa usein Parisissa kreivi Gröbenin luona. Niin, rakas äiti, siinä olisi ollut jotakin, mikä olisi voinut tuoda uutta elämää Kessiniin; hänessä, majurissa, ei ole pommerilaisia ennakkoluulojakaan, vaikka hänen sanotaankin olevan kotoisin Ruotsin-Pommerista. Mutta rouva! Ilman häntä ei asiasta tietenkään mitään synny, ja hänen kerallaan tietenkin vielä vähemmän.»
* * * * *
Effi oli ollut aivan oikeassa: Crampasin pariskunnan kanssa ei syntynyt mitään lähempää suhdetta. Heidät nähtiin kerran Borckein luona, toisen kerran ohimennen rautatieasemalla, ja muutamia päiviä myöhemmin venhe- ja huviretkellä, joka tehtiin Breitlingin varrella sijaitsevaan suureen pyökki- ja tammimetsään; ei lausuttu kumminkaan muuta kuin lyhyet tervehdykset, ja Effi oli iloinen, kun kesäkuun alussa kylpykausi alkoi. Kylpyvieraita tosin ei ollut vielä sanottavasti ollenkaan, sillä heitä saapui yleensäkin ennen juhannusta ainoastaan joitakin yksityisiä, mutta valmistelutkin olivat jo mieltä virkistäviä. Plantaašiin järjestettiin karusellejä ja ampumaratoja, laivurit tilkitsivät ja maalasivat aluksiansa, jokainen pienikin asumus sai uudet uutimet, ja ne huoneet, jotka olivat kosteat ja joiden katonrajassa niinmuodoin kasvoi sientä, käsiteltiin rikillä ja tuuletettiin.
Effinkin asunnossa oli kaikki eräänlaisen kiihtymyksen vallassa, tosin ei uuden kylpyvieraan, vaan toisenlaisen tulokkaan vuoksi; rouva Krusekin tahtoi auttaa, mikäli osasi. Mutta siitä Effi kovin säikähti ja; sanoi: »Kunhan vain rouva Kruse ei puutu mihinkään; siitä ei voi koitua mitään hyvää, ja minä olen muutenkin riittävästi peloissani». Innstetten suostuikin kaikkeen, olihan Christelillä ja Johannalla kyllin aikaa. Saadakseen nuoren vaimonsa ajatukset yleensäkin suuntautumaan toisaalle, hän lakkasi kerrassaan puhumasta valmisteluista ja kysyi sen sijaan, oliko Effi jo huomannut, että kadun toiselle puolen oli jo saapunut kylpyvieras, ei nimenomaan ensimmäinen, mutta joka tapauksessa ensimmäisten joukkoon kuuluva.
»Herrasmieskö?»
»Ei, eräs rouva, joka on jo aikaisemmin täällä ollut, aina samassa asunnossa. Hän tulee aina varhain, koska näet ei voi sitä sietää, kun kaikki on jo täynnä.»
»Siitä en voi häntä moittia. Kuka hän on?»
»Registraattorin leski, rouva Rode.»
»Merkillistä. Minä olen aina ajatellut, että registraattorien lesket ovat köyhiä.»
»Niin», nauroi Innstetten, »yleensä, onkin niin laita. Mutta tässä on poikkeus. Joka tapauksessa hänellä on enemmän kuin pelkkä leskeneläke. Hänellä on aina mukanaan paljon tavaraa, paljoa enemmän kuin hän tarvitsee, ja hän näyttää yleensäkin varsin omituiselta naiselta, on eriskummallinen, sairaalloinen ja varsinkin jaloiltaan heikko. Senvuoksi hän ei luotakaan itseensä, vaan pitää aina luonansa vanhanpuoleista palvelijatarta, joka on kyllin voimakas suojellakseen tai kantaakseen häntä, jos hänelle sattuu jotakin tapahtumaan. Tällä kertaa hänellä on uusi. Mutta jälleen varsin tanakka henkilö, Trippellin lainen, mutta vielä voimakkaampi.»
»Hänet minä olen jo nähnyt. Hyvät ruskeat silmät, jotka katselevat ihmistä uskollisesti ja luottavaisesti.»
»Mutta hieman typerä.»
»Oikein; se on hän.»
* * * * *
Innstetten ja Effi keskustelivat näin kesäkuun keskivaiheilla. Siitä lähtein toi jokainen päivä uusia vieraita, ja laiturille käveleminen uusia tulijoita odottelemaan oli nyt, kuten aina ennenkin, kessiniläisten jokapäiväisenä huvina. Effin tosin täytyi siitä luopua, koska Innstetten ei voinut häntä saatella, mutta hänelle jäi ainakin se ilo, että näki rantaan ja rantahotelliin johtavan, muuten aution kadun vilkastuvan, Niinpä hän olikin nyt paljoa alinomaisemmin kuin ennen omassa makuusuojassaan, jonka ikkunoista kaikki oli parhaiten nähtävissä. Johanna seisoi hänen läheisyydessään vastaten kaikkiin hänen kysymyksiinsä; koska näet useimmat vieraat palasivat joka vuosi, palvelijatar osasi mainita heidän nimensä, vieläpä kertoa toisinaan lisäksi jonkin tarinankin.
Kaikki tuo askarrutti ja ilahdutti Effiä. Mutta juuri juhannuspäivänä sattui, että kello yhdentoista aikaan aamupuolella, jolloin muuten laiturilta saapui runsaimmin väkeä, pariskuntien, lasten ja matkalaukkujen täyttämien ajurinrattaiden asemesta näkyivät kaupungilta saapuvan mustiin verhotut vaunut (niiden jäljessä liikkuivat kahdet suruvaunut), jotka kulkivat Plantaašiin johtavaa katua ja pysähtyivät piirineuvoksen asuntoa vastapäätä sijaitsevan talon eteen. Leskirouva Rode näet oli kuollut kolme päivää aikaisemmin, ja berliniläiset sukulaiset, jotka olivat lyhyen tiedonannon saatuaan saapuneet, olivat päättäneet olla viemättä vainajaa Berliniin ja haudata hänet Kessinin rantakalmistoon. Effi seisoi ikkunassa katsellen omituisen juhlallista näytelmää, joka oli hänen edessään tapahtumassa. Berlinistä oli saapunut kaksi veljenpoikaa vaimoineen, kaikki suunnilleen neljänkymmenen ikäisiä, hieman vanhempia tai nuorempia, kasvojen väri kadehdittavan raikas. Veljenpojat, jotka olivat puetut hyvin istuviin hännystakkeihin, kävivät päinsä, ja se kuivakiskoinen puuhakkuus, joka ilmeni heidän koko toiminnassaan, oli pohjaltaan pikemmin miellyttävä kuin häiritsevä. Mutta heidän vaimonsa! Heidän ilmeisenä halunaan oli osoittaa kessiniläisille, mitä murhe oikeastaan merkitsee, ja niinpä heillä olikin yllään pitkät, aina maahan asti ulottuvat mustat harsot, jotka samalla peittivät heidän kasvonsa. Sitten tuotiin vaunuihin kirstu, jolla lepäsi muutamia seppeleitä, vieläpä eräs palmunlehväkin. ja molemmat avioparit sijoittuivat ajoneuvoihin. Ensimmäiseen nousi toisen surevan pariskunnan keralla Lindequist, mutta toisten ajoneuvojen jäljessä asteli talonemäntä ja hänen vieressään se muhkea henkilö, jonka vainaja oli tuonut mukanaan Kessiniin. Viimeksimainittu oli erittäin kiihtynyt, ja hänen tunteensa näytti aivan rehelliseltä, vaikka tuo kiihtyneisyys kenties ei ollutkaan nimenomaan surua; erittäin kiivaasti nyyhkyttävästä talonemännästä sitävastoin huomasi melkein liiankin selvästi, että hän piti silmällä ylimääräisen lahjan mahdollisuutta, vaikka olikin siinä erikoisessa ja toisten emäntien kovin kadehtimassa tilassa, että voi vuokrata koko kesäksi vuokratun asunnon toiseen kertaan.
Saattueen lähdettyä liikkeelle Effi meni pihanpuolella sijaitsevaan puutarhaan vapautuakseen siellä, puksipuuistutusten keskellä, siitä elottomuuden ja rakkaudettomuuden vaikutelmasta, jonka koko kohtaus oli hänessä herättänyt. Mutta kun se ei tahtonut onnistua, hänen teki mieli yksitoikkoisen puutarhassakävelyn asemesta lähteä pitemmälle retkelle, sitäkin enemmän, kun lääkäri oli hänelle sanonut, että runsas liikunto oli parasta, mitä hän voi tehdä asioiden ollessa tässä vaiheessaan. Johanna, joka oli mukana puutarhassa, toi hänelle viitan, hatun ja entoutcas-varjon, Effi lausui ystävällisesti »näkemiin» ja lähti talosta kohti pientä metsikköä, jonka leveän viertotien vieritse kulki kapea jalkapolku kohti särkkiä ja rannalla sijaitsevaa hotellia. Matkan varrella oli penkkejä, joita hän käytti kaikkia hyväkseen, sillä kävely rasitti häntä, varsinkin kun tällävälin oli ehtinyt kuuma keskipäivän hetki. Mutta istuessaan ja katsellessaan mukavalta paikaltaan vaunuja ja hienosti puettuja naishenkilöltä hän jälleen virkistyi. Iloisten asioiden näkeminen näet oli hänelle yhtä tärkeätä kuin hengittäminen. Metsikön läpi ehdittyä tosin tuli kaikkein pahin paikka, hiekkaa ja yhä hiekkaa eikä missään tietoakaan varjosta; mutta onneksi oli siihen sijoitettu lankkuja ja lautoja, joten hän saapui rantahotelliin hyvätuulisena, joskin palavissaan ja väsyneenä. Salissa jo aterioitiin, mutta ulkona oli kaikki hiljaista ja tyhjää, mikä tänä hetkenä olikin hänelle kaikkein mieluisinta. Hän tilasi lasin šerryä ja pullon Bilinin vettä ja silmäili ulos merelle, joka kimalteli kirkkaassa auringonvalossa läikkyen rannalla pieninä laineina. »Tuolla sijaitsee Bornholm ja sen takana Visby, josta Jahnke aikoinaan kertoi minulle ihmeitä. Visby oli hänelle melkein vielä merkillisempi kuin Lübeck ja Wullenweber. Ja Visbyn takana sijaitsee Tukholma, missä tapahtui aikoinaan Tukholman verilöyly, ja sitten tulevat suuret joet ja sitten Nordkap ja sitten sydänyön aurinko.» Samassa hänet valtasi kaipaus päästä näkemään tuota kaikkea. Mutta sitten hän jälleen ajatteli omia lähimpiä kohtaloitansa ja melkein säikähti. »On synti, että olen niin kevytmielinen, ajattelen sellaista ja haaveksin itseni toisaalle, vaikka olisikin ajateltava lähimpiä asioita. Voipa käydä niin, että koituu kosto, kaikki kuolee pois, minä ja lapsikin. Silloin eivät vaunut ja kahdet ajoneuvot pysähdy kadun toiselle puolen, vaan pysähtyvät meidän asuntomme eteen… Ei, ei, minä en tahdo kuolla tänne, en tahdo tulla tänne haudatuksi, tahdon päästä takaisin Hohen-Cremmeniin. Ja vaikka Lindequist onkin hyvä, on Niemeyer kuitenkin minulle rakkaampi; hän on minut kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt, ja Niemeyerin tulee minut haudatakin.» Samassa vierähti hänen kädelleen kyynel. Mutta sitten hän jälleen nauroi. »Minähän vielä elän ja olen vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, ja Niemeyer on viidenkymmenenseitsemän.»
Ruokasalista kuului lautasten ja lasien helinää. Mutta yhtäkkiä hänestä tuntui kuin olisi tuoleja siirretty; oli mahdollista, että siellä jo noustiin pöydästä, ja Effi tahtoi välttää jokaista kohtausta. Hänkin nousi nopeasti palatakseen kaupunkiin kiertoteitse. Kiertotie johti rantasärkillä sijaitsevan hautausmaan ohi, ja kun portti sattui olemaan auki, hän astui sisään. Kummut olivat kukassaan, perhoset liitelivät hautojen yläpuolella, ja korkealla ilmassa leijui pari lokkia. Oli hiljaista ja kaunista, ja Effin teki mieli viipyä jo ensimmäisten hautakumpujen luona; mutta kun aurinko alkoi paahtaa yhä kuumemmin, hän kulki ylemmäksi, kohti varjoisaa käytävää, jonka muodostivat piilipuut ja muutamat haudoilla kasvavat saarnit. Ehdittyään tämän käytävän päähän hän näki oikealla puolen äsken luodun hiekkakummun ja siinä neljä viisi seppelettä. Aivan lähellä oli jo puurivin ulkopuolella sijaitseva penkki, jolla istui registraattorin leskivainajan surusaatossa viimeisenä kulkenut roteva kelpo nainen. Effi tunsi hänet heti ja oli liikutettu nähdessään tuon uskollisen kelpo naisen — sellaisena näet hänen täytyi häntä pitää — istumassa täällä kärventävässä helteessä. Hautajaisista oli kulunut suunnilleen kaksi tuntia.
»Olettepa valinnut kuuman paikan», sanoi Effi, »aivan liian kuuman. Jos sattuu onnettomasti, niin saatte auringonpistoksen.»:
»Se olisikin parasta.»
»Kuinka niin?» J
»Pääsisin tästä elämästä.»
»Minun mielestäni ei saa niin sanoa, ei siinäkään tapauksessa, että on onneton, tai kun on kuollut joku, jota rakastaa. Rakastitteko häntä hyvinkin?»
»Minäkö? Häntä? Jumala varjelkoon!»
»Olette kuitenkin kovin surullinen. Siihen on varmaan syynsä.»
»Onpa niinkin, armollinen rouva.»
»Tunnetteko minut?»
»Tunnen. Te olette piirineuvoksen rouva. Minä puhuin teistä vainajan kanssa alinomaa. Lopulta hän ei enää voinut, kun ei saanut kunnollisesti henkeä vedetyksi; tauti näet istui tässä näin ja oli varmaan vettä keuhkoissa; mutta niin kauan kuin siihen kykeni, hän jutteli lakkaamatta. Hän oli oikea berliniläinen…»
»Oliko hän hyvä rouva?»
»Ei; jos niin sanoisin, valehtelisin. Tuolla hän nyt lepää, ja kuolleesta ei pidä sanoa mitään pahaa, varsinkaan kun hänellä tuskin on oikeata lepoa. Tahdon kumminkin uskoa, että hän on lepoon päässyt. Mutta hänestä ei ollut mihinkään, hän oli riitainen ja saita eikä pitänyt huolta minustakaan. Ja sukulaiset, jotka tulivat eilen Berlinistä… riitelivät aina yöhön asti… niin, ne eivät nekään kelpaa mihinkään, ne kaikkein vähimmin. Pelkkää kehnoa väkeä, ahnasta ja kovasydämistä. Minulle maksoivat palkan jurosti ja epäystävällisestä ja kaikenlaisia puhuen, vain siitä syystä, että täytyi, ja koska on vain kuusi päivää seuraavan vuosineljänneksen alkuun. Muuten en olisi saanut mitään, korkeintaan vain puolet tai neljänneksen. Ei mitään vapaaehtoisesti. Ja Berliniin palaamista varten antoivat minulle repaleisen viidenmarkan-setelin; se riittää hädintuskin neljännen luokan matkalippuun, ja minun täytyy istua matkalaukkuni päällä. Mutta minä en tahdokaan lähteä; jään tänne istumaan ja odottamaan, kunnes kuolen… Hyvä Jumala, minä luulin nyt vihdoinkin pääseväni rauhaan ja olisin sietänyt oloni hänen luonansa. Ja nyt se on jälleen rauennut olemattomiin, ja minun täytyy jälleen lähteä maailman heiteltäväksi. Sitäpaitsi olen vielä katolinen. Ah, tämä jo kyllästyttää minua; lepäisin mieluummin siinä, missä vanha rouva lepää, ja hän voisi minun puolestani elää edelleen… Hän olisi mielellään jäänyt elämään; sellaiset ihmisten kiusat, jotka eivät saa edes henkeä kunnolla kulkemaan, ne aina ovat halukkaimmat elämään.»
Rollo, joka oli Effin seurassa, oli istuutunut vieraan eteen, kieli suusta riippumassa, ja silmäili häntä. Hänen nyt vaietessaan se nousi ja laski päänsä hänen polvelleen.
Samassa vieras näytti kerrassaan muuttuvan. »Hyvä Jumala, tämä merkitsee jotakin. Tässähän on luontokappale, joka minua sietää, katselee ystävällisesti ja laskee päänsä polvelleni. Siunatkoon, onpa pitkä aika siitä, kun minulle on sellaista sattunut. Kuulehan, ukko, mikä on nimesi? Sinähän olet oiva mies.»
»Rollo», sanoi Effi.
»Rollo, sepä omituista. Mutta eipä nimestä väliä. Minullakin on omituinen nimi, ristimänimi. Ja toista nimeä ei meikäläisellä olekaan.»
»Mikä on nimenne?»
»Roswitha.»
»Niin, se on harvinainen nimi; sehän on…»
»Aivan oikein, armollinen rouva, se on katolinen nimi. Kaiken muun lisäksi tuleekin vielä se, että olen katolinen. Eichsfeldistä. Ja katolinen, se tekee kaikki ihmiselle sitäkin vaikeammaksi ja katkerammaksi. Monet eivät halua katolista, koska ne juoksevat niin ahkerasti kirkossa. 'Aina ripille, ja pääasiaa ei kumminkaan tunnusteta' — hyvä Jumala, kuinka usein minun onkaan täytynyt tuo kuulla, ensin Giebichensteinissä, missä olin palveluksessa, ja sitten Berlinissä. Mutta minä olen huono katolinen, olen joutunut siitä ihan pois, ja voipa olla, että asiani luonnistuvat sentähden huonosti; niin, ihminen ei saa luopua uskostaan, vaan hänen täytyy tehdä kaikki ihan sääntöjen mukaisesti.»
»Roswitha», toisti Effi hänen nimeänsä istuutuen penkille hänen viereensä. »Mitä nyt aiotte tehdä?»
»Ah, armollinen rouva, mitäpä minä aikoisin. En aio kerrassa mitään. Totta totisesti haluaisin jäädä tähän istumaan ja odottamaan, kunnes kaadun kuolleena maahan. Se olisi minulle mieluisinta. Silloin ihmiset luulisivat minun rakastaneen vainajaa uskollisen koiran tavoin, luulisivat, etten ole tahtonut väistyä hänen haudaltaan, vaan olen siihen kuollut. Mutta se on erehdys, sellaisen eukon vuoksi ei ihminen kuole; minä tahdon kuolla vain senvuoksi, etten voi enää elää.»
»Tekeepä mieleni kysyä teiltä jotakin, Roswitha. Oletteko te 'lapsirakas', kuten sanotaan? Oletteko jo ollut lasten hoitajana?»
»Olen kyllä. Se olikin kaikkein paras ja kaunein aikani. Kun joutuu tuollaisen vanhan berliniläisen luo — Jumala minulle syntini anteeksi antakoon, sillä hän on nyt kuollut ja seisoo Jumalan tuomioistuimen edessä ja voi siellä minua syyttää — kun joutuu sellaisen vanhan eukon luo, niin on ihan kamalaa, mitä kaikkea siinä täytyy tehdä, se kääntelee ihan rintaa ja vatsaa, mutta sellainen pieni rakas olento, joka on kuin nukke ikään, niin se on jotakin, se saa ihmisen sydämen heltymään pikku silmillään tirkistellessään. Hallessa ollessani olin imettäjänä rouva suolatirehtöörin luona, ja Giebichensteinissä, jonne myöhemmin jouduin; kasvatin kaksosia pullolla; niin, armollinen rouva, sellaisen asian minä ymmärrän, siinä minä olen kuin kotonani.»
»Tiedättekö, Roswitha, te olette hyvä, uskollinen ihminen, sen huomaan teistä heti, hieman suorasukainen, mutta se ei haittaa, sellaiset ovat toisinaan kaikkein parhaita, ja minä olen heti alkanut teihin luottaa. Tahdotteko tulla minun palvelukseeni? Minusta tuntuu kuin Jumala olisi teidät minulle lähettänyt. Minä odotan nyt aivan pian pienokaista. Jumala minulle siihen apunsa lainatkoon, ja kun lapsi on syntynyt, sitä täytyy hoitaa ja huoltaa ja kukaties maidolla ruokkia. Eihän sitä voi tietää, vaikka toivonkin toisin käyvän. Mitä arvelette, tahdotteko tulla luokseni? En voi ajatella erehtyväni teihin nähden.»
Roswitha oli hypähtänyt seisaalleen, oli tarttunut nuoren rouvan käteen ja suuteli sitä kiihkeästi. »Ah, on sentään Jumala taivaassa, ja kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Saatte nähdä, armollinen rouva, että asia käy päinsä; minä olen kunnollinen ihminen ja minulla on hyvät todistukset. Sen näette, kunhan tuon teille kirjani. Heti ensimmäisenä päivänä, kun armollisen rouvan näin, ajattelin: 'Niin, kunpa saisit kerran sellaisen palveluspaikan'. Ja nyt sen siis saan. Voi, hyvä Jumala, voi pyhä Neitsyt Maria, kuka olisi voinut sitä aavistaa, kun olimme vanhan tänne haudanneet ja sukulaiset pitivät kiirettä päästäkseen pois ja jättivät minut tänne!»
»Niin, odottamatonta sattuu usein, ja toisinaan se on hyväksikin. Mutta nyt lähdemme. Rollo käy jo kärsimättömäksi ja juoksee alinomaa kohti porttia.»
Roswitha oli heti valmis, mutta astui vielä kerran haudan luo, mutisi jotakin itsekseen ja teki ristinmerkin. Sitten he astelivat varjoisaa käytävää hautausmaan portille.
Toisella puolen oli aidattu alue, jonka valkoinen kivi välkkyi ja kimalteli iltapäivän auringon paisteessa. Effi voi nyt katsella sitä tyynemmin. Vähän matkaa johti tie vielä rantasärkkien keskitse, kunnes vihdoin, aivan lähellä Utpatelin myllyä, saavutti metsikön reunan. Siitä Effi kääntyi vasempaan ja kulki vinossa suunnassa johtavaa lehtokujaa pitkin Roswithan keralla kohti piirineuvoksen asumusta.
Ei kulunut neljännestuntia, kun he jo olivat perillä. Kun he sitten astuivat viileään eteissuojaan, oli Roswitha aivan kuin hämillään nähdessään siellä kaikenlaista merkillistä. Effi ei kuitenkaan sallinut asian johtaa mihinkään enempiin katselmuksiin, vaan virkkoi: »Kas niin, Roswitha, menkää te nyt tuonne. Se on se huone, jossa me nukumme. Minä menen ensin mieheni luo virastoon — se on se iso rakennus sen pienen rakennuksen vieressä, jossa olette asunut — ja sanon hänelle, että tahdon ottaa teidät lasta hoitamaan. Hän luullakseni suostuu asiaan, mutta minun täytyy ensin saada hänen sanansa. Ja kun hän suostuu, niin meidän on sijoitettava hänet muualle, ja te nukutte minun kanssani alkovissa. Luulenpa, että tulemme sopimaan.»
Kuullessaan, mistä oli kysymys, Innstetten virkkoi reippaasti ja hyvätuulisesti: »Olet tehnyt aivan oikein, Effi, ja ellei hänen palveluskirjansa kerro mistään pahoista asioista, otamme hänet hänen hyviin kasvoihinsa turvaten. Onhan, Jumalan kiitos, harvinaista, että ne pettävät.»
Effi oli erittäin onnellinen kohdatessaan niin vähän vaikeuksia ja virkkoi: »Nyt kaikki käy hyvin. Minä en pelkää enää ollenkaan.»
»Mitä et pelkää?»
»Ah, tiedäthän sen… Mutta kuvittelut ovat kaikkein pahinta, toisinaan pahempaa kuin mikään muu.»
* * * * *
Roswitha muutti jo samalla tunnilla vähine nyytteineen piirineuvoksen asuntoon ja sijoittui pieneen alkoviin. Kun päivä oli kulunut, hän meni varhain levolle ja nukkui väsyneenä aivan kohta.
Seuraavana aamuna tiedusteli Effi, joka oli joitakin aikoja jälleen ollut pelon vallassa (oli näet täysikuu), kuinka Roswitha oli nukkunut ja eikö hän ollut mitään kuullut.
»Mitä olisi pitänyt kuulla?» kysyi Roswitha.
»Oh, ei mitään. Tarkoitan vain: ikäänkuin joku olisi luudalla lakaissut tai lattian yli hiihdätellyt.»
Roswitha nauroi, ja se vaikutti hänen nuoreen emäntäänsä erikoisen mieluisasti. Effi oli protestanttisesti kasvatettu ja olisi kovin säikähtänyt, jos hänessä ja hänen toimissaan olisi havaittu jotakin katolista; mutta siitä huolimatta hän uskoi katolisuuden paremmin suojelevan ihmisiä sellaisia asioita vastaan kuin »tuolla yläkerrassa», ja olivatpa nämä harkinnat huomattavasti osaltaan vaikuttaneet hänen päättäessään ottaa Roswithan luoksensa.
He tottuivat pian toisiinsa, sillä Effissä oli sama rakastettava piirre kuin useimmissa markkimaan nuorissa naisissa: hän kuuli mielellään kerrottavan kaikenlaisia pieniä tarinoita, ja registraattorin rouva-vainaja, hänen karuutensa, hänen veljenpoikansa ja heidän vaimonsa tarjosivat ehtymättömiä aiheita. Johannakin kuunteli mielellään näitä kertomuksia.
Effin usein ääneen nauraessa räikeissä kohdissa Johanna tosin hymyili ja ihmetteli kaikessa hiljaisuudessa, kuinka armollinen rouva voi pitää kaikkea tuota typerää juttua niin miellyttävänä; mutta tuo ihmettely, johon liittyi voimakas ylemmyydentunto, oli toisaalta onneksi, koska siten estyivät kaikki arvojärjestystä koskevat riitaisuudet. Roswitha oli yksinkertaisesti vain koomillinen olento, ja jos Johanna olisi häntä kadehtinut, hän olisi yhtä hyvin voinut kadehtia Rollon erikoisasemaa.
Niin kului viikko hauskasti juteltaessa melkein hupaisesta koska Effi nyt ajatteli rohkeammin kuin ennen sitä, mikä häntä odotti. Hän ei myöskään otaksunut tapahtuman olevan niin lähellä. Mutta yhdeksäntenä päivänä oli jutteleminen ja hupaisuus ohi; silloin juostiin ja häärittiin, itse Innstettenkin unohti tavanomaisen kylmäverisyytensä, ja heinäkuun kolmannen päivän aamuna oli Effin vuoteen vieressä kätkyt. Tohtori Hannemann taputti nuoren rouvan kättä ja sanoi: »Tänään on Königgrätzin päivä, vahinko, että tuli tyttö. Mutta onhan vielä aikaa tulla muitakin, ja preussilaisilla on paljon voiton päiviä.» Roswitha lienee ajatellut jotakin samanlaista, mutta iloitsi aivan rajattomasti siitä, mikä oli olemassa, ja nimitti lasta muitta mutkitta »Pikku Anniksi», mikä tuntui nuoresta äidistä ennustuksenomaiselta. »Roswithan on täytynyt saada tuo nimi jonkinlaisen mieleenjohdatuksen nojalla.» Itse Innstettenkään ei osannut nimeä moittia, ja niin puhuttiin Pikku Annista jo kauan ennen kastamistilaisuutta. Effi, joka tahtoi olla elokuun keskivaiheilta saakka vanhempiensa luona Hohen-Cremmenissä, olisi mielellään siirtänyt ristiäiset siihen asti. Mutta se ei käynyt päinsä; Innstetten ei voinut ottaa lomaa, ja niin määrättiin tietenkin kirkossa suoritettavaa kastetoimitusta varten elokuun 15 päivä, huolimatta siitä, että se oli Napoleonin-päivä (jota seikkaa muutamat perheet sitten moittivatkin). Koska piirineuvoksen talossa ei ollut salia, pidettiin tilaisuuteen liittyvät pidot seurahuoneella, ja kaikki lähiseudun aateliset olivat kutsua noudattaneet. Pastori Lindequist piti äidille ja lapselle herttaisen ja yleistä ihailua saavuttavan maljapuheen, ja Sidonie Grasenabb huomautti sen johdosta vieressään istuvalle aateliselle asessorille, joka oli ankaran suunnan miehiä: »Niin, hänen tilapäispuheensa käyvät laatuun. Mutta saarnojansa hän ei voi puolustaa Jumalan eikä ihmisten edessä; hän on puolinainen, eräs niitä, jotka kadotetaan, koska he ovat laimeita. En tahdo toistaa Raamatun lausetta sananmukaisesti.» Kohta senjälkeen nousi puhumaan myöskin vanha herra von Borcke, joka esitti Innstettenin maljan. »Arvoisat naiset ja herrat, ne ajat, joissa elämme, ovat vaikeita aikoja; kapinaa, uhmaa, kurittomuutta, minne katseemme luommekin. Mutta niin kauan kuin meillä on vielä miehiä, ja saanen lisätä naisia ja äitejä (tässä kohden hän kumarsi kohti Effiä suorittaen hienon kädenliikkeen)… niin kauan kuin meillä on vielä miehiä sellaisia kuin patooni Innstetten, jonka ystävyydestä olen ylpeä, niin kauan tullaan vielä toimeen, niin kauan vanha Preussimme vielä kestää. Niin, ystäväni, Pommerin ja Brandenburgin avulla me asiasta selviydymme ja murskaamme kumouksen lohikäärmeen myrkyllisen pään. Lujina ja uskollisina, niin me voitamme. Katolilaiset, meidän veljemme, joita meidän täytyy kunnioittaa, vaikka? taistelemmekin heitä vastaan, puhuvat 'Pietarin kalliosta', mutta meillä on Rocher de Bronce. Parooni, Innstetten eläköön!» Innstetten kiitti aivan lyhyesti. Effi sanoi vieressään istuvalle majuri Crampasille: »Tuo 'Pietarin kalliota' koskeva kohta oli varmaan tarkoitettu Roswithan ylistykseksi; minä lähden myöhemmin kysymään vanhalta oikeusneuvos Gadebuschilta, eikö hän ole samaa mieltä.» Crampas piti, kumma kyllä, tuota huomautusta täytenä totena ja neuvoi luopumaan aikeesta. Se huvitti Effiä sanomattomasti. »Olenpa tosiaankin pitänyt teitä parempana sielunlukijana.»
»Ah, armollisin rouva, kun ovat kysymyksessä kauniit nuoret naiset, jotka eivät ole vielä täyttäneet kahdeksaatoista, niin kaikki lukutaito osoittautuu riittämättömäksi.»
»Te pilaatte asian lopullisesti, majuri. Voitte nimittää minua isoäidiksi, mutta vihjausta siihen, etten ole vielä kahdeksantoista vuoden ikäinen, teille ei voida antaa milloinkaan anteeksi.»
Kun oli noustu aterialta, tuli iltapuoli-höyry Kessine-jokea alaspäin ja laski laituriin hotellia vastapäätä. Effi istui Crampasin ja Gieshüblerin keralla kahvia juoden ja katseli avoimista ikkunoista edessään olevaa näytelmää. »Huomenna kello yhdeksän aikaan aamulla sama alus kuljettaa minut virtaa ylöspäin, puolenpäivän aikaan olen Berlinissä ja illalla Hohen-Cremmenissä, ja Roswitha kulkee vierelläni kantaen lasta käsivarrellaan. Toivottavasti se ei huuda. Ah, kuinka mieleni jo läikkyy! Parahin Gieshübler, oletteko tekin joskus iloinnut päästössänne jälleen näkemään vanhempienne kotia?»
»Minä tunnen asian, armollinen rouva. Se vain erona, etten tuonut mukanani mitään Pikku-Annia, kun ei sattunut sellaista olemaan.»
»Tulee, kun ehtii», virkkoi Crampas. »Maljanne, Gieshübler; te olette ainoa järkevä mies koko joukossa.»
»Mutta meillähän ei ole kuin konjakkia.»
»Sitä parempi.»
Effi oli matkustanut elokuun keskivaiheilla, ja syyskuun lopulla hän oli jälleen Kessinissä. Kuluneiden kuuden viikon aikana hän oli monet kerrat ikävöinyt takaisin, mutta kun hän nyt jälleen oli omassa kodissaan ja astui pimeään eteissuojaan, johon lankesi vain porraskäytävästä hieman kelmeätä valoa, hän tunsi mieltänsä jälleen äkkiä ahdistavan ja virkkoi hiljaa: »Tällaista kelmeätä, kellervää valoa ei Hohen-Cremmenissä näe.»
Niin, pari kertaa hän oli Hohen-Cremmenissä ollessaan ikävöinyt »loihdittua taloa», mutta yleensä hänen elämänsä vanhempien kodissa oli ollut täysin onnellista ja tyytyväistä. Huldan kanssa, joka ei vieläkään voinut olla odottamatta miestä tai sulhasta, hän tosin ei ollut voinut oikein mieluisasti seurustella mutta sitä paremmin kaksosten kanssa. Pelatessaan palloa tai krokettia heidän seurassaan Effi oli useat kerrat kokonaan unohtanut olevansa naimisissa. Ne olivat olleet iloisia neljännestunteja. Mutta kaikkein mieluimmin hän oli nyt, kuten aina ennenkin, seisonut ilmoilla heiluvan keinun laudalla ja tuntenut omituisen kirpeätä suloisen vaaran väristystä ajatellessaan: »Nyt minä putoan!» Vihdoin keinusta alas hypättyään hän sitten saatteli tyttöjä aina koulutalon edustalla olevan rahin luo saakka ja kertoi siinä piankin luo saapuvalle vanhalle Jahnkelle Kessinin elämästä, jonka sanoi olevan puolittain kansalaista, puolittain pohjoismaista ja joka tapauksessa aivan toisenlaista kuin Schwantikowissa ja Hohen-Cremmenissä.
Nämä olivat jokapäiväisiä pieniä huveja, joihin toisinaan liittyi tavallisesti metsästysvaunuissa suoritettuja retkeilyjä; mutta kaikkein tärkeimmät olivat Effille ne juttuhetket, joita hän melkein joka aamu vietti äitinsä seurassa. He istuivat ilmavassa, suuressa salissa, Roswitha tuuditteli lasta ja lauleli thüringiläisellä alasaksan murteella kaikenlaisia tuutulauluja, joita ei kukaan kunnollisesti ymmärtänyt, kenties ei hän itsekään. Effi ja rouva von Briest siirtyivät avoimen ikkunan luo ja katselivat keskustellessaan alas puistoon, näkivät aurinkokellon tai päiväkorentoja, jotka liitelivät melkein paikaltaan liikahtamatta lammen yläpuolella, tai kivetyn käytävän, missä Briest itse istui porrasulkoneman luona lukien sanomalehteä. Lehteä kääntäessään hän aina ensin otti lasit nenältään ja tervehti vaimoaan ja tytärtään. Kun sitten tuli viimeisen lehden vuoro — se oli tavallisesti »Havellandin Uutiset», Effi lähti alas joko istuutuakseen hänen luoksensa tai kuljeskellakseen hänen kanssaan puutarhassa ja puistossa. Erään kerran he niillä matkoilla ollessaan astuivat hiekkakäytävältä pienen, syrjemmällä sijaitsevan muistomerkin luo, jonka oli jo Briestin isoisä pystyttänyt Waterloon taistelun muistoksi. Se oli ruostunut pyramidi, jonka etupuolella nähtiin valettu Blücher ja takasivulla samanlainen Wellington.
»Käveletkö sinä näin Kessinissäkin», kysyi Briest, »ja saatteleeko sinua Innstetten kertoellen kaikenlaista?»
»En, isä, näin minä en kävele. Se on kerrassaan mahdotonta, sillä meillä on vain pieni puutarha talon takana, oikeastaan ei mikään puutarha; siinä näet on vain pari puksipuulavaa, vihannesviljelyksiä ja kolme neljä hedelmäpuuta. Innstetten ei sellaisesta välitä eikä luultavasti aio jäädä enää pitkäksi aikaa Kessiniin.»
»Mutta täytyyhän sinun saada liikuntoa ja raitista ilmaa, lapseni, olethan siihen tottunut.»
»Saankin. Talomme sijaitsee metsikössä, jota nimitetään Plantaašiksi.
Siellä minä olen usein kävelemässä, ja Rollo kerallani.»
»Aina vain Rollo», nauroi Briest. »Ellei paremmin tietäisi, voisi melkein luulla, että Rollo on sinulle rakkaampi kuin mies ja lapsi.»
»Ah, isä, sehän olisi kauheata, vaikka — se minun täytyy myöntää — olikin eräs aika, jona en olisi mitenkään tullut toimeen ilman Rolloa. Se oli silloin… tiedäthän… Silloin se minut kerrassaan pelasti, niin ainakin minusta tuntui, ja siitä lähtien se on minun hyvä ystäväni ja aivan erikoinen turvani. Mutta onhan se kuitenkin vain koira. Ihmiset ovat tietenkin etusijalla.»
»Niin, niinhän aina sanotaan, mutta minulla on siinä suhteessa omat epäilykseni. Luontokappaleita koskeva kysymys on sekin aivan erikoinen, ja lopullisesti ei ole vielä päätetty, mikä siinä suhteessa on oikeata. Usko minua, Effi, siinäkin aukeevat eteen laajat alat. Merkillistä on ajatella, että jonkun henkilön joutuessa venhematkalla tai heikolla jäällä hukkumisen vaaraan, sellainen koira, sanokaamme sellainen kuin sinun Rollosi, mukana ollen ei lepää, ennenkuin saa vaarassa olevan maihin. Ja jos onnettomuuden uhri on jo kuollut, se asettuu kuolleen viereen ja haukkuu ja ynisee, kunnes joku tulee, ja ellei ketään tule, se jää vainajan viereen makaamaan, kunnes kuolee siihen itse. Ja niin menettelee sellainen eläin aina. Ajattele sensijaan ihmisiä! Jumala minulle syntini anteeksi antakoon, mutta monesti minusta tuntuu kuin luontokappale olisi ihmistä parempi.»
»Kuulehan, isä, jos kertoisin tuon Innstettenille…»
»Jätä se mieluummin tekemättä, Effi…»
»Rollo minut tietenkin pelastaisi, mutta Innstetten pelastaisi minut hänkin. Onhan hän kunnian mies.»
»Epäilemättä.»
»Ja rakastaa minua.»
»Selvä juttu. Ja missä on rakkautta, on myöskin vastarakkautta. Niin on laita kerta kaikkiaan. Minua vain ihmetyttää, ettei hän ole kertaakaan ottanut lomaa ja pistäytynyt täällä luonamme. Kun miehellä on niin nuori vaimo…»
Effi punastui, koska ajatteli aivan samoin. Hän ei kumminkaan tahtonut sitä myöntää. »Innstetten on erittäin tunnollinen, tahtoo luullakseni pysytellä suosiossa ja suunnittelee tulevaisuuttaan; onhan Kessin vain eräs asemapaikka. Ja onhan lopulta niinkin laita, etten karkaa pois. Minä pysyn hänen omanaan. Kun mies on liian hellä… ja sitäpaitsi on ero iässä… niin ihmiset vain hymyilevät.»
»Niin tekevät, Effi. Mutta siitä ei saa välittää. Älä muuten virka siitä mitään, älä äidillekään. Siinä joutuu liian avaroille aloille.»
* * * * *
Tällaisia keskusteluja oli Effin kotona ollessa sattunut useita kertoja, mutta onneksi ne eivät olleet vaikuttaneet kauan jälkeenpäin. Samoin oli se hieman apea vaikutelma, jonka Effi oli kokenut kotiinsa Kessiniin palattuaan, sekin nopeasti haihtunut. Innstetten osoitti monin tavoin pientä huomaavaisuutta, ja kun tee oli juotu ja kaikki kaupungin asiat ja ilmenneet lemmenseikat oli mitä hilpeimmän mielialan vallitessa käsitelty, tarttui Effi hellästi hänen käsivarteensa jatkaakseen keskustelua hänen huoneessaan ja kuullakseen vielä muutamia juttuja Trippellistä, joka oli jälleen ollut vilkkaassa kirjeenvaihdossa Gieshüblerin kanssa ja nyt, kuten aina ennenkin sellaisissa tapauksissa, lisännyt milloinkaan tasoittamattoman tilinsä velkapuolta. Effi oli tämän keskustelun aikana erittäin hilpeä, tunsi itsensä nimenomaan nuoreksi rouvaksi ja oli iloinen päästessään epämääräiseksi ajaksi eroon Roswithasta, joka sijoitettiin palvelijoiden suojiin.
Seuraavana aamuna hän sanoi: »Sää on kaunis ja leuto, ja minä toivon Plantaašin puolella olevan kuistikon olevan vielä siinä kunnossa, että voimme nauttia siellä aamiaisemme. Huoneissamme saamme olla riittävän kauan; onhan Kessinin talvi tosiaankin neljä viikkoa liian pitkä.»
Innstetten oli aivan samaa mieltä. Se kuistikko, josta Effi oli puhunut ja jota olisi kenties oikeammin pitänyt nimittää teltaksi, oli järjestetty jo kesällä, neljä viikkoa ennen Effin Hohen-Cremmeniin lähtemistä. Siinä oli suuri puupermantoinen koroke, etualalta avoin, yläpuolella valtavan suuri ulkokaihdin ja vasemmalla ja oikealla leveät palttinauutimet, jotka liikkuivat renkaitten varassa rautatangoissaan. Se oli viehättävä olopaikka, ja kaikki kylpyvieraat, joiden kesän aikaan täytyi kulkea siitä ohi, olivat sitä ihailleet.
Effi istui keinutuolissa, siirsi kahvitarjotinta miehensä puoleen ja virkkoi: »Kuulehan, Geert, sinä voisit tänään toimia rakastettavana isäntänä; minä puolestani istun niin mukavasti tässä keinutuolissa, ettei tee ollenkaan mieleni nousta. Ponnistele siis parhaasi mukaan, ja jos olet oikein iloinen tulostani, niin minä kyllä asian sinulle korvaan.» Samalla hän veti valkoisen damastiliinan suoraksi ja laski siihen kätensä, johon Innstetten tarttui sitä suudellen.
»Kuinka olet oikeastaan tullut toimeen ilman minua?»
»Sangen huonosti, Effi.»
»Sinä vain sanot niin ja näytät alakuloiselta, mutta se ei sittenkään ole totta.»
»Mutta Effi…»
»Minä todistan sen sinulle. Jos olisit hiemankin kaivannut lastasi — itsestäni en tahdo mitään puhua, sillä mikä olenkaan minä sellaiselle korkealle herralle, joka on viettänyt monet vuodet nuorenamiehenä eikä ollenkaan kiirehtinyt…»
»Mitä sitten?»
»Niin, Geert, jos olisit tuntenut hiemankin kaipausta, et olisi jättänyt minua kuudeksi viikoksi ypöyksin Hohen-Cremmeniin. Minä istuin siellä kuin leskeksi jääneenä, ainoana seuranani Niemeyer ja Jahnke ja toisinaan Schwantikowilaiset. Rathenowista ei saapunut ketään — ikäänkuin olisivat minua pelänneet tai kuin olisin ollut heille liian vanha.»
»Kuinka puhutkaan, Effi! Tiedätkö, että olet pieni keimailija?»
»Jumalan kiitos, että niin sanot. Mitään parempaa ei nainen voikaan teille olla. Ja sinä et ole toisia parempi, vaikka olet olevinasi hyvinkin juhlallinen ja kunniallinen. Minä tiedän sen varsin hyvin, Geert… Oikeastaan sinä olet…»
»Mikä?»
»Jätän sen mieluummin sanomatta. Mutta minä tunnen sinut varsin hyvin; sinä olet oikeastaan, kuten Schwantikowin eno kerran sanoi, hellyyksien ihminen ja lemmentähden alla syntynyt, ja eno Belling oli aivan oikeassa niin sanoessaan. Sinä vain et tahdo sitä osoittaa ja ajattelet, ettei se sovi ja että virkauralla eteneminen joutuu siitä kärsimään. Osunko oikeaan?»
Innstetten nauroi. »Hieman oikeassa olet. Tiedätkö, Effi, sinä näytät minusta aivan muuttuneelta. Ennen Annikin syntymistä sinä olit lapsi. Mutta yhtäkkiä…»
»Mitä sitten?»
»Yhtäkkiä olet kuin vaihdettu. Mutta se sopii sinulle hyvin, minä pidän sinusta kovin, Effi. Tiedätkö mitä?»
»Mitä?»
»Sinussa on jotakin viettelevää.»
»Ah, ainokainen Geertini, tuo mitä sanoit, on kerrassaan suurenmoista; nyt mieleni vasta oikein keventyy… Anna minulle vielä puoli kuppia… Tiedätkö, että olen aina toivoellut itselleni sellaista. Meidän täytyy olla vietteleviä, muuten emme ole mitään…»
»Onko tuo omia ajatuksiasi?»
»Voisi olla omianikin. Mutta olen sen saanut Niemeyeriltä…»
»Niemeyeriltä! Taivaallinen isä, onpa siinä pastori. Ei, sellaisia ei ole täällä. Mutta kuinka hän johtui sellaista sanomaan? Sehän on kuin jonkun Don Juanin tai sydäntensärkijän lausuma.»
»Niin, kukapa tietää», nauroi Effi… »Mutta eikö tuolla tule Crampas? Ja rannalta. Eihän vain liene ollut kylpemässä? Syyskuun 27:nä päivänä…»
»Hän tekee usein sellaisia tekosia. Pelkkää kerskailuhalua.»
Crampas oli sillävälin ehtinyt aivan lähelle ja tervehti.
»Hyvää huomenta!» huusi hänelle Innstetten.
»Tännepäin, tänne!»
Crampas astui luo. Hän oli siviilipuvussa ja suuteli tuolissaan edelleenkin keinuvan Effin kättä. »Suokaa anteeksi, majuri, että minä toimin aivan huonosti emäntänä; mutta kuistikko ei ole mikään talo, ja kello yhdeksän aamulla ei oikeastaan ole mikään aika. Silloin ihminen paneutuu tavoista piittaamattomaksi tai, jos niin tahdotte, intiimiksi. Istukaahan nyt ja tehkää tiliä edesottamuksistanne. Hiuksistanne — toivoisin niitä olevan enemmän — näkee selvästi, että olette ollut kylpemässä.»
Crampas nyökkäsi.
»Anteeksiantamatonta», virkkoi Innstetten, puolittain vakavasti, puolittain leikillään. »Neljä viikkoa sitten näimme, miten kävi pankkiiri Heinersdorfin, joka hänkin otaksui meren ja suurenmoisten hyökylaineiden kunnioittavan häntä, miljoonanomistajaa. Jumalat ovat toisilleen kateellisia, ja Neptunus asettui muitta mutkitta vastustamaan Plutoa tai ainakin Heinersdorfia.»
Crampas nauroi. »Niin, miljoonanomistajaa! Parahin Innstetten, jos minä olisin siinä asemassa, en luultavasti olisi uskaltanut; vaikka näet sää onkin kaunis, vedessä on vain yhdeksän astetta. Mutta meikäläinen, jolla on miljoona takatekoa — sallittehan hieman kehuskella — meikäläinen voi uskaltaa niin menetellä pelkäämättä jumalten kateellisuutta. Sitäpaitsi; täytyy hakea lohdutusta siitä lausumasta, jonka mukaan 'ei voi veteen hukkua se, joka on hirttä varten syntynyt'.»
»Mutta hyvä majuri, ettehän tahdo puhua, tekisi mieli sanoa kaulaanne, tuollaista ylen proosallista. Tosin uskovat useat, että… tarkoitan sitä, mistä vastikään puhuitte… että sen ansaitsee jokainen, toinen suuremmassa, toinen vähemmässä määrässä. Mutta sittenkin, majuri… majurille…»
»… Se ei ole mikään tavanomainen kuolemantapa. Huomautuksenne myönnetään oikeaksi, armollinen rouva. Se ei ole tavanomainen eikä edes todennäköinenkään — siis pelkkä lainalauselma tai vieläkin oikeammin façon de parler. Ja kuitenkin on asiassa jotakin vilpittömästi tarkoitettua, kun sanon, ettei meri minulle mitään mahda. Uskon näet varmaan kuolevani oikean ja toivottavasti kunniallisen sotilaankuoleman. Se on lähinnä vain mustalaisen ennustusta, mutta sen kaiku kuuluu omassa mielessäni.»
Innstetten nauroi. »Se lienee vaikeata, Crampas, ellette aio lähteä suurturkin tai kiinalaisen lohikäärmeen palvelukseen. Siellä ne taistelevat parastaikaa. Täällä on historia, uskokaa minua, joutunut kolmeksikymmeneksi vuodeksi seisahduksiin, ja henkilön, joka tahtoo kuolla sotilaan kuoleman…»
»… Täytyy ensin tilata sota Bismarckilta. Tiedän, tiedän, Innstetten. Mutta sehän on teille helppo juttu. Nyt on syyskuun loppu; ruhtinas on jälleen Varzinissa viimeistään kymmenen viikon kuluttua, ja koska hän tuntee teihin kohdistuvaa likingia — kansanomaisempaa lausepartta en tahdo käyttää, jotten joudu suoraan pistolinsuunne eteen — niin varmaan voitte toimittaa vanhalle Vionvillen aikaiselle toverillenne hieman sotaa. Onhan ruhtinaskin vain ihminen, ja suostuttelu auttaa.»
Effi oli tuon keskustelun aikana pyöritellyt leipäpallosia, heitteli niitä kuin arpanappuloita ja asetteli niitä kuvioiksi, siten osoittaen, että halusi puheenaiheen vaihtuvan. Siitä huolimatta Innstetten näytti aikovan vastata Crampasin leikkisiin huomautuksiin, ja Effi päätti niin ollen mieluummin puuttua heti asiaan. »En voi käsittää, majuri, minkätähden kuolemanne pitäisi askarruttaa ajatuksiamme; onhan elämä meitä lähempänä ja sitäpaitsi paljoa vakavampi asia.»
Crampas nyökkäsi.
»On oikein, että myönnätte minun olevan oikeassa, Kuinka ihmisen on täällä elettävä? Se on toistaiseksi kysymyksenä, ja se kysymys on kaikkia muita tärkeämpi. Gieshübler on siitä minulle kirjoittanut, ja ellei olisi epähienoa ja itserakasta — siinä näet on kaikenlaista muutakin ohimennen mainittuna — näyttäisin kirjeen teille… Innstettenin ei tarvitse kirjettä lukea, hänellä ei ole taipumusta sellaiseen… käsiala oli muuten kuin taiteilijan piirtimen jälkeä ja lauseparret sellaiset kuin olisi Kessinin Vanhantorin varrella asustava ystävämme kasvatettu vanhassa ranskalaisessa hovissa. Se seikka, että hän on viallinen ja käyttää röyhelökauluksia, jollaisia ei enää ole kenelläkään muulla — ihmettelen vain, mistä hän löytää sellaisen silittäjättären — sopii mainiosti. Gieshübler siis kirjoitti minulle huvi-iltamista ja eräästä urakoitsijasta nimeltä Crampas. Nähkääs, majuri, se miellyttää minua enemmän kuin sotilaan kuolema, muusta puhumattakaan.»
»Samoin minua itseänikin. Ja talvikausi muodostuu varmaan kerrassaan loisteliaaksi, jos saamme luottaa siihen, että armollinen rouva meitä avustaa. Trippelli tulee…»
»Trippelli? Silloinhan minä olen tarpeeton.»
»Ettepä suinkaan, armollinen rouva. Trippelli ei voi laulaa sunnuntaista toiseen, se olisi liikaa hänelle ja meille; vaihtelu on elämän viehätys, siinä totuus, jota tosin tuntuu kumoavan jokainen onnellinen avioliitto.»
»Jos onnellisia avioliittoja on olemassa, minun liittoani lukuunottamatta…» sanoi Effi ojentaen kätensä Innstettenille.
»Siis vaihtelua», jatkoi Crampas. »Ja sen voittamiseksi meille ja huviseurallemme, jonka varapuheenjohtajana oleminen on nykyisin kunniakkaana velvollisuutenani, vaatii kaikkia taattuja voimia. Liittyessämme yhteen me varmaan saamme tämän koko loukon ylösalaisin kääntymään. Teatterikappaleet on jo valittu: Sota rauhan aikana, Monsieur Herkules, Wilbrandtin Nuoruudenrakkaus ja kenties Gensichenin Euphrosyne. Te olette Euphrosyne, minä vanha Goethe. Varmaan hämmästytte nähdessänne, kuinka hyvin minä trageeraan vanhaa runoruhtinasta… jos 'trageerata' on oikea sana.»
»Epäilemättä. Olenhan minä alkemistisen salakirjeenvaihtajani tiedonannoista jo havainnut, että olette kaiken muun hyvän ohella vielä runoilijakin, kun niikseen sattuu. Aluksi ihmettelin…»
»Koska minä en ollut mielestänne sen näköinen.»
»Niin. Mutta saatuani tietää, että uiskentelette yhdeksän asteen vedessä, olen muuttanut mieltäni… yhdeksänasteinen Itämeri, se on toista kuin Kastajan lähde…»
»Jonka lämpösuhteet ovat tuntemattomat.»
»Eivät minulle; ainakaan ei kukaan tule väittämään minua vastaan. Mutta nytpä täytyy tästä nousta. Tuolla tulee Roswitha tuoden Pikku-Annia.»
Hän nousi nopeasti, astui Roswithan luo, otti lapsen hänen käsivarreltaan ja nosti sen korkealle ylpeänä ja onnellisena.