"En tiedä."

"Ettekö luulisi Voivanne aikaa myöten rakastaa minua. Tiedän että voisitte. Minä saisin teidät rakastamaan itseäni."

"En tiedä. Se on tyhmä vastaus. Mutta koetan olla rehellinen. Olen onnellinen näin. Pidän teistä ja hra Cressleristä ja Corthellista — — kaikista. Mutta hra Jadwin", sanoi hän katsoen tätä suoraan silmiin, "naiselle on vakava asia mennä naimisiin. Mies ei sitä ymmärrä. Täytyy olka varma. Jos olisinkin teistä varma, en olisi itsestäni. Usein sanon, etten mene koskaan naimisiin. Olisi ikävää jos se olisi totta. Onnekkain aatokseni on rakastaa kerran täydellä sydämellä jotain miestä ja olla hänelle tosi vaimo. Mutta se päivä ei ole vielä tullut."

"Ja kun se tulee, saanko siitä ensinnä tiedon?"

Vakavasti hymyillen vastasi tyttö: "Ah, enpä itsekään ole tietävä, milloin se päivä tulee, ennenkuin herään tietoon, että rakastan — — ja sitten voi olla myöhäistä teille ilmoittaa!"

"Mutta — — ettehän nyt rakasta ketään muuta?"

"En — — en ketään."

"Ja rohkenenko odottaa?"

Äkkiä, oikun vallassa, Laura viehättyi epäjohdonmukaisuuteen ja pää kallellaan katsellen kukkaa sanoi hän matalalla äänellä:

"Jos haluatte."

Mutia ennenkuin Jadwin ennätti vastata, vetivät heidät keskusteluunsa täti Wess ja hra Cressler, jotka olivat toisilleen kertoneet "kokemuksiaan" henkien maailmasta, ja Cressler sanoi: "Jadwin, onko sinulle koskaan sattunut aavistuksia? Entä sinulle Laura?"

Tyttö pudisti päätään: "Ei, olen kai liian materialistinen."

"Entäs sinä, veli?"

"Joitakin päiviä sitten heitin rahalla Gretryn konttorissa, menenkö mukaan, ja minulla oli sellainen tunto, että raha kääntyy niinkuin ajattelin."

"Ja teitte hyvästi rahaa", sanoi Laura. "Hra Court kertoi. Se oli mainiota."

"Se oli valitettavaa, Laura", sanoi hra Cressler painavasti. "Toivonpa, että kerran saamme tältä mieheltä juhlallisen lupauksen, ettei hän koskaan pelaa enää."

Laura katsoi pitkään. Sana 'pelaa' oli epäilyttävä. Se merkitsi jotain pahaa. "Pelaa", mumisi hän. "Se tietää pahaa."

"Ne sanovat sitä myymiseksi ja ostamiseksi", jatkoi Cressler, "siellä La Salle kadulla. Mutta vedonlyöntiä se on. Se on keinottelua viikkojen ja kuukausien markkina-arvoilla. Lyötte vetoa siitä, että vehnän hinta nousee. Minä väitän sen laskevan. Nuo syvänteen herrat eivät omista sitä vehnää, eivät sitä näekään. Eivät tiedä, mitä sillä tekisivät, jos sitä heillä olisi. Eivät välitä viljasta vähääkään. Mutta farmareita on tuhansia Iowassa ja Kansasissa tai Dakotassa, jotka välittävät ja satoja tuhansia köyhiä Europassa, joille se on tärkeämpi asia vielä kuin farmareille. Tarkotan niitä, jotka viljan tuottavat ja niitä, jotka sen syövät. Se on heille elämän ja kuoleman kysymys. Ja heidän Välillään on Chicagon keinottelija, joka kohottelee ja alentelee sen hintoja kukkaronsa täytteeksi. Ymmärrätkö, Laura mitä tarkotan?" Cressler oli käynyt kovin vakavaksi. Laura kuunteli tarkasti.

"Katsos nyt, mitä tarkotan", jatkoi hra Cresssler. "Jos me poljemme viljan hinnat kovin alas, niin kärsii viljaa kasvattava farmari. Ja jos me sen ylettömästi kohotamme, niin kärsii köyhä, joka sen syö. Ja Euroopan köyhäin ruoka on leipä, eikä liha ja perunat kuten meidän. Kummankin kärsimyksien tasaamiseksi on vain yksi keino: pitää hinnat keskitasolla. Jos ne siitä heilahtavat, kärsii jompikumpi. Ja keinottelijat vain kohottelevat ja alentelevat. Ajatelkaa vain, että satojen tuhanten leipä on pörssin keinottelijakourallisen käsissä. Jos ei sitä voi maksaa, on nälkä vieraana. Ja farmarin täytyy myydä viljansa, halusi tai ei, Chicagon herrain määräämään hintaan, vaikka se toisi hänelle vararikon."

Laura nyykäytti päätään. Hän kuunteli mielenkiinnosta tätä ensi läksyään talousopista.

"Ja se on vain asian toinen puoli", jatkoi Cressler huolimatta Jadwinin säveistä vastalauseista. "Minä myönnän, että olen tässä keinottelukysymyksessä ihan järkähtämätön. Pidän teille saarnan jos suvaitsette. Olen itse keinotellut ja saattanut yhden ihmisen tuhoon. Nuo pelurit, jotka sanovat tekevänsä kauppaa — kuinka monta lupaavaa nuorta miestä olenkaan nähnyt sen vievän kumoon! Se on niin helppoa kuin kadun yli käynti. Muutamassa tunnissa tekee kolme, neljä sataa, tuhantisenkinen tuskin sormeaan kohottaen.

"Ajatelkaa mitä se merkitsee viidenkolmatta vanhalle pojalle, joka saa konttoristin palkkaa 75 kuussa. Kymmenen vuotta saisi hän säästää tuhatta dollariaan ja tässä se on saatavissa kädenkäänteessä. Miten hän pysyisi erillään keinottelusta! Hän jättää kunniallinen toimensa ja alkaa roikkuilla La Salle kadulla. Voittaa vähän, enemmänkin, ja on kiinni niin ettei pääse irti ja jonain päivänä joku miljoneeri sormenkoukistuksella heittää hänet nurin niskoin kumoon. Hän ei enää kykene kunnon työhön ja maleksii pörssin vaiheilla kunnes vanhenee ja on mennyt. Minä sanon, että tämä pörssipeli on niin kiehtovaa, ettei kukaan kokematon voi sitä aavistaa. Se on pahempaa kuin viini, morfiini. Se tarttuu ja vetää, vetää, kunnes ei pääse sen kurimuksen kurtusta… Jadwin, pysy siitä poissa poikani."

Jadwin nauroi ja pannen sormensa Cresslerin rinnalle, kuin vaihdetta kääntäen, sanoi: "Neiti Dearborn, käännetään hänet toiselle tolalle. Hänellä on hyvä tarkotus, mutta joskus joku kääntää tämän ratavaihteen auki."

Hyväntahtoisesti nauroi Cressler muiden mukana, mutta Lauran hymy oli vakava. Samalla olikin harjotus edennyt niin pitkälle, että Page huusi: "Laura — Beatrice — kolmas näytös!"

"Aijai, pitää juosta", sanoi Laura, kirjansa siepaten. "Herra Gerardy on ankara."

Hän kiirehti huoneen toiselle puolelle, jossa ohjaaja jakeli neuvojaan. Nti Gretry lausui juuri osaansa ja kesken hänen puhettaan oli Lauran, herttuattaren, astuttava esille. Hän lausui ensi lauseensa ja sai ohjaajalta ihastuneen, ranskankielisen kiitoksen. Laura oli ruhtinaallinen ja hra Gerardy kierteli ympäri kuiskien: "Hän on mainio. Menestyisi suuremmoisesti näyttämöllä."

Mutta täti Wess ei ollut oikein vakuutettu. Hän sanoi Corthellille: "Se on hänen korskea ryhtinsä. Kyllä tunnen. Noin hän tervehtii nuoria herroja, Pagen tuttavia, kotona."

"Minä olen ihan kuolla harmista", selitti Page nauraen. "Tuon tuttaviani kotiin ja haluaisin, että he pitäisivät sisarestani. Ja Laura tulee ylhäisesti astellen ja sanoo väärin heidän nimensä, kuin ei asia olisi enemmän arvoinen eikä välitä kuunnella mitä he sanovat. Minä saan hävetä niin että."

Kello 10 saatiin harjoitus loppuun, tarjottiin keveä illallinen. Sen jälkeen alkoi Laura tehdä lähtöä itsekseen ihmetellen, kuka häntä saattaisi Landry, Jadwin vaiko Corthell. Päivä oli ollut aurinkoinen, mutta nyt kuului satavan. Rva Cressler pyysi heitä jäämään yöksi, mutta Laura kieltäytyi. Jadwin ehdotteli Cresslerille vaunujen tilausta, kun Corthell ilmoitti jo tilanneensa. Ja hän sai saattaa tytöt kotia.

Kun oli sanottu hyvästit, sanoi Page Landrylle: "Voithan tulla tädin ja minun kanssa samoihin vaunuihin, niin saat sateenvarjon meiltä."

Poika aikoi ensin kieltäytyä. Hänellä ei ollut varoja tilailla vaunuja, mutta hän oli liian ylpeä ajamaan toisen maksamissa. Mutta Page piti hänelle rippisaarnan, ei sanonut ottavansa vastuulleen toisen mahdollista keuhkokuumetta.

"Hyvä", sanoi hän, "Jos saan antaa ajajalle dollarin."

Page puri huulensa yhteen ja sanoi: "Mies, joka voi heitellä dollarin juomarahoja, voi myös ottaa ajurin lähimmästä kulmasta."

"Seitsemänkymmentäviisi sitten, vähemmällä en voi tulla", sanoi hän päättävästi. Ja Page sanoi: "Olkaa hyvä, herra Landry Court, ja saattakaa minut ajuriin.." Ja sillä se oli päätetty.

Corthell saattoi Lauran alas portaita pitäen sateenvarjoa niin että itse kastui. Hyvästit huudettiin ja taiteilija auttoi Lauran vaunujen ovesta sisään.

Tyttö istuutui mukavasti, korjasi hameensa asentoa ja huudahti: "Onpa se sadetta. Kuka olisi uskonut. — Pelkäsin ensin ettette tulisi. Teillähän kuului olleen tärkeä komitean kokous. Taideinstituutin palkintoja, vai mitä?"

"Olihan sitä", sanoi mies välinpitämättömästi. "Se taisi olla tärkeätä sille laitokselle. Mutta minulle on nykyisin vain yksi asia tärkeä. Olla teidän luonanne. Sen mutaan olen koko elämäni järjestänyt."

"Ja pitäisikö minun tuota uskoa?" ilakoi tyttö. Muilta rakastajiltaan olisi hän tähän saanut innokkaita vastalauseita vastaukseksi, mutta hän tiesi, että Corthell ei tekisi samaa kuin muut, ja se antoi hänelle erityisen viehätyksen.

"Merkillistä", sanoi taiteilija. "Enhän ole enää poikanen. En innostu. Olen tuntenut monia naisia ja nähnyt kylliksi sitä, mitä rakkaudeksi sanotaan, tietääkseni, kuinka tyhjä se on. Olin luullut runoilijan erehtyneen ihanteellisuudessaan ja uskotelleen vain toiveitaan. Mutta", jatkoi hän syvään hengähtäen, "tämä onniko minulle! Ja kuitenkin on se ihme tapahtunut. Väärässä ovat runoilijat. Ne eivät ole olleet kyllin ihanteellisia. Tahtoisin — — mutta mitäpä siitä."

"Mitä tahtoisitte?" kysyi Laura, kun toinen niin äkkiä keskeytti. Hän tiesi jo ennen kuin ennätti sanoa, että olisi ollut parempi, jos ei olisi kehottanut Corthellia jatkamaan. Ja myöntäessään itselleen, että oli hallinnut että keskustelu kääntyisi tälle tolalle, hän havaitsi koketeeraavansa ja se merkitsi hänen arvonsa alenemista omissa silmissään. Itsekin ihmetteli hän sitä, että tämän miehen seurassa häntä johtivat päähänpistot eikä järki. Landryn ja Jadwinin seurassa hän hallitsi itsensä hyvin; edelliselle oli hän vanhempi sisar ja jälkimäisen seurassa heräsi hänessä kaikki vakava. Mutta Corthell sai liikkeelle hänen sisässään uinuvat salavoimat eikä hän hetkeksikään sukupuoltaan unohtanut. Tuo pani hänet hieman pelkäämään, mutta toiselta puolen halusi hän sitä. Sillä välin Corthell vastasi:

"Toivon, että te sanoisitte jotain, en tiedä mitä, minulle. Edes vähänkin."

"Mutta mitä osaan minä sanoa, mitä?"

"Teidän on sanottava kyllä tai ei minulle. Tätä minä en kestä."

"Mutta miksi tehdä loppu? Miksei jatkaa näin? Hyvähän näin on? En haluaisi muutosta. — — — Mutta mehän olemme perillä."

Vaunut ajoivat portaitten eteen. Täti ja Page olivat jo sisällä. Kun vaunut vierivät pois, sanoi Laura:

"Tulkaa sisään. Kirjastossa on tuli pesässä."

Mutta Corthell ei tullut, veti vain hansikkaansa ja ojentaen kätensä sanoi:

"Olen siis saanut vastauksen. Ette halua muutosta. Se merkitsee, että ette rakasta minua. Jos rakastaisitte, haluaisitte muutosta, kuten minä haluan, haluaisitte hartaasti uusia taivaita ja uutta maata."

Laura ei vastannut ja mies jatkoi: "Minäpä matkustan pois."

"Matkustatte?"

"Niin, New Yorkiin. Ehkäpä Parisiin. Siellä tutustun uuteen lasimaalaustapaan. Eipä se erityisesti huvita — — nyt. Mutta paras on mennä. Ja viikon kuluessa." Hän ojensi kätensä hymyillen.

"Hyvästi, neiti Dearborn."

"Mutta miksi menette?" huudahti Laura tyytymättömänä.

"Viivynkö? Tekö pyydätte?"

"Kyllä. Sehän turmelisi kappaleenkin, jossa näyttelemme vastakkain."

"Onko minun jäätävä teidän osanne takia? Ettekö saa ketään toista?"

He hymyilivät vastakkain ja tyttö sanoi:

"Enpä juuri haluaisi ketään toista."

Corthell tarttui hänen käteensä huudahtaen:

"Laura, tyttöseni. Lopetetaan tämä piilosilla olo. Rakas tyttö. Minä rakastan teitä kaikella sydämelläni. Antakaa minun näyttää parhaani."

"Jos voitte saada minut rakastamaan."

"Ja te luulette että voisin?"

"Teillä on valta yrittää."

Laura toivoi, että nyt pääsisi pois, sillä hän pelkäsi Corthellin seuraavia sanoja. Mutta tämä ojensikin kätensä sanoen:

"Siis hyvää yötä, ei hyvästi."

"Hyvää yötä."

Hän lähti ja Laura meni sisään helpotuksesta huoaten. Page ja Landry olivat kirjastossa. Kolmisin puhelivat he hetkisen kappaleesta. Sitten Page lähti suuremmoisin elkein jättäen heidät kahden.

"Muista sitten sammuttaa kaasu. Annie on jo kauan sitten mennyt levolle."

"Täytynee sitten lähteä minunkin", sanoi Landry napittaen takkiaan ja
Laura lähti hakemaan hänelle sateenvarjoa.

"Olet hyvin kaunis tänä iltana", sanoi poika käsi oven kahvalla. Ja hän lisäsi juhlallisesti: "Nyt näen kasvosi ja kuulen äänesi kaiun kaiken yötä." Ja vielä selitti hän antaneensa ajajalle 75 senttiä, koska vaunut olivat Corthellin tilaamat. "En tahtonut joutua kiitollisuudenvelkaan."

"Kyllä ymmärrän, Landry."

"Oh, etpä käsitä mitä minulle merkitsee katsella todella ymmärtäväisen naisen silmiin."

Laura ihmetteli mitä hän tarkoitti ja pyysi Landrya sammuttamaan kaasun, koska se oli hieman korkealla. Poika teki niin ja he seisoivat pimeässä. Laura sanoi:

"Hyvää yötä, onpas nyt pimeä."

Landry ojensi kättään tavottaen tytön kättä mutta kohtasikin tämän puseron ja samassa tunsi Laura käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja suukon poskellaan. Sitten sulkeutui ulko-ovi ja hän tuijotti yksin pimeään. Hän oli ällistynyt ja hämmentyneenä tapaili sanoja: "Mitä — — miksi?"

Sitten kääntyi hän ja juoksi ylös portaita vaatteiden silkin kahistessa ja tempasi oven perässään kiinni niin että paukahti. Hän pienensi kaasuliekin ja katsoi heti peiliin tietämättä miksi. Samassa sai suuttumus vallan. Hän, Laura Dearborn, jonka korskea ryhti oli sananpartena, häntä oli suudeltu kuin koulutyttöä tai kamaripalvelijatarta pimeässä eteisessä. Ja sen oli tehnyt poikanen, jota hän oli pitänyt tuolla alempana kunnioittavan matkan päässä. Ja tuo, tuo oli uskaltanut.

"Minä hän minua pitää? Kuinka hän uskaltaa?"

Ja hän raivosi, mutta huomasi samalla kuinka se teki hänen asemansa vain yhä nöyryyttävämmäksi. Samaahan olivat sanoneet puoti-, koulu- ja palvelustytöt, joiden tasalle tuo poika oli hänet painanut. Nekin huusivat, että heitä "ei ole koskaan suudeltu" ja vakuuttivat, että "tulkoonpas vielä näkyvilleni." Tämä oli verisin loukkaus, mikä häntä saattoi kohdata. Mutta kyllä hän näyttäisi ja saisipa poika tuntea, että surullisin päivä hänen elämässään oli se, jona hän oli unohtanut kunnioituksen, jota oli siihen asti teeskennellyt. Siksi, että Laura oli sallinut jonkun verran tuttavallisuutta, tämä — — — miehet olivat sellaisia. Selittävät väärin toisen oikosen avomielisyyden.

Tyhmä oli hän ollut, hän Laura. Keimaillut hän oli näille kolmelle miehelle. Ehkäpä olivat hänestä puhelleet. Ehkä lyöneet vetoa, kuka ensin saisi suudella häntä. Ei ainakaan kukaan olisi jättänyt sitä tekemättä kun tilaisuuden sai. Mutta hän oli näyttävä. Hän oli huvitellut houkuttelemalla näitä miehiä aina pitemmälle, kiemailemalla heille. Nyt oli aika tehdä loppu. Hän oli arvonsa tunteva tyttö ja rehellinen. Uuden elämänsä oli hän alkanut väärin, mutta hän oli oikaiseva takasin, ja oli näyttävä näille miehille, ettei ollut koskettava hänen pikkusormeensakaan.

Ja niin kiihtynyt hän oli, ettei jaksanut odottaa huomiseen asti. Jos noilla herroilla oli ollut aihetta pitää häntä keimailijana, niin oli paras antaa heille tieto asian oikeasta laidasta ja heti sekä siekailematta. Hän kutsui Annien, joka oli naimisissa talonmiehen kanssa ja pyysi, että tämän mies olisi valmiina viemään kirjeitä.

Puoliyö oli käsillä ja hän palasi huoneeseensa. Heitti pois hattunsa ja harsonsa, sytytti toisen liekin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, lapun osoitti hän Landry Courtille ja pani siihen päivämäärän huomattavasti. Se kuului:

 "Ole hyvä äläkä koita tavata minua toista kertaa missään tapauksessa
 milloinkaan. Tuttavuutemme on loppunut.."

 Kirje Corthellille oli vaikeampi ja hän sai kirjoittaa sen useaan
 kertaan, ennenkuin oli siihen tyytyväinen.

"Rakas hra Corthell. Te pyysitte tänään, että piilosilla olomme loppuisi. Olen samaa mieltä. Erotessamme puhuin mielijohteen vallassa, jota kadun. En haluaisi teidän ymmärtävän minua missään suhteessa väärin. Te pyysitte minua vaimoksenne ja, hyvin tyhmästi ja väärin tehden, minä annoin vastauksen, jota voi pitää kehotuksena. Pyydän nyt että te ette koittaisi saada minua rakastamaan itseänne. Sitä en toivo. En pidä enkä tule pitämään teistä sellaisella tavalla, että voisin tulla vaimoksenne. Pyydän ettette kajoa tähän asiaan enää. Se vain kiusaisi minua.

Ystävällisesti

Laura Dearborn."

Miltei yhtä vaikea oli kirjoittaa Curtis Jadwinille, mutta sitä kirjottaessaan hän tunsi tulevansa juhlalliseksi ja arvokkaaksi:

Rakas herra Jadwin.

Kun te tänä iltana pyysitte minua vaimoksenne, olisi teidän ollut saatava suora vastaus, mutta sen sijaan minä oikullisesti vastasin tavalla, jota pyydän anteeksi ja jonka pyydän unohtamaan. Sanoin sellaista, joka voi teille merkitä yllykettä. Olen pahoillani, että niin unohdin oman arvon tuntoni. Sallikaa minun korjata erehdykseni. Minun olisi totuuden mukaan ollut vastattava teille kieltävästi.

Ja tämä on oleva siitä asiasta viimeinen sana, jos mieli meidän ystävyytemme jatkua.

Ystävällisesti

Laura Dearborn."

Hän sulki kirjeet. Kello oli kaksi. Mutisten itsekseen: "en voisi nukkua, jos en saisi näitä postiin heti" soitti hän kelloa ja antoi kirjeet talonmiehelle. Sitten istahti hän pää käsien varaan. Häntä uuvutti niin ja sormet kostuivat vuotavista kyynelistä. Sitten rauhottui hän ja tietäen että elämässään oli huomenna alkava uusi kappale, nukahti hän rauhaisaan uneen. Aamiaisen syötyään siinä klo 11 aikana alkoi hän tuumia, "kuinka kukin oli sen ottanut".

Aikaisin iltapäivällä tuli Landry Courtin vastaus. Se oli kyyneleisten itsesyytösten sekava vyyhti ja päättyi epätoivoon. Tyydytyksen tuntein Laura repeli kirjeen kappaleiksi, jotka poltti. Sitten aikoi hän lähteä LincoIn-puistoon, kun lähetti toi laatikon. Se oli täynnä ruusuja, joitten varteen oli kiinnitetty Corthellin kirjelippu. Siinä olivat vain sanat: "Siis hyvästi sittenkin".

Laura käski viemään kukat Pagen huoneeseen. Sitten meni hän puistoon, jossa viipyi parisen tuntia. Kävelyn reipastuttamana tuli hän kotiin, palvelija ojensi hänelle käyntikortin, jonka eräs herra oli jättänyt kysyttyään häntä. Siinä oli nimi Curtis Jadwin.

5.

Kaunis oli tänä vuonna Chicagon kevät. Aurinko paistoi joka päivä viikkokausia pilvettömältä taivaalta. Järvikin, jonka pinnalla koillisen nostamat valkolakit olivat leikkiään lyöneet, rauhottuivat. Puistossa esiintyivät kevään merkit. Puut lehdettyvät, mustalle, sulavan lumen kastelemalle maalle kohosi nurmi, ja puutarhurit olivat ahkerassa touhussa. Ilma oli täynnä kevään pursuvaa kasvuvoimaa.

Pohjoispuolella, Washington Squarella, Järvenrantakatua pitkin aina Lincoln-puiston bulevardille ja pitkin Erie-, Huron- ja Superiorkatuja sekä North Mark ja La Salle katuja kulki puhkeavien lehtien heleän vihreä vyöhyke.

Yhä aikaisemmin joka aamu pilkisti aurinko Laura Dearbornin makuuhuoneen itä-akkunoista sisälle. Joka puolen päivän aikaan oli se entistä korkeammalla. Joka iltapäivä laajenivat akkunain edessä olevat lehtiverhot. Talviakkunat otettiin pois ja kärpäsverhot asetettiin tilalle. Katukäytävillä puhdistettiin huonekaluja ja vuodevaatteita; "kevätsiivous" oli parhaillaan. Varpuset olivat pesänrakennustouhuissa ja puistoissa kuului kerttujen viserrys. Kukkakauppiaan vaunut kiertelivät katuja ja talojen edustalle ilmestyi laatikoita ja ruukkuja, joissa kasvoi orvokkeja ja kurjenpolvia. Viiniköynnökset kiertelivät seiniä.

Kun sitten tuli kolme sadepäivää ja niiden jälkeen täysi päivänpaiste sekä eteläiset tuulet, työntyivät lehdet kuin taikavoimalla esiin kuivimmistakin oksista, ja kaupungin ylle asettui kuumuus kuin hirvittävä pilari, jonka ukkos-ilmat ja sateet vain hetkeksi kaatoivat, mutta joka niiden jälkeen taas asettui paikoilleen painaen kaupunkia korkonsa alle.

Ilmat olivat vielä ihanat. Oli liian aikaista lähteä kuumaa karkuun Wisconsinin järville, mutta sisällä oloa ei ollut ajattelemistakaan. Dearborninkin talon ympäristöllä oltiin joka talossa illoin kuisteilla perheryhmissä. Tuoleja, peitteitä, riippumattoja. Ja avatuista akkunoista kuului pianon säveleitä. Lapset leikkivät ääneensä ilakoiden. Katukäytävillä oli liikkeellä neitosia puserosillaan ja nuoria miehiä flanellipuvuissa. Pistäydyttiin naapurissa juomassa lasi sitroonavettä tai viinimaljaketta. Paksuvatsaiset vanhemmat miehet, kapitalistit, istuivat ruokiaan sulatellen keinutuoleissaan vankat vatsat valkeitten liivien verhoomina, olkihatut polvilla ja sikarit suussa.

Eräänä tällaisena iltana istuivat Dearbornin tytöt Cresslerillä ollen seurue yleiseen tapaan kuistilla ja portailla. Kesä näytti vain kohottavan sisarusten kauneutta. Pagen ruskea tukka ei koskaan ollut loistavampi, hänen poskiensa väri helakampi eikä vartalon kypsymättömät piirteet suloisemmat. Silmät tuntuivat tyventyneen ja niiden pitkien ripsien alta katsoi kehittyvä naissielu. Laura oli ihan kuninkaallinen. Arvokas oli hänen pitkän solakan vartensa ryhti. Sysimusta tukka oli korkeana kuin kruunu. Kevätpäivät olivat hieman pehmentäneet hänen kasvojensa tasasta kalvakkuutta ja ruskeista silmistä paistoi koko juhannuskesän loisto.

Hänellä oli tullessaan yllään päällystakki ja vyössä kimppu orvokkeja.
Tervehdittyään antoi hän istuessaan takkinsa soljua alas hartioilta.
Samassa huomasi hän Landry Courtin seisovan puoliksi varjossa hra
Cresslerin tuolin takana.

"Hän on ensi kertaa täällä sen illan jälkeen", kiirehti rva Cressler kuiskaamaan Lauran korvaan. "Hän kertoi minulle. Tänään oli hän täällä päivällisillä ja sitten, poika parka, miltei itki minun sylissäni. Kyllä hän on katunut."

Laura kohautti leukaansa kärsimättömästi, mutta itse asiassa oli hänen suuttimuksensa jo lievennyt — ei hän osannut kauan vihata. Mutta hän oli tervehtinyt poikaa vain mitä lyhyimmällä päännyökkäyksellä.

"Lämmin ilta.", sanoi hän löyhyttäen kasvojaan iltalehdellä. "Janottaa niin."

"Lähetäppäs, tyttöseni, tänne sitä sitroonavettä", sanoi emäntä neiti Gretrylle. Page otti halulla lasin, mutta Laura pyysi saada pelkkää vettä. "Herra Court, toisitteko minulle?"

Landry lähti sitä hakemaan ja kaatoi puolet maahan innoissaan. Laura kiitti häntä hymyillen, mutta nimitti häntä vain sukunimeltä, osottaakseen, että vaikka tuo temppu oli unohdettu, ei suhde ollut entisellään. Myöhemmin kun Page näpsäytteli mandoliniaan ja Landry vihelti samaa säveltä, sanoi rva Cressler Lauralle:

"Näin tänään hra Corthellin nimen Pariisiin saapuneiden amerikalaisten luettelossa. Hän viipyy kai kauan; tulleeko ollenkaan takasin. Hänen lähtönsä kesken näytelmän harjotusten oli ikävä. Hän olisi niin kernaasti näytellyt sen rakkauskohtauksen sinun kanssasi siinä neljännessä näytöksessä, mutta kun et sinä ruvennut, ei hänkään. Jadwin ei kai paljoa pahastunut, vai mitä?"

Laura murisi jotain vastauksen tapaista.

"Kyllä se oli pettymys hänelle", jatkoi rva Cressler. "Hän oli sen tilaisuuden tarkottanut pyhäkoululaistensa hyväksi ja sen raukeeminen oli ikävä hänelle, vaikkei hän mitään sanonut. Tuleeko hän tänne tänä iltana?"

"Kuinka minä tietäisin", sanoi Laura.

Jadwin oli jokapäiväinen vieras Cresslerillä. Hän tuli parivaljakollaan, neekerilakeija vierellään ja kaksi rotukoiraa takana juosten. Hevoset eivät olleet huomiota herättävät eikä loistovaljaissa, mutta asiantuntijat pysähtyivät niitä ihaillen katsomaan.

Hetken kuluttua alkoi rva Cressler taas puhua kertoen Lauralle, että heillä on aikomus mennä kesäksi Oconomomac järvelle Wisconsiniin, ja pyysi hän tyttöä mukaan, mutta Laura vastasi, että Page voi tulla. "Minun suunnitelmani ovat vielä laatimatta", sanoi hän ja lisäsi samassa, että haluaisi lainata erään kirjan, sekä lähti sitä sisältä hakemaan.

"Merkillinen tyttö. Väliin en ymmärrä häntä ollenkaan", sanoi rva
Cressler miehelleen.

"Mikä häntä vaivaa?" mutisi hra Cressler. "Paras tyttö paikkakunnalla."

"Hänessä on jotain, joka panee pelkäämään, miten hänen käy."

"Oletko hupsu."

"Jotkut näyttävät syntyneen suruihin ja Laura on sitä lajia. Se näkyy jo hänen sysimustasta tukastaan ja silmistään."

"Joutavia."

"Olen varma siitä että Sheldon Corthell kosi häntä ja siksi lähti."

"Ehkä, en välittänyt hänestä."

"Onhan hän lahjakas ja hieno. Hänen kätensä —"

"Parturin kädet. Panispa ne hallitsemaan Jadwinin ravurien ohjia!"

"Ja Landry Court parka", mutisi rouva hetken kuluttua. "Hän olisi myös mennyt tytön kanssa naimisiin, mutta näyttää saaneen aika läksyn. Hän on ihan murtunut."

"Jos te naiset jätätte sen pojan rauhaan, tulee hänestä jotain."

"Hän sanoi, että elämänsä on hukassa."

"Loruja."

"Se koski kovasti häneen."

"Tekisi mieli pudistaa hänestä pois kaikki naishulluus. Lahjakas poika mutta ei koskaan osta mitään omin päin pörssistä. Ei halua keinotella."

"Laura vaan ei huolinut hänestä. Eivätkä he sopisikaan toisilleen. Jadwininkin hän on hylännyt. Tyttö pitää taiteesta ja runoudesta, joista Curtis ei välitä. Eipä hän ottanut Corthelliakaan, joka olisi hänelle sopinut. Mutta vielä hän hänet ottaakin."

"Aina te naiset tahdotte naittaa ihmisiä. Jätä hänet rauhaan. Hän hoitaa asiansa ja on tyytyväinen. Jos hän saa suruja, on se toisten syy. Anna hänen soutaa omaa venettään, päätä häneltä ei puutu. — Muuten, sivumennen sanoen, Curtis on keinotellut taa."

"Sepä itämä."

"Niin on. Ovat Gretryn kanssa asioissa joka päivä. Myyvät syysvehnää ja maissiakin. Sanoivat hänen voittaneen kymmenisen tuhatta tänään. Voittaa aina ja se vetää."

"Myikö hän Washington kadun maansa?"

"Ei, mutta hän vuokrasi sen sille suurkaupalle ja ne maksavat — arvaas — kolme sataa tuhatta vuodessa. En ymmärrä, miksei hän pysy alallaan, jolla varmasti rikastuu, vaan kieppuu siellä pörssin liepeillä."

Samassa ilmestyi Laura salin akkunaan sanoen, ettei hän löytänyt hakemaansa kirjaa ja rva Cressler lähti sitä hakemaan. He jäivätkin sisään istumaan sivusta-akkunan ääreen. Vaihdettuaan pari lausetta ilmasta istuivat he vaiti hetken, jonka jälkeen Laura sanoi: "Minä menen naimisiin heinäkuussa."

Sanattomana tuijotti rva Cressler häneen pimeässä. Sitten änkytti hän:
"Naimisiin? Tyttö kultani. Ja minä kun luulin, että hylkäsit herra
Corthellin ja että hän siksi lähti."

"Ei se ole hän. — Vaan Jadwin."

"Herran kiitos!" huudahti rva Cressler ja suuteli tyttöä molemmille poskille. "Sanoinhan minä että te olitte toisillenne luodut. Mutta minä luulin sinun hyljänneen hänetkin."

"Niin teinkin", vastasi Laura hiljaa, painavasti. "Vielä viime viikolla sanoin, etten rakasta häntä."

"Mutta miksi sitten lupasit?"

"Ah. Ette ymmärrä. Voisiko sellaiselle miehelle vastata kieltävästi?"

"Eipä kylläkään", sanoi rva Cressler iloisesti. "Tämä on niin hänen tapaistaan, Olisihan pitänyt tietää, että hän ajaa sen läpi."

"Hän näytti olevan halukas odottamaan vaikka kuinka kauan, minä kun olin epävarma", jatkoi Laura, "mutta eräänä yönä kirjotin hänelle selvän kiellon ja silloin hän alkoi. Eikä hän hellittänyt, ennenkuin myönnyin ja heti oli sormus sormessani. Se oli ollut kai viikkoja hänen taskussaan."

"Sitkeys on hänen luonnossaan."

"Hän ei tahtonut muusta puhua. Kuumeisenakin hän tuli. Oli eräänä iltana päivällisillä. Sen jälkeen sanoin 'ei' sadannen kerran. Hän lähi kello kahdeksalta ja minä luulin hänen vihdoinkin luopuneen yrityksistään. Mutta hän tuli kymmeneltä tasasin samana iltana muka tuomaan lainaamansa kirjaa. Satoi ankarasti ja hän oli vilustunut. Ja minä en tahtonut toimittaa hänelle keuhkokuumetta, vaan lupasin että hän saa käydä. Ja se alkoi taas."

"Mutta rakastathan sinä häntä?" tiuskasi rva Cressler.

"En tiedä", vastasi Laura hetken vaiettuaan.

"Tietysti sinä rakastat. Ethän olisi muuten suostunut."

"Kyllä kai… Hän tekee kaikki mitä toivon. Ei ajattele muuta kuin miten minua miellyttäisi. Ja kun annoin suostumukseni, niin kyyneleet virtasivat hänen poskiaan alas ja hän soperti: Jumala siunatkoon sinua. Sitä ajatellessa tulee vedet silmiini."

"Mutta Laura, rakastatko häntä, Sinä olet niin kummallinen väliin. Puhu minulle kuin äidillesi. Rakastatko häntä?

"Kyllä — minä luulen häntä rakastavani, väliin. Sitten taas en tiedä.
En osaa selittää. Minä luulin, että rakkaus tulisi ylentävänä kuin
Julian tai Margareetan. Ja väliin —" hän puristi nyrkkinsä rintaansa
vasten, "Minä luulin, että se oli minut musertava."

"Sellaista lorua sinä olet imenyt runoudesta. Varmaa on, että Jadwin rakastaa sinua."

Hieman kirkastuen sanoi Laura: "Ei epäilystäkään. Ei mikään näytä hänen mielestään olevan kyllin hyvää minulle. Ajatelkaas, että minä tässä eräänä iltana tulin maininneeksi hänelle jotain hansikkaista ja hän sai minut antamaan mittani ja sitten hän — sähköttää Brysseliin jollekin kuuluisalle tehtailijalle tilaten en tiedä montako paria."

"Niin hänen tapoistaan", huudahti rva Cressler. "Kyllä sinä tulet onnelliseksi, Laura rakas. Ei voi muuta, kun mies niin rakastaa."

"Minä haluaisin tulla onnelliseksi", sanoi Laura raskaasti. "En haluaisi havaita että tämä kaikki on ollut erehdystä." Hän pyyhkäsi silmiään.

"Jos et rakasta, älä mene naimisiin", sanoi rva Cressler.

"En ymmärrä. Minusta on hyvä olla rakastettu. Se mies joka enimmin minua rakastaa, saa minut rakastamaan itseään. Rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta nyt. Luulenpa että minun pitää olla tyyni ja kiihkoton."

"Mutta juurihan sinä sanoit, että rakkaus on oleva kuin Intian tai sen 'Faustin' tytön, tai että sen pitää murskata sinut ja nyt? En oikein ymmärrä?"

"Sanoin että olen tänä hetkenä toinen ja seuraavana toinen, En tiedä itsekään. Mutta — hänen hevosensa! Tunnen niiden kavioiden kapseen vaikka kuinka kaukaa. Mennään ulos. Ja — tämä on salaisuutta kaikki."

"Tietysti, mutta — yksi seikka: vihitäänkö kirkossa?"

"Tulkaas ulos, täällä on Jadwin", huusi hra Cressler.

Laura pudisti päätään. "Kotona vain. Hyvin vaatimattomasti. Sitten menemme Geneva järvelle."

Rva Cresslerin käsi Lauran vyötäisillä tulivat he ulos ja samassa lennätti hra Jadwinin valjakko alas katua ravurien jalkain iskiessä kivitykseen niin yhtä jalkaa kuin olisi ollut vain yksi hepo juoksemassa.

"Mikäs on ennätys?" kysyi hra Cressler ja Jadwin annettuaan ohjat lakeijalle otti kellonsa, jota valaisi sikarin hehkulla. "Yksitoista ja neljännes", tiedotti hän, "ja silta oli auki."

Hän nousi portaita löyhytellen hatullaan ja istuutui tuolille, jonka
Landry oli hänelle tuonut.

"Totta tosiaan", huudahti hän. "Käsissäni on tuskin tuntoa. Nuo veitikat vetävät ne vielä kerran sijoiltaan."

Mutta tuskin oli hän istahtanut, kun hän jo ehdotti, että lähettäisi miehen kotiin ja ottaisi Lauran ajelulle Lincoln-puistoon. Lupasi tuoda takasin tunnissa.

"Mutta minulla kun ei ole hattua", sanoi Laura.

"Eihän se saa estää", sanoi rva Cressler. Ja niin Laura lainasi Pagen hatun. Katulyhtyjen valossa he pian vilahtivat, Jadwin leveäharteisena, suussa uusi sikari ja ohjat kireällä; vierellään solakka Laura, jonka kalpeille kasvoille musta tukka heitti traagillisen varjon.

"Kaunis pari", sanoi Landry Court hieman epävarmalla äänellä.

Toukokuun puolivälissä kihlaus julaistiin ja vihkiäiset määrättiin kesäkuun alkuun. Tänä aikana oli Laura mitä vaihtelevaisin ja saattoi ystävänsä epätoivoon.

Sitä ennen hän kertoi asian sisarelleen. Pagen kirjottaessa päiväkirjaansa hän tuli tämän huoneeseen, istahti lattialle ja alkoi koetella hansikkaitaan.

"Oletko joskus surullinen syytä tietämättä?" kysyi Page.

"En, kyllä minä aina tiedän syyn."

"Mutta minä en tiedä. Viime yölläkin nousin vuoteeltani ja istuin akkunan ääressä pitkän aikaa. Kaikki oli niin kaunista mutta minun teki mieli itkeä. Väliin haluaisin kuolla."

"Ei se ole terveellistä nuorelle tytölle."

"Luuletko että minä koskaan menen naimisiin?"

"Mikset menisi kultaseni."

"Minä ajattelen, että minun olisi mentävä nunnaksi."

"Kun löydät miehen, joka sinua rakastaa ja jota sinä ihailet ja kunnioitat — rakastat. Mitäs sanot, lapsukainen, jos siskosi jonain päivänä tässä menisi naimisiin?"

Page käännähti tuolillaan huudahtaen: "Laura, Laura, kerro minulle.
Kuka? Minä olen epäillyt —."

"Niin — herra Jadwin haluaa mennä kanssasi naimisiin."

"Ja mitä sinä sanoit? Kerro sisko kulta."

"Minä lupasin. Hän rakastaa minua. Eikö se riitä?"

"Ei. Sinun pitää rakastaa häntä."

"Minunko? Rakastaa? En minä rakasta ketään."

"Älä puhu noin, Laura, se ei ole hyvä."

"Minä en antaisi yhdellekään miehelle sitä tyydytystä. Mies saa rakastaa naista enemmän kuin tämä rakastaa häntä. Hänelle saa riittää kun nainen antaa hänen tuoda jalkojensa juureen kaikki mitä halajaa. Mies saa palvella häntä kuin entisajan ritari — antaa koko elämänsä naisen mielijohteen takia. Ja naisen asia on olla kylmä ja loitolla. Niin ajattelen rakkaudesta."

"Mutta ne eivät olleet kylmiä sitten, kun ritari oli luvannut mennä naimisiin niiden kanssa. Ne rakastivat ja menivät rakkaudesta naimisiin."

"Rakkaudesta", pilkkasi Laura. "En usko rakkauteen. Noita juttuja saat romaaneista. — Tyttöseni, minä saan kauniita pukuja, viimeiset mitä neiti Dearborn laittaa itselleen. Ne tulevat olemaan ihmeelliset."

Samassa soi välipalakello ja Laura hypähti ylös huudahtaen, että koko aamupäivä oli mennyt ja hänen piironginlaatikkonsa olivat vielä kesken laittamisen. Ja juoksi pois. Page istui hetken aatoksissaan. Sitten kirjoitti hän päiväkirjaansa: "Mailma ilman rakkautta — kuinka kurja se olisi. Rakkaus on niin kaunis, että se tekee minut surulliseksi."

Sitten sulki hän vihkonsa pöytälaatikkoonsa. Pagen pöytä oli aina täsmällisessä järjestyksessä. Siksi hurmistuikin hän nähdessään, että Lauran jäleltä oli matolla nappeja ja langanpätkiä. Ne kokosi hän huolellisesti ja heitti paperikoriin.

"Laura on niin huoleton", sanoi hän.

Kun Laura kertoi uutisen tädilleen, ei eukko hämmästynyt vähääkään. Sanoi vain: "Sitä odotinkin. Jadwin on miesten mies. Totta puhuen, luulin ensin, että se olisi Corthell. Tännekö te asetutte? Kyllä minä tavarani pakkaan."

"Ei, ei", huudahti Laura. "Te pysytte täällä, Jadwin ostaa uuden talon
North Avenyn ja State kadun kulmasta, Lincoln-puiston luota."

"Mutta sehän on palatsi", huudahti täti.

"Niin. Siellä on musiikkisali urkuineen ja taidegalleria. Kaunis, kaunis. Minä saan omat vaunut ja ratsun ja ooppera-aition ja huvilan. Se on Geneva järvellä. Ja sievän höyryjahdin. Näin eilen sen kuvan. Kun ajattelen, että vuosi sitten kuluttelin aikaani Barringtonissa niiden vanhain sininokkain keskuudessa ja nyt: kaunis talo, palvelijoita, tauluja, vaunuja. Nyt alkaa elämä."

"Mutta en minä ajattelisi niin paljon noita asioita", sanoi täti Wess vakavasti. "Ethän sinä mene naimisiin hänen kanssaan vaunujen eikä hevosten takia, vaan siksi että rakastat häntä. Eikö niin?"

"Oh!" huudahti Laura, "minä menisin murjaanin kanssa naimisiin, jos hän antaisi minulle kaiken tämän siksi että hän rakastaa minua."

"En minä noin puhuisi", sanoi täti katsoen ihmeissään tyttöä. "En leikillänikään."

Samana iltana odotettiin Jadwinia heille. Jonkun oikun vallassa alkoi Laura jo kello neljältä pukeutumistouhuunsa. Sitten ensi ooppera-iltansa ei hän ollut pannut niin suurta huolta ulkoasuunsa. Hän tilasi kukkia ja vaati, että täti ja Page pukeutuisivat parhaisiinsa. Itselleen valitsi hän mustan avokaulaisen silkkipuvun, pitsihihaisen ja päätti ottaa ylleen jalokivensä. Kello viiteen asti oli hän mitä parhaalla tuulella. Lauleli itsekseen ja ohjaili pöydän kattamista. Mutta juuri silloin kun Jadwinia odotettiin joka hetki, muuttui hänen mielialansa äkkiä ilman nähtävää syytä. Kun Page tuli hänen huoneeseensa, oli hän pahatuulinen ja puhui yksin tavuin. Sanoi olevansa ruma ja epäonnistuneesti puettu. Heitti ruusunsa menemään ja heittäytyi tuoliin.

"En tule alas tänä iltana. Saat tädin kanssa pitää seuraa Jadwinille.
Sano että minä olen sairas ja vuoteessa."

Houkuttelu ei auttanut mitään. Hän vain kävi oikukkaaksi ja soimasi Pagea kiittämättömyydestä. Vaati kunnioitusta. Käytti kovia sanoja, kunnes hänen mainitessaan, että hän halusi rakkautta, siskonsa heittäytyi hänen syliinsä ja heti itkivät yhdessä. Laura pyyteli Pagelta anteeksi: "Rakastathan minua. Ole minulle hyvä näinä päivinä. Minä olen kyllä omituinen ja hermostunut, mutta en voi auttaa sitä."

Samassa soi kello. Lauraa vain ei saatu tulemaan alas. Ja niin Page ja täti saivat pitää seuraa hra Jadwinille parhaansa mukaan. Mutta kahvia juotaessa hän ällistytti heidät ilmestymällä joukkoon puettuna nunnamaisen yksinkertaisesti. Ei sormustakaan sormissa eikä ainoatakaan jalokiveä näkyvillä. Hän oli hiljainen, puhui matalalla äänellä ja sanoi tulleensa vain juomaan lasin vettä. Mutta toiset saivat hänen ottamaan kupin kahvia. Sitten hän söi jälkiruokaa ja puheli siitä huvijahdista. Söi lisäänkin.

Pöydästä noustuaan menivät he kirjastoon. Jadwin sytytti sikarin. Ulkona satoi. He neuvottelivat jahdin nimestä. Laura ajatteli klassillisia "Arethusa" tai "Nereid". Page ehdotti nimeksi "Artemis". Jadwin sanoi: "Nuo nimet ovat kyllä kauniit painettuina, mutta mikä lienee, kun ne eivät miellytä. Mutta jos sinä, Laura —"

Samassa alkoi täti kertoa nuoresta miehestä, jolla oli ollut vene nimeltä "Fanchon", ja hän oli sillä hukkunut.

"Mutta se oli purjevene, täti", sanoi Laura. "Tämä on höyryjahti."

"Kyllä ne ovat vaarallisia, ne huviveneet", väitti täti vain.

Vähän myöhemmin tuli joku Pagen poikatuttava vieraisille ja hän meni sen luo. Sitten puikahti täti pois.

"Kuinkas on päivä kulunut, tyttöseni?" kysyi Jadwin kumartaen hänen olkansa taa hänen etsiessään kirjoista kaunista nimeä.

"Entiseen tapaan. — Minä kerroin tänään Pagelle ja tädille."

"Mitä he sanoivat?" sanoi Jadwin laskien kömpelön kätensä Lauran tukalle ja lisäten: "Sinulla on ihmeellisin tukka kuin koskaan olen nähnyt."

"Oh, eivät ne hämmästyneet. Curtis, älä —" Hän heilautti päätään kärsimättömästi, mutta hymyili sitten lieventääkseen vaikutusta. "Minä aina hermostun, kun joku koskettaa minun tukkaani. — Eivät ne oudostelleet muuta kuin sitä kiirettä. Curtis, eikö lykätä talveen?"

Mutta Jadwin vältti kysymyksen ja kun Laura aikoi palata siihen asiaan, veti hän taskustaan papereita, huvilan piirustukset, alkaen näytellä niitä.

"Entäs ansari?" huudahti Laura innostuneena.

"Ei sitä voida saada täksi kesää", sanoi Jadwin viivytellen. "Mehän haluamme kaikki valmiiksi siksi kun menemme sinne."

Laura myönti auliisti, mutta Jadwin näki, että hän oli pettynyt. Hän purasi viiksiään ja sanoi sitten: "Ehkäpä se sittenkin kävisi. Tingitäänpäs hieman. Kuules, me olemme olleet kihloissa, mutta — sinä — et ole koskaan, et ole suudellut minua omasta alotteestasi. Tyhmää puhetta, niinkö? Mutta olin ajatellut, että se olisi suloisinta elämässä, kun oma tyttönen itse kiertäisi kätensä kaulaani ja suutelisi —"

Laura hymyili epämääräisesti ja selaili kirjansa lehtiä, Jadwin jatkoi: "Jonain lähipäivänä sinä teet sen, kun minä en muistakaan, ja minä toimitan sen kukka-ansarin. Mitäs sanot?"

Laura oli hämmästynyt.

"Se on kauppa", sanoi Jadwin.

"No, jos se on, niin olkoon menneeksi."

"Älä vaan unohda, sillä minä en saa puhua siitä."

"En, en. — Annetaanko sille nimeksi Thetis?"

"Miksei Pääsky tai Nuoli?"

"Ei. Minusta on Thetis paras."

"Se on siis päätetty. Sinunhan se on."

Erotessaan sopivat he siitä, että seuraavana aamupäivänä mennään Geneva järvelle sitä huvilatyötä katsomaan. Sitten Laura ojensi kätensä, mutta Jadwin veti hänet syleilyyn ja suuteli monta kertaa hänen poskiaan.

"Curtis, älä nyt hupsuttele", saneli Laura taipuen kumminkin. "Etkö voi rakastaa minua noin rutistelematta."

Hän vetäytyi taapäin ja näki hämmästyksekseen miehen kasvojen hehkuvan.

"Tyttö, kuinka sinua rakastankaan. Kätesi kosketus, tukkasi! Ihmeellistä." — Mutta samassa oli hän oma herransa taas. "Hyvää yötä, siunattu tyttö."

Heidät vihittiin kesäkuun viimeisenä päivänä klo 11 a.p. siinä episkopaalikirkossa, joka oli tyttöjen kotia vastapäätä. Läsnä olivat vain Cresslerit, nti Gretry, täti ja Page. Ukkosta oli ilmassa ja satoi. Jadwin oli kiihtynyt eikä hänen katseensa hetkeksikään siirtynyt Laurasta. Morsian oli tyyni. Hän oli puettu hienoon matkapukuun. Page itki: "Siinä menee minulta sisar." Täti muisteli Lauran isää ja tätä itseään pikku tyttönä.

"Rakkaat ystävät", kuului alttarilta. "Me olemme kokoontuneet Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa yhdistämään tämän miehen ja tämän vaimon pyhän avioliiton siteellä." — — "Minä puhun teille, niinkuin teille puhutaan tuomion kauhistavana päivänä, jolloin sydänten salaisuudet paljastuvat."

Page tunsi hetken juhlallisuuden mielessään. Avioliitto oli vakava asia ja hän, Page, oli pieni syntinen tyttö, joka oli ansainnut rangaistuksen "tuomion kauhistavana päivänä". Vasta viime viikolla oli hän petkuttanut tätiä poika-asioissa. Mutta hän katui ja lupasi parannusta. Päätti alkaa uuden elämän. — —

"Tule nyt. Page, se on ohi jo", sanoi täti hänelle. "Tule suutelemaan sisartasi." — Vieraat suutelivat morsianta. Samassa tuotiin esille laatikko täynnä hienoja ruusuja. Lapulla seisoi: "Tulkoon osaksenne se onni, jota te olette tuottaneet kaikkien tuttavainne elämään. Teidän S.C."

Seurue kiirehti kirkosta tyttöjen kotiin, jossa matkalaukut odottivat. Jadwinin ajopelit olivat jo odottamassa. Vielä kerran juoksi Laura huoneeseensa, jossa oli elänyt elonsa onnellisimman ajan. Nyt oli hän sen jättävä. Edessä oli tuntematon tulevaisuus. Ja kyyneleet silmissä heitti hän rakkaalle neitokammiolleen hyvästit. Polvistui vielä vuoteensa ääreen ja rukoili voimaa olla hyvä ja uskollinen vaimo. Samassa tunsi hän voimakkaan käden olallaan. Ensi kerran katsoi hän suoraan miestään silmiin.

"Tiedän — — ymmärrän", soperti tämä. Ja tuntien että tämä mies todella ymmärsi häntä ja oli häntä lähempänä kuin kukaan koskaan oli ollut hän kierii käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä monta kertaa kastunein kasvoin.

Kyyneleet vuotivat miehenkin silmistä hänen sanoessaan: "Kaikki on hyvin, rakkaani."

"Niin, niin, tähän hetkeen asti en ole sitä niin tuntenut. Alusta alkaen rakastin sinua tietämättä sitä. Olen ollut sinulle kova ja kylmä ja suren sitä. Minä rakastan sinua, kallis, kallis, enkä koskaan anna sinun sitä unohtaa."

Samassa muisti Jadwin jotain ja sanoi: "Meidän kauppamme, ethän sitä ole siis unohtanut."

"Unohdin minä sen, mutta sehän suloisinta onkin."

6.

Kuukaudet kuluivat. Jo oli kulunut kolme vuotta siitä, kun heidät vihittiin St. James’in kirkossa.

Siitä asti kun Jadwin oli Ranskan tullin takia myynyt miljonan bushelia vehnää, oli vehnän hinta alituiseen laskenut; 84:Stä se oli laskenut alle 80. Valtavat sadot kaikilla maailman äärillä olivat sitä hintain laskua edistäneet. Kukaan ei ollut halukas pörssissä ostamaan. Karhu-johtajat olivat voimakkaat. Hinta laski jo 72:teen. Satovyöryjä tulvi Chicagon syvänteeseen. Hyvä oli sato Argentiinassa ja Venäjän aukeilla; Intiassa, Burmassn, Mysoren ja Sindin pikku tiloilla tuli täysiä satoja. San Joaquinin laaksossa Kaliforniassa oli maa yhtenä hedelmällisyyden tulvana. Ja kaikilta Yhdysvaltain kulmilta, Nebraskasta, Iowasta, Kansasista ja Illinoisista, koko vehnävyöhykkeeltä, tuli hyvän sadon tietoja.

Mutta alhainen hinta piti farmareita köyhinä. Uusia kiinnityksiä oli otettava, sadotkin pantattava etukäteen. Uusia koneita ei kannattanut ostaa. Keksi-Lännellä väheni ajokärryjen ja huoneurkujen menekki. Jossain muualla maailman kulmilla halpa vilja helpotti elämää, mutta Yhdysvalloissa vaikutti farmarien köyhyys koko liike-elämään lamaannusta. Wall-kadulla olivat osakkeet alhaisessa hinnassa. "Huonot ajat." Tätä kesti kolme vuotta. Chicagon pörssissä kävi sananparreksi lause, että huoleti voi myydä niin paljon kuin kaupaksi sai, sillä hinnat aina alenivat. "Karhumaisuus" pääsi niin valtaan, että se tuntui loppumattomalta.

Jadwin oli taas kiertynyt syvänteen pyörrevirtain vaikutuspiiriin. Karhu alkuaan oli hän taas kerran myynyt summassa ja voittanut. Kaksi kuukautta myöhemmin he Gretryn kanssa suunnittelivat entistä suuremman kaupan. Laura, joka ei juuri puuttunut miehensä liikeasioihin, näki lehdistä että kauppa kerran jo horjui perusteitaan myöten. Mutta Jadwin oli innostunut peliin. Hän ei enää tarvinnut Gretryn houkutuksia. Hänestä oli tullut strateegi, rohkea mies, joka ei koskaan ollut niin innoissaan kuin säälimättömän hyökkäyksen hetkinä. Kun toiset koittivat häntä työntää pois markkinoilta, narrasi hän ne ottamaan yhden väärän askeleen ja pannen koko omaisuutensa vaakaan iski kuolettavan iskun. Vasta paljoa myöhemmin kuuli Laura, kuinka likellä häviötä hän oli ollut.

Ja taas laski vehnän hinta. Huhtikuun ensi viikolla Jadwinin avioliiton kolmantena vuonaa oli kevätvehnän hinta Chicagon pörssissä 64, kesäkuun sato 65 ja syysvilja 66 1/8 senttiä. Helmikuulla Jadwin oli myynyt satatuhatta bushelia. Gretryn y.m. mukana uskoi hän hinnan laskeutuvan kuuteenkymmeneen. Mutta maaliskuulla ei alennut yhtään. Jadwin oli vakava. Tuo kauppa ei häntä juuri huolettanut, niin rikas hän oli. Häntä huolestutti "tilanne". Hän alkoi aavistaa, että jotenkin oli talven kuluessa tapahtunut muutos. Ajat paranivat. Täällä Kansakunnan Sydämessä, jossa ajan sairauden ja elon jysähdykset ensinnä tuntuivat, Jadwin tunsi elon veren nopeammin liikkuvan. Raha oli helpommalla. Ihmiset tuntuivat olevan rikkaita, arvopaperit vankemmat ja pantit auliimmat. New Yorkissa jo osakkeet nousivat hinnoissa. Miehet tekivät rahaa ja lainasivat, tuhlasivat sitä. Arkuista ja kassaholveista se levisi yli maan.

Kevät tuntui kylmältä ja Jadwin alkoi epäillä, että niin monina vuosina tullut runsas sato nyt voi pettää. Hän alkoi pitää silmällä ilmatietoja. Ne näyttivät vahvistavan hänen luulojaan. Keokuk'ista Iowasta tuli tieto, että viljaa haittasi kuivuus. 'Benedict, Yates Centre ja Douglas Kansasissa ilmoittivat kylmäin tuulien vikuuttaneen oraita. Illinoisissa oli halloja. Lunta ei ollut kyllin talvella. Ohio kyllä oli lupaava, niin myös Missouri, mutta Indianassa ei ollut kohtuullisenkaan sadon toivoa. Mitä sanoi Nebraska joka oli yhtä vehnävainiota kokonaan? Sieltäkin tuli sangen huolestuttavia tietoja.

Mutta tästä ei vielä voinut mitään ratkaisevaa päättää. 'Muista talvivehnän maista voi tulla toisenlaisia tietoja ja sitäpaitsi voivat pörssin Karhut pitää hinnat alhaisina, vaikka vehnää tuli vähänkin. He olivat voimakkaat. Ei yksikään Härkä heitä säikyttäisi.

Huhtikuun 10 p. tuli hallituksen satotieto. Se ennusti huonompaa vuodentuloa kuin oli ollut kymmeneen vuoteen. Mutta Karhut väittivät, että ulkomaiden sato kyllä puutteen korvaisi, ja että ilmat olivat jo alkaneet parata. Huhtik. 10:n päivän iltana olivat Gretryt Jadwinien luona näiden uudessa talossa North Avenuen varrella. Aterian jälkeen jättivät herrat Lauran ja rva Gretryn saliin ja menivät biljardihuoneeseen. Mutta vaikka pallot olivat pöydällä, eivät he alkaneetkaan pelata heti.

"Mitä ajattelet hallituksen raportista?" kysyi Jadwin.

Välittäjä liitusi biljardikeppiään ja sanoi rauhallisesti: "Kai siitä vähän taantumusta tulee, mutta pian se on ennallaan. Olen sanonut, että vehnä menee 60:een ja siinä pysyn."

"En ajatellut vain satoa. Sam, tänä kesänä tulee olemaan paremmat ajat ja korkeammat hinnat."

Gretry pudisti päätään ja alkoi pitkään todistella, että Jadwin oli väärässä. Mutta tämä piti päänsä ja sanoi painaen kätensä pöytää vaston: "Sam, me olemme päässeet pohjalle asti."

"Mutta minä sanon, että vehnä menee kuuteenkymmeneen." Ja pallokolmiota osottaen sanoi hän: "Lyötkö hajalle?"

Jadwin löi ja yhden pallon jäädessä kolme tuumaa taskun suusta sanoi hän: "Niin varmasti kuin teen tämän pallon, sanon ettei vehnä laske senttiäkään." Ja hän löi pallon sisään. Gretry laski keppinsä pois ja katsoi häneen hiljaa. Ei puhunut. Jadwin istui tuolilla kyynärpäät polvilla ja sanoi:

"Sam, suuren muutoksen aika on tullut. Me emme voi enää pelata niin kuin viime vuosina. Vehnä on nyt alle tuotantokustannusten, ja alemmas sitä ei lyödä millään ihmeellä maailmassa. Meidän Karhumme eivät sitä huomaa, mutta minä tiedän sen. Ennen syksyä vehnä nousee ja minä aion ennättää sen edelle."

"Huonot markkinat syksyyn asti."

"Puhutaan siitä syksyllä. Huomenna sinun poikasi ostavat minulle viissataatuhatta bushelia."

"Olet hullu. Odota kuukausi vielä."

"En päivääkään. Karhutappelu loppuu nyt."

"Ethän voi nyt erota pelistä, kun olet ollut mukana kolme vuotta."

"En eroakaan."

"Et kai — —."

"Kyllä. Minä alan ostaa. Huomenna ostan viisisataatuhatta syysvehnää.
Ja enemmän myöhemmin. En ole Karhu enää. Tästä asti on Curtis Jadwin
H-ä-r-k-ä."

"Teuraaksiko haluat, ja ihan selvin päin. Niitä kurkunkatkaisijoita vastaan? Luuletko että vanha Crookes, tai Kenniston tai pikku Sweeny antaa sinulle hetkenkään henqitysrauhaa, jos saavat sinut käsiinsä. Osta mitä olet myynyt, herran nimessä. Mutta älä rupea ostelemaan enempää. Odota. Jos markkinat ovat pohjaan koskettaneet, niin saan sen selville pian. Nyt on kyllä pysähdys ja syytä varoa."

"Varottu on ja siinä se erehdys onkin. Vain rohkea voittaa. Ostat siis huomenna minulle viissataatuhatta. Rahat olen sinulle varannut Illinois Trustissa."

"Hm — hm", saneli Gretry hitaasti. "Sinä olet joko Napoleon tai suuri idiootti."

"En kumpaakaan. Vähän älyä vain käytän… Sinun vuorosi."

"Hitto vie jos ymmärrän tätä."

"Uusi peli. Saat kuusi palloa ja minä voitan sinut ennen puoli yhdeksää."

"Dollari peliin."

"En pelaa rahasta."

Puolen tunnin päästä Jadwin sanoi: "Mennään rouvain luo. Älä heitä sikariasi. Me sovimme Lauran kanssa, että täällä saa polttaa."

"Montako huonetta teillä on?"

"En tiedä. Eilen löysin taas yhden."

He laskeutuivat hissillä alempaan kerrokseen ja pistäytyivät katsomaan taidegalleriaa ja soittosalia. Kun he astuivat sinne Jadwinin sytytettyä valot, pääsi Gretryltä pitkä vihellys. Sali oli kahden kerroksen korkuinen, puoliympyrän muotoinen ja katossa oli värilasinen kupu. Siellä täällä oli lasikaapeissa pikku veistokuvia ja muinaisesineitä ja seinät täynnä tauluja. Ja yhdellä seinällä olivat suuret kirkkourut.

"Onpa tämä". huudahti pörssiherra.

"Minä en noista paljoa ymmärrä, mutta Laura voi selittää. Ostelimme niitä ulkomailta. Laura sanoo, että tämä on paras. Hän osotti suurta Baurgerau'ta, joka kuvasi kylpevää nymphiryhmää.

"Tätä kai et näyttäisi pyhäkoulunopettajillesi. Pörssissä sanovat tällaisia kapakkakuviksi."

Jadwin ei nauranut. "En ole sitä niin ajatellut", sanoi hän vakavasti.

"Hieno maalaus", riensi Gretry parsimaan.

"Tästä pidän", sanoi Jadwin näyttäen suurta Detaillen taulua, joka esitti kyrassierejä täydessä lennossa.

"On se komea", yhtyi Gretry. "Somaa se taiteilijan työ. Likeltä katsoen on vain väritahroja, mutta kauempana ollen tulee esille kaunis kuva.." Ja ympärilleen katsellen sanoi hän: "Kai tässä on hyvästi rahaa?"

"En ole siihen itsekään vielä tottunut", vastasi Jadwin. "Olin täällä viime sunnuntaina ja ajattelin tätä uutta taloa ja rahaa. Ovatpa asiani kääntyneet, Sam. Muistanpa kuinka isäni farmilla oli noustava aikaisin karjaa hoitamaan. Sisareni kanssa me lämmittelimme jalkojamme heinissä. Sisko kuoli kahdeksantoista vanhana äkilliseen keuhkotautiin. Kuinka häntä rakastinkaan. Sinä muistat hänet. Kävithän väliin Grand Rapidsista meillä oravia ampumassa."

"En olo unohtanut."

"Haluaisimpa näyttää hänelle tämän ja hankkia hänelle iloa. Hän sai aina tehdä työtä, työtä, työtä, aamuin, päivin, illoin. Minusta on hauskaa hankkia toisille huvia."

"Sait hyvän vaimon — —."

Jadwin keskeytti sanoen puoliksi itsekseen: "Totta vie, sain." Gretry hämmästyi ja sanoi sitten silmiään siristäen: "Kyllä ymmärrän."

"Katsoppas näitä urkuja", sanoi Jadwin. He menivät yli huoneen ja Jadwin otti esille reikäisen rullan, jota Gretry katseli sillä juhlallisella harrastuksella, jota amerikalainen liikemies tuntee mekaanisia laitteita katsellessaan. Jadwin pani sen paikalleen ja painoi polkusimia. Ensin kuului suhinaa ja sitten Carmenin alkusoitto.

"Mainiota", huusi Gretry. Hän kuuli Jadwinin puhuvan, mutta korviinsa sattuivat vain sanat: "Toreador… hevosvoimaa…Madame Calve… sähkömoottori… hieno laulu."

Samassa seisoi Laura Jadwin oviverhojen aukossa. Hän oli mustassa pitsipuvussa, käsivarret ja kaula paljaina. Tukka korkealla ja olalla yksi rimsu. Kaulassa ihana helminauha, Gretry ihmetteli hänen kauneuttaan.

Sisään tulivat myös rva Gretry ja Page. Rouva oli pieni, eloisa, sievänlainen vaalakka nainen. Hän oli sukkela ja kielas. Pagesta oli tullut nuori nainen. Hänen vartalonsa oli kehittynyt, silmät tyyntyneet. Mutta vakava oli hän edelleen. Katsoi elämää sen juhlalliselta puolen.

"Kuulimme soittoa ja tulimme kuuntelemaan."

* * * * *

Kuluneet vuodet olivat olleet mitä merkitsevimmät Laura Jadwinin elämässä. Avioliittonsa jälkeen oli hän ihmeteltävän nopeasti kasvanut älyllisesti ja siveellisesti. Ei ollut hän enää sama tuulimuutteinen tyttönen. Uusi tekijä oli tullut hänen elämäänsä. Hänen rakkautensa. Hän oli nähnyt suuren valkeuden. Rakkaus oli sen tuonut.

Geneva-järvellä olivat he olleet kymmenen päivää. He olivat yksin jahtinsa kannella. Lämpimän takia ei’ hän ollut muuttanut illaksi pukuaan. Se oli pitsistä kukkaisella silkillä. Curtis oli pitänyt sitä kauneimpana.

Puoliyö läheni ja luonto oli' ihana. Jahdin koneenkäyttäjä istui selin hengittäen ulkoilmaa ja tupakoiden sekä pistäytyi väliin konehuoneeseensa.

Laura istui lepotuolissa likellä miestään, joka telttatuolilla istuen voi hoitaa peräsimen ratasta.

"Oletko tyytynyt siihen, että menit kanssani naimisiin, neiti Dearborn?" sanoi Curtis vihdoin. Ja Laura oli ottanut häntä kaulasta ja kuiskinut: "Minä rakastan sinua, rakastan, rakastan.." Tämä oli ratkaiseva hetki. Siihen saakka oli vaihdellut lempi ja epävarmuus. Nyt tunsi hän, että hän kuului kokonaan miehelleen, ja että rakkaus, naisen elämän suurin riemu, oli enemmän antaumus kuin voitto.

Siitä asti oli hänen onnensa ollut täydellinen. Ei ollut pilveäkään hänen päivänsä tiellä. Hänellä oli kaikki: miehen rakkaus, rikkaus, kauneus, terveys, raikas mieli, ystäviä, asema — kaikki. Jumala oli kaikkea antanut hänelle ja hänen ansiottaan. Ja miehensä tiesi hän myös olevan onnellisen. Heidän elämänsä oli yhtä jatkuvaa riemukulkua.

Laura tunsi vain, ettei hän ollut riittävästi sisar Pagelle. Hän oli antanut tälle kodin, vaatteita ja tilaisuuden opiskella. Mutta hän tunsi, että olisi pitänyt olla tälle enemmän äiti. Page kehittyi nopeasti ja pian oli esiintyvä avioliittokysymys.

Mutta miestään hän enimmin ajatteli. Kuinka vähän hän oli tätä tuntenut! Hän oli nyt kuin toinen mies. Olisi voinut olla mikä lurjus tahansa, ilman että Laura olisi sitä voinut tietää. Mutta onneksi oli hän paras ja hienoin mies, mitä Laura oli tuntenut. Joka kerran kun he olivat hetkenkään erillään, toi hän Lauralle lahjoja. Ja joulut, nimipäivät, hääpäivät hän aina muisti ja Laura löysi lahjoja tyynynsä alta tai päivällislautaseltaan. Ja mies uhrasi nämä päivät kokonaan hänelle. He kävivät yhdessä teatterissa. Mutta silti ei Jadwin ollut hänelle mikään sankari, vaan ihminen heikkouksineen. Hän voi esim. olla sangen epäjohdonmukainen ja puolustella itseään kaikenlaisilla viisasteluilla. Yksi hänen heikkouksiaan oli jahti Thetis. Juuri kun häntä olisi tarvittu ohjailemassa joitain töitä muualla, olikin hän aluksella nokisena ja öljyssä konetta laittelemassa tai maalaustouhussa. Rikkaana miehenä olisi hän voinut pitää miehistöä tekemässä, mutta hän selitti juhlallisesti, että "se maksaa". Mutta silti hän oli valmis tuhlailemaan uudistuksiin summia, jotka hämmästyttivät Lauraakin. Kalastukseen hän myös saattoi tuhlata rahoja ja aina kun siimat olivat ulkona vedessä, oli hän viideltä liikkeellä. Ja kuumimpinakin päivinä hän rannan varjossa onkineen koetteli onneaan. Laura ei voinut innostua kalastukseen. Veneen hidas liikunto ja pitkä toimettomuus hermostuttivat häntä. Jos hän joskus suvaitsi lähteä mukaan, oli Jadwinilla ja venemiehellä täysi työ miettiä, miten hän vain kaikki haluaisi. Mutta mikään ei auttanut. Hän sanoi: "Curtis rakkaani. Tämä on turhaa kaikki. Hukkaan te huvinne heitätte saadaksenne minut viihtymään. Siitä ei tule mitään. Parempi kun menette kahden."

Kerran he olivat käyneet Englannissa. Mutta se oli ollut Lauralle pettymys. Jadwin ei voinut ollenkaan innostua museoihin eikä kirkkoihin, vaikka urhoollisesti seurasikin Lauraa. Sillä matkalla he olivat ostelleet taide-esineitä uutta kotiaan varten, jonka sisustaminen lohdutti Lauraa ulkomaanmatkan pettymysten jälkeen. Kaksi vuotta oli sitä taloa heitä varten sisustettu ja sen aikaa olivat he asuneet hotellissa jättäen tyttöjen kodin Pagelle ja tädille.

Mutta kun he vihdoin pääsivät siihen palatsiin, ei se ollut aivan Lauran mieleen, vaikka hän ei sitä ilmaissut. Ulkonaisesti se oli mitä parhaalla paikalla puiston laidassa. Akkunoista näki kauas Michigan järvelle, jolla suuret alukset kuljettelivat viljalasteja ja kaikellaista tavaraa. Talli oli hyvä ja kukkia oli koko talveksi kasvisalissa.

Sisustus ei ollut aivan moitteeton. Jadwin oli erehtyen arvellut voivansa yllättää vaimonsa antamalla koko työn koristelijoille kysymättä häneltä mitään. Onneksi kyllä oli koristelijoilla aistia kyllin, niin ettei mitään suoranaista virhettä ollut, mutta Laurasta tuntui, kuin ei tämä kaikki olisi ollut hänen. Sentään oli hän ennättänyt ajoissa väliin ja saanut kirjaston, oman huoneensa ja vastaanottohuoneensa mieleisikseen.

Vaikea oli ollut hänen totuttautua niin suureen elämään. Hän aina ajatteli toriostoksia, vaikka ne olivat taloudenhoitajan huolena kokonaan. Aamiaisen jälkeen teki hänen mielensä siivota huoneensa, niinkuin oli lapsuudestaan oppinut tekemään. Hän pelkäsi hissiä eikä tahtonut tottua puhelinverkkoon, joka yhdisti huoneet toisiinsa. Myös oli hän peloissaan murtovarkaitten suhteen.

Enimmän häntä miellyttivät urut ja hevoset. Näitä oli mitä parhaita eikä hän koskaan lähtenyt kaupungille muutoin kuin vaunuissa tai keveillä ajorattailla. Kernaasti hän myös ratsasti palvelijan ja Jadwinin rotukoirain seuraamana.

Suuret urut herättivät ensinnä pelkoa. Hän soitti hyvin pianoa ja moitiskeli Jadwinin "itsesoittavaa". Mutta hän sai opettajan, joka ohjasi soittoa ja oppiessaan aukeni hänelle uuden ihastuksen mailina. Hänen musiikkimakunsa oli hieman kypsymätön — sen rajoina olivat Gounod ja Verdi. Mutta mahtavain sävelten hallinta antoi hänelle suuremmoisen valtatunteen.

Näyttelijälahjansa auttoivat häntä esittämään "mailman naisen" osaa ja niin hän tottui asemaansa piankin. Hän palvelutti itseään kuin vallasnainen konsanaan. Palvelijat ihailivat Jadwinia. Tämän toivomus oli vaikuttavampi kuin Lauran tarkka käsky. Laura huomasi esimerkiksi, että puutarhuri pani' kaikki taitonsa liikkeelle pitääkseen huolta siitä, että Jadwinilla olisi aina tuore Gardenia kukka napinlävessä, hän kun tuntui pitävän siitä. Rouvaa palveltiin kyllä täsmällisesti, mutta ilman tuollaista antautumusta.

Lauran hauskin aika oli ilta. Päivä kului kaikenlaisissa touhuissa. Jadwin lähti aina ennen kello puoli yhdeksää ja Laura tahtoi syödä aamiaisen hänen seurassaan. Yhdeksästä yhteentoista hän ratsasteli puistossa. Välipalan jälkeen luki hän etupäässä Browningin tai Meredithin teoksia. Joskus kävi ajelemassa. Kaupoista tultuaan saattoi hän pysähtyä Rookeryn eteen ja lähettää sanan miehelleen konttoriin, että tämä pääsi hänen kanssaan kotiin. Tai haki hän rva Cresslerin tai tädin tai rva Gretryn johonkin taulu- tai kukkasnäyttelyyn, tai vieraisillekin, vaikka hän yleensä ei harrastanut seuraelämää.

Päivällisen jälkeen oli Curtis hänen kanssaan kotona. He sulkeutuivat silloin kirjastoon, jossa Laura luki miehelleen tämän poltellessa sikaria. Page seurusteli vieraittensa kanssa.

Jadwinin maku oli vankka. Laura oli yrittänyt tutustuttaa Meredithiään hänelle, mutta kolme kappaletta kuultuaan sanoi mies: "mitä se hupsu jaarittelee." Silloin oli Laura jättänyt sen ja alkanut lukea muuta.

"En minä paljoa ymmärrä taiteesta", selitti Jadwin, "mutta minun mielestäni taide, joka ei tee maailmaa paremmaksi ja onnellisemmaksi, ei ole taidetta ollenkaan."

Vihdoin Laura keksi, että Jadwin ymmärsi Howellsia. "Ei siinä tapahdu
paljoa", sanoi hän, "mutta minä tunnen kaikki nuo ihmiset." Hän ihaili
Bartey Hubbardia ja sanoi: "Tunnen viisikymmentä tuollaista poikaa La
Salle kadulla."

"Noin, juuri noin käy", huudahti hän usein kesken lukemista. "Niin minäkin tuossa kohdin tekisin. Tämä on toista kuin se hullu middletonilainen Dianoineen."

Väliin Jadwinit pitivät kutsut ja Curtis oli väsymätön näyttelemään talon merkillisyyksiä. Sunnuntaisin olivat Cresslerit päivällisillä. Täti Wess’iä ei ensin hevillä saatu taloon käymään.. Sen suuremmoisuus säikäytti häntä. Lauralle sanoi hän: "Hienoa tämä on, mutta kai se maksaakin. Mitähän isäsi sanoisi?" Ja hän laski sähkövaloja sekä pudisteli päätään.

Näin oli kulunut kolme vuotta. Tavat vakiintuivat. Jadwin yhä rikastui. Vuokrat tuottivat. Vehnäkeinotteluistakin hän voitti. Hänen Häräksi kääntymisensä oli Gretryn mielessä heidän palatessaan saliin ja hän sanoi vielä Jadwinille: "Jos olet päättänyt niskasi taittaa, niin voithan ilmoittaa minulle, millä hinnalla sinulle huomena on ostettava."