Teikarimainen Nash seisoi ovella ja hymyili liehittelevästi ihmisille, jotka edustivat ylhäistä hienoutta ja komeutta. Suuri muotisankari taivutteli ruumistaan yhtämittaisessa sarjassa eri asteisiin sovellettuja, mutta moitteettomia kumarruksia: leskiarmojen edessä hän melkein lakaisi lattiaa syvimmästi kunnioittaen; hiukan arvokkaasti kumarsi hän nuorille teikareille, nerot vastaanotettiin alentuvalla ystävällisyydellä ja veitikkamaisella silmäniskulla; nuorille kaunottarille kumarsi hän isällisen ritarillisesti. Hänen tervehdyksensä mittasi tervehdittävän arvoasteen yhtä täsmälleen kuin varma tuntilasi mittaa ajan.
Bathin kuningas oli onnellinen, sillä neroa, kauneutta, hienoutta — tai lyhyemmin sanoen: aatelismiehiä, kaunottaria, pelureita, teikareita, valtiomiehiä ja runoilijoita — kokoontui hänen valtakuntaansa. Oli vähintäinkin kuin satunäytelmässä tai operetissa. Pelattiin yhä korkeampaa peliä, ja Nashin lippaat täyttyivät kullalla. Jotta hänen ilonsa olisi täydellinen, oli eräs Ranskan kuninkaallinen prinssi, nuori Beaujolais'n kreivi, juuri puolenpäivän aikaan koko komeudessaan saapunut Bathiin Pariisista, Ludvig XV:n lähettilään, markiisi de Mirepoix'n, saattamana, keikaroiva Nash ylisteli suuresti ruhtinaan tuloa, joka oli kunnia Bathille ja myöskin sen seremoniamestarille. Mutta vielä parempi oli, että oli tulossa muutamia tuottoisia tunteja kortti- ja noppapelin ääressä. Sen vuoksi Nash tänä iltana hymyili entistä suopeammin. Huoneissa helkkyi hopeankirkkaita naisääniä ja naurua, viulut soivat hilpeästi, ja niiden säveleet olivat sopusoinnussa hänen iloisen mielialansa kanssa.
Jokaisen keskustelun alkuaiheena oli lähettilään röyhkeä palvelija, joka niin ovelasti ja häikäilemättömästi oli esiintynyt säätyhenkilönä. Kävi ilmi, että oli vain kolme henkilöä, jotka eivät alusta saakka olleet epäilleet häntä, ja merkillistä kyllä oli terävä-älyisin kaikista paljastajista juuri vanha Bicksit, matkustaja, joka kerran oli käynyt Chateaurien'ssä. Sillä, mikäli kerrottiin, hän oli diplomaattisella tempulla solminut petturin sanoistansa ja saanut hänet myöntämään, että semmoista paikkaa ei ollut. Kuitenkin 'oli hän, kunnianarvoisa vanhus, samoin kuin onneton kapteeni Badger, vaiennut asiasta Wintersetin herttuan vuoksi. Tämä ylimys, jota siihen saakka oli salassa halveksittu, epäilty pelipetoksista eikä koskaan ihailtu, oli nyt saavuttanut arvoa ja kunniaa, hän kun oli osoittanut niin pahoitelleensa erehdystään ja pyrkinyt sovittamaan, mitä oli rikkonut, eikä korkean syntyperänsä nojalla ollut nauranut seurapiireille vasten naamaa. Hänen menettelynsä oli sitäkin ylistettävämpää, kun petturin paljastaminen myöskin paljasti hänen oman hairahduksensa tuon röyhkeän esittelijänä. Tänä iltana käveli tämä onnenpoika lady Mary Carlisle käsipuolessaan läpi huoneiden, suoden ja saaden hyväntahtoisia hymyilyjä. Sanottiin, että uutisrakennustyôt herttuan tilalla tulisivat alkamaan tuota pikaa ja että muutamat häviöön joutuneet juutalaiset saisivat täyden maksun. Ihmiset katselivat komeaa ja kookasta, mutta vaatimatonta sankaria ladyn rinnalla ja sanoivat, että siitä tulee muhkea pari. Lady oli jo kauan suosinut häntä, ja hän oli loistavasti suoriutunut ranskalaisesta, joka oli ollut hänen ainoa todellinen kilpailijansa. Missä he kulkivatkin, siellä kuului maireista kehua.
Nash, joka näki heidät lähellään, tuli kumartaen heidän luokseen.
Herttua ja teikari vaihtoivat pari sanaa syrjässä.
»Minä sain tietoja siitä roistosta tänä iltana», kuiskasi Nash. »Hän makasi eräässä maalaistalossa aina eiliseen saakka, jolloin hän hävisi sieltä hurjien miestensä kanssa.»
»Oletteko ryhtynyt mihinkään toimiin?» kysyi herttua.
»Neljätoista konstaapelia on vahdissa ulkopuolella, hän ei voi lähestyä ampumatkan päähän. Jos he näkevät hänet, vangitaan hänet heti, eikä hänen rosvojoukkonsa voi auttaa häntä vähääkään. Se hävytönhän oli vannonut olevansa täällä kello yhdeksän tänä iltana, eikö totta?»
»Niin hän sanoi, ja hän on vikkelä liikkumaan, sir.»
»Kello on juuri yhdeksän.»
»Kuulustelkaa, onko häntä tavattu.»
»Kernaasti.» Nash antoi merkin eräälle palvelijalle ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.
Moni oli kierrellyt näiden herrain lähettyvillä ilmeisesti kuullakseen heidän puheluansa. Ne, jotka olivat saaneet napatuksi jonkun sanan, kertoivat kuulemaansa salamyhkäisesti edelleen, ja tämä hillitty puhe, joka vahvisti epämääräisen huhun, että Beaucaire yrittäisi ilmestyä tänne tänä iltana, antoi koko illalle miellyttävää, mielenkiintoista jännitystä. Ranskan prinssi, lähettiläs ja näiden saattue ilmoitettiin. Vaikka koolla oleva seura oli säädyllistä, oli se kuitenkin uteliasta, ja suorastaan tungeksittiin näkemään vastasaapuneita. Lady Mary oli kalpea ja kävi vielä kalpeammaksi, kun ihmiset tungeksivat hänen ympärillään. Hän loi liikuttavan katseen herttuaan, ja tämä riensi taluttamaan hänet tungoksesta syrjään.
»Odottakaa tässä», sanoi hän. »Minä noudan teille lasin viiniä.» Hän katosi. Hän ei tullut ajatelleeksi tuolin hankkimista. Lady Mary tunsi itsensä yhä heikommaksi, etsi jotakin istumapaikkaa ja huomasi silloin olevansa erään sivuhuoneen ovella. Ihmiset väistyivät taaksepäin tehdäkseen tilaa Ranskan lähetystölle ja tunkivat taas lähelle. Hän aukaisi oven ja meni sivuhuoneeseen.
Huoneessa istui vain kaksi herraa, jotka kaikessa rauhassa pelasivat korttia erään pöydän ääressä. Ne katsahtivat ylös, kun hän tuli sisään. Herrat olivat Beaucaire ja Molyneux. Hän huudahti, nojautui seinää vasten ja painoi kädellään poveaan. Beaucaire, vaikka kalpea ja heikko, oli tuonut hänelle tuolin, ennenkuin Molyneux oli vielä ehtinyt hievahtaa.
»Neiti —»
»Älkää kajotko minuun!» sanoi tämä, niin värisevää kauhua äänessään, että hän seisahtui. »Herra Molyneux, te olette kummallisessa seurassa!»
»Neiti», vastasi Molyneux ja kumarsi yhtä syvään Beaucaire'ille kuin hänelle, »minä katson teidän kummankin läsnäolon itselleni kunniaksi.»
»Oh, oletteko hullu!» huudahti lady Mary pilkallisesti.
»Tämä herra on kunnioittanut minua luottamuksellaan, neiti», vastasi hän.
»Aiotteko syöstä itsenne turmioon? Eikö siinä ole kylliksi skandaalia, että tuo henkilö on täällä? Kuinka hän pääsi sisään —»
»Anteeksi, neiti», keskeytti Beaucaire. »Sanoinhan tulevani. Herra
Molyneux oli niin ystävällinen, että meni puolestani vastuuseen hänen
ylhäisyytensä Wintersetin ja tämän neljäntoista ystävän ynnä herra
Nashin suhteen.»
»Ettekö tiedä», ja neiti kääntyi kiivaasti herra Molyneux'n puoleen, »että hänet ajetaan ulos heti, kun minä lähden tästä huoneesta. Haluatteko te samaa kohtaloa? Teidän vuoksenne, sir, koska olen aina katsonut teidät kunnialliseksi mieheksi, annan teille tilaisuuden pelastaa itsenne ylenkatseesta — ja — seuralaisenne vankeudesta. Antakaa hänen hiipiä ulos jotakin takatietä, ja sitten voitte tarjota minulle käsivartenne ja me menemme viereiseen huoneeseen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tulkaa, sir —»
»Neiti —»
»Herra Molyneux, minä en halua kuulla mitään teidän kumppanistanne. Ellen olisi nähnyt teitä yhdessä pelipöydän ääressä, olisin luullut, että hän oli palvelijanne. Suostutteko edulliseen tarjoukseeni, sir?»
»Neiti, sinä yönä en voinut sanoa teille —»
»Te voitte ilmoittaa jalosyntyiselle ystävällenne, herra Molyneux, että minä silloin kuulin kaikki, mitä hänellä oli sanomista; että minulla kerran oli suuri kunnia kuulla hänen korkeutensa tunnustus.»
»Oh, onko jaloa ivata ketään hänen syntyperänsä vuoksi, neiti? Ah, ei! Minun maassani on eräs mies, joka sanoo merkillisen asian: ihminen ei ole isänsä, vaan oma itsensä.»
»Te voitte sanoa ystävällenne, herra Molyneux, että hänellä kerran oli tilaisuus puolustautua syytöksiä vastaan; että hän sanoi kaikki —.»
»Että minä sanoin kaikki, mitä minulla silloin oli voimia sanoa. Neiti, te ette nähnyt, — mikä oli niinkuin pitikin — että eräs iso ampiainen oli minua pistänyt. Ei erin pahasti, olipahan vain pieni naarmu. Mutta, neiti, minua huimasi ja kuu pyöri silmissäni maassa. En voinut antaa sen ampiaisen huomata, että hän oli minua pistänyt. Ja senvuoksi täytyi minun sanoa teille vain, mitä saatoin, ja seistä pystyssä, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Sitäpaitsi oli minulla muitakin syitä. Oo, teidän täytyy uskoa minua! Minä lähetin noutamaan herra Molyneux'tä ja kerroin hänelle kaikki, koska hän oli kohtelias nuorelle ranskalaiselle, ja minä voin luottaa häneen. Minä luotan teihinkin, neiti — jo kauan — ja olisin sanonut teille kaikki, se oli vain — niin juuri asian romanttisuuden, seikkailupuolen vuoksi! Uskotteko minua? Kaikki on niin selvää nyt. Uskotteko minua, neiti?»
Tämä ei edes katsonut häneen. Beaucaire kohotti vedoten kättänsä häntä kohti. »Eikö ole mitään luottamusta —» lausui hän arasti, mutta keskeytti sitten sanansa. Neiti oli ääneti, seisoi kuin kuvapatsas, hänen armonsa Ylenkatse.
»Jos ette olisi luullut minun olevan petturin, jos en koskaan olisi sanonut olevani Chateaurien; jos olisin vain ollut herra Beaucaire siinä tarinassa, jonka he kertoivat teille, mutta ilman palkollisen mielenlaatua, vain ollut kunniallinen mies, mies, se mies, jonka tunsitte, joka oli omaa itseänsä, olisitteko te —» hän koetti pitää ääntänsä tyynenä, mutta nähdessään neidon säteilevän kauneuden, oli kuin hänen henkeänsä olisi ahdistanut ja hän kopeloi vapisevin sormin kauluriansa. »Olisitteko te — silloin antanut minun ratsastaa vierellänne sinä kuutamoyönä?» Lady Maryn katse sivuutti hänet kuin olisi sivuuttanut jonkun palvelijan tai huonekalun. Beaucaire oli komeassa puvussa ja hänen rinnallaan kimalsi useita ritarimerkkejä? Lady Mary ei kiinnittänyt häneen edes sen vertaa huomiota, että olisi sen huomannut.
»Neiti — minulla on kunnia kysyä teiltä: jos olisitte tietänyt, että tuo Beaucaire oli kunniallinen mies, vaikka halpaa syntyperää, olisitteko te —»
Lady Marya pöyristytti vaistomaisesti, vaikka hänen ryhtinsä olikin kankea ja kylmä. Syntyi hetken äänettömyys.
»Herra Molyneux», sanoi lady Mary, »huolimatta säädyttömyydestänne, että sallitte palvelijan puhutella minua, tarjoan teille viimeisen tilaisuuden päästä tästä huoneesta ilman häväisyä. Tahdotteko tarjota minulle käsivartenne?»
»Suokaa anteeksi, armollinen neiti», sanoi Molyneux.
Beaucaire istahti tuolille. Hänen päänsä painui syvään ja hänen käsivartensa oli oikoisena pöydällä. Vähitellen, väkisin, kihosi hänen silmiinsä kyyneleitä ja kaksi kirkasta pisaraa vierähti nuoren miehen poskipäille.
»Ja elävät ihmiset saattavat olla pelkkää — nimeä!» sanoi herra
Beaucaire.
Winterset ei tavannut enää lady Maryä sovitulta paikalta. Hän oletti tällöin tämän menneen lady Rellertonin seuraan ja pani viinilasin syrjään. Sitten lähestyi hän molempia vieraita tervehtiäkseen prinssiä, joka oli hilpeä seitsentoistavuotias poika, mutta sievä kuin tyttö. Tämä seisoi markiisi de Mirepoix'n — tyynen ja vakavan näköisen miehen — rinnalla, ja ympärillään sikermä suurmiehiä, joihin tietenkin Nash lukeutui. Nash oli hyvillään, etteivät vieraat olleet saapuneet viikkoa aikaisemmin, jolloin hän ja Bath olisi joutunut kiinni suuresta tietämättömyydestä Ranskan aateliston suhteen — pitäessään niin suuressa arvossa Mirepoix'n entistä parturia.
»Onpa onni, että se mies on kadonnut», sanoi hän hiljaa Wintersetille.
»Kiittäkää minua siitä», vastasi hän.
Eräs palvelija pyysi saada puhutella herra Nashia. Pääkonstaapeli lähetti sanan, että Beaucaire aikoja sitten oli tullut sisään eräästä sivuovesta. Oli oletettu herra Nashin tietävän asiasta, eikä ranskalaista oltu vangittu, kun herra Molyneux oli hänen seurassaan ja meni asiasta vastuuseen. Herra Nashin harjaantuneilla kasvoilla näkyi niin valtavan hämmästyksen ilme, että herttua kääntyi häneen huolestuneena.
»Se roisto on täällä, ja Molyneux on tullut hulluksi!»
Bantison, joka oli juuri rientänyt heidän luokseen, ilmoitti: »Niin, hän on talossa, ja jos tahdotte tietää missä, niin minä sanon — tuolla pelihuoneessa. Minä näin hänet puoliavoimesta ovesta.»
»Mitä on tehtävä?» kysyi Nash.
»Lähetettävä konstaapelit —»
»Ei, ei! Joukko konstaapeleja? Se olisi skandaali!»
»Ei, kuulkaa!» sanoi herttua. »Minä valitsen muutamia herrasmiehiä, selitän heille asian, me saarramme hänet ja viemme ulos konstaapelien käsiin. Mitään ei huomata. Jääkää tänne pitämään seuraa Beaujolais'lle ja Mirepoix'lle. Tulkaa, Bantison, ottakaa tuolta mukaanne Townbrake ja Harry Rakell. Minä etsin muita.»
Kolmea minuuttia myöhemmin avasi hänen armonsa Winterset pelisalin oven selälleen. Hän sulki sen taas, kun kaikki hänen kumppaninsa olivat tulleet sisään.
»Ah», huomautti Beaucaire. »Kuusi suurta miestä.» Herttua hämmästyi nähdessään lady Maryn.
Mutta tämän suuttumuksen ilme ei ollut vielä häipynyt, ja se rauhoitti häntä. Hän tarjosi lady Marylle käsivarttansa saattaakseen hänet ovelle. »Saanko minä kunnian?»
»On parempi, että menen myöhemmin. Nyt se herättäisi huomiota.»
»Niinkuin suvaitsette, armon neiti», vastasi Winterset hyvillään. »Ja nyt, hävytön lurjus», aloitti hän kääntyen Beaucaire'in puoleen, mutta astahti taapäin ällistyneenä. »Herra siunatkoon! Se koira on murhannut ja ryöstänyt jonkin kuninkaallisen prinssin!» Hän unohti lady Maryn läsnäolon kiihdyksissään. »Ottakaa mies kiinni!» huusi hän. »Riistäkää nuo ritarimerkit häneltä pois!»
Molyneux syöksi väliin. »Yksi sana!» huusi hän. »Sana vaan, ennenkuin teette teon, jota saisitte katua koko elämänne!»
»Tai antakaa herra Wintersetin tulla yksin!» nauroi Beaucaire.
»Odotatteko minun tappelevan parturijätkän kanssa — ilman hansikkaita käsissä?»
»Luulen että ei odoteta, että herra tappelee kenenkään kanssa. Luuletteko te, että minä tappelisin teidän kanssanne? Senvuoksi oli minulla palvelijani käsillä sinä iltana, kun palasimme. Minä tappelen kernaasti kenen kanssa hyvänsä — mutta en ikinä tahraisi käsiäni —»
»Sulkekaa hänen saastainen suunsa hänen ritarimerkeillään!» huusi herttua.
Mutta Molyneux hillitsi heitä vielä. »Silmänräpäys' huusi hän.
»Herra Winterset», sanoi Beaucaire. »Mitä te pelkäätte? Te teette ovelia laskelmia. Herra Beaucaire olisi uskottu. Mutta petturia, jonka te itse paljastatte. Eikö koskaan? Minähän en koskaan aikonut ilmaista sitä salaisuutta. Te ette ole vapauttanut minua lupauksestani.»
»Puhukaa mitä tahdotte», vastasi herttua. »Sanokaa niin monta valhetta kuin kerkiätte. Te saatte viisi minuuttia aikaa poistuaksenne hiljaisuudessa.»
»Te vapautatte minut siis vaitiolonlupauksestani? Haha! Tietenkin! Neiti», hän kumarsi lady Marylle, »minulla on kunnia pyytää teitä poistumaan tästä huoneesta. Te saatte kyllä yksityiskohtaiset tiedot ranskalaisen aatelismiehen kunniasta, jos nämä ystävänne minut tappavat.»
»Minkä ranskalaisen?» nauroi Bantison.
»Rohkenetteko vielä esiintyä mokomin väittein?» huudahti loordi Townbrake »Tietäkää sitten, parturiparka, että teidän isäntänne, markiisi de Mirepoix, on viereisessä huoneessa.»
Molyneux huokasi helpotuksesta. »Menenkö minä —» Hän kääntyi
Beaucaire'in puoleen.
Nuori mies nauroi ja sanoi: »Pyytäkää häntä tulemaan tänne heti.»
»Sepä oli enemmän kuin röyhkeää!» huudahti Bantison, kun Molyneux riensi ulos.
»Nyt saatte nähdä herra Beaucaire'in isännän», lausui Beaucaire lady Marylle. »Se oli totta, mitä sanoin teille sinä yönä. Minä tulin Ranskasta hänen seurueessaan, minun passini sanoo, että olin hänen parturinsa. Sitten tulin Bathiin pelaamaan ja siten tappamaan aikaa ja maanpaon ikävyyttä. Mutta kun ihmiset kuulivat minun olleen palvelijan kirjoissa, tulivat he luokseni vain salassa, ja heidän joukossaan oli yksi — hän on vapauttanut minut vaitiololupauksestani — josta sain tietää jotakin, jota hän varmaankaan ei halua minun kertovan. Minulla oli vähän vaivaa päästäkseni asian perille. Miksi sen tein? No — se on minun asiani. Sitten panin hänet auttamaan itseäni naamioimisessa — ei vaan naamion riisumisessa, sillä kun täällä kukaan ei minua tuntenut, otin pois mustan peruukkini ja esiinnyin jälleen omana itsenäni — ja niin tuli minusta Chateaurien: olemattoman linnan herra. Mutta se mies, jota käytin apunani, tämä Winterset, hän —»
»Tarvitseeko minun edes kieltää näitä syytöksiä?» kysyi herttua.
»Ei», sanoi lady Mary väsyneellä äänellä.
»Sanonko teille, minkävuoksi minun täytyi olla 'Viktor' ja 'Beaucaire' ja 'Chateaurien', enkä voinut esiintyä sinä, joka todellisuudessa olen?»
»Karttaaksenne konstaapeleita ja kaikkia velkojianne partaveitsistä ja saippuasta», ilkkui loordi Townbrake.
»Ei, herra. Ranskassa on minulla serkku, joka joskus on kiivasluontoinen eikä aina anna sukulaistensa tehdä, mikä häntä ei miellytä —»
Tässä keskeytti hänet äänten sorina oven ulkopuolella.
Ovi aukeni, ja nuori Beaujolais'n kreivi riensi sisään ja kapsahti
Beaucaire'in kaulaan.
»Philippe!» huudahti hän »Veljeni, minä olen tullut noutamaan sinua takaisin.»
Markiisi de Mirepoix seurasi hänen perässään ja kumarsi mitä kunnioittavimmin. Mutta Beaucaire tarttui sydämellisesti hänen molempiin käsiinsä. Molyneux tuli sisään herra Nashin kanssa ja sulki oven.
»Hartaimmat onnitteluni», sanoi markiisi. »Nyt ei ole enää mitään syytä salanimen käyttöön.»
»Sinä olet oiva isäntä», sanoi Beaucaire ja taputti häntä olalle. »Minä ymmärrän. Kuriiri saapui onnellisesti perille. Ja minä olen saanut anteeksi. Mutta minähän unohdan tilanteen.» Hän kääntyi lady Maryn puoleen. Tämä oli alkanut huomattavasti vapista. »Te, kaunein kaikista Englannin kaunottarista», sanoi hän, kun molemmat herrat olivat syvään kumartaneet vastaukseksi ladyn hoviniiaukseen, »saanko kunnian esittää lady Mary Carlisle'lle hänen korkeutensa Beaujolais'n kreivin. Markiisi de Mirepoix'lla on jo se kunnia. Lady Mary on ollut sangen hyvä minua kohtaan, ystäväni. Teidän täytyy nyt auttaa minua ilmaisemaan, kuka todella olen. Neiti, hyvät herrat, onko teillä hetkinen aikaa?»
»Henri», hän kääntyi nuoren Beaujolais'n puoleen, »toivonpa, että olisit ollut mukana näissä naamiaisissa — minulla on ollut niin hauskaa!» Hänen äänensä kuului hilpeältä, mutta siinä oli surumielistä pohjasävyä. Hän koetti puhua kaikille läsnäoleville, mutta katsoi yhä vain lady Maryä. Tämän katse vuorostaan oli kiintynyt häneen täynnä salaista ja suurta tenhovoimaa, mutta neiti itse vapisi yhä enemmän. »Minä olen suuri näyttelijä, Henri. Nämä herrat ovat tuskin vieläkään vakuutettuja, että en ole palvelija! Ja minut oltiin juuri ajamassa ulos sen vuoksi, että olin ollut parturi!»
»Eihän sentään!» huudahti lähettiläs. »Hän ei ollut minuun tyytyväinen.
Hänen teki mielensä vieraille maille.»
»Haha! rakas Mirepoix! Ja vielä parempaa! Eräänä iltana oli minun pakko tapella muutamien herra Wintersetin ystävien kanssa, ja eräät naiset ja kavaljeerit olivat sitä näkemässä, mutta luulevat vieläkin minun olevan palvelijan. Oo, minä olen suuri näyttelijä! On varmaa, että Ranskassa jokainen moukka tuntee ylhäissyntyisen herran. Englantilaiset ovat siitä kummaa väkeä, että he itsepäisesti pysyvät jonkun pakkomielteen lumoissa — mikä kyllä voi olla arvokas ominaisuus. Mutta hyvä ystäväni Molyneux tässä, hän puhutteli minua säädyllisesti vain senvuoksi, että olin mies ja senvuoksi, että hän itse aina on ritarillinen. Minä olen kuullut sanottavan, että hänen isänsä isoisä oli ranskalainen. Senvuoksi lähetin noutamaan häntä ja kerroin hänelle kaikki, ja hän toimitti minulle tänä iltana pääsyn tänne, jotta sain tulla tapaamaan ystäviäni.
»Minä mainitsin näille herroille jotakin serkustani, joka pyrkii sekaantumaan sukulaistensa asioihin. No niin, se herra tahtoi, että minun olisi pitänyt naida eräs hyvä ja hieno nainen, hyvin jalo ja kaunis ja herttainen.» Nuori kreivi hänen rinnallaan näytti hiukan kummastuvan näitä sanoja, mutta tuntui sitten vaipuvan vakaviin mietteisiin. »Onnettomuudeksi olin minä pöllöpää. Minä vannoin naivani kenen ja milloin itse haluan taikka myöskin jääväni naimattomaksi. Se nainen on harvinaisen viehättävä ja hyvä ja itse asiassa hyvin minuun kiintynyt — miksikä en sitä sanoisi? Minä olen siitä ylpeä. Hän on hyvin uskollinen ja anteeksiantava ja lempeä. Hän olisi samanlainen, uskoi minä, vaikka minä olisin palvelija. Mutta minä! Minä olin pöllöpää, tunteeton, sieluton nauta. Minä en osannut antaa arvoa sellaisille ominaisuuksille silloin. Minä olin niin nuori silloin — kesäkuussa. Ja minä sanoin serkulleni: 'Ei, minä otan sen, jonka itse valitsen'. 'Hullu', sanoi hän, 'hänhän on kuin sinulle luotu. Enkö minä ole viisaampi sinua?' Ja hän suuttui, ja kun hänellä on suuri vaikutusvalta Ranskassa, kerrottiin pian, että hän aikoi lähettää minut Vincennes'iin, ja minun täytyi lähteä pakoon, kunnes hänen vihansa lauhtuisi. Hyvä ystäväni Mirepoix oli juuri matkalla Lontooseen. Hän uskalsi paljon minun tähteni. Hänen parturinsa kuoli juuri ennen ylimenoa, ja minä matkustin köyhänä parturina. Mutta serkkuani, kun hän on sillä päällä, täytyy pelätä täällä Englannissakin, enkä minä saanut tuottaa Mirepoix'lie ikävyyksiä. Minä en saanut tulla tunnetuksi, ennenkuin serkkuni oli valmis nauramaan koko jutulle. Ja saattoihan löytyä vakoojia. Senvuoksi muutin jälleen nimeä ja tulin Bathiin huvikseni pelaamaan — olen aina pelannut mielelläni. Mutta kolme päivää sitten lähetti markiisi minulle sanan, että veljeni, joka tiesi, missä olin, oli tullut Ranskasta tuoden sanan, että serkkuni oli leppynyt. Hän tarvitsee minua pieneen teatteriinsa, ei voida näytellä ilman minua. Minun ei tarvitse mennä naimisiin sen neidon kanssa. Kaikki on unohdettu, jos palaan, ja veljeni ja de Mirepoix tulivat Bathiin onnittelemaan minua.»
»Vielä sananen, ja sitten olen valmis. Minä, sanoin tietäväni erään salaisuuden, ja käytin sitä pakottaakseni erään miehen toimittamaan minulle pääsyn ylhäisön piiriin — ellei hän tahtonut, että olisin salaisuuden kertonut. Hän on vapauttanut minut lupauksestani. Ystäväni, minä en halunnut saattaa miestä turmioon. Minua ei otettu vastaan. Herra Nash ajoi minut ulos. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää hyväkseni sitä miestä. Ja minä sanoin: Ottakaa minut mukaanne lady Malbourne'in tanssiaisiin 'Chateaurien'inä'. Minä heitin pois peruukkini, ajelin viikseni ja siinä samassa olin Chateaurien'in — olemattoman linnan herttua. Haha! Ymmärrättekö?»
Nuoren miehen käytös muuttui äkkiä. Hän kävi ylpeäksi, uhkaavaksi. Hän ojensi kättään ja viittasi Wintersetiin. »Nyt en ole enää 'Beaucaire', hyvät herrat. Olen ranskalainen ylimys. Se mies, joka toi minut teidän salonkeihinne kunniansa hinnalla ja joka sitten vapautuakseen kavalsi minut, on tuo kurja pelkuri, tuo pelipetturi!»
Winterset yritti väkinäisesti nauraa. Kaikki hänen ympärillään olleet vetäytyivät hänestä erilleen kuin ruttotautisesta. »Ranskalainen ylimys!» ilkkui hän raivoissaan ja kuitenkin levottomana. »Minä en tiedä, kuka te olette. Piileksikää kuinka monen nauhan ja helyn takana tahansa! Minä tahdon tietää sen miehen nimen, joka uskaltaa syyttää minua semmoisesta!»
»Sir!» huudahti de Mirepoix terävästi ja astui askeleen häntä kohti. Mutta pysähtyi äkkiä. Hän kumarsi syvään ja säädynmukaisesti, ensin nuorelle ranskalaiselle, sitten lady Marylle ja muille. »Sallikaa, lady Mary ja hyvät herrat, minulle kunnia esittää teidät tälle herralle, joka on hänen kuninkaallinen korkeutensa Valois'n prinssi Louis-Philippe, Orléans'in herttua, Chartes'in herttua, Nemours'in herttua, Montpensier'n herttua, kuninkaallisen huoneen ensimmäinen prinssi, Ranskan ensimmäinen pääri, Ranskan jalkaväen kenraaliluutnantti, Dauphiné'n kuvernööri, Kultaisen taljan ritari, Notre-Dame-ritarikunnan, Karmeliittain ritarikunnan ja Jerusalemissa olevan St Lazarus-ritarikunnan suurmestari ja hänen kristillisimmän majesteettinsa, Louis viidennentoista, Ranskan kuninkaan serkku.»
»Siinä on vain osa veljeni nimiä», kuiskasi Henri de Beaujolais Molyneux'lle. »Vanha Mirepoix ei ole heikkohenkinen, mutta voimakkaalta ihmiseltä menee kaksi päivää niiden luettelemiseen. Minä oletan, että tuo Winterset nyt tietää, kuka häntä on syyttänyt.»
»Olematon linna!» läähätti teikari Nash ja nojautui Bantisonin tukevaa olkaa vasten.
»Orleans'in herttua saa minulta haasteen tunnin kuluttua!» lausui Winterset kääntyen menemään. Hänen kasvonsa olivat melkein mustat raivosta ja häpeästä.
»Minähän sanoin, etten tahdo saastuttaa kättäni teihin koskemalla», vastasi nuori mies. »Jos te lähetätte minulle haasteen, ei kukaan gentlemanni ota sitä tuodakseen. Joka sen tekisi, saisi ruoskaa François'lta.»
Hän meni lady Maryn luo ja asettui tämän rinnalle. Neito painoi päänsä alas ja käänsi kasvonsa pois. Hänen tuntui olevan vaikea hengittää ja hän nojautui raskaasti tuolia vasten. »Ruhtinas», sammalsi hän kuiskaamalla, »voitteko — antaa anteeksi minulle? Minä olen tehnyt — suuren erehdyksen. Antakaa minulle anteeksi!»
»Anteeksiko?» vastasi Louis-Philippe, ja hänen äänensä tuntui yhtä murtuneelta kuin neidon, mutta hän jatkoi varmemmin: »Sehän ei ole mitään — ei kerrassaan mitään. On olemassa vain — yksi ainoa — koko avarassa maailmassa joka ei olisi kohdellut minua niinkuin te kohtelitte. Hänen luokseen menen tekemään parannusta. Tiedätkö, Henri? Minä en tule takaisin vain senvuoksi, että kuningas on minulle leppynyt. Minä tulen ilahduttaakseni häntä. Minä menen naimisiin mademoiselle'in, serkkumme kanssa. Ystäväni, pyydän, onnitelkaa minua.»
»Vaikka kuningas ei pakota häntä!» huudahti nuori Henri.
»Henri, tekeekö sinun mielesi taistella kanssani?» sanoi hänen veljensä terävästi. »Uskotko sinä, että Ranskan kuningas on viisaampi kuin minä?»
Hän tarjosi käsivarttaan lady Marylle.
»Neiti on väsynyt. Saanko kunnian?»
Hän saattoi neidon ovelle, ja tämän käsi vavahti hänen kädessään. Jommankumman vaatteista putosi joukko kuihtuneita ruusunlehtiä, joita levisi permannolle heidän taakseen. Louis-Philippe avasi oven, ja kruunujen loisto valaisi suurta joukkoa sitä kohti kääntyneitä uteliaita kasvoja. Kuului kovaa äänten sorinaa ja sorinan keskestä kuului viulujen leikkivââ soittoa, erään herttaisen, ranskalaisesta kulkijapojasta kertovan laulun säveltä.
Hän kumarsi syvään, kun lady Mary Carlisle, Bathin kaunotar, katse kankeana, kiiltävänä, hitaasti astui hänen ohitseen ja meni ulos huoneesta.