Mutta jos voimmekin pelkäämättä luottaa itseemme ja toisiin ihmisiin, nousevat vielä ihmisten olopiirin tuolta puolen kaikki luonnonvoimat meitä vastaan. Me olemme pelkkänä atomina maailman armoilla. Tämä ajatus on masentava, ja hyvä on, jos voimme asettaa sen vastapainoksi vieläkin suuremman luottamuksen, nimittäin luottamuksen elämään ja maailmaan itseensä. Tiede osoittaa sellaisen luottamuksen melkoisesti oikeutetuksi. Se tekee meille mahdolliseksi yhä paremmin vallita luontoa lisääntyvän luonnontuntemuksen perustuksella ja paljastaa meille sitäpaitsi lain, jonka mukaan elävä olento sopeutuu ympäristöönsä, siten antaen meille vakuuden, että elämme soveliaassa maailmassa; ellei tämä maailma olekaan luotu meitä varten, olemme ainakin me luodut sitä varten.
Uskonnollisessa mielessä tämä kosmillinen luottamus voi epäilemättä kehittyä eheämmäksi ja hartaammaksi. Tässä ei ole tilaisuutta käydä tutkimaan, onko uskonnollinen luottamus perusteltu, sillä siten joutuisimme kehittelemään kokonaisen metafysiikan. Joka tapauksessa pysyy varmana, että sellainen luottamus on voiman lähde.
Meidän tulee siis kehitellä itsessämme kaikin mahdollisin keinoin luottavaista asennetta. Ei haittaa, vaikka luottamus ei olekaan aina harkiten perusteltua; meidän tulee muistaa, ettei luottamusta voida milloinkaan vastaansanomattomasti perustella, koska se silloin ei olisikaan enää luottamusta, vaan varmuutta. Kaikkeen luottamukseen (eikä vain uskonnolliseen) sisältyy jokin määrä uhkarohkeutta, vedonlyöntiä Pascalin esittämään tapaan. Luottamus ei ole loogillista päättelyä, se on iloista antautumusta, luottava ihminen astuu kevyen uskaliaasti ensimmäisen askelen, tarjoo iloisin mielin elämälle sovinnon kättä. Siinä on kysymyksessä paljoa enemmän sydämen kuin järjen teko. On siis nojauduttava järkiperusteisiin, mikäli suinkin mahdollista, mutta perusteiden puuttuessa täytyy uskaltaa syöksyä tuntemattomille aloille; järkisyyt ovat silloin pelkkä ponnistuslauta. Vasta siten syöksyessään tuntemattomaan luottamuksemme on todella oma itsensä; silloin se on samalla enimmin lapsen luottamuksen kaltainen.
Evankeliumin kehoitus, jonka mukaan meidän pitää tulla niinkuin lapset, koskee varmaan ennen kaikkea juuri luottamusta. Ja eikö meitä kehoita sellaiseen asenteeseen Zarathustrakin julistaessaan hengen kolmea muodonmuutosta:
»Mutta sanokaa minulle, veljeni, mitä voi lapsi, jos ei jalopeurakaan ole sitä voinut? Minkätähden täytyy raatelevan jalopeurankin lapseksi muuttua?
Lapsi on viattomuutta ja unohdusta, uusi alkaminen, leikki, itsestänsä pyörivä pyörä, alkuliike, pyhä myöntösana.
Niin, veljeni, luomisen leikki vaatii pyhää myöntösanaa; henki tahtoo nyt omaa tahtoansa, maailmasta kadonnut voittaa oman maailmansa.
Kolme hengen muuntumaa minä teille nimesin: kuinka henki muuttui kameeliksi ja jalopeuraksi kameeli ja jalopeura vihdoin lapseksi.»[28]
Luottavainen myöntö on tosiaankin leikin ja olettamuksen sukua, niiden seikkojen, joissa lapsi on mestari. Hän ei tahdo ilmaista, mitä on, vaan tahtoo keksiä. Mutta olettamuksesta, fiktiosta, on vain askel varsinaiseen luovaan työhön. Ja vaikka luottamus olisikin vain perusteetonta myöntöä, on se kuitenkin samalla luovaa myöntöä.
Adèle Kamm, sankarillinen sairas, jonka tarinan Paul Seippel on meille kertonut, kirjoitti sairasvuoteeltaan: »Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tuottanut minulle enimmän onnen, niin vastaisin: luottamus… Jokaisen ihmisen sydän kaipaa lämmittämistä. Tässä maailmassa on ylen paljon jäisiä sydämiä, jotka ikävöivät lämpöä, mutta eivät löydä armasta sädettä ja sen vuoksi hyytävät toistenkin sydämiä, riistäen niistä luottamuksen. Niin vallitsee talvisää koko tienoossa, seurapiirissä, perheessä! Sattuu usein toisinkin, ja silloin on vaikutus ihmeellinen. On kaikenlaisia kulkutauteja, mutta luottamuksen kulkutauti on kaunein, ilahduttavin, kaikkein paras. Se oli Kristuksen työ, sillä hän on lämmittänyt palelevan ihmiskunnan.»
Elämäkerran kirjoittaja lisää: »Luottamuksen hyve on nykyaikana mitä harvinaisin. Kuinka paljon onkaan nuoria, terveyttä ja voimaa uhkuvia olentoja, jotka epäilevät itseänsä, toisia ja elämää! Onko ihmekään, jos elämä, johon he eivät luota, väistyy heidän askeltensa alta ja he tuntevat vaipuvansa lentohiekkaan? Adèle Kamm ei epäillyt mitään. Hän uskoi kättensä töihin. Hän uskoi hyvään. Hän uskoi hyviin aikomuksiin kaikissa niissä, joiden kanssa joutui tekemisiin, ja uskoi niin, että heidän oli mahdoton pettää hänen luottamustaan.»[29]
Mutta koska luottamus on ennen kaikkea lapsen hyve, tulee varsinkin pitää huolta siitä, ettei lapsi sitä kadota, tulee hiukan paremmin perehtyä sen pieneen, herkkään sydämeen ja erittäinkin varoa sitä milloinkaan pettämästä; jo siten tehdään paljon, jotta se säästyisi tuolta menetykseltä.
* * * * *
Tuntiessamme luottamuksen arvon opimme samalla tuntemaan optimistisen ja iloisen mielenasenteen merkityksen. Sellaiset tunteet ovat tavallaan sydämen myöntösanoja ja edistävät hengen myönteistä asennetta. Tässä käy ilmi, kuinka suuressa määrässä hengen keskittyminen on samalla sydämen teko. Jokainen tunne kohdistuu johonkin esineeseen, jonka kuva tunkeutuu mieleemme, kun tunne mieltämme liikuttaa. Kuinka voisimmekaan kärsiessämme ajatella mitään muuta kuin kärsimyksemme syytä? Jos meitä kehoitettaisiin sellaisena hetkenä keskittämään henkemme iloisiin ajatuksiin, sopusointuisiin päämääriin, niin neuvo tuntuisi meistä naurettavalta, vaikka sen noudattaminen on erinomaisen helppoa hilpeän mielialan vallitessa. Mutta ilomme ja murheemme riippuvat meistä itsestämme ja suggestioistamme paljoa suuremmassa määrässä kuin luulemme. Amerikkalaiset ovat oikeassa puhuessaan »velvollisuudesta olla onnellinen». Kärsimyksen palvominen on saanut aikaan paljon pahaa; tulee kiittää kaikkia niitä, jotka tahtovat perustaa ilon uskonnon.
»Eikö se, joka puhuu onnesta», kysyy Maeterlinck, »samalla jo hiukan siihen opasta? Enkö kutsu sitä luokseni, jos joka päivä lausun sen nimen? Ja eikö eräs onnellisten kaunis velvollisuus ole siinä, että he opettavat toisille, kuinka ihminen voi olla onnellinen? Varmaa on, että ihminen sen oppii: mikään muu ei ole niin helposti opittavissa. Jos elätte sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä, alatte kohta itsekin siunata elämäänne. Hymy tarttuu yhtä helposti kuin itku, ja ne aikakaudet, joita nimitetään onnellisiksi, ovat usein aikoja, joina ihmiset ovat osanneet pitää itseään onnellisina.»[30]
Sen seikan, että kärsimystä on liian paljon kiitetty, ei kumminkaan pidä meitä harhauttaa sitä liiaksi moittimaan. Jos ilo ilmaisee sitä, että vietti tai vaisto omistaa esineensä ja on saavuttanut päämääränsä, niin kärsimys puolestaan osoittaa, ettei vietti tai vaisto ole löytänyt tyydytystään. Se todistaa, että meissä elää jokin vaatimus. Eikö tämän äänen väkivaltainen mykistäminen merkitsisi vaiston torjumista, olemuksemme väärentämistä? Tunnustaessamme vaiston arvaamattoman merkityksen tunnustamme samalla kärsimyksen arvon. Ne kuuluvat yhteen, ja romantiikka menetteli loogillisesti ylistäessään niitä yhtä rintaa.
Jos meissä on salaisia vapautettavia voimia, niin kärsimys on niiden huuto, jota meidän tulee kuunnella. Harhateille joutuu vain se, jolle varoittaja muuttuu palvonnan esineeksi, varoittaja, joka on vain meissä vankina piilevän jumalan ääni. »Durch Leiden Freude», kärsimyksestä iloa, sanoo Beethoven. Kärsimyksen olemisenoikeus perustuu siihen, että se on korkeampaan iloon johtava tie.
* * * * *
Sydämen voimat ovat hengen voimien alinomaisena tukena. Tunne, mielenliikutus, jopa intohimokin ovat pikemmin liittolaisiamme kuin vihollisiamme, kunhan emme antaudu sokeasti niiden valtaan. On hyvä, jos voimakas intohimo meitä kuljettaa, mutta sen tulee sittenkin olla hevonen, joka tottelee suitsissaolijaa. Se ei olekaan mahdotonta: intohimo muodostuu kohtalokkaaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että uskomme sen kaikkivaltaan. Vähentämätön on ainoastaan sitä elähdyttävä voima, joka saa sen tuntumaan suurelta ja kohtalokkaalta, mutta meidän vallassamme on ohjata tätä voimaa, ja se, mitä nykyisin nimitetään sublimatioksi, on asian todistuksena.
Meidän ei pidä pelätä sydämen voimia. Meidän tulee oppia niitä jalostamaan ja oikein suuntaamaan. Kun ylen monet viisaudenopettajat ja uskonnot ovat lujasti uskoneet rakkauden merkitykseen ja yksimielisesti pitäneet sitä elämämme lakina, niin eikö syynä ole ennen kaikkea, että rakkaus tarjoaa alinomaista lopullisen sublimoimisen tilaisuutta, tien, jota pitkin voivat kulkea kohti päämääräänsä muuten ehkäistyt voimamme sointuen silloin toisiinsa ja vielä toistenkin ihmisten iloisesti niihin liittyviin voimiin.
Meidän tulee kuitenkin pitää mielessämme, että luottamuksesta puhuessamme johduimme puhumaan rakkaudestakin. Rakkaus näet on ensin luottamusta, se on ensimmäinen iloisin mielin uskallettu askel, ele, joka kutsuu ilmi tuhansia vastaavia eleitä, mutta joka näyttää aina aluksi uhkarohkealta. Toisten rakastaminen alkaa siitä, että ensin luotamme heihin.
Uskomme löytäneemme voiman lähteet aloilta, mistä niitä yleensä ei etsitä. Enemmän kuin tekoa itseään olemme tarkanneet sen sielullista syntyä. Tahdosta ja ponnistuksesta on puhuttu liiankin paljon; me olemme sensijaan puhuneet vaistoista, persoonallisuudesta, keskittymisestä. Olemme sukeltaneet sisäiseen elämään syvemmälle kuin henkisen tarmon teoriat yleensä. Tämän useimmiten laiminlyödyn näkökannan, joka jo siitä syystä on kiinnittänyt mieltämme, ei kuitenkaan pidä houkutella meitä unohtamaan perinnäiseen käsitykseen sisältyvää pätevää ainesta. Niinmuodoin on vielä vastattava kysymykseen, kuinka johtopäätöksemme ovat soinnutettavissa vanhemman viisauden määräyksiin. Tunnustettuamme ajatuksen voimalle ja sydämen voimille ratkaisevaa merkitystä meidän tulee selvittää, millaiseksi niin ollen muodostuu ponnistuksen osuus.
Sitä ei saa missään tapauksessa väheksyä. Autosuggestiossa meille tosin tarjoutuu toiminnan muoto, joka vapauttaa meidät ponnistuksesta laskemalla meidät salatajuntamme varaan, joka kantaa meitä kuin älykäs ja tottelevainen juhta osoittaen usein hämmästyttävää vaistoa ja vainua. Mutta vaikka meillä onkin käytettävänämme kotieläimiä, emme silti tule toimeen ilman lihaksiamme, ja yhtä vähän kykenemme suorittamaan kaikkea autosuggestion avulla. Tämä merkitsee, että varsinainen tahdollinen toimi kaikesta huolimatta säilyttää täyden arvonsa.
Eikä siinä kyllin. Kun ajattelemme suggestioa itseänsä, keskittymistä, joka on suoritettava ilman ponnistusta, niin herää kysymys: kuinka voi henki siten kiintyessään välttää kaiken ponnistuksen? Kaikenlainen toimi tapahtuu ponnistuksetta vasta sitten, kun sen suorittamisen edellyttämää ponnistusta on kauan harjoitettu; hyvä keino välttää ponnistusta on siinä, että perinpohjin harjoittaa sitä, ja tämä koskee sekä tarkkaavaisuuttamme että muita toimiamme.
* * * * *
Viivymme hiukan tässä seikassa, sillä se on tärkeä ja sen väärinkäsittämisestä johtuvat monet tahdonkasvattamisessa tehdyt virheet.
Ponnistus edellyttää estettä. Ponnistusta on olemassa, kun toimintamme »takertuu» johonkin, kun koneisto ei toimi. Ponnistus osoittaa, ettemme ole vielä tilanteeseen sopeutuneet. Kun olemme joitakin aikoja harjoitelleet samaa tointa, niin ponnistus vähenee ja häviää. Jos rasvaa lukon, niin avain aluksi takeltuu, mutta liikkuu sitten joka kierroksella yhä liukkaammin.
Ponnistuksetta tapahtuvat sitävastoin sellaiset toimet, joita varten meissä on joko luonnon lahjoittama tai harjoituksen tuottama täydellinen mekanismi. Tämä koneisto on luontainen refleksitoimissa ja harjoituksen avulla hankittu kaikissa niissä, joita nimitämme totunnaisiksi (tunnettua on, että totunnainen voi lopulta tapahtua yhtä helposti ja tiedottomasti kuin jokin heijastusliike). On vielä olemassa sekalaisiakin tapauksia, joissa luonto ja harjoitus vaikuttavat kumpikin osaltaan; sellaisia ovat vaistomaiset ja suggeroidut teot. Spalding ja William James ovat asian todistaneet vaistoon nähden. Palautan mieleen Spaldingin suorittaman hupaisen kokeen: munasta tulevien kananpoikien pää pistetään huppuun muutamaksi päiväksi, joten ne eivät voi seurata emoansa, ja kun niiden silmät sitten paljastetaan, eivät ne enää opi juoksemaan mukana, sillä siihen yllyttävä vaisto elää vain muutamia päiviä — ja jos se näyttääkin kestävän kauemmin, niin syynä on vain tottumuksen kehittyminen. Mitä suggestioon tulee, tiedämme varsin hyvin, että sitä voidaan melkoisesti kehittää menetelmällisen harjoituksen avulla. Niinmuodoin perustuu eräiden toimien ponnistukseton suorittaminen ennen kaikkea harjoitukseen, tottumuksen muodostumiseen.
Ponnistuksiin kasvattaminen merkitsee siis vain, että kehitellään tottumuksia, joiden tarkoituksena on tehdä ponnistus tarpeettomaksi. Tämä seikka luo sellaiseen kasvatukseen erikoisen, ristiriitaiselta tuntuvan sävyn ja johtaa teoreetikkoja kaikenlaiseen sekaannukseen. Tarkkaavaisuutta, muistia ja mielikuvitusta kasvatettaessa on aina kysymyksessä kykyjen lisääminen; ponnistusta kasvatettaessa sitävastoin voi olla puheena ainoastaan sen •vähentäminen. Havaitsemme siis, että sana »kasvatus» merkitsee näissä kahdessa tapauksessa jyrkästi vastakkaisia asioita, ja sellainen seikka ei ole omansa tehtävää selvittämään. Mutta kun sitten käydään puhumaan »tahdon kasvattamisesta», päädytään täydelliseen sekasortoon. Tahtoa käsitellessämme havaitsimme siinä suurin piirtein katsoen kaksi momenttia: toisen, joka on tarkkaavaisuuden sukua, ja toisen, joka on ennen kaikkea ponnistusta. »Tahdon kasvattaminen» merkitsee niinmuodoin, että on kasvatettava tarkkaavaisuutta ja ponnistusta samalla kertaa, ja se merkitsee, että on lisättävä tarkkaavaisuutta ja vähennettävä ponnistusta. Niin sisältyy tuossa näennäisesti aivan viattomassa kaavassa »tahdon kasvattaminen» sanaan »kasvattaminen» petollisesti kaksi merkitystä, jotka ovat toistensa äärimmäiset vastakohdat.
Tältä näkökannalta käy muuten helposti ymmärrettäväksi ponnistuksen ja minkä hyvänsä muun kyvyn välillä vallitseva vastakohtaisuus. Ponnistus ei ole mikään toiminta siinä merkityksessä kuin esimerkiksi tarkkaavaisuus ja muisti; se on kaikkia aktiivisia toimintojamme kannattava ydin. Ei ole olemassa ponnistusta sinänsä, on vain tarkkaavaisuuden, muistin ja muiden toimintojen ponnistusta. Jos vertaus sallitaan, niin sanon, että ponnistus on eri toimintoihin verraten samassa asemassa kuin peukalo sormien joukossa; peukalon erikoinen asema on siinä, että se on niitä kaikkia vastassa tehden siten niiden toiminnan mahdolliseksi.
Kaikissa henkisissä toiminnoissamme tulee erottaa toisaalta toiminnan esine, toisaalta tämän esineen saavuttamiseen tarvittava ponnistus. Toiminnan kasvattaminen merkitsee, että se tehdään kykeneväksi tavoittamaan yhä laajempaa ja rikassisältöisempää esinettä — ja senvuoksi tavoittamaan samanveroista esinettä yhä vähemmin ponnistuksin. Esineen (muistin tai tarkkaavaisuuden) avartumista vastaa ponnistuksen väheneminen. Ne ovat asian erottamattomat eri puolet, tavallaan jokaisen kyvyn kasvattamisen oikea ja nurja puoli. Voi siis sanoa, ettei oikeastaan ole mitään ponnistuksen kasvatusta, mutta toisaalta voi, jos tahtoo, yhtä hyvin väittää, että kaikkien kykyjen kasvattaminen tarkoittaa ponnistukseen kasvattamista; tulee vain tietää, mitä sanat oikeastaan tarkoittavat.
Määrättyyn ponnistukseen kasvattaminen — olipa sitten kysymyksessä juokseminen tai käveleminen, tarkkaavaisuus tai muisti — merkitsee vain vastaaviin toimiin totuttamista. Mutta voidaanko ajatella, että »ponnistus sinänsä» on kehiteltävissä? Käykö sanominen (kuten usein tosiaankin sanotaan), että tulee »tottua ponnistukseen»?
Eri aloilla suoritetut ponnistukset ovat kieltämättä jossakin määrin toistensa sukua, niissä ilmenee kaikissa eräänlainen jännitys, jonka hyvin tunnemme, omalaatuinen tajunnantila. Sitäpaitsi ne ovat erikoiset vielä sikäli, että esiintyvät aina silloin, kun meidän tulee suorittaa teko, johon emme ole tottuneet. Mutta jos kerran on niin laita, ei lauseparsi »tottua ponnistukseen» enempää kuin »tahdon kasvattaminenkaan» ole niin helposti tajuttava kuin näyttää. Ponnistukseen tottuminen voi niinmuodoin merkitä ainoastaan tottumista siihen, mihin emme ole tottuneet. Onneksi ihminen tottuukin kaikkeen, kuten kansojen viisaus sanoo. Hän tottuu tottumuksia välttämäänkin, ja sekin on jälleen tottumus, harjoituksen nojalla saavutettu. Hän tottuu matkustamaan, siirtymään majatalosta ja ilmanalasta toiseen, tottuu saamaan yhä uusia vaikutelmia. Samassa mielessä voi sanoa, että ihminen »tottuu ponnistukseen». Se käy päinsä, jos hän usein suorittaa erilaisia ponnistuksia ja, se lisättäköön, niin erilaisilla aloilla kuin suinkin mahdollista. Tottumus ponnistukseen — jos sanoihin liitetään jonkinlainen määrätty merkitys — on yritteliäisyyden läheinen sukulainen. Se edellyttää, että ihmisen aloitekyky on aina valveilla, valmiina sopeutumaan kaikkeen mahdollisesti esiintyvään uuteen. Mutta aloitekin menettää tottumukseksi muuttuessaan yhä enemmän ponnistuksenomaista luonnettaan. Ja arvaamatonta asiaa, jota ihminen väijyen odottaa, ei oikeastaan käy enää odottamattomaksi nimittäminen.
* * * * *
Menettelisi niinmuodoin sangen mielivaltaisesti, jos suosittelisi erikoisia harjoituksia ponnistuksen kasvattamista varten. Voi ainoastaan sanoa, että ruumiinharjoitukset tarjoavat siinä suhteessa lujan pohjan. Lihasponnistus on kaiken ponnistuksen perikuva, ja tarkkaavaisuus saa sekin — kuten Ribot on osoittanut — aikaan lihastyötä. Ruumiillinen harjoitus tosin harjoittaa ainoastaan määrättyjä lihaksia; urheilijain ei tarvitse välttämättä harjoittaa kaikkia ruumiinosiaan, muutamat niistä ovat toisinaan kerrassaan surkastuneet, ja heidän älynsä on usein vieläkin surkastuneempi. Siitä selviää, ettei sellaisissa tapauksissa ole läheskään aina kysymyksessä kasvattaminen »ponnistukseen yleensä». On kuitenkin helppo havaita, että lihasharjoitus on valmistuksena toisiin; tulee vain ne suorittaa toinen toisensa jälkeen eikä erikoistua — kuten atleetit — pieneen määrään liikkeitä, jotka pian muuttuvat tavallaan loismaisiksi. Sopusointuinen »ruumiillinen kulttuuri» on epäilemättä samalla hyvää kasvatusta ponnistukseen, ja spartalaiset menettelivät oikein pyrkiessään voimistuttamaan sielua karkaisemalla ruumista.
Kristillinen keskiaika, joka järjestelmällisesti halveksi ruumista, jätti pakostakin rappeutumaan kaikki sellaiset menetelmät. Tullessaan uudella ajalla jälleen käytäntöön ne näyttivät aluksi suurelta uutuudelta, ja Locke, joka uskaltaa aloittaa kasvatusopillisen tutkimuksensa käsittelemällä niitä, katsoo tarpeelliseksi menettelyään puolustaa: hän näet pitää ruumiin karaisemista tarmokkuuteen kasvattamisen olennaisena puolena. Rousseau oivalsi täysin tämän ajatuksen arvon:
»Ruumiin tulee olla voimakas voidakseen totella sielua», sanoo hän; »hyvän palvelijan tulee olla roteva. Minä tiedän, että kohtuuttomuus kiihoittaa intohimoja ja riuduttaa vähitellen ruumistakin: lihankidutus ja paastoaminen saa usein aikaan saman vaikutuksen vastakkaisesta syystä. Mitä heikompi ruumis on, sitä käskevämpi; mitä voimakkaampi, sitä tottelevampi. Kaikki aistilliset intohimot asustavat veltostuneessa ruumiissa ja kiihtyvät sitä enemmän, mitä vähemmän kykenevät sitä tyydyttämään.»[31]
Ei ole syytä enää erinomaisesti korostaa »ruumiillisen kulttuurin» arvoa, sillä se on saanut elämässämme varman (ja usein liioitellunkin) aseman. On vain lisättävä, että jos tahtoo saada tästä »kulttuurista» täyttä hyötyä henkiselle tarmolle, ei ole hyvä sitä harjoittaa liiallisen nykyaikaisen mukavuuden piirissä, ylen turvallisesti ja veltosti. Tässäkin on asian suorittamistapa erittäin tärkeä. Baden-Powellin erikoinen ansio on siinä, että hän on keksinyt oikean tavan; »partiolaisliikkeen» alullepaneminen on tosiaankin suuri kasvatuksellinen saavutus. Puhumattakaan yhteishengen viljelemisestä kehittelee »scoutismi» lihasten ohella vielä kestävyyttäkin, askarruttaa ja ohjaa lapsen taisteluhalua ja ylläpitää aloitehenkeä, jonka ylempänä totesimme ponnistuksen toiseksi ilmenemismuodoksi. Lyhyesti sanoen: se yhdistää yhteen ainoaan elävään toimintaan useita tarmon tärkeimpiä tekijöitä.
* * * * *
Ei saa kumminkaan unohtaa, että kaikenlaisen ponnistuksen kasvattaminen merkitsee ponnistuksen vähentämistä tottumuksen avulla. Se on valmennusta, treenausta, harjaannuttamista. Älykkään harjaannuttamisen olennaisena piirteenä on, että se jakaa tehtävää ja lisää vaatimuksia vähitellen. Asian oleellisen puolen on lausunut ja lausunut hyvin Benoist-Hanappier:
»Hajoita ja hallitse. Olkoon se sinunkin vaalilauseesi, sinun, joka pyrit itseäsi kasvattamaan. Sinulla on paljon vihollisia, niitä on ulkopuolellasi, lähimmässä ympäristössäsi, ja vielä paljon enemmän ja peloittavampia omassa itsessäsi. Toisaalta ovat nämä sisäiset viholliset suoranaisemmin ja tehokkaammin tahtosi saavutettavissa. Sinun ei pidä toivoa voivasi suoriutua niistä kaikista kerrallaan ja muuttua tästä päivästä huomiseen siirryttäessä uudeksi ihmiseksi. Malta mielesi ja käy niitä ahdistamaan kutakin vuorollaan.
Älä unohda sitäkään, että on hyvä vahvistaa tahtoasi pienillä jokapäiväisillä harjoituksilla, ennenkuin ryhdyt vaikeisiin ja pitkäaikaisiin tehtäviin. Jos tekee mielesi polttaa savuke, niin päätä se polttaa vasta puolen tunnin kuluttua. Ja noudata päätöstäsi. Älä yritä päästä etenemään ylen nopeasti. Älä sano: minä odotan kaksi tuntia. Jos niin teet, joudut kiusaukseen sytyttää savukkeesi jo ennen kahden tunnin kulumista. Sellainen tappio lannistaisi rohkeuttasi, saisi sinut epäilemään itseäsi, menettämään aluetta, jonka olet jo valloittanut. Älä jäljittele niitä, jotka muka marssiin treenautuen suorittavat kaksinkertaisia päivämarsseja ja saapuvat päämääräänsä uupuneina. Sellainen menettely muodostaa ilmeisen vastakohdan oikealle harjoittautumiselle, joka edellyttää, että kuljetaan väsymättä yhä pitempiä matkoja.
On vielä tärkeätä, ettet taistele tuulimyllyjä vastaan. Tarkoitan, ettei harjoituksesi tule olla hyödyllinen ainoastaan harjoituksena, vaan että sen tulee samalla palvella jotakin käytännöllistä tarkoitusta; se ei silti vaadi suurempaa ponnistusta. On parempi karaista lihaksiaan peltotöissä tai halkoja sahaamalla kuin punttien ja Sandow’n harjoitusten avulla. On parempi, jos lapsi oppii oikein- tai kaunokirjoitusta jäljentämällä »Cherbourg on sotasatama» tai »ilman muodostavat happi ja typpi» kuin jäljentämällä seuraavanlaisia lauseita: »Jumala on hyvä, tämä kukka on punainen, naapurin koira on kuollut.»
Vielä eräs seikka: sinun tahtosi tulee ennen kaikkea noudattaa
Napoleonin taktiikkaa!»[32]
* * * * *
Ponnistuksen psykologian tulee olla rohkeuden psykologiankin pohjana. Kummassakin tapauksessa kohtaamme saman vaikeuden. Tässä muistuu jälleen mieleeni eräs Benoist-Hanappier’n kirjoittama sivu. Se esittää kursailematta ja sykähdyttävällä tavalla kysymyksen, jota tulee hyvin pohtia, jos tahtoo kehitellä jonkinlaisen rohkeusteorian.
»Rohkeuttako vai pelkuruutta? Ajatellaan, sanotaan: jos sellainen tai sellainen onnettomuus, jota olen aina pelännyt enemmän kuin mitään muuta, minua joskus kohtaisi, en kykenisi sitä sietämään, en jaksaisi edes valittaa, vaan kuolisin epätoivoon tai surmaisin itseni. Älkää sanoko niin! Voi tulla päivä, jona juuri se onnettomuus iskee teihin salamana. Te huudatte Jumalaa avuksenne, ja asia on niin sydäntäkalvava, niin surullinen, niin armottomasti murskaava, niin uskomattoman ilmeinen, että ensi hetkenä tuntuu kuin olisitte suunniltanne, melkeinpä mieletönkin, ettekä tahdo, ette voi uskoa sitä todeksi. Ensi hämmästyksen hälvettyä kuitenkin siihen vähitellen sopeudutte, terästätte itsenne, yritätte pitää puolenne. Te sepitätte perusteita voidaksenne kaikesta huolimatta jäädä elämään, keksitte puolusteluja ja lieventäviä asianhaaroja. Niin, taakkanne painon alla, kalpeina ja vapisten, horjuen ja huokaillen, mutta kaikin puolin alistuneina, tyydytte olemisen yhä raskaampaan ikeeseen, tahdotte elää vielä, maksoi mitä maksoi, ja lähdette jälleen matkaan. Rohkeuttako vai pelkuruutta?»[33]
Omituinen kysymys. Mutta omituisinta se, että meillä tosiaankin on oikeus se itsellemme esittää ja epäröidä vastatessamme. Onhan asia yleensä niin, että jotakin esinettä katsellessamme voimme olla epävarmat sen vivahduksista; mutta missään tapauksessa ei herää kysymys, onko se musta vai valkoinen. Rohkeuden laita on toisin, ja lainaamallamme sivulla mainittu esimerkki ei ole suinkaan mikään poikkeus. On olemassa useita tapauksia, joissa on esitettävä sama kysymys, vieläpä pakostakin, ja johdutaan toisinaan kiivaisiin kiistoihin.
Kaksintaisteluun haastettu kieltäytyy. Onko se kuolemanpelkoa vai yleistä mielipidettä uhmaavaa rohkeutta? Ihminen tekee itsemurhan. Onko hän rohkea uskaltaessaan ¹ kuolla vai pelkuri pelätessään jäädä elämään? Kuinka monet kerrat olemmekaan sodan kestäessä kuulleet sellaisia kiistoja! Eräs kenraali ampui itsensä, koska ei tahtonut luovuttaa linnoitusta viholliselle. Toisinaan taas herättivät vieläkin kiihkeämpää väittelyä niinsanotut »conscientious objectors», jotka omantuntonsa nimessä kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Heidän menettelynsä oli toisten mielestä kaikkein häpeällisintä pelkuruutta, toisten mielestä mitä harvinaisinta sankaruutta.
Sellaiset tapaukset ovat erittäin opettavaisia. Erilaiset moraaliset vakaumuksemme eivät riitä selittämään vastauksiemme erilaisuutta. Sellainen ristiriitaisuus osoittaa ennen kaikkea, ettei rohkeutta voida arvioida ulkokohtaisesti, koska se ei sisälly tekoon; sama teko voi toisen suorittamana ilmaista rohkeutta, toisen suorittamana sitävastoin pelkuruutta. Rohkeuden määränä näet on sisäisen ponnistuksemme määrä. Rohkeus edellyttää vaikeata sisäistä taistelua, ja sitä pidetään erinomaisen ansiollisena juuri siitä syystä, että se on vaikea. Ponnistus ei kumminkaan ole minkään teon erioikeus. Tiedämme päinvastoin, että jokainen teko vaatii meiltä melkoista ponnistusta, ellemme ole siihen tottuneet; sen muututtua meille erinomaisen tutuksi tarvitaan ponnistusta pikemmin siitä pidättymiseen. Mikään tekomme, mikään »suhtautumisemme» ei siis ole sinänsä rohkea; se on rohkea sikäli kuin sen suorittaminen on vaatinut sisäisten estojen voittamista, ja sen seikan arvosteleminen edellyttää teon suorittajan »nahoissa» olemista.
Rohkeutta — samoinkuin tahdon kasvattamista — koskevat teoriat harhaantuvat usein esineestään, koska tässä, samoinkuin ponnistuksen ongelmassa, jätetään huomioonottamatta asian luonnosta johtuva rohkeuden erikoinen asema. Sellaiset teoreetikot eivät oivalla rohkean toiminnan erikoista laatua; parhaassa tapauksessa he sekoittavat toisiinsa sen ja itsehillinnän, ollenkaan havaitsematta, että viimeksimainittu merkitsee vakautettua valloitusta, rohkeus sitävastoin äskeisimpänä hetkenä saavutettua voittoa, jossa vielä hehkuu taistelun kuumuus. Sama perusvirhe ilmenee mitä erilaisimpien ajattelijoiden esityksissä ja lääkärien samoinkuin filosofienkin teorioissa. Huot ja Voivenel määrittelevät rohkeuden tilaksi, jossa itsekkään itsesäilytysvietin vastapainona toimii sosiaalinen vaisto, tai asettavat rohkeuden äkkinäisen virikkeen vastakohdaksi,[34] ja kaikki tuo on kaunista ja hyvää, mutta sitä voitaisiin melkein yhtä hyvin käyttää henkisen voiman, jopa siveellisen teonkin määritelmänä. Samanlainen muistutus voidaan kohdistaa Emersoniin (joka muuten on erittäin selvänäköinen kaikissa sisäistä tarmoa koskevissa asioissa), kun hän nimittää rohkeaksi sitä, joka on kohtaamansa ongelman tasalla. Parempi olisi sanoa rohkeaksi sitä, joka ei ole sellaisen ongelman tasalla, mutta kohoo niin korkealle yhtäkkiä, tarmon ihmeen avulla. Me tarvitsemme rohkeutta, mikäli ruumiimme ja sielumme ei ole sopeutunut suoritettavaan tekoon. Se on meitä teostamme erottavan matkan mitta.
Ei siis voi oikeastaan puhtia rohkeuden kasvattamisesta. Rohkeuden laita on samoin kuin ponnistuksen. Sen harjoittaminen merkitsee sen hyödyttömäksi tekemistä. Jos sopeudumme tekoihimme, kohoamme harjoituksen nojalla tehtäviemme tasalle, emme enää tarvitse rohkeutta niitä suorittaessamme. Samoinkuin harjoitus voi kiihkeä intohimokin tehdä meidät kykeneviksi yli-inhimillisiin tekoihin, jotka eivät silloin ole enää rohkeuden tekoja, itsensä voittamista, koska tunnemme vastustamattoman voiman itseämme niihin ajavan — mikä ei suinkaan vähennä niiden arvoa. Tiedämmehän, millaisia ihmeitä saa aikaan äidin vaisto ja millainen haltioituminen elähdyttää marttyyrejä.
Ihminen ei kumminkaan kykene aina toimimaan sellaisen hehkun vallitessa, ja kaikkiin tekoihin varautuminen on kärsivällisestä ja vääjäämättömästä harjoituksestakin huolimatta mahdotonta. Olemme sanoneet, että odottamaton asia aina vaatii meiltä ponnistusta; sopii lisätä, että se vetoo rohkeuteemmekin. Mitä syvemmin käsitämme, että elämä on ylen runsas, taaja, ennalta-arvaamaton, sitä paremmin oivallamme tarvitsevamme rohkeutta aina, kaikkein rauhallisimmassakin olokehässä. »Kuinka köyhä onkaan elämänkäsityksemme», sanoi Jaurès, »jos luulottelemme, ettei ihmisille sotien loputtua tarjoudu tilaisuutta harjoittamaan ja koettelemaan rohkeuttansa!»
»Rohkeuden harjoittaminen», samoinkuin »ponnistuksen harjoittaminen», on sinänsä sekaannusta aiheuttava sanayhdistelmä, mutta nyt tiedämme, kuinka se on ymmärrettävä. Rohkeus on aina vallankaappaus, hetken innoitus, fiat lux. Sen harjoittaminen merkitsee, että totumme arvaamattomaan, aavistamme aavistamattoman, että pysyttelemme sisäisen väijynnän tilassa ja vainuamme vaaraa ja ettemme, jos niin saa sanoa, tunne oloamme ylen kotoiseksi hienostuneen sivilisatiomme kehässä.
* * * * *
Alinomainen harjoitus on »tahdon kasvattamisen» tärkein periaate. Sen nojalla toimintamme muuttuu miehekkään jänteväksi ja notkeaksi kuin voimistelijan harjoitettu lihas. Itseään vallitseva voima näet on norja ja malttavainen. Se ei syöksy sokeasti päin estettä kimmahtaakseen uupuneena siitä takaisin. Se tietää määränsä, mutta säilyttää samalla jäntevyytensä niinkuin kreikkalaisen veistokuvan selvä ja tiukka viiva.
Kun sanotaan, että henkilö on voimakas, sanan fyysillisessä merkityksessä, voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa: toisaalta, että hänellä on lujarakenteinen ruumis, jota ei sairaus hevin kukista ja joka todennäköisesti saavuttaa korkean iän, toisaalta taas ajatellaan voimaa, joka ilmenee taistelussa vihollisia vastaan, puun kaatamisessa tai vihollisen lyömisessä. Edellisessä tapauksessa on kysymyksessä säilyttävä, jälkimmäisessä avartava voima. Varmaa kuitenkin on, että jälkimmäinen on edellisen luonnollinen seuraus.
Samoin puhutaan henkisestä voimasta tarkoittaen itsensähillitsemistä; mutta siinäkin tapauksessa, että persoonallisuuden säteily elähdyttää tai tempaa mukaansa toisia, puhutaan henkisestä voimasta. Tässä näyttävät olevan kysymyksessä aivan erilaiset asiat; mutta mahdollista on, etteivät ne ole niinkään erilaiset kuin näyttää, vaan että kielen niille antama yhteinen nimi osuu oikeaan. Tarkastamme nyt lähemmin persoonallista vaikutusta.
* * * * *
Heti aluksi tarjoutuu pohdittavaksi mielenkiintoinen kysymys. Olemme havainneet, että henkinen tarmo ja hermotarmo liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kyetessään vallitsemaan itseään, saattamaan sisäiset voimansa sopusointuun, ihminen osoittaa hermotarmoa. Niinmuodoin sopii kysyä: Kun henkilö muuttuu ihan itsestään johtajaksi, johon toiset mielellään liittyvät ryhmänä tai kokonaisena kansakuntanakin, niin eikö se edellytä, että hänestä säteilee hermovoimaa, vieläpä sanan aineellisessa merkityksessä? Sellainen otaksuma koskee niinsanottua »animaalista magnetismia», jonka mukaan hermovoima — sitä mainitaan toisinaan myös verrattain vanhanaikaisella »fluidumin» nimellä — voi siirtyä henkilöstä toiseen; niinmuodoin kykenisivät ensinmainitun aivot, joskin heikommin, johtamaan toisia samoinkuin omiansa. Tämän otaksuman mukaan on luonnollinen synnynnäinen johtaja, vaikutusvaltainen henkilö, leader, vain »magneettinen ihminen».
Tyydymme tässä pelkkään kysymyksen esittämiseen, sillä sen lähempi pohtiminen edellyttää ennen kaikkea, että sellainen magnetismi tunnustetaan kiistämättömäksi tosiasiaksi; mutta sellaista yksimielisyyttä ei ole vielä lähimainkaan saavutettu. Persoonallisen vaikutuksen fysiologisia perustuksia koskevat ennenaikaiset väitteet toisivat asiaan vain näennäistä varmuutta, ja asiain nykyisellä kannalla ollen on viisaampaa tyytyä tarkastelemaan ongelmaa ainoastaan sen psykologiselta puolelta. Siinä on välittömin, parhaiten havaittava ja konkreettisin tosiasia.
* * * * *
Tässä on kuitenkin torjuttava kaksi väärinkäsitystä.
Toinen on siinä, että pidetään persoonallista vaikutusta toisaalta arvovaltaisena toimintana, toisaalta sellaisen toiminnan herättämänä pelkona. Sellaista pakkovaltaa on kieltämättä olemassa, mutta se on varsin tilapäistä ja lepää heikoilla perustuksilla. Arvovalta, jota pakosta suostumme tottelemaan, voi ohjata toimiamme, mutta ei sydäntämme; teot, jotka eivät kumpua sisäisestä elämästämme, ovat mekaanisia eleitä eivätkä ole paljoa arvokkaampia kuin heijastusliikkeet. Ken luulottelee siten johtavansa ihmisiä, liikuttelee itse asiassa vain marionetteja, itse ihminen jää häneltä tavoittamatta. Sellainen vallitseminen on äärimmäisen pintapuolista. Siihen alistuva henkilö odottaa vain soveliasta tilaisuutta siitä vapautuakseen, ja mitä ankarampi ies, sitä kiihkeämpi kapina.
Toinen erehdys, jota ovat levittäneet varsinkin amerikkalaiset yleistajuiset esitykset, on siinä, että kuvitellaan persoonallinen vaikutus ulkonaisten seikkojen aikaansaamaksi. Vakuutetaan, että ulkomuodon tulee olla miellyttävä, sanotaan, että on hyvä, jos ihminen voi vaikuttaa toisiin jo suurella koollaan. Sitäpaitsi on otettava taide luonnon avuksi ja suostuttava tarvittaessa liehittelemäänkin. Samalla kuitenkin huomautetaan, että liehittely on vain hätävara; tärkein keino on siinä, että heitetään ihmisten silmiin hiekkaa, vieläpä sangen karkeatakin hiekkaa, sillä niiden ylensivistyneiden silmät, joille sellaiset neuvot ovat tarkoitetut, eivät varmaankaan ole kovin tarkkanäköiset. Yksinomaan liike-elämään perustuvan sivistyksen koneisto on varmaan vaikuttanut perinpohjin tylsentävästi, koska sellaisia oppeja ei sivuuteta vain olkapäitä kohauttamalla. Tässäkin koskettavat äärimmäisyydet toisiaan, ja käytetyt välineet muistuttavat villien värillisiä sulkia ja karkeita lasihelmiä. Se on bluffin uskontoa. Sen julistajien muotokuvat nähdään vanhan ja uuden maailman suurten jokapäiväisten sanomalehtien ilmoitusosastossa, ja he vakuuttavat meille, että heidän kultainen vasikkansa, jos se yleisesti hyväksyttäisiin, saisi aikaan kumouksen ihmiskunnan siveellisten käsitysten alueella. Uskon sen mielelläni, uskonpa sen jo tehneenkin kumoavaa työtänsä, mutta en katso olevan syytä siitä iloita.
Bluffi kieltämättä menestyy. Kukapa uskaltaisi asiaa epäillä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla? Mutta mitä merkitsee sen menestyminen? Sen laita on suunnilleen samoin kuin pelkoa herättävän pakkovallan; se on yhtä pinnallinen ja hauras, ehkäpä enemmänkin. Ihminen näet suostuu helpommin tottelemaan kuin joutumaan petetyksi. Bluffin avulla voi helposti vaikuttaa henkilöön, joka ei bluffin käyttäjää tunne tai jonka kanssa ollaan tekemisissä ainoastaan tuokion aika. Jos sitävastoin keskustelu jatkuu tunnin ajan, niin asia on jo hankalampi; silloin alkaa julkipuoli rapistua niinkuin ihomaali sulaa auringossa. Silloin havaitaan todellinen tai kuvallinen, mutta joka tapauksessa kasvoihin kuulumaton väri inhoittavaksi naurettavuuden lähteeksi.
Jokainen, jossa on hiukankin psykologia, havaitsee heti bluffin, vainuaa sen etovan tuoksun. Silloin sen käyttelijä karkoittaa meidät luotaan eikä suinkaan vedä puoleensa. Silloin arvostellaan väärin hänessä mahdollisesti piilevää todellisen arvon hiventäkin.
Jos pyritte hipomaan vain olioiden pintaa, kullan ja kunnian kilinää ja sellaisia inhimillisiä suhteita, jotka eivät koske syvempään kuin mainittu kymmenen minuuttia kestävä keskustelu, niin uusi uskonto on teille sovelias. Mutta silloin teidän tulee tietää, että liikutte kaikkein tyhjimmän näennäisyyden piirissä ja että sellainen vaikutuskin on pelkkää näennäisyyttä. Mahdollista, että pääsette siten hallitsijaksi varjojen valtakuntaan. Mutta Homeros sanoo, että on parempi olla koira elävien kartanoissa kuin kuningas varjojen mailla.
Luonnon lahjoittama miellyttävä ulkomuoto kieltämättä edistää vaikutustamme, mutta ei kumminkaan ole sen olennainen edellytys. Napoleon oli varreltansa vähäinen ja vaikka ei ollutkaan muotopuoli, antoi kuitenkin pilapiirtäjille aihetta ivailuun. Kaksi Ranskan vallankumouksen vaikutusvaltaisinta miestä, Mirabeau ja Danton, olivat suorastaan rumat; Sokrateen rumuus on jäänyt sananparreksi; Tolstoi ei ollut kaunis.
On kuitenkin olemassa eräitä ruumiillisia ominaisuuksia, jotka näyttävät mitä kiinteimmin liittyvän persoonalliseen vaikutukseen. Mutta jos asiaa tarkemmin tutkimme, niin havaitsemme, että sellaiset ominaisuudet vaikuttavat meihin, koska pidämme niitä eräiden henkisten ominaisuuksien vertauskuvina. Sellainen tekijä on silmä, joka uskaltaa katsella suoraan, kiinteästi, vilpittömästi ja ilman julkeutta. Samoin ääni. Ihmiselle ei tietenkään ole aina suotu sellaista katsetta ja ääntä kuin hän haluaa, eipä edes aina sellaistakaan kuin hän ansaitsisi. Epävarma, laahustava, yksitoikkoinen ääni ilmaisee joka tapauksessa epävakaista ja keskinkertaista ajattelua. Änkyttäminen osoittaa, ettei henki vallitse itseänsä; se ilmaisee taipumusta arkuuteen ja pelonpuuskiin. Pälyilevä katse ilmaisee samanlaista taipumusta, mikäli se ei ole vilpillisyyden merkkinä. Kaikki ne ryhdissä, katseessa, äänessä ilmenevät seikat, jotka meistä tuntuvat persoonallisen vaikutuksen voittamattomilta esteiltä, me selitämme vaistomaisesti joko teeskentelyn tai sisäisen heikkouden merkeiksi.
Niin olemme tahtomattamme joutuneet persoonallisen vaikutuksen ruumiillisia edellytyksiä tutkiessamme käsittelemään sen psykologisia ehtoja: todellista etevämmyyttä, vilpittömyyttä ja vihdoin ja ennen kaikkea itsehillintää. Lähtökohtanamme ollut otaksuma osoittautuu siis oikeaksi; kieli oli oikeassa nimittäessään itsehillintää ja toisiin kohdistuvaa vaikutusta kumpaakin »henkiseksi voimaksi»; jälkimmäinen on tosiaankin toisen aikaansaama seuraus. Toisin sanoen: molemmat riippuvat meistä itsestämme. On kuitenkin mahdollista, että »magnetismin» puolustajien suuntaa noudattaen keksitään toistaiseksi tuntemattomia persoonallisen vaikutuksen fysiologisia edellytyksiä, mutta varmaa on, että kysymys on laadultaan lähinnä psyykillinen ja että tämä psyykillinen puoli on meidän voimamme. Trine sanoo: »En ole milloinkaan nähnyt pelokkaasti, kielteisesti, kriitillisesti, itsekkäästi ajattelevan ihmisen kykenevän miellyttävästi harjoittamaan sitä, mitä nimitämme persoonalliseksi magnetismiksi».
Kukaan ei moittine Demosthenesta siitä, että hän uupumatta pureskeli pieniä kiviä vapautuakseen änkytysviastaan. Me voimme vaikuttaa eleihimme, katseeseemme ja ääneemme sinänsä, mutta siitä ei ole suurta apua, jos siten vain omaksumme puuttuvien ominaisuuksien naamion. Sellainenkin teeskentely havaitaan teeskentelyksi, ja jo ylempänä mainittiin, mitä tulee ajatella etevämmyydestä, joka perustuu pelkkään näennäisyyteen. Napoleon on opiskellut Talman johdolla, mutta ellei hänessä olisi ollut hämmästyttävää henkistä voimaansa, ei parhaankaan traagillisen näyttelijän taito olisi voinut siinä auttaa.
Tärkeä on olemus eikä näennäisyys. Jos olemus on, niin vaikutus säteilee siitä itsestään; se voi tapahtua huomaamatta, mutta samalla syvällisesti. Ihminen, jossa asuu voimakas persoonallisuus, jossa on todellista henkistä voimaa, säteilee sitä ympärilleen alinomaa, ja sen kokee jokainen, joka tulee hänen läheisyyteensä. Silloin ei haittaa, vaikka hänen toimintansa ei tapahtuisikaan siinä olokehässä, joka on hänen kunnianhimonsa varsinaisena esineenä. En tiedä, onko kukaan lausunut asiaa vaikuttavammin kuin Benoist-Hanappier kirjassa, josta olemme jo ylempänä lainanneet kappaleita ja johon hän keräsi ennenaikaisen ja aavistamansa kuoleman aattona kaikkein salatuimmat mietteensä:
»Olitpa kuka hyvänsä, näyttipä asemasi kuinka keskinkertaiselta ja halvalta tahansa ja otaksuitpa suorittaneesi kuinka vähän hyvänsä, älä kumminkaan ehdätä sanomaan: 'Mitä hyötyä on koko elämästäni?’
Älä ehdätä sanomaan: 'Kuinka vähäpätöinen onkaan saavutukseni ja kuinka suurenmoiseksi olin sen haaveksinut!’ Ero voi olla pienempi kuin luuletkaan.
Sinä valitat hukkaanmennyttä elämääsi, lukemattomia voimia, jotka sinussa itsessäsi liikkuvat, mutta jäävät osalta käyttämättä, koska ruumiisi on kehno juhta, vikuroi tai uupuu. Siihen kytkettynä et uskalla lähteä kilpakentälle, syöksyä taistelun temmellykseen. Mieltäsi kalvaa kärsimättömyys ja harmi, kun näet toisten, huonompien ratsumiesten, mutta parempien ratsujen selässä istuvien, taistelevan ja voittavan eturiveissä, kunniakkaimmalla sijalla.
Sinä olisit voinut, sinusta olisi pitänytkin tulla suuri runoilija, suuri puhuja, suuri aatteiden ja ihmisjoukkojen liikuttaja, 'arvojen luoja’. Sinun täytyy jäädä varjoon, koska sallimus soi sinulle, hyvälle ratsumiehelle, kehnon luuskan.
Ole rauhallinen! On olemassa useita toimintatapoja ja useanlaista olemassaolon oikeutusta. Kaikkein pienin tekijä voi saada aikaan odottamattoman tuloksen, jos sen lisää monikertaiseksi ylväs, ylpeä tahto. Jos olet aito ihminen, jos sielusi metalli on puhdasta, niin olosi täällä ei voi jäädä huomaamatta, se ei voi olla tehoton… Älä unohda, että vaikutat tietämättäsi, tahtomattasi puheellasi, eleilläsi, hymylläsi, vaikenemisellasi, koko minuudellasi niihin, jotka tulevat lähellesi.
Jos kohtalosi ja toimesi saattaa sinut kosketuksiin lukuisain henkilöiden kanssa, varsinkin nuorison ja erikoisesti lasten kanssa, niin voit tuottaa paljon hyvää pelkän kosketuksiinjoutumisen, 'endosmoosin' avulla, ollenkaan ponnistelematta, vain olemalla oma itsesi ja säilymällä omana itsenäsi kaikissa olosuhteissa.»[35]
Benoist-Hanappier, joka oli opettajani Nancyn yliopistossa, vaikutti itse sellaisen säteilyn avulla. Perustuiko hänen »henkisen osmoosin» nimellä mainitsemansa tosiasian analysoiminen omiin kokemuksiin? Joka tapauksessa on hänen kuvauksensa oivallinen. Hän arvaa erittäinkin sen salatajuisen laadun ja käsittää, että tahdon vaikutus voi pikemmin ehkäistä sellaista spontaanista tapahtumaa, kuten yleensäkin sattuu, kun joudumme tekemisiin salatajuisten voimien kanssa (autosuggestion tutkiminen on jo aikoja sitten asian meille varmasti selvittänyt).
»Me emme suinkaan vaikuta yksinomaan sanoillamme ja esimerkillämme. Yksilöisyytemme vaikuttaa sinänsä ja yksinään yhtä epäämättömästi kuin salaperäisestikin. Kahden inhimillisen olennon joutuessa kosketuksiin syntyy ilmiö, joka on verrattavissa fysiikantutkijain osmoosiksi nimittämään tapahtumaan… Opettajan ja oppilaiden välille muodostuva kiinteä side ei johdu niinkään itse opetuksesta kuin opettavan persoonallisuudesta.
Tee itsesi voimakkaaksi, tee itsesi yhä paremmaksi ja salli sitten yksilöisyytesi säteillä ympäristöösi. Se luo toisiin omaa hyvyyttänsä ja voimaansa. Pyrkimättäsi ja tahtomattasi olet silloin kasvattaja ja hyväntekijä.
Minä sanon: salli sen säteillä, en sano: pidä huolta siitä, että se säteilee. Sellainen itsetiedoton toiminta näet on usein tahallista, tarkoituksellista yritystä tehoisampi.»[36]
* * * * *
Jos persoonallinen vaikutus on kahden olennon välillä tapahtuvan henkisen kosketuksen spontaaninen tulos, on ymmärrettävää, että se voi vaihdella äärettömiin. Sitäpaitsi on ilmeistä, ettei sama henkilö vaikuta samoin kaikkiin.
Ensinnäkään ei vaikutus riipu yksin sen lähettäjästä, vaan myöskin vastaanottajasta, ja varsinkin viimeksimainitun kiintymyksestä ensinmainittuun. Siltä näkökannalta ovat psykoanalyytikot tutkineet tätä »siirroksi» nimittämäänsä tapahtumaa.[37]
Sitäpaitsi tiedämme, että vaikutustamme määrää henkinen voimamme ja lisäksi hyväntahtoisuutemme ja vilpittömyytemme. On siis luonnollista, että se voi vaihdella riippuen kaikista näistä eri tekijöistä. Me emme ole aina yhtä vilpittömät, ja jos vilpittömyytemme määrä vähenee, vähenee samalla toimintakykymmekin. Me emme ole aina yhtä hyväntahtoiset, ja kun emme rakasta, emme kykene yhtä voimakkaaseen toimintaankaan. Vihdoin on huomattava, että voimammekin on vaihteluiden alainen. Siinäkin tapauksessa, että luotamme erittäin varmasti itseemme omalla alueellamme, voi esiintyä tilanteita, joihin emme ole varautuneet ja joissa tunnemme itsemme avuttomiksi kuin pienet lapset. Omphalen jalkojen edessä Herkules kadottaa yhtäkkiä kaikki voimansa.
Henkilö vaikuttaa valtavasti toiseen, mutta on vastustelematta kolmannen vaikutuksen alainen. Persoonallista vaikutusta ei saakaan pitää mahtina, joka kuuluu joillekin määrätyille henkilöille heidän erioikeutenansa toisten kykenemättä sitä milloinkaan saavuttamaan. Meissä on jokaisessa sitä jokin määrä, ja me voimme kehitellä sitä kykyjemme mukaan.
On olemassa sellaisen vaikutuksen alinomaisia ja jokapäiväisiä muotoja: vanhempien vaikutus lapsiin, vanhemman vaikutus nuorempaan, ystävän vaikutus ystävään. Korkeammilla tasoilla havaitaan vielä varsin usein sellaista vaikutusta, kumminkin epäsäännöllisempää ja suuremmassa määrässä persoonallisuudesta riippuvaa. Niin vaikuttaa kasvattaja oppilaaseen, päällikkö alempaan virkamieheen, pappi uskovaiseen, kansanjohtaja suuriin joukkoihin. Jokainen on epäilemättä joutunut myös joko antajana tai vastaanottajana kokemaan sielun toiselle suomaa apua. Se voi olla laadultaan arkipäiväistä, mutta voi myös muodostua erääksi persoonallisen vaikutuksen harvinaiseksi ja puhtaaksi muodoksi.
* * * * *
Eikö neroa voida pitää persoonallisen vaikutuksen korkeimpana asteena? Vaikka emme oikeastaan ole vielä ehtineet teosta arvostella, vaikka olemme pahassa pulassa, jos tulee mainita vaikutelman perusteita, olemme kuitenkin jo sen lumoissa, tunnemme voiman, joka ottaa meidät valtoihinsa. Sellaisessa tapauksessa puhumme nerosta.
Se, mitä muuten nerosta tiedämme, mitä havaitsemme sitä analysoidessamme, sointuu varsin hyvin tähän katsomukseen. Onhan nero ensinnäkin kutsumus, kaikkivaltias vietti ja intohimoinen vaisto. Se on persoonallisuutta, vallitseva luontumus suuntaa koko olennon elämää ehdottomasti määrätylle taholle; se on vihdoin hengen kiinteätä keskittymistä siihen suuntaan, joka kokoo kaikki voimat: toiselle musiikkia, toiselle kemiaa. Nero omistaa (kuten jo ylempänä näimme) mitä korkeimmassa määrässä edellytykset siihen henkiseen voimaan, jonka spontaanista säteilyä persoonallinen vaikutus on.
Samalla käy toisaalta ymmärrettäväksi, minkätähden nero, omaa laatuansa noudattaen, mielellään rajoittuu omaan olokehäänsä. Usein jää sille kerrassaan vieraaksi kaikki, mikä sijaitsee jyrkän rajaviivan toisella puolella. Juuri nerokkaat henkilöt arvostelevat toisiaan väärin mitä perusteellisimmin. Hugo ei ymmärrä Racinea, Toistoille ovat Shakespeare ja Wagner kerrassaan käsittämättömät. Sellainen luonnollinen rajoitus on neron heikkous, hänen panssarinsa tuottama haitta. Siitä johtuu, että hänen vaikutuksensa ihmiskuntaan on epätasainen ja epävakainen. On kuitenkin ajateltavissa, että nerokas henkilö, joka tuntee tämän luonnollisen puutoksensa, sen korjaa, varsinkin siinä tapauksessa, ettei kysymyksessä ole ylen impulsiivinen, vaan melkoisessa määrässä älyllinen nerokkuus. Tietoisemman keskittymisen varassa hän voi lähennellä sitä universaalisuuden ihannetta, joka oli ominainen renessanssin suurille hengille ja väikkyi Goethenkin mielessä. Silloin nero tosiaankin saavuttaa täyden vaikutusvoimansa.
Nerollisuuden eri muodot eivät muuten vaikuta yhtäläisesti. Pelkän tiedemiehen työ voi merkitä erinomaisen paljon, mutta hänen persoonallisuutensa häipyy työn taakse; suuren taiteilijan persoonallisempi ja samalla voimakkaammin tunne-elämään vetoova työ sitävastoin saa aikaan persoonallisempia värähtelyjä. Toisaalta on, kuten jo näimme, kuitenkin suotavaa, että taiteilijan nero on laadultaan melkoisessa määrässä älyperäistä, jos toivotaan sen saavuttavan suurempaa yleispätevyyttä. Hänen ei myöskään pidä sulkeutua siihen norsunluiseen torniin, jolla on nimenä »taide taiteen vuoksi», vaan tulee säilyttää inhimillinen myötätuntonsa. Olennaisesti myötätunnosta ja toimivasta hyvyydestä muodostunut nerollisuus on ollut suurten uskonnonperustajien erikoispiirteenä, ja he ovat kieltämättä vaikuttaneet kaikkein voimallisimmin. Kirjailijan neroa voi toisinaan ruokkia samanlainen lähde, ja silloin se säteilee voimaansa tavallista väkevämmin: lähin esimerkki on Tolstoi.
On ainakin varmaa, että persoonallinen vaikutus johtuu ihmisen olemuksen syvimmistä voimista. Me emme voi hankkia sitä omaksemme viljelemällä sitä; meidän tulee sen saavuttamiseksi viljellä itseämme. Siihen voidaan vielä suuremmalla syyllä sovittaa Stuart Millin lausuma onnesta: ainoa keino sen saavuttamiseksi on olla sitä etsimättä.
Viiteselitykset:
[1] Johdanto Emersonin »Autobiografiaan».
[2] Nietzsche: Briefe an Overbeck.
[3]² J.M. Guyau: L'Irréligion de l’avenir, III, V.
[4] Trit Huot ja Voivenel: Le Courage (Alcan, Paris 1917), III kirja, III luku.
[5] Suggestion et Autosuggestion, II, VIII (Suomennoksessa Ajatuksen voima s. 176 ss,).
[6] Pierre Janet: Les Médiations psychologiques, II nidos. Alcan, Paris, 1919.
[7] Kts. Archives de Psychologie, Genève, 1914.
[8] Nietzsche: Menschliches, Allzumenschliches, § 228.
[9] Rousseau: Émile, 2. kirja.
[10] Rousseau: Émile, 2. kirja.
[11] Nietzsche: Menschliches, Allzumenschliches. I. § 103.
[12] Fontègne: L’Orientation professionnelle (Delachaux et Niestlé, Neuchâtel, 1921).
[13] Vrt. Baudouin: Études de psychanalyse, II, 3.
[14] Baudouin: Études de psychanalyse, III, 1.
[15] W. Mac Dougall: The Group Mind, University, Cambridge 1020.
[16] Romain Rolland: Clérambaultin johdanto.
[17] Nietzsche: Menschliches, Allzumenschliches, § 285.
[18] William James, Talks to Teachers, V: The Will.
[19] Suggestion et autosuggestion (suomennettuna: Ajatuksen voima), II, 1.
[20] Suggestion et autosuggestion, II, 4.
[21] Taine: Origines de la France contemporaine, le Régime moderne. I.
[22] Vrt. Suggestion et autosuggestion, I, 6.
[23] Hugo: Les Travailleurs de la mer.
[24] Ribot: Psychologie de l’attention.
[25] Rignano: Psychologie du raisonnement, Alcan, Paris, 1920, II ja III
[26] Larguier des Bancels: Introduction a la psychologie. Payot, Paris, 1921. Olen teoksessani Études de psychanalyse (III, 2) seikkaperäisesti asiaa pohtinut.
[27] Vrt. Baudouin: Suggestion et autosuggestion, II, 7.
[28] Nietzsche: Zarathustra I, Von den drei Verwandlungen.
[29] Paul Seippel: Adèle Kamm. Payot, Lausanne 1915.
[30] Maeterlinck: La Sagesse et la Destinée, LII,
[31] Rousseau: Émile. I kirja.
[32] Benoist-Hanappier: En marge de Nietzsche: Tactique de la volonté. Figuière, Paris, 1912.
[33] L.-B. Hanappier: A l’ombre de la mort. Vogue, Paris, 1900.
[34] Huot et Voivenel: Le Courage. Alcan, Paris, 1917.
[35] Benoist-Hanappier: En marge de Nietzsche: Exhortations. Figuières, Paris, 1912.
[36]¹ Main, T.: L’Osmose spirituelle.
[37] Vrt. Baudouin: Études.