"Mutta me ostamme", huusi Jadwin hammastensa välistä. "Minä näytän niille. Tässä on rahaa: sinä sähkötät Pariisiin tarjoten kaksi miljonaa kahdeksalla sentillä alle markkinain; ja Liverpooliin antaen samoin kaksi pennyä alennusta. Ja lisäksi minulla lienee tässä kaupungissa vähän maaperää, joka on jonkun arvoista."

"Aiotko kiinnittää osia maistasi?"

"En, vaan kaikki ja heti. Jos olemme pulassa, eivät puolinaishommat riitä. Tänään kello kolme on meillä Illinois Trustissa enemmän rahaa kuin mitä voit käyttää ja huomisaamuna minä survasen noita syvänteen nautoja, niin että luulevat veturin puskeneen. Vai myisivät minut pulaan? Mutta minäpä näytän niille, Sam Gretry. Minä nostan vehnän niin korkealle, ettei Englannin Pankkikaan saisi sitä laskemaan ja ennenkuin ne pääsevät heräämään, myyn koko pitkän linjamme ja voitolla. Tähän asti on leikitelty. Nyt aletaan tehdä businessta."

Gretry ei vastannut. Sanoi vain hetken kuluttua: "Saadaan nähdä, mitä siitä koituu."

"Minä menen nyt Illinois Trustiin", sanoi Jadwin ottaen hattunsa. "Pojille sanotaan, että tänään on vain kannatettava markkinoita. Jos paljon tarjotaan vehnää, niin on kai sitä ostettava. Ei ole laskettava alle dollarin kahdenkymmenen. Kun palaan, niin laaditaan ne kaapelisanomat."

Sinä päivänä Jadwin toteutti niin kiivaasti uhkaavansa ohjelman. Hän otti joka maakappaleeseensa niin suuren kiinnityksen kuin se ikinä kesti. Hän kiinnitti vanhan talonsakin Michigan avenuen varrella ja homesteadinsa North State kadulla. Nyt oli iskettävä iso isku, sen hän tunsi, koottava yhteen koko raskas tykistö. Vielä ei ollut yksikään hänen pörssiliikkeensä epäonnistunut. Hän tiesi ettei tämäkään. Onnetar, kultasiipinen, edelleen liiteli hänen vierellään. Ja kiinnitystensä lisäksi hän kirjotti joukon promissorivekseleitä verottaen vankan luottonsa äärimmilleen. Kootessaan sotakassaa ei mikään summa ollut liian suuri eikä mikään erä liian pieni. Hän varusti etuvartiot ja reservit kuntoon sekä yhdisti ne päärintaman kanssa yhdeksi valtavaksi hyökkäyskiilaksi.

Tullessaan Gretryn toimistoon näki hän Harguksen tavallisella paikallaan ja sai äkkiä päähänpiston. Hän kutsui miehen sivuun ja sanoi: "Hargus, haluatteko sijottaa rahanne hyvää korkoa vastaan. Antakaa minulle satatuhatta kymmenen korolla!"

Mutta Hargus katsoi häneen epäluuloisesti ja sanoi: "En minä lainaa rahojani."

"Hupsu, saatte viisitoista prosenttia."

"En lainaa", sanoi mies ja meni.

Yhden lähteen oli Jadwin jättänyt käyttämättä, vaimonsa rahat. Mutta olikin varma voitostaan, ei Jadwin jonkunlaisessa ylpeydentunnossa halunnut kajota vaimonsa omaisuuteen. Mutia koko hänen oma omaisuutensa oli vaakalaudalla. Tämä oli viimeinen taistelu, valtava yritys, hyökkäys kootuin voimin ja voitonvarmuus väreili Jadwinin mielessä hänen kierrellessään sinä yhdentenätoista päivänä. Jackson, Adams ja La Salle kaduilla.

Mutta hän tiesi vaarankin, ja kun hän samana päivänä sattui joutumaan likelle syvännettä, hämmästyi hänkin sitä myllerrystä, jonka kaiku kuului laajalti sen uuden lumivyöryn, vehnän alkaessa virrata Illinoisin ja Iowan farmeilta, Kansasin ja Nebraskan rancheilta ja koko Keski-Länneltä yhtenä suurena vuoksiaaltona tulvien yhä paisuvana Kansain Ravitsijana edelleen, ylemmä. Syvänteessä jo kieppuivat sen ensi pyörteet ja hetkeksi kohosi hänen ajatuksiin aavistus: Mitä ovat nuo huitovat pörssin miehet? Ei hän niitä vastaan taistellut, hän tappeli tätä Uutis-Satoa vastaan, vehnää vastaan, itseään Maata vastaan — kuten Gretry oli sanonut. Mitä olivat nuo hajalliset farmarisatamäärät, jotka korkean hinnan tähden viljelivät niin paljon vehnää? Mitä he merkitsivät? Vehnä kasvoi, kasvoi totellen kysynnän ja tarjonnan suuria lakeja. Hän oli uhmaten noussut näitä lakeja vastaan ja herättänyt jättiläisen. Hän oli virittänyt vaivasen inhimillisen ansansa Luomakunnan eteen ja maaäiti itse tuntien hämähäkin seitin, jonka ihmismäkäräinen oli punonut, hieroi nyt silmiään ja ponnahutti voimaansa murskatakseen sen röyhkeilijän, joka oli uhannut häiritä sen tasasta kulkua.

Uutissatoa korjattiin ja se oli valtavan suuri; niin valtava, ettei sitä mikään raha voinut ostaa, ja niin vuolas, ettei mikään taito sitä voinut hallita.

Mutta Jadwin kiiruhti pois syvänteen lähettyviltä. Ei, ei. Onni oli hänen mukanaan ja hän hallitsi syvänteen vuon kuten ennenkin. Kului päivä loppuun, yö tuli ja seuraavana aamuna klo 9 liiketoverukset taas tapasivat Gretryn konttorissa. Välittäjä käänti kalpeat kasvonsa Jadwiniin sanoen: "Sain juuri vastaukset kaapelisanomiimme Liverpoolista ja Pariisista. Tarjosimmehan sinne halvemmalla kuin ennen vehnää."

"Mitä — vastasivat?"

"Eivät tarvitse", vastasi Gretry katsoen vakavasti Jadwinia silmiin.

* * * * *

Kun Laura syntymäpäiväaamunaan astui ruokailuhuoneeseen, oli Page jo siellä. Vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan, oli sisar jo kävelypuvussa seisoen akkunan edessä hermostuneesti hansikkaitaan vedellen.

"Mitäs on tänään, Pagie?" sanoi Laura.

"Landry tulee hakemaan minua pörssiin, jonka katselijaparvekkeella kuuluu olevan tänään jotain nähtävää. Onko Jadwin ollut kotona?"

Laura pudisti päätään sanaa sanomatta. Hänen kauhean Cresslerissä käyntinsä jälkeen ei hänen miehensä ollut ollut kotona kuin korkeintaan tunnin kaikkiaan.

"Landry sanoo", selitti Page, "että siellä on nykyisin hirveätä. La
Salle kadun suurin taistelu. Onko Jadwin puhunut sinulle."

"En tiedä siitä mitään."

Hän ihmetteli, oliko Pagekin unohtanut. Huoneeseen tullessaan oli hän ensimäiseksi katsahtanut pöytäpaikkaan päin. Mutta siellä ei ollut mitään, ei edes kirjelappusta eikä kukaan ollut hänelle onnea toivottanut. Sisarenkin seuraavat sanat osottivat että tällä oli mielessä muuta kuin syntymäpäivät.

"Laura, kuule… Landry ja minä… me menemme naimisiin."

"Sepä hauskaa. Hän on kunnon poika."

"Olen iloinen, että ajattelet niin. Ennenkuin sinä menit naimisiin, tuntui minusta siltä, tuota noin, kuin sinä olisit voinut saada hänet, — jos olisit halunnut."

"Oh", huudahti Laura. "Ei Landry koskaan minua tosissaan ajatellut. Sellaista haikailua vain. Kun hän oppi sinut tuntemaan, en minä enää merkinnyt mitään."

"Me otamme kortteerin Michigan avenuen varrelta. Olemme laskeneet kaiken. Yhden palvelijan voimme pitää. Minä olen kyllä opetellut keittämään. Mutta tuossahan hän onkin."

Landry tuli kädessään kukkavihko ja makeisrasia. Hän oli niin loistava kuin sulhaspojan sopii, mutta hän näytti väsyneeltä ja hermostuneelta Hän sanoi: "Täytyy kiirehtiä, Page, minun täytyy olla aikaisemmin siellä."

"Kuinka voi Curtis?" kysyi Laura. "Miten käyvät asiat?" Landryn liike osotti kohtaloon alistumista. "En tiedä", sanoi hän. "Tuskinpa kukaan tietää. Eilen oli kova päivä, mutta kaipa me lopulta olimme voitolla. Hintaa yhä kohotimme. Jos luulivat Jadwinin kukistuneen, niin kylläpä erehtyivät. Me ihan ajoimme niitä edellämme. Mutta kun herra Gretry lähetti sanan myydä, tulivat ne takasin kuin sudet. Ne pudottivat hinnan viisi senttiä yhtä monessa minuutista ja meidän täytyi ostaa jälleen. Silloin Jadwin iski taas. Hinta oli pysäytetty dollariin viiteentoista, mutta me kohautimme sen dollariin viiteenkolmatta.."

"Mutta miten voi Curtis itse?"

"Näin hänet vain ohimennen. Kai hän terve on. Hermostunut tietysti.
Mutta Gretry on aivan sairas."

"Eikö meidän ole lähdettävä?" sanoi Page. "Oletko syönyt?"

"Jo aikoja sitten. Mutta tottakin, meidän on lähdettävä, jos sinun mieli saada paikkaa. Onko mitään sanaa vietävä herra Jadwinille?"

"Hyvää onnea vain — Niin, kysykäähän, muistaako hän mikä päivä on — ei, ei sitä. Siis, onnea vain."

Kello yhdeksän tienoilla Landry ja Page pääsivät La Salle kadulle. Päivä oli vilpoisa ja kuulas. Aurinko valaisi pörssin otsikon, jonka edessä kyyhkyset lentelivät.

"Herra Cressler niitä aina ruokki", sanoi Landry. "Miesparka, hänet haudataan huomenna."

Page sulki silmänsä: "Ajatteles, kun Laura löysi hänet siten. Minä olisin varmasti kuollut."

"Miten lie", sanoi Landry. "Minusta tuntuu kuin ei hän olisi siitä kärsinyt. Olisi luullut hänen sairastuneen."

"Oh, Laura. En tunne häntä enää näinä päivinä. Hän on kuin kiveä. Hän ikäänkuin pidättää jotain hirveää. Kun hän kertoi siitä tapauksesta, oli hänen äänensä kuin jäätä. Ei kyyneltäkään. Oi, jos pääsisimme kaikki pois Chicagosta ja voisimme ottaa Jadwinln mukaamme, niin että hänestä taas tulisi sama hauska mies. Hän oli kuin isä minulle."

Landry tarttui hänen käsivarteensa heidän mennessään yli kadun ja sanoi pörssin porstuassa: "Pysy nyt kiini minussa." Portaat olivat näet aivan täynnä väkeä. Mutta Landry kertoi pyytäneensä vahtimestaria pitämään yhden paikan tyhjänä ja lähti toimittamaan Pagea sisään. Koko talo kaikui jo yhtenä huminana, vaikka kauppa ei ollutkaan alkanut. Syvänteen pyörre tuntui tänä aikana valtavampana kuin koskaan. Pagen korvissa kaikuivat outona nuo äänet: sähkötysavainten naputus, keskustelun ja huutojen sorina, puhelinkellojen kilinä. Niitä kuului kaikilta tahoilta. Syvänne alkoi kuohua ja sen ääni kuului kuin valtameren pauhu kaukaa.

Askel askeleelta sai Landry avatuksi tietä, mutta he olivat vasta päässeet puoliväliin portaita kun hän sanoi: "Ei, nyt täytyy minun mennä, Tässä on korttini, näytä sitä vahtimestarille."

"Mene pian. Älä minun takiani viivy. Kun loppuu, käy minua katsomassa.
Odotan."

Landry lähti, raivasi tiensä läpi väkijoukon, heilautti hattuaan ja katosi. Kului neljännestunti ja Page ei ollut päässyt askeltakaan. Hän näki jo parvekkeen takaistuimet, mutta nekin olivat täynnä. Väkijoukon keskellä kuuli hän keskustelun paloja. Iso, valkohattuinen mies sanoi: "Onpa hän niitä ravistellut. Voitti hän tai hävisi, hyvin on tapellut." Nuori mies nyökkäsi myöntymystä ja toinen jatkoi: "Aika poika se Jadwin." — "Tänään yrittävät häntä kaataa taas." — "Kyllä kai. Mutta hän näyttää." — "Saammeko nähdä hänet?" — "Emme, ei ne suuret tule itse syvänteeseen."

Toisella puolen keskusteli kaksi naista: "Jadwin teki sisarestani rikkaan. Hän osti vähän vehnää, noin vain huvikseen ja piti niin kauan, että Jadwin kohotti hinnan nelikertaiseksi. Nyt hänellä on hieno talo ja poika matkustaa Europaan taidetta tutkimaan. Vuosi sitten oli heillä vain hänen miehensä palkka." — "Asialla on toinenkin puoli. Jos Jadwin romahtaa tänään, niin — enpä tiedä miten Filipin käy."

Ja vielä yhdestä ryhmästä kuuli hän lauseita: "Jos Gretry-Conmerse menee, niin menee Burbank mukana ja Keokukin pankki myös." — "Kyllä Jadwin selviää." — "Toivonpa totisesti. Mutta kuinka sinä pääsit irti?" — "Sanoppas se. Kyllä aikaa kuluu, ennen kuin minä vehnää ostan. Olin niitä hupsuja, jotka luottivat siihen, että Crookes se itse Äijä on, ja yhdyin hänen häntäänsä. Kyllä kai. Jadwin nylki selästäni kakstoista tuhatta. Mutta emmekö me pääsekään — hoh — gongongi! Nyt ne alkoivat. Oletkos tuollaista ääntä kuullut? Kun pääsisi näkemään."

Äkkiä kuului huutoja ja naisten kiljahduksia joukosta. "Älkää tunkeko niin." — "Takasin, takasin." — "Ei pääse, sieltä tuntevat." — "Eräs nainen pyörtyy. Eikö täällä ole poliisia?" — "Kuulkaa, hinta laski jo kolme senttiä.." — "Kun vaan Jadwin kestäisi." — "Kestää kyllä." — "Tuskin vaan."

Vihdoin tuli poliiseja. Ne avasivat tiensä ja huusivat: "Tyhjentäkää portaat! Paikat ovat täydet." Page, joka oli päässyt jo miltei yläpäähän, keksi hädissään pienen petoksen. Liehuttaen Landryn korttia huusi hän: "Minulla on lippu. Olkaa hyvä, päästäkää." — "Antakaa tietä, hänellä on kortti", sanoi muuan vahtimestari ja niin Page pääsi ylös. Vahtimestari oli saanut säilytetyksi hänen paikkansa. Se oli aivan kaiteen ääressä. Saattaessaan häntä huusi 'mies hänen korvaansa metelin takia tuskin kuuluvat sanat: "Täältä näette hyvin. Olette herra Jadwinin käly. Hurja päivä, neiti. Herra Jadwin pitää vielä puolensa."

Page istuutui paikalleen ja katseli alas syvänteeseen.

Landry oli hänestä päästyään juossut kiiruimman kautta Gretryn toimistoon. Hänen kymmenkunta toveriaan olivat jo siellä. Jadwinia ei näkynyt. Gretry tuli kalpeana.

"Mitkä ovat ohjeet?"

Landry näki Gretryn hätäisen ilmeen. Ja ennen kuin vastasi, joi tämä siemauksen jäävettä, toisen, kolmannenkin. Nyt eivät asiat olleet tolallaan, koska tyyni Gretrykin oli noin hermostunut. Vihdoin sanoi hän: "Ohjeenne ovat samat kuin eilenkin. Pitää markkinoita yllä. Ei laskea alle dollarin viidentoista. Älkää hyökätkö, jollen anna sanaa. Kukin teistä voi ostaa puoleen miljoonaan busheliin. Jos sekään ei pidä hintaa yllä, niin… tuota… jos vielä myyvät sittenkin, niin annan minä sanan. Ja pojat, pää kylmänä nyt… asioita ratkee. Pitäkää silmällä Crookesin joukkoa. He yrittävät jotain."

Miehet kiiruhtivat pörssiin. Landryn sydän sykki vakavasti, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Joka hermo oli jännityksissä. Tämä oli viime ottelu. Kestäisikö hänen päänsä kaikki ne ansat ja juonet, joita vastustajat virittelivät? Eikö nyt jo helähdä? Hän oli Vehnäsyvänteen ylälaidalla. Se oli täynnä kauppiaita. Kaikki huusivat, ei kukaan kuunnellut. Tarjouksia tehtiin jo, vaikkei aikakaan ollut. Joko alkoi? Landry ei muista kuulleensa helähdystä. Mutta äkkiä hänet siepattiin keskelle pyörrettä, joka tuhannen Niagaran voirnalla tyrskyi hänen ympärillään. Syvänne oli mielipuoli, päihtynyt. Ei kukaan tiennyt, mitä naapurinsa teki. Sen vain kaikki tunsivat, että kauan kestänyt pohja petti, pudotti, kohahti taas, häilyi. Virallinen tiedonantaja nojautui tuolinsa nojaan avuttomana. Viisari heilahteli edestakaisin kuin masto myrskyssä. Heinäkuun vehnän hintaa ei kukaan tiennyt kuin arviolta. Muutokset tapahtuivat kymmenin sentein, kaksinkymmenin viisinkin. Toisella puolen myytiin busheli 90:llä sentillä, toisella maksettiin vielä dollari viiskolmatta.

Ja yli kaiken tämän metelin näytti kuuluvan itse Vehnän vyörynä sen tullessa vuoksiaaltona Iowan ja Kalifornian maatiloilta matkallaan Itään — Europan leipäkauppoihin ja nälkäisiin suihin.

Landry tarttui erästä toveriaan käsivarresta: "Mitä tehdään? Ostin jo kaikki. Markkinat eivät ole meidän vallassamme. Eikä sanaa tule."

"En tiedä. Kaikki menee helvettiin. Nyt on vika jossain."

Silloin lähti Landry hatutta päin juoksemaan Gretryn konttoriin.
Ulkotoimistossa ahdistelivat häntä sanomalehtimiehet: "Missä olette?" —
"Mikä on heinäkuun vehnän hinta?" — "Voittaako Jadwin vai häviää?"

Mutta hän riuhtasi itsensä irti huutaen: "Ei tiedä kukaan. Markkinat ovat valloillaan. Helvetti irti." Hän tempasi oven auki ja säntäsi sisään huutaen: "Mitä on tehtävä? Ei ole ohjeita."

Mutta kukaan ei kuullut, Gretryn pöydän ääressä istuvista ei kukaan katsahtanutkaan häneen, Jadwin seisoi keskellä veristävin silmin. Hänen käsivarrestaan piti kiinni Gretry. Vieressä oli liikkeen vanhin konttoristi, suuren pankin johtaja ja joitakin mukana olevia liikemiehiä.

"Mutta sinä et voi", huudahti Gretry. "Se tuskin jaksamme maksaa marginaalimme. Ei ole rahaa."

"Se on vale." Ei koskaan Landry unohtanut sitä ääntä, millä Jadwin noin huusi. "Ostakaa, sanon minä. Me pääsemme kahteen dollariin ennen kahtatoista."

"Ei lähde ohjetta minulta", sanoi Gretry. "Kysy näiltä herroilta."

"Hyödytöntä", sanoi pankkiherra tyyneesti. "Kaksi päivää sitten te olitte jo menettänyt pelin."

"Kuulkaa nyt järkeä, herra Jadwin", rukoili konttoristi. "Teidän liikkeemme — —"

Jadwin tempasi Gretryn käden irti huudahtaen: "Teidän liikkeenne — raukkoja te olette olleet alun pitäen. Minä tunnen teidät. Te olette pettäneet minut. Crookes on ostanut teidät. Pois tieltä. Minä pelaan yksin nyt."

"Kuule nyt vanha veikko", yritti Gretry sanoa, mutta Jadwinin ääni soi kuin sotatorvi: "Syvänteeseen!"

"Odota… pidättäkää häntä, herrat. Hän ei tiedä mitä tekee."

"Jos ette täytä ohjeitani, niin toimin itse."

"Olet hullu, ystäväni. Etkö ymmärrä, että olet vararikossa?"

"Sitten kirottu sinä, Sam Gretry, joka petit minut pulassa." Ja hän iski välittäjää vasten silmiä. Tämä heilahti taapäin ja kasvot sävähtivät punasiksi, nyrkit puristuivat. Mutta sitten hänen kätensä laskeutuivat ja hän sanoi: "Antakaa hänen mennä. Hän on hullu."

Ja Jadwinin työntäessä estelevät miehet sivuun ja rynnätessä ulos istahti Gretry tuoliinsa, sanoen vain: "Loppu tuli." Ja hän otti paperipalan ja kirjotti siihen joitakin sanoja. "Vie tämä pörssin sihteerille", sanoi hän konttoristille.

Suoraan syvänteen pyörteeseen, voittojensa paikkaan, jossa vihollisensa riehuivat, tuli itse Suuri Härkä. Ja samassa kulki uutinen jupinana suusta suuhun. Parvekkeelta se huomattiin, teleqraafipöytäin ääressä ja vihdoin itse syvänteessäkin, jonka läpi kulki vavahdus. Sillä niin valtava oli ollut hänen pelinsä, niin suuremmoiset hänen iskunsa, että tämä pelin viimeinen veto tyrehdytti ankarimmatkin vastustajat. Itse Jadwin! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Joko oli ennenaikainen hänen tuhonsa odotus? Hetkeksi he pysähtyivät, mutta sitten tuntien takanaan uuden painon he yhtyivät suureen hyökkäykseen ja tarjosivat vehnää kaupaksi tuhansin bushelein. Ja Jadwinin seisoessa siinä keskellä myllerrystä löi tämä sadon aalto, itse Vehnän Valtameri, häntä kasvoja vasten.

Hän kuuli sen nyt, eikä hän muuta kuullut. Vehnä oli murtautunut irti hänen hallinnastaan. Kuukausia oli hän käsivarren voimalla sitä pidättänyt, mutta nyt oli se noussut valtavaksi patsaaksi, joka möyryten purkautui hänen ylitseen ja jatkoi matkaansa itää kohti nälkäisten kansojen suuhun. Ja samalla tapahtui jotain hänen aivoissaan. Viime aikain hermojännitykset kokoontuivat nyt yhdeksi ankaraksi iskuksi, joka tuntui pysäyttävän koko koneiston. Vain yksi aatos kierti hirveällä voimalla huristen tuossa aivokoneistossa laulaen pelottavaa säveltään: "Vehnää — vehnää — vehnää — vehnää."

Sokeana ja mistään välittämättömänä ponnisteli hän tätä vehnävirtaa vastaan ja seisoi kuin nälkäisten sutten ympäröimänä, pää pystyssä, luisevan vankka käsi korkealla, taisteluun vaativana ja huutaen kerran toisensa jälkeen: "Annan dollarin heinäkuun vehnästä."

Samassa hyökkäsivät kaikki hänen kimppuunsa. Hänen miestensä pieni joukko pyyhkäistiin pois. Vain Landry Court, uskollisena viimeiseen asti pysytteli hänen rinnallaan kalpeana ja vavisten, nyyhkytysten tyrehdyttäessä kurkkua. Mutta uusi vehnävyöry tuli heitä päin ja Landry väistyi sen edestä herransa selän taa. Mutta Jadwin seisoi pystyssä päin ja puristi Landryn kättä teräksen lujasti ja toinen käsi ojolla julisti taisteluhuutoaan viimeiseen asti: "Annan dollarin heinäkuun vehnästä."

Mutta äkkiä huomasi Landry Syvänteen melun heikentyvän. Kuului ääni: "Järjestystä, herrat, järjestystä!" Mutta huudot kasvoivat taas yhä uudelleen villiksi meluksi, kunnes äkkiä kaikki vaikenivat kuin taikaiskusta. Pörssin lattialla lähellä syvännettä seisoi Kauppakamarin presidentti, varapresidentti sekä joukko johtokunnan jäseniä. Kaikki katsoivat heihin vaieten. Pienelle parvekkeelle katsojain parveketta vastapäätä oli ilmestynyt pitkä mustatakkinen mies, Kauppakamarin sihteeri, joka syvän hiljaisuuden vallitessa julisti: "Kaikki kaupanteko Gretry, Commerse ja K:nin kanssa lakkaa heti."

Tuskin oli nuo sanat kuultu, kun kohosi vehnäsyvänteestä villi voitonkiljunta. Kaadettu, kaadettu oli vihdoinkin Suuri Härkä! Kaappaus ratkennut! Jadwin kumossa! He itse pelastetut, pelastetut! Huutoja ja kiljuntaa. Hattuja lenteli ilmassa. Hulluina ilosta tanssivat miehet, syleilivät, puristelivat toistensa käsiä, huutaen ja hurraten äänensä käheiksi. Toiset vanhemmat miehet panivat vastalauseita. Huudettiin: "Hävetkää, hävetkää." — "Järjestystä!" — "Jättäkää hänet rauhaan! Hänhän on kukistunut."

Mutta riemu oli hillitön. Heitä oli niin puristettu, painettu. He olivat tunteneet liian raskaina hänen kavionsa polkemiset, sarvensa iskut. Nyt hän oli kumossa. "Jah-hah-haa. Uiii! Tuossa, maassa, hei! Hip, hip, tiikeri!"

"Jumalan tähden, tulkaa, herra Jadwin", rukoili Landry, molemmin käsin puristaen hänen käsivarttaan. Jadwin oli vaiennut. Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän; painavasti nojasi hän nuoren miehen olkaa vasten. Ja he lähtivät. Kauppiaat jakautuivat heidän edestään yhäkin huutaen. Landryn oli itku kurkussa, ja kiukun kyyneleet silmissä huusi hän: "Raukat, kirotut pedot. Viikko sitten juoksitte henkenne edestä kun hän sormensa kohotti."

Mutta hänen äänensä hukkui kiljunaan, ja kun nuo kaksi astuivat syvänteestä lattialle, kuului loppuheläddys julistaen Curtis Jadwinin keinottelukauden päättyneen. Ja yli lattian ovea kohti talutti Landry hävinneen kapteeninsa. Tämä oli kuin huumaustilassa. Hän antautui johdettavaksi. Vieraat kurottuivat katsomaan ja kauppiaat, joutolaiset, sivulliset, konttoristit, juoksupojat ja reportterit kiirehtivät seuraamaan Suuren Härän viime askeleita hänen lähtiessään suurten voittojensa ja valtavan häviönsä paikalta.

Vaieten he katselivat. Syvänteeltä päin vain kuului häipyvän riemuhuudon kaiku. Mutta ovipielessä seisoi pieni, sileäkasvoinen, hienopukuinen mies, suu kuin suljettu kukkaro ja ryhti häiriintymätön kuin aina, kylmä, tyyni — Calwin Crookes itse.

Ja Jadwinin ohi kulkiessa kuuli Landry karhujohtajan sanovan:
"Huutakoot nyt voimainsa takaa. He sitä eivät tehneet. Vehnä itse hänet
kaati, ei sitä miesten liitto pystynyt tekemään — huutakaa nyt, hullut.
Hän oli suurempi kuin paraskaan meistä."

Gongongin helähtäessä ja joukon kiiruhtaessa ovia kohti nousi Pagekin, veti pitkän henkäyksen ja painoi kätensä hehkuvia poskiaan vasten. Hän oli nähnyt kaikki, mutta ei ollut ymmärtänyt. Koko aamupäivä oli ollut yhtä humua. Hän oli katsellut miehiä, jotka kolmeen tuntiin eivät olleet tehneet muuta kuin kiljuneet ja tapelleet. Hän oli nähnyt Jadwinin tulevan ja kuullut riemuhuudot. Page ajatteli, että Jadwin oli tai tehnyt noille jotain mieleistä. Ne olivat kai ystäviä. Ja hän oli ehkä voittanut. Mutta sitten tuli tuo julistus. Mitä se merkitsi? Ja astuessaan portaita alas kuuli hän jonkun sanovan: "Se riittää hänelle."

Ehkäpä sittenkin Jadwin oli menettänyt rahaa. Hän halusi kiihkeästi tietää ja odotteli pitkän aikaa Landrya, mutta tätä ei kuuluut. Ei kai päässyt. Tämä näytti olleen hirvittävän vakava. Kyllä hän kysyisi Landrylta.

Hän palasi kotiin ja paljon jälkeen lunchin ajan astui hän ruokasaliin kysyen sisartaan, mutta hänelle ilmoitettiin, että tämä oli huoneessaan ja oli ilmoittanut päätänsä särkevän. Hän joi nopeasti suklaansa, tilasi kupin väkevää teetä ja meni sitä vieden Lauran huoneeseen. Tämä loikoi Madeira-tuolissaan kädet pään takana katsellen ulos akkunasta. Hän oli tavallista kalpeampi ja näytti Pagesta jossakin suhteessa ankaralta. Jokin varmasti vaivasi häntä. Hän näytti henkilöltä, joka on pannut kaikki yhden kortin varaan ja kaikin voimin hillitsee itseään tuota ratkaisua odottaen. Page oli tiennyt, että tähän oli vaikuttimena Jadwinin täydellinen antautuminen liikeasioihin, mutta ei ollut puuttunut siihen asiaan. Hän muisti "hoitaa omat asiansa" eikä Lauralla ollut tapana huoliaan haastella. Vain kerran oli Page yrittänyt sekaantua sisarensa asioihin, mutta tulos ei ollut houkutellut uudistamaan sitä. Hän muisti hopearasiajutun.

Nyt kieltäytyi Laura juomasta teetä. Hän ei halunnut mitään. Päätä vähän särki. Tahtoi maata vain rauhasia.

"Olin tänään pörssissä."

"Näitkö Curtiksen?" kysyi Laura nopeasti.

"Kyllä hän kerran tuli sinne. Siellä oli niin kiihkeätä tänään. Ei kai siellä aina niin. Pelkään, että Jadwin hävisi aika lailla rahaa, kuulin jonkun sanovan, mutten ymmärtänyt itse. Olen kuukausia koettanut perehtyä vehnäkauppaan, kun se on Landryn ala, mutta tänään en käsittänyt mitään."

"Sanoiko Curtis tulevansa tänään kotiin?"

"En puhunut hänen kanssaan."

"Mikset?"

"Älä nyt ole lapsellinen, Laura. Et ymmärrä mikä meteli siellä oli. En koittanut saada tavata Landryakaan."

"Oliko hänellä hyvin kiire?"

"Landryllako?"

"Ei, ei vaan Curtiksella?"

"Varmasti. Kuule minä pelkään että vehnä meni alas hirveästi, ja ne sanoivat, että se merkitsee hyvin paljon Jadwinille. Eikö se merkitse, että hän menettää hyvin paljon rahaa? Ja Landry näytti niin rohkealta. Teki oikein mieli mennä sinne hänen rinnalleen."

Laura kavahti ylös kärsimättömänä ja kirkui: "Mitä huolin minä vehnästä ja tästä mielettömästä rahan kahmimisesta. Curtiksella siis näytti olevan kiire?"

"Kaikilla oli." Ja sitten hän uskalsi lisätä: "En minä niin surisi, Laura. Mieheltä tietysti menee paljon aikaa liikeasioihin. En surrut vaikka Landry ei tullut mukaani kotiin."

"Oh — Landry", mutisi Laura.

Samassa sävähti Page. "Tuo oli tarpeetonta", sanoi hän. "Ja minä sanon sinulle, Laura Jadwin, että jos sinä välittäisit vähän enemmän vehnästä, miehesi liikeasioista — jos enemmän harrastaisit hänen työtään, koettaisit syventyä hänen elämäänsä — ja — ymmärtäisit —." Page pidätti henkeään tämän rohkeutensa säikäyttämänä. Mutta samassa hän jo jatkoikin: "Ajatteles, että hän ehkä taistelee henkensä edestä siellä La Salle kadulla etkä sinä tienä siitä mitään — et tahdokaan tietää. Mitä välitän vehnästä, sanot vain. En minäkään siitä välitä sen itsensä takia, mutta kun se on Landryn alaa, hänen työtään ja oikea tai väärä —" Page hyppäsi ylös ja kädet nyrkistä punaisena kasvoiltaan sanoi: "olkoon oikea tai väärä asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä auttaakseni."

"Mitä asiaa —" alkoi Laura, mutta Page ei antanut keskeyttää itseään: "Ja jos hän jättäisi minut yksin joskus, niin luuletko, että minä naama pitkänä vain ajattelisin omia surujani. Hänellä on huolensa myös. Jos minun mieheni olisi taistelussa, niin luuletko, että minä mököttäisin siitä, että hän jättäisi minut kotiin; en, enpä. Minä auttaisin hänelle miekan vyölle, ja kun hän tulisi kotiin, en minä vatkuttaisi hänelle ikävääni, vaan hoitaisin hänen haavojaan ja kehottaisin häntä rohkeuteen — ja auttaisin häntä."

Ja näin sanoen Page kyyneleet silmissä ja itku kurkussa juoksi ulos huoneesta ja heitti oven kiini jälkeensä.

Lauran ensi tunne oli kiukku. Taas oli hänen nuorempi sisarensa noussut häntä mestaroimaan ja juuri tänä päivänä! Hän katseli hetken ovea kohti, sitten kohotti päänsä. Hän oli oikeassa ja Page, hänen miehensä, kaikki olivat väärässä. Häntä oli loukattu, hyljeksitty. Hän asteli muutamia kertoja yli huoneensa lattian, heittäytyi sitten sohvalle ja asetti leukansa kätensä varaan.

Hän oli nähnyt pöydällä rva Cresslerin hautajaiskutsun täksi päiväksi ja samalla oli tuo tapaus muistunut hänen mieleensä; kuinka hän sormet suun edessä huudahdusta pidättäen oli seisonut kauhun värisyttäessä hänen sydäntään, aivojaan. Yhä uudelleen oli tuon kauhean hetken vaikutus uusiintunut ja tuonut katkeran surun. Mutta päättäväisesti oli hän sen työntänyt syrjään, tärkeämpää oli hänellä aatoksissa. Kaikki, kuolemakin saivat väistyä, kun hänen rakkautensa oli kokeella. Elämä ja kuolema olivat vähäpätöisiä. Rakkaus vain oli olemasta; sortukoon hänen miehensä liikeasiat; mitä se merkitsi, kun vain rakkaus kohosi voittoisana taistelusta? Ja taas hän ajatteli vain itseään ja miestään. Päivä kului, mutta tätä ei kuulunut eikä hän sanaakaan lähettänyt.

Vaikka olikin kiire, oli tämä syntymäpäivä — vaikka menettikin miljoonia. Kun olisi edes lähettänyt jonkun mitättömän lahjan tai vaikka paperilappusen. Mutta eihän päivä ollut vielä mennyt Curtis tietysti Valmisti jotain yllätystä. Hänhän tiesi, mikä päivä nyt oli. Eihän hän voinut unohtaa. Ja olihan hän luvannut tämän illan, — "jos hän rakasti."

Laura oli käskenyt valmistaa aterian kello kahdeksaksi. He söisivät sen kahden. Koko meluisa maailma olisi siitä suljettu. Hän halusi pitää hänet kokonaan itsellään, ja hän oli oleva kaunis — loistava, vastustamaton. Ja hän saisi sen miehen jalkainsa juureen, ihan omakseen ja panisi hänet lupaamaan, vannomaan lopettavansa sen kadun taistelun, koska se oli niin monasti hänet riistänyt. Syvänteen pyörre ei enää saisi häntä temmatuksi rakkauden valloilta.

Kyllä hän, Laura, oli kärsinyt, hän oli tuntenut hyljeksityn naisen nöyryytyksen. Mutta se oli päättyvä nyt. Hänen ylpeyttään ei enää tultaisi loukkaamaan, hänen rakkauttaan ei enää hyljeksittäisi.

Mutta iltapäivä kului ja ilta läheni. Ei sanaakaan Jadwinilta. Huolimatta huolestumisestaan matki Laura yhä uudelleen sanoja: "Hän antaa janan hän antaa sanan."

Kello neljä hän alkoi pukeutua. Koskaan ei hän ollut huolekkaammin, loistavammin kukaan huolitellut. Ei nyt ollut mitään teatteriosaa. Nyt oli hän itse, Laura Jadwin. Mutta silti oli mitä tärkeintä valita oikea puku ja saada se sopimaan. Hänen pukunsa, joka jätti käsivarret ja taulan paljaaksi, oli yhtenä mustain helpeitten välkkyvänä värinänä hänen astuessaan. Mustan tukan kiehkuroissa oli kaksi suurta helmikoristetta ja kaulassa timanttinauha. Olalla kimppu Jacqueminot ruusuja, hehkupunahia.

Kuudelta hän jo lähetti palvelustytön pois. Hetken seisoi hän yksin peilin edessä eikä hän voinut pidättää hymyä eikä pään ylvästä kohautusta. Kaikki, mitä hänessä naista oli, komeili nyt kauneutensa tietoisuudessa. Antaa nyt kadun taistelumelskeen kaikua, antaa syvänteen mylviä, Eeva oli vallitseva, Venus saava riemuvoiton.

Nuo Amerikan naiset, nuo toiset, jotka antoivat liike-elämän tyystin viedä heidän miehensä ja alentuivat heille tungettuihin julmiin oloihin sekä tyytyivät siihen, että saivat myrskyjen ja päivätyön uuvuttaman raunion luokseen, väsyneen ruumiiltaan ja sielultaan — kuinka hän säälikään heitä. He eivät olleet niin loistavat kuin hän eivätkä kyenneet kutsumaan miehiään luokseen. Mutta hän, Laura, oli kaunis. Ja se oli voimaa. Hän tunsi taistelijan ylpeyttä tämän koetellessa aseitaan. Ja tänä iltana oli hänen kauneutensa loistavampi kuin konsanaan. Hän tunsi olevansa vastustamaton. Ja Curtis oli tuleva, Rakkautensa pantilla oli hän luvannut, ja rakkaudellaan oli Laura voittava.

Mutta samalla kohosi hänen sielunsa syvimmistä onkaloista epäilyn ensi värinä, soi se kieli, jota Page oli koskettanut. Rakkauttako hän todella ajoi takaa vaiko itserakkautta? Oliko tämä tittelikään paras tapa hänen voittaa takasin miehensä — tämä, kauneuden näyttely, pukuparaati? Itse, itse! Oliko hän ollut itsekäs alun pitäen? Oliko hän todellakaan harrastanut miehensä työtä? "Olkoon oikea tai väärä asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä auttaakseni." Tämäkö oli tie? Eikö tämä ollut ainoa tie? Mitä jos tarvittiin muuta miehen takasin voittamiseksi? Kerran oli hän jo sanonut, että naisen rakkaus oli enemmän antaumus kuin Voitto. Oliko hän tämän mukaan elämänsä järjestänyt? Uskoiko hän edes siihen nyt? Mihin oli tämä julma itsensä palvominen hänet vienyt?

Hämärästi alkoi Laura Jadwin aavistaa uutta elämän ymmärrystä. Mutta se ei ennättäisi seljetä täksi iltaa. Nainen hänessä oli liian monimutkainen ja kypsä muokkaantuakseen äkillisessä kumouksessa. Mutta niin varmasti kuin uusi päivä koittaa, oli se uusi alkanut hänessä rakentua. Tähän asti oli hän sanonut, että oli kaksi Lauraa. Nyt tunsi hän kolmannen kohoavan ja uhkaavan niitä kahta tarkotuksella. Mutta tänä iltana mitä olikaan hän? Vain nainen, heikko, tunnehyrskyn vallassa ja astumassa kuten luuli elämänsä juuren kriisiin.

Mutta aika kului. Laura meni kirjastoon muka lukeakseen. Eihän hän nyt voinut miestään kuudelta odottaa. Päivä oli saattanut olla tärkeä, kuten Page oli viitannut. Curtis voi myöhästyä, mutta hän oli tuleva. "Jos minua rakastat —". — Mutta tunnin kuluttua vaelsi hän huonetta edestakasin huulet puristettuna yhteen ja hehkuvin poskin. Hän oli yhä yksin tänä päivänään eikä toinen ollut edes sanaa lähettänyt. Hetken hän ajatteli, että ehkä miehensä oli suuressa onnettomuudessa. Mutta hän hylkäsi tämän ajatuksen. Minuutit matelivat edelleen. Ei kuulunut kärryjen kolinaa, ei askeleita. Talo oli tänä keskikesän iltana aivan hiljaa kuin metsälampi. Vain lehtipoikain huuto kuului sivummalta. Taasko hän jäisi unhoon? Ja tämä oli suurin koe! Tämä ilta oli ratkaiseva hänen elämänsä — rakkausko vai ei? "Ja hän tiesi sen", huudahti nainen kärsimättömänä. "Hän ei ole voinut unohtaa.."

Kun kello löi seitsemän, pysähtyi Laura jäykkänä keskelle huonetta. Hänen tuskansa poltti tulena. Koko naisen intohimo värisytt:i häntä. Hänen ylpeyttään oli loukattu. Eikä tämä ollut ainoa kerta. Kaikki viime aikain nöyryytykset tulivat hänen mieleensä. — Mutta äkkiä käänti hän päätään kuullakseen. "Vihdoinkin", huudahti hän. Askeleet kuuluivat eteisestä ja palvelija oli menossa vastaan.

"Sano, että minä olen kirjastossa", huusi hän tälle.

Hän katsahti vielä kerran kuvastimeen, pyyhkäsi nopein sormin tukkaansa, painalti kädellä otsaansa tyyntyäkseen ja istahti syvään tuoliin lieden ääreen selin oveen. Hän kuuli toisen tulevan, mutta ei käännähtänyt. Askeleet pysähtyivät lähelle. Hetken hiljaisuus. Sitten Laura laskien kirjan helmaansa kääntyi hiljaa.

"Monta onnellista syntymäpäivää", toivotti Sheldon Corthell, ojentaen kimpun syvänsinisiä orvokkeja.

Leimuavin silmin karkasi Laura ylös. "Te", huohotti hän, "tekö?"

Taiteilija hymyili: "Minä lähden huomenna, ainaiseksi. Tulin sanomaan hyvästi ja toivottamaan onnea syntymäpäiville."

"Ja te muistitte. Minun piti tietää, että te muistaisitte."

Jadwin oli unohtanut ja tämä oli muistanut. Mullistus oli valtava. Se kuristi kurkkua ja kierti kyyneleet silmiin. "Ah, te muistitte, te muistitte", huusi hän ojentaen molemmat kätensä. Tämä tarttui niihin: "Aina olen muistanut."

"Ette ymmärrä", sanoi Laura päätään pudistaen. "Ette ymmärrä."

"Kyllä, uskokaa minua. Minä ymmärrän teitä paremmin kuin itse itseänne ymmärrätte."

Laura kiljasi: "Miksi sitten jätitte minut — kun ymmärsitte? Miksi lähditte käskystäni? Miksi ette pakottanut minua rakastamaan itseänne? Miksi ette opettanut minua itseäni ymmärtämään?" Hän painoi käsin rintaansa ja kun toinen yritti astua häntä kohti, sanoi hän sopertavin sanoin: "Älkää koskeko minuun. Se on myöhäistä."

"Ei ole myöhäistä. Kuulkaa."

"Miksette ollut kyllin mies ymmärtääksenne naisen heikkoutta? Nyt voitte vain kiduttaa minua. Minä vihaan teitä."

"Te rakastatte minua", huusi mies kiihkeästi ja ennenkuin Laura ennätti huomatakaan, oli hän toisen käsissä suu suuta vasten ja tämä suuteli hänen hartioitaan ja kaulaansa.

"Sinä rakastat minua", huusi mies.

"Pakota minut rakastamaan itseäsi. Saata minut uskomaan."

"Etkö tiedä, kuinka olen rakastanut sinua? Heti alusta asti. Rakkauteni on ollut elämäni, kuolemani, iloni ja katkeruuteni. Olen aina ollut sinun, kalliini. Ja nyt olen sinut vihdoin löytänyt emmekä me enää eroa.."

"Älä, minä rukoilen. Olen heikko nyt. Sana vain ja voisin unohtaa kaikki."

"Ja minä sanon sen sanan ja sinun sydämmesi vastaa ja sinä unohdat elosi onnettomuuden —"

"Älä, älä", alkoi hän, mutta samassa hän antautui: "Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua."

"Unohda onnettomuutesi, unohda suuri erehdyksemme. Muista vain, että me rakastamme toisiamme."

"Älä anna minun muuta ajatella. Pakota minut unohtamaan kaikki, mitä on ollut tätä ennen. Ja jos kerrankaan muistan, niin tapan sinut näillä käsilläni. En tiedä mitä sanon. Olen mieletön." Samassa vetäytyi hän erilleen tuosta miehestä ja tuijotti häneen avoammottavin silmin.

"Ette ole vielä sanonut, miksi olette täällä?"

"Minä olen täällä viedäkseni sinut pois ja antaakseni koko elämäni, että unohtaisit koskaan olleesikaan onneton."

"Etkä koskaan jätä minua, et koskaan?"

"En koskaan."

Laura vetäytyi taapäin ja katseli huonetta näkemättömin silmin ja revellen pukunsa poimuja sekä puhuen hennolla lapsenäänellä: "Minä pelkään olla yksin. Minä kuolen."

"Et koskaan tule olemaan yksin. Ja tämä on minunkin syntymäpäiväni.
Olen uudestisyntynyt tänään."

Laura tarttui hänen käsivarteensa ja kuiski: "Ja sinä rakastat minua aina, Sheldon? Kaikesta sydämmestäsi? Sheldon, kaikesta sielustasi ja voimastasi?"

Kyyneleet silmissä sanoi Corthell: "Jumala armahtakoon sitä, mikä sinut on tähän saattanut."

Ja kuin vastauksena heidän ajatukseensa kuului ulkoa kärryjen jyrinä asfaltilla ja rautakavioiden kopse.

"Miehesikö?" kysyi Corthell äkkiä katsahtaen Lauran sekottuneeseen tukkaan ja rutistuneisiin kukkiin. "Miehesikö?"

"Miehenikö — en tiedä." Hän katseli taas näkemättömin silmin. "Missä on mieheni? Minulla ei ole miestä. Sinä saatoit minut muistamaan." Ja tuskassa huusi hän: "Sinä muistutit minulle. Minä vihaan sinua."

Nopeasti suuteli mies häntä ja sanoi: "Tulen huomenna illalla taas.
Oletko silloin valmis tulemaan mukanani?"

"Valmis? Kyllä, tulemaan mihin vain."

Mies kuuli askelten kaiun ja sanoi: "Hyvästi siis. Jumala siunatkoon sinua. Huomiseen." Ja niin hän meni. Ulko-ovi painui hiljaa kiinni.

Oliko hän tullut takasin? Laura kääntyi, tuntiessaan vedon läpi kirjastohuoneen. Samalla veti epävarma käsi oviverhon sivuun, Jadwin, hänen miehensä, seisoi siinä, silmät syvällä päässä, kasvot kalman kalpeina, kädet väristen. Hän seisoi kauan katsoen, vihdoin sopertivat hänen huulensa: "Tyttöni… kulta."

Laura nousi ja astui häntä kohti, sydän jyskyttäen ja kyynelten virratessa kasvoja pitkin.

"Mieheni, minun mieheni."

Yhdessä he astuivat sohvan ääreen ja vaipuivat sille, pitäen kiinni toisistaan, väristen ja pelokkaina kuin lapset yöllä.

"Tyttöni", kuiski Jadwin. "Kultani, on pimeä, pimeä. Jotain tapahtui… En muista." hän tavotti päätään kädellään. "En muista hyvin; mutta on pimeä — hieman."

"Pimeä on", vastasi Laura hiljaa. "Pimeä, pimeä. Jotain tapahtui. Minä en saa muistaa."

He eivät enää puhuneet. Kului pitkä aika. Yhdessä istuivat Curtis Jadwin ja hänen vaimonsa suuressa, komeassa huoneessa, vaieten ja vapisten, nimittämättömäin kauhujen vallassa, hapuillen pimeässä.

Ja heidän siinä istuessaan, toisistaan kiinni pidellen, kohosi valittava huuto kadulta, ja kaupungin läpi tähtien ja avaran taivaankannen alla kuului: "Extra! Suuren vehnäkaappauksen sortuminen! Curtis Jadwinin kukistus!"

Loppuluku.

Ilta oli märkä ja sumuinen. Koko päivän oli järveltä tuullut ja kun
Laura ja Jadwin tulivat autioon kirjastoon, satoi rankasti. Heidän
askeleensa kajahtelivat oudosti katottomalla lattialla. Laura sanoi:
"Annahan tänne matkalaukku. Istu tuolle laatikolle. Oletko väsynyt?
Pane hattu päähäsi, täällä vetää, huonekalut ja uutimet ovat poissa."

"Ei hätää tyttöseni. Joko ajuri tuli?"

"Ei vielä. Etkö ole väsynyt? Vastahan olet viikon ollut jalkeilla.
Muista mitä lääkäri sanoi —"

"Minulla oli hyvä hoitajatar", sanoi mies sivellen vaimonsa kättä. "Minä olen kunnossa, mutta sinun täytyy olla väsynyt, Laura. Ethän ollut jättänyt huonetta yöllä etkä päivällä."

Laura pudisti päätään kuin haluten siirtyä muuhun asiaan. Hän sanoi laatikolle istahtaen: "Ihmettelenpä miltä Länsi tuntuu. Luuletko, että tulen siitä pitämään, Curtis?"

"Kyllä se oudolta tulee tuntumaan", sanoi tämä varottavasti päätään pudistaen. "Kovaa aluksi, pelkään mä."

Laura nauroi miltei halveksuvasti: "Kovaako! Nyt?" Hän tarttui miehensä käteen ja kohotti sen poskeaan vasten.

"Sinunhan pitäisi vihata minua", alkoi mies. "Minähän olen sinua loukannut ja vihdoin saattanut —"

Mutta Laura pani hansikoidun kätensä hänen suulleen, huudahtaen: "Seis! Sinähän olet tuottanut minulle elämäni suurimman onnen." Ja hän lisäsi ajatellen: "Antaumuksen sain, en voittoa, ja antautumalla minä voitin."

"Mitä, en kuullut", sanoi Jadwin.

"Ei mitään. Maailma on edessämme. Tämä suuri talo ja elämämme siinä oli vain ohimenevä tapaus."

"Ei ole jälellä muuta kuin seinät. Mitähän näissä laatikoissa on?"

"Leimana on: kirjoja ja verhoja."

"Kukahan ne osti? Luulin että talon ostaja olisi nekin ottanut. Halvalla meni kaikki, ja Thetis päällisiksi, hittovie. Mutta hyvä on ollakseni, helpompi." Hän katsoi kelloaan. "Pitäisihän sen jo tulla."

"Mutta minullahan on kirje New Yorkista", sanoi Laura. "Minä luen, jos haluat."

Jadwin sytytti sikarin ja Laura luki Pagelta tulleen kirjeen, jossa tämä kertoili näkemiään. Siinä selitti Page myös täti Wessin ilmoittaneen, että heidän sopisi asettua siihen taloon, jossa asuivat Chicagoon muutettuaan. Ja hän kirjoittaa heidän palaavan kolmen viikon kuluttua ja Landryn asettuvan rautatiealalle. "Hän puhuu aina Jadwinista ja sanoo, että hän on nero, maan suurin rahamies, ja että hän olisi voittanut, jos eivät kaikki olisi kääntyneet häntä vastaan sinä päivänä. Hän sanoo, että Jadwin on ollut kuin isä hänelle, jalomielisin mies mitä tuntee —"

"Loruja", sanoi Jadwin viiksiään vedellen. "Mitä muuta?"

"Hauska, ettei Gretry kukistunut, vaikka paljon menettikin. Landry sanoo, että kahdeksantoista välitysIiikettä meni kumoon —"

"Ja niin edelleen", sanoi Laura. "Lopuksi kertovat nähneensä Corthellin matkalla Europaan."

"Corthell — se taiteilijanulkki. Mitä hänestä tulikaan?"

"Hänhän meni — minähän kerroin kaikki." Hän yritti kääntyä poispäin, mutta Jadwin sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin: "Minä muistan — en muista mitään muuta kuin, että olen syypää kaikkeen. Minä ymmärrän nyt paremmin kuin koskaan. Me aloimme oikein, mutta jouduimme sitten pois tolalta. Mutta sitten olemme käyneet suurten muutosten läpi ja alamme uudestaan… Nyt tuli ajuri, luulen ma."

Heidän kokoillessaan tavaroitaan sanoi Jadwin: "Hoh, eipä ole palvelijoita kaikkea kantamassa ja ovia avaamassa ja vuokrakärryt ovat vaunujen tilalla."

"Mitä merkitsee kaikki tuo nyt minulle!"

Kun Jadwin tarttui oven ripaan, laskikin hän laukkunsa maahan ja otti vaimoaan vyötäisiltä kiinni. Tämä tarttui hänen kaulaansa ja katsoi häntä syvästi silmiin. Sitten he suutelivat.

Heidän ajurissa istuessaan sanoi Jadwin: "Katso nyt viimeisen kerran taloa."

Mutta Laura ei halunnut katsoa. "Minä katson sinua vain", sanoi hän, "ja tulevaisuuteemme, joka on oleva onnellisempi kuin menneet vuodet."

Jadwin ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja he ajoivat läpi kaupungin uutta elämää kohti. Yksi vaihe heidän elämästään oli mennyt. Suuri kaappaus oli takanapäin onnettomuuksineen. Pienempiä sortumisia oli sitä suurta romahdusta seurannut. Tärkeä pankki oli lopettanut maksunsa ja sadat tallettajat olivat menettäneet rahansa. Koko raha-asiain tila oli muuttunut. Raha oli "hukassa" taas, krediitti kireä. Puhuttiin huonoista ajoista. Mutta Laura ei sallinut pitää miestään syyllisenä; hän oli niin kärsinyt. Hän kertaili tämän sanoja: "Vehnä kaappasi minut, en minä sitä."

Ja kaikki nuo miljoonabushelit vehnää olivat menneet nyt. Vehnä, joka oli tappanut Cresslerin, joka oli nielaissut Jadwinin omaisuuden ja riistänyt hänen miehensä taas syvänteen pyörteisiin, oli retkeillyt vastustamattomana tietään Lännestä Itään jättiläisvirtana, joka jätti jälkeensä kuolemaa ja hävitystä, mutta kuljetti elämää ja menestystä Europan kaupungeille.

Hetkiseksi tuli Lauraan ahdistava tunne, hän kysyi itseltään, mitä merkitsivät nuo kysynnän ja tarjonnan lait, jotka maailmaa hallitsivat. Miksei tämä Kansain Hallitsija päässyt kansojen luo tehtäväänsä täyttämään ilman tällaisia kärsimyksiä, kurjuutta? — Hän ei tiennyt. Mutta siinä miettiessään alkoi hän tunnustella seutua, jonka läpi juuri ajoivat. Sama paikka, joka kerran oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen! Hän katsahti mieheensä, mutta tämä tutki juuri rautatietaulukkoa. Hiljaa kääntyi Laura, kohotti kuomun taka-akkunan verhoa ja näki korkeat konttorirakennukset, joissakin vielä tulet akkunoissa ja perällä kohosi synkkä otsikko.

Se oli hänen viimeinen vaikutelmansa nyt päättyvästä elämänsä vaiheesta; korkeat, harmaat konttorirakennukset, sade, valon kajastus pilvissä ja tätä vasten Kauppakamarin, pörssitalon musta jyhkeä rakennus, joka sakein silmin kuin sfinksi tuijotti häneen äänettömänä ilman elämän merkkiä pimeänä iltana valuvan sateen varjopilven läpi.