Äkkiä selvisi Lauralle kaiken tämän merkitys. Tämä Suuri Harmaa Kaupunki, jolla ei ole vertaa, ulotti vaikutuksensa maa-alueiden yli, jotka ovat suuremmat kuin Vanhan Maailman kuningaskunnat. Tuhansien mailien päähän sen vaikutukset tuntuivat. Pohjoisen Wisconsinin lumihangissa kaadettiin honkia tämän kaupungin tarpeeksi. Etelässä päin iskivät porat ja kaivoshakut kivihiilisuoniin tämän keskusvoiman käskystä. Sen valta pani Iowan ja Kansasin kylvö- ja korjuukoneet käymään. Se pyöritytti lukemattomain South Sainte Marien kanavalla odottavain järvilaivain potkureita. Koko suuri Pohjois-Länsi oli vilkasta liikettä täynnään: sahat järisivät, tehtaitten rattaat kohisivat, savu pilvenä nousi, männät kirnusivat sylintereissä, ratas tarttui rattaaseen, hihnat juoksivat jättiläispyörältä toiselle ja valimojen kauhat syöksivät ilmoille sulan teräksen räiskeen.

Valtakunta tämä on, preerian ja järvien maailma johtoon alistuva. Täällä keskellä maata sykki Kansakunnan sydän, jonka välttämättömyydestä johtui sen mittaamaton valta, sen väsymätön, loppumaton elinvoima. Täällä kuohui Amerikan tosi voima ja henki, jättiläismäisenä, raakana nuoruuden kypsymättömyydessä, kilpailijoita halveksuvassa yltiöpäisyydessä, terveenä ja virkeänä, rajuna kunnianhimossaan, ylpeänä äsken havaitsemastaan vallasta tuhlaten rikkauksiaan ja himoiten yhä uusia. Rajattomat ovat sen mahdollisuudet, sen rohkeus pettämätön. Erämaan on se ihmispolvessa alistanut, onnettomuudet voittanut, tulipalojenkin tuhkasta uudistuneena noussut, jättiläinen.

Laura katseli vettynein silmin, kuunteli humaltuvin korvin, mutta väsymättä.

"Pelottavaa tämä on", mutisi hän itsekseen, "kunnotonta, epäinhimillistä, kuin suuri vuoksiaalto. Hyvä yksilölle niin kauan kuin hän pysyy pinnalla, mutia kuinka pian kaatunut murskaantuukaan, säälittä! Tuntuu kuin olisi jotain tulemassa, jotain näkymätöntä, alkuperäistä, sivistys syntymässä — — tämä on kuin Genesiksen alkusanat."

Tuo vaikutus pysyi kauan eikä iloisen ateriankaan hauskuus sitä kokonaan karkottanut. Häntä pelotti tämän suurkaupunkielämän julma koneisto ja ne miehet, jotka uskalsivat yrittää sitä hallita. Ne tuntuivat vielä pelottavammilta kuin tämä kaupunki itse, nuo, joita ei pelottanut tämän melskeen ja vilinän valtavuus. Eivätkö ne, jotka tämän tarkotustensa välineeksi alistivat, olleet vielä hirvittävämpiä, raaempia, säälimättömämpiä, Hän vavahti. Mitä naiset tiesivät miesten elämästä lopultakaan? Landrykin, noin nuori ja reipas, niin viattomalta näyttävä — hän kuuluu olevan hyvä liikemies. Hänelläkin siis toinen puolensa. Häntäkin siis viehätti Kadun taistelu. Tuon poikamaisen ulkomuodon alla oli miehen jäykkyys, tylyys, joka hyökkäsi ja torjui.

Ja mitä tiesivät naiset siitä elämästä, jota miehet — vaimon, äidin, tyttären, sisaren vaikutuksista vapaina — viettivät kello yhdeksästä aamulla iltaan asti. Ei siinä elämässä naisilla ollut osaa eivätkä he siellä miestään eikä poikaansa, isäänsä eikä veljeään olisi tunteneet. Toinen mies oli se hellä, puhdas mies, joka heidän kanssaan aterioi, toisena hän taisteli liikekaupungin loassa, kovettuneena, itsekkäänä, armoa pyytämättä, antamatta. Hyökkäysten liassa, alhaisten liittolaisten ja hämäräperäisten tovereitten kyynärpäiden tahraamana hän kulki vallotusteitään ja sekottui edestakasin marssivaan armeijaan; nyt hyökäten ja armotta kaatunutta vihollista iskien, nyt peräytyen eilisiä apujoukkoja taklaten, turvaan itse pyrkien, aina raakana, itsekkäänä, säälimättämänä.

Täytyi verrata näitä miehiä sellaiseen kuin Corthelliin, jolle liikekaupunki oli tuntematon maa, ja joka pysyttelihe poissa tuosta tappelusta tahraamattomin kätösin, likaantumattomin jaloin. Hän eli elämäänsä taiteen hienossa ilmapiirisiä, kauneuden palveluksessa, maalaten, lukien tai pala palalta kauniita lasejaan asetellen. Häneen voivat naiset tutustua, häneen kiintyä. Ja hän voi täysin tulla heidän elämäänsä, auttaa ja innostaa heitä. Kummasta hän todella piti, liike-elämästä vaiko taiteen tarhoista?

Hämmästyksekseen Laura havaitsi, että hän sittenkin oli rajalaisseudun tytär, suonissaan niiden verta, jotka uutta maailmaa avasivat. Kyllä Corthellin elämä oli kaunis, suuri oli himmeäväristen akkunain, sopusointuisten atelierien, itämaisten esineiden, arabeskien viehätys. Paikkansa oli silläkin. Aika-ajoin sekin viehätti hänen toisesta luonnostaan huolimatta. Mutta ne miehet, joiden puoleen nainen hänessä kääntyi, eivät ne olleet atelierien miehiä. Niin pelottava kuin olikin kadun tappelu, oli se taistelua kumminkin. Vain voimakkaat ja rohkeat sinne uskalsivat? Sitä hänen mielikuvitustaan hallinnut pehmytkäsinen ja -puheinen taiteilija, sävelten, muotojen ja värien hienostunut, tunteikas soinnuttaja, vaan taistelija, niin naisten tuntemattomissa kuin hän olikin, kova, jämeä, sotisopaan pukeutunut, sotatorvien räikynässä elävä, taistelun melskeessä viihtyvä, komentajahuudoista innostuva.

Eivät he pitkää aikaa pöydässä istuneet ja puoli kuusi he jo olivat valmiit lähtemään. Kadulla huomasivat he, että taaskin oli ilma muuttunut. Lunta satoi taajaan, viiltävä järvituuli lakasi katuja. Räntä jähmettyi ja jokaisen sähköpatsaan pohjoinen puoli oli jään peittämä. Lisäksi oli heidän raitiotielinjansa epäkunnossa.

"Ei auta", selitti Landry. "Täytyy mennä Clark-kadun vaunuun ja seista koko matka, nyt on se aika."

Epävarmoina pysähtyivät he hetkeksi kulmaan. Siinä oli vieressä varastokauppa, vanhaan rantatyyliin rakennettu, maasta korkeaan kattoon asti satojen akkunain peittämä, joiden läpi näkyi tuhanten valojen loistossa maailman teollisuuden kaikkia tuotteita. Joka ovesta tulvi ostajain, enimmäkseen naisten keskeytymätön virta, ja kuuluen rikkaisiin luokkiin olivat nämä komeasti puetut. Useat heistä pysähtyivät myrskyovien sisäpuolelle ja nostivat hylkeennahkatakkiensa kaulukset, pistivät kätensä muhveihin ja kadulla kiiruhtivat ajopeleihinsä. Näiden joukosta erosi yksi tullen muhviaan heiluttaen heidän luokseen. Se oli rva Cressler.

"Laura, rakas tyttöseni! Hauska tavata." Ja hän suuteli tätä poskelle, puristi toisten käsiä ja kysyi tyttösen uudesta kodista kuulumisia. Voisiko hän jotenkin auttaa heitä? Samassa hän muisti jotain ja laskien hansikoidun kätensä Lauran käsivarrelle sanoi:

"Minulla on sinulle asiaa." Hän katseli tätä merkitsevästi.

"Minulleko? Mitä se olisi?"

"Mihin menette nyt?"

"Kotiin, mutta vaunumme ei kulje. Täytyy mennä tuonne —— —"

"Joutavia. Te tulette kaikki meille syömään."

"Mutta mehän olemme juuri syöneet."

Page selitti aseman, mutta rva Cressler ei halunnut kuulla vastaväitteitä.

"Minulla on hevoset täällä. Mieheni ei ole kotona. Tuli joku
Cincinnatin tuttava ja he syövät klubissa."

Ja niin tytöt ja täti nousivat vaunuihin. Landry selitti asuvansa eteläpuolella, Michigan-aseman varrella, ja kun hän arveli heidän jo saaneen tältä päivältä hänestä kyllänsä, jätti hän hyvästit.

Mitä puhumista rva Cresslerillä olikaan Lauralle, sen hän näytti säästävän yksin hänen korvilleen. Kotona lähetti hän sanan tyttöjen palvelijalle, että nämä eivät tule yöksi kotiin. Näiden asunto oli kymmenen minuutin matkan päässä. Ja hän tarjosi heille kirjastosta lämmintä teetä ja voileipiä, mutta vieraat selittivät olevansa väsyksissä. Täti varsinkin halusi päästä levolle. Emäntänsä veikin heidät heti huoneisiinsa ja täti sai Pagen kanssa yhteisen huoneen.

"Onpa tämä kaunista Lauralta", huudahti Page, kun he olivat jääneet kahden tädin kanssa. "Jättää talo kahden tuntemattoman palvelijan haltuun. Ja työtä olisi kylliksi. Kuinka tällä tavoin koskaan päästään järjestykseen? Sekin Landry Court! Enemmän hänestä on harmia kuin hyötyä. Ottaa kaikki esille ja sekottaa ja panee väärään paikkaan ja sitten istuvat Lauran kanssa kuhertamassa. En ole mokomaa nähnyt. Ensin Corthell, sitten Landry ja pian joku kolmas. Iso tyttö pitää tuollaista peliä. Antaa jokaisen rakastaa itseensä. Ja kuin ei Landrylläkään olisi muuta tehtävää kuin hullutella. Miehen pitäisi ottaa elämä vakavasti eikä juosta parhaassa ijässään naisten jälessä, jotka ikänsä puolesta kelpaisivat hänelle isoäidiksi, eivätkä totta tarkotakaan."

Talon otsikko-osassa olevassa huoneessaan Laura oli osaksi jo riisuuntunut, kun rva Cressler koputti ovelle. Hän oli kukikkaassa silkkiviitassa ja tukka läpinäkymättömässä verkossa".

"Toin sinulle pukeutumisviitan", sanoi hän ja laski sen vuoteen kaiteelle ja istahti itse vuoteelle katsellen Lauraa, joka kuvastimen ääressä oli avaamassa tukkaansa. Vähän väliä kilahti tukkaneula hopearasiaan ja lopuksi heitti hän valtoimen tukkansa hajalle.

"Kuinka kaunis tukka sinulla on, lapseni", sanoi rva Cressler. Hän oli tullut tarinoimaan turvattinsa kanssa ja keskustelu alkoi joutavista asioista.

"Kertovat", alkoi rva Cressler, "että Gretryn tytär — he olivat oopperasta — polttaa joka ilta kymmenen paperossia, ennenkuin menee levolle."

Laura murisi jotain vastaan, kuljettaessaan harjaa hitaasti läpi tukkansa. Rva Cressler kysyi: "Mikset pidä tukkaasi uudella tavalla, alhaalla? niinhän nyt kaikki pitävät."

Kaikki oli hiljaa talossa. Kadulta kuului vain väliin jäätyneen lumen kilahdus ja eteisessä helähti lämmityslaitos toisinaan.

"Kuinka kaunis huone tämä on", sanoi Laura. "Minäkin laitan meidän vierashuoneen näin, valko- ja kultapohjaisen. Tukkani? En tiedä. Liian alhaalla ollen tarttuu tukka kauluskoukkuihin. Ja sitäpaitsi pelkään, että se tekee pään liian matalan näköiseksi."

Laura sai tukkansa kammatuksi ja heitti sen vapaalla liikkeellä selälle. Rva Cressler ojensi hänelle tuomansa viitan ja haki vielä kultakirjaiset satiinitohvelit. Takkavalkea oli juuri sytytetty ja se räiskyi iloisesti. Laura istuutui sen eteen. Rva Cressler ojentautui vuoteelle.

"No, Laura", alkoi hän, "luulenpa että olet tehnyt valloituksen."

"Minäkö?" mutisi Laura katsellen ympärilleen. Hän teeskenteli hämmästystä, vaikka arvasi toisen karkottavan Corthellia.

"Hra Jadwinin, jonka tapasit teatterissa."

Kiihkeästi kavahti Laura ylös ja tuijotti puhujaan.

"Hra Jadwinin?" huudahti hän. "Mutta emmehän me minuuttiakaan puhuneet.
Tuskin tunnen miestä."

"Ei tee erotusta, Laura. Luota minuun kun sanon, milloin mies on ihastunut naiseen, rakkaani, hän on käsissäsi."

"Kyllä te nyt erehdytte."

"En vähintäkään. Olen tuntenut Curtis Jadwinin nyt viisitoista vuotia — en ketään tunne paremmin. Hän on vanha perhetuttavamme. Hänet tunnen kuin kirjasta. Ja hän on rakastunut."

"Mutta ei hän kai ole sitä teille sanonut", huudahti Laura päättäneenä suuttua, jos niin olisi laita, mutta rva Cressler riensi vakuuttamaan:

"Eipä suinkaan. Mutta kun hän tuli kanssamme kotiin viime yönä, puheli hän sinusta lakkaamatta. Kyseli kaikenlaista ja sanoi, että sinulla on enemmän älyä kuin kellään tytöllä, jonka hän on tuntenut."

"Entäs sitten", sanoi Laura kuin antaen ymmärtää, ettei tuo suuria merkinnyt.

"Ja että olet kaunis. Ei ollut niin kaunista nähnyt."

Laura käänsi päänsä pois ja vasta vähän ajan kuluttua sanoi:

"Onko hän — hra Jadwin ollut naimisissa?"

"Ei, hän on vanhapoika ja rikas. Hän voisi ostaa ja myydä meidät. Olen siksi paljon maailman nainen, että tiedän, ettei rakastunut mies tuota pikaa lennä naimisiin kauniiden kasvojen ja sattuvan juttelun takia, enkä minä tee päätelmääni niin sen perusteena, mitä hän puhui, vaan sen mitä hän ajatteli. Ja hän ajatteli ääneensä. Ja Charlie sanoi hänen aamiaisellakin puhuneen sinusta."

"No ei kai hän usko?"

"Uskoi kun muistutin, mitä hän oli illalla puhunut."

Laura veti jalkansa alleen ja tuijotti tuleen. Pitkään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Musta marmorikello ilmoitti ajan olevan puoli yhdeksän. Rva Cressler sanoi:

"Tuo Sheldon Corthell tuntuu olevan miellyttävä nuori mies, eikö oletin?"

"Kyllä", vastasi Laura ajatuksissaan, "Hän on miellyttävä."

"Kyvykäs myös, mutta jotenkin minusta tuntuu, kuin ei olisi paljoa hänessä."

"Oh", mutisi Laura, "en tiedä."

"Minä luulen, että hänkin pitää sinusta."

Laura kohautti hartioitaan vastaamatta.

"Charlie ei voi suvaita häntä", sanoi rva Cressler, "miehillä on sellaisia ennakkoluuloja. Hän pitää häntä jonkinlaisena ylempilajisena jäätikkönä. Curtis Jadwin tuntuu pitävän hänestä. — Mitä pidät hänestä, Jadwinista?"

"En tiedä", vastasi tyttö katsellen tuleen. "Luulen, että hän on voimakas mies — henkisesti, tarkotan, ja että hän voi olla ystävällinen ja — ja — jalomielinen. Jotenkin minusta tuntuu, ettei hän ole sellainen mies, johon naiset ensialuksi mieltyvät. En tiedä. Hän ei tuntunut naisten mieheltä."

"Sen parempi", sanoi toinen. "Kuka haluaisi miehekseen naisten miestä? En minä. Sheldon Corthell on sellainen. Sen sanon, että kun olet minun ijässäni, niin ymmärrät, että sellainen mies, josta miehet pitävät, siitä tulee hyvä aviomies."

Laura nyykytti päätään: "Niin kai on."

"Sanoit, että hän tuntui ystävälliseltä, jalomieliseltä mieheltä. Hän on hyväätekevä lisäksi. Hän kannattaa sunnuntaikoulua länsipuolella ja harrastaa sitä enemmän kuin liitettään. Hän haluaisi luoda Chicagon suurimman pyhäkoulun. Mutta en tahdo antaa hänestä sellaista kuvaa kuin olisi hän lellukkamainen mies, ei, hän on hieno mies. En kehu häntä siksi, että sinä hänestä rupeisit pitämään, vaan kun me tunnemme hänet ja rakastamme häntä. Saat itse nähdä. Hän kokoo rahan kirkossa."

"Tri Wendellin kirkossa?"

"Niin, toisessa preshyterisessä."

"Minä olen epissopaali."

"Tiedän. Mutta Jadwin ei ole sininokkaista lajia. Meillä on ollut puhetta osaston kustantamisesta lasten sairaalaan hänen pyhäkoulunsa lapsille ja hän on luvannut kohottaa kaksinkertaiseksi summan, jonka saa muualta kokoon. Lapsia on kahdeksansataa eikä kulu viikkoakaan ilman että joku loukkaantuu tai sairastuu. Ja niin me, Charlie ja minä ja Gretryt, aiomme panna toimeen näytelmän saadaksemme rahaa kokoon. Jadwin pitää tuumasta ja arveli, että mahtaisiko sen neiti Dearbornin saada mukaan. Sopisit niin hyvin. Älä nyt vielä kiellä äläkä myönnä, ajattele asiaa. Jadwin niin haluaisi saada sinut siihen."

"Kernaasti tulisin, mutta en tiedä saanko aikaa, on niin paljon touhua, ennenkuin pääsee asettumaan, ja isossa talossa on huolta. Mutta annan kyllä sanan."

Rva Cressler kertoi tarkemmin siitä hyväntekeväisyysjuhlasta. Landry
Court tulee mukaan ja Laura voisi saada Corthellinkin ottamaan osan.
Page oli jo luvannut auttaa. Mutta asia oli vielä valmistamaton, niin
ettei siitä voinut paljon puhua. Palattiin siis lähtökohtaan.

"Tiedättehän", sanoi Laura kun tuli puhe Jadwinin liikemieskyvystä, "että minä en tiedä hänestä mitään."

Mutta rva Cressler oli valmis antamaan selityksiä. Curtis Jadwin oli kolmenkymmenen viiden ijässä. Oli alkanut ilman penniäkään taskussaan. Oli syntyisin michiganilainen. Työtä tekeväin kunniallisten farmari-ihmisten lapsi. Saanut vain vaillinaisen koulukasvatuksen, jäi keskikoulu lopettamatta, kun pääsi liikemiespuuhiin erään ajuriliikkeen osakkaaksi. Aikaa myöten osti hän liikkeen haltuunsa ja hoiti sitä yksin. Joku chicagolainen oli hänelle velkaa ja tarjosi maksuksi muutamia tontteja Wabash-avenyn varrelta. Niin tuli hän kaupunkiin. Tonttien arvo nousi. Hän myi ne ja osti maita muualta päin, myi ja osti taas, kunnes hänen haltuunsa oli joutunut joitakin kaupungin parhaita liikepaikkoja. Herra tiesi kuinka paljon hän saa niistä. Nyt ei hän enää osta ja myy. Omaisuutensa hoito antaa hänelle tointa kylliksi. Hänellä on konttori Rookeryssä. Siinä on likellä pörssi ja lienee se saanut hänet silloin tällöin mukaan pieneen kokeeseen. Mutta muuten hän ei hyväksy keinottelua. Ei hänellä kyllä, kuten Charliella ole siinä suhteessa vankkaa periaatetta. Hän voi uskaltaa pienen kaupan. Ei ole mennyt naimisiin. Pari juttua on ollut. Ei varsin vakavia… Ei vaan ole tavannut sopivaa tyttöä. Asuu Michigan» avenyn varrella, likellä 21:nnen kadun kulmaa, eräässä noista samankaavaisista kalkkikivitaloista. Täti pitää taloutta ja veljen ja sisaren pojat ja tyttäret juoksevat siellä häntä verottamassa. Pitävät seuraa ja riitelevät palvelijain kanssa.

Kävi jo myöhäiseksi. Vihdoin rva Cressler nousi.

"Kas, jopas on myöhä. Ja minä kun olen pitänyt sinua hereillä, vaikka sinä mahdat olla väsynyt."

Hän teki lähtöä, ovelta vielä muistuttaen siitä näytelmästä. Laura vastasi, että hän koettaa. Ja oli pian yksin. Hän kiipesi heti vuoteelle, mutta muisti samassa ettei ollut peittänyt hiiliä, joka tapa hänelle oli jäänyt Barringtonista. Niinpä hän nousikin pimeässä ja tehtyään sen, oli pitkän aikaa polvillaan tulen ääressä, tuijottaen hiilustaan ja ajatellen viimeisten viidenkolmatta tunnin kokemuksia. Hän oli kaikitenkin täällä tavannut enemmän kuin oli osannut odottaa.

Ensin Sheldon Corthell, tyyni, viettelevä, kaunopuheinen. Sitten Landry Court, suurenteleva, poikamainen, ja nyt — odottamatta — uusi tekijä, tämä maailmanmies, liike-elämän herra, kypsä, kokenut, jota hän tuskin tunsikaan. Tämä oli ihanaa, kiihoittavaa, elämä ei koskaan ollut näyttänyt näin ihastuttavalta. Hänen ympärillään oli romantiikkaa. Ja rakkaus, kaikista rakkain hänelle, tuli etsimättä.

Suuren kaupungin ensi vaikutus alkoi hälvetä. Hän näki sen nyt ystävällisemmässä valossa. Ja yhä tuijottaen tuleen sanoi hän itsekseen:

"Luulenpa, että tulen täällä hyvin viihtymään."

3.

Eräänä maanantai-aamuna kuukantta myöhemmin Curtis Jadwin laskeutui Rookery-talossa olevasta konttoristaan ja lähti Gretry, Conmerse ja K:nin pörssivälitysliikkeen konttoria kohti, joka sijaitsi ivan lähellä, Kauppakamaritalon alakerroksessa. Kello oli yhdeksän, ilma oli kaunis ja La Salle katu oli tulvillaan ihmisiä, jotka juoksivat konttorien ovien väliä. Cikealla oli Illinois Trustitalon eteinen täynnä kontturisteja, juoksupoikia ja pankin liiketuttavia. Vasemmalla Kauppakamarin etusivu katkaisi kadun; sen edestakasin lentävät ovet kuvasivat keskeytymätöntä liikettä. Tämä oli ristiin rastiin käyväin virtojen yhtymispaikka, jonka keskusta oli yhtenä väkikuohuna. Sen lähellä jokainen joudutti askeleitaan ja yli kadun oli mentävä juoksussa lukemattomain ajopelien lomitse ja vihdoin imasi Kauppakamarin ovipyörre tulijan kitaansa.

Jadwin oli usein tämän nähnyt, ja vaikka olikin vailla mielikuvituksen lentoa, oli hän kuitenkin väliin ajatellut, että tuon talon sisällä mahtoi olla mahtava voima, joka piti kadun virtaa hallussaan, sitä sisäänsä vetäen ja ulos työntäen. Sen sisällä kuohui suurin pyörtein syvänne, kuin syväin vetten kuohu, joka imi kaupungin virrat kuin suuren viemärin suuhun ja oksenti ne ulos, taas heti ne sisäänsä nielastakseen. Alinomaa, joka kuin tämä toistui. Pelottava oli kuohuna keskellä, mutta kaupungin laitoja kohti se laimeni, virta tuntui siellä lempeänä vierivän. Mutta eipä pysähtynyt se vain kaupunkiin, vaan ulottui kauas sen rajain ulkopuolelle. Yli koko Pohjois-Lännen tuntui sen pyörre. Tuon syvänteen veto vaikutti koko keskeisellä vehnäalueella. Ja se veti, veti kunnes läntisen Iowan vilja-elevaattorien varastot alkoivat liikehtiä ja New-Yorkin kaduilla miehet tunsivat sen keskihakuisen pohjavirran vedon jalkainsa alla.

Mutta vaikuttipa se keskipakoisestikin. Äkillisen luodepuuskan vaikutuksesta saattoi tusina Europan pörssiä ja pankkia väristä paniikin käsissä ja sen oikusta voi nälän kynsissä kuohua pohjoisen Italian viininviljelysseudut tai läntisen Preussin kivihiilialue. Tai kun se täytti kaikki paikat, saattoi Venäjän arojen nälkäinen musikka tai nääntyvä tuli Ganges-virran rantamilla äkkiä tuntea saavansa syödä kylläkseen ja kantoi kiitosuhrin jumalankuvalleen.

Täällä Amerikan ytimessä, keskellä mannerta, Uuden ja Vanhan maailman valtamerten välimailla, ihmisten tärkeimpäin asiain ydinten ytimessä kohisi syvänne. Oli kuin olisi vehnä, kansain ravitsija, valtavassa vyöryssään Länneltä Itään, täällä tavannut tiellään esteen ja Niagaran lailla kuohahtanut alkuvoimaiseen ryöppyyn, maanjäristyksen tai jäävyöryn tapaiseen, joka näytti raivoavan kiukuissaan, kun tuo ihmiskourallinen uskalsi asettaa esteitä sen tielle.

Eipä ihme, että Cressler piti mahdottomana kenenkään hallita koko vehnämarkkinoita ja kulkiessaan yli Jacksonkadun ajatteli Jadwin tätä virtaa, joka sen ovien tautta virtaillen muistutti vehnätulvaa, joka tämän paikan lautta virtaili Iowan farmeilta ja Dakotan maatiloilta Europan myllyihin ja leipomoihin.

"Taitaapa olla perää siinä, mitä Charlie sanoo", ajatteli hän. "Kaapata käsiinsä tämä virta — Herra Jumala."

Gretry, Conmerse ja K:ni oli aina hoitanut Jadwinin varovaiset kauppavaihdot. Conmerse oli kuollut jo aikoja sitten, mutta liikkeellä oli vielä vanha nimensä. Se olikin pörssin vanhimpia, ja oli se tunnettu vanhoillisuudestaan, ollen enemmän Karhu- kuin "Härkä"-liike. Se oli erittäin varakas ja merkitsevä. Se ei yllyttänyt maalaisia eikä pikku seikkailijoita keinottelemaan, sillä se tiesi hyvin, että ne eivät pysty maksamaan suuria tappioita, vaan jättävät välittäjän niskoille epäonnistuneen yrityksen vastuun. Sen ystäviä olivat suuret voimakkaat karhut, jotka saattoivat tanakasti karttua vankimpaan härkään ja kaataa sen. Siten ei liike välittänyt "sivullisista", "yleisöstä" — Lampaista. Nämä olivat arkoja hölmistyneitä, olijoita, joiden olo La Salle-kadulla oli samanlaista kuin koiranpennun paikka pantterin häkissä; lampaat, joista Härät yhtä vähän välittivät kuin Karhutkaan, mutta jotka murskaantuivat heidän tuimasti yhteen törmätessään.

Jadwin ei mennyt suorastaan Gretryn päätoimistoon, vaan poikkesi sisään Kauppakamarin pääovesta, ja tullen ohi portaiden, jotka kummallakin puolen nousivat "pörssin" permannolle, astui hän liikkeen vierashuoneeseen. Kaikilla suuremmilla välitysliikkeillä oli täten ovi kadulle ja toinen sisäänpäin pörssitaloon, Gretry oli vakavasti haastanut häntä tulemaan ja hän halusi tietää, miten vehnämarkkinat käyvät, ennenkuin tätä tapaisi. Huone oli iso ja valaistu kaasuliekeillä. Koko sen ovea vastapäätä oleva seinä oli isona mustana tauluna, jonka sarekkeilla oli liitunumeroita. Sen edessä oli tuoleja, joilla istui epämääräisiä huonosti puettuja olentoja, vanhoja ja nuoria, joiden silmät olivat väsyneen näköiset ja ulkomuoto sairaloinen; he tupakoivat ja kuleksivat tai tarinoivat keskenään. Taulun edessä olevalla parvekkeella seisoi poikanen paidanhihat ylös käärittyinä ja vieressä tikittävän telegraafin mukaan pisteli hän salaperäikiä, tuskin ymmärrettäviä taikamerkkejä sarekkeille, joiden yllä seisoi osakkeiden ja obligatsionien nimikirjaimia tai sanoja kuten "kaura", "silava" ja suurinna "kevätvehnä".

Huoneen ilma oli sakea tupakansavusta ja keskustelu kävi vähä-äänisesti. Mutta kukaan ei näkynyt kiinnittävän huomiota mustaan tauluun, jolla numerot alinomaa vaihtuivat. Huoneessa olijoista joku istui siihen selin. Toinen tarkasteli lasejaan ja ryhtyi sitten lukemaan kahden päivän vanhaa lehteä hitaasti, sana sanalta. Joka päivä vetelehtivät nämä oliot täällä pureskellen sikarinpätkiä ja tavaillen vanhoja lehtiä sekä kuunnellen katon läpi kaikuvaa pörssilattian töminää ja huminaa. Muuan näistä, vanha, nukkavierutakkinen, kuhmuhattuinen, siivoton vanhus tuntui Jadwinista tutulta, mutta hän ei nähnyt tämän kasvoja, jotka olivat toisaalle kääntyneet ukon syödessä vapisevin käsin voileipää.

Jadwin pani merkille, että vehnä oli 94:ssä ja poistui iloisena päästessään huoneen tukahuttavasta ilmasta. Gretry otti heti vastaan. Hän istahti ja hetkisen juttelivat miehet kaikenlaista. Gretry oli iso, sileäposkinen mies, vankka kuin härkä. Pukunsa oli tietysti sinistä sarkkia, hammastikku oli korvansa takana ja Ison Armeijan nappi takinkäänteessä. He olivat läheiset tuttavat. Olivat samaan aikaan tulleet Chicagoon, yhdessä kohonneet rikkaiksi, kuuluivat samaan klubiin, aterioivat joka päivä yhdessä Kinsleyllä ja olivat vuorolauantaisin toistensa ravurien rattailla. Keskikesällä ottivat he vapaata ja lähtivät kalastamaan Geneva-järvelle Winconsiniin.

"Näin tuolla tuolla", sanoi Jadwin, "eteisessä vanhan miehen, joka johti mieleeni Harguksen. Muistathan hänen yrityksensä juuri ennen kuolemaansa! Kauanko siitä onkaan? Viisitoista, kaksikymmentä vuotia?"

Jadwinin mainitsema tapaus oli pörssitarinain säilyttämä miljoneeri Harguksen tempaus, jonka tautta hän osti koko syyskuun vehnän ja monisti omaisuutensa kolminkertaiseksi, sekä menetti sen seuraavana vuonna joidenkin liittolaistensa juonen kautta. Hän oli kohottanut vehnän kahteen dollariin ja ollut aikansa kaikkivaltias. Sen jälkeen oli kauppoja arvioitu siihen verraten. Keinottelijat sanoivat: "Miltei yhtä onneton kuin Harguksen juttu". "Aivan kuin Harguksen häviö". "Suuri kuin Harguksen kaappaus".

"Jo siitä on kaksikymmentä", jatkoi Jadwin. "Jos Hargus eläisi, niin ihmettelisipä hän nykyisiä liiketapoja. Kaksikymmentä vuotta. Me vanhenemme, Sam."

"Luulenpa että näit itsensä Harguksen siellä", vastasi välittäjä. "Hän ei ole kuollut, vanha savupiippuhattuinen, rasvatakkinen mies. Se on Hargus."

"Mitä? Sama Hargus?"

"Sama tietenkin. Hän on täällä joka päivä. Saa konttoristeilta dollarin silloin tällöin."

"Ettäkö tuo raunio olisi Hargus. En halua ajatella sitä enää." Ja
Jadwin istui hetkisen sanattomana.

"Niinpä niin", mutisi välittäjä jurosti, "Se oli Hargus."

Seurasi hetken vaitiolo, jonka jälkeen Gretry huudahti reippaasti: "Halusin näyttää sinulle tätä." Ja hän jatkoi hiljentäen ääntään: "Tiedäthän, että minulla on kirjeenvaihtaja Pariisissa, parikin — kaikilla meillä on. Mutta minulla on ollut salainen lisämies jo puolen vuotta. Sinulle voi sanoa, että hän on Yhdysvaltain lähetystön virassa. Ja hän lähettää silloin tällöin tietoja, joiden hinnalla voisin kustantaa huvijahdin itselleni. Mutta ne ovatkin parasta lajia. Sain juuri tärkeitä sanomia."

Ja ottaen esille paperin luki hän: "Utica — pääkortteeri — muutos — oleellinen — kuukauden kuluessa", joka merkitsee — ja hän ojensi toisen lapun — — "Kuukauden kuluessa tulee Ranskan kamarissa tehtäväksi ehdotus korkean tuontitullin säätämisestä ulkomaiselle viljalle."

"Ymmärrätkö?" kysäsi hän ottaessaan paperin takaisin ja polttaessaan sen sylkyastian yllä.

"No, tuletko mukaan, veli?" lisäsi hän vielä. "Luulenpa, että
Borteouksen joukko saa vatsanväänteitä."

"Hm", mutisi Jadwin. "Kyllä sinulla on langat käsissäsi. Mutta totta puhuen, Sam, olin ajatellut pysyä erilläni viime kauppani jälkeen. Mies menee tähän peliin, menee kerran, toisen, kolmannen eikä enää pääsekään pois, vaikka tahtoisikin. Saa naarmun nenäänsä, yrittää iskeä takasin ja tapaa tyhjää ilmaa, menettää tasapainonsa ja suistuu suin päin. En halua tehdä rahaa enempää. Olen saanut pikku kasani kokoon ja haluan nauttia siitä ennenkuin vanhenen liiaksi."

"Mutta eihän tämä hiis vieköön ole keinottelua", kuului vastaus. "Näethän itse kuinka varma kauppa on. En ole penikka näissä asioissa. Tämähän on löytörahaa. Se, joka tämän perustalla myy viljaa, saa pitää rahoja jo taskussaan olevina. Tietysti tulet mukaan. Jo Helmickin jutusta asti olen pitänyt silmällä tätä härkäsaksia ja nyt minä ne sain satimeen. Etkä sinä, Jad, rahaa menemään heitä. Kyllä sinä ostat liikepaikan, jonka heti voit voitolla myydä. Tässä voi tehdä hyvän karhu-tempun. Heti kun tämä uutinen pääsee tuolla liikkeelle, laskevat hinnat huimaa kyytiä. Porteous joukkoineen ei voi niitä pitää yllä eikä pelastu pesäselvittäjiltä minuuttiakaan."

"Tiedän, Sam", vastasi Jadwin. "Eikä olekaan kysymystä siitä, ettenkö haluaisi keinotella. Liikaakin on halua. Ja siksi pysyttelen erilläni. Ei minua siinä raha houkuttele, vaan se peli. Aina tulisi lisättyä vähän, vähän vain ja sitten tulisi halu heittää suuri heitto, joka heittäisi minut itseni kumoon. Tuo voileipää kaluava Hargus pani kylmiä väreitä selkääni."

"Mutta enhän minä pyydä sinua riskeeraamaan rahaasi", väitti Gretry, "en viidettäosaakaan, en kahtakymmentäkään. Älä ole tyhmä. Tämä on vanhoillinen liike. Puhunko näin, jollen ole varma? Anna minun myydä miljoona bushelia laskuusi. Suurempi määrä kuin mitä sinä koskaan olet minulle toimeksi antanut. Mutia nyt haluan saada sinut heittäytymään mukaan päistikkaa ja kengänkorot pystyyn. Otetaanpas nuo Porteousen puskurit sarvista kiinni ja kierretään kumoon. Saimme satotiedon tänään ja jos viljaa on niin paljon kuin luulen, niin hinta putoo ja markkinat menevät sekasin. Minä myyn sinun laskuusi edullisimmin kuin voin ja sinä pääset omillesi milloin tahansa toukokuun loppuun mennessä."

Jadwin mietti. Päätöksistään huolimatta tiesi hän, että tilaisuus oli tullut. Taaskin joku outo kuudes aisti, synnynnäinen keinottelijan vaisto, kehotti häntä. Väliin oli hänelle tullut sellainen aavistus, että hänen oli tartuttava tilaisuuteen tai onni, joka niin kauan oli häntä kannattanut, pettäisi. Ilmassa ympärillään tunsi hän oudon kehotuksen, uusi voima, sattuman jumalatar lennähti hänen ohitseen kimmeltävin siivin.

"Tällaista juttua on pideltävä kuin lasia", sanoi välittäjä hitaasti, siristyvin silmin. "Tieto on neljänkolmatta tunnin kuluessa yhteistä omaisuutta eikä siis ole aikaa hukattavana. En minä tahdo hintaa pudottaa työntämällä niille miljoonia busheleita äkkipäätä. Minä ja’an määräykset tarkoin. Meillä on hyvänä puolena se, että saamme myydä vilkkaille markkinoille. Kun kaupantekijät tuolla ovat saaneet jostain hupsun sotahuhun ja hälisevät siitä nyt kuin tyttökoululaiset rotasta. Ja muutenkin markkinat ovat korkealla. Porteous on houkkio. Se sakki on kohottanut hintoja mielettömästi. Yhdeksänkymmentä neljä toukokuun vehnästä! Naurettavaa. Kahdeksissakymmenissä olisi kohtuus, pieninkin temppu sen pudottaisi. Siis", sanoi hän äkisti, "käymmekin käsiksi? Jos vanha onnesi on jälellä, niin teetpä taas jonkun verran. Kultalaitainen Onni odottaa."

Jadwin nauroi. "Sam", sanoi hän, "mitähän jos heittäisimme rahaa."

"Mitä?" pani toinen vastaan, mutta elinikäinen pelurivaisto heräsi hänessä ja hän huudahti: "All right. Kun sanasi annat, että pysyt siinä, mitä heitto sanoo! Kruuna — sinä tulet, klaava — et. Annatko sanasi?"

"Oh, enpä tiedä", nauroi Jadwin, mutta pyörittäessään puoldollarista hyppysissään tiesi hän, että kruuna tulee. Hän oli varma siitä.

Tietysti kruuna tuli.

"All right", sanoi hän. "Minä tulen."

"Miljona bushelia?"

"Niin — miljona. Paljoko siihen tarvitaan välirahaa?"

Gretry laski hetkisen kirjekuoren selkäpuolella.

Sanoi sitten: "Viisikymmentä tuhatta."

Jadwin kirjotti shekin pöydän kulmalla ja ojentaessaan paperia lausui hän sitte: "Hyvästi, en näe sinua enää."

Gretry ei nauranut. "Huh", mutisi hän, "hatullisia niitä näet ennenkuin kuu on lopussa."

Samana aamuna oli Landry Court kello yhdeksän ajoissa Kauppakamaritalon eteisessä. Hän oli juuri tullut Gretry, Commerse & K:nin konttorista, jossa muiden mukana oli saanut päiväohjeensa. Hän osti joitakin omenoita käytävän päässä olevasta lehtimyymälästä, kun tapasi Semplen ja nuoren juutalaisen Hirshin, jotka olivat erään pikku liikkeen edustajia.

"Halloo, Court, mitäs tiedät?"

"Halloo, Barry Semple. Halloo, Hirsh.." Landry tarjosi toisen omenansa puolikuut näille ja he seisoivat hetkisen portaiden alapäässä tarinoiden ja syöden omenoitaan kynäveistensä kärjestä.

"Tuntuu vähän päässä vielä", sanoi Semple suupalansa väliajalla. "Olin liikkeellä myöhään. Tuli tuttava Europasta ja toverit pitivät pienet illalliset. Tuo mies oli ollut vähän kussakin paikassa, enimmän ajan Konstantinopolissa. Kertoili juttuja Turkista ja sulttaanista. Politiikkaakin. Siitä Higgins Pasha jutusta, jonka takia Englannin lähettiläs luki lakia sulttaanille. Kuuluu olevan se kaupunki kuin oopperanäyttämö rapakossa. Kadut likasemmat kuin Chicagon."

"Älä hiidessä", sanoi Hirsh.

"Totisesti. Entäs koirat sitten. Tuttavani sanoi tietävänsä, mihin kaikki sellaiset koirat menevät kuoltuaan."

"Mikä se Higgins Pasha juttu on?" kysyi Hirsh. "Minä luulin sen jo aikoja sitten päättyneen."

"Oh, se on —" sanoi Semple huolimattomasti kelloaan katsoen. "Mutta kas, on aika mennä ylös; lähes puoli kymmenen."

He nousivat portaita, pian sekottuen samaan suuntaan kulkemaan, yhä kasvavaan joukkoon. Hirshin pysäytti hänen veljensä sanoen: "Hei, sain sinulle sen sikarilaatikon."

"All right", sanoi toinen ja lisäsi: "Kuules, mikä oli se Higgins
Pashan juttu? Muistathan Turkin ja Englannin välillä. Kertovat, että
Englannin lähettiläs oli siitä tiukkana sulttaanille."

"Niinkö?" kysäsi toinen uteliaana. "Mutta ei se ole tuntunut markkinoilla. Mutta tuollahan on Kelly, joka tietää. Hän on tuttu Porteous-joukon kanssa. Kysy häneltä."

"Kysy sinä ja sano minulle. On kiire permannolle. Pian helähtää."

Hirshin veli tapasi Kellyn konttoristiryhmän keskellä ja kysyi: "Sanos, mies, mitä Englannilla ja Turkilla on siinä Higgins Pasha-jutussa pelissä? Kertovat Englannin lähettilään uhanneen ultimaattumilla. Se voi vaikuttaa markkinoihin."

"Ei se ole mitään", vastasi Kelly. "Mutta voinhan ottaa selkoa, hiis vieköön."

Sillä välin oli Landry päässyt portaiden yläpäähän ja oikealle kääntyen tuli pörssin permannolle. Se oli suuri sali, jota kummaltakin puolelta valaisivat värilasiset akkunat ja jonka kattoa kannattivat koristellut rautapatsaat. Vasemmalla oli tiedotustaulut ja luoteislavalla Western Union yhtiön sähkösanomapöydät. Oikealla puolella oli pöytiä, joilla sievästi asetetuissa paperipusseissa oli viljanäytteitä, pöytärivi ulettui itäseinän puolella ovisuun yhteishuoneesta perällä oleviin puhelinkoppeihin asti.

Keskellä lattiaa oli syvennyksiä. Vasemmalle Landrystä katsoen oli erilaisten tuotteiden kauppapaikka, oikealla maissi-syvänne ja taampana pohjoispuolella vierasparvekkeen lähellä edellisiä toista vertaa suurempi, itse vehnäsyvänne, pöytäkirjanpitäjän korkean telineen merkitsemä.

Vierasparvekkeen vastapäätä oli korkealla eteläisellä seinällä suuri kello, jonka osottaja ilmoitti vehnän hinnan kulloinkin pörssikauppain vaihdellessa. Nyt osotti se 93 3/8, mihin eilen oli lopetettu.

Vielä olivat syvänteet tyhjät. Kello oli neljännestä yli yhdeksän. Landry jätti hattunsa ja takkinsa ja raitaisessa sinitakissaan, kädet taskuissa asteli yli lattian asettuen tuolille, joita oli telegraafi-osaston edessä. Hän tutki uudelleen ohjelappunsa ja repi ne pieniksi palasiksi sekä mietiskeli päivän taistelusuunnitelmaa.

Landry Court oli oikeastaan kaksoisolento. La Salle-kadun vaikutuksista vapaana oli hän hajamielinen, epäkäytännöllinen ja helposti kiihtyvä, mies jommoiselle ei liiketehtäviä uskota. Mutta pörssin ilmapiirissä heräsi hänessä toinen mies, joka kello puoli kymmenen, gongongin soidessa otti käytäntöön toisen hermoston ja toisen aivokoneiston. Eikä kukaan pörssikauppias eikä välittäjän apulainen pysynyt loppuun saakka niin selväpäisenä ja ovelana kuin tämä nuorukainen, joka oli samana iltana niin nolo seurapiirivelvollisuuksiensa suhteen. Se Landry Court, jonka Dearbornin tytöt tunsivat, oli toinen kuin se, joka pörssin tuolilla istuen siristynein silmin ja puristetuin huulin arvioi kauppakiihkon asteita tänään.

Mutta permanto täyttyi vähitellen. Satoja sähköttäjiä saapui paikoilleen. He ripustivat hattunsa ja päällystakkinsa osastonsa peräseinälle ja kävivät leikkiä laskien paikoilleen paitahihasillaan tai valkeissa pellavatakeissa. Toiset ryhtyivät heti naputtelemaan. Portaita ylös ja eteläovesta sisään tulivat kauppiaat. Juoksupoika kulki yli lattian huudellen jotain nimeä. Kaupantekijät asettuivat vähitellen maissi- ja vehnäsyvänteille, jonka jälkimäisen portailla istui kädet polvien ympäri pari miestä, toisella päässään musta silkkinen kalotti.

Winston, iso, hartiakas, bassoääninen, viidenneljättä ikäinen mies, joka myös oli Gretry-Commerse liikkeen palveluksessa, tuli Landryn luo ja tervehtimättä, sanoi teennäisen hitaasti: "Mitä se Turkin-£nglannin juttu tarkottaa?"

Mutta ennenkuin Landry ennätti vastata, tuli joukkoon kolmas Gretry-yhtiön edustaja, Rusbridgeᵣ laiha, mustatukkainen mies, jonka syvällä olevista silmistä ainainen kiihko loisti. Hän huudahti: "Mitä sanotte, siinä on jotain takana."

"Mistä sen kuulit?" kysyi Landry.

"Joka paikassahan siitä puhutaan. Hirsh tuntui tietävän. Kuuluu olevan puhetta Välimeren laivueen liikkeellepanosta."

"Olisi paras kysyä 'Inter Oceanin' reportterilta, esitti Landry. Tai voisi soittaa Uutistoimistoon. Konttorissa eivät puhuneet mitään."

"Minä soitin jo", sanoi Winston. "Eivät voineet varmistaa huhua. Sellaista se on. Saa kuluttaa puolen miljoonaa vuodessa johtojen vuokraan ja erikoisuutisiin ja sittenkin saa kuulla huhut vasta täällä permannolla. Muistattehan kun pohjois-Lännen myllyt myivät sataviisikymmentä tuhatta tynnyriä kerralla? Täällä puhuttiin siitä jo kolme tuntia ennen kuin sanomat tulivat. Olisimmepa silloinkin niitä odottaneet."

"Se on se Higgins-Pasha juttu", sanoi Rusbridge.

"Kuulin siitä aamulla", sanoi Landry, "mutta se oli vain —"

"Kas niin! Mitä minä sanoin?" keskeytti Rusbridge. "Se on yleensä liikkeellä. Ei savua ilman tulta. En ihmettele ollenkaan, vaikka päivällä tuli tieto, että Englannin sotavirasto on lähettänyt ultimaattumin."

Ja tietysti Winston joitakin minuutteja myöhemmin kuuli joltakin, joka oli kuullut "luotottavista lähteistä", että Englannin sotaministeri oli esittänyt Turkille ultimaattumin ja että diplomaattiset välit jo olivat katkenneet. Ja hetken aikaan ei kuultu muusta kuin "Idän kysymyksestä", "Turkin valtauksesta" y.m.s. ja pian alkoivat välittäjät saada myyntimääräyksen peruutuksia ja he puolestaan tiedottelivat, että markkinat alkoivat härkämerkeissä.

Mutta kello oli jo lähes puoli kymmenen ja Western Union koneista kuului yhtämittainen tikutus. Juoksupoikain askeleet kävivät kiireisiksi heidän puikkelehtiessään välittäjäin ja kauppiaiden lomissa ja huudellessaan asianomaisia nimiä. Nämä joukkoutuivat kauppapaikoille ja ääni kohosi sekaiseksi kohuksi.

Seisoessaan syvänteen yläreunalla näki Landry Cresslerin luisevan hahmon saapuvan — vaikka tämä ei keinotellutkaan, tuli hän joka aamu pörssiin, jossa meni akkunan luo, avasi sen ja ottaen taskustaan näytepusseista kokoomaansa vehnää, levitti sen akkunalaudalle sekä katseli huvikseen lukemattomain kyyhkysten siipien räpistelyä niiden nopeasti sieppoessa jyviä keltaisilla nokillaan.

Landry katsoi kelloa, joka vielä uupui viisi minuuttia. Hän seisoi paikallaan kauppasyvennyksen yläportaalla, ympärillään, allaan kaupankävijäin kirjava joukko. Tuossa pelätty Leaycraft, jolla sanottiin olevan enimmän kevätvehnää; mitätön flanellipaitaa käyttävä juutalainen Grossman, jonka tarjouksille ei kukaan kiinnittänyt huomiota, Fairchild, Paterson ja Goodlock, eroamaton kolmikko, joka edusti Porteous ryhmää, vaikenevia keski-ikäisiä miehiä, jotka viittauksella voivat ostaa tai myydä miljonan bushelia. Ja muut lisäksi, Veteraaneja 1860-luvulta sekä harjottelevia nulikoita, eilisiä hallitsijoita, jotka nyt tyytyivät kymmenen dollarin vaihtovoittoon. Toiset rakentelivat suunnitelmia, jotka voisivat tehdä heistä miljoneerejä viikossa, ja toiset peittelivät välinpitämättömän kuoren alle eilisten tappioiden harmit. Kaikki olivat valmiina, jännittyneinä kuulemaan pienimmänkin risahduksen, joka antaisi heille tilaisuuden päästä kilpailijansa kimppuun tämän heikoimmalta kohdalta. Grossman hikoili jännityksestä ja veteli värisevin sormin huuliaan. Winston seisoi tanakkana, kädet selän takana, patsasvasamana, pitäen silmällä Kellyä, jolla hän epäili olevan jotain "hulluja tuumia". Ja Porteous-kolmikko naureskeli keskenään selät syvänteeseen päin kääntyneinä.

Virallinen tiedottaja nousi ylävälle paikalleen. Poikain huudot olivat nyt yhtenä kuorona. Joka taholta niitä tuli ristiin rastiin kantaen keltaisia kirjekuoriaan. Puhelinkaapeista kuului yhtämittainen helinä. Sähkötyskoneet naputtivat herkeämättä. Lakittomin päin juoksi nuoria miehiä yhtenään, he tapasivat toisensa, ilmoittivat jotain ja taas kiireen kaupalla erilleen. Ääneensä huudeltiin toisilleen yli salin. Konttoristit pistelivät muistiin alkajaissummia, tarjonnan ja kysynnän määriä.

Ja kaikki nämä äänet, telegraafien naputus, poikien huudot, konttoristien ja kauppiaiden huudahdukset, satojen jalkain kapina, puhelinkellojen kilinä, kuuluivat yhtenä kaikuna holveissa, ovissa ja akkunoissa. Vehnäsyvänteessä alkoi jo näkyä kaupanteon merkkejä. Grossman ojenti kätensä huudahtaen: "Myyn viisikolmatta toukoviljaa 95 1/8:lla", samalla kun Kelly ja Semple yht'aikaa huusivat: "Annan seitsemän kahdeksannesta toukoviljasta."

Virallinen tiedottaja kuunteli ensi tarjouksia silmäten kelloa, jonka viisarit muodostivat suoran kulman. Silloin kuului äkkiä gongongin heläys. Ja silmänräpäyksessä pääsi hillitön meteli irralleen. Käsivarret huitoivat ilmassa, merkkejä tehtiin ja keskustaa kohti hyökkäilivät kaupantekijät sysien toisiaan ja viittoen. Kellon yläpuolella oleva osottaja alkoi liikkua, kohosi, pysähtyi, värisi ja ikäänkuin myrskyn kohottamana nousi aste asteelta. Ja sen pysähtyessä sadat sähkötysavaimet naputtivat tietoja yli koko maan Atlannilta Tyynelle merelle asti, Mackinac’ista Messikoon saakka, että Chicagon markkinat olivat kohottaneet kevätvehnän 93 3/8:Sta 94 1/2:een.

Mutta mainittavampia myyntejä ei seurannut. Pelättävä Leaycraft ja Porteous kolmikko, Fairchild, Peterson ja Goodlock, pudistivat päitään, kun syvän®ne tarjosi 94 heidän varastonsa jostain osasta. Hinta pysyi vankkana. Goodlock alkoi jo tarjoilla 94. Joka hetki valmiina oleva Grossman huudahti: "Myyn viisikolmatta toukovehnää 95 1/4:llä."

Hän ojensi viittä sormea merkitäkseen "kontrahtien" hinnan eli joka viiden tuhannen bushelin määrän, jonka halusi myydä.

Ja samalla alkoi myyntimääräyksiä tulla Gretry-Conmersen edustajille. Toisetkin kauppahuoneet — — Teller ja West, Burbank & Co, Mattieson ja Knight - — saivat osansa. Liike oli selittämätön, ällistyttävä. Voimakas Härkäjoukko oli vallalla — — kuka uskalsi silloin myydä "lyhyeen?"

Landry m.m. oli saanut määräyksen myydä kolmesataatuhatta bushelia millä hinnalla vain yli 94. Hän piti silmällä Leaycraftia varmana voivansa kohottaa hintaa. Mutta Porteous ryhmäpä alkoikin. Keskellä syvännettä seisten Peterson äkkiä kohotti kätensä ja ojenti sen häntä kohti viitaten ostomerkin.

"Yksi kahdeksannes lisää kevätvehnästä?"

Landry oli silmänräpäyksessä hänen luonaan ja kaksikymmentä ääntä huusi: "Myyty" ja yhtä monta kauppiasta juoksi häntä kohti kädet ojossa. Mutta Landry ennätti edelle ja hänen sysäyksensä vei Petersonin hyvän mattaa syvänteen keskuksesta.

"Myyty, myyty."

Peterson nyykäytti ja Landry merkitsi kaupan ja viisari kohosi taas. Mutta sitten laantui vilkkaus, kauppa kävi hitaasti. Mutta Landry oli myynyt vain kymmenen "kontrahtia" Petersonille ja luotti siihen, että toinen tilaisuus tuli. Nopeasti teki hän suunnitelman. Hän myisi toiset viisikymmentä tuhatta bushelia, kun hinta kohoaisi yhdeksäänkymmeneen neljään ja puoleen ja sitten hän "tunnustelisi" markkinoita antaen pikkumääriä mennä sinne tänne ja kun tuntisi vankan pohjan sysäisi satatuhatta kerrassaan, ennenkuin ennättäisi hinta laskeutua. Hän tunsi ihan sormenpäissään miten markkinat vahvenivat ja heikkenivät. Hän tunsi, kuinka niitä oli kiihotettava, tyynnytettävä, tiesi milloin täyttää ne, milloin kiirehtiä, ja milloin ne olivat kaupantekoon valmiit.

Grossman yhä teki tarjouksiaan kenenkään hänestä piittaamatta. Porteous kolmikko ja Leaycraft yhä pitivät hintaa 94 1/8, mutta eivät halunneet kohottaa.

Viiteen minuuttiin ei mitään kauppaa ilmoitettu. Syvänne odotti satotietoa. Ja tämän aamukaupan aikana suli tyhjiin se Englannin ultimaattumin typerä juttu. Niin selittämättömästi kuin se huhu oli kohonnut, se nyt haihtui. Kaikki nyt nauroivat sille. Englanti sotaan Turkkia vastaan! Mokomakin pilanteko! Kuka sen vanhan kuluneen pelätin olikaan liikkeelle laskenut? Mutta silti ei markkinoissa näkynyt mäjähdyksen merkkejä, odotettiin vain tietoa sadon määrästä, jonka vähetessä hinta oli valmiina kohoamaan.

Kiihko heikkeni hetkeksi, joukko harveni. Monet poistuivat. Grossmankin vetäytyi vierasparvekkeen alle tuolille. Ja jälelle jääneet alkoivat laskea leikkiä, mikä oudosti erosi äskeisestä kiihkosta. Pelottava Leaycraft ja Porteous ryhmän Peterson tekivät sähkösanomistaan heittopalloja ja katselivat niiden putoilemista. Ja kun vierasparvekkeella joku Lännen farmari oli nostanut jalkansa nojapuulle, huuti koko syvänne: "saappaat, saappaat."

Vähän myöhemmin tuli muuan välittäjä puhelimelta päin kiirehtien syvänteen portaille huudahtaen tarjouksen.

"Hän on sairas", huusi ja sysäsi miehen keskelle syvännettä. Muut yhtyivät huutoon sysien tulokasta joka taholle, revästen hänen kravattinsa irti, pudottaen hänen hattunsa ja huutaen: "sairas, sairas."

Toisiakin kauppiaita tuli lähelle ja Grossman luullen myynnin alkaneen säntäsi esille huutaen: "yhdeksänkymmentäviisi ja neljännes."

Mutta metelin uhri hyväntuulisesti asetti hatun paikoilleen ja uudisti tarjouksensa.

"Mene levolle", nauroi Hirsh.

"Sehän iski Billy Patersonia."

Tuo tapaus näytti saaneen aikaan uuden huvituksen. Joukko kauppiaita näet lähti kiertämään "kravatinvastustajakomiteana" yrittäen repiä auki kravattisolmut. Grossman teki lähtöä suuttuneena "mokomaan marakattileikkiin". Mutta hänen mutisten seisoessaan selin Leaycraftiin pisteli tämä vakavasti puhellen naapurinsa kanssa hänen hattunsa nauhan täyteen paperipaloja ja sytytti ne — - jutteluaan keskeyttämättä.

Ja silloin äkkiä ilman huomattavaa syytä huutojen kaikuessa vehnä kohosi yhdeksäänkymmeneen neljään ja neljänneksen ja ennenkuin ennätettiin henkeä vetää nousi se taas kahdeksanneksen, putosi neljännekseen ja kohosi taas toiseen kahdeksannekseen. Ilmeisesti vaikutti jo satotieto, vaikka sitä ei oltu julki asetettu. Ja härkäisiksi kävivät markkinat. Muutamia hetkiä myöhemmin pantiin tieto julki ja oli se tuntuva yllätys miltei kaikille. Ei kukaan luullut varaston olevan niin suuren, kaikille riittävän. Silmänräpäyksessä se tuntui syvänteessä. Vehnää alkoi tulvia joka taholta. Ostajat olivat lujilla. Hinta alkoi laskea. Äkkiä se tipahti. Viisari putosi 93 7/8.

Landry ällistyi. Hän ei ollut tätä arvannut. Kirottu satotieto. Ja hänellä oli vielä 50,000 myymättä. Kuinka alas hinta laskisikaan! Tässä täytyi toimia nopeasti. Hän pääsi tappelemalla Porteous ryhmän luo ja ojenti pienen juutalaisen olan yli kätensä äivän Patersonin nenän eteen huutaen: "Viisikymmentä toukoa kolmella neljänneksellä.".

Toinen pudisti päätään. Äkkiä jokin vaisto varotti Landrya, että hinta vielä oli tipahtava. Se oli jo ilmassa. Epätoivoisesti tarttui hän Patersonia hartioihin: "viisikymmentä viidellä kahdeksanneksella."

"Sen saatte", äännähti toinen kuin haasteeseen vastaten.

Ja tämän sekamelskan keskellä, tässä hinnan alas syöksyssä liiteli
Sattumaonnen hengetär ja ennenkuin Gretryn konttorin tikittäjä oli
ilmoittanut hinnan alenneen, oli Landry merkityttänyt kaupan ja Curtis
Jadwinin oli hankittava vehnäpörssin suurille Härille miljoona bushelia
Vehnää ennen toukokuun loppua.

Mutta nyt olikin ohi aamun todellinen liike. Vain Grossman seisoi paikallaan hokien tarjoustaan kenenkään kuulematta. Kauppiaat seisoskelivat toisiaan katsellen voimatta lähteä, kun pelkäsivät "jotain tapahtuvan", jos selkänsä kääntäsivät. Vähitellen meteli laantui, ääni lakkasi Väliin kuulumasta, kohahti taas ja hiljeni. Silloin tällöin joku teki tarjouksen, huutokin uusiintui, mutta äkkiä kuului heläys ja kauppiaat tekivät hiljalleen lähtöä. Muuan virkailija, vanha Virkapukuinen mies astui esille kohteliaasti painaen ovea kohti ryhmiä, joissa vielä kauppoja hierottiin, ja lakkaamatta toisteli hän: "Aika on kulunut, herrat. Ruoka-hetki. Poistukaa tai on minun tehtävä ilmoitus. Aika on loppunut."

Virta painui ovia kohti. Parvekkeella olevat harvat katselijat vetivät takkeja ylleen. Kauppiaat tungeskelivat takkinaulain luona toistensa hartioin yli lippujaan tarjoillen. Ja yhä kasvavin joukoin vyöryi väkeä ulos etelä- ja pohjoisovista. Kaupparaportteja vietiin konttoreihin. Mutta pörssissä tyhjenivät vähitellen muutkin syvänteet, sähkötyskoneet räjähtivät vielä kerran ja pojat huusivat. Ja aamulla niin puhdas lattia oli täynnä viljaa, heinänkorsia, maapähkinäin kuoria, omenanjätteitä, appelsiinin kuoria, reveltyjä sanomalehtiä, muistilappujen palasia, keltasia sähkösanomapapereita tuhatmäärin likasina, lukemattomain jalkain polkemina. Taistelukentän jätteistä, murtuneita aseita, melskeessä kohonnutta tavaraa, jokapäiväisen taistelun loppunäytös.

Vihdoin risahti viimeinen napsaus telegraafeissa ja sähköttäjät kiiruhtivat pois takkejaan ylleen vetäen Ja kokkkapuheita heitellen. Saliin tuli naisia höyryävin vesisangoin ja palvelijoita, jotka suurin luudin näiden edestä lakasivat roskat pois. Vehnä- ja maissisyvänteen välille ilmestyi joukko nuoria miehiä, muutamat miltei poikia. Ne olivat konttoristeja, joiden tuli tasata kaupat, merkitä vehnämääräin kiertokulku ehkä parissakymmenissä käsissä päivän mittaan. Ja seinästä seinään kaikui heidän huutonsa "Vehnää myyty Teller ja Westille", "Kevätvehnää myyty Burbank & Co:lle", "Kauraa myyty Mattieson ja Knightille".

Harmaa, raitainen kissa, kaulassaan nikkelinen ja punanahkanen koirankauluri, tuli takkihuoneesta ja hiipi yli lattian mitä ystävällisimmässä mielentilassa, ja kun kauppiaat toinen toisensa jälkeen sitä puhuttelivat ohikulkiessaan, kohotti se häntänsä korkealle ja kihnutti selkäänsä tuolinjalkaa vasten. Tuli myös talonmies, joka pitkällä seipäällä laski värilasiset akkunat ja alkoi kuulua sahain kahnausta puuseppien korjatessa jotain näytepöytää.

Vihdoin lähtivät konttoristitkin ja hiljaisuutta häiritsi vain silloin tällöin sahain kahina ja talonmiehen leikinlaskut pesijättärien kanssa. Askelten ääni kajahteli kuin kirkossa. Naiset kaatoivat saippuaista vettä lattioille. Neekeri lakasi bushelimäärin näyteviljaa rikkakokoojaansa. Kello oli kaksi. Taistelu oli ohi. Viisari osoitti 93. Huomisaamuun asti oli oleva hiljaista tässä vehnä-Niagaran ryöppypaikassa. Kim siivoojatkin poistuivat, vallitsi salissa hiljaisuus. Läntisten akkunain tautta paistoivat sisään laskevan auringon säteet suurina kimppuina. Ja hyljätyn syvänteen reunalla istui ainoana elon merkkinä harmaa kissa nuollen huoletta turkkiaan käpälä korkealla ilmassa.

4.

Cresslerin saliin oli kokoontunut pieni seurue — Laura ja Page Dearborn, rva Wessels, rva Cressler ja nuori neiti Gretry, mitättömän näköinen 19 ikäinen tyttö, puettuna ruskeaan avokaulaiseen silkki-pukuun. Curtis Jadwin ja Cressler seisoivat poltellen avotakan ääressä. Landry Court istui levottomana sohvalla ollen kuuntelevinaan Gretry neitosen loppumatonta juttua jostain sukulaisissa käynnistä Wisconsinissa, jossa oli nähnyt merkillisiä kanalajeja.

Sheldon Corthell, päivällispuvussa, sytyttämätön sikari sormissaan keskusteli vesiväritaulunäyttelystä Lauran ja rva Cresslerin kanssa Pagen ikävystyen kuunnellessa. Täti Wess käänteli valokuva-albumin lehtiä laskien, montako kuvaa siinä oli.

Mustaa kahvia oli juuri tarjottu, oli määrä pitää kolmas näytelmäharjotus Jadwinin pyhäkouIulasten sairaala-juhlaa varten ja rva Cressler oli kutsunut sen esittäjät aterialle. Odotettiin vain "ohjaajaa" hra Gerardya, joka aina tuli myöhään.

"Mielestäni", selitti Corthell, "menee vesivärimaalaus rajojensa ulkopuolelle, jos se yrittää olla muuta kuin harjotelma. Viimeisteltyä vesiväritaulua on arvosteltava samalla mitalla kuin öljytaulua, ja miksei siis mieluummin maalata öljyvärillä?"

"Ja vaikka oli niin paljon kanoja, ei ainoatakaan munaa saata aamiaiseksi", piipitti nti Gretry. Läsnäolevista oli hän ainoa, joka esiintyi tanssiaispuvussa. Hän menettelikin aina päin mäntyyn, puhui, pukeutui epäonnistuneesti; oli kehittymätön, kömpelö tytönletukka.

"Ei munaakaan, kolme tuhatta kanaa", jatkoi hän. "Eivät vaan munineet."

"Olisi pitänyt kutittaa niiden jalanpohjia", sanoi Landry vakavasti.

"Kutittaa!"

"Niin, se edistää munimista. Tunnettu asia."

"Ihmeellistä. Minäpä kirjotan Alice-tädille huomenna."

Cressler katkasi uuden sikarin pään ja sanoi Jadwinille: "Leaycraftkin lienee menettänyt viisitoista tuhatta."

Hän tarkotti Jadwinin osuutta toukokuun vehnäkaupoissa, joiden tilit oli tasattu edellisellä viikolla. Heti seuraavana päivänä tuon suuren viljanmyynnin jälkeen oli räjähtänyt tieto Ranskan kamarin aikomasta tullihommasta. Hinnat laskivat pelottavaa vauhtia. Härät säikähtivät. Leaycraft yllätettiin heti. Porteous-kolmikko yritti pitää yllä hintoja, mutta eivät jaksaneet. Ja niin vehnä, joka oli aamulla 93 6/8:ssa sekä 92 1/2:ssa putosi 92:een, roikkui siinä hetken ja putosi 91:een. Siitäkin askel askeleelta 88:aan. Silloin alkoi Jadwin ostaa. Oli pelättävää, että hinta nousisi noin suurta määrää ostettaessa. Mutta Gretry, taitava pörssitavoissa, jakeli ostomääräykset eri tahoille ja osteli varovasti parin kolmen päivän kuluessa. Jadwinin onni, tuo kultasiipinen, näytti ohjailevan asian kulkua. Tiedot aikaisista sateista pitivät hintoja tasollaan kaupan loppuun saakka. Se oli loistavaa ja Gretry hykerteli käsiään Porteous-joukkion tappioille. Ystävänsä voittoa ei Jadwin tarkoin tuntenut, mutta tältä sai hän 50,000 dollarin shekin, joka edusti pelkkää voittoa.

"Enpä onnittele", jatkoi Cressler. "Olisin mieluummin suonut sinulle tappion — jos se olisi pitänyt sinut erilläsi syvänteestä. Olet koppava nyt, Kyllä tunnen. Omasta kokemuksesta. Tiedän miten mies kiertyy keinotteluun —."

"Mutta, Charlie, eihän tämä ollut keinottelua", keskeytti Jadwin. "Asia oli varma. Löytörahaa! Jos tiedän varmasti, että jonkun kiinteistön arvo kohoo, niin enkö osta sitä, enkö?"

"Sitä pahempi, mitä helpommalta ja varmemmalta sinulle näyttää. Niin, tiedätkö", lisäsi hän äkkiä, "että Leaycraft on mennyt erään teollisuusliikkeen kirjanpitäjäksi Dubuqueen?"

Jadwin kierteli viiksiään. Hän katseli Laura Dearbornia yli Landryn ja nti Gretryn päiden.

"En tiennyt, että mies oli huvijahdin hinnoissa", mutisi hän, ja kiertäen kiivaasti viiksiään jatkoi hän: "Charlie, hiis vieköön, mutta tuon tytön tukka on kaunis."

Laura oli kiertänyt korkealle läikähtävän mustat hiuksensa, ja piti niitä koossa taiteellinen norsunluukampa, isoäidin peruja. Hänen pukunsa oli mustaa taftisilkkiä, olalla yksi ruusu. Hän istui suorana pää hieman kallellaan kuunnellen Corthellin puhetta.

Tähän aikaan oli Dearbornin tyttöjen talous jo kunnossa. Lauralle oli ensi kuukausi tuonut yhtämittaisesti iloa. Seuraelämän muodollisia velvollisuuksia ei hän harrastanut. — Page sai pitää niistä huolta, ja heti paaston jälkeen alkoikin tee- ja tanssikutsujen, päivällisten ja teatteri-iltojen vilisevä sarja. Täti Wess sai kulkea mukana "förkkelinä" ja täyttikin hän halulla huoltajatoimensa. Joka perjantai sai hän tanssikoulussa seurata Pagen pyörähtelyä ensi valssista uusimpiin tansseihin asti. Hän piti tarkkaa lukua tanssijoista ja selosteli Lauralle aina, kuinka monta kertaa kukin nuori mies oli tanssittanut Pagea.

Laura oli käynyt vakavampiin asioihin käsiksi. Hän oli alkanut lukea; ei novelleja vaan vankkoja teoksia, joissa oli mietelmiä "Ihmisestä" ja "Kutsumuksesta". Otti myös ranskan tunteja. Corthellkin otti täti Wessels’in avukseen saaden heidät konsertteihinsa ja luennoille. Kerran viikossa luki hän atelierissään heille runoja sellaisia kuin "Aasian valo" joiden salaperäisyys pani tädin pään pyörälle.

Laurasta olivat nämä illat ihanat. Atelieri oli kaunis ja avara, valo himmeä, Corthellin ääni heijastui paksujen samettiverhojen poimuista hillittynä huminana. Taiteilijan hieno käytös teki vaikutuksensa. Hän ei muistuttanut siitä kohtauksesta teatterissa, antoi vain hienosti ymmärtää, että edelleen rakasti ja odotti kärsivällisesti.

Landry Court tuli vieraisille niin usein kuin tyttö salli. Sai kerran sisarukset huvioopperaan. Näytelmä oli hänestä mainio, eikä hän huomannut kuinka vähän Laura siitä välitti. Joka tilaisuudessa hän piti esillä rakkauttaan.

Mutta tilanne oli käynyt mutkikkaaksi uuden tulokkaan, Jadwinin, takia. Hänen rakastumisensa oli myös ilmeinen. Liikemiehenä ei hän osannut osottaa taiteilijan hienoa vaatimattomuutta eikä hän Landry Courtin lailla tyttöä pelännyt, vaan kävi suoraan kohti. Laura joutui heti alunpitäen puolustusasentoon. Landryn kierti hän sormensa ympäri. Corthellin seurassa hämmentyi hän vain, kun tämä tulkitsi rakkauttaan. Mutta Jadwin ei antanut hänelle aikaa luoda. varustuksiaan, vaan tunkeutui hänen seuraansa joka paikassa. Sai rva Cresslerin liittolaisekseen ja kohtaamiset seurasivat taajassa tahdissa. Milloin oltiin oopperassa, milloin kutsuilla, milloin taas ajelulla Lincoln-puistossa Jadwinin ravureilla. Tämä myös kutsui heidät sunnuntaikoulunsa pääsiäisjuhlaan, jossa oli seinillä isokirjaimisia tunnuslauseita, ja jossa seitsemänsatainen kuoro lauloi täydellä voimalla ja kaiken läpi paistoi köyhyys ja lika.

Näin kului Lauran uuden elämän ensi kuukausi. Hän nautti siitä, että oli päässyt ahdashenkisestä Uuden Englannin kylästä, eikä ajatellut tulevaisuutta. Ei hän myöskään miettinyt, ketä noista kolmesta hän oikein rakasti, vaan antoi asiain mennä menoaan. Hän ei halunnut vielä mennä naimisiin. Landryn seura oli hauska, Corthellin atelieri-illat viehättävät ja Jadwinin ajeluista hän myös piti. Ei hän halunnut luopua mistään niistä, ja tädilleen hämmästykseksi hän usein sanoi.

Ja Page selitti yhteenpuristetuin huulin, että sisar oli koketti. Mutta niin ei ollut laita, sillä Laura ei koettanut salata noilta herroilta seurusteluaan toisten kanssa eikä hämmentynyt heidän kaikkien tavatessa.

Mutta vihdoin, klo 1/2 9 saapui hra Gerardy. Hän oli pöyhkeä, sillä hän tunsi olevansa tarpeellinen. Näytelmän-ohjaajana oli hän ankara ja komenteli kovin amatöörejä. Hän oli pieni, hermostunut mies, takki ahdas, iso punanen kravatti ja isot mansetit, joissa meksikolaiset jalokivinapit. Takinkäänteessä kuihtunut neilikka. Tuoksui hajuvesiltä ja esiintyi taiteilijana. Maalaili näet. Corthell kohteli häntä kuin ilmaa.

Keskellä lattiaa seisten, kirja kädessään hra Gerardy kumarteli huoneessa olijoille nyökäyttäen päänsä syvälle kankeitten hartiain väliin. Selitti viipymistään ranskanmurteisella englanninkielellä.

"Ehdotan että alamme heti", julisti hän. "Toinen näytös ja jos ehdimme, kolmas. Ja pyydän, sanat tarkkaan!"

Kaikki paitsi Corthell olivat tarkkaavaiset. Tämä jutteli ääntään hiljentämättä Lauran kanssa. Hra Gerardy vilkasi häneen päin ja kirjaa kämmeneensä takoen huusi:

"Tulkaa nyt. Jätetään tytöt ja käydään työhön. Neiti Gretry! — Tässä on lordi Glendalen maatalon kuisti."

"Tuo tuoli on kuisti,", kuiski Landry juhlallisesti Pagelle.

"Ja tässä on maalaispenkki ja pöytä", huusi johtaja muljauttaen katseen
Landryyn.

Page tirskui salavihkaa. Gerardy käänsi hänelle selkänsä. Näytelmään kuulumattomat vetäytyivät sivulle.

Ja touhuten sekä hikoillen ryhtyi hän johtamaan.

Hän komensi ja arvosteli, otti uudelleen ja oli epätoivoinen, kun nti Gretry ei oppinut. Ja vielä kun tämän nenästä alkoi tulla verta, loukkaantui johtaja ihan. Tyttö itki ja ranskalainen metelöi. Mutta silloin astui Laura esiin ja Page näki heti hänen ilmeestään, että jotain oli tulossa.

"Herra Gerardy, siitä asiasta ei puhuta enää, jos suvaitsette."

Hiljaisuus. Hra Gerardy ei ollut kuulevinaan. Hetken kuluttua sanoi hän:

"Jatketaan. Ei hukata aikaa. Valmiit!"

Kun Lauran ei tarvinnut esiintyä tässä näytöksessä, vetäytyi hän sivuun. Jadwin tuli hänen luokseen ja sanoi jotain nti Gretrystä. Laura pani merkille, että kapitalisti oli erikoisen hyvännäköinen tänä iltana. Ei hän pukeutunut niin mallikkaasti kuin Landry ja Corthell, mutta ei Laura sitä häneltä odottanutkaan. Parasta mitä rahalla sai, oli hänen pukunsa ainekset.

"Mennäänkö tänne vastaanottohuoneeseen", ehdotti Jadwin. "Charlie on ostanut uuden kellon, joka on ihmelaitos. Teidän on se nähtävä."

"Ei mennä. Haluaisin nähdä Pagen esiintymisen."

"Pelkäänpä ettette sunnuntaina oikein viihtynyt siellä."

Hän tarkoitti pääsiäisjuhlaa. Laura oli lähtenyt aikaisin selittäen syyksi kutsut ja päänsäryn.

"Kyllä", vastasi tämä. "Mutta päätäni särki vähän." Häntä hävetti, ettei ollut ollut täysin ihastunut Jadwiniin sinä iltana. Tämä oli puhunut tosissaan kyllä, mutta kaavallisesti. Ja hän oli lyönyt tahtia kirjallaan ja laulun lomassa sanonut, että halusi kuulla kaikkien äänet ensi värsyssä. Tämä ei oikein ollut Lauran makuun ja ajatellessaan, miltä Corthell tuossa touhussa näyttäisi, täytyi hänen hymyillä. Atelieri oli miellyttävämpi kuin sunnuntaikoulu.

"Ikävää se päänkipu. Ja kaipa minun pikku veitikkaini laulu oli enemmän meteliä kuin musikkia."

"Ne olivat minusta aika hauskat."

"Tokkopa teistä. Mutta minä käyn mielelläni siellä. Moody sai minut siihen viisi vuotta sitten. Kävin kuulemassa hänen saarnojaan. En päässyt uskoon, niin sanoakseni. Mutta ymmärsin, että jotain oli tehtävä ja että liikeperiaatteet ovat yhtä hyvin paikallaan uskonnossa kuin — hm, La Salle kadullakin. Jos kirkkoväki panisi sielujen pelastamiseen yhtä paljon huolta kuin dollarien kokoamiseen, niin johonkin päästäisiin. Ja niin tartuin puolenkymmenen vararikkoisen, toisiaan vastaan tappelevan pyhäkoulun asioihin ja järjestin ne uusiksi. Panin liikeperiaatteet käytäntöön, kelvottomat pois, kunnolliset tilalle eikä ole toista niin hyvin järjestettyä pyhäkouluryhmää Chicagossa, ja jos Moody tulisi, sanoisi hän: Hyvin tehty, Jadwin, sinä hyvä ja uskollinen palvelija."

"En epäile sitä", kiirehti Laura selittämään. "Älkää uskoko, etten pitäisi sitä työtänne mainiona."

"Niin minä pidän siitä. Ja jos niistä veitikoista saan kunnollisen käsiini, niin autan häntä eteenpäin. Neljä kuukautta sitten tapasin yhden raamattuluokalta, Bill Bradleyn. Isä juoppo, äiti pesijätär, sisko — ei puhuta hänestä. Mutta poika oli harras ja minä toimitin hänet erääseen asiamieheni konttoriin kirjekuorien lajittelijaksi. Nyt hänellä on oma pöytä ja on talon paras mies. Sain erottaa kaksi kellonkatsojaa ja Bradley säästi siten minulle 20 dollaria viikossa, tuhannen vuodessa. Siten sopivat liikeperiaatteet yhteen pyhäkoulun kanssa. Kun viimeksi tapasin Moodyn, otin hänet ajeluille. Lizella osaa juosta, mutta saarnamies ei sitä ymmärtänyt. Moody, sanoin minä, ei hidastelua toimissa, harras hengessä Herraa kiittäen! Se on mottoni. Ja Moody sanoi: Se on jutulle hyvä, pysy siinä; ei ole Amerikan miehelle parempaa mottoa! Hän puristi kättäni ja sitä en unohda koskaan."

Hämmentyneenä oli Laura jäädä vastauksen velkaa, mutta sai sentään laimeasti sanotuksi: "Varmasti se on oikea henki — — hyvä motto."

"Neiti Dearborn, ettekö rupeisi sinne opettajaksi. Ei ne veitikat niin mahdottomia ole, kun niihin tutustuu."

"Minäkö!" huudahti Laura ällistyneenä, ja päätänsä pudistaen sanoi hän: "Ei herra Jadwin. Minusta olisi vain vaivaa. Älkää ymmärtäkö väärin. Hyväksyn sydämestäni homman, mutta en kykene — — en tunne kutsumusta. Olen saanut niin erilaisen kasvatuksen", sanoi hän hymyillen. "Olen episkopaali, fariseusten selvintä lahkoa. Minä opettaisin vain kynttiläin ja juhlain ja synnin päästön merkitystä."

"En välittäisi siitä", kuului vastaus. "Minä ajattelen sitä suoranaista vaikutusta, joka kauniilla, puhdassydämisellä, jalolla naisella on kaikkeen, jonka keskellä liikkuu. Tiedän, että tekisi innostavan vaikutuksen niin opettajiin kuin oppilaisiin, kun te vain taloonkin tulisitte. Miehet tarvitsevat hyviä naisia, miehet, jotka tekevät maailman työn. Minä uskon naisiin niinkuin Kristukseen. Mutta minä en usko, että heidän olisi elettävä eristettyinä lasien takana vain omia sielujaan hellien. Ei, se ei sopisi Yhdysvalloille eikä miehille, jotka tekevät siitä maailman suurinta kansakuntaa. Miehillä on omat kiihoittimensa, mutta he tarvitsevat naisia osottamaan suoraa tietä ja sitä elämää, mikä ei ole pelkkää rehkinää. Opittuani teidät tuntemaan, olen alkanut aavistaa sitä elämää, mutta en voi elää sitä ilman teitä. Ei ole minkäänlaista elämää, mikä nyt olisi ilman teitä minkään arvoinen. Minun ei tarvitse sanoa teille, että pyydän teitä vaimokseni. Te tiedätte sen sanomattakin. Rakastan teitä kuin mies. En osaa sanoa, kuinka vakavasti. Tulkaa vaimokseni, Laura, kallis tyttö. Tiedän että voin tehdä teidät onnelliseksi."

"Kysymys ei ole", sanoi Laura hitaasti, "niin paljoa siitä."

"Mistäs sitten? En haluaisi panna toimeen mitään näytelmää. Ettekö rakasta minua? Ettekö luule voivanne koskaan rakastaa minua?"

Laura mietti pitkän tovin. Hän oli ottanut ruusun olaltaan ja poimiskellen sen terälehtiä pisteli hän niitä suuhunsa. Toiselta puolen huonetta kuului hra Gerardyn metelikäs ohjaus. Rva Cressler ja nti Gretry katselivat toimitusta ruokasalin ovelta. Täti Wess ja hra Cressler keskustelivat sieluopillista tutkimuksista ja teosofisista istunnoista. Hetken kuluttua Laura puhui.

"Ei ole kysymys siitäkään", sanoi hän valiten tarkoin sanansa.

"Mistäs sitten?"

"En tiedä — — tarkoin. En haluaisi mennä kenenkään kanssa naimisiin."

"Minä voin odottaa."

"Enkä haluaisi olla kihloissa."

"Mutta pian teidän kuitenkin on kihlauduttava ja mentävä naimisiin. Kerran teidän on kysyttävä itseltänne rakastatteko miestä, joka haluaa teitä vaimokseen. Miksette kysy itseltänne nyt?"

"Minä olen kysynyt."

"Kuinka vastaatte?"