Hohen-Cremmenin juhlapäivät olivat ohi; kaikki olivat matkustaneet pois, nuori parikin jo hääpäivän iltana.
Aattojuhla oli tyydyttänyt kaikkia, varsinkin niitä, jotka olivat mukana näyttelemässä, ja Hulda oli ollut kaikkien nuorten upseerien, Rathenowin husaarien samoinkuin hieman kriitillisempien Aleksanterin rykmenttiin kuuluvien kumppanien ihastuksen esineenä. Niin, kaikki oli sujunut hyvin ja hauskasti, melkeinpä paremminkin kuin oli edellytetty. Ainoastaan Bertha ja Hertha olivat nyyhkyttäneet niin ankarasti, että Jahnken alasaksalaiset säkeet olivat häipyneet melkein kuulumattomiin. Mutta sekään ei ollut tehnyt suurta haittaa. Olivatpa eräät hienot tuntijat olleet sitä mieltä, että niin pitikin käydä; vaikenemisen ja nyyhkytyksen ja sekavuuden merkeissä saavutettiin heidän mielestään kaikkein nimenomaisimmat voitot (varsinkin kun olivat kysymyksessä sellaiset vaaleat kiharapäät). Serkku Briest oli saavuttanut aivan erikoisen menestyksen itse sommittelemassaan osassa. Hän oli saapunut Demuthin kauppa-apulaisena, joka muka oli saanut tietää nuoren morsiamen aikovan heti häiden jälkeen matkustaa Italiaan ja tahtoi jättää matkalaukun. Matkalaukku tietenkin havaittiin lähemmin tarkasteltaessa jättiläiskokoiseksi Hövelin makeisrasiaksi. Oli tanssittu kello kolmeen saakka, ja vanha Briest, joka alinomaa jutellen joutui vähitellen kaikkein korkeimman samppanjamielialan valtoihin, esitti kaikenlaisia huomautuksia monissa hoveissa vielä käytännössä olevasta tuohustanssista ja »sukkanauhan-irtitanssimisen» merkillisestä tavasta. Nämä huomautukset, joilla ei tahtonut olla loppua, korostuivat yhä enemmän, kehittyen vihdoin siihen määrään, että täytyi välttämättä käydä niitä ehkäisemään. »Hillitse itseäsi, Briest», oli hänen puolisonsa kuiskannut hänelle verrattain vakavaan sävyyn, »sinä et ole tässä kaksimielisyyksien juttelemista varten, vaan talon isäntänä. Me olemme nyt häissä emmekä metsästysretkellä.» Siihen oli Briest vastannut sanoen, ettei hän puolestaan nähnyt tilaisuuksien välillä mitään eroa ja että hän oli onnellinen.
Hääpäivä oli sekin sujunut hyvin. Niemeyer oli puhunut oivallisesti, ja eräs vanha berliniläinen herra, joka puolittain kuului hovipiireihin, oli kirkosta häätaloon palattaessa lausunut, että oli sentään omituista, miten runsaasti meikäläisessä valtiossa oli eteviä kykyjä. »Minä pidän asiaa koulujemme ja kenties vielä enemmän filosofiamme saavuttamana verrattomana voittona. Kun ajattelen, että tuo Niemeyer, vanha maalaispappi, joka oli aluksi turvakodin asujaimen näköinen… niin, veikkoseni, sanohan itse, eikö hän puhunut kuin hovisaarnaaja? Kuinka tahdikkaasti hän asioita esitti taitavasti käytellen vastakohtia, aivan kuin Kögel, mutta tunteeltaan vielä häntä etevämpänä. Kögel on liian kylmä. Tosin täytyykin hänen asemassaan olevan miehen olla kylmä. Mikä se ihmisen yleensä kumoon ajaa? Aina vain lämpö.» Vielä naimaton, mutta kaiketi juuri siitä syystä neljättä kertaa »suhteissa» oleva arvohenkilö, jolle nuo sanat lausuttiin, oli tietenkin samaa mieltä. »Liiankin totta, ystäväiseni», sanoi hän. »Liian paljon lämpöä… kerrassaan mainiota… Minun täytyy muuten kertoa teille myöhemmin eräs juttu.»
* * * * *
Seuraava päivä oli kirkas lokakuun päivä. Aamuaurinko paisteli, mutta siitä huolimatta oli jo syksyisen viileätä, ja Briest, joka oli vastikään aterioinut puolisonsa keralla, nousi paikaltaan ja asettui yhä riutuvan liesitulen ääreen, kädet selän takana. Rouva von Briest, jolla oli käsissään neulomus, siirtyi hänkin lähemmäksi ja sanoi Wilkelle, joka astui sisään korjaamaan ruokapöytää: »Kuulkaahan, Wilke, kun saatte kaikki järjestykseen salissa, pitäkää huoli siitä, että leivokset viedään perille, pähkinätorttu pappilaan, ja kulho pienine leivoksineen Jahnkelle. Ja varokaa laseja. Tarkoitan ohuita, hiottuja.»
Briest poltti jo kolmatta savuketta, näytti voivan erittäin hyvin ja selitti, ettei mikään tee ihmiselle niin hyvää kuin häät, omia häitä tietenkään lukuunottamatta.
»En tiedä, Briest, kuinka johdut tuollaiseen huomautukseen. Minulle on ihan uutta, että sinä muka olet joutunut siitä kärsimään. Enpä tietäisi, minkätähden.»
»Luise, sinä olet hilpeydenhäiritsijä. Mutta minä en pane pahakseni mitään, en sellaistakaan. Mitäpä muuten puhunkaan meistä, jotka emme ole olleet edes häämatkalla. Isäsi sitä vastusti. Mutta Effi on nyt häämatkallansa. Kadehdittavaa. Kymmenen aikaan tapahtui lähtö. Nyt he ovat varmaan jo Regensburgin tienoilla, ja otaksunpa, että Innstetten luettelee hänelle — tietenkin junasta poistumatta — Walhallan tärkeimmät taideaarteet. Innstetten on oiva mies, mutta hänessä on hieman taidenarria, ja Effi, Jumala paratkoon, meidän Effi rukkamme on luonnonlapsi. Pelkään Innstettein hieman kiduttavan häntä taideinnollansa.»
»Jokainen kiduttaa vaimoansa. Ja taideinto ei suinkaan ole pahinta.»
»Ei, eipä minkään; missään tapauksessa emme käy siitä kiistelemään, siinä on avarat alat. Ja sitäpaitsi ihmiset ovat kovin erilaisia. Sinä, niin, sinä olisit siihen kelvannut. Sinä olisit yleensäkin sopinut Innstettenille paremmin kuin Effi. Vahinko, nyt on liian myöhäistä.»
»Erinomaisen kohteliasta, puhumattakaan siitä, ettei se sovi. Se mikä on ollut, on joka tapauksessa ollutta ja mennyttä. Nyt hän on minun vävyni, ja eihän voi olla mitään hyötyä siitä, että alinomaa viittailet nuoruusajan asioihin.»
»Tahdoin vain saada mielialasi vilkastumaan.»
»Erittäin suopeata. Muuten ei ollenkaan tarpeellista. Minun mielialani on vilkas.»
»Ja hyväkin?»
»Melkeinpä niin. Mutta sinä et saa sitä rikkoa. Mitä sinulla onkaan vielä sanottavaa? Minä näen, että sinulla on jotakin sydämelläsi.»
»Miellyttikö sinua Effi? Miellyttikö sinua koko juttu? Hän oli omituinen, puolittain kuin lapsi, ja sitten taas erittäin itsetietoinen eikä ollenkaan niin vaatimaton kuin hänen tulisi olla suhteessaan sellaiseen mieheen. Asian laita voi olla ainoastaan niin, ettei Effi vielä oikein tiedä, kenet omistaa. Tai onko yksinkertaisesti seikka se, ettei Effi häntä oikein rakasta? Se olisi paha juttu. Kaikista eduistaan huolimatta Innstetten näet ei ole mies helposti voittamaan itselleen tätä rakkautta.»
Rouva von Briest oli vaiti ja laski neulomuksensa pistoja. Vihdoin hän virkkoi: »Se, mitä äsken sanoit, Briest, on järkevintä, mitä olen sinulta kuullut kolmeen päivään, pöytäpuheesi mukaanluettuna. Minuakin on asia arveluttanut. Mutta luulenpa, että voimme rauhoittua.»
»Onko hän purkanut sinulle sydämensä?»
»Niin en tahtoisi asiaa nimittää. Hän tosin tuntee puhumisen tarvetta, mutta ei kumminkaan tahdo puhua ihan avoimesti. Hän sopii monet asiat omassa mielessään, on puhelias ja vaitelias samalla kertaa, melkeinpä umpimielinenkin, sanalla sanoen aivan erikoinen sekoitus.»
»Olen aivan samaa mieltä. Mutta ellei hän ole sinulle mitään sanonut, mistä sen tiedät?»
»Sanoin vain, ettei hän ole purkanut minulle sydäntänsä. Hänestä ei ole sellaiseen yleisrippiin, joka paljastaa koko sielun ja mielen. Kaikki erkani hänestä vain tempauksittain ja äkkiä, ja sitten oli kaikki jälleen ohi. Mutta asia oli minulle erikoisen tärkeä juuri siitä syystä, että se kumpusi hänen mielestään ihan tahtomatta ja ikäänkuin sattumalta.»
»Milloin se tapahtui ja missä tilaisuudessa?»
»Siitä lienee nyt tasan kolme viikkoa. Me istuimme puutarhassa askarrellen kaikenlaisissa kapiopuuhissa, suurissa ja pienissä, kun Wilke toi Innstetteniltä saapuneen kirjeen. Effi pisti sen taskuunsa, ja minun täytyi neljännestunnin kuluttua muistuttaa häntä siitä, että hänellä oli kirje. Sitten hän sen luki, mutta tuskin ilmettään muuttaen. Minä tunnustan, että sydämeeni koski; minua pelotti niin, että tahdoin mielelläni saada varmuutta, sikäli kuin sellaisissa asioissa voi varmuutta saada.»
»Aivan oikein, aivan oikein.»
»Mitä tarkoitat?»
»Tarkoitanhan vain… Mutta yhdentekevää. Kerro enemmän; olen pelkkänä korvana.»
»Minä kysyin suoraan, kuinka oli laita, ja kun tahdoin hänen luonteensa vuoksi välttää juhlallista sävyä ja käsitellä kaikkea mahdollisimman kevyesti, melkeinpä leikillisestikin, kysäisin, menisikö hän ehkä mieluummin naimisiin serkku Briestin kanssa, joka oli häntä Berlinissä kovin liehitellyt.»
»Entä sitten?»
»Kunpa olisit ollut näkemässä. Hänen ensimmäinen vastauksensa oli nenäkäs nauru. Hän sanoi, että serkku oli oikeastaan vain iso kadetti, joka oli puettu luutnantiksi. Ja kadettia hän ei voinut edes rakastaa, naimisiinmenosta puhumattakaan. Sitten hän puhui Innstettenistä, joka yhtäkkiä ilmeni hänelle kaikilla miehen hyveillä varustettuna.»
»Entä kuinka sen selität?»
»Aivan yksinkertaisesti. Vaikka hän onkin valpas ja vilkas ja melkein intohimoinenkin, tai kenties juuri senvuoksi, hän ei kuulu niihin, jotka nimenomaan tavoittelevat rakkautta, ei ainakaan sitä, mikä tuon nimen todella ansaitsee. Hän tosin puhuu siitä, vieläpä painokkaasti ja vakuuttavastikin, mutta vain senvuoksi, että on jostakin lukenut rakkauden olevan kaikkein korkeinta, kauneinta, ihaninta. Mahdollista sekin, että hän on kuullut asian tuolta liikatunteelliselta tytöltä, Huldalta, ja toistaa vain hänen lausumiansa. Mutta paljoakaan tunnetta ei siihen liity. Mahdollista, että se kaikki vielä tulee, Jumala siitä varjelkoon, mutta nyt ei sitä ole olemassa.»
»Mitä siis on olemassa? Mitä hänessä on?»
»Hänessä on minun ja hänen oman todistuksensa mukaan kaksi asiaa: huvitteluhalu ja kunnianhimo.»
»Se käy laatuun. Minä olen ihan rauhallinen.»
»Minä en. Innstetten on ylenemisintoinen — kiipijästä en puhu, se hän ei olekaan, siihen hän on tosiaankin liian jalo — siis ylenemisintoinen, ja se tyydyttää Effin kunnianhimoa.»
»Niinpä kyllä. Sehän on hyvä.»
»Niin, se on hyvä! Mutta siinä on vasta ensimmäinen puoli. Hänen kunnianhimonsa tulee tyydytetyksi, mutta käyneekö samoin leikkiin ja seikkailuun suuntautuvan taipumuksen? Innstetten tulee erittäin huonosti pitämään huolta alinomaisesta pienestä huvista ja innostamisesta, kaikesta, mikä taistelee ikävystymistä, henkevän pikku olennon pahinta vihollista vastaan. Hän ei tule jättämään Effiä henkiseen autiuteen, sikäli hän on liian älykäs ja maailmanmies, mutta hän ei tule myöskään häntä erikoisesti hauskuttamaan. Ja pahinta on, ettei hän edes tule nimenomaan harkinneeksi, kuinka sellainen asia olisi saatava alulleen. Joitakin aikoja se käy päinsä, paljoakaan vahinkoa tuottamatta, mutta vihdoin Effi sen huomaa, ja silloin asia häntä loukkaa. Ja sitten en tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka näet Effi onkin taipuisa, hänessä on samalla jotakin raisua, ja hän voi toimia aivan arvelematta.»
Samassa astui salista Wilke, joka ilmoitti laskeneensa kaikki ja havainneensa kaiken olevan tallessa; ainoastaan hienoista viinilaseista oli yksi särkynyt, mutta jo eilen, kun oli juotu malja nuorten onneksi — neiti Hulda oli kilistänyt liian voimallisesti luutnantti Nienkerkenin kanssa.
»Se on selvää, vanhastaan aina kuin unissaan, ja syreenin alla asia ei suinkaan ole paremmaksi muuttunut. Typerä olento; minä en ymmärrä Nienkerkeniä.»
»Minä ymmärrän hänet täydellisesti.»
»Eihän hän voi mennä hänen kanssaan naimisiin.»
»Ei.»
»Miksi siis?»
»Onhan siinä avarat alat, Luise.»
* * * * *
Tämä tapahtui hääpäivää seuranneena päivänä. Kolme päivää myöhemmin saapui Münchenistä pieni kortti harakanvarpaineen, kaikki nimet vain alkukirjaimin merkityt. »Rakas äiti! Tänään aamupäivällä Pinakoteekissa. Geert tahtoi käydä vielä toisessakin, jonka nimeä en tässä mainitse, koska en ole oikein varma siitä, miten nimi on kirjoitettava, ja kysyä en viitsi. Hän on muuten minulle hyvä kuin enkeli ja selittää kaikki. Yleensäkin kaikki erittäin kaunista, mutta rasittavaa. Italiassa asia kaiketi muuttuu ja paranee. Me asumme 'Neljän vuodenajan' hotellissa, ja Geert johtui siitä sanomaan, että ulkona on syksy, mutta että minä olen hänen keväänsä. Se oli minusta mielevästi sanottu. Hän on yleensäkin erittäin huomaavainen. Minun täytyy tosin minunkin olla tarkkaavainen, varsinkin kun hän jotakin sanoo tai selittää. Hän tietää muuten kaikki niin hyvin, ettei hänen edes tarvitse kirjasta katsoa. Hän puhuu ihastuneena teistä, varsinkin äidistä. Huldaa hän pitää hieman teeskentelevänä; mutta ukko Niemeyer on hänet kerrassaan lumonnut. Tuhannet terveiset hurmaantuneelta, mutta myöskin hieman väsyneeltä Effiltänne.»
Sellaisia kortteja saapui nyt joka päivä, Innsbruckista, Veronasta, Vicenzasta, Paduasta. Kaikki alkoivat tähän tapaan »Me kävimme tänään aamupäivällä täkäläisessä kuuluisassa taulukokoelmassa», ja ellei ollut kysymyksessä taulukokoelma, niin sen sijaan jokin areena tai kirkko, jonka nimenä oli Santa Maria ja vielä jotakin lisäksi. Paduasta tuli kortin keralla oikea kirjekin. »Eilen olimme Vicenzassa. Vicenza täytyy nähdä Palladion vuoksi; Geert sanoi minulle, että hänestä juontuu kaikki nykyaikainen. Tietenkin vain, mikäli on kysymyksessä rakennustaide. Täällä Paduassa (jonne saavuimme tänään varhain aamulla) hän sanoi hotellin vaunuissa muutamia kertoja itsekseen 'Hän lepää haudattuna Paduassa', ja oli ihmeissään kuullessaan minulta, etten ollut vielä milloinkaan noita sanoja kuullut. Mutta lopulta hän sanoi, että oli oikeastaan varsin hyvä, vieläpä etukin, etten siitä mitään tietänyt. Hän on yleensäkin erittäin oikeamielinen. Ja ennen kaikkea hän on minulle hyvä kuin enkeli eikä ollenkaan kopea eikä myöskään ollenkaan vanha. Minun jalkojani yhä pakottaa, ja kirjan selaileminen ja pitkäaikainen kuvien edessä seisominen uuvuttaa minua. Mutta sehän on välttämätöntä. Minä iloitsen kovin Veneziasta. Siellä me viivymme viisi päivää, kentiespä kokonaisen viikonkin. Geert on jo ihastuneena kertonut minulle Markus-torin kyyhkysistä ja että siellä saa ostaa hernetötteröitä ruokkiakseen niitä somia eläimiä. Kuuluu olevan kuvia, jotka sitä esittävät, kauniita, vaaleita tyttöjä, 'Huldan tyyppiä', sanoi hän. Tuostapa johtuvatkin mieleeni Jahnken tytöt. Ah, mitä antaisinkaan, jos saisin istua heidän kanssaan vaununaisalla pihallamme ja ruokkia meidän kyyhkysiämme. Mutta kupukyyhkystä te ette saa surmata, tahdon saada sen vielä nähdä. Ah, täällä on erinomaisen kaunista. Kuuluuhan tämä olevankin maailman kauneimpia paikkoja. Onnellinen, mutta hieman väsynyt Effinne.»
Luettuaan kirjeen ääneen rouva von Briest sanoi: »Lapsi rukka. Hän ikävöi.»
»Niin», virkkoi Briest, »hän ikävöi. Tuo kirottu matkusteleminen…»
»Minkätähden sanot niin nyt? Olisithan voinut sen estää. Mutta se on juuri sinun tapaistasi: näytellä jälkeenpäin viisaan osaa. Kun lapsi on pudonnut kaivoon, määräävät raatiherrat kaivon katettavaksi.»
»Ah, Luise, älä huoli minulle esittää sellaisia juttuja. Effi on meidän lapsemme, mutta lokakuun kolmannesta päivästä lähtien hän on paroonitar Innstetten. Ja jos hänen miehensä, meidän herra vävymme, tahtoo tehdä häämatkan ja siinä tilaisuudessa laatia uuden luettelon jokaisesta taidekokoelmasta, en voi häntä siitä estää. Se on juuri sitä, mitä naimisiinmenoksi nimitetään.
»Nyt siis sen myönnät. Minun kanssani sinä olet aina väitellyt, et ole tahtonut tunnustaa, että nainen on pakonalaisessa asemassa.»
»Niinpä olen. Mutta miksi siitä nyt kiistelisimme. Joudumme liian avaroille aloille.»
Marraskuun keskivaiheilla — matkustajat olivat ehtineet Capriin ja Sorrentoon saakka — Innstettenin loma loppui, ja ajan ja hetken tarkka noudattaminen kuului hänen luonteeseensa ja tottumuksiinsa. Niinpä hän saapuikin marraskuun 14:nä päivänä varhain aamulla pikajunassa Berliniin, missä serkku Briest lausui hänet ja serkkunsa tervetulleiksi ja ehdotti, että ne kaksi tuntia, jotka olivat vielä jäljellä Stettinin junan lähtöön käytettäisiin St. Privat-panoraaman katselemiseen ja pienen aamiaisen nauttimiseen. Molemmat ehdotukset hyväksyttiin kiitollisesti. Puolenpäivän aikaan oltiin jälleen asemalla ja erottiin toisistaan sydämellisesti kättä pudistaen, kun sitä ennen olivat Effi ja Innstetten lausuneet tavanomaisen, onneksi ei milloinkaan vakavasti tarkoitetun kehoituksen »käydä joskus katsomassa». Junan jo liikkuessa Effi hyvästeli ikkunasta. Sitten hän asettui mukavaan asentoon ja sulki silmänsä; vain toisinaan hän jälleen kohottautui ja ojensi Innstettenille kätensä.
Matka oli mieluisa, ja juna saapui täsmällisesti Klein-Tantowin asemalle, josta johti viertotie kahden peninkulman päässä sijaitsevaan Kessiniin. Kesällä, varsinkin kylpykuukausien aikana, käytettiin viertotien asemesta mieluummin vesitietä ja matkustettiin vanhassa siipialuksessa alaspäin pitkin pientä Kessine-jokea, josta itse Kessin oli saanut nimensä; mutta lokakuun ensimmäisenä päivänä lakkasi »Feeniks», jonka oli jo kauan toivottu jonakin matkustajattomana hetkenänsä muistavan nimensä ja palavan poroksi, joka syksy kulkemasta. Niinpä olikin Innstetten jo Stettinistä sähköttänyt ajomiehelleen Kruselle: »Kello viisi Klein-Tantowin asemalle. Kauniilla säällä avoimet vaunut.»
Ja nyt oli tosiaankin kaunis sää, ja Kruse odotti avoimine vaunuineen asemalla tervehtien tulijoita asianmukaisen arvokkaasti, kuten herrasväen ajomies ainakin.
»No, Kruse, onko kaikki järjestyksessä?»
»Kuten käskette, herra piirineuvos.»
»Niinpä astu vaunuihin, Effi, ole hyvä.» Effin noudattaessa kehoitusta ja erään asemamiehen sijoittaessa pientä matkalaukkua vaunujen etuosaan Innstetten antoi määräyksen, että muut matkatavarat oli toimitettava perille myöhemmin omnibus-vaunuissa. Kohta senjälkeen hänkin sijoittui paikalleen, pyysi kansanomaiseksi paneutuen tulta eräältä lähellä olevalta ja huusi Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse». Ja niin ajettiin yli ratakiskojen, jotka levisivät ylimenopaikalla moniraiteisina, vinosti ratavallia alas ja heti senjälkeen jo viertotien varrella sijaitsevan ravintolan ohi, jolla oli nimenä »Ruhtinas Bismarck». Juuri tässä kohden näet tie haarautui, johtaen oikealla Kessiniin, vasemmalla Varziniin, Bismarckin asuinsijoille. Ravintolan edessä seisoi keskikokoinen leveähartiainen mies puettuna turkkeihin ja turkislakkiin, jota hän herra piirineuvoksen ohi ajaessa erittäin kunnioittavasti kohotti. »Kuka hän oli?» kysyi Effi, jossa kaikki näkemänsä herätti erinomaista mielenkiintoa ja joka jo senvuoksi oli mitä parhaimmalla tuulella. »Hänhän oli ihan starostan näköinen, vaikka minun totta puhuen onkin tunnustaminen, etten ole milloinkaan starostaa nähnyt.»
»Eikä haittaa, vaikka et olekaan nähnyt, Effi. Olet siitä huolimatta osunut varsin oikeaan. Hän on tosiaankin starostan näköinen ja onkin jokin sellainen. Hän näet on puoli-puolalainen, nimeltään Golchowski, ja kun meillä on täällä vaali- tai jahtipuuhat, niin hän kiikkuu ylinnä. Oikeastaan aivan epävarma veikko, johon en voi ollenkaan luottaa ja jolla lienee paljonkin omallatunnollansa. Hän näyttelee kuitenkin lojaalin osaa, ja kun Varzinin herrasväki ajaa tästä ohi, hän heittäytyisi mieluimmin pyörien alle. Minä tiedän, että hän on ruhtinaallekin vastenmielinen. Mutta mitä se auttaa? Meidän ei sovi rikkoa hyviä suhteitamme, koska tarvitsemme häntä. Hänellä on koko tämä seutu taskussaan, ja hän on selvillä vaalijuonista paremmin kuin kukaan muu; pidetäänpä häntä varakkaanakin. Sitäpaitsi hän lainaa rahoja kiskoen korkoa, mitä puolalaiset muuten eivät tee; yleensä päinvastoin.»
»Mutta hän oli hyvännäköinen.»
»Epäilemättä. Hyvännäköisiä ovat täällä useimmat. Kaunista ihmislajia. Mutta se onkin parasta, mitä heistä voi sanoa. Teidän markkimaanne ihmiset ovat vaatimattomampia ja jurompia ja käytökseltään vähemmän kohteliaita, oikeastaan eivät ollenkaan, mutta heidän sanansa voi luottaa. Täällä on kaikki epävarmaa.»
»Minkätähden sen minulle sanot? Täytyyhän minun kumminkin nyt elää täällä heidän kanssaan.»
»Ei sinun, sinä et tule paljoakaan heistä näkemään etkä kuulemaan. Kaupunki ja maaseutu näet ovat täällä hyvinkin erilaiset, ja sinä tulet tuntemaan ainoastaan kaupunkilaisemme, kelpo kessiniläiset.»
»Kelpo kessiniläiset. Onko se ivaa, vai ovatko he tosiaankin hyviä.»
»En tahdo nimenomaan väittää, että he ovat hyviä, mutta he ovat kumminkin toisenlaisia kuin muut; niin, he eivät ollenkaan muistuta täkäläistä maaseutuväestöä.»
»Mistä se johtuu?»
»Siitä, että he ovat aivan toista väkeä, syntyperältään ja suhteiltaan. Ne ihmiset, joita maaseudulla tapaat, ovat niinsanottuja kasubeja, joista olet kenties kuullut, slaaveja, jotka asustavat täällä jo tuhat vuotta, todennäköisesti paljoa kauemminkin. Kaikki ne, jotka asustavat täällä rannikolla pienissä meri- ja kauppakaupungeissa, sitävastoin ovat kaukaa tänne muuttaneita, jotka eivät paljoakaan välitä kasubilaisesta maaseudusta, koska heillä ei ole siitä suurtakaan hyötyä ja koska ovat riippuvaiset aivan muusta. He ovat riippuvaiset niistä seuduista, joiden kanssa käyvät kauppaa, ja koska käyvät kauppaa kaiken maailman kanssa ja ovat suhteessa kaikkeen maailmaan, tapaatkin heidän keskuudessaan ihmisiä kaikilta maailman kulmilta. Meidän kelpo Kessinissämmekin, vaikka se oikeastaan onkin vain pieni loukko.»
»Mutta sehän on ihastuttavaa, Geert. Sinä puhut aina pienestä loukosta, ja nyt löydän täältä, ellet ole liioitellut, kokonaisen uuden maailman. Kaikenlaista ulkomaista. Eikö totta, niinhän tarkoitit?»
Innstetten nyökkäsi.
»Kokonaisen uuden maailman, sanon minä, ehkäpä neekerin tai turkkilaisen, ehkäpä kiinalaisenkin.»
»Kiinalaisenkin. Hyvinpä osaat arvata. On mahdollista, että täällä vieläkin elää kiinalainen, mutta joka tapauksessa meillä on kiinalainen ollut; nyt hän on kuollut ja haudattu pienelle rautaristikon ympäröimälle alueelle ihan hautausmaan viereen. Ellet ole pelokas, näytän sinulle joskus hänen hautansa; se sijaitsee rantasärkkien välissä, vain rantakauraa yltympäri ja siellä täällä muutama eternelli, ja meren kohina kuuluu aina. Erittäin kaunista ja erittäin kaameata.»
»Niin, kaameata, ja minä tietäisin mielelläni siitä enemmän. Mutta lienee sittenkin parempi, etten kuule, koska saan heti näkyjä ja unia enkä haluaisi heti tänä yönä, toivottavasti hyvin nukkuessani, nähdä kiinalaisen astuvan vuoteeni luo.»
»Ei hän sitä teekään.»
»Ei hän sitä teekään. Kuulehan, tuo kuulostaa omituiselta, ikäänkuin se kumminkin olisi mahdollista. Sinä tahdot tehdä Kessinin minulle mielenkiintoiseksi, mutta menet siinä hieman liian pitkälle. Onko teillä Kessinissä paljonkin sellaista väkeä?»
»Erittäin paljon. Koko kaupungin väestön muodostavat sellaiset vieraat, ihmiset, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat eläneet jossakin aivan toisaalla.»
»Ylen merkillistä. Kerrohan minulle siitä enemmän. Mutta ei kaameata.
Kiinalainen on minun mielestäni aina hieman kaamea.»
»Niinpä kyllä», nauroi Geert. »Mutta muut ovatkin, Jumalan kiitos, aivan toista lajia, pelkkiä sievästi käyttäytyviä ihmisiä, kenties hieman liiaksi kauppiaita, hieman liiaksi omaa etuansa valvovia ja aina valmiit tarjoamaan vekseleitä, joiden arvo on epäilyksenalainen. Niin, täytyy olla varuillaan ollessaan tekemisissä heidän kanssaan. Mutta muuten varsin miellyttäviä. Ja jotta näet, etten ole joutavia jutellut, annan sinulle heti pienen näytteen, eräänlaisen henkilöluettelon.»
»Niin, Geert, tee se!»
»Meillä on esimerkiksi vain viidenkymmenen askelen päässä asumuksestamme kone- ja ruoppaajamestari Macpherson, aito skotlantilainen ja ylämaalainen.»
»Onko hänellä vielä ylämaalaisen pukukin?»
»Ei, Jumalan kiitos, sillä hän on ukkoräivä, josta ei voisi erikoisesti ylpeillä hänen klaaninsa enempää kuin Walter Scottkaan. Ja samassa talossa, jossa tämä Macpherson asuu, elelee vielä eräs vanha haavuri, Beza nimeltään, oikeastaan vain parturi; hän on kotoisin Lissabonista, joka on myöskin kuuluisan kenraali Mezan kotipaikka — Meza, Beza, sukulaisuuden kuulee jo nimistä. Ja sitten meillä on ylempänä jokivarrella, siinä, missä alukset ovat laiturissa, Stedingk-niminen kultaseppä, joka polveutuu eräästä vanhasta ruotsalaisesta suvusta, niin, luulenpa, että on olemassa riikinkreivejäkin, joilla on tuo nimi, ja lisäksi, luetteloni toistaiseksi lopettaakseni, meillä on kelpo vanha tohtori Hannemann, joka tietenkin on tanskalainen, on oleskellut kauan Islannissa, onpa sepittänyt Heklan tai Krablan viime purkausta käsittelevän pienen teoksenkin…»
»Mutta sehän on suurenmoista, Geert. Siinähän on kuin kuusi romaania, siitä ei suoriudu niinkään helposti. Aluksi se kuulostaa poroporvarilliselta, mutta on sittenkin lopulta jotakin aivan erikoista. Ja koska kaupunkinne on merikaupunki, teillä täytyy varmaan olla ihmisiä, jotka eivät edusta vain haavurien ja parturien ammatteja tai muuta sentapaista. Täytyyhän teillä olla kapteenejakin, joku lentävä hollantilainen tai…»
»Olet aivan oikeassa. Meillä on kapteeni sellainenkin, joka on ollut merirosvona mustalippujen joukossa.»
»En tunne. Keitä ne ovat, mustaliput?»
»Ne ovat väkeä Tonkinin tienoilta ja Tyyneltämereltä… Mutta ihmisten joukkoon palattuaan hän on jälleen aivan moitteeton ja varsin hupainen.»
»Minä sentään pelkäisin häntä.»
»Aivan suotta, olipa aika mikä tahansa; sinun ei tarvitse pelätä silloinkaan, kun olen maaseudulla tai teekutsuissa ruhtinaan luona, sillä onhan meillä, Jumalan kiitos, kaiken muun lisäksi vielä Rollo…»
»Rollo?»
»Niin, Rollo. Edellyttäen, että olet kuullut Niemeyerin tai Jahnken sellaisista asioista kertovan, sinä varmaankin ajattelet normandilaisherttuaa, ja onhan meidän Rollommekin samaa laatua. Mutta se on vain newfundlandilainen, ihmeen kaunis eläin, joka rakastaa minua ja tulee sinuakin rakastamaan. Rollo näet on tuntija. Ja niin kauan kuin hän on vaiheillasi, sinä olet hyvässä turvassa, ja sinua ei voi ahdistaa kukaan, ei elävä eikä kuollut. Mutta katsohan kuuta. Eikö olekin kaunis?»
Effi, joka oli itseensä vaipuneena kuunnellut puolittain pelokkaasti, puolittain ahnaasti jokaista sanaa, kohottautui nyt ja katsahti oikealle, missä kuu parhaillaan näytti uivan esiin vaaleiden, mutta nopeasti kiitävien hattaroiden seasta. Kuparinkarvaisena paistoi suuri kiekko leppälehdon takaa luoden valoansa leveään suvantoveteen, jonka Kessine-joki siinä kohden muodosti. Voipa se olla jo mereltä tulvivien vesienkin muodostama haff.
Effi oli kuin huumautunut. »Niin, olet oikeassa, Geert; se on kaunis, mutta samalla siinä on jotakin pelottavaa. Italiassa minä en ole kokenut mitään sellaista, en silloinkaan, kun kuljimme Mestrestä Veneziaan. Sielläkin oli vettä ja suota ja kuutamoa, ja minä ajattelin sillan murtuvan; mutta se ei ollut niin aavemaista. Mistä se johtuneekaan? Pohjoisuusko sen vaikuttanee?»
Innstetten nauroi. »Me olemme täällä viisitoista peninkulmaa pohjoisempana kuin Hohen-Cremmenissä, ja saatpa vielä hieman odottaa, ennenkuin tulee vastaamme ensimmäinen jääkarhu. Luulenpa, että olet hieman hermostunut pitkän matkan, St. Privat-panoraaman ja kiinalaista koskevan kertomukseni vuoksi.»
»Ethän ole minulle mitään kertonut.»
»En, olen hänet vain maininnut. Mutta kiinalainen on jo sinänsä kokonainen juttu…»
»Niinpä kyllä», nauroi Effi.
»Ja joka tapauksessa siitä pian suoriudut. Näetkö tuon pienen rakennuksen, josta vilkkuu valo? Se on paja. Siinä tie kääntyy. Ja kun olemme sen käänteen ohi ehtineet, näet jo Kessinin tornin tai oikeammin molemmat…»
»Onko siellä kaksi?»
»On, Kessin on kohentumassa. Siellä on nykyjään katolinenkin kirkko.»
* * * * *
Puoli tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät kaupungin toisessa päässä sijaitsevan talon, koruttoman, hieman vanhanaikaisen ristikkorakennuksen luo, jonka julkisivu oli merikylpylöihin johtavan pääkadun puolella ja pääty kohti kaupungin ja rantasärkkien välillä sijaitsevaa metsikköä, jolla oli nimenä »Plantaaši». Tämä vanhanaikainen talo oli muuten vain Innstettenin yksityisasumus eikä varsinainen piirineuvoksen virkatalo, joka sijaitsi vinosti vastapäätä, toisella puolen katua.
Krusen ei tarvinnut ilmoittaa tuloa kolme kertaa piiskaansa paukuttamalla; ovista ja ikkunoista oli jo kauan aikaa tähyilty, ja ennen vaunujen saapumista olivat kaikki talon asujaimet kokoontuneet koko katukäytävän levyiselle porraskivelle, etumaisena Rollo, joka vaunujen pysähdyttyä alkoi niitä kiertää. Innstetten auttoi ensin nuorta rouvaansa astumaan vaunuista ja lähti sitten, hänelle käsivartensa tarjoten, ystävällisesti tervehtien palvelijain ohi, jotka nyt seurasivat nuorta paria upeiden vanhojen seinäkaappien koristamaan eteiseen. Sisäkkö, sievä, ei enää aivan nuori henkilö, jota kaunisti hänen rehevä täyteläisyytensä melkein samassa määrin kuin vaaleita hiuksia peittävä siro myssy, auttoi armollista rouvaa riisumaan käsipuuhkaa ja päällysvaatteita ja kumartui riisumaan turkisvuorisia kumikenkiäkin. Mutta ennenkuin hän oli niin pitkälle ehtinyt, virkkoi Innstetten: »Lienee parasta, että esittelen sinulle heti koko talonväen, lukuunottamatta rouva Krusea, joka ei mielellään näyttäydy — luulenpa, että hän on jälleen auttamattoman mustan kanansa parissa.» Kaikki hymyilivät. »Mutta olkoon rouva Kruse… Tämä on vanha Friedrich, joka oli jo mukanani yliopistossa… Eikö totta, Friedrich, ne ajat kelpasivat… ja tämä on Johanna, Markista kotoisin samoinkuin sinäkin, jos tunnustat Pasewalkin seudun kelvolliseksi, ja tämä on Christel, jonka haltuun me uskomme päivällä samoinkuin illallakin ruumiillisen hyvinvointimme ja joka osaa keittää, sen vakuutan. Ja tässä on Rollo. No, kuinka voit, Rollo?»
Rollo näytti vain odottaneen tätä erikoista puhuttelua, haukahti iloisesti heti nimensä kuultuaan, hypähti ja laski etukäpälänsä herransa olkapäille.
»Riittää, Rollo, riittää. Mutta näetkö, tuo tuossa on rouva; minä olen kertonut hänelle sinusta, sanonut, että olet kaunis eläin ja että suojelet häntä.» Nyt Rollo paneutui pitkäkseen Innstettenin jalkojen eteen samalla uteliaasti silmäillen nuorta rouvaa. Effin ojentaessa kättään se sitä hyväili.
Effillä oli tämän esittelyn aikana tilaisuutta katsella ympärilleen. Kaikki, mitä hän näki, ikäänkuin; lumosi hänet, ja runsas valaistus häikäisi hänen silmiänsä. Eteisen etuosassa paloi neljä viisi seinään kiinnitettyä kynttilähaarukkaa, haarukat itse varsin yksinkertaiset, pelkkää läkkipeltiä, mikä kuitenkin vain lisäsi loistoa ja kirkkautta. Kaksi punaisin harsoin peitettyä astraalilamppua, Niemeyerin häälahja, seisoi kahden tammipöydän väliin sijoitetulla saranapöydällä ja sen etualalla teeneuvot, kattilan alla oleva lamppu jo sytytettynä. Mutta kaiken tämän lisäksi tuli vielä paljon muuta ja osalta erittäin merkillistä. Eteisen katossa nähtiin kolme vuoliaista, jotka jakoivat katon yhtä moneen osaan; etumaisesta riippui laiva täysine purjeineen, korkeine peräkansineen ja tykkiaukkoineen, kauempana taas näkyi ilmoilla uiva jättiläiskokoinen kala. Effi kosketti kädessään olevalla sateenvarjolla kevyesti hirviötä, joka alkoi hitaasti keinua.
»Mikä tuo on, Geert?» kysyi hän.
»Se on haikala.»
»Entä tuo kauempana, tuo, joka näyttää tupakkamyymälän edustalla riippuvalta isolta sikarilta?»
»Se on nuori krokodiili. Mutta sinä voit katsella kaikkea paremmin ja tarkemmin huomenna; tule nyt juomaan teetä. Kaikista vaipoista ja peitteistä huolimatta olet varmaan ollut viluissasi. Lopulta oli tuntuvan kylmä.»
Hän tarjosi nyt Effille käsivartensa, molemmat palvelijattaret vetäytyivät pois, ja he astuivat ainoastaan Friedrichin ja Rollon saattamina vasemmalle, talonherran oleskelu- ja työhuoneeseen. Effi oli täällä yhtä hämmästynyt kuin eteisessä, mutta ennenkuin hän ehti mitään virkkamaan, Innstetten siirsi syrjään oviverhon, jonka takana oli toinen, pihan ja puutarhan puolella sijaitseva huone. »Tämä tulee siis olemaan sinun, Effi. Friedrich ja Johanna ovat sen järjestäneet niin hyvin kuin osasivat, minun määräysteni mukaisesti. Minä pidän sitä varsin siedettävänä ja olisin iloinen, jos se sinuakin miellyttäisi.»
Effi irroitti käsivartensa ja kohottautui varpaisilleen antaakseen hänelle hellän suutelon.
»Kuinka hemmotteletkaan minua vaivaista. Flyygeli ja matto, luullakseni kerrassaan turkkilainen, kala-allas ja vielä kukkapöytä! Pelkkää hemmottelua, minne katsonkin.»
»Niin, rakas Effi kultani, siihen sinun nyt täytyy suostua, eipä ollakaan suotta nuori ja kaunis ja rakastettava, minkä kessiniläisetkin lienevät jo kuulleet, Jumala tiesi miten. Kukkapöytä näet ei ainakaan ole minun omallatunnollani. Mistä tulee kukkapöytä, Friedrich?»
»Apteekkari Gieshübleriltä… Siinä on kortti mukana.»
»Ahaa, Gieshübleriltä, Alonzo Gieshübleriltä», virkkoi Innstetten ja ojensi nauraen, melkeinpä vallattominkin elein Effille kortin, johon oli painettu nimi ja hieman vieraalta kajahtava etunimi. »Gieshübler, hänestä olen unohtanut kertoa — hän käyttää muuten tohtorintitteliäkin, mutta ei kuule mielellään itseään sillä nimellä mainittavan, koska arvelee oikeiden tohtorien siitä vain sydämystyvän, mikä lieneekin oikeaan osattu. Luulenpa, että opit hänet piankin tuntemaan; hän on meidän paras numeromme, kaunosielu ja originaali ja ennen kaikkea erinomainen ihminen, mikä onkin aina pääasia. Mutta jätetään nyt ne jutut ja istutaan teetä juomaan. Missä sen juomme? Täällä sinun luonasi vaiko tuolla minun suojassani? Muuta mahdollisuutta näet ei ole. Ahdas ja pieni on majani.»
Effi istuutui arvelematta pieneen kulmasohvaan. »Tänään jäämme tänne. Tänään sinä olet minun vieraani. Tai paremmin näin: teen juomme säännöllisesti minun luonani, aamiaisen nautimme sinun huoneessasi; niin saa kumpainenkin oikeutta, ja minä olen utelias näkemään, missä paremmin viihdyn.»
»Se on aamu- ja iltakysymys.»
»Epäilemättä. Mutta ratkaisu riippuu siitä, kuinka se asetetaan, tai oikeammin, kuinka me siihen suhtaudumme.»
Hän nauroi, vetäytyi lähelle miestään ja aikoi suudella hänen kättänsä.
»Ei, Effi, taivaan nimessä, ei niin. Minä en tahdo olla mikään kunnianarvoinen henkilö, sellainen olen kessiniläisten silmissä. Sinulle minä olen…»
»Mikä?»
»Olkoon. Enpä mieli sitä sanoa.»
Kun Effi seuraavana aamuna heräsi, oli jo kirkas päivä. Hänen oli vaikea heti perehtyä uuteen asioiden tilaan. Missä hän olikaan? Oikein, Kessinissä, piirineuvos Innstettenin talossa, ja hän itse oli piirineuvoksen puoliso, paroonitar Innstetten. Hän kohottautui ja katseli uteliaana ympärilleen. Edellisenä iltana hän oli ollut liian väsynyt voidakseen lähemmin tarkastella kaikkea sitä puolittain oudonlaista, puolittain vanhanaikaista, mikä häntä ympäröi. Vuoliaisia tukemassa oli kaksi pylvästä, ja viheriät verhot erottivat muusta huoneesta alkovintapaisen makuusuojan, jossa olivat vuoteet; vain keskeltä verho puuttui tai oli siirretty syrjään, joten hän voi makuusijaltaan helposti huonetta tarkastella. Molempien ikkunoiden välissä oli kapea, lähelle katonrajaa ulottuva seinäkuvastin, ja vasemmalla sen vieressä, eteisen seinän puolella, kohosi iso musta kaakeliuuni, jota (sen hän oli huomannut jo edellisenä iltana) lämmitettiin vanhan tavan mukaan ulkoapäin. Nyt hän tunsi, kuinka siitä uhosi lämmintä. Kuinka suloista sentään olikaan omassa kodissa; sellaista mielihyvää hän ei ollut kokenut koko matkan aikana, ei Sorrentossakaan.
Mutta missä oli Innstetten? Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kuuli vain pienen heilurikellon tikityksen ja silloin tällöin uunista kumean äänen, jonka nojalla päätteli, että eteisestä käsin lisättiin uuniin puuta. Vähitellen hänen mieleensä johtui, että Geert oli edellisenä iltana puhunut soittojohdosta. Hänen ei tarvinnutkaan sitä kauan etsiä; ihan hänen pieluksensa vieressä oli pieni valkoinen norsunluinen nuppi, jota hän kevyesti painoi.
Kohta senjälkeen ilmaantui Johanna. »Armollinen rouva on käskenyt.»
»Ah, Johanna, luulenpa nukkuneeni liian kauan. On varmaan jo myöhä.»
»Täsmälleen yhdeksän.»
»Entä herra…» Hänestä tuntui vaikealta puhua muitta mutkitta »miehestänsä». »Herra on liikkunut hiljaa, sillä minä en ole kuullut mitään.»
»Epäilemättä. Ja armollinen rouva on varmaan nukkunut sikeästi. Pitkän matkan jälkeen.»
»Niin olen. Entä herra, nouseeko hän aina niin varhain?»
»Aina, armollinen rouva. Siinä suhteessa hän on ankara. Hän ei siedä liikaa nukkumista, ja kun hän tulee huoneeseensa, täytyy uunin olla lämmin, ja kahvikaan ei saa viipyä.»
»Hän on siis jo syönyt aamiaista?»
»Eipä suinkaan, armollinen rouva… armollinen herra…»
Effi käsitti, ettei hänen olisi pitänyt tuota kysyä ja että olisi ollut parempi jättää lausumatta se otaksuma, ettei Innstetten ollut voinut häntä odottaa. Senvuoksi hän tahtoi korjata virhettänsä, mikäli se oli mahdollista, nousi, asettui kuvastimen eteen ja aloitti keskustelun uudelleen: »Herra on muuten aivan oikeassa. Varhainen nouseminen oli sääntönä vanhempienikin kodissa. Siellä, missä ihmiset viettävät aamunsa vuoteessa, ei ole koko päivänä mitään järjestystä. Mutta herra ei varmaankaan ole ylen vaatelias minuun nähden; minä valvoin yöllä vähän aikaa, vieläpä hieman pelkäsinkin.»
»Mitä ihmettä, armollinen rouva! Mikä olikaan vikana?»
»Yläpuoleltani kuului aivan omituinen ääni, ei voimakas, mutta erittäin itsepintainen. Ensin kuulosti siltä, kuin olisivat pitkät laahustimet permantoa viistäneet, ja olinpa kiihtyneessä mielentilassani pari kertaa näkevinäni valkoisia atlaskenkiä. Minusta tuntui kuin yläkerrassa olisi tanssittu, mutta aivan hiljaa.»
Keskustelun aikana Johanna katseli nuoren rouvan olkapään yli korkeaan, kapeaan kuvastimeen voidakseen paremmin tarkastella Effin ilmeitä. Sitten hän sanoi: »Niin, se kuuluu yläkerran salista. Aikaisemmin se kuului keittiöönkin. Mutta nyt me emme sitä enää kuule; olemme siihen tottuneet.»
»Onko siinä jotakin erikoista?»
»Taivas varjelkoon, ei ollenkaan. Ensin ei oikein tiedetty, mistä se johtui, ja herra saarnaaja näytti hämmentyneeltä, vaikka tohtori Gieshübler aina vain nauroi asialle. Mutta nyt tiedämme, että se johtuu uutimista. Sali on hieman ummehtunut, ja senvuoksi ovat ikkunat aina auki, ellei satu olemaan rajuilma. Siitä syystä on ylhäällä melkein aina ankara veto, joka viistättää ylen pitkiä uutimia pitkin lattiaa, edestakaisin. Se kuulostaa kuin silkkihameiden kahinalta tai kuin atlaskenkien askelilta, kuten armollinen rouva äsken sanoi.»
»Niin, tietysti. Mutta enpä käsitä, minkätähden uutimia ei oteta pois. Tai voisihan ne lyhentää. Sellainen omituinen ääni häiritsee kenen hermoja tahansa. Antakaahan nyt, Johanna, tuo pieni liina, ja pyyhkäiskää otsaani. Tai ottakaa mieluummin pirskotinpullo käsilaukustani… Ah, se on oivallista ja virkistävää. Nyt lähden toiseen huoneeseen. Onhan hän vielä siellä, vai onko hän jo lähtenyt ulos?»
»Armollinen herra oli jo ulkona, luullakseni virastossa. Mutta hän palasi neljännestunti sitten. Minä käsken Friedrichiä tuomaan aamiaisen.»
Sen sanottuaan Johanna poistui huoneesta. Effi loi vielä silmäyksen kuvastimeen ja kulki sitten eteisen läpi, jonka iltainen loihtuisuus oli päivänvalossa melkoista vähäisempi, Geertin huoneeseen.
Viimeksimainittu istui kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli verrattain kömpelörakenteinen, mutta josta hän ei tahtonut luopua, koska se oli vanhempien kodista saatu perintökalu. Effi seisoi hänen takanansa ja syleili ja suuteli häntä, ennenkuin hän ehti paikaltaan nousemaan.
»Näin varhain?»
»Varhain, sanot. Tietenkin minua pilkaten.»
Innstetten pudisti päätänsä. »Kuinka voisinkaan?» Mutta Effiä miellytti itsensä syyttäminen, ja hän ei tahtonut kuullakaan, kun hänen miehensä väitti puhuneensa ihan vilpittömästi. »Täytyyhän sinun jo matkaltamme tietää, etten ole milloinkaan antanut itseäni odottaa aamusella. Päivän mittaan — niin, se on toista. En tosin ole kovin täsmällinen, mutta en unikekokaan. Sikäli ovat vanhempani luullakseni kasvattaneet minut hyvin.»
»Sikäli? Joka suhteessa, suloinen Effini.»
»Sinä sanot niin vain senvuoksi, että vietämme vielä kuherruskuukauttamme… mutta ei, mehän olemme jo sen viettäneet. Taivaan tähden, Geert, sitä en ole tullut vielä ollenkaan ajatelleeksi, mehän olemme olleet naimisissa jo yli kuusi viikkoa, kuusi viikkoa ja päivän. Niin, se on toista; niinpä en käsitäkään sitä enää imarteluksi, vaan pidän sen täytenä totena.»
Samassa astui huoneeseen Friedrich tuoden kahvia. Aamiaispöytä oli vinosti pienen kulmasohvan edessä, joka tarkoin täytti huoneen erään nurkan. He sijoittuivat siihen molemmin.
»Kahvi on oivallista», sanoi Effi, samalla tarkastellen huonetta ja sen sisustusta. »Tämä on vielä hotellikahvia tai kuin Bottegonessa… muistatko, Firenzessä, tuomiokirkko näköalana. Siitä minun täytyy kirjoittaa äidille, tällaista kahvia ei ole meillä Hohen-Cremmenissä. Yleensäkin, Geert, minä huomaan vasta nyt, kuinka hienosti olen mennyt naimisiin. Meillä oli kaikki vain jotenkuten mukiinmenevää.»
»Hullutuksia, Effi. En ole nähnyt milloinkaan parempaa taloudenhoitoa kuin teillä.»
»Ja millainen onkaan asuntosi. Ostettuaan uuden pyssykaapin ja kiinnitettyään kirjoituspöytänsä yläpuolelle puhvelinpään ja heti sen alle ukko Wrangelin (hän näet oli aikoinaan ukon adjutanttina) isä luuli jo jotakin tehneensä; mutta kun katselen täällä ympärilleni, niin koko Hohen-Cremmenin ihanuus on tämän rinnalla vain puutteellista ja jokapäiväistä. En tiedä ollenkaan, mihin tätä kaikkea vertaisin; jo eilen illalla, nopeasti katsahdettuani, johduin ajattelemaan kaikenlaista.»
»Mitä, jos saan kysyä?»
»Niin, mitä. Mutta et saa sille nauraa. Minulla oli kerran kuvakirja, jossa nähtiin persialainen tai intialainen ruhtinas (hänellä näet oli päässään turbaani) istumassa punaisella silkkityynyllä, jalat allansa, ja hänen takanansa oli sitäpaitsi vielä iso punainen silkkipielus, joka pursui esiin pulleana vasemmalta ja oikealta, ja huoneen takaseinä oli ihan täynnä miekkoja ja tikareita ja pantterinnahkoja ja kilpiä ja pitkiä turkkilaisia pyssyjä. Aivan samanlaista on täällä sinun luonasi, ja jos vielä vedät jalat allesi, niin yhtäläisyys on täydellinen.»
»Effi, sinä olet ihastuttava, suloinen olento. Et ollenkaan tiedä, kuinka vakuutettu olen siitä ja kuinka mielelläni tahtoisin joka hetki sinulle osoittaa, että olen siitä vakuutettu.»
»Onhan sinulla vielä aikaa aivan riittävästi; minä olen vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen enkä aio vielä kuolla.»
»Et ainakaan ennen minua. Minä tosin ottaisin sinut mieluimmin mukaani, kun kuolema tulee. En tahdo jättää sinua kenellekään toiselle. Mitä siitä arvelet?»
»Sitä asiaa minun täytyy vielä ajatella. Tai oikeammin: jättäkäämme se juttu. Minä en puhu mielelläni kuolemasta, minä kannatan elämää. Sanohan nyt, kuinka täällä elelemme? Olet kertonut minulle matkalla kaikenlaista merkillistä maaseudusta ja kaupungista, mutta et sanaakaan siitä, kuinka me itse tulemme täällä elämään. Huomaan tosin, että täällä on kaikki toisenlaista kuin Hohen-Cremmenissä ja Schwantikowissa, mutta täytyyhän meidän voida löytää hieman seuraa tässä 'kelpo Kessinissäkin', kuten sinä paikkakuntaa aina nimität. Onko tässä kaupungissa jalosukuisia?»
»Ei, rakas Effi; siinä suhteessa joudut kokemaan suurta pettymystä. Lähiseudulla asuu eräitä aatelisia, joihin tulet tutustumaan, mutta täällä kaupungissa ei ole mitään.»
»Ei mitään? Sitä tuskin voin uskoa. Onhan teitä suunnilleen kolmetuhatta henkeä, ja täytyyhän täällä vähäpätöisten henkilöiden, sellaisten kuin parturi Beza (sehän hänen nimensä oli), ohella olla jonkinlainen valiojoukko, arvohenkilöitä tai jotakin sentapaista.»
Innstetten nauroi. »Niin, onhan täällä arvohenkilöitä. Mutta tarkoin katsoen se ei suuriakaan merkitse. Meillä on tietenkin saarnaaja ja tuomari ja rehtori ja luotsipäällikkö, ja sellaiset virkahenkilöt täyttänevät kokonaisen tusinan, mutta useimmat heistä ovat hyviä ihmisiä ja huonoja soittoniekkoja. Ja kaikki muut ovatkin sitten vain konsuleita.»
»Vain konsuleita! Kuinka voitkaan niin sanoa, Geert? Onhan se jotakin suurta, tekisipä mieleni sanoa melkein pelottavaakin. Konsulit, nehän ovat niitä, jotka kuljettivat raippakimppuja, niistä kirves kurkistamassa.»
»Ei ihan, Effi. Heitä nimitettiin liktoreiksi.»
»Aivan oikein, ne olivat liktoreita. Mutta onhan konsulina-olo sentään jotakin erittäin ylhäistä ja korkeasti laillista. Olihan Brutuskin konsuli.»
»Oli, Brutus oli konsuli. Mutta meikäläiset eivät kovinkaan häntä muistuta. He tyytyvät kaupitsemaan sokeria ja kahvia tai murtamaan auki appelsiinilaatikon, josta sitten myyvät sinulle hedelmiä kymmenestä pennistä kappaleen.»
»Eihän se ole mahdollista!»
»On varmaakin. He ovat pieniä viekkaita kauppiaita, tarjoavat neuvojansa vieraille aluksille, jotka tänne saapuessaan eivät oikein tiedä, miten menetellä jossakin liikeasiassa, ja kun ovat neuvonsa antaneet ja siten suorittaneet palveluksen jollekin hollantilaiselle tai portugalilaiselle alukselle, tulevat lopulta sellaisten vieraiden valtakuntien valtuutetuiksi edustajiksi, joten meillä on täällä Kessinissä ihan yhtä paljon konsuleita kuin Berlinissä on lähettiläitä, ja kun sattuu jokin juhlapäivä — ja niitä sattuu täällä tuhkatiheään — vedetään kaikki liput tankoon. Jos sattuu olemaan kirkas auringonpaiste, näet sellaisena päivänä koko Euroopan liputtavan meidän katoillamme, ja lisäksi tähtilipun ja kiinalaisen lohikäärmeen.»
»Sinä olet ivallisella tuulella, Geert, ja lienetpä oikeassakin. Mutta minun vähäisen täytyy puolestani tunnustaa, että pidän kaikkea täällä ihastuttavana ja että havellandilaiset kaupunkimme joutuvat tämän rinnalla ihan häpeään. Kun siellä vietetään keisarin syntymäpäivää, näkyy liehumassa ainoastaan mustaa ja valkoista ja korkeintaan hieman punaista lisäksi, mutta eihän se ole mitään niiden lukemattomien lippujen rinnalla, joista kerroit. Kuten sinulle jo sanoin, on mielestäni täällä kaikki jollakin tavoin vierasmaalaista, ja enpä ole kuullut enkä nähnyt vielä mitään, mikä ei olisi minua tavallaan hämmästyttänyt heti eilen illalla tuo merkillinen laiva eteisessä ja sen takana haikala ja krokodiili ja sitten tämä sinun huoneesi. Kaikki on niin itämaista, aivan kuin intialaisen ruhtinaan luona, sanon sen vieläkin…»
»Olkoonpa menneeksi. Minä onnittelen, ruhtinatar…»
»Ja yläkerrassa sali, jonka pitkät uutimet viistävät permantoa.»
»Mitä tiedätkään siitä salista, Effi?»
»En mitään muuta kuin sen, mitä sanoin. Kun yöllä heräsin, minusta tuntui tunnin ajan kuin olisin kuullut silkkikenkien lattiaa hipovan, kuin olisi tanssittu ja melkeinpä kuin olisi soittoakin kuulunut. Mutta kaikki ihan hiljaa. Kerroin sitten kaikki Johannalle tänä aamuna, vain selittääkseni, minkätähden olin niin kauan nukkunut. Ja hän sanoi sen johtuvan pitkistä uutimista salissa. Ajattelenpa, että päätämme asian lyhyeen leikkaamalla kappaleen uutimista, tai ainakin suljemme ikkunat; alkaahan muutenkin kohta olla myrskyinen sää. Marraskuun keskivaiheilla on jo aika.»
Innstetten katseli hetkisen hämillään eteensä ja näytti olevan kahden vaiheilla, vastaisiko tuohon kaikkeen. Lopulta hän päätti olla mitään sanomatta. »Olet aivan oikeassa, Effi; me lyhennämme yläkerran pitkiä uutimia. Mutta sillä asialla ei ole kiirettä, varsinkaan kun ei ole varmaa, että siitä tulee apu. Asiaan voi olla syynä jokin muu, savupiippu tai puuta kovertava mato tai hilleri. Täällä näet on hillereitä. Ennenkuin ryhdymme toimittamaan muutoksia taloudessamme, sinun täytyy siihen perehtyä, tietenkin minun opastamanani; me suoriudumme siitä neljännestunnissa. Ja sitten sinä pukeudut, järjestäydyt, vain hieman, sillä oikeastaan olet näin kaikkein viehättävin. Kello käy jo yhtätoista, ja erehdynpä kovin, ellei ystävämme Gieshübler ilmaannu tänne yhdentoista aikaan tai myöhäisintään kellon kahtatoista lyödessä lausuakseen sinut kunnioittavimmin tervetulleeksi. Sellainen puhetapa näet on hänen suosimansa. Muuten, kuten jo sanoin, miesten mies, josta tulee ystäväsi, jos tunnen oikein hänet ja sinut.»
Kello kävi jo kauan kahtatoista, mutta Gieshübleriä ei ollut vielä ilmaantunut. »Minä en voi odottaa kauemmin», sanoi Geert, jonka täytyi lähteä virastoonsa. »Jos Gieshübler vielä saapuu, ole mahdollisimman kohtelias, niin kaikki käy erinomaisesti. Hämilleen joutuessaan hän ei tiedä, mitä sanoa, tai puhuu mitä eriskummallisimpia asioita; mutta jos osaat herättää hänessä luottamusta ja hilpeyttä, niin hän puhuu kuin kirja. Sinä varmaan asiasta selviydyt. Älä odota minua ennen kello kolmea; minulla on kaikenlaista suoritettavaa. Mitä yläkerran saliin tulee, harkitsemme asiaa vielä; mutta luulenpa olevan parasta jättää se ennalleen.»
Innstetten lähti ja jätti nuoren vaimonsa yksin. Effi istui hieman taaksepäin nojautuneena somassa nurkassa ikkunan luona ja nojasi siinä katsellessaan vasenta käsivarttansa pieneen lautaan, joka oli vedetty ulos kirjoituspöydän sivusta. Katu oli rannalle johtava valtaväylä, ja kesällä vallitsi siinä vilkaskin liike, mutta nyt, keskivaiheilla marraskuuta, oli kaikki tyhjää ja hiljaista. Vain muutamia köyhiä lapsia, joiden vanhemmat asuivat »Plantaašin» äärimmällä laidalla sijaitsevissa olkikattoisissa hökkeleissä, astua kapsutti puukengissään Innstettenin talon ohi. Effiä ei yksinäisyys kumminkaan rasittanut, sillä hänen mielikuvituksensa askarteli yhä niissä ihmeellisissä asioissa, joita hän oli nähnyt vähän aikaisemmin, taloa tarkastellessaan. Tarkastelu oli alkanut keittiöstä, jonka liesi havaittiin rakenteeltaan uudenaikaiseksi; katonrajassa taas kulki aina palvelijattarien huoneeseen saakka ulottuva sähköjohto — molemmat laitteet olivat vasta äskettäin järjestetyt. Effi oli ollut iloissaan Innstettenin tuosta kertoessa, mutta sitten hän oli lähtenyt keittiöstä takaisin eteiseen ja eteisestä pihamaalle, jonka alkupuolen muodosti pelkkä kahden kylkirakennuksen välinen verrattain kapea kujanne. Noihin sivusuojiin oli sijoitettu kaikki, mitä talouteen vielä kuului: oikealla olivat palvelijattarien ja palvelijoiden suojat ja mankelihuone, vasemmalla tallin ja vaunuvajan välissä sijaitseva ajomiehen asunto, joka oli Krusen perheen hallussa. Sen yläpuolella, lakassa, olivat saaneet sijansa kanat, ja tallin yläpuolella oleva kattoluukku oli kyyhkysten kulkuaukkona. Kaikkea tuota Effi oli katsellut suurin mielenkiinnoin, mutta hänen mielenkiintonsa lisääntyi verrattomasti, kun hän pihalta etusuojaan palattuaan nousi Innstettenin opastamana yläkertaan johtavia portaita. Portaat olivat vinot, rappeutuneet ja pimeät; eteissuoja, johon ne päätyivät, vaikutti sensijaan melkein iloiselta, koska oli valoisa ja tarjosi kauniin näköalan: toisella puolen näkyi kaupunginrannan kattojen ja »Plantaašin» takana korkealla rantasärkällä seisova hollantilainen tuulimylly, toisella puolen Kessine-joki, joka tässä, lähellä mereenlaskua, oli verrattain leveä ja vaikutti komealta. Tuota vaikutelmaa oli mahdoton välttää, ja Effi olikin ilmaissut vilkkaasti riemastustansa. »Niin, erittäin kaunista, kuin maalaus ikään», oli Innstetten vastannut. Sitten hän oli asiaan enempää kajoamatta avannut hieman vinona riippuvan kaksoisoven, joka johti oikealle niinsanottuun saliin. Sali oli koko kerroksen pituinen; etu- ja takaikkunat olivat avoinna, ja monestimainitut pitkät uutimet liikkuivat voimakkaassa ilmanhengessä edestakaisin. Toisella pitkällä seinämällä ulkoni liesi suurine kivilevyineen, ja vastakkaisella seinällä oli kaksi läkkipeltistä kynttilähaarukkaa, kummassakin kaksi kynttilänsijaa, aivan samanlaiset kuin alakerrassa, mutta tummat ja hoidottomat. Effi tunsi itsensä hieman pettyneeksi ja selitti haluavansa aution ja vaivaisen salin asemesta nähdä eteisen toisella puolen olevat huoneet. »Siellä ei ole oikeastaan mitään», oli Innstetten vastannut, mutta oli kuitenkin avannut ovet. Siellä oli neljä huonetta, jokaisessa yksi ikkuna, kaikki keltaiseksi maalatut ja yhtä tyhjät kuin sali. Vain eräässä oli pari kaislatuolia rikkinäisille istuimineen, ja erään tuolin selustaan oli kiinnitetty pieni, vain puolen sormen pituinen kuva, joka esitti kiinalaista sinisessä nutussa, roimahousuissa ja päässä lattea hattu. Effi näki sen ja kysyi: »Mikä on tuo kiinalainen?» Innstetteniä itseäänkin näytti kuva ihmetyttävän, ja hän vakuutti, ettei tietänyt siitä mitään. »Sen on siihen liimannut Christel tai Johanna. Leikintekoa. Voit nähdä, että se on leikattu aapisesta.» Effi oli samaa mieltä ja ihmetteli vain, miksi Innstetten suhtautui kaikkeen niin vakavasti, ikäänkuin asiassa sittenkin olisi jotakin piillyt. Sitten Effi oli vielä vilkaissut saliin ja sanonut olevan oikeastaan valitettavaa, että kaikki oli tyhjänä. »Meillähän on alakerrassa ainoastaan kolme huonetta, ja kun joku tulee vieraaksemme, emme tiedä, mitä tehdä. Etkö luule, että salista voisi tehdä kaksi kaunista vierashuonetta. Se olisi jotakin äidille; hän voisi nukkua takasuojassa, josta on näköala joelle ja molemmille aallonmurtajille, ja etupuolella hän näkee kaupungin ja hollantilaisen tuulimyllyn. Hohen-Cremmenissä meillä on yhä vielä vain pukkimylly. Sanohan, mitä siitä arvelet! Toukokuussa äiti varmaan tulee.»
Innstetten oli suostunut kaikkeen ja oli vain lopuksi sanonut: »Kaikki hyvin. Mutta luulenpa, että on sittenkin parempi, jos sijoitamme äidin tuonne virastorakennukseen; koko ensimmäinen kerros on siellä tyhjä aivan samoin kuin täälläkin, ja hän on siellä enemmän omissa oloissaan.»
* * * * *
Tuo oli ollut ensimmäisen talossa suoritetun kierroksen tuloksena. Sitten Effi oli pukeutunut, ei aivan niin nopeasti kuin Innstetten oli otaksunut, ja istui nyt miehensä huoneessa ajatellen vuoroin yläkerran pientä kiinalaista, vuoroin Gieshübleriä, jota ei vieläkään kuulunut. Neljännestuntia aikaisemmin tosin oli kadun toista puolta kulkenut pienikokoinen, vinohartiainen ja melkeinpä vialliseltakin näyttävä mies puettuna lyhyeen hienoon turkisnuttuun ja korkeaan, erittäin sileäksi harjattuun silkkihattuun ja oli katsellut ikkunoihin. Mutta se ei varmaankaan voinut olla Gieshübler! Ei, tuon vinohartiaisen herran, joka samalla näytti erittäin hienolta, täytyi olla oikeudenpresidentti, ja Effi tosiaankin muisti jossakin seurassa täti Theresen luona sellaisen nähneensä, kunnes hänen mieleensä äkkiä johtui, että Kessinissä oli vain alemman asteen tuomari.
Effin ollessa vielä näissä mietteissään tuli hänen ajatustensa esine,
joka oli ilmeisesti ollut aamu- tai kenties vain rohkaisukävelyllä
Plantaašin ympärillä, jälleen näkyviin, ja minuuttia myöhemmin
Friedrich ilmoitti apteekkari Gieshüblerin saapuneen.
»Minä pyydän.»
Rouva-rukan sydän tykytti kovin, koska hänen nyt piti ensimmäisen kerran esiintyä talon emäntänä, vieläpä kaupungin ensimmäisenä rouvana.
Friedrich auttoi Gieshüblerin yltä turkit ja avasi sitten jälleen oven.
Effi ojensi tulijalle kätensä, jota viimeksimainittu suuteli verrattain kiihkeästi. Nuori rouva näytti vaikuttaneen häneen heti voimakkaasti.
»Mieheni on minulle jo kertonut… Mutta minä otan teidät vastaan täällä mieheni huoneessa… Hän on virastossa ja voi palata milloin tahansa… Saanko pyytää tulemaan minun huoneeseeni?»
Gieshübler seurasi edellä astelevaa Effiä sivuhuoneeseen, jossa hänelle osoitettiin nojatuoli; Effi itse istuutui sohvaan. »Kunpa voisin teille sanoa, millaista iloa minulle tuotitte eilen kauniilla kukilla ja kortillanne! Minä lakkasin heti tuntemasta itseäni täällä vieraaksi ja kun kerroin sen Innstettenille, hän sanoi, että me tulisimme yleensäkin olemaan hyvät ystävät.»
»Niinkö hän sanoi? Kelpo piirineuvos. Niin, herra piirineuvos ja te, armollisin rouva, rohkenenpa sanoa, että siinä ovat löytäneet toisensa kaksi herttaista ihmistä. Minä näet tiedän, millainen puolisonne on, ja näen, millainen olette te, armollisin rouva.»
»Kunhan ette vain näe liian suopein silmin. Minä olen kovin nuori. Ja nuoruus…»
»Ah, armollisin rouva, älkää moittiko nuoruutta. Nuoruus on virheineenkin kaunis ja rakastettava, ja vanhuus ei kelpaa hyveineenkään juuri mihinkään. Minä puolestani en tosin voi tästä asiasta paljoakaan sanoa, korkeintaan vanhuudesta, mutta nuoruudesta en, sillä en ole oikeastaan milloinkaan ollut nuori. Minunlaiseni henkilöt eivät ole koskaan nuoria. Saanen sanoa, että se on surullisinta koko jutussa. Ihmisellä ei ole oikeata uskallusta, ei luottamusta itseensä, tuskin rohkenee pyytää naista tanssiin, koska haluaa säästää häntä hämillejoutumasta, ja niin kuluvat vuodet, ihminen vanhenee, ja elämä käy köyhäksi ja tyhjäksi.»
Effi ojensi hänelle kätensä. »Ah, ette saa niin sanoa. Me naiset emme suinkaan ole niin pahoja.»
»Ettepä suinkaan…»
»Ja kun palautan asioita mieleeni», jatkoi Effi, »kaikkea mitä olen eläessäni kokenut… paljoa siinä ei ole, sillä minä olen joutunut vain vähän pois kotoa ja olen melkein kaiken aikaa asunut maaseudulla… mutta kun palautan kaikkea mieleeni, huomaan kuitenkin, että me aina rakastamme sitä, mikä on rakastettavaa. Ja näenpä myös heti, että te olette toisenlainen kuin muut, sellaisissa seikoissa meillä naisilla on terävä katse. Voipa olla niinkin, että tässä tapauksessa vaikuttaa osaltaan nimi. Se oli aina vanhan pastorimme Niemeyerin mieliväite; hän sanoi, että nimi, erittäinkin ristimänimi, vaikuttaa salaperäisen määräävästi, ja Alonzo Gieshübler avaa mielestäni näkyviin kokonaisen uuden maailman, tekisipä mieli kerrassaan saada sanoa, että Alonzo on romanttinen nimi, Preziosa-nimi.»
Gieshübler hymyili aivan erikoisesti mielissään ja rohkeni laskea kädestään hänen oloissaan ihan liian korkean silkkihatun, jota oli toistaiseksi pidellyt ja pyöritellyt. »Niin, armollisin rouva, siinä osutte oikeaan.»
»Ah, minä ymmärrän. Olen kuullut konsuleista, joita sanotaan Kessinissä olevan paljonkin, ja teidän arvoisa isänne on varmaan oppinut Espanjan konsulin luona tuntemaan jonkun meri-capitanon tyttären, luultavasti jonkun kauniin andalusiattaren. Andalusian naiset ovat kaikki kauniita.»
»Aivan niinkuin otaksutte, armollisin. Ja äitini oli tosiaankin kaunis nainen, vaikka ei olekaan minun asiani käydä sitä todistamaan. Mutta teidän puolisonne saapuessa tänne kolme vuotta sitten hän oli vielä elossa, ja hänen silmänsä olivat yhä yhtä tuliset. Herra piirineuvos voi sanani todistaa. Minä puolestani olen pikemmin Gieshüblerien heimoa, väkeä, jonka ulkomuodosta ei käy paljoakaan puhuminen, mutta joka muuten pitää säällisesti virastaan vaarin. Me olemme täällä jo neljännessä polvessa, täydet sata vuotta, ja jos olisi olemassa apteekkariaatelia…»
»Niin te voisitte vaatia sen itsellenne. Minä puolestani otaksun sen todistetuksi, vieläpä ilman minkäänlaisia rajoituksia. Meille, vanhojen sukujen jäsenille se on helpointa, koska me — ainakin ovat minun vanhempani minua niin kasvattaneet — hyväksymme ilomielin jokaisen hyvän mielenlaadun, ilmaantuipa se miltä taholta hyvänsä. Minä olen omaa sukuani Briest: ja polveudun siitä Briestistä, joka Fehrbellinin taistelun edellisenä päivänä suoritti hyökkäyksen Rathenowia vastaan, josta kenties olette kuullut…»
»Tietysti, armollisin rouva, sehän on minun erikoisalani.»
»Siis Briest. Ja isäni on minulle sanonut — sata kertaa ei riitä mihinkään — hän on sanonut: Effi (se näet on nimeni), Effi, tässä se on aateluus, vain tässä, ja kun Froben vaihtoi hevosta, hän oli aatelinen, ja kun Luther sanoi Tässä seison', hän oli aivan erikoisesti aatelinen. Ja luulenpa, herra Gieshübler, Innstettenin olleen aivan oikeassa minulle vakuuttaessaan, että meistä tulee hyvät ystävät.»
Gieshübler olisi mieluimmin tunnustanut heti rakkautensa ja pyytänyt saada Cidin tai jonkun muun campeadorin tavoin taistella ja kuolla hänen puolestaan. Mutta koska se ei käynyt päinsä ja koska hänen sydämensä ei enempää sietänyt, hän nousi, etsi hattuansa, jonka onneksi kohta löysi, ja vetäytyi nopeasti pois suudellen kättä kahteen kertaan, mitään enempää virkkamatta.