"Markkinahinta, minä haluan päästä kiini nopeasti."

Samassa ilmoitti palvelija Landry Courtin saapuneen ja nuorukainen astui huoneeseen kädessä kukkavihko ja makeislaatikko. Joitakin päiviä aikaisemmin oli Page läksyttänyt häntä siitä, että hän vain harrasti liikeasioitaan ja näännytti sieluansa. Hänen pitäisi lukea jotain. Ja niin tämä pari vähän ajan päästä vetäytyi kirjastoon. Siellä Page kysyi hänen mielikirjailijaansa ja sai! vastauksen, että hän luki "uusimpia kirjoja". Page taas ei niitä harrastanut, eikä niin ollut yhteistä pohjaa keskustelulle kirjallisuudesta, joten he alkoivat puhella itsestään ja toisistaan. Se innostutti heitä kumpaakin. Landry sanoi, että häntä aina oli innostanut halu päästä toisten edelle. Niin pallopelissä, kuin muussakin. "Sinun vahvin puolesi on ajastelevaisuus", sanoi hän Pagelle.

"Taitaa olla niin."

"Sinä et tarvitse kilpailun innostusta. Sinä olet parhaillasi yhden seurassa. Et harrasta joukkoa."

"Vihaan sitä."

"Minulle taas joukko on kaiken kiihotin. Kun ympärilläni huudetaan ja melutaan, olen parhaimmillani. Mutta niiden pitää olla miehiä." lisäsi hän juhlallisesti, "en siedä naisjoukkoja."

"Mutta yhden älykkään naisen seura on yhtä innostava kuin miesjoukon.
Eikö se ole omituista?"

"On. Outoa. Minä uskon miehen ja naisen toveruuteen. Rakkaus — —", hän katkasi lauseensa. "En tiedä."

"Rakkaus on suurin voima kaikkeudessa", sanoi poika juhlallisesti.

"En ole koskaan rakastanut", sanoi Page. "Se mahtaa olla mahtava voima."

"En minäkään ole koskaan rakastanut."

"Et rakastanut?"

"Minä vain luulin rakastavani", sanoi hän kättään heilauttaen.

"En minä ole edes luullut rakastavani."

"Uskotko aikaiseen avioliittoon?"

"Miehen ei pitäisi mennä naimisiin, ennen kuin hän voi antaa vaimolleen kunnollisen kodin ja kaikkea. Minä en luule meneväni naimisiin."

"Mitä? Totta kai."

"En. Minä olen surumielinen ja vaitelias."

"Mitä se tekee. Olen minäkin joskus. Öisin."

"Mitä ajattelet pessimismistä? Carlyle oli pessimisti."

"Puhutaan rakkaudesta. Et voi uskoa rakkauteen ja pessimismiin yhtaikaa. Sinä olet niitä naisia, jotka rakastavat vain kerran, mutta syvästi."

"Se on naisen koko elämä", sanoi Page suurenevin silmin.

"Tekikö Enoch Arden oikein lähtiessään?"

"Oletko lukenut sen? Eikö se ollut jalosti tehty?"

"Minä vaan hitto soikoon, en olisi lähtenyt. Minä olisin mennyt siihen taloon ja heittänyt sen toisen ulos."

"Niin itsekäs voi mies olla. Ajattelee vain itseään. Ei ymmärrä rakkautta."

"Ymmärrän pitää kiinni siitä, mikä on minun. Pitäisikö minun antaa rakastamani nainen toiselle!"

"Vaikka hän rakastaa toista?"

"Minä ottaisin tyttöni ensin ja sitten tutkisin, mitä hän siitä toisesta ajattelee."

"Mutta ajattele, kuinka jaloa olisi uhrata hänet toiselle. Jos minä olisin Emoch Ardenin tilalla ja minun mieheni luulisi minun olevan kuolleen ja hän olisi onnellinen toisen kanssa, niin ilolla uhraisin itseni hänen onnensa hyväksi. Sitten menisin luostariin."

"Minä antaisin sen toisen mennä luostariin. Jos minä rakastaisin naista, en antaisi minkään maailmassa tulla väliin."

"Oletko niin päättävä?"

"Koettaisin ainakin parastani saadakseni omani."

"Minusta on hauskaa nähdä miehen olevan voimakkaan, päättäväisen."

"Ja mies haluaa nähdä naisen olevan naisellisen. Ethän pidä voimakkaista nahista?"

"En rahtuakaan."

"Sinä olet naisellisin kaikista tuntemistani. Olet kaunis ja jalo. Se innostaa minua. Tahdoin sanon sen sinulle."

"Tahdotko jotain luettavaa?"

"Otan mitä annat. Vaikka sen Ruskinin 'Venetsian kivet'. Ei ole juuri aikaa lukea, mutta minä luen vaikka yöllä ja pidän itseäni hereillä mustalla kahvilla."

"Olet taas päättävä. Minä uskon, että jos sinä päätät, voit tehdä vaikka mitä."

"Kyllä minä yrittää osaan."

Seuraava päivä oli pääsiäissunnuntal ja Page tuli aamiaiselle kello yhdeksän. Jadwin oli jo syönyt ja luki lehteään, Laura kaatoi toista kuppia kahvia. Ruokahuone oli hauska ja ilmava. Paljon akkunoita, yksi seinä avautuva kasvihuoneeseen. Jadwin oli sileäposkinen ja tuore kukka oli napinlävessään. Hienon sikarinsavu kierteli hänen päätään. Laura oli säteilevä valkeassa aamupuvussaan. Suuri orvokkikimppu oli hänen edessään pöydällä. Näkö teki Pageen miellyttävän vaikutuksen.

Jadwin heitti lehtensä pois ja meni ulos katsomaan hevosiaan joita juuri kävelytettiin ulkona. Page pisti lusikkansa grapefruitiin, mutta kääntyikin samassa Lauraan sanoen: "Luuletko että minun luonnollani voi mennä naimisiin?"

"Miksei, rakkaani?"

"Olenko mielestäsi naisellinen?"

"Minä luulen että sinä väliin otat kirjasi liian vakavasti. Olet nyt
ollut sisällä kolme päivää ja aina on kirja tai muistikirja kädessäsi.
Opinnot ovat hyviä, mutta — — —" S "Oh, opinnot. En välitä niistä.
Laura, mitä on naisellisuus?"

"En tiedä, rakkaani. Olla ystävällinen ja hellä. Rakastaa miestään ja kotiaan ja kaikkia ihmisiä."

"Minusta naisellisuus on parempi kuin lukeneisuus."

"Molemmat ovat hyviä. Mutta jouduppas nyt, niin mennään kirkkoon."

"En välitä aamiaisesta. Tiedätkö, Landry Court puhui eilen - hän on väliin tyhmä — mutta hän puhui siitä, kuinka hyvä on katsoa silmiin sellaista naista, jota ymmärtää."

"Sanoiko hän niin?"

"Kyllä ja hän oli niin vakava. Mitä sinä luulet, oliko sellainen puhe hullua?"

"Eipä suinkaan. Hän tahtoi sillä sanoa, että hän pitää paljon sinusta."

"Oh, en minä sitä karkottanut", huudahti Page. "Mutta hän tahtoo kehittää henkistä puoltaan, ettei olisi vain rahakone. Ja hän tahtoisi että minä auttaisin häntä, Et kai pahastu jos hän tulee tänne väliin ja me luetaan yhdessä."

Toukokuun lopulla Jadwinit menivät Geneva järvelle ja ottivat Pagen mukaan. Laura oli toivonut, että hänen miehensä voisi viettää siellä aikansa kokonaan, mutta niin ei käynyt. Aluksi hän meni kaupunkiin vain kahdesti viikossa. Sitten joka toinen päivä. Gretry kävi usein siellä ja he puhuivat liikeasioista hiljaisella äänellä myöhään yöhön.

"Rakkaani", sanoi Laura vihdoin, "näen sinua yhä vähemmän ja minä kun olin odottanut tältä kesältä niin paljon."

"En pidä siitä enempää kuin sinäkään, mutta en voi sille mitään."

"Mutta sanoohan Gretrykin, että voit hoitaa asiasi täältä käsin. Mutta sinä et voi pysyä poissa pörssin kuuluviIta."

Oliko tuo totta? Aluksi oli Gretryn täytynyt kiinnittää hänen huomionsa syvänteen kuohuihin, mutta nyt hän halusi sinne omasta alotteestaan. Ja hän teki rahaa. Kuten hän oli ennustanut, olivat vehnän hinnat nousseet. Kaunis kevät oli kuitenkin parantanut toiveita ja pidättänyt häntäin nousua, niin että Jadwin oli myynyt 250 tuhatta pienellä voitolla. Mutta kun tuli kuuma kesäkuu, osti hän lisää viisisataatuhatta. Lisäsikin sitä. Tiedot kävivät epäedullisiksi. Kovaa kuumuutta seurasivat rankkasateet. Sitten hyönteiset ja heinäsirkat. Jadwinilla oli nyt hyvä varasto ja hinta oli 72, kaksitoista senttiä yli alkajaissumman.

"Se laskee vielä", varotti Gretry. "Crookes ja Sweeny eivät vielä ole käyneet käsiksi. Ranskassa tulee hyvä sato. Sinä leikit pyssyllä joka potkasee."

"Sitä ladataan vasta — Karhujen varalta."

Heinäkuun raportti osotti, että ensi kerran kuuteen vuoteen oli Yhdysvaltain sato oleva huono. Jadwin osti taas. Sitten väläytti hänen onnensa taas kultasiipiään. Ranskan sato olikin huono. Saksassa meni alle tavallisen. Unkarissa tuli vähän perunoita ja ruista. Kuukauden keskivaiheilla Jadwin kutsui Gretryn maalle ja kuljetti häntä Thetiksellä ympäri järveä. Hän ilmoitti tälle aikovansa ostaa yhä.

"Omalla vastuullasi", sanoi Gretry. "Hinta on korkea."

"Eipä juuri. 72 on alhainen hinta. Minä käyn kovin kourin käsiksi. Tahdon olla riippumaton kauppalehdistä, jotka joku Crookes voi ostaa milloin haluaa. Hankippas minulle luotettavia tiedottajia Europasta, niitä pitää olla Liverpoolissa, Pariisissa ja Odessassa ja niiden on ilmoitettava joka päivä."

Gretry mietti hetken. — "Kaipa sen saa aikaan. Minä toimitan."

Heinäkuun lopulla alkoi näiltä tulla tietoja. Koko Europassa kysyttiin vehnää. Viljakauppiaat ostivat auliisti ja tekivät sopimuksia tulevista hankinnoista. Elokuussa alettiin tilata Amerikan vehnää. Ensin hajallisin tilauksin, sitten yhä taajemmin. Niin saapui syksy. Europassa vallitsi levottomuutta talviruoan suhteen, ja Amerikassa oli vain kohtalainen sato. Venäjä, Yhdysvallat ja Argentiina saivat elättää mailman seuraavan kahdentoista kuukauden kuluessa.

Chicagon vehnäpörssin viisari osotti 75 senttiä ja sillä hinnalla myi Jadwin koko syysvehnänsä sekä osti samassa kolme miljonaa bushelia joulukuun satoa. Koskaan ennen ei hän ollut niin antautunut syvänteen virtaan. Mutta jotain suurta oli tekeillä. Hän tunsi sen. Joka puolella tuntui vilkastuva liike. Hitaus oli lähtemästä. Yhä nopeampana vilisi virta. Ja hän oli aallon harjalla. Nyt alkoi edellisten päiväin aavistus ja päättäväisyys kantaa hedelmiä. Luottavaisena sukelti Jadwin syvyyteen. Viikko viikolta vilkastui syvänteen pyörre, joka viikko kasvoivat Europan tilaukset, ja 75—78 sentissä kieppunut hinta hyppäsi kuun lopulla ylös 80:een. Sinä päivänä osti Jadwin itselleen paikan Kauppakamarista. Hän ei enää ollut "sivullinen".

7.

Eräänä marraskuun aamuna istui Laura aamiaisella miehensä kanssa. Hän oli vakavan näköinen, ja kun Jadwin laski lehtensä työntäen kahvikupin häntä kohti, käytti hän tilaisuutta sanoakseen: "Curtis."

"Mitä, tyttöseni?"

"Rakas… milloin pääset — tästä kaupastasi? ethän koskaan ole näin ollut. Minä en enää saa sinua hetkeksikään yksikseni. Jos et tutki lehtiä ja raportteja etkä keskustele tuntikausia Gretryn kanssa, niin aatoksesi näyttää olevan siellä pörssissä. Rakkaani, en haluaisi valittaa enkä olla itsekäs, mutta tuntuu kuin olisi ikävä. Eilen sanoit että selviätte Gretryn kanssa yhdeksään ja minä odotin ja odotin. Kello yksitoista menin vuoteelle, mutta minun oli ikävä. Ilta oli pitkä. Minulla oli ylläni se puku, josta enimmin pidät…"

Pitemmälle ei hän päässyt, kun hänen miehensä otti hänet käsivarsiinsa ja itseään piinaten puheli, kuinka hän oli itsekäs aasi, joka ei ollut yhdenkään niiden kyyneleiden arvoinen, jotka nyt pirahtelivat Lauran silmistä.

"Ei puhuta siitä enää. Minä olen niin itsekäs…" sanoi Laura.

"Mitä joutavia, minähän…"

"Mutta lopetathan sinä tämän keinottelun? Mitä hyötyä siitä on?
Olemmehan niin rikkaat, ettemme voi rahaamme kuluttaa. Miksi lisää?"

"Ei se ole raha, vaan se jännitys — —"

"Siinäpä se. Jännitys! Se muuttaa sinut. Olet jo usein niin hermostunut ettet kuule kun sinulle puhun. Mielessäsi on vain vehnä, vehnä, vehnä. Kuinka sitä vihaan ja pelkään."

"Se ratkaisee. En tahdo tehdä sinua onnettomaksi minuutiksikaan mailman kaikesta vehnästä."

"Ja lopetat keinottelun?"

"Niin, katsos, enhän minä pääse heti pois, mutta niin pian kun tilaisuus tulee. Mutta se ei saa olla meidän välillämme. Milloinkas me viimeksi luimmekaan yhdessä?"

"Ei sitten kun maalta tulimme."

"Niin on, hitto vieköön. Täytyy päästä irti. Mutta et usko kuinka se vehnäkauppa innostaa. Ja mitä olisi minun tehtävä? Mitä tekisimme me, jotka jo olemme rahakassamme koonneet? Täytyyhän jotain toimia. Minä en viitsi maleksia klubeissa enkä harrasta kilpa-ajoja enkä viattomain kettujen kuoliaaksi ratsastusta. Pörssi on ainoa kunnon peli. Mutta olen mennyt siinä pitkälle ja lupaan lopettaa. Mutta se on hienoa huvia. Kun osaat laskea paremmin ja nähdä kauemmaksi kuin toiset ja kun sitten juuri niin käy kuin olet laskenut, niin arvaatko —— —"

"Mutta ethän sinä puhu siitä minulle. En tiedä mitään asioistasi. Kuulen Courtilta ja Gretryltä vähän, mutta en koskaan sinulta. Etkö luota minuun? Etkö halua minun elävän mukanasi joka kohdassa? Kuule mitä teet nyt?"

"Kyllähän minä puhuisinkin. Et tietenkään saa puhua kellekään näistä asioista."

Laura lupasi ja Jadwin sanoi: "Minä olen niitä, jotka uskovat, että vehnän hinta nousee. Viime huhtikuulla jo huomasin. Nyt ostin elokuulla kolme miljoonaa bushelia."

"Kolme miljonaa! Mitä teet sillä?"

Jadwin koetti selittää, että hän oli vain ostanut oikeuden vaatia määräpäivänä sen vehnämäärän, mutta Laura ei näyttänyt ymmärtävän. Hän sanoi: "Jatka vaan."

"Katsos, sitten huomasimme että sateet Englannissa saattavat tuottaa huonon sadon ja syyskuussa saimme kuulla, ettei Siperia jaksa kasvattaa kyllin Venäjän eteläisiä läänejä varten. Siten jäivät Yhdysvallat ja Argentina koko mailman hankkijoiksi. Se kohotti hintoja. Minä olen laskenut, että pian Englanti ja Italia ja Saksa ovat valmiit maksamaan hyvästi Amerikan vehnästä. Se on heidän ravintoaan."

"Miksei sitten anneta sitä niille ihmisparoille?"

Jadwin katsoi häneen ällistyneenä: "Annetaanhan niille…"

Mutta samassa toi palvelija kolme kirjelippua.

"Mitä nuo ovat? Saat ne joka aamu."

"Ne ovat sähkösanomia. Tämä on Odessasta. Salatieto, mutta minä selitän sinulle." Hän käänteli avainkirjan sivuja hetken ja kirjotteli sanoja kirjekuoren selkään kellonperissään olevalla kultakynällä. "Kas niin: Liverpoolissa kohonnut sentin. Europan hinta on houkutteleva."

"Mitä se merkitsee?"

"Sitä että Venäjä ei voi viedä maasta vehnää ja Länsi-Europa saa ostaa meiltä. — Sama sanoma Parisista, ja tässä on Liverpoolista. — Mitä? — — Minun täytyy nyt lähteä."

"Mitä siinä oli? Kas nyt sinä unohdat minut. Ilmeesi on niin julman ylpeä."

"Lue itse."

Laura luki: "Suuret liikkeet tarvitsevat. Argentiina huono. Voin myydä viisi miljonaa. — Mitä tämä merkitsee?"

"Etkö ymmärrä? Se merkitsee sitä, että he saavat maksaa 80 senttiä vehnästä, jota minä ostin 70:llä. 82:kin, jos tahdon. — Hitto vieköön." Hän puhui kuin itsekseen. "Enpä heitä viljaani niin että hinnat alenee, Gretry saa alennuksia rautateiltä. Ensi tieto Argentiinan huonosta sadosta. Hinta nousee kattoon…"

"Vaunut", ilmoitti palvelijatar.

"All right Laura. Pyydä minua toistenkin lukemaan sinulle näitä. Hyvä onni. Älä puhu tästä." Hän kiiruhti ulos. Laura katseli kauan ulos akkunasta. "Ensi kerran hän unohti suudella minua lähteissään."

Ihana joulukuun päivä. Laura lähti ratsastamaan. Hiljaisessa puistossa ratsasti hän kauemmin kuin tavallisesti. Leveällä tiellä läpsäytti pikkusen ratsuaan, joka hypähti laukkaan. Ja niin lennettiin läpi syystalvisen maiseman ja korvissa soi kylmähkö ilma pannen posket hehkumaan ja silmät loistamaan. Hän kierii takasin pohjoisjärven ympäri, ohi Linnén patsaan ja palmuhuoneen. Näkyvillä oli ollut vain joku puiston vartija ja poliisi. La Salien patsaan luona sattui hän yhteen erään herran kanssa. Laura pysäytti hevosen äkkiä ja tuijotti. Siinä oli Sheldon Corthell. Ja ilakoivan tyttömäisesti huudahti hän: "Kas — hyvänen aika."

Taiteilija ei ollut muuttunut. Hän oli yhtä nuorekkaan hieno kuin konsanaan. Ilmeisesti oli Laura ollut enemmän hänen mielessään kuin hän tämän. Hän huudahti: "En osaa sanoa kuinka iloinen olen."

"Milloin olette tullut?"

"Kolme päivää sitten ja aivan salavihkaa. Ei kukaan tiedä. Tulin suoraan Toscanasta. Puistoista ja marmoripilaristoista."

"Tänne Chicagon talveen."

"Tuntui kuin tarvitsisi tämän kaupungin karheutta taas. Hyvää sekin on. No miten voi miehenne? Kuulin hänestä New Yorkissa. Ja Page, se juhlallinen posIiini-Minerva?"

"Hänestä on tullut nuori nainen."

"Entäs se Landry Court, joka oli aina kuin olisi tukkansa juuri leikattu, ja täti ja Cresslerit?"

"Hyvin vaan. Cresslerit tulevat iloisiksi kuullessaan teidän palanneen."

"Entä te itse, rouva Jadwin? Mutta tehän näytätte niin onnelliselta, ettei tarvitse kysyä."

"Ja herra Corthell näyttää myös iloiselta ja onnelliselta."

"Herra Corthell on iloinen ja — siedettävän — onnellinen. Hän on menettänyt joitakin kuvitelmia, mutta säilyttänyt sen verran, että niiden varassa voi vanheta."

"Eipä luulisi menettävän kuvitelmiaan Toscanan puistoissa."

"Eipä siellä. Jälellä olevatkin siellä virkistyvät. Mutta menetettykin kuvitelma voi olla sangen kaunis — Chicagossa."

"Tulkaa meille päivällisille", sanoi Laura. "Miestäni tuskin tapaatte, mutta joitain tauluja meillä on. Kutsutaan vanhoja ystäviä mukaan. Tuletteko?"

"Ettekö ole saanut kirjelippuani? Kysyin saanko tulla tänään. Olen täällä vain muutaman päivän. Huomenna menen St. Louisiin, jossa viivyn viikon."

"Kirjettä? Nyt ymmärrän. Curtis kokosi kiireessä koko postin tänä aamuna taskuunsa. Sinne meni teidänkin kirjeenne. Tulkaa tänään. Syömme kello kuusi. Tiedättekö missä asumme?"

"Kyllä. Katsoin osotteen kalenterista ja kuljin siitä ohi. Tyyli on hämmästyttävän hyvä."

"Mutta mitä olette tehnyt tällä Välin?"

"En mitään. Ollut jouten, vähän maalannut, katsellut 13:nnnen vuosisadan lasimaalauksia Avignonissa ja Siennassa."

"Ja menettekö takasin?"

"Niin luulen. Kuukauden päästä. Mutta nyt minun täytyy mennä lupaamaani paikkaan."

Hän heitti hyvästit ja Laura ratsasti kotiin iloisena. Corthell puhui hyvin ja sai hänetkin puhumaan hyvin. Kotona hän heti soitti Cresslerille ja pyysi näitä päivällisille, mutta sai tietää, että sinne tulee vieras. Ja Page ja Landry kun menevät täti Wessille!

Ennen kuutta istui Laura kirjaston lieden ääressä mustassa samettipuvussaan leikaten uutta kirjaa auki norsunluuveitsellä, joka oli kuin hänen hienojen sormiensa jatkoa. Hermostuneesti katsahteli hän väliin kelloa. Jadwin ei ollut tullut, vaikka tavallisesti tuli viideltä ja ennenkin. Kun Corthell tuli viittä vaille, ei talon isäntää vain kuulunut. Palvelija ilmoitti hänen soittaneen tulevansa puolen tunnin kuluessa. Hevoset olivat tulleet jo ennen. Laura käski viivyttämään ateriaa puolen tuntia. Corthellille selitti hän:

"Meidän täytyy odottaa hetkinen, Curtis soitti, että hänellä on asioita eikä pääse vielä."

He istuutuivat kummallekin puolen takkaa ja kolme neljännestä Corthell kertoili elämästään Italiassa. Sitten ilmoitettiin ateria.

"Eikö herra Jadwin ole tullut?" kysyi Laura.

"Ei, rouva."

Laura purasi huultaan. "En ymmärrä missä hän viipyy. Saamme siis tulla toimeen näin", sanoi hän pyytäen vierastaan astumaan ruokasaliin.

Suuressa salissa, joka tuoksui laakson liljoilta, he aterioivat kahden.

"Herra Jadwinilla kai on kiireitä?"

"Ei erityisiä. Kiinteistöt hoitavat itsensä ja hra Gretry välittää enimmät pörssiasiat. Tilapäisesti sattuu. Minä moitin häntä aamulla pörssipelistä ja hän lupasi lopettaa. Se näkyy vievän miesten ajan ja huomion."

"Miksi rajottaa harrastuksia vain liikeasioihin?" sanoi Corthell viiniään maistellen. "Onko oikeutta antautua kokonaan millekään asialle — taiteellekaan tai uskonnolle."

"Uskonnolle? — en tiedä."

"Kyllä se jonka teemme yli yksilöllisen työmme, on tärkeätä. Tietysti meidän on koottava oma kasamme, mutta eikö ne korret, joita kannamme naapurimme ketoon, edistä enimmin kasvua?"

"Mutta eikö uskonto ole enemmän kuin pari kortta?"

"Enpä tiedä. Jos ne ovat omasta työstä eikä ylijäämästä. Oma keko ensin. Se on perusta. Uskonto, joka vaatisi kaiken kokoomaan toisen kekoon, olisi tuhoisa. Sillä välinhän minun ketoni kasvaisi ohdakkeita."

"Mutta jos naapurinne keto kasvaisi kukkia?"

"Ikävä kyllä kasvavat rikkaruohot nopeammin ja nepä pian tukahuttaisivat naapurinkin kukat."

"Tuo tuntuu itsekkäältä. Entäpä jos naapuri on rampa tai sokea? Hänen ketonsa jäisi niin hoitamatta. Minun korteni silloin auttaisivat."

"Toisellakin puolen on naapuri. — Ei. Ensi velvollisuus on hoitaa oma työnsä. Siten edistää paraiten yhteistäkin. Jos sen kustannuksella teemme toiselle hyvää, autamme vain yksilöä ja riistämme kansaa. Yhteisölle tehty hyvä on monta vertaa parempi kuin jollekin yksilölle tehty."

"Alan käsittää. Minä, yksilö, siis merkitsen sangen vähän. Tärkeä on se laji, johon kuulun, se jotain tuhanten Laura Jadwinien yhteiskuva. Mitä minä olenkaan! Ne pikku seikat, jotka minut muista erottavat, siliävät sangen pian. Mutta tyyppi pysyy. ja pysyvää täytyy rakentaa. Tyyppi paranee aina."

"Ei ainakaan taannu."

"Se alkoi hyvänä eikä pääse siihen takasin. Mutta alle erään pisteen ei se laske. Meidän on se kohotettava aina ylemmä, ja sitä estää alenemasta Jumala."

"Tai luonto."

"Jumala ja luonto yhdessä. Hehän ovat sama asia."

"Niin yksinkertaista."

"Kaunista. Tämä panee ajattelemaan."

Innokkaasti keskustellen nousivat he pöydästä. Laura sanoi: "Kahvin juomme tauIugalleriassa. Olkaa hyvä ja polttakaa vain."

Corthell sytytti paperossin ja he menivät lasikattoiseen ympyräsaliin.
Pysähtyen Bougereaun eteen sanoi Laura:

"Tästä pidän enimmän."

"Niinkö? Se johtuu kai siitä, että se helpoimmin tyydyttää teitä. Ei vaadi mitään ponnistusta."

"En tiedä."

"Bourgereau täyttää aina paikkansa, mutta minä en voi ihailla hänen taidettaan."

"Mutta eikö häntä pidetä parhaana — hänen liljamaalauksensa, piirustus, väritys?"

"Mutta jos ajattelette, mitä se sanoo, niin… Katsokaas esimerkiksi tätä."

"Tuotako? Sen ostimme New Yorkista. Jokin länteläinen taiteilija. En ole pannut sitä merkille."

"Katsokaahan nyt. Tässä on enemmän kuin puita ja järvi ja iltarusko. Taiteilija on tuntenut yön lähestyvän. Hän on kuullut sammakkojen visertävän ja tuntenut yön sumut kasvoillaan. Ja hänen on ollut ikävä, mieli synkistynyt. Noihin varjoihin on hän sen valanut. Ja tuo tyyni musta järvi kuvastelee elämän synkkiä, salaisia suruja. Se on sydän. Ei kukaan näe, kuinka syvä se on ja mitä uponneita toiveita ja haudattuja haluja sen pohjalta löytyisikään. Se kuiskii epätoivoa. — Se on parempi kuin nymphit."

"Ihan minua hävettää, kun en nähnyt tuota itse. Tulen usein sitä katselemaan. Tästä huoneesta olen pitänyt enimmän, mutta etupäässä urkujen takia."

"Kadehdin niitä. Noin mahtavat. Saanko soittaa teille? Jotain tuon pikku taulun täydennykseksi?"

"Olisin hyvin iloinen."

Corthell pyysi saada pienentää valoja. Sitten istuutui hän johtajan paikalle. Laura istui nojatuolissa sivulla. Taiteilijan varjokuva kuvastui seinään ja koskettimilla olivat hänen pitkät, solevat sormensa. Ja näistä tuntuivat suorastaan valuvan MendeIssohnin "Lohdutuksen" säveleet.

"Kuuletteko", sanoi soittaja, "kuinka kiihkeitä kysymykset ovat ja kuinka vastaus on aina tyyni, rauhottava ja arvokas."

"Ymmärrän", kuului kuiskaus paljon puhuvan huokauksen mukana.

"Tämä on yksinkertaista kuin Bourgereau, mutta vaikuttaa suoranaisesti.
Haluatteko kuulla Beethovenia?"

"Pelkään — —", kuului vastaus, mutta sitä odottamatta alkoi kuulua
"Appasionata" Sen loputtua rukoilivat Lauran silmät lisää.

"Tästä olen aina pitänyt. Se on Lisztin Mefisto-valssi. Se on vaikea soittaa uruilla, mutta ehkä saatte käsityksen.." Ja soiton mukaan huojuen saneli hän väliin selityksiään:

"Vilkasta ja eloisaa, eikö niin…. ja nyt oikukasta kuin nainen, joka epäröi ja sitten ottaa askeleen. Jaloa, ihanteisin pyrkimystä… Ja pohjana aistillinen tunnevirta… sitten kiihkeätä… ahnasta… ja lopuksi kidutus, kuoleman ikävyys… Sama idea Wagnerilla."

Laura oli' kuin ylä-ilmoissa. Tämä oli enemmän kuin Gounod ja Verdi. Hän ymmärsi musiikkia nopeasti ja nuo Lisztin venytetyt säveleet tapasivat hänen sisällään ennen mykän kielen, joka alkoi soida pannen koko hänen olemuksensa väräjämään ja kierii kyyneleet hänen silmiinsä. Hänestä tuntui kuin olisi maailma auennut hänen eteensä ja tietämättömänä oli hän noista asioista, joita Corthell selitteli samalla kuin otaksuen hänen ne tuntevan. Kuinka kaukana olikaan hänestä todellinen taiteen mailma, jossa Corthell liikkui. Hän päätti jättää Bougereaun ja Verdin.

Hän ihmetteli. Totisesti oli kaksi Laura Jadwinia. Toinen tyyni ja tasainen, joka rakasti hiljaista kotielämää, kävi kirkossa säännöllisesti ja pelkäsi oman talonsa hissiä. Mutta väliin tuli esille se toinen, se joka oli aikonut suureksi näyttelijättäreksi ja jolla oli purkautuvan toimekas luonne. Tämä kulki yksin huoneissaan korskearyhtisenä, luki Meredithiä ja ajoi täyttä laukkaa läpi puiston mustalla hevosella, piiloutui mustaan samettiin, oli ylpeä valkeasta ihostaan ja kauneudestaan. Tämä Laura Jadwin halusi istua nojallaan taulugalleriassa, kuunnellen kultaisista uruista Beethoovenin ja Lisztin kiihkeitä intohimoja.

Samassa lakkasi soitto ja hän veti pitkään henkeään.

"Ihmeellistä", sanoi hän. "Uutta kieltä, uusia ajatuksia, liian hienoja kielen kertoa."

"Niinpä luulen. Kaikista taiteista on musiikki syvällisin. Rivin toisessa päässä on rakennustaide, joka vetoaa tavalliseen joukkoon, kansaan. Runous ja maalaus ovat luokkain asioita, ne ulottuvat sivistyneiden piiriin. Mutta musiikissa puhuu sielu toiselle. Säveltäjä tarkotti sen sinun ja itsensä väliseksi. Ei kellekään sivulliselle. Koska hänen sielunsa on täynnä murhetta ja intohimoja tai¹ epätietoisuuden raateleva, iljanteita hakeva, niin tulee hän luoksesi, vain sinun, ja kertoo murheensa, tietäen saavansa lohtua ja ymmärtämystä. Tietäen, että sinun sielusi on kokenut samaa ja musiikissa ne yhtyvät henkiseen avioon."

Samassa leimahtivat liekit täyteen valoon ja sisään ryntäsi Curtis Jadwin huudahtaen: "Missä olet tyttöni. Hiis vieköön. Nyt selvisin siitä ja tein viissataa tuhatta!"

Laura ja taiteilija räpäyttivät silmiään niin äkillisen valon välähtäessä ja Laura varjosti katsettaan.

"Oh, en tahtonut sinua sokaista, mutta en halunnut kertoa hyvää uutista pimeässäkään."

Corthell nousi ja vasta nyt Jadwin huomasi hänet.

"Herra Corthell, muistathan?", sanoi Laura.

"Totta kai. Hauska tavata taas. En aavistanut teidän olevan täällä. Tulin kai äkkiä. Mutta nyt muistankin tavanneeni postini joukossa teidän korttinne vaimolleni. Tulin erehdyksestä sen avanneeksi."

"Sinä veit postini", sanoi Laura.

"Niin, olisin soittanut sinulle, mutta oli tulinen kiire koko päivän. Kuten jo lörpötin, päätin tänään pienen kaupan eräiden liverpooIilaisten kanssa ja aikaa vei niiden sähkösanoman odottaminen. Soitinhan."

"Niin, mutta lupasit tulla puolessa tunnissa."

"Mutta sähkösanoma viipyikin. Se oli vehnäjuttu, Laura, josta aamulla kerroin. Viisi miljoonaa bushelia ja viistoista senttiä voittoa bushelilta. Laskimme juuri välittäjäni kanssa ja minulle tuli puolen miljoonaa puhdasta. Hoh, kun uuvuttaa. Luuletko, että saisin ison kupin teetä?"

"Etkö ole syönyt, Curtis?"

"Söimme Samin kanssa jossain seisaaltamme. Se olisi voinut olla vaikka sahajauhoa, niin kiihtyneitä olimme. Kyllä tuntuu nahassa, herra Corthell, kun tekee kymmenessä tunnissa puolen miljoonaa."

"Sen kyllä ymmärtää", vastasi tämä. Jadwin kääntyi vaimoonsa täynnä riemuisaa huumoria, jota tuntee nopeasti rikastuva amerikalainen.

"Mitäs sanot, Laura?" kysäsi hän iskien kämmentään tuolin nojaan. "Puolen miljoonaa yhdellä iskulla, eivätpä sano nyt La Salle kadulla, etten minä tunne vehnää. Sam — hra Gretry, välittäjäni — sanoi tänään: 'kyllä minä paljastan pääni, Jadwin. Luulin sinun olevan väärässä, mutta paremmin pelaat tätä peliä kuin minä’ ja hän on välittänyt vehnää kolmisenkymmentä vuotta. Minä tiesin", sanoi hän tehden nopean liikkeen, "tiesin että vehnä nousee. Kaikki nauroivat minulle. Tunsin Europan asiat. Tiesin, että oli hyvä ostaa vehnää. Nyt kaikki ostavat. Anteeksi, herra Corthell, en ole näin lörpöttänyt kuukausiin. En joka päivä tee viittäsataatuhatta."

"Mutta tämä oli viimeinen — eikö?" sanoi Laura.

"Kyllä", sanoi Jadwin, vetästen nopean henkäyksen. "Nyt selvisin siitä. En keinottele enää. Koettakoon joku muu. Saa nähdä, pitääkö viittä miljoonaa bushelia kunnes tarvitaan. Kuinka on sen teen laita, Laura?"

"Mikä sinulla on kädessäsi?" vastasi tämä hymyillen.

Jadwin tuijotti kädessään olevaan kuppiin. "Jopa nyt", huudahti hän.
"Corthell, sen sanon, ostakaa toukokuun vehnää. Se maksaa."

"Ei kiitos", vastasi taiteilija. "Minä menettäisin pääni, jos voittaisin, ja rahani, jos en voittaisi."

"Taitaa olla niin. Pysykää irrallaan siitä. Se on rikasten peliä. Eikä siinä ole mitään huvia, jollei’ pane vaaraan enempää kuin mitä liikenee. Mutta ei puhuta enää liikeasioista. Te olette taiteilija, herra Corthell. Mitä pidätte talostamme?"

Kun sitten Corthell oli lähtenyt ja he tapansa mukaan tekivät läpi huoneiden kierroksen, jota Jadwin ei olisi koskaan uskonut palvelijoille, sammuttaen valot ja koetellen, ovatko akkunat kiinni, sanoi Laura: "Ja nyt olet siis irti siitä?"

"Minulla ei ole jyvääkään vehnää."

Seuraavana päivänä hän vain pistäytyi keskikaupungilla. Ei edes mennyt pörssitaloon. Puheli hetkisen kiinteistöjä hoitavan konttoristin kanssa, kirjotti pari pientä kirjettä, pani nimensä muutamaan paperiin ja oli kotona pian taas. Illalla vei hän Lauran, Pagen ja Landry Courtin teatteriin. Toisena aamuna aamiaisen jälkeen pisti hän kädet taskuihinsa ja sanoi: "No, mitäs tehdään?"

"Jos ajeltaisiin puistossa."

"M— M— yes. All right. Ajellaan vain."

"Ei, ei", riensi Laura sanomaan, kun huomasi ettei tuuma toista miellyttänyt. "Et sinä siitä välitä."

"Totta sekin. Tunnen sen puiston. Onko aikakausIehdissä mitä luettavaa?"

Laura haki ne esille ja Jadwin istui mukavasti kirjaston nahkatuoliin lähellään sikarilaatikko. Hetken kuluttua sanoi hän:

"Tämä on aika mukavaa. Toista kuin juosta La Salko kadulla pää täynnä touhua. Tästä minä pidän."

Mutta kun Laura, joka oli jättänyt menemättä ratsastamaan, tuntia myöhemmin katsoi huoneeseen, oli se tyhjä. Aikakauskirjat olivat sekasin pöydällä ja maassa. Niitä oli hätäisesti silmäilty. Palvelija sanoi, että herra oli tallissa. Pian tuli hän kuitenkin sisään ja Laura tapasi hänet tupakoimasta kirja kädessä.

"Luin sen viime viikolla", riensi Laura sanomaan. "Eikö se ole hyvä?"

"Oo, jaa — eikö jo ole ruoan aika? Mennäänkös iltapäiväteatteriin? Ai, nyt onkin torstai."

"Saanko lukea sinulle sitä?" sanoi Laura, ottaen kirjan.

"Minä luulen, että se ei vetele nyt. Tuntui kuivalta. Jos laki sallisi, menisin Geneve-järvelle jääkalastukseen. Laura, mennäänkö Floridaan?"

"Minäpä sanon. Mennään jouluksi Geneva-järvelle."

Se oli päätetty. Cresslerit ja Gretryt sekä Corthell ja Court kutsuttiin mukaan. Page ja täti Wess tietysti myös. Jadwin tuotti sinne hevosia ja rekiä. Heillä oli iso joulukuusi ja Corthell laati säveleet sekä sanat lauluun, joka miellytti kaikkia. Kaksi päivää uudenvuoden jälkeen kun Landry Court tuli Chicagosta, kertoi hän pörssissä olleen suuren päivän. Laura tapasi takan edestä seurueen, johon kuului Jadwin, Cressler ja Gretry. Page istui käsi poskella innotta kuunnellen Landry Courtin kuvausta. Nurkassa luki Sheldon Corthell italialaisia runoja. Landry kertoi:

"Argentinan huono sato tuli tiedoksi. Se pani hinnan heti aluksi 83:een ja kaikki tahtoivat ostaa, yleisö on mukana. Yhtä myyjää tohti on kymmenen ostajaa, En muista niin kuumaa päivää olleen pörssissä."

Laura näki Jadwinin silmäin säteilevän.

"Sanoinhan sinulle, Sam."

"Vehnää on kyllin. Odotas kun päästään dollariin. Farmarit eivät ole vielä myyneet kaikkia. Nostakaa hinta vain kyllin korkealle ja ne kaapivat sitä kokoon vaikka kiven kolosta."

"Minä sanon, Sam." selitti Jadwin, "että liikavehnä menee Europaan ja myyjät saavat pitää kiirettä."

"Crookes-joukkko näkyy luottavan siihen, että laskee", selitti Landry.
"Myivät rohkeasti tänä aamuna."

"Sepä aatos", huudahti Jadwin. "Myydä lyhyeen Argentiinan sadon pettäessä ja kun Europasta tulevat nämä härkätiedot."

"Paljon on myyty", selitti Gretry. S Mitä Jadwin yrittikään, syvänteen kuohu kuului hänen korviinsa joka hetki, yötä päivää. Tuo La Salle kadun pyörre veti kovemmin kuin koskaan ennen. Ja hän, joka vehnän retket tiesi, pitikö hänen olla poissa pelistä. Pitikö hänen olla jouten, kun pikkumiehet sulkivat silmänsä vetten vyöryiltä niitä ymmärtämättä ja osaamatta käyttää tilaisuuksia. Sitä suurta, mitä hän odotti, ei oltu vielä nähty. Eiköhän se tulisi mestarikäden tarttuessa asioihin? Eikö ollut päällikön aika astua esiin? Eikö kumous kutsunut Napoleoniaan? Olisiko joku toinen astuva paikalle, jolle häntä ei kuulunut? Tämä toimettomuus kalvoi häntä. Hän ajeli pitkiä matkoja yksinään ajatellen, suunnitellen. Hänellä oli pörssipaikkansa yhä. Myös Europan kirjeenvaihtajat. Joka aamu tulivat tiedot ja joka iltalehti varmisti hänen arvionsa.

"Minä olen erilläni", sanoi hän vaimolleen, "mutta tiedänpä kuka voisi ottaa sen Crookes joukkion tuohon kouraan." — hän iski pöytään — "ja murskaisi ne kuin munan kuoren."

Kun he sitten olivat tulleet taas Chicagoon, kantoi Landry Court Pagelle lehtiä ja puhui aina pörssin vilkkaasta liikkeestä. Hän luki lehdistä, kuinka uusi tekijä oli astunut Chicagon viljapörssiin. Rohkea Härkä-ryhmä oli ilmeisesti muodostunut ja oli se nopeasti nousemassa pörssin kontrolliin. Sen vaikutuksesta nousi hinta taas. Äkkiä osti se Tuntematon Härkä kaksi miljoonaa bushelia. Lehdet ihmettelivät tämän salaisen tulokkaan rohkeutta. Newyorkilaisten epäiltiin olevan pelissä, mutta — selitti eräs lehti — "sieltä käsin kielletään jyrkästi osallisuus ja niin on, että se Tuntematon Härkä on 'Tuulten kaupungin' omia asukkaita."

Page katsahti Landryyn ja tämä sanoi: "Emmeköhän molemmat ajatelleet samaa?"

"Mutta hänhän lupasi siskolle lopettavansa kokonaan. Mitä luulet?"

"En luule mitään."

"Sano: en uskoisi."

"Olkoon niin sitten. Minun tehtäväni on täyttää hra Gretryn määräykset."

"Tiedän, että Jadwin on siellä taas kaiket päivät."

"Mutta ehkäpä hänen kiinteistöasiansa vaativat", arveli Landry.

"Laura on hyvin huolissaan", sanoi Page. "He viettivät iltansa ennen kirjastossa ja Laura luki ääneensä. Mutta nyt tulee Curtis kotiin niin väsyneenä, että hän menee nukkumaan yhdeksältäkin ja Laura lukee yksin. Jadwin ei välitä kirjoista eikä pyhäkoulustakaan. Ja voihan hän menettääkin?"

Mutta Landry pani vastalauseita: "Älä luule, että hra Jadwin laskee ketään niskaansa. Ei häntä saa kumoon miesjoukkokaan. Hän on suurin mies, mitä olen koskaan tuntenut."

Eipä ollut enää salaisuus Laura Jadwinille, että hänen miehensä oli mennyt takasin vehnäkauppoihin vieläpä sellaisella voimalla, että oli joutunut ihan pyörteen ytimiin. Koko La Salle kadun maailma seurasi tarkoin tämän tuntemattoman Härän joka liikettä. Ensi temppunsa oli ostaa myymäinsä viiden miljoonan bushelin tilalle toiset viisi miljoonaa toukokuun vehnää. Tämä tapahtui tammikuussa ja sitä kesti läpi koko helmikuun sekä maaliskuun alkupäiviin saakka, samaan aikaan kuin Europan kymmenet kaupungit kiihkeästi kysyivät Amerikan vehnää. Hän osti yhä. Hinta oli 87. Avosylin otti hän vastaan kaikki, mitä tulvi syvänteeseen Iowasta ja Nebraskasta, Minnesotasta ja Dakotasta, Illinoisin täysistä säiliöistä ja nopeasti tyhjenevistä Kansasin ja Missourin elevaattoreista. Ja juuri kun Curtis Jadwinilla oli kymmenen miljoonaa bushelia, tuli hallituksen raportti varastoista.

"Mitäs tuumaat?" sanoi Jadwin.

Hän oli Gretryn huoneessa Kauppakamaritalossa. Oli ilta ja valot olivat sytytetyt. Kadulla riensi miesten virta sateessa poispäin, he menivät levolle, väsyneinä päivän ponnistuksista. Nyt oli syvänne levossa. Muta konttorissa istuivat johtajat. Siirtäen sytyttämättömän sikarin suupielestä toiseen, sanoi Jadwin: "Mitäs tuumaat?"

Kasvot tilastoja päin vastasi toinen vain pään epämääräisellä liikkeellä.

"Sam… farmareitten käsissä on vähemmän kuin sata miljoonaa bushelia."

"Eihän sitä niin mahdottomasti ole."

Vaieten tutkivat miehet raporttia edelleen. Gretry otti esille tilastokirjan ja vertaili numeroita.

"Aatteles, että suuren osan tuota viljaa on mentävä Europaan ennen heinäkuuta. Kuinka sitä menee?" sanoi Jadwin.

"Noin viisi miljoonaa viikossa."

"Siis kaksikymmentä miljoonaa kuussa ja — odotas — vielä on neljä kuuta uuteen satoon. Kahdeksankymmentä siis menee siitä vajaasta sadasta maan ulkopuolelle."

"Niin näyttää."

"Katsotaanpas numeroita", sanoi Jadwin. "Tässä on hintalista. Enpä luule Chicagon varastojenkaan pakahtuvan. Mutta saapas ne välikuitit sekä Pariisin ja Liverpoolin tiedot. — Lyönpä vetoa, ettei niillä ole kymmentä miljoonaa niskainsa pelastimiksi."

Pian palasi Gretry esihuoneesta tuoden kirjasia ja kauppalehtiä. Konttorit ympärillä olivat tyhjenneet. Kuului vain kyyhkysten räpistely. Gretryn konttorissa nuo kaksi yhä tutkivat raportteja. Ja kynät kävivät nopeasti tehden laskelmia paperilla.

"Ja huomaatko", sanoi Jadwin, "että nämä Pohjois-Lännen myllärit ovat jauhattaneet kaiken viljansa?"

"Niin ovat. Laivaliike alkaa siellä ensi kuun jälkeen."

"Ja kaikki menee sieltäkin ulos. Etkö ole tyytyväinen, että sinulla on nyt vehnää."

"Paljon on, joilla ei ole."

"Onko?"

"Crookesin seuraajia. Ovat myyneet pois."

"Mutta katsoppas tätä." Jadwin aukasi kauluksensa. "Minulla on kymmenen miljoonaa ja Europa ottaa täältä kahdeksankymmentä. Toukokuulla ei ole Chicagossa vehnää ollenkaan. Jos minä nyt ostan, niin mistä ne, jotka ovat myyneet, ostavat silloin" Mistä?

"Totta tosiaan."

"Mistä ottavat?" kirkui Jadwin.

"Hitto tiesi", änkytti välittäjä.

Ja samassa olivat he jalkeilla. Se hetki, joka oli edellisinä kuukausina valmistunut tulemaan, oli nyt lähestymässä. Kuin olisi verho sen edestä reväisty, aukeni se heidän eteensä. Jadwin tarttui Gretryä hartioihin huutaen:

"Sam. Tiedätkö mitä tämä merkitsee? Kuule, me kaappaamme markkinat!"

8.

Sinä huhtikuun aamuna alkoi kaupanteko Chicagon vehnäsyvänteellä jo viisi minuuttia ennen gonqongin helähdystä ja huutajain määrä oli niin suuri, että ne sekottuivat maissi-syvänteen joukkoon ja tunkivat kauppiaita pois näiden vanhoilta paikoilta, Edellisenä päivänä oli toukokuun vehnä ollut 98 5/8 ja Härät olivat ennustaneet, että seuraavan neljänkolmatta tunnin kuluessa saisivat Western Union'in sähköttäjät tiedottaa maailmalle taikaisen tarinan, että vehnä oli dollarissa.

Merkit viittasivat vilkkaaseen liikkeeseen, joka kuuden viime viikon aikana ei ollutkaan pysähtynyt. Syvänne oli sähköllä ladattu. Intoa oli ilmassa. "Tuntematon Härkä" oli kaikesta päättäen vielä johdossa, koko markkinat riippuivat hänen heittäessään vehnää ylöspäin. "Häntäjoukko" pikku härät, olivat innoissaan. He riippuivat kiinni tuntemattomassa ystävässään, joka joka päivä teki heidät rikkaammiksi. Karhuja tuskin näkyikään. Se Suuri Härkä oli ajanut ne melkein pois syvänteestä. Muristen olivat ne lähteneet ja kaukaa käsin tuskin uskaltivat käpälää kohottaa. Ja samaan aikaan Liverpool, Pariisi, Odessa ja Budapest yhä äänekkäämmin huusivat vehnää ruoaksi Eutopan täysille kaduille ja kuiville farmeille.

Muutamia minuutteja ennen alkamista oli Charles Cressler kaakkoisessa seurusteluhuoneessa lopettamassa aamusikariaan, mutta kun hän kuuli salista alkavan metelin, heitti hän sen pois ja meni sinne astellen otsikkoakkunain puolelle. Tapansa mukaan täytti hän näytepusseista taskunsa vehnällä ja levitti sen kyyhkysille. Lintujen räpistellessä siinä kuuli hän äänen takanaan toivottavan hyvää huomenta: "Näyttävät tuntevan teidät?"

Cressler käännähti: "Halloo, tuntevat kyllä, varsinkin tuo valkean punerva naaras; se loukkasi siipensä eilen, ja jos en sitä auttaisi, työntäisivät toiset sen pois. Varsinkin tuo peto tuolla tahtoo kaiken vehnän. Ei saa koskaan kyllikseen."

"Sellaisia näyttää olevan toisiakin." Niin, saneli Calwin Hardy Crookes, pieni tummatukkainen mies, jolla oli kolmikulmainen kissannaama; ohuet huulet, tiukasti suljetut; kasvot salaperäiset, kylmät. Hän oli muodikkaasti puettu, kultaperät valkeilla liiveillä, jalokivineula kravatissa ja sinettisormus. Vetäen puhtaan nenäliinan jatkoi hän:

"Toisia on, jotka eivät tiedä miten saisivat kylliksi vehnää."

"Tarkotatte Tuntematonta Härkää."

"Tarkotan sitä tuntematonta kirottua hullua."

Charles Cressler ei ollut keikaileva, mutta hieman kohosi hänen itsetuntonsa ja olisi hän halunnut, että ystävänsä olisivat nähneet. Ja ensi kerran tavattaessa oli hän sanova: "Crookes sanoi minulle tänään — sillä tämä mies oli La Salle kadun 'suurin'. Eipä edes salaperäisen Härän esiintyminen saattanut pörssiä tyyten unohtamaan Suurta Karhua. Monet tuon kanssa puskusilla ollen vilhuilivat häneen ihmetellen, miksei hän tullut omiensa avuksi."

"Niin, hullu hän on", myönsi Cressler lyhyttä partaansa sivellen.

Miehet olivat täydet vastakohdat; toinen pitkä, kulmikas, hontelo, toinen taas pieni, eheä ja kiinteä. Mutta juuri Cresslerin aikoessa jatkaa sanoikin toinen: "Mitäs nyt?"

Vehnäsyvänteestä käsin kuului näet äkillinen meteli. Välittäjät huusivat kuorossa, lakkeja lenteli ilmaan. Alimmalla asteella olevat huusivat kädet torvena etäämmällä oleville ystävilleen ja yläportailla seisovat huitoivat käsillään kauppatarjouksia. Joka taholta juoksi miehiä ja poikia keskustaa kohti. Parvekkeelta kurottuivat katsojat uteliaina yli käsinojan. Äkkiä kohosivat kaikkien katseet viisariin ja kaikki, jotka siinä talossa toimivat, tunsivat värähdyksen käyvän läpi ruumiinsa, kun se osotti — dollaria.

"Tulisitteko kanssani lnnchille Kinsleyhin? Haluaisin jutella", sanoi
Crookes Cresslerille. — Tämä lupasi.

Kinsseyllä olikin Crookesin seurassa tämän liikekumppani Sweeny, ja ystävä Freye. Edellinen oli puhelias irlantilainen, joka aina keskustellessaan kysäsi: "ymmärrättekö, herrat?", jälkimäinen taas oli amerikalais-saksalainen, tyyni mies, jolla oli musta poskiparta ja silmissä leikkisä vilkahdus. Nämä olivat Karhujen johtajat. He olisivat, kuten Cressler sanoi, "voineet ostaa koko joukon Länsipuolta."

Aterian aikana nämä herrat avoimesti selittivät, että heillä oli aikomuksena ajaa Tuntematon Härkä pois pörssistä, ja pyysivät häntä mukaan. Sweenyn puhuttua itsensä väsyksiin aukasi johtaja Crookes vasta suunsa ja sanoi silmät niin elottomina kuin kalan silmät:

"En tiedä kuka se suuri Härkä on enkä välitä tietää. Mutta haluan saada hänet pois markkinoilta. Nyt on hän saanut pitää päänsä kolme neljä kuukautta. — Laskin, että hän pääsisi dollariin. Tänään päättyi toukovehnä dollariin kahdeksaan… Nyt on aika käydä käsiksi."

"Mutta te unohdatte", riensi Cressler huomauttamaan, "että minä en keinottele."

Freye hymyili ja taputti ystäväänsä käsivarrelle sanoen: "Minä luulen,
Charlie, että tässä ei tule paljoa keinottelua."

"Herrat", huusi Sweeny, "me myymme hänet ulos markkinoilta. Ymmärrätte."

Cressler pudisti päätään: "Ei, älkää ottako minua lukuun. Jo vuosia sitten lopetin keinottelun, ja sitäpaitsi, minun tuskin tarvitsee teille sanoa, mitä merkitsee loppuun myynti teille."

"Mitä siinä on menettämistä, hittovie?" sanot Crookes.

"Minä selitän sinulle", sanoi Freye, ja toisten kahden vetäytyessä keskustelusta sivuun hän puhui lähes puolitoista tuntia, jonka ajan kuluttua pöytä oli tulvillaan numeroita täynnä olevia papereita. Lopuksi sanoi hän: "No, Charlie, ymmärrätkö pelin?"

"Se on niin nerokas kuin voi olla ettekä te voi hävitä, kun Crookes on takananne."

"Siis tulet sinäkin mukaan?"

"Älkää ottako minua huomioon."

"Mutta oletko ajatellut tätä?" sanoi Freye ryhtyen taas asiaa selittämään. "Ja me teemme aika omaisuudet."

"En tarvitse omaisuuksia, Billy", sanoi Cressler. "Minä olen vanha kukko, te vasta poikasia. Minulla on vähän rahaa ja tointakin ja haluan olla rauhassa. Minä tein pikku heittoja silloin kun te, pojat, olitte polvihousuissa. Antakaa minun nyt olla erilläni tästä."

"Emme hiis vieköön annakaan", huusi Sweeny, "pelkäätkö ettemme voi ostaa sitä lehteä? Se on taskussamme. Kyllä Crookes voi laittaa karhumielialan sormeaan koukistamalla vain. Hänenhän ovat lehtien kauppapaikat. Kuules nyt kun selitän —"

"Et sinä enää voi siitä mitään uutta selittää", sanoi Cressler. "Tietysti te voitatte. Crookes & K:ni on kuin Rotschild — maanjäristyskään ei voi häntä järkyttää. Mutta minä olen luvannut itselleni pysyä erilläni keinottelusta."

"Mitä hittoa, sinä pelkäät", sanoi Freye nauraen.

"Keinotteluako? Totta vie minä sitä pelkään, ja kun olette tässä ijässä ja olleet mukana kolmessa paniikissa ja kun teidän kiertävänne kaappaus ratkee, niin pelkäättepä hieman tekin."

"Mutta entäs jos me todistamme sinulle, että me emme keinottele vaan se toinen, se hullu Härkä?"

"Minä voin olla mukana laillisessa kaupassa", sanoi Cressler nousten, "ja jos voitte todistaa, että teidän temppunne on sellainen, — mutta sitä ette voi.."

"Tuletko tänne huomenna?", kysyi Sweeny heidän vetäessään päällystakkeja ylleen.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi."

"Tule kuitenkin", ja Cressler lupasi sekä lähi menemään alas portaita. Sweeny selitti tovereilleen: "Hän on jo mukana. Huomenna saan lupauksen. Kerran keinotellut, aina keinottelee. Hän oli aikanaan kukko tunkiolla ja se on veressä. Kun hän myönsi pelkäävänsä, tunnusti hän olevansa sen vallassa."

"Hänet olisi saatava", sanoi Freye.

"Mutta miksi tahtoo Crookes saada hänet? Ei hän niin rikas ole."

"Ei, mutta hän on vankka käteisostaja eikä ole vuosiin keinotellut.
Crookes tarvitsee sellaisia, ennenkuin hän saa Stires & K:nin mukaan.
Meillä pitää olla aika kasa rahaa ja ne pankkiherrat ovat varovaisia.
Kyllä Crookes tietää."

"Luulin että Crookes kertoisi tänään. Hän tietää tietysti, kuka se
Suuri Härkä on."

"Tietysti ja kyllä hän sen sanoo. Mutta luulenpa osuvani oikeaan minäkin. Tässä myytiin Liverpooliin aika lasti viljaa Gretryn välityksellä ja hänhän on toimitellut Curtis Jadwinin asioita."

"Jadwin? Hei! Tässä taidetaan olla ison riistan jäljillä."

"Mutta siitä ei Cresslerille hiiskaustakaan, ennenkuin hän on lujasti kiinni. Ovat ystävykset. — Tavataan taas huomenna."

Kun Cressler kääntyi La Salle kadulle, ropsahti alas aika sade ja hän ennätti tuskin pistäytyä Illinois Trustin ovikäytävään. Sinne kokoontui muitakin suojanetsijöitä ja Cressler näki Jadwinin juoksevan sitä kohti Grand Pacific hotellin suunnalta. Hän huusi tälle: "Halloo, Jadwin, tule pois märastä, sanoi varas Jounaalle."

Heidän hetken seisottuaan sadekuuroa katsellen takinkaulukset ylöskäännettyinä sanoi Cressler: "No, jopa meni vehnä dollariin."

"Jo, dollariin meni."

"Sinun kai on paha mielesi, kun et ole mukana?"

"Oh, ei", sanoi Jadwin sikariaan purren. "Ei — irti olen."

"Kerta kaikkiaan?"

"Kerta kaikkiaan."

"Hm", jatkoi Cressler, "joku on jatkanut siitä, mihin sinä lopetit. Se Tuntematon Härkä. Kaikki koettavat saada selville, kuka hän on. Crookes — tiedäthän — sanoi minulle tänään, ettei välittänyt kuka se on. Hänkin on nyt ulkopuolella — kunnes se Suuri Härkä väsyy. Kukahan se lienee?"

"Ei suinkaan sellaista olekaan", saneli Jadwin. "Paljon vain ostetaan tai joku newyorkilainen ryhmä tekee kauppaa Gretryn välityksellä. En minäkään välitä — kun olen erilläni. Minulla on aika työ maakaupoissa. Ei tämä kaupunki ole vielä läheskään valmis. Kasvaa länteen päin ja minä olen perustanut yhtiön sen puolen asuttamista varten. Kas, sade näyttääkin hellittävän. Terveiset rouvalle. Näkemiin, Charlie."

Jadwin meni konttoriinsa, jossa telefooni heti soi. Teeskennellyllä äänellä sanoi Gretry: "Minulla on tietoja siitä käteisvehnästä, jonka Duluthista sinulle."

"Tarvitaan kai pitkä neuvottelu?"

"Niin. Tule Grand Pacificiin. Paras ettemme näyttäydy yhdessä. Älä kysy minua. Mene tupakkahuoneeseen. Puoli kuusi saan tiedon Minneapoli§ta. Voitko odottaa sitä?"

"Hm. Aioin mennä kotiin. En ollut eilen ja rouvani —"

"Tämä on hyvin tärkeä. Ja jos soitan sinulle kotiin, niin voi joku kuunnella."

"Olkoon menneeksi sitten. Menen kotiin lunchille huomenna. Tapasin juuri Cresslerin ja hän tuntui epäilevän —."

"Älä puhu tällaisia telefoonina. Terve."

Puoli tuntia myöhemmin soitettiin Lauralle kirjastoon. Hän huudahti:
"Et siis taaskaan tule kotiin? Miksi et?"

"Mahdotonta. Se maayhtiöni."

"Ei se voi olla se. Antaisit herra Gretryn hoitaa ne —"

"Nyt täytyy lopettaa, Laura. Hyvästi. Huomenna puolipäivältä tavataan ja minä selitän… Laura… halloo." Mutta hän kuuli puhelintorven rasahtavan ja hän tiesi vaimonsa suutuksissaan lyöneen telefoonin kiinni sanomatta hyvästi.

Päivät kuluivat, viikkokin vierähti. Vehnämarkkinoilla oli hiljaisempaa dollarirajän saavuttamisen jälkeen. Verhojen takana voimat mittailivat "tilannetta", biljoonia dollareita pantiin liikkeelle miljoonia vehnäbusheleita hallitsemaan. Kuun kolmannen viikon lopulla ilmoitti Freye Crookesille, että Cressler oli "sisällä" ja heti alettiin neuvottelut Stiresin suuren pankkiliikkeen kanssa. Mutta sillä aikaa Jadwin ja Gretry vastustusta aavistamatta ostelivat hiljaa vehnää. Maaliskuun lopulla oli Jadwin toukovehnäkaappauksensa varalta ostanut yli puolet Duluthissa, Chicagossa, LiverpooliSsa ja Pariisissa olevasta varastovehnästä — n. 20 milj. bushelia, ja sitä vastaan myynyt saman määrän heinäkuun vehnää. Kun hänellä näin oli todella vehnää itsellään, ei hän voinut menettää. Jos vehnä nousi, oli hänen 20 miljoonansa sitä arvokkaammat. Jo» se laski, oli hänellä myymäänsä vastaava määrä. Ja yhä hän osti, niin että Gretryn kirjat osottivat hänellä olevan yli 20 milj. toukokuun vehnääkin.

Mutta tämä veikin kaiken hänen aikansa ja ajatusvoimansa. Hän, jolle äskettäin vielä viisi miljonaa bushelia oli ollut vaikea hallita, sai nyt hoitaa 40 miljoonan varastoa. Mutta hän olikin eri mies nyt. Oli huomannut omaavansa kykyjä ja voivansa hallita Chicagon markkinoita — sellainen mies voi korskeilematta pitää itseään suurena. Hän tiesi olevansa heidän yläpuolellaan — Gretryn, Crookes joukkion, kopeitten karhujen, koko mailman pörssiväen. Hän oli heitä kaikkia suurempi, voimakkaampi ja ovelampi. Muutaman päivän päästä saivat havaita, että heidän hankittavakseen lupaamaa vehnää ei ollutkaan muualta saatavissa tuin häneltä — ja hänen määräämällään hinnalla. Hän voisi kiskasta vaikka sata dollaria bushelilta ja heidän oli maksettava tai mentävä vararikkoon. Hän ajatteli vain vehnää —- vehnää. Niin pian kun hän astui La Salle kadulle ja kuuli sen huminan, joka ilmaisi vehnän mattaa Lännen farmeilta Chicagon myllyihin ja leipomoihin, tunsi hän hallitsevansa sen 40 miljoonaista virtaa. Ja kun ilta tuli, oli päivän kaupat arvioitavat ja suunniteltava seuraavan päivän tehtävät. Kun hevoset lennättivät häntä kotiin päivälliselle, kopisivat niiden kaviot: — vehnää — vehnää. Eikä hän voinut syödä. Joka askeleella hän ajatteli: Oliko se veto ollut oikea? — Oliko heikkoa kohtaa jossain? — Ja aterian jälkeen taas esille paperit, tilastot ja raportit ja usein tuli Gretry ja kirjastossa he lukon takana suunnittelivat aamuyöhön.

Ja kun tämä hänen luutnanttinsa lähti, katseli hän kotiaan, jossa jo kaikki nukkuivat ja tunsi uupumusta. Mutta samalla löi kello kuin pörssin gongonpi ja taas alkoivat aivot jauhaa — vehnää — vehnää. Hän sammutti tulet, sulki ulko-oven ja meni levolle, mutta nukkumatta tuijotti hän vain pimeään aivojen suunnitellessa uusia vetoja ja korvakalvojen väristessä: vehnää — vehnää — vehnää. Neljäkymmentä miljoonaa bushelia vehnää!

Vain aamiaisella ja päivällisellä tapasi hän vaimoaan ja silloin oli tämä usein vihanen, väliin taas surullinen ja näytti aavistavan, ettei kaikki sentään ollutkaan Jadwinin syy. Mutta hän ei puhunut siitä asiasta mitään, miehensä näki vain hänen tummien silmäinsä loukkaantuneen katseen. Ennen se olisi saattanut hänet surulliseksi, nyt hän vain huudahti: "Luuletko, että ilkeyksissäni näin menettelen. Et voi aavistaa. Kaapatako vehnää? Ei, vehnä on minut kaapannut. Jouduin olojen puristuksiin ja olin pakotettu tekemään, mitä tein. Enkä nyt pääse irti parhaallakaan tahdollani. Mene teatteriin tänä iltana. Minä en pääse. Ota se Corthell tilalleni."

Niin tapahtuikin ja taiteilija lähetti kimpullisen ruusuja kutsun saatuaan ja näytännön jälkeen piti hän illalliset kotonaan seurueelle sekä saattoi heidät, rva Cresslerin ja Pagen kotiin. Ihmeekseen huomasivat he, että hän oli ainoa mies joukossa. Landryn oli lääkäri kieltänyt mihinkään menemästä, hänen pörssityönsä vei kaikki voimat. Ja hra Cresslerilläkin oli joitain asioita. "Hän on ihan vanhentunut näinä kumina." selitti rva Cressler. "Ei hän kylläkään keinottele, mutta hänen täytyy tavata liiketuttaviaan."

He jättivät rva Cresslerin tämän kotiin ja ajoivat sitten Jadwinille.

"Muistanpa", sanoi Laura Corthellille, "kun ensikerran tultiin näin oopperasta. Silloin olin juuri tutustunut Jadwiniin."

"Se oli Helmick vararikon iltana", sanoi Page vakavasti, "ja konttorit olivat valaistut. Kas, kirjastossa on valoa. Curtis on vielä valveilla ja kello on yksi."

Laura oli vaiti. Hän mietti, kuinka kaikki oli päättyvä. Miehensä kulkeutui kirjastoon tehden työtä eikä hän saanut tätä tavatakaan ja hänen iltansa olivat pitkät.

"Oletteko kotona huomis-iItana?" kysyi Corthell. "Saanko tulla soittamaan teille?"

"Tulkaa, minä olen kotona."

Lauran vaunut veivät taiteilijan kotiin ja koko matkan istui hän ajatellen. Hänen paperossinsa sammui ja hän otti uuden, muttei muistanut sitä sytyttää. Aatoksissaan nousi hän asuntoonsa, heitti takkinsa ja hattunsa pois ja kaasua sytyttämättä astui lieden ääreen, jossa puusylyksellinen paloi. Hänen palvelijansa, Evans, tuli kysymään, halusiko hän jotain, toi hänelle iltalasin ja paperossilaatikon, sytytti pronssilampun, jonka varjo oli painavaa silkkiä, veti verhot akkunaan, pani lisää puita uuniin, sytytti herransa paperossin pienellä alkoholisytyttimellä ja meni hiljaa mutisten: "Hyvää yötä."

Tämä oli Corthellin koti, atelierin yhteydessä Järvenrantakadun varrella. Hän piti sen poissaollessaankin samassa kunnossa, uskollisen Evansin hoidossa ja aina tunsi hän palatessaan pitkältäkin matkalta kodissaan levon tunteen.

Asunnon sisustus oli huolella valittu. Kuparilevyillä oli seiniin saatu vihertävä sävy sekä himmeän kullan hohto, joka antoi mäntymetsän aurinkoisen tunnelman. Hyllyillä oli kahdeksannentoista vuosisadan kirjoja ruskeissa nahkakansissa — Addison, "Spectator", Junius ja Racine, Rochefoucould ja Pascal. Joka taholla näki silmä pieniä taiteen ja ammattitaidon mestariteoksia. Tuossa oli pieni veistokuva Rooman rappeutumisajalta, mustaa marmoria ja pronssitiara; tuossa kehyksiin pantuna sivu neljännentoista vuosisadan "Li Quatres Filz d’Aymon’ista" taitehikkaine alkukirjaimineen; tuossa renessanssin aikainen lippu, ruskettunutta valkeaa silkkiä, jolla näkyi värikkäitä kirjailuja. Akkunain välillä oli norsunluinen Venus-patsas. Vainehikkaan Lorenzon ajoilta, alkuperäinen Cazin, Baudryn liitupiirros, Saint Gaudensin pronssitaulu ja uunin vastapäätä seinäkudelma pohjois-ranskaIaisen koulun parhaalta ajalta, esittäen siivellistä Haleyonea liitelemässä Cenzin Aigeian meressä ajelehtivan ruumiin yllä.

Pitkän aikaa istui Corthell liikahtamatta tuleen tuijottaen. Sitten nousi hän ja nojaten uunin kamanaa vaston yhä tuleen katsoen mutisi hän: "Hän on onneton ja ikävissään. Hullu, hullu, kun jätin hänet, kun olisi pitänyt pysyä. Hullu, hullu, kun ei nyt ole voimaa jättää, kun pitäisi."

Seuraavana iltana tapasi hän Lauran taas yksin. Hän luki koko illan mukanaan tuomaansa Rosettea. Heidän keskustelunsa oli täysin muodollista, mutta kotimatkalla huomasi Corthell, ettei Jadwinin nimeä oltu kertaakaan mainittu.

Heidän tuttavallisuutensa kasvoi yhä. Corthell heittäytyi virran vietäväksi. Jadwinia hän harvoin tapasi. Mutta milloin tavattiin, oli tämä aina mitä ystävällisin, kiittikin Corthellia siitä, että tämä piti seuraa hänen vaimolleen, kun hänen täytyi jättää tämä niin paljon yksin. Tuttavallisuus kävi yhä läheisemmäksi. He olivat yhdessä teatterissa ja konserteissa ja Corthell kävi talossa pari kolme kertaa viikossa. Mutta mitä Laura ajatteli, siitä hän ei saanut selvää. Väliin oli hän varma, että tämän aviollinen elämä oli sietämätön. Mutta taas tuli tapahtumia, jotka sekottivat hänen varmuuttaan. Kerrankin piti hänen viedä Laura taidegalleriaan katsomaan joitain uusia tauluja, kun tämän kotoa ilmoitettiinkin hänen lähteneen miehensä kanssa Geneva-järvelle, ja sen jälkeen oli hän säteilevän iloinen.

Mutta yhä enemmän oli Jadwin poissa kotoa, öitäkin täytyi hänen viettää alakaupungilla, ja kun hän oli kotona, meni hän uupuneena levolle heti aterian jälkeen. Yhä useammin olivat Laura ja taiteilija yksissä. Väliin oltiin sentään Cresslerilläkin vanhaan tapaan. Eräänä tiistai-iltana tuli Jadwinkin ja oli hän luvannut seuraavan illan Lauralle ja tämä ajatteli jo, mitä silloin tehtäisiin. Mutta kun hän esitteli miehelleen suunnitelmiaan, saikin hän kuulla, ettei toisen mitenkään sopinut.

"Mutta sinä lupasit —" sanoi hän.

"Kultani", vastasi Jadwin, "lupasin kyllä, mutta nyt minun täytyykin…"

Laura ei vastannut ja kun hänen miehensä aikoi selittää, sanoi hän:
"Oh, mitäpä siitä, jos kerran et jouda." Ja hän nousi sekä ehdotti
kotiin lähtöä. Miehensä lähti hakemaan juomavettä ja samassa tuli
Corthell huoneeseen sanoen: "Tulin sanomaan hyvää yötä."

"Hyvää yötä, odotan teitä huomisiltana."

Ja kun he kättelivät, kohotti Corthell hänen kätensä huulilleen.

Näinä päivinä ei Laura taas itseään tuntenut. Hänen tuulensa vaihteli nopeasti hänen ympäristönsä hämmästykseksi. Hän oli vuoroon helähtelevän hilpeä, vuoroon taas sulkeutui huoneisiinsa ja itki katketakseen. Uskonnollisiakin puuskia sattui ja silloin hän suunnitteli sairashuoneita ja "slummi"-työtä, mutta seuraavana päivänä meni hän loistoisassa puvussa kilpa-ajoihin..Myös sai hän halun näytellä, rakennutti näyttämön saliinsa ja esitti siellä yksin Lady Macbethia, Juliaa, Portiaa ja Opheliaa, kaikkia asianomaisissa puvuissa, ja säikäytteli täti Wessiä sanoen, että hänen "sittenkin olisi pitänyt ruveta näyttelijättäreksi."

Myös suunnitteli hän sitä, että Corthell maalaisi hänet Lady Macbethinä.

Aina sukelsi taiteilija hänen ajatuksiinsa. Ehkäpä tämä rakasti häntä vieläkin. Mitä pahaa siinä olisi? Ilman tämän seuraahan hänen elämänsä olisi sietämätön. Ja pitäisikö hänen, Laura Jadwinin, kaikkine kykyineen näivettyä hukkaan unohdettuna? Katsokoot ne, jotka hänet laiminlöivät. Hän oli yhä nuori ja viehättävä.

Kun Corthell tuli hänen luokseen tuona keskiviikko-iltana, sanoi hän: "Muistatteko sen pikku taulun, jonka te nimititte 'Epätoivoksi?' Minä olen ripustanut sen huoneeseeni, sillä pidän siitä. Mutta en tiedä, onko se oikeassa valaistuksessa. Tulisitteko katsomaan, olisiko sille siellä sopivampaa paikkaa?"

He menivät pikku hissillä yläkertaan huoneeseen, jonka Laura oli antanut sisustaa makunsa mukaan. Sen seinäin alapuoli oli tummaa puuta, ylt'yleensä oli kirjahyllyjä, pronssilamppuja ja kukkia. Keskellä oli mahonkipöytä kiinalaisposliinineen ja akkunan edessä iso lepotuoli.

"Kuinka kaunis huone!" huudahti Corthell, kun Laura sytytti sähköt. "Täällä on aivan teidän leimanne. Vaikka olisitte tuhanten peninkulmain päässä, niin tietäisin, että tämä on teidän huoneenne — ja se olisi minulle rakas."

"Täällä on se taulu", sanoi Laura, "eikö sen paikka ole epäonnistunut?" Mutta Corthell selitti, että paikka on hyvä, ja kunhan vähän vain kallistaa taulua, tulee se oikeaan valaistukseen. Sitten istuutui Laura tuoliinsa ja Corthell pöydän ääreen. Laura puhui:

"On hauskaa, että pidätte huoneestani. Täällä olen enimmän osan aikaani, aterioinkin väliin. Eilen istuin yksin pitkät ajat pimeässä. Oli lämmin ja minä kohotin akkunan auki sekä katselin järvelle. Laineiden loiskina kuului kuin mereltä. Kaikki oli niin hiljaista ja minä ajattelin olevani pikku tyttö Barringtonissa poimimassa marjoja, ja muistin, kuinka kerran eksyin korkeitten maissien keskeen. Kuinka onnellinen olinkaan, kun isäni otti minut heinäkuormalle ja minä olin päivettynyt pikkuinen tyttö, jonka hame oli rikki ja kädet pensasten repelemät."

Ja osaksi näytellen osaksi tosissaan kertoi hän edelleen: "Jospa vain olisi silloin tiennyt, että ne olivat onnellisimmat päiväni… mitä merkitsee koko tämä komea talo kauneuksineen? Kaiken antaisin ilolla, jos jälleen pääsisin pikku tytöksi, jonka kädet olivat marjoissa, ja jolla oli lemmitty, joka nimitti minua 'Kultasekseen' ja lahjotti minulle sinisen tukkanauhan sekä suuteli minua myllyn takana."