Sellainen oli ollut Effin ensimmäinen Kessinissä viettämä päivä. Innstetten antoi hänelle vielä puoli viikkoa aikaa erinäisten Hohen-Cremmeniin lähetettävien kirjeiden sepittämistä varten — äidille, Huldalle ja kaksosille; mutta sitten olivat alkaneet vierailut, joille usein lähdettiin suljetuissa vaunuissa (satoi näet juuri niin uutterasti, että sellainen säännöttömyys kävi päinsä). Siitä suoriuduttua tuli maalaisaatelin vuoro. Se vaati enemmän aikaa, sillä suurten etäisyyksien vuoksi voitiin suorittaa ainoastaan yksi vierailu päivässä. Ensinnä käytiin Rothenmoorissa Borckein luona, sitten Morgnitzissa, Dabergotzissa ja Kroschentinissä, missä oltiin Ahlemannien, Jatzkowien ja Grasenabbien vieraina. Sitten seurasi vielä pari muuta, niiden joukossa Papenhagenin vanha parooni von Güldenklee. Effin saama vaikutelma oli kaikkialla sama: keskinkertaisia ihmisiä, enimmälti epäilyttävän ystävällisiä, jotka muka Bismarckista ja kruununprinsessasta puhuessaan oikeastaan vain tutkivat Effin vaatetusta, jonka toiset havaitsivat liian vaateliaaksi niin nuorelle naiselle, toiset taas liian vähässä määrin säädylliseksi hänen asemassaan olevalle naishenkilölle. Kaikessa havaittiin Berlinin koulun vaikutusta: vaistoa ulkonaiselle ja merkillistä hämmennystä ja epävarmuutta, kun tulivat esille suuret kysymykset. Borckein luona Rothenmoorissa ja samoin Morgnitzin ja Dabergotzin perheissä hänet huomattiin »ratsionalismia potevaksi», ja Kroschentinin Grasenabbien luona hänet selitettiin kerrassaan »ateistiksi». Vanha rouva von Grasenabb, joka oli kotoisin Etelä-Saksasta (syntyjään Stiefel von Stiefelstein), oli tosin tehnyt heikon yrityksen pelastaakseen Effin ainakin deismille, mutta Sidonie von Grasenabb, kolmenviidettä vuoden ikäinen vanhaneito, oli puuttunut karusti puheeseen: »Minä vakuutan sinulle, äiti, kerta kaikkiaan ateisti, ei tuumaakaan vähempää, ja sillä hyvä.» Vanha rouva, joka pelkäsi tytärtänsä, oli silloin viisaasti vaiennut.
Koko kiertoretki oli kestänyt suunnilleen kaksi viikkoa, ja kun viimeiseltä vierailulta palattiin, myöhäisenä iltahetkenä, oli joulukuun toinen päivä. Tämä viimeinen vierailuretki oli tehty Papenhageniin Güldenkleen luo, ja siinä tilaisuudessa Innstetten ei ollut voinut väistää kohtaloansa: hänen oli täytynyt puhua politiikasta vanhan Güldenkleen kanssa. »Niin, parahin piirineuvos, kun ajattelee, kuinka ajat ovat muuttuneet! Ihmisikää aikaisemmin, tai suunnilleen silloin, oli myöskin joulukuun toinen päivä, ja kelpo Louis ja Napoleonin-serkku — jos hän se oli eikä polveutunut jostakin aivan toisaalta — paukutteli raehauleilla Parisin roskaväkeä. No, se hänelle annettakoon anteeksi, siihen työhön hän oli oikea mies, ja minä puolestani kannatan periaatetta: 'Jokaisen olo on täsmälleen niin hyvä tai huono kuin hän ansaitsee'. Mutta että hän sittemmin menetti kaiken arvostelukykynsä ja aikoi vuonna 70 käydä muitta mutkitta meidän kimppuun, se oli, mitä sanonkaan, se oli hävytöntä. Saipa hän siitä veronsa. Vanha Herramme tuolla ylhäällä ei anna itseänsä pilkata, hän on meidän puolellamme.»
»Niin», sanoi Innstetten, joka oli kyllin älykäs näennäisen vakavasti käsitelläkseen sellaisiakin poroporvarillisia väitteitä. »Saarbrückenin sankari ja valloittaja ei oikein tietänyt, mitä teki. Mutta ette saa tuomita liian ankarasti häntä itseänsä. Kukapa onkaan ehdoton käskijä talossaan? Ei kukaan. Minäkin varustaudun jo laskemaan hallitusohjakset toisiin käsiin, ja Louis Napoleon, niin, hän oli kuin vahakappale katolisen tai paremmin sanoen jesuiittamaisen vaimonsa käsissä.»
»Vahakappale vaimonsa käsissä, ja vaimo teki hänelle sitten pitkän nenän. Epäilemättä, Innstetten, se hän oli. Mutta ettehän tahdo siten pelastaa tuota nukkea? Hän on tuomittu ja pysyy tuomittuna. Sinänsä ei muuten ole vielä ollenkaan todistettu», ja hänen niin sanoessaan hänen katseensa etsi pelokkaasti oman aviosiipan silmiä, »eikö naisvaltikka voi olla eduksikin, kunhan on nainen sen mukainen. Mutta mikä oli se nainen? Hän ei ollut mikään nainen, vaan parhaassa tapauksessa daami, ja siten on kaikki sanottu; 'daamissa' tuntuu jo melkein aina sivumaku. Tuo Eugenie, jonka suhteesta juutalaiseen pankkiiriin mielelläni olen mitään mainitsematta, koska vihaan hyveenkopeutta, oli jossakin määrin kotoisin café chantant'ista, ja jos se kaupunki, jossa hän eli, oli Babel, niin hän oli Babelin nainen. En voi lausua ajatustani selvemmin, koska tiedän», tässä hän kumarsi Effille, »mitä olen velkaa saksalaisille naisille. Anteeksi, armollisin, että olen ollenkaan kosketellut näitä asioita teidän kuultenne.»
Niin oli keskustelu jatkunut, kun oli sitä ennen puhuttu vaaleista, rapsista ja muusta, ja nyt istuivat Innstetten ja Effi jälleen kotona jutellen vielä puolisen tuntia. Molemmat palvelijattaret olivat jo makuulla, sillä oli kohta puoliyö.
Innstetten asteli edestakaisin lyhyessä kotinutussa ja safiaanikengissä; Effi oli vielä vierailupuvussaan, viuhka ja käsineet lepäsivät hänen vieressään.
»Niin», sanoi Innstetten keskeyttäen kävelynsä, »tätä päivää meidän oikeastaan pitäisi juhlia, mutta en vielä tiedä miten. Tuleeko minun soittaa sinulle voittomarssi tai keinuttaa haikalaa tai kantaa sinut riemukulussa läpi eteisen? Jotakin täytyy tapahtua, sillä tiedäthän, että tänään suoritimme viimeisen vierailumme.»
»Jumalan kiitos», virkkoi Effi. »Mutta se tunne, että nyt olemme rauhassa, on luullakseni meille riittävä juhla. Vain suutelon voisit minulle antaa. Mutta sitä et ajattelekaan. Koko matkalla et kajonnutkaan, kylmä kuin lumiukko. Ja aina vain sikari suussa.»
»Annahan olla, minä kyllä parannan itseni, tahdon vain toistaiseksi tietää, kuinka on tämän koko seurustelukysymyksen laita. Tunnetko vetoa toisen tai toisen puoleen? Ovatko Borcket voittaneet Grasenabbit vai päinvastoin, vai onko vanha Güldenklee sinun mieleisesi? Se, mitä hän Eugeniestä sanoi, vaikutti erittäin jalolta ja puhtaalta.»
»Kas vaan, herra von Innstetten osaa olla ivallinenkin! Minä opin tuntemaan sinut ihan uudelta taholta.»
»Ja ellei aatelimme kelpaa», jatkoi Innstetten häiriytymättä, »niin kuinka on laita Kessinin arvohenkilöiden? Mitä arvelet seuraelämästä? Siitähän lopultakin kaikki riippuu? Minä näin sinun hiljattain juttelevan reserviluutnantti-tuomarimme kanssa, sievän miehen, joka kenties kelpaisi, kunhan hän vihdoinkin pääsisi vapautumaan siitä luulosta, että Le Bourget tuli valloitetuksi takaisin sen nojalla, että hän ilmaantui rintaman sivustalle. Ja hänen rouvansa! Häntä pidetään Kessinin parhaana bostoninpelaajana, ja hänellä on kauneimmat pelimerkit. Siis vielä kerran, Effi, kuinka tulee olemaan laita Kessinissä? Voinetko tänne eläytyä? Tulletko kansanomaiseksi ja takaat minulle enemmistön, kun tahdon päästä valtiopäiville? Vai puollatko erakkuutta, erottumista kessiniläisistä, sekä kaupunkilaisista että maalaisista?»
»Luultavasti valitsen erakkuuden, ellei Mustanmiehen apteekki tempaa minua ulos. Sidonie tosin tulee ajattelemaan minua vieläkin ankarammin, mutta ei auta; tämä taistelu on taisteltava. Minun tukeni ja turvani on Gieshübler. Kuulostaa kenties hieman naurettavalta, mutta hän on tosiaankin ainoa, jonka kanssa täällä voi kunnollisesti keskustella, ainoa oikea ihminen.»
»Niin onkin», sanoi Innstetten. »Sinä osaat hyvin valita.»
»Olisitko sinä minun, ellei olisi niin laita?» virkkoi Effi painautuen hänen käsipuoleensa.
* * * * *
Tämä tapahtui joulukuun toisena päivänä. Viikkoa myöhemmin Bismarck oli Varzinissa, ja nyt tiesi Innstetten, että hänen rauhalliset päivänsä olivat olleet ja menneet jouluun asti, kenties kauemmaksikin. Ruhtinas piti hänestä erikoisesti Versaillesin ajoilta asti ja kutsui hänet usein päivällisille, kun hänellä oli vieraita, mutta myöskin yksinään, sillä nuorekas, yhtä ryhdikäs kuin älykäskin piirineuvos oli yhtä hyvin ruhtinattarenkin suosiossa.
Joulukuun neljäntenätoista saapui ensimmäinen kutsu. Oli satanut lunta, joten Innstetten aikoi ajaa reessä kaksituntisen matkan asemalle, josta oli vielä tunnin rautatiematka. »Älä huoli minua odottaa, Effi. En voi saapua takaisin ennen keskiyötä; todennäköisesti tulen vasta kahden aikaan tai myöhemminkin. En kumminkaan sinua häiritse. Voi hyvin, ja näkemiin huomenna aamulla.» Niin hän istuutui rekeen, ja isabellaväriset juoksijat kiitivät läpi kaupungin ja sitten maaseudulle kohti rautatieasemaa.
Tämä oli ensimmäinen pitkä ero, melkein kaksitoista tuntia kestävä. Effi rukka! Kuinka hän saisikaan illan kulumaan? Oli vaarallista mennä varhain makuulle, koska hän silloin heräsi varhain, ei voinut enää päästä uneen ja kuunteli kaikkea. Ei, ensin oikein väsyneeksi ja sitten sikeään uneen, se oli parasta. Hän kirjoitti kirjeen äidilleen ja lähti sitten rouva Krusen luo, jonka mielisairas tila — hän piti usein myöhään yöhön sylissään mustaa kanaa — herätti Effissä osanottoa. Hänen siten ilmaisemaansa ystävällisyyteen ei kumminkaan millään tavoin vastannut ylen kuumassa pirtissä istuva ja hiljaa ajatustaan hautova nainen. Huomatessaan, että hänen käyntinsä tuntui pirtissä pikemmin häiritsevältä kuin ilahduttavalta asialta, Effi poistui tiedustellen vain, tahtoiko sairas saada jotakin. Mutta hän torjui kaikki tarjoukset.
Sillävälin oli tullut ilta, ja lamppu oli jo sytytetty. Effi asettui huoneensa ikkunan luo ja katseli ulos metsikköön, jonka oksilla lepäsi kimmeltelevä lumi. Näkymö otti hänet kerrassaan valtoihinsa, joten hän ei välittänyt siitä, mitä tapahtui huoneessa hänen takanansa. Käännyttyään jälleen taakseen katsomaan hän huomasi Friedrichin hiljaa asettaneen sohvapöydälle tarjottimen ja lautaset. »Ah, niin, iltanen… Täytyneepä istua syömään.» Mutta ruoka ei tahtonut maittaa, ja niin hän jälleen nousi ja luki vielä kerran äidille kirjoittamansa kirjeen. Jos hänet oli jo aikaisemmin vallannut yksinäisyyden tunne, niin nyt kaksin verroin. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisivat astuneet huoneeseen Jahnken pellavapäät tai vaikka vain Hulda. Viimeksimainittu tosin oli aina liikatunteellinen, ja häntä askarruttivat enimmälti hänen omat voittonsa; mutta olivatpa nuo voitot kuinka epäiltäviä ja kiistanalaisia tahansa, Effi olisi sittenkin mielellään kuullut niistä nyt kerrottavan. Vihdoin hän avasi flyygelin soittaakseen jotakin; mutta se ei luonnistunut. »Ei, siitä minä muutun ihan synkkämieliseksi; mieluummin luen.» Hän alkoi etsiä jotakin kirjaa. Ensimmäinen hänen käsiinsä osunut oli paksu punainen matkakäsikirja, mahdollisesti Innstettenin luutnanttiajoilta. »Niin, sitäpä minä luenkin; ei ole mitään rauhoittavampaa kuin sellaiset kirjat. Vaarallisia ovat vain kartat; mutta sen silmäjauheen, jota vihaan, minä kyllä vältän.» Niin hän avasi onnen kaupalla: s. 153. Viereisestä huoneesta kuului kellon tikitys, ja ulkona haukahteli Rollo, joka oli pimeän tultua lähtenyt suojastaan ja asettunut tänä iltana, kuten ainakin, makuuhuoneen edessä olevalle isolle punotulle matolle. Sen läheisyyden tietoisuus lievensi yksinäisyyden tunnetta, Effi saavutti melkein jonkinlaista tunnelmaa ja alkoi viipymättä lukea. Hänen avaamallaan sivulla oli puheena »Eremitage», tunnettu rajakreivin huvilinna Bayreuthin läheisyydessä; tuo houkutteli lukijaa — Bayreuth, Richard Wagner — ja niin hän luki eteenpäin: »Eremitagen kuvien joukosta mainitsemme vielä erään, joka ei vetoa mielenkiintoon kauneudellaan, mutta kylläkin iällään sekä esittämänsä henkilön vuoksi. Se on tummunut naisen muotokuva, pää pieni, kasvojenpiirteet karut, hieman kaameat, ja kaulassa röyhelö, joka näyttää päätä kannattavan. Toiset arvelevat, että hän on joku vanha rajakreivitär viidennentoista vuosisadan lopulta, toiset ovat sitä mieltä, että hän on kreivitär Orlamünde; mutta siinä suhteessa ovat kaikki yksimieliset, että kuva esittää sitä naishenkilöä, joka on myöhemmin saavuttanut hohenzollerien historiassa eräänlaista kuuluisuutta 'valkoisen naisen' nimellä.»
»Osuinpa oikeaan», virkkoi Effi laskien kirjan kädestään; »haluan säästää hermojani, ja ensimmäisenä sattuu käsiini kertomus 'valkoisesta naisesta', jota olen pelännyt niin kauan kuin ajatella voin. Mutta koska kammo kerran on jo olemassa, niin luenpahan loppuun.»
Hän avasi jälleen kirjan ja luki: »… Juuri tämä vanha muotokuva (jonka esittämä henkilö näyttelee erikoista osaa hohenzollerien sukuhistoriassa), näyttelee kuvana eräänlaista osaa Eremitage-linnan erikoishistoriassa, ja tämä seikka johtunee siitä, että se on kiinnitetty vieraalta silmältä salattuun tapettioveen, jonka takana ovat pohjakerroksesta ylös johtavat portaat. Kerrotaan, että kun Napoleon vietti täällä yötä, 'valkoinen nainen' oli astunut kehyksestään ja liikkunut hänen vuodettaan kohti. Keisari oli kavahtanut kauhistuneena istualleen, huutanut adjutanttiansa ja puhunut aina elämänsä loppuun asti suuttuneena tuosta kirotusta linnasta (maudit château).»
»Minun täytyy luopua yrityksestäni päästä rauhoittumaan tämän luettavan avulla», sanoi Effi. »Jos luen lisää, joudun varmaan kellariholviin, josta paholainen on ratsastanut tiehensä viinitynnörin selässä. Saksassa on luullakseni paljon sellaista, ja matkaoppaaseen täytyy tietenkin koota kaikki. Niinpä suljenkin mieluummin silmäni ja yritän parhaani mukaan muistella häitteni aattojuhlaa. Kaksoset eivät kyenneet kyyneliltään jatkamaan esitystänsä, ja serkku Briest väitti juhlallisesti, kaikkien silmäillessä toisiaan hämillään, että sellaiset kyynelet avaavat ihmiselle paratiisin. Hän oli tosiaankin ihastuttava ja aivan ylen veitikkamainen… Entä minä? Ja juuri täällä. Ah, enhän minä kelpaa ollenkaan suuren maailman naiseksi. Äiti olisi tänne sopinut, hän olisi määrännyt asiain sävyn, kuten piirineuvoksettaren sopii, ja Sidonie Grasenabb olisi ollut ihan nöyrä hänen edessään eikä olisi liikoja huolehtinut hänen uskostaan tai uskon puutteestaan. Minä sitävastoin… minä olen lapsi ja tulen luultavasti lapsena pysymään. Kerran kuulin sanottavan, että se on onni. En kumminkaan tiedä, liekö tuo totta. Täytyyhän ihmisen sentään aina sopia siihen, miksi hänet kerran on asetettu.»
Samassa tuli Friedrich pöytää korjaamaan.
»Onko jo myöhäkin, Friedrich?»
»Käy yhdeksää, armollinen rouva.»
»Sitä kelpaa kuulla. Lähettäkää Johanna luokseni.»
* * * * *
»Armollinen rouva on suvainnut käskeä.»
»Niin, Johanna. Minä aion mennä nukkumaan. On oikeastaan varhaista. Mutta olen kovin yksinäni. Viekää tuo kirje postilaatikkoon, ja kun ehditte takaisin, niin sittenpä jo lieneekin aika. Ja vaikka ei olisikaan.»
Effi otti lampun ja lähti makuusuojaansa. Aivan oikein, kaislamatolla makasi Rollo. Nähdessään Effin tulevan se nousi päästääkseen hänet kulkemaan ja sipaisi korvallaan hänen kättänsä. Sitten se jälleen paneutui pitkäkseen.
Johanna oli sillävälin lähtenyt viemään kirjettä viraston postilaatikkoon. Hän ei ollut pitänyt erikoista kiirettä, vaan oli alkanut keskustella rouva Paaschenin, vahtimestarin vaimon kanssa. Tietenkin nuoresta rouvasta.
»Millainen hän sitten on?» kysyi rouva Paaschen.
»Erittäin nuori hän on.»
»Se ei ole mikään onnettomuus, pikemmin päinvastoin. Nuoret — ja se juuri onkin hyvä — seisovat alinomaa vain kuvastimen edessä ja nykivät ja asettelevat paljoakaan näkemättä tai kuulematta, eivät ole vielä sellaiset, että aina laskevat kynttiläntynkiä eivätkä salli toisen saada suuteloa, koska eivät itse enää sitä saa.»
»Niin», virkkoi Johanna, »sellainen oli minun edellinen rouvani ja ihan suotta. Mutta meidän armomme ei ole ollenkaan sellainen.»
»Onko herra hyvinkin hellä?»
»Erinomaisen hellä. Kuten ajatella voitte.»
»Mutta että hän jättää hänet yksin…»
»Parahin rouva Paaschen, älkää unohtako… ruhtinas. Ja onhan hän sitäpaitsi piirineuvos. Ja pyrkii kenties vielä korkeammallekin.»
»Epäilemättä. Ja tulee pääsemäänkin. Hänessä on sellaista kurssia. Sitä sanoo aina Paaschenkin, joka tuntee ihmiset.»
Käynti virastorakennuksessa oli vienyt suunnilleen neljännestunnin, ja kun Johanna palasi, istui Effi jo kuvastimen edessä odottamassa.
»Te viivyitte kauan, Johanna.»
»Niin, armollinen rouva… Armollinen rouva suonee anteeksi… Tapasin rouva Paaschenin ja viivähdin vähän aikaa. Täällä on kovin hiljaista. On aivan iloinen tavatessaan ihmisen, jonka kanssa voi hieman keskustella. Christel on erittäin hyvä ihminen, mutta hän ei puhu, ja Friedrich on uninen ja varovainenkin eikä tahdo kunnolla mitään sanoa. Ihmisen täytyy luonnollisesti osata olla vaitikin, ja Paaschen, joka on ylen utelias, ei oikeastaan ole laisinkaan minun mieleiseni, mutta hupaisaa on sentään, kun joskus jotakin kuulee ja näkee.»
Effi huokasi. »Niin, Johanna, se onkin parasta…»
»Armollisen rouvan hiukset ovat erittäin kauniit, pitkät ja silkinhienot.»
»Niin, ne ovat erittäin hienoiset. Mutta se ei ole hyvä, Johanna.
Millaiset hiukset, sellainen luonne.»
»Epäilemättä, armollinen rouva. Onhan pehmeä luonne parempi kuin kova.
Minun hiukseni ovat myös pehmeät.»
»Niin ovat, Johanna. Ja sitäpaitsi vaaleat. Sellaisista miehet eniten pitävät.»
»Ah, se asia on hyvin erilainen, armollinen rouva. Onhan paljon sellaisiakin, jotka pitävät mustista.»
»Onpa kyllä», nauroi Effi, »minäkin olen sen jo huomannut. Asia johtunee jostakin aivan muusta. Mutta niillä, jotka ovat vaaleatukkaiset, on aina vaalea hipiäkin, niin teilläkin, Johanna, ja tahtoisinpa panna itseni vedon pantiksi, että teitä paljon ahdistellaan. Minä olen vielä sangen nuori, mutta sen tiedän sentään minäkin. Sitäpaitsi minulla on ystävätär, hänkin vaalea, ihan pellavanvaalea tukka, vielä vaaleampi kuin teillä, papin tytär…»
»Niinpä kyllä…»
»Mitä tarkoitattekaan sanoessanne 'niinpä kyllä', Johanna? Tuohan kuulostaa kerrassaan vihjailevalta ja omituiselta; eihän teillä voi olla mitään papin tyttäriä vastaan… Hän oli erittäin sievä tyttö, ja upseerimmekin — meillä näet oli upseereja, vieläpä lisäksi punaisia husaareja — olivat aina sitä mieltä. Sitäpaitsi hän ymmärsi hyvin pukuasiat — musta samettimiehusta ja siinä kukka, ruusu tai heliotrooppikin — ja kunhan silmät eivät olisi olleet niin ulkonevat… ah, teidän olisi pitänyt nähdä ne, Johanna, ainakin noin suuret, (Effi venytti nauraen oikeata silmäluontansa), niin hän olisi ollut kerrassaan kaunotar. Hänen nimensä oli Hulda, Hulda Niemeyer, ja me emme olleet edes erikoisen läheiset ystävät; mutta jos hän olisi nyt täällä ja istuisi tuossa, pienen sohvan kulmassa, juttelisin hänen kanssaan puoleenyöhön saakka tai kauemminkin. Minä ikävöin kovin ja…» hän veti Johannan pään ihan lähelle »… pelkään.»
»Ah, se asia kyllä paranee, armollinen rouva, niin on ollut meidän kaikkien laita.»
»Teidän kaikkien laita? Mitä se merkitsee, Johanna?»
»… Ja jos armollinen rouva tosiaankin kovin pelkää, niin voinhan asettaa tänne yösijani. Otan olkimaton ja kumoan tuolin, jotta pääni saa tukea, ja sitten nukun täällä huomisaamuun tai kunnes armollinen herra on palannut.»
»Hän ei tule minua häiritsemään. Hän lupasi sen nimenomaan.»
»Tai istuudun vain sohvannurkkaan.»
»Niin, se kenties kävisi päinsä. Mutta ei, sekään ei käy. Herra ei saa tietää, että olen peloissani, hän ei pidä siitä. Hän tahtoo minun olevan urhoollisen ja päättäväisen, kuten hän itse. Ja sitä minä en voi; olen ollut aina hieman vauhko… Mutta ymmärränhän hyvin, että täytyy hillitä itseänsä ja yleensäkin tehdä hänen mielikseen sellaisissa asioissa… Ja onhan minulla Rollo. Se makaa oven edessä.» Johanna nyökkäsi jokaiseen sanaan ja sytytti sitten Effin yöpöydällä palavan kynttilän. Sitten hän otti lampun. »Käskeekö armollinen rouva vielä jotakin?»
»En, Johanna. Ovatko ikkunaluukut hyvin suljetut?»
»Vain kiinni, armollinen rouva. On muuten kovin pimeätä ja ummehtunutta.»
»Hyvä, hyvä.»
Sitten Johanna poistui; Effi meni vuoteeseensa ja kietoutui peitteisiin.
Hän jätti kynttilän palamaan, koska ei aikonut heti nukkua, vaan tahtoi nyt palauttaa mieleensä häämatkaansa samoinkuin oli aikaisemmin muistellut häiden aattoiltaa ja antaa kaiken liikkua sisäisen katseensa ohi. Mutta kävi toisin kuin hän oli ajatellut, ja kun hän oli ehtinyt Veronaan ja etsi Julia Capuletin taloa, hänen silmänsä jo painuivat kiinni. Pienessä hopeisessa kynttilänjalassa palava kynttiläntynkä lyheni vähitellen, leimahti vielä kerran ja sammui.
Effi nukkui vähän aikaa aivan sikeästi. Mutta yhtäkkiä hän kavahti ääneen huutaen hereille, kuullen vielä oman huutonsa ja Rollon haukahduksen — »vau-vau» kajahti kautta eteissuojan, kumeasti ja melkein pelokkaasti. Hänestä tuntui kuin sydän olisi seisahtunut; hän ei kyennyt huutamaan, ja samassa huiskahti jotakin hänen ohitsensa, ja eteiseen johtava ovi avautui. Mutta tämä äärimmäisen hädän hetki oli samalla vapahduksen tuokio, koska näet ei tullutkaan mitään kauheata, vaan tuli Rollo, joka etsi kuonollaan hänen kättään ja sen löydettyään paneutui hänen vuoteensa eteen levitetylle matolle. Effi puolestaan oli kolmeen kertaan painanut soittokellon nastaa, ja eipä kulunut puolta minuuttia, kun jo ilmaantui Johanna, paljain jaloin, hame käsivarrella ja iso ruudukas huivi pään ja hartiain yli heitettynä.
»Jumalan kiitos, Johanna, että tulitte.»
»Mitä olikaan, armollinen rouva? Armollinen rouva on uneksinut.»
»Niin, minä olen uneksinut. Jotakin sellaista sen täytyi olla… mutta oli siinä varmaan jotakin muutakin.»
»Mitä sitten, armollinen rouva?»
»Minä nukuin ihan sikeästi ja yhtäkkiä kavahdin hereille ja huusin… se oli kenties painajainen… se on meidän suvussamme, isääni se myös vaivaa, ja hän pelottaa sillä meitä, ja vain äiti sanoo aina, että hänen tulisi hieman hillitä itseänsä; mutta helppo on niin sanoa… minä kavahdin hereille ja huusin, ja kun katsahdin taakseni, niin hyvin kuin se kävi päinsä pimeässä, väikähti jotakin vuoteeni ohi, juuri siinä, missä nyt seisotte, Johanna, ja samassa se oli tiessään. Ja kun oikein ajattelen, mikä se oli…»
»Mikä se olikaan, armollinen rouva?»
»Ja kun oikein ajattelen… en osaa sitä sanoa… mutta luulen, että se oli kiinalainen.»
»Yläkerran kiinalainenko?» ja Johanna yritti nauraa, »pieni kiinalaisemme, jonka olemme liimanneet tuolin selustaan, Christel ja minä. Ah, armollinen rouva on nähnyt unta, ja jos olittekin jo valveilla, niin kaikki oli kuitenkin vain unennäköä.»
»Tekisi mieleni niin uskoa. Mutta ihan samana hetkenä alkoi Rollo ulkona haukkua; sekin siis näki jotakin, ja sitten lennähti ovi auki, ja kelpo koira syöksähti luokseni, ikäänkuin olisi tullut minua pelastamaan. Ah, rakas Johanna, se oli kauheata. Ja minä olen niin yksin ja niin nuori. Kunpa minulla olisi täällä joku, jonka luona voisin itkeä. Mutta minä olen ylen kaukana kotoa… Ah, kaukana kotoa…»
»Herra voi palata milloin tahansa.»
»Ei, hänen ei pidä tulla; hänen ei pidä nähdä minua tällaisena. Hän kenties minulle nauraisi, ja sitä minä en voisi antaa hänelle anteeksi. Se näet oli kauheata, Johanna… Teidän pitää nyt jäädä tänne… Mutta antakaa Christelin nukkua ja samoin Friedrichin. Kenenkään ei pidä saada siitä tietoa.»
»Tai kenties voin noutaa rouva Krusen; hän ei nuku, vaan istuu kaiken yötä.»
»Ei, ei, hän on itse sitä lajia. Se mustan kanan piteleminen on samaa lajia; hän ei saa tulla. Ei, Johanna, te jäätte tänne yksin. Ja kuinka hyvä, että olette vain vetänyt ikkunaluukut kiinni. Työntäkää ne auki, oikein äänekkäästi, jotta kuulen inhimillisen äänen, jonkin inhimillisen äänen… minun täytyy nimittää sitä niin, vaikka se kuulostaakin omituiselta… ja avatkaa sitten hieman ikkunaa, jotta saan ilmaa ja valoa.»
Johanna teki kuten käskettiin, ja Effi vaipui takaisin pielukselleen ja kohta senjälkeen unenhorrokseen.
Innstetten oli palannut Varzinista vasta kuuden aikaan aamulla ja oli Rollon hyväilyt torjuen vetäytynyt mahdollisimman hiljaa omaan huoneeseensa. Hän asettui levolle niin mukavasti kuin voi ja salli Friedrichin vain tuoda matkapeitteen. »Herätä minut yhdeksän aikaan!» Niin olikin tapahtunut. Hän nousi nopeasti ja sanoi: »Tuo aamiainen!»
»Armollinen rouva vielä nukkuu.»
»Mutta onhan jo myöhä. Onko jotakin tapahtunut?»
»En tiedä; tiedän vain, että Johannan on täytynyt nukkua yönsä armollisen rouvan huoneessa.»
»Lähetä siis Johanna tänne!»
Johanna tuli. Hänen hipiänsä oli yhtä rusottava kuin ainakin, joten hän ei näyttänyt erikoisesti huolestuneen yön tapahtumista.
»Mitä on tapahtunut? Friedrich sanoo jotakin sattuneen ja kertoo teidän nukkuneen armollisen rouvan luona.»
»Niin, herra parooni. Armollinen rouva soitti kolme kertaa nopeasti peräkkäin, joten heti ajattelin sen jotakin merkitsevän. Ja niin olikin laita. Hän oli kaiketi uneksinut tai kenties se oli se muu.»
»Mikä muu?»
»Ah, tietäähän sen armollinen herra.»
»Minä en tiedä mitään. Joka tapauksessa on siitä tehtävä loppu. Ja missä tilassa tapasitte rouvan?»
»Hän oli kuin suunniltaan ja piteli kiinteästi kaulahihnasta Rolloa, joka seisoi armollisen rouvan vuoteen vieressä. Ja koira oli sekin peloissaan.»
»Entä mitä hän oli uneksinut, tai olkoon menneeksi: mitä hän oli kuullut tai nähnyt? Mitä hän sanoi?»
»Hän sanoi sen hiipineen ihan hänen ohitseen.»
»Minkä? Kenen?»
»Sen tuolta yläkerrasta. Salista tai pienestä kamarista.»
»Mielettömyyttä, sanon minä. Yhä uudelleen samaa typerää lorua; en tahdo enää kuulla siitä puhuttavankaan. Ja sitten te jäitte rouvan luo?»
»Niin, armollinen herra. Tein itselleni makuusijan ihan lähelle häntä,
Ja minun täytyi pitää häntä kädestä, ja sitten hän nukahti.»
»Nukkuuko hän vieläkin?»
»Ihan sikeästi.»
»Se huolestuttaa minua, Johanna. Ihminen voi nukkua itsensä terveeksi, mutta yhtä hyvin sairaaksikin. Meidän täytyy herättää hänet, tietenkin varovasti, jottei hän jälleen säikähdä. Friedrichin ei pidä tuoda aamiaista, minä odotan, kunnes rouva tulee. Menetelkää varovasti.»
* * * * *
Puoli tuntia myöhemmin tuli Effi. Hän näytti viehättävältä, oli ihan kalpea ja nojasi Johannaan. Mutta Innstettenin nähdessään hän syöksyi hänen luokseen ja syleili ja suuteli häntä. Samalla virtasivat kyynelet pitkin hänen poskiansa. »Ah, Geert, Jumalan kiitos, että olet kotona. Nyt on kaikki jälleen hyvin. Et saa enää lähteä, et saa jättää minua yksin.»
»Rakas Effi… jättäkää siihen, Friedrich, minä järjestän sen itse… rakas Effi, enhän jätä sinua yksin välinpitämättömyyden tai päähänpiston vuoksi, vaan pakosta; minulla ei ole valitsemisen varaa, olen palveluksessa oleva mies, en voi sanoa ruhtinaalle enkä ruhtinattarellekaan: Teidän korkeutenne, en voi tulla, vaimoni on yksinään tai vaimoni pelkää. Jos niin sanoisin, joutuisimme verrattain naurettavaan valoon, minä epäilemättä ja samoin sinäkin. Mutta juohan ensin kuppi kahvia.»
Effi joi ja vilkastui siitä ilmeisesti. Sitten hän jälleen tarttui miehensä käteen ja sanoi: »Olkoon niinkuin sanot; minä ymmärrän, ettei se käy päinsä. Ja tahdommehan me sitäpaitsi päästä ylenemäänkin. Sanon me, sillä minä toivoelen sitä oikeastaan kiihkeämmin kuin sinä…»
»Sellaisia ovat kaikki naiset», nauroi Innstetten.
»Asia on siis päätetty; sinä noudatat kutsuja kuten tähänkin asti, ja minä jään tänne odottelemaan 'korkeata herraani', johtuen siitä ajattelemaan Huldaa syreenipuun alla. Kuinka hän voinee?»
»Huldan laiset naiset voivat aina hyvin. Mutta mitä aioit vielä sanoa?»
»Aioin sanoa, että jään tänne, yksinänikin, jos se on välttämätöntä. Mutta en tähän taloon. Vaihdetaan asuntoa. Vallin luona on kauniita taloja, eräs konsuli Martensin ja konsuli Grützmacherin välissä ja eräs torin varrella, Gieshübleriä vastapäätä; miksi emme voi asua siellä? Minkätähden juuri täällä? Vierailevilta ystäviltä ja sukulaisilta olen usein kuullut, että Berlinissä perheet muuttavat pianonsoiton tai torakkain tai epäystävällisen portinvartijanvaimon vuoksi; jos se tapahtuu sellaisten joutavien asioiden vuoksi…»
»Joutavien asioiden? Portinvartijanvaimon? Älähän sano…»
»Jos se on mahdollista sellaisten asioiden vuoksi, niin täytyyhän sen olla mahdollista täälläkin, missä sinä olet piirineuvos ja ihmiset noudattavat mieltäsi ja monet ovat kiitollisuudenvelassakin. Gieshübler varmaan meitä avustaisi, jo yksin minun tähteni, sillä hän varmaan minua säälii. Sanohan, Geert, että lähdemme tästä noidutusta talosta, talosta, jossa liikkuu…»
»… Kiinalainen, tarkoitat. Näetkö, Effi, tuon kamalan sanan voi lausua hänen ilmaantumatta. Se, mitä siellä näit tai mitä luulosi mukaan hiipi vuoteesi ohi, oli pieni kiinalainen, jonka tytöt ovat liimanneet yläkerran tuolin selustaan; panenpa vetoa, että sillä oli yllään sininen nuttu ja päässä ihan litteä lakki kiiltävine nappeineen.»
Effi nyökkäsi.
»Unennäköä siis, aistiharhaa. Ja Johanna lienee kertonut sinulle eilen illalla jotakin, yläkerrassa vietetyistä häistä…»
»Ei.»
»Sitä parempi.»
»Hän ei ole kertonut minulle sanaakaan. Mutta huomaanhan kaikesta, että täällä on jotakin eriskummallista. Ja krokodiili; täällä on kaikki ylen kaameata.»
»Ensimmäisenä iltana, nähdessäsi krokodiilin, sinä pidit sitä tarumaisena…»
»Niin, silloin…»
»… Sitäpaitsi, Effi, en voi helposti muuttaa täältä pois, vaikka olisi mahdollistakin talo myydä tai vaihtaa. Asian laita on samoin kuin Varziniin lähetettävän kieltäytymisen. En voi sallia kaupunkilaisten sanovan, että piirineuvos Innstetten myy talonsa, koska hänen rouvansa on nähnyt liimatun pienen kiinalaisen haamuna vuoteensa vieressä. Jos niin menettelen, olen hukassa, Effi. Sellaisesta naurettavuudesta ihminen ei kohennu milloinkaan entiselleen.»
»Oletko siis varma siitä, ettei sellaista ole olemassa, Geert?»
»Niin en tahdo väittää. Se on asia, jonka voi uskoa tai vielä mieluummin olla uskomatta. Mutta jos otaksumillekin, että sellaista on olemassa, mitä se haittaa? Se seikka, että ilmassa lentelee basilleja, joista lienet kuullut, on paljon pahempi ja vaarallisempi kuin koko tuo haamutemmellys. Edellyttäen, että ne temmeltävät, että sellaista tosiaankin on olemassa. Sitäpaitsi minua hämmästyttää, että havaitsen sellaista pelkoa ja vapistusta sinussa, Briest-suvun jäsenessä. Aivan kuin polveutuisit jostakin pienestä porvariperheestä. Aave on samanlainen etu kuin sukupuu ja muu samanlainen, ja tunnenpa sukuja, jotka yhtä mielellään sallisivat riistää itseltään vaakunansa kuin 'valkoisen naisensa', joka tietenkin voi yhtä hyvin olla musta.» Effi oli vaiti.
»Effi, sinä et vastaa mitään?»
»Mitäpä vastaisin? Olen myöntynyt ja osoittautunut halukkaaksi noudattamaan toivomuksiasi, mutta sinä puolestasi olisit nähdäkseni voinut olla myötätuntoisempi. Kunpa tietäisit, kuinka kaipaan juuri sitä. Olen kärsinyt kovin, tosiaankin, ja sinut nähdessäni ajattelin kohta vapautuvani pelontuskastani. Mutta sinä sanot minulle vain, ettet halua tehdä itseäsi naurettavaksi, et ruhtinaan etkä kaupunkilaisten silmissä. Se on laiha lohdutus. Minä pidän sitä vähänä ja sitäkin vähempänä, kun lopulta vielä puhut ristiriitaisesti, et ainoastaan näytä itse uskovan noita asioita, vaan vaadit minulta vielä aatelista aaveylpeyttä. Sitä minussa ei kumminkaan ole. Ja kun puhut suvuista, joille heidän aaveensa on yhtä arvokas kuin heidän vaakunansa, niin minä sanon tuota makuasiaksi; minulle on vaakuna arvokkaampi. Meillä Briesteillä ei ole aavetta, Jumalan kiitos. Briestit ovat aina olleet erittäin hyvää väkeä, ja asia johtunee siitä.»
* * * * *
Kiista olisi luultavasti jatkunut ja voinut johtaa vakavaankin mielialan rikkoutumiseen, ellei Friedrich olisi tullut tuomaan armolliselle rouvalle saapunutta kirjettä. »Herra Gieshübleriltä. Tuoja odottaa vastausta.»
Effin kasvoista hävisi heti kaikki harmi; pelkkä Gieshüblerin nimen kuuleminen vaikutti häneen mieluisasti, ja kirjeen tarkasteleminen lisäsi tuota mielihyvän tunnetta. Kirje oli todellisuudessa vain kokoontaitettu paperiarkki, johon oli erinomaisin kansliakäsialoin kirjoitettu osoite »Rouva Paroonitar von Innstetten, o.s. von Briest» ja jossa sinetin sijaan oli kiinnitetty pieni pyöreä kuva, lyyra ja siinä sauva. Sauva saattoi esittää nuoltakin. Effi ojensi kirjeen miehelleen, joka sitä samoin ihasteli.
»Luehan.»
Effi avasi kirjeen ja luki: »Korkeasti kunnioitettu rouva, armollisin rouva paroonitar! Sallikaa minun liittää kunnioittavimpaan aamupäivätervehdykseeni kaikkein nöyrin pyyntö. Päiväjunalla saapuu tänne monivuotinen hyvä ystävättäreni, eräs kelpo kaupunkimme Kessinin tyttäriä, neiti Marietta Trippelli, ja viipyy luonanne huomisaamuun saakka. T.k. 17 p:nä hän on Pietarissa, missä antaa konsertteja tammikuun keskivaiheille asti. Ruhtinas Kotšukov avaa hänelle tälläkin kertaa vieraanvaraisen kotinsa. Minulle muuttumatonta ystävällisyyttänsä osoittaen on Trippelli lupautunut viettämään tämän illan luonani ja esittämään muutamia lauluja ehdottomasti minun valintaani noudattaen (hän näet ei tiedä mitään vaikeuksista). Voisikohan rouva paroonitar suostua olemaan läsnä tässä musikaalisessa illanvietossa, joka alkaa kello seitsemältä. Herra puolisonne, jonka toivon varmasti saapuvan, tulee varmaan kannattamaan nöyrintä pyyntöäni. Vieraita on ainoastaan pastori Lindequist (joka säestää) ja, luonnollisesti, leskirouva Trippel. Erinomaisin kunnioituksen tuntein A. Gieshübler.»
»Mitä arvelet?» kysyi Innstetten. »Suostummeko vai kieltäydymme?»
»Tietenkin suostumme. Se tempaa minut toisiin ajatuksiin. Ja enhän voi torjua kelpo Gieshübleriäni heti hänen ensi kertaa kutsuessaan.»
»Sitä minäkin. Friedrich, sanokaa siis Mirambolle, joka kirjeen lienee tuonut, että me rohkenemme kutsua noudattaa.»
Friedrich lähti. Hänen mentyään Effi kysyi: »Kuka on Mirambo?»
»Varsinainen Mirambo on afrikalainen rosvopäällikkö… Tanganjika-järveltä, jos maantiedon tuntemuksesi riittää niin kauas… mutta tämä on vain Gieshüblerin hiiliproviisori ja faktotum ja tulee todennäköisesti esiintymään tänä iltana hännystakkiin ja puuvillakäsineihin puettuna.»
Pieni välikohtaus oli ilmeisesti vaikuttanut Effiin suotuisasti ja suurelta osalta palauttanut hänen mielensä keveyden, ja Innstetten tahtoi tehdä parastaan edistääkseen tätä toipumista. »Olen iloinen, kun suostuit ja niin nopeasti ja arvelematta, ja nyt tahtoisin ehdottaa sinulle vielä jotakin saadakseni sinut täysin entisellesi. Huomaan selvästi, että sinua vaivaa vielä jokin yöllinen asia, joka ei sovi Effiini ja joka on välttämättä karkoitettava, ja siihen ei ole parempaa lääkettä kuin raitis ilma. Sää on oivallinen, sekä raikas että leuto, tuskin tuulen henkäystäkään; mitäpä arvelet, jos lähdemme ajelemaan, mutta kauas eikä vain Plantaašin ympäri, tietenkin reessä, ja kulkusin ja valkoisin rekipeitoin, ja palattuamme kotiin neljän tienoissa sinä lepäät, ja seitsemän aikaan olemme Gieshüblerin luona kuulemassa Trippelliä.»
Effi tarttui hänen käteensä. »Kuinka hyvä oletkaan, Geert, ja kuinka suopea. Minä näytin sinusta varmaan lapsekkaalta tai ainakin kovin lapselliselta; ensinnäkin se, että pelkäsin ja sitten, että neuvoin sinua myymään talon ja, mikä pahempi, järjestämään toisin asioita ruhtinaan kanssa. Sinunko pitäisi kääntyä yrmeäksi häntä kohtaan — sehän on naurettavaa. Onhan hän lopultakin se mies, joka ratkaisee meidän kohtalomme. Minunkin. Et voi uskoa, kuinka kunnianhimoinen olen. Olen mennyt kanssasi naimisiin oikeastaan vain kunnianhimon vuoksi. Mutta älä sentään huoli näyttää niin vakavalta. Rakastanhan sinua… kuinka sanotaankaan, kun taitetaan oksa ja riivitään siitä lehdet? Riemuellen, itkeskellen, ylenpalttisesti.»
Hän nauroi helakasti. »Sanohan minulle», jatkoi hän Innstettenin yhä ollessa vaiti, »minne tästä lähdetään?»
»Ajattelin, että ajaisimme rautatieasemalle, mutta kiertoteitse, ja sitten viertoteitse takaisin. Aterioimme asemalla tai paremminkin Golchowskin luona 'Ruhtinas Bismarckin' majatalossa, jonka ohi ajoimme tänne saapuessamme, jos vielä muistat. Sellainen vierailu on aina hyödyllinen, ja minä ja starosta Effin armosta juttelemme hieman vaaleista. Vaikka hän henkilönä ei olekaan suuriarvoinen, hän pitää kuitenkin järjestyksessä taloutensa ja keittiönsä sitäkin paremmin. Täkäläiset ihmiset osaavat syödä ja juoda.»
Tämä keskustelu tapahtui suunnilleen yhdentoista aikaan. Kahtatoista lyödessä Kruse ajoi reen oven eteen, ja Effi sijoittui siihen. Johanna aikoi tuoda jalkapussin ja turkit, mutta Effi kaipasi kaiken sen jälkeen, mikä häntä yhä painosti, raitista ilmaa siinä määrin, ettei suostunut niitä ottamaan, sallihan vain kietoa peitteen kaksin kerroin ympärilleen. Innstetten virkkoi Kruselle: »Kruse, nyt ajetaan asemalle; missä olimme jo kerran tänä aamuna. Ihmiset varmaan ihmettelevät, mutta eipä haittaa. Ajattelen että ajamme Plantaašin ohi ja sitten vasemmalle kohti Kroschentinin kirkontornia. Antakaa hevosten juosta. Meidän täytyy olla asemalla kello yhden aikaan.»
Niin lähdettiin. Kaupungin valkoisten kattojen yöpuolella leijui savu, sillä ilma tuskin liikkui. Utpatelin myllykin kiersi siipiään vain hitaasti, ja nopeasti kiiti reki eteenpäin, ihan kirkkomaan vieritse. Pensaiden oksat ulottuivat ristikkoaidan yli ja viistivät kärjillään Effiä niin että lunta varisi hänen rekipeitollensa. Tien toisella puolen oli aidattu alue, ei paljoa suurempi kuin kukkalava, ja sisäpuolella ei näkynyt mitään muuta kuin sen keskeltä kohoava nuori mänty.
»Onko tuossakin joku haudattuna?» kysyi Effi.
»On. Kiinalainen.»
Effi säpsähti; se oli kuin isku. Hänellä oli kumminkin kyllin voimia hillitäkseen itsensä ja sanoakseen näennäisen rauhallisesti: »Meidänkö kiinalaisemme?»
»Niin, meidän. Seurakunnan kalmistoon häntä ei tietenkään voitu sijoittaa, ja niin kapteeni Thomsen, joka oli tavallaan hänen ystävänsä, osti tuon paikan ja antoi haudata hänet siihen. Siinä on myöskin kivi ja kirjoitus. Kaikki tietenkin ennen minun tänne tuloani tapahtunut. Mutta siitä puhutaan yhä vielä.»
»Siinä siis kuitenkin piilee jotakin. Tarina. Sanoithan jo tänä aamuna jotakin sellaista. Ja lienee lopulta parasta, että saan kuulla, kuinka on laita. Niin kauan kuin en sitä tiedä, olen kaikista hyvistä aikeista huolimatta aina kuvitelmieni uhri. Kerro minulle asia sellaisena kuin se todellisuudessa on. Todellisuus ei voi kiduttaa minua niinkuin oma kuvitteluni.»
»Hyvä, Effi. En tahtonut siitä puhua. Mutta nyt se tapahtuu itsestään, ja se on hyvä. Siinä ei muuten oikeastaan ole mitään.»
»Yhdentekevää, eikö ole mitään vai onko paljon tai vähän. Aloitahan.»
»Niin, se on helposti sanottu. Alku on aina hankala, tarinoissakin.
Luulenpa, että on paras aloittaa kapteeni Thomsenista.»
»Hyvä, hyvä.»
»Thomsen, jonka olen jo sinulle maininnut, oli monet vuodet niinsanottu Kiinan-kävijä, kuljetti riisilasteja Shanghain ja Singaporen väliä ja lienee ollut jo kuudenkymmenen iässä saapuessaan tänne. En tiedä, oliko hän täällä syntynyt vai oliko hänellä täällä muita suhteita. Sanalla sanoen, hän tuli tänne ja möi aluksensa, vanhan laatikon, josta ei paljoakaan saanut, ja osti itselleen talon, sen, jossa me nyt asumme. Hän näet oli kerännyt ulkona maailmalla melkoisen varallisuuden. Hänen perujaan ovat krokodiili ja haikala ja luonnollisesti myöskin laiva… Thomsen siis oli täällä, erittäin taidollinen mies (niin ainakin minulle on kerrottu) ja yleisesti suosittu. Hänestä piti myöskin pormestari Kirstein ja ennen kaikkia silloinen Kessinin pastori, eräs berliniläinen, joka oli tullut tänne hieman aikaisemmin kuin Thomsen ja jolla oli täällä paljon vihollisia.»
»Sen uskon. Olen huomannut, kuinka ankaroita ja itsekylläisiä ihmiset täällä ovat. Se on luullakseni pommerilaisuutta.»
»Asia on niin eikä ole niin, miten siihen suhtautuu. On olemassa toisia seutuja, joissa ihmiset eivät ole ollenkaan ankaroita ja joissa kaikki menee ylösalaisin… Mutta katsohan, Effi, tuossa on Kroschentinin kirkontorni ihan edessämme. Emmekö luovu alkuperäisestä suunnitelmastamme ja aja mieluummin vanhan rouva von Grasenabbin luo? Jos olen asian oikein käsittänyt, ei Sidonie ole kotona. Voisimme siis uskaltaa…»
»Mitä ajatteletkaan, Geert? Onhan kerrassaan taivaallista kiitää tällä tavoin eteenpäin, ja minä ihan tunnen, kuinka alkaa tuntua oloni vapaalta ja kuinka minusta karisee kaikki pelko. Pitäisikö minun nyt luopua kaikesta tästä vain pistäytyäkseni vanhojen ihmisten vieraana ja todennäköisesti tuottaakseni heille hämminkiä? Taivaan tähden ei. Sitäpaitsi tahdon ennen kaikkea kuulla tarinan. Oli siis puheena kapteeni Thomsen, jonka otaksun tanskalaiseksi tai englantilaiseksi; hän oli varmaan erittäin siisti, korkea valkoinen kaulus ja hohtavan valkoiset liinavaatteet…»
»Aivan oikein. Sellaiseksi hänet kuvaillaan. Ja hänen mukanaan oli eräs nuori henkilö, suunnilleen kahdenkymmenen vuoden ikäinen, jonka toiset sanoivat olleen hänen veljentyttärensä, mutta useimmat hänen tyttärentyttärensä, mikä muuten ikävuosiin nähden oli tuskin mahdollista. Ja paitsi tätä sukulaista oli vielä eräs kiinalainen, samainen, joka nyt lepää tuolla rantasärkkien välissä ja jonka haudan ohi vastikään ajoimme.»
»Hyvä, hyvä.»
»Tuo kiinalainen oli Thomsenin palvelija, ja Thomsen piti hänestä siinä määrin, että hän oli pikemmin ystävä kuin palvelija. Ja niin kuluivat vuoden päivät. Sitten kerrottiin yhtäkkiä, että Thomsenin tyttärentytär, jonka nimi luullakseni oli Nina, tulisi menemään naimisiin, ukon toivomuksen mukaan erään kapteenin kanssa. Ja niinpä olikin laita. Talossa vietettiin suuret häät, berliniläinen pastori vihki heidät, ja mylläri Utpatel, joka oli lahkolainen, ja Gieshübler, johon kirkollisissa asioissa ei häneenkään oikein luotettu, olivat saaneet kutsun; mutta ennen kaikkea oli häävieraiden joukossa paljon kapteeneja puolisoineen ja tyttärineen. Ja ilo oli suuri, kuten ajatella saattaa. Illalla tanssittiin, ja morsian tanssi kaikkien kanssa, lopulta kiinalaisenkin kanssa. Sitten kuultiin yhtäkkiä sanottavan, että hän oli poissa, nimittäin morsian. Ja hän oli tosiaankin poissa, minne lieneekään joutunut, kukaan ei tiedä, mitä oli tapahtunut. Ja neljäntoista päivän kuluttua kuoli kiinalainen; Thomsen osti sen hautapaikan, jonka sinulle osoitin, ja siihen hänet haudattiin. Mutta berliniläinen pastori kuuluu sanoneen, että kiinalaisen olisi yhtä hyvin voinut haudata kristittyjen kirkkomaahan, koska hän oli ollut erittäin kunnollinen mies ja aivan yhtä hyvä kuin muutkin. Keitä hän noilla 'muilla' oikeastaan tarkoitti, on epätietoista, sanoi minulle Gieshübler.»
»Minä puolestani olen siinä asiassa aivan toista mieltä kuin pastori; sellaista ei saa lausua, sillä se on uskallettua ja sopimatonta. Niin ei olisi sanonut Niemeyerkään.»
»Pastori-parkaa, jonka nimi oli Trippel, moitittiin senvuoksi kovin, joten oli oikeastaan onni, että hän aivan pian kuoli, koska olisi muuten menettänyt virkansa. Vaikka näet kaupunki oli hänet valinnut, se oli kuitenkin häntä vastaan, aivan samoinkuin sinä, ja konsistorio tietenkin aivan erikoisesti.»
»Trippel, niinkö sanoit? Niinpä hän lienee jossakin yhteydessä sen pastorinrouva Trippelin kanssa, jonka tulemme näkemään tänä iltana?»
»Luonnollisesti. Pastori oli hänen miehensä, ja Trippellin isä.»
Effi nauroi. »Trippellin! Nyt vasta asian oikein ymmärrän. Gieshübler mainitsi jo kirjeessään, että hän on Kessinissä syntynyt, mutta minä ajattelin, että hän on jonkun italialaisen konsulin tytär. Onhan täällä viljalti ulkomaalaisia nimiä. Mutta hänpä onkin hyvä saksalainen ja polveutuu Trippelistä. Onko hän tosiaankin niin oivallinen, että on uskaltanut muuttaa itsensä italialaiseksi?»
»Maailma on sen, joka uskaltaa. Hän on muuten varsin etevä. Hän opiskeli pari vuotta Parisissa, missä oppi tuntemaan myöskin venäläisen ruhtinaan — venäläiset ruhtinaat näet ovat erittäin valistuneita, eivät välitä pienistä luokkaennakkoluuloista, ja Kotšukov ja Gieshübler, jota hän muuten nimittää 'sedäksi' ja jota melkein sopii nimittää synnynnäiseksi sedäksi, he molemmat oikeastaan ovat tehneet pikku Marian siksi, mikä hän on. Gieshübler auttoi hänet Parisiin ja Kotšukov on sitten muuntanut hänet Trippelliksi.»
»Ah, Geert, kuinka viehättävää tämä kaikki onkaan, ja millaista arkielämää olenkaan elänyt Hohen-Cremmenissä! Ei koskaan sattunut mitään erikoista.»
Innstetten tarttui hänen käteensä ja sanoi: »Niin et saa puhua, Effi. Aaveista sopii ajatella, mitä haluaa. Mutta varo erikoista tai sitä, mitä erikoiseksi nimitetään. Sen, mikä näyttää kovin houkuttelevalta — ja siihen lajiin kuuluvaksi minä luen myöskin Trippellin viettämän elämän — saa yleensä maksaa onnellaan. Minä tosin tiedän, kuinka rakastat Hohen-Cremmeniä ja olet siihen kiintynyt, mutta usein sitä pilkkailetkin ollenkaan aavistamatta, mitä merkitsevät hiljaiset päivät, sellaiset kuin Hohen-Cremmenissä vietetyt.»
»Niin ei ole laita», väitti Effi. »Tiedän varsin hyvin, mitä ne merkitsevät. Kuulen vain mielelläni jostakin muusta, ja sitten tekee mieleni saada olla mukana. Mutta olet ihan oikeassa. Ja oikeastaan minäkin ikävöin vain lepoa ja rauhaa.»
Innstetten varoitti sormellaan. »Kallein Effi kultani, tuon sinä vain jälleen keksit. Pelkkiä haaveita, milloin niin, milloin näin.»
Matka sujui täysin suunnitelman mukaisesti. Kello yhden aikaan reki pysähtyi ratavallin luona »Ruhtinas Bismarckin» majatalon eteen, ja Golchowski, joka oli onnellinen nähdessään piirineuvoksen luonaan teki parastaan toimittaakseen hyvän päivällisaterian. Kun vihdoin tuotiin pöytään jälkiruoka ja Unkarin viiniä, Innstetten kutsui silloin tällöin näyttäytyneen ja asiain säännöllistä kulkua valvovan isännän, kehoittaen häntä istuutumaan pöytään ja kertomaan jotakin. Golchowski olikin oikea mies siihen virkaan; kahden peninkulman kehässä ei munittu munaa, josta hän ei tietänyt. Se kävi ilmi tänäänkin. Kuten Innstetten oli aivan oikein arvannut, oli Sidonie Grasenabb tänä samoinkuin edellisenäkin jouluna matkustanut neljäksi viikoksi »hovisaarnaajan» luo; rouva von Pallesken oli täytynyt yhtäkkiä erottaa kamarineitsyensä palveluksestaan ikävän jutun vuoksi, ja ukko Frauden laita oli huonosti — tosin kerrottiin hänen vain nyrjähdyttäneen jalkansa, mutta todellisuudessa oli sattunut halvauskohtaus, ja Lissassa husaarina olevaa poikaa odotettiin joka hetki saapuvaksi. Tällaisten juttujen jälkeen oli siirrytty vakavampiin asioihin ja johduttu puhumaan Varzinista. »Niin», virkkoi Golchowski, »onpa omituista ajatella ruhtinasta paperimyllärinä! Koko asia on sangen merkillinen; oikeastaan hän ei voi sietää kirjoittelemista, ja painettua paperia vieläkin vähemmän, mutta perustaa nyt kuitenkin paperitehtaan.»
»Aivan oikein, parahin Golchowski», virkkoi Innstetten, »mutta sellaisista ristiriidoista ei elämässä selviydy. Ja siinä ei auta mikään ruhtinas eikä mikään suuruus.»
»Ei, ei, siinä ei auta mikään suuruus.»
Tämä ruhtinasta koskeva keskustelu olisi kenties vielä jatkunut, ellei aseman merkkikello olisi samassa ilmoittanut junan saapuvan. Innstetten katsahti kelloonsa.
»Mikä juna tämä on, Golchowski?»
»Danzigin pikajuna; se ei pysähdy tässä, mutta minä menen kuitenkin aina ja lasken vaunut, ja toisinaan on ikkunassa joku, jonka tunnen. Tästä ihan pihani perältä johtavat portaat ratavallia ylös, ratavartijan asumus 417…»
»Ah, sitä me käytämme hyväksemme», sanoi Effi.
»Minä katselen kovin mielelläni junia…»
»Siinä tapauksessa on pidettävä kiirettä, armollinen rouva.»
Kaikki kolme lähtivät ja asettuivat ratavartijan asunnon vieressä sijaitsevaan kapeaan puutarhaan, joka tosin nyt oli lumen peitossa, mutta jossa oli eräs vapaaksi luotu kohta. Ratavartija oli jo siinä, lippu kädessään. Sitten kiiti juna asemalle ja samassa silmänräpäyksessä pienen vartijatuvan ja puutarhasaran ohi. Effi oli niin kiihdyksissä, ettei nähnyt mitään, katselihan vain kuin huumaantuneena viimeistä vaunua, jonka korkeassa kopissa istui jarruttaja.
»Kymmenen minuuttia vailla seitsemän se on Berlinissä», virkkoi Innstetten, »ja tuntia myöhemmin voivat Hohen-Cremmenin asujaimet, jos tuuli on suotuisa, kuulla sen kolistavan ohi. Haluaisitko lähteä mukaan, Effi?»
Effi ei vastannut mitään. Mutta katsahtaessaan häneen Innstetten huomasi hänen silmässään kyynelen.
* * * * *
Ohikiitävä juna oli herättänyt Effin mielessä kiivaan kaipauksen. Vaikka hänen olonsa olikin hyvä, hän tunsi kuitenkin olevansa kuin vieraassa maailmassa. Jos hän olikin vielä ihastellut toista tai toista asiaa, hän kuitenkin nyt tajusi, mitä häneltä puuttui, Tuolla sijaitsi Varzin, ja toisella puolen kimalteli Kroschentinin kirkontornin huippu, etäällä Morgenitzin, ja siellä asustivat Grasenabbit ja Borcket eivätkä Bellingit ja Briestit. »Niin, ne!» Innstetten oli ollut aivan oikeassa puhuessaan hänen mielialojensa nopeasta vaihtelusta; Effi näki jälleen kaikki, mikä oli jäänyt taakse, ikäänkuin kirkastettuna. Mutta vaikka hän epäilemättä olikin kaipauksen tuntein katsellut junan jälkeen, hän oli kuitenkin toisaalta liiaksi liikkuvaluontoinen antaakseen sen asian kovin mieltänsä askarruttaa, ja jo kotimatkalla, kun painuvan päivän punainen kajaste valautui hangelle, hän tunsi itsensä jälleen vapaammaksi; kaikki tuntui hänestä kauniilta ja raikkaalta, ja kun hän Kessiniin palattua astui Gieshüblerin eteissuojaan melkein täsmälleen kellon lyödessä seitsemän, hänen mielessään ei ollut ainoastaan mieluisa, vaan melkein vallatonkin tunto, jota talossa tuntuva virmajuuren ja orvokinjuuren tuoksu lienee osaltaan lisännyt.
Innstetten oli saapunut rouvineen täsmällisesti, mutta siitä huolimatta olivat toiset vieraat ehtineet jo aikaisemmin; pastori Lindequist, vanha rouva Trippel ja itse Trippelli olivat jo tulleet. Gieshübler — sinisessä hännystakissa, jonka napit olivat himmeän kullan väriset, ja nenälasit leveässä mustassa nauhassa, joka lepäsi kuin mikäkin tähdistönnauha hohtavanvalkoisilla nyppykangasliiveillä — Gieshübler kykeni vain vaivoin hillitsemään kiihtymystään. »Saanko esitellä: parooni ja paroonitar Innstetten, pastorin rouva Trippel, neiti Marietta Trippelli.» Pastori Lindequist, jonka kaikki tunsivat, seisoi hymyillen taampana.
Trippelli, suunnilleen kolmenkymmenenvuoden ikäinen, erittäin miehekästä ja nimenomaan humoristista tyyppiä, oli aina esittelyyn saakka istunut kunniasijalla sohvassa. Mutta esittelyn jälkeen hän asteli kohti lähellä olevaa korkeaselustaista tuolia ja lausui: »Minä pyydän nyt teitä, armollinen rouva, ottamaan kannettavaksenne virkanne taakat ja vaarallisuudet. Vaarallisuuksista — hän viittasi sohvaan — voi tässä tapauksessa hyvinkin puhua. Olen huomauttanut siitä Gieshüblerille jo vuosi sitten, mutta valitettavasti tuloksetta; hän on hyvä, mutta myöskin itsepäinen.»
»Mutta Marietta…»
»Tämä sohva, jonka syntymä sijaitsee ajassa vähintään viisikymmentä vuotta sitten, on rakennettu vanhanaikaista vajottamisperiaatetta noudattaen, ja jos uskaltautuu sen haltuun sitä ennen keräämättä allensa kokonaista tyynyvuorta, vajoaa pohjattomiin, joka tapauksessa niin syvään, että polvet kohoavat ilmoille kuin monumentit.» Trippelli lausui tuon hyvätuulisesti ja varmasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Sinä olet paroonitar Innstetten, minä olen Trippelli.»
Gieshübler rakasti taiteellista ystävätärtään intomielisestä ja piti hänen kykyjään suuressa arvossa, mutta ei voinut haltioituneenakaan sulkea silmiään siltä tosiasialta, että Trippelli oli saanut vain lievän annoksen seurallista hienoutta. Ja juuri tätä hienoutta hän itse erikoisesti viljeli. »Rakas Marietta», puuttui hän puheeseen, »te käsittelette sellaisia kysymyksiä erittäin viehättävästi; mutta mitä sohvaani tulee, te tosiaankin olette väärässä, ja ken hyvänsä asiantuntija voi kiistamme ratkaista. Sellainenkin mies kuin ruhtinas Kotšukov…»
»Ah, Gieshübler, jättäkää hänet, minä pyydän. Aina vain Kotšukov. Saatte vielä armollisen rouvan otaksumaan, että minä olen tuon ruhtinaan — joka muuten kuuluu pienempien joukkoon ja omistaa vain tuhat sielua, toisin sanoen omisti (aikaisemmin, kun laskelmat perustuivat sieluihin) — että olen ylpeä saadessani olla hänen tuhannesensimmäinen sielunsa. Ei, asia on tosiaankin toisin; aina arkailematta, tunnettehan vaalilauselmani; Gieshübler. Kotšukov on kelpo kumppani ja ystäväni, mutta taiteesta ja muista samanlaisista asioista hän ei ymmärrä mitään, ei ainakaan musiikista, vaikka säveltääkin messuja ja oratorioita — useimmat venäläiset ruhtinaat suistuvat taidetta harjoittaessaan hieman hengelliseen tai oikeauskoiseen suuntaan — ja niihin moniin asioihin, joita hän ei ollenkaan ymmärrä, kuuluvat epäilemättä myöskin sisustus- ja verhoilukysymykset. Hän on riittävän ylhäinen uskoakseen kauniiksi kaiken sen, mikä näyttää koreankirjavalta ja maksaa paljon.»
Innstetteniä tuo huvitti, ja pastori Lindequist oli hänkin ilmeisesti mielissään. Kelpo vanha rouva Trippel sitävastoin joutui tyttärensä huolettoman sävyn vuoksi alinomaa hämilleen, ja Gieshübler piti soveliaana katkaista tämän hankalaksi käyvän keskustelun. Paras keino oli muutamien laulujen esittäminen. Ei ollut luultavaa, että Marietta valitsisi lauluja, joiden sisältö antoi aihetta moitteisiin, ja jos niinkin kävisi, oli hänen esitystaitonsa niin oivallinen, että sisältö tuli sen nojalla aateloiduksi. »Parahin Marietta», loihe Gieshübler lausumaan, »minä olen tilannut pienen ateriamme kello kahdeksaksi. Meillä on niinmuodoin vielä aikaa kolme neljännestuntia, ellette kenties mieluummin laula aterian aikana jotakin hilpeätä laulua, tai kenties vasta pöydästä noustua…»
»Mitä ajattelettekaan, Gieshübler! Te, esteettinen mies! Eihän ole mitään epäesteettisempää kuin lauluesitys täysin vatsoin. Sitäpaitsi — ja tiedänhän, että olette valikoitujen ruokien mies, jopa herkkusuukin — ateria maistuu paremmalta, kun on asiasta suoriutunut.
»Ensin taide ja sitten pähkinäjäätelö, se on oikea järjestys.»
»Saanko siis tuoda teille nuotteja, Marietta?»
»Tuoda nuotteja. Niin, mitä se merkitsee, Gieshübler? Mikäli teidät tunnen, teillä on useita kaappeja täynnä nuotteja, ja enhän minä voi soittaa teille kaikkia järjestään. Nuotteja! Millaisia nuotteja, Gieshübler, siitä on kysymys. Ja sitten, että ne sopivat alttoäänelle…»
»Minä tuon oikeita.»
Gieshübler alkoi etsiä kaapista, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen. Trippelli siirsi sillävälin tuoliaan kauemmaksi vasemmalle joutuen siten istumaan ihan Effin viereen.
»Olenpa utelias näkemään, mitä hän tuo», sanoi Trippelli. Effi joutui siitä hieman hämilleen.
»Tekee mieleni otaksua», vastasi Effi epäröiden, »että joukossa on Gluckia, jotakin nimenomaan dramaattista… Yleensäkin, armollinen neiti, jos rohkenen huomauttaa, olen hämmästynyt kuullessani, että olette yksinomaan konserttilaulajatar. Teidän täytyisi mielestäni soveltua harvinaisen hyvin näyttämölle. Ulkomuotonne, voimanne, äänenne… olen oppinut tuntemaan vasta vähän sellaista, olen ollut aina vain lyhyen ajan Berlinissä… ja sitäpaitsi olen ollut vielä melkein lapsi. Mutta ajattelisin 'Orpheusta' tai 'Chrimhildiä' tai 'Vestaalia'.»
Trippelli häilytteli päätänsä ja silmäili syvyyksiin, mutta ei tullut väittäneeksi mitään vastaan, koska Gieshübler jälleen ilmaantui tuoden puoli tusinaa nuottivihkoja, jotka hänen ystävättärensä nopeasti tarkasti. »'Keijujenkuningas'… uh-huh; 'Virta vierimästä lakkaa…' Mutta tehän olette oikea murmeli, Gieshübler, olette nukkunut seitsemän vuotta… Ja tässä Löwen balladit; ei sekään kaikkein uusinta. 'Speierin kellot'… Ah, tuo iänikuinen pimputuspampatus, se on kulissimaista hommaa, mautonta ja väljähtynyttä. Mutta Ritari Olaf… no, se käy päinsä.»
Hän nousi ja lauloi pastorin säestämänä 'Olafin' erittäin varmasti ja taidokkaasti saavuttaen yleistä suosiota.
Sitten löytyi vielä monta samanlaista romanttista, jotakin 'Lentävästä Hollantilaisesta' ja 'Zampasta' ja sitten 'Nummenpoika'. Hän esitti ne kaikki yhtä taidokkaasti kuin levollisestikin Effin joutuessa kuin huumauksen valtoihin tekstien ja sävellysten vuoksi.
Laulettuaan 'Nummenpojan' Trippelli sanoi: »Jo riittää.» Tämä selitys oli niin päättävä, ettei Gieshübler enempää kuin kukaan muukaan uskaltanut käydä pyynnöllään häntä ahdistelemaan. Kaikkein vähimmin Effi. Gieshüblerin ystävättään istuessa jälleen hänen vieressään hän vain virkkoi: »Kunpa voisin sanoa teille, armollisin neitini, kuinka kiitollinen olen teille! Kaikki niin kaunista, niin varmaa ja taidokasta. Mutta jos sallitte, ihailen melkeinpä vieläkin enemmän erästä seikkaa, nimittäin sitä levollisuutta, joka esityksestänne uhkuu. Minä antaudun helposti vaikutelmieni valtoihin, ja pienimmänkin kummitusjutun kuullessani vapisen niin, että tuskin tiedän, miten tulla toimeen. Mutta te esitätte laulujanne valtavasti ja järkyttävästi ollen itse ihan hilpeä ja hyvätuulinen.»
»Niin, armollisin rouvani, eipä ole taiteessa toisin laita. Varsinkaan ei teatterissa, josta olen onneksi pelastunut. Sillä vaikka tunnenkin puolestani voivani voittaa kaikki sen kiusaukset, se kuitenkin pilaa maineen — siis parhaan, mitä ihmisellä on. Sitäpaitsi se tylsyttää, kuten ammattitoverini ovat minulle sata kertaa sanoneet. Siellä myrkytetään ja surmataan tikarilla, ja Romeo kuiskaa kuolleelle Julialle korvaan kehnon sukkeluuden tai ilkeydenkin, tai pistää hänen käteensä lemmenkirjeen.»
»Se on minusta käsittämätöntä. Puhuakseni vieläkin vain siitä, mistä olen teille tänä iltana kiitollisuudenvelassa, esimerkiksi 'Olafissa' ilmenneestä aavemaisuudesta, vakuutan teille, että jos uneksin jotakin ahdistavaa tai olen kuulevinani yläpuoleltani hiljaista tanssia tai soitantoa, vaikka siellä ei olekaan ketään, tai jokin hiipii vuoteeni ohi, niin olen ihan suunniltani enkä voi unohtaa sitä päiväkausiin.»
»Niin, armollisin rouva, se mitä kuvailette, on toista, se on todellista tai ainakin voi olla todellista. Jos balladissa liikkuu aave, en siitä ollenkaan säikähdä, mutta haamu, joka liikkuu huoneessani, on minulle erittäin epämieluisa, samoinkuin kenelle muulle tahansa. Sikäli siis ovat tuntomme samanlaiset.»
»Oletteko siis joskus sellaista kokenut?»
»Epäilemättä. Vieläpä Kotšukovin luona. Ja nyt olenkin asettanut ehdoksi, että minulle on annettava toinen makuusuoja, kenties englantilaisen kotiopettajattaren huoneessa. Hän näet on kveekari, ja siinä tapauksessa voi olla ihan huoleton.»
»Ja pidättekö sellaista mahdollisena?»
»Armollisin rouva, kun ihminen on ehtinyt minun iälleni ja on liikkunut paljon maailmalla, on ollut Venäjällä ja puoli vuotta Romaniassakin, niin hän pitää kaikkea mahdollisena. On olemassa ylen paljon pahoja ihmisiä, ja kaikki muu ilmaantuu sen keralla, se ikäänkuin kuuluu yhteen.»
Effi kuunteli tarkkaavasti.
»Minä kuulun erittäin valistuneeseen perheeseen», jatkoi Trippelli, »ainoastaan äitini laita ei ole ollut ihan oikein, mutta siitä huolimatta sanoi isäni, kun psykografiaa aljettiin harrastaa: 'Kuulehan, Maria, siinä asiassa piilee jotakin'. Ja hän oli oikeassa, siinä tosiaankin piilee jotakin. Yleensäkin ihmistä väijytään joka puolelta, edestä ja takaa. Te opitte sen vielä tuntemaan.»
Samassa saapui Gieshübler, joka tarjosi Effille käsivartensa,
Innstetten lähti Mariettan keralla, ja sitten seurasivat pastori
Lindequist ja leski Trippel. Niin mentiin aterialle.