»Elämä on ekstaasia», sanoo Emerson, jonka olemme kuitenkin havainneet voiman ja toiminnan hyvän sanoman ensimmäiseksi julistajaksi. Mutta sellainen toiminta ei suinkaan ehkäise kuvastelua, vaan johtuu siitä; sen jyrkin vastakohta on kouristuksentapainen ponnistus ja hätäilevä puuhailu. Emersonin asennetta tukee merkillisesti nykyajan psykologinen tiede, ja keskityksestä puhuessamme saamme kohta nähdä, että henkinen voima on pikemmin käsitettävä autosuggestion, tyynesti toimivan ajattelun, kuin ponnistuksen kaltaiseksi. Ja niin johdumme väittämään, ettei ajatus ole mikään huomiottajätettävä tekijä voiman ja toiminnankaan näkökannalta.
Huomautimme jo edellä, kuinka suuressa määrässä toisistaan eroavat mekaaninen ja totunnainen toimiskelu ja persoonallinen, tietoinen voima. Edellinen esiintyy ilmeisimmin tehdastyöläisen tuhansia kertoja toistamassa otteessa hänen valmistaessaan tuhansia samanlaisia saman esineen osia. Sellaisen työntekijän tuotto on kieltämättä melkoinen ja hänen suorituksensa suuri. Mutta silloin ihminen muuttuu koneeksi tai lievemmin sanoen alemmaksi olennoksi, koska hänen älyntoimintansa riutuu pelkäksi heijastusliikkeeksi; missään tapauksessa emme voi tällöin puhua henkisestä voimasta ja sen toiminnasta. Siitä jo huomaamme, ettei sellaisen toiminnan ja sellaisen voiman tunnuksena ole — kuten aineellisen voiman ollessa puheena — vaikuttavan liikkeen määrä eikä ulkonainen tuotto. Sellaiseen tunnukseen kuitenkin nykyisin usein vedotaan. Puhuttaessa toiminnan miehestä tarkoitetaan enimmäkseen miestä, joka on aina levottomassa liikkeessä. Se merkitsee suunnilleen samaa kuin jos tunnustettaisiin mainioksi puhujaksi mielipuoli, joka purkaa suustaan loppumattoman määrän sekavia sanoja.
Henkistä voimaa, toimintaa sanan inhimillisessä merkityksessä, on olemassa vain sikäli kuin kiihokkeen herättämä reaktio etääntyy pelkästä heijastuksenomaisesta ja automaattisesta tapahtumasta. Siinä ei tule kysymykseen teon kvantiteetti, vaan sen kvaliteetti, ja tämä kvaliteetti sisältyy sen uutuuteen. Heijastuksenomainen teko tapahtuu aina määrättyyn tapaan, sillä se johtuu yksinkertaisesta syystä; älykäs teko sitävastoin on aina uusi, koska sen pohjana on monisyinen kokonaisuus, itse persoonallisuus, johon tarkasteluissamme aina lopulta palaamme. Se on keskustoimisto, jossa tiedonantoja aina vertaillen tutkitaan, ennenkuin ne pääsevät ilmautumaan käskyinä ja tekoina, jotka ovat sitä omalaatuisempia, mitä runsaampi vertailuaines on käytettävänä. Nämä seikat ovat yleisesti tunnettuja. Seuraava asia kuitenkin jää yleensä riittävää huomiota vaille. Sellainen keskittyminen ja vertaileva tarkastelu edellyttää, että automaattinen vaikutelmiin vastaaminen estyy, pidättyy, ennenkuin se johdetaan uusille urille. Selkäydin ei kykene reaktioita pidättämään, vaan sallii niiden vaikuttaa sellaisinaan, ja siten syntyvät puhtaat refleksi- l. heijastusliikkeet. Aivojen tehtävänä sitävastoin on nimenomaan pidättäminen ja kerääminen. Teko on siis todella älykäs ja inhimillinen, se on todellinen teko vain mikäli se johtuu siten pidätetystä ja kerätystä, ajatuksena ilmenevästä tarmosta. Niin käy selväksi, kuinka pintapuolista on asettaa ajatuksen mies toiminnan miehen vastakohdaksi. Aito toiminta pohjautuu aina ajatukseen. On tosin olemassa nimenomaisesti kuvastelevia tyyppejä, jotka keräävät milloinkaan purkamatta, mutta vieläkin varmempaa on, että kaikki touhuavat henkilöt, jotka eivät milloinkaan kerää, tarjoavat ainoastaan toiminnan irvikuvan. Eikö nykyaikainen sivilisatio lienekin varsin usein sellainen irvikuva?
* * * * *
Puhumme ajatuksesta. Mutta älkäämme erehtykö. »Ajatus» on tässä ymmärrettävä avarassa, »tajunnan» merkityksessä eikä suppeassa loogillisen harkinnan merkityksessä. Sitäpaitsi ei saa rajoittaa tätä tajuntaa »selvien ja täsmällisten» käsitteiden hyvinjärjestettyihin alueisiin, vaan on laajennettava sen kenttä niin suureksi kuin suinkin mahdollista, jotta siinä käy vertaillen tarkasteleminen mahdollisimman paljon eri tietämyksiä. Siihen tulee niinmuodoin kuulumaan koko joukko sielullisia elementtejä, joita ei käy kerta kaikkiaan muuttaminen selviksi mielikuviksi, esimerkiksi koko se vaikutelmien ja tuntojen maailma, joka sisältyy kuvitteluun ja unennäköön. Tämä sekava ja rehoittava maailma on otettava sellaisenaan, puolipimeänä. Ken tahtoo liioitellen olla yksinomaan tietoinen ihminen ja hylkää tämän maailman, köyhdyttää samalla tajuntaansa. Eikä siinä kyllin: tämä hänen halveksimansa rikkaus siirtyy salatajuntaan, siitä muodostuu torjuma. Jos asianomainen henkilö olisi sallinut näiden voimien vaikuttaa luonnollisella tavallaan, olisi liittänyt ne ajatuksensa muuhun kudelmaan, niin ne olisivat mielellään häntä palvelleet; torjuttuina ne sitävastoin vaikuttavat kukin tahollaan ja tärvelevät suuremmassa tai vähemmässä määrässä hänen tajuntaansa. Puhuessamme tässä ajatuksesta, ajattelusta, tajunnasta, tarkoitamme siis koko sisäistä elämää mietiskelyineen ja keräytymisineen, jotka eivät sulje pois kuvittelua ja haavetta, vaan päinvastoin johtavat siihen. Olisiko siis haave tosiaankin toiminnan lähde? Sellainen katsomus voi tuntua uskomattomalta, mutta seikka sinänsä on verrattavissa jo aikaisempaan huomioomme, että viettielämä on henkisen voiman edellytys.
Mikä onkaan uuden psykologian kannalta uneksimisen olemus? (Tarkoitamme tässä mielikuvituksen valveunta pikemminkin kuin nukkujan unennäköä. Mainitut tilat ovat toistensa sukua, ja varsinainen unennäkö, luonteenomaisempi tapaus, on opettanut meitä ymmärtämään valveunta). Uneksiminen on ylen runsaiden sisäisenä voimanamme olevien viettien säiliö,[13] joten rikasta unielämää voitaisiin pitää sielullisen elämämme rikkauden merkkinä. Unielämässä kohtaavat toisensa kaksi viettivirtaa. Syvimmästä salatajunnastamme nousevat siihen kaikki torjutut viettimme siten purkautuen ja pyrkien toimimaan. Ulkoa virtaa alinomaa uneen vaikutelmia, jotka tosin säilyvät tajuisina eivätkä joudu torjutuiksi, mutta jotka kuitenkin jollakin tavoin estetään, pysähdytetään, pidätetään. Jälkimmäistä tapausta, joka ei ole siinä määrin huomiotaherättävä kuin edellinen, ovat psykoanalyytikot toistaiseksi vähemmän tarkanneet, mutta sitä ei kuitenkaan saa jättää ihan huomioonottamatta. Tähän kuuluu esimerkiksi se mutkaton tapaus, että lapsi kokee unessa nautintoa, joka siltä kiellettiin vähän aikaisemmin, ja samoin on laita, kun nälkäinen uneksii mässäyksestä. Uneksimisen alue olisi niinmuodoin sulkulaite, joka keskeyttää viettiemme juoksun. Yläpuolelta, padon lukemattomista raoista, virtaavat siihen keräytyneet vesimäärät, jotka alinomaa painavat siihen suuntaan (estojen pidättämät torjutut sisällöt); alapuolella pidättää ja kerää toinen pato vesiä, jotka pyrkivät tunkeutumaan sulkusäiliöön (tyydyttämättömiä pyyteitä ja kaikenlaisia toimintoja, jotka alinomaa estyvät). Siten uneksiminen vastaa kahdessa eri katsannossa toimivan voiman edellytyksiä sellaisina kuin olemme oppineet ne tuntemaan. Se edistää ensinnäkin vangittujen viettien vapautumista ja esiintyy toisaalta estyneiden ja patoutuneiden toimintojen oireena, ja juuri sellainen patoutuminen näytti meistä välttämättömältä, jotta voisi syntyä arvokkaampaa toimintaa. Uneksiminen on niinmuodoin sekä vapauttamansa että pidättämänsä nojalla voiman ja toiminnan edellytys.
Tämä päätelmä, joka voi hyvinkin tuntua hämmästyttävältä, ilmenee jo paljoa hyväksyttävämpänä, jos muistetaan, että psykologia on todennut unennäön ja leikin välillä vallitsevan sukulaisuuden.[14] Niillä on yhtäläinen tehtävä: ne sallivat pidätetyille tai sukeutumistilassa oleville vieteille purkautumistilaisuutta. Tämä ajatus, jonka lausui leikkiä käsittelevässä tutkimuksessaan Karl Groos, on vasta äskettäin uskallettu soveltaa unielämään. Uusi leikkiä koskeva käsitys on heti vaikuttanut muodostumassa oleviin kasvatuksellisiin teorioihin, ja samat kasvattajat, jotka tunnustavat välttämättömäksi luontumusten esteettömän kehkeytymisen, ovat samalla joutuneet tunnustamaan kaikkiin sisältyvän suuren kasvattavan voiman. Niin he ovat päätyneet siihen oudolta tuntuvaan mielipiteeseen, että lapsi oppii parhaimmin tekemään työtä leikkimällä, ja vaikka työ ja leikki perinnäisen käsityksen mukaan erotetaan toisistaan, on mainittu paradoksi voittamassa yleistä kannatusta. Leikkitanhua ja luokkahuone pyrkivät lähemmäksi toisiaan, ja ummehtuneisiin suojiin virtaa yhä enemmän raitista ilmaa. Mutta se, mikä Groosin teorian mukaan koskee leikkiä, voidaan nyt, Freudin tutkimusten nojalla, soveltaa unielämään. Niin vaatii itselleen kannatusta uusi paradoksi: samoinkuin leikki on luonnollista valmistumista työhön, on uni luonnollista valmistumista toimintaan. Unielämä, jota on tahdottu pitää vain pienenä virkistyskenttänä, tulee siis sekin tuulettamaan ja valaisemaan sitä synkänlaista suojaa, jossa vakavat miehemme suorittavat vakavia tehtäviänsä. Coué esittää muuten hänkin asiaa hipovan paradoksin sanoessaan kerran toisensa jälkeen: »Toimintamme pontimena ei ole tahto, vaan mielikuvitus.»
On vielä huomattava eräs seikka, jonka assosiatiopsykologit ovat saattaneet lopullisesti havaituksi: että mielikuvat ovat kaiken ajattelumme raaka-aines, arvostelma- ja päätelmätoiminta mukaan luettuina. Siinä on eräs lisäsyy, joka sekin kehoittaa meitä lukemaan mielikuvituksen sisäiseen elämäämme kuuluvaksi. Mielikuvitus on sisäisen elämän käyteaine, sillä sen toimesta ilmaantuvat sisäiset voimamme, vietti ja vaisto, älyn alueella. Niinpä onkin mielikuvitusta juuri toiminnan vuoksi viljeltävä, ja sellaista viljelyä, jonka paras väline on taide, ei suinkaan saa pitää ylellisyytenä; se näet kuuluu elämän välttämättömiin tekijöihin.
Jos nämä muutamat totuudet, joita olemme rinnastaneet, kaikesta huolimatta tuntuvat vielä hiukan oudoilta, niin syynä on, että ne ovat pätevät ainoastaan määrätyissä rajoissa, mikä lienee selvää sanomattakin. Jos pidämmekin viettiä henkisen voiman edellytyksenä, emme silti suinkaan väitä, että se on sinänsä, muitta mutkitta, henkistä voimaa. Eihän leikkikään, joka on työn edellytys, ole silti vielä työtä, enempää kuin unielämä ja sisäinen elämä on vielä toimintaa. Toiminta edellyttää niiden kosketusta, mutta ei niihin uppoamista, samoinkuin kulutukseen tarvitaan pääomaa, mutta ei sellaista pääomaa, joka muuttuu omaksi tarkoituksekseen ja johon ei kajota. Voi muuten olla hyvä, jos kerää varastoon. Aito mystikko ja aito taiteilija keräävät. He ovat tavallaan hengen pankkiireja, pitävät toimenaan ajatuksen puhtaan kullan keräämistä ja jättävät kuluttamisen ja toiminnan toisten asiaksi.
* * * * *
Persoonallisuus ja sisäinen elämä, nämä kaksi edellytystä, joihin olemme päätyneet, liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kummankin ytimenä on viettiemme elävä voima, tajuntaamme purkautuvat vaistot. Persoonallisuus merkitsee tajunnan ykseyttä, sisäinen elämä on sen rikkaus ja runsaus. Ykseyttä on kuitenkin olemassa ainoastaan sellaisessa tajunnassa, joka välttää torjumista ja omistaa täyden kyllyytensä, ja toisaalta on tajunta sitä rikkaampi, mitä paremmin se kykenee vertaillen rinnastamaan rikkauksiansa, toisin sanoen mitä yhtenäisempi se on. Persoonallisuus ja sisäinen elämä tukevat toisiaan ja ovat erottamattomat. Niiden molempien kehittelemisen ongelma on edessä, jos tahdotaan muovata yksilöitä. Mutta siten ongelmaa määriteltäessä asetutaan sosiaaliselle näkökannalle, sillä yksilön käsite tulee ymmärrettäväksi nimenomaan yhteisön vastakohtana. Jatkamme siis tätä ajatusjuoksua, sillä vastakohta ei piile ainoastaan sanoissa. Yksilön pelastaminen on tosiaankin vaikea ongelma yhteiskunnassa, jota täydellisesti vallitsevat laumavaistot. Sosiologisissa tutkimuksissa on itse tutkimusesineen, yhteiskunnan olemus usein saanut aikaan, että tutkija on unohtanut yksilön tärkeyden. Englantilainen sosiologi W. Mac Dougall on anglosaksilaisten perinnäiselle individualistiselle katsomukselle uskollisena korostanut mainittua tärkeyttä.[15] Hän otaksuu voivansa ehdottomasti väittää, että yhteiskunta typistää ihmistä, (vaikka ihminen on olemassa ja säilyy ihmisenä ainoastaan sen piirissä, mikä johtaa ratkaistavaan pulmaan). Mutta mitä tarkoittaa tutkijamme »typistämisellä?» Että yhteiskunnan olemus saa aikaan vakavaa häiriötä kehityksen luonnollisessa kulussa. Luonnollisen valinnan korvaa se, mitä voimme nimittää sosiaaliseksi valinnaksi, asia, joka eroo edellisestä ja vaikuttaa usein kerrassaan vastakkaiseen suuntaan. Tämä sosiaalinen valinta, joka uhraa korkeamman tyypin keskimääräisen tyypin hyväksi, on sanan täydessä merkityksessä taannuttamista. Se on kaupungin, valtion, kirkon ja taloudellisen elämän aikaansaamaa taantumista. De Laponge on moittinut varsinkin kaupunkien suorittamaa valintaa. Mac Dougall yleistää ja päätyy huolestuttavampaan väitteeseen. Näiden kahden valintamuodon toisistaan erottaminen saa meidät tosiaankin tajuamaan selvemmin luonnollisen kehityksen ja inhimillisen edistyksen välillä vallitsevaa eroa. Viimeksimainittua emme saa pitää biologisena edistyksenä; se on aivan ulkokohtaista kojeiden, elämän teknillisten välineiden täydellistymistä, johon voi varsin hyvin liittyä olemuksen kehityksen seisahtuminen, jopa taantuminenkin. Tiedon määrä on erinomaisesti lisääntynyt, mutta älylliset kyvyt eivät ole historiallisen ajan kuluessa kasvaneet, vaan ovat — Mac Dougallin mielipiteen mukaan — pikemmin typistyneet.
Eikä siinä kyllin: yksilö esiintyy itse yhteiskunnan erinomaisen tärkeänä tekijänä. Synnynnäiset rodulliset eroavaisuudet ovat vähäiset; jokaisen sukupolven aikana kasautuu hankittuja vaikutuksia, jotka suuntaavat kansansielua määrätylle taholle. Sellaiset hankitut vaikutukset johtuvat osaksi ympäristöjen erilaisuudesta, mutta myöskin etevissä yksilöissä ilmenevistä spontaanisista muuntumista. Suuri henkilö (leader) on rodun ja kansallisen ykseyden rakentaja. Jos tämä tekijä puuttuu, kuten on laita esimerkiksi Afrikan neekerien keskuudessa, ei kansakuntaa ole voinut muodostua, vaikka rodullinen tasalaatuisuus on olemassa. Jos sitävastoin ilmaantuu voimakas yksilöllinen tekijä, niin sen onnistuu sulattaa yhteen hyvinkin erilaatuisia aineksia, kuten Israelin profeetat ja Mohammed osoittavat. On vielä huomattava, että Le Bonin selostamien kallomittausten mukaan niissä roduissa, jotka eivät muodosta kansallista ykseyttä, yksilölliset eroavaisuudet ovat pienimmät; johdumme siis toisin sanoen siihen hämmästyttävään päätelmään, että kansallinen ykseys on melkein kääntäen verrannollinen rodun tasalaatuisuuteen. Seikka johtuu siitä, että yksilölliset eroavaisuudet ovat etevien yksilöiden ilmaantumisen edellytys; sellaiset yksilöt näet ovat ykseyden välttämättömiä tekijöitä.
Meidän tulee siis jo yhteiskunnan edun nimessä suojella yksilöä, aivan samoin kuin havaitsemme olevan välttämätöntä toiminnan vuoksi viljellä ajattelua ja unielämää ja siveellisten periaatteiden eduksi viettien omaehtoisuutta. Niin kohtaamme jokaisessa tienristeyksessä saman, pahoin laiminlyödyn totuuden: jos tahdotaan taata ihmiselle ulkonaisessa elämässä (sosiaalisessa, toiminnallisessa tai siveellisessä) määrätty tehtävä ja todellisuus, on ennen kaikkea viljeltävä sisäisen ihmisen vapaata yksilöllisyyttä.
* * * * *
Sellaisina aikoina ja sellaisissa maissa, joissa sivistys on kehittynyt korkealle ja yhteiselämän muodot ovat hienostuneet, uhkaa kultivoitua yksilöä eräs kaikkein vakavimpia herpoutumisen syitä, nimittäin hienon maailman seuraelämä. Se voi olla kauniin kulttuurin kehyksenä, mutta sellainen kulttuuri on kuitenkin laadultaan erikoinen, se edellyttää jonkinlaista älyllistä pidättyväisyyttä. Seuraelämää vallitsee täydellisesti muoti, henkisellä alalla samoinkuin vaatetuksessakin: muoti määrää, miten on pukeuduttava iltakutsuihin ja samoin, mitä niissä sopii puhua. Mutta jos muistamme sanan johtumisen, niin havaitsemme, että se — muoti, la mode, modus — merkitsee alkujaan jonkinlaista mittaa, »vakkaa», jolla kauppias mittaa ostajalle papuja. Muoti merkitsee siis mittaa, keskimäärää, kohtuullisuutta. Seurallinen elämä pakottaa ihmisen ajatukset ja liikkeet hyvän käytöksen rajoihin, kunnes hän tottuu varomaan niiden yli astumista, ei uskalla enää niin menetellä eikä siis myöskään ajatella ja toimia itsenäisesti. Ja jos muoti ilmeneekin mielellään eriskummallisena ja outona, niin syynä siihen on epäilemättä tarve luoda vaihtelua sen luonteeseen olennaisesti kuuluvaan yksitoikkoisuuteen; mutta silloinkin tämä »äänen» antaja, joka vaatii yhdelle ainoalle muodolle ja muodille ratkaisevaa määräämisvaltaa, voi jäädä vain »yksiääniseksi», yksitoikkoiseksi. Se vaatii toisinaan omaksumaan jotakin eriskummallista, mutta omaksumaan sitä kaikkien toisten keralla; se kieltää syvän omalaatuisuuden, ja sen eriskummallisuus onkin vain kykenemättömyyttä omalaatuisuuteen. Voisiko ollakaan toisin laita? Seuraelämä edellyttää hioutumista, aivan samoin kuin somerkivet hienosti hiovat toisiaan, kunnes ovat kaikki yhdenlaisia; kaikki ylen omalaatuiset särmät, jotka voisivat loukata ja vikuuttaa, kuluvat pois. Tuloksena on miellyttävä ja hieno pinta, joka muodostaa moitteettoman seuraihmisen esteettisen viehätyksen ja tosiaankin muistuttaa somerikon yhdenmuotoisuutta merenrannikolla, jonne hieno maailma muuten kokoontuukin joka kesä. Mutta sattuupa laakealla rannallakin, että ihmisen tekee mieli siirtää katseensa kauemmaksi, aavalle merelle, missä villinyksinäiset luodot ovat säilyttäneet kaikki sakaransa, sen omalaatuisen ja karun hahmon, joka on vain persoonallisuudelle ominainen. Seuraihmisen ajattelua rajoittaa erittäin miellyttävästi kaartuva, mutta samalla ankarasti rajoittava käyrä, nimittäin sosiaalinen ennakkoluulo. Hänen älynsä voi kulkea rajaviivan yli, mutta se on pelkkää leikkiä, johon hän ei voi suhtautua vakavasti. Hänen mielensä on syvästi orjamainen, ja siitä johtuu, että hän melkoisesti liioittelee velvollisuuksiensa, ei moraalisten, vaan sosiaalisten, merkitystä. Niinpä voimmekin määritellä seuramaailman olokehäksi, jossa seurallisuus ei enää ole sitä, mitä sen tulisi olla, nimittäin ihmisen olemuksesta johtuva tarve, vaan muuttuu velvoitukseksi. Tässä yhä lisääntyvien velvollisuuksien tihentyvässä verkossa ihmisen sisäinen elämä sitten kerrassaan tuhoutuu.
Ranskalainen henki on omaksunut kaikki seurallisen hengen hyvät ja huonot puolet. Mutta juuri niissä maissa ja juuri niinä aikakausina, joina sellainen henki ehdottomimmin vallitsee, esiintyy voimakkaita persoonallisuuksia, jotka ovat tajunneet sen heikot puolet ja tuomitsevat niitä mitä traagillisimpaan sävyyn. Juuri seitsemännellätoista vuosisadalla, Preciosain ja Hotel de Rambouillet’n aikana La Bruyère ajattelee hiukan kauhistuen kaikkia niitä ihmisiä, jotka »unohtavat elää». Samaan aikaan kirjoittaa Pascal voimalliset sivunsa »huvittelusta» osoittaen, kuinka tyhjiä ovat ihmiset, jotka syöksyvät seuraelämän syviin pyörteisiin vain pelastuakseen omalta onttoudeltaan. Muistammehan seuraavan kohdan hänen Ajatuksistaan:
»Siitä johtuu, että ihmiset ovat niin mielistyneet hälinään ja levottomuuteen, siitä johtuu, että vankila on niin hirmuinen rangaistus, siitä syystä ei ymmärretä, että yksinäisyys voi tuottaa nautintoa. Ja hallitsijan asemaa pidetään ylen onnellisena ennen kaikkea sen vuoksi, että häntä yritetään alinomaa huvittaa, hankkia hänelle kaikenlaisia nautintoja… Kuninkaan ympärillä on yksinomaan henkilöitä, jotka ajattelevat hänen huvittamistaan ja estävät häntä ajattelemasta itseään. Vaikka hän näet onkin kuningas, on hän sittenkin onneton, jos sitä ajattelee.»
Kahdeksannellatoista vuosisadalla paha on äitynyt. Kristillinen usko, jota Pascal suositteli ainoana apukeinona, on menettänyt voimaansa; rappeutumista havaitaan koko yhteiskunnassa, joka rientää kohti vallankumousta, mutta seurallinen elämä hienostuu siitä huolimatta yhä enemmän. Se on huvien aikaa, huvien, joiden tulee pelastaa auttamattomasta ikävystymisestä. Mutta juuri silloin kajahtaa Rousseaun valtava ääni, eräs hartaimpia kehoitushuutoja yksilön ja sisäisen elämän hyväksi; molemmat seikat kuuluvat näet tässäkin kiinteästi yhteen. Rousseau, joka havaitsi voimakkaan persoonallisuuden lähteenä olevan omaehtoisen viettielämän, oivalsi senkin, että sisäisen elämän tulee kehitellä ennen kaikkea mielikuvitusta ja haavetta. Ainoastaan siten sielu löytää itsestään sen kyllyyden, jota on turhaan etsinyt kevytmielisen seuramaailman teennäisistä huveista ja jota Rousseau kuvailee mystillisen hartaasti »Yksinäisen uneksijan kävelyretkissä»:
»Suurimmissakaan nautinnoissa on tuskin yhtään tuokiota, jona sydän voisi vilpittömästi sanoa: Tahtoisin tämän kestävän iäti. Ja kuinka voisimmekaan nimittää onneksi häipyvää tilaa, joka jättää sydämemme levottomaksi ja tyhjäksi ja saa meidät kaipaamaan jotakin mennyttä tai ikävöimään jotakin tulevaa? Mutta jos on olemassa tila, josta sielu löytää sellaisen tasapainon, että voi levätä siinä kaikkineen ja kerätä siihen koko olemuksensa tarvitsematta silmäillä taaksepäin menneisyyteen tai ennakoida tulevaisuutta, jos on olemassa tila, jossa aika ei ole sielulle mitään, tila, jossa nykyinen hetki kestää iäti silti merkitsemättä kestoansa ja jättämättä mitään peräkkäisten tapahtumien jälkiä, tuntematta mitään puutetta tai nautintoa, iloa tai murhetta, pyydettä tai pelkoa, eläen vain oman olemassaolonsa tunnossa, joka täyttää sen reunoja myöten, niin sellaisen tilan kestäessä voidaan sitä, jonka osaksi se tulee, mainita onnelliseksi, ei siinä puutteellisessa ja suhteellisessa merkityksessä, jonka sana 'onni' saa silloin, kun sillä tarkoitetaan elämännautintojen tuottamaa tilaa, vaan onnelliseksi siinä merkityksessä, että tämä riittävä, moitteeton, täydellinen oleminen ei jätä sieluun mitään tyhjyyttä, jonka se haluaisi täyttää. Sellaisessa tilassa olen usein ollut Saint-Pierre-saaressa siellä yksin haaveillessani, joko maatessani venheessä, jonka annoin lipua laineiden mukana, tai istuessani ankarasti aaltoilevan järven rannalla tai kauniin joen tai somerikkonsa yli solisevan puron partaalla.»
Sellainen uneksiminen ei suinkaan ole mikään tarmokas tila, ja Rousseau tietää tämän seikan varsin hyvin. Haaveksimisesta koituva vaara on kuitenkin toiminnankin näkökannalta pienempi kuin se, joka aiheutuu tyhjästä ja hajottavasta levottomuudesta. Haave muuttuu teoksi paljoa helpommin kuin yleensä otaksutaan. Sitä todistaa romantiikka, joka johtuu suoraan Rousseausta, erittäinkin »Haaveiden» kirjoittajasta. Lamartine ja Hugo osasivat hyvinkin heittää haaveensa käydäkseen puhumaan julkisissa kokouksissa. Tai oikeammin: eivätkö heidän haaveensa muuttuneet siten elämän todellisuudeksi? On hyödyllistä havaita, että juuri nämä suuret haaveksijat uskoivat lujimmin runoilijan sosiaaliseen, toiminnalliseen kutsumukseen. Méditations ja Contemplations olivat heille valmistautumista toimintaan, ikäänkuin taisteluun varautumista.
* * * * *
Vallankumouksen luoma uusi yhteiskunta, jonka rakentajina romanttiset individualistit itseään pitivät, nostatti kuitenkin uuden uhkan yksilöä vastaan. Haaveksijan Rousseaun rinnalla esiintyy »Yhteiskuntasopimuksen» kirjoittaja, mutta hän, enempää kuin vallankumous tai romantiikkakaan, ei havainnut näiden kahden kehittymässä olevan suuntautumisen vastakkaisuutta, jonka oli määrä kasvaa ja esiintyä vihdoin ehdottomana: individualismi sosialismin, vapaus tasavertaisuuden vastakohtana. Vaara ei ollut enää uhkaava ylenhienostuneessa aristokraattisessa yhteiskunnassa, mutta ilmeni sitä suurempana demokratiassa, yhtäläistyneiden suurten joukkojen saadessa yhä enemmän valtaa ja valtiojärjestelmän keskittyessä, jotka molemmat mahdit taipuvat sortamaan riippumatonta ja »vastaanhangoittelevaa» yksilöä. Mitä kiinteämmiksi ja järjestelmällisemmiksi sosiaaliset siteet muodostuvat, sitä välttämättömämpää on tehostaa vapaan yksilön arvoa ja varjella sitä tuhoutumasta. Sellaisina varoittajina esiintyvät, kukin tavallaan, Carlyle ja Nietzsche, laumahengen kiivaat vastustajat, ja Ibsen, jonka Kansanvihollisessa lausutaan: »Väkevin on se, joka on yksinäisin.»
Tässä kuulemme jälleen viisaan Emersonin voimakkaan ja rauhallisen äänen. Hän puolestaan ei syydä uudenaikaista yhteiskuntaa vastaan kiihkeitä soimauksia, vaan tavoittelee tasapainoa. »Täydellinen yksinäisyys on mahdoton», sanoo hän, »ja elämä yhteiskunnassa muodostuu kohtalokkaaksi. Meidän tulee pitää päätämme toisessa ja käsiämme toisessa olokehässä. Se käy päinsä, jos säilytämme riippumattomuutemme silti sallimatta myötätuntomme riutua». Samalla hän kuitenkin vaatii yhtä ehdottomasti yksilön suojelemista. »Jokaisen tulee seisoa lasijakkarallaan, jos tahtoo säilyttää sähkönsä.» Hän kirjoittaa vielä: »Olkoon kaupunki olemassa erikoisia tilaisuuksia varten; tottumustenne tulee muovautua yksinäisyydessä. Keskinkertaiselle yksinäisyys tarjoo suojan, mutta nerokkaalle se on ankara ystävä, kylmä, pimeä kammio, missä kasvavat ne siivet, joiden tulee kantaa hänet aurinkojen ja tähtien taakse… Varmaa on, etteivät Platon, Plotinos, Arkhimedes, Hermes, Newton, Milton ja Wordsworth ole eläneet ihmisten suuressa joukossa, vaan ovat hyväntekijöinä laskeutuneet toisinaan sen luo. Viisas kasvattaja pitääkin huolen siitä, että nuorelle sielulle tarjoutuu ajan ja elämän ohjelmassa yksinäisyyden kausia ja että ne muuttuvat tottumukseksi. Yliopistoelämän suurena etuna on usein se niin sanoakseni pelkästään fyysillinen etu, että opiskelijalla on oma huoneensa ja lietensä; sen suovat vanhemmat arvelematta pojalleen Cambridgessa, vaikka eivät kotona pitäisi sitä tarpeellisena.»
Emersonin nuoruusajan päiväkirjassa soi kiihkeänä sama sävel, joka on harkitummissa ja kypsemmissä teoksissa hillitympi. »Kukaan ei suostuisi elämään yhteiskunnassa, jos olisi pakko päästää luokseen kaikki ihmiset, jotka haluavat tulla. Sata kertaa mieluummin eläisi Robinsonin saarella kuin kaupungissa, jossa täytyisi antautua kenen seuraan tahansa.»
Emerson ei silloin aavistanut, että kasarmielämä, joka täydellisesti vastaa hänen mahdottomiksi kuvailemiaan olosuhteita, tuli pian useimmissa maissa pakolliseksi kaikille ja että ihmiset suostuivat siihen vastustelematta. Se seikka, että ihmiset ovat omaksuneet aivan luonnollisena asiana tuon ennenkuulumattoman rasituksen, yleisen asevelvollisuuden, osoittaa selvästi, kuinka arveluttavassa määrässä »laumahenki» on lisääntynyt nykyaikaisten kansojen keskuudessa.
Yksilön herättäminen on nykyjään tärkeämpää kuin milloinkaan ennen, ja Romain Rolland on menetellyt erinomaisen jalosti käydessään innokkaasti asiaa ajamaan. »Yleinen kehitys demokratian suuntaan, jota peittää eräs maatunut käsite, muodoton ja mahdoton valtiosyy, on saattanut Euroopan henkiset edustajat tunnustamaan sitä uskonkappaletta, ettei ihmisellä ole korkeampaa ihannetta kuin yhteisön palvelijana oleminen. Ja tätä yhteisöä mainitaan Valtion nimellä… Maailma kaipaa nykyjään kipeimmin vapaita sieluja, lujia luonteita. Mitä erilaisimpia teitä kulkien, kirkkokuntain tylsän alistumisen, kansalliskiihkon tukahduttavan suvaitsemattomuuden ja sosialismin tyhjentävän tasoitustyön nojalla, me palaamme laumaelämään… Rohkaiskaa siis mielenne te, jotka ette usko ikuisen vielä päättäneen kehityksensä kehää! Uskaltakaa irtautua laumasta, joka vie teitä mukanaan! Jokaisen aito ihmisen tulee oppia olemaan yksin kaikkien keskellä, ajattelemaan yksin kaikkien puolesta ja tarvittaessa kaikkia vastaan.» ¹
* * * * *
Valtion holhous- ja pakkovalta ja tasavertaisuuden henki eivät muuten ole ainoat yksilöä ja sisäistä elämää uhkaavat vaarat. Koko nykyaikainen järjestys vaikuttaa siihen suuntaan: kehittynyt suurteollisuus ja kansallistunut työ, joka tekee suorittajastaan koneiston osan, numeron tehtaaseen, työn-kasarmiin; määrän suosiminen laadun vahingoksi kaikessa tuotannossa; tuotannon ja elämän kiireellisyys. Nykyaikainen ihminen on nousukas. Tieteen hänelle lahjoittama keksintöjen runsaus on hänet tavallaan huumannut; hän ei käsittele keksintöjä niinkään tarpeittensa tyydyttämisvälineinä kuin aiheena tarpeiden kiihtämiseen. Nopeuden mahdollisuus saa hänessä aikaan kuumeentapaisen nopeushimon, kaikki muuttuu hänelle levottomuuden tekosyyksi, ja levoton hapuileminen on toiminnan suora vastakohta. Hän edustaa jo aikaisemmin mainitsemaamme tyyppiä, joka kuluttaa lakkaamatta eikä kerää milloinkaan. Paljon melua tyhjän[16] vuoksi. Sivistyskautemme säilyvimmän arvon muodostaa lähinnä tiedemiehen laboratoriossaan suorittama kärsivällinen työ, taiteilijan askarrus ateljeessa ja äidin valvova toimi pienokaisen vaiheilla. Missä on aitoa voimaa, siinä on myöskin rauhaa. Kylväjä astelee hitain askelin; anturoihin tarttuvat multakokkareet hidastuttavat hänen kulkuansa.
On terveellistä joskus lukea se Nietzschen kirjoittama sivu, jonka nimenä on »Nykyaikainen levottomuus»: »Mitä kauemmaksi länteen siirrytään, sitä ankarammaksi muuttuu uudenaikainen levottomuus. Amerikkalaiset pitävät kaikkia Euroopan asukkaita rauhaarakastavina ja nauttivina olentoina, vaikka he todellisuudessa risteilevät kuin mehiläiset ja muurahaiset. Levottomuus kehittyy niin suureen määrään, ettei korkeampi kulttuuri enää voi kypsyttää hedelmiänsä; tuntuu siltä kuin vuodenajat seuraisivat toisiaan liian nopeasti. Levon puute saa sivilisatiomme päätymään uuteen barbaarisuuteen. Milloinkaan ennen ei ole toimeliaita, t.s. levottomia, pidetty suuremmassa arvossa kuin nykyään. Ihmiskunnan yleisen laadun välttämättömiin korjauksiin kuuluu senvuoksi kuvastelevan aineksen melkoinen lisääminen. Jokaisella yksilöllä, jonka pää ja sydän ovat rauhalliset ja vakaat, on kuitenkin jo nyt oikeus uskoa, että hänelle on suotu hyvä luonnonlaatu, vieläpä eräs yleistä hyötyä tuottava hyvekin, ja että hän tätä hyvettänsä säilyttämällä täyttää kerrassaan korkeampaa tehtävää.»[17]
Ajatus on kuin korkealla vuoristossa sijaitseva pieni järvi, josta alinomaa tulvii virmoja puroja. Järvi voi pysyä aina sellaisenaan; sen tahtomatta ja arvaamattakin siitä urkenee lakkaamatta voimaa, joka liikuttaa laakson pyöriä. Ajattelummekin voi näyttää hyödyttömältä, kelvolliselta vain kuvastelemaan jotakin etäistä taivaankulmaa, mutta jos sen kuvastin sijaitsee kyllin korkealla, niin siinä asuu suuri voima.
William James on esittänyt tahtoteorian, joka on voinut herättää ihmetystä, mutta johon sisältyy suurta käytännöllistä totuutta. »Jos järjellinen mielikuva siirtyy tajunnan keskukseen ja jos se siinä säilytetään, niin se välttämättä vaikuttaa, sillä tajuntamme ja hermostomme lainmukaisen yhteyden perustuksella tulee siten alulleen mielikuvasta johtuva toiminta. Varsinainen henkinen ponnistuksemme on niinmuodoin siinä, että kiinteästi säilytämme soveliaan mielikuvan. Jos siis kysytään, mikä on henkinen teko yksinkertaisimmin ja alkeellisimmin ilmaistuna, niin voidaan vastata ainoastaan näin: se on jännitettyä tarkkaavaisuutta, joka säilyttää kiinteästi miellettä, jonka muuten karkottaisivat tajunnasta henkistä elämää vallitsevat vietit. Ajatteleminen on siis tahdon samoinkuin muistinkin salaisuus.» Sitten James kerää ajatuksensa lapidaariseen määritelmään: »Niinkuin vaaka lepää hienon teränsä varassa, on sisäinen kohtalomme tahallisesta tarkkaavaisuudesta riippuvainen.»[18]
On helppo havaita, missä kohden tämä teoria eroaa yleisestä tahdonilmiöitä koskevasta käsityksestä. Jokainen tahtotoimi esiintyy kahdessa vaiheessa: aikeena ja suorituksena. Tavanomainen käsitys tarkkaa toista vaihetta, suoritusta, joka esiintyy yleensä näkyvänä lihasponnistuksena, James sitävastoin huomauttaa, että asian olennainen puoli sisältyy ensimmäiseen vaiheeseen. Teon laita on niinkuin lapsen: todellinen luova tapahtuma on huomaamaton sikiäminen, eivät synnytyksen huudot ja tuskat. Synnytys on vain sikiämisen luonnollinen seuraus.
James on siis opettanut psykologin oivaltamaan, että itse tahallisessa teossa mielikuva on tärkeämpi kuin toteuttava ponnistus (vaikka viimeksimainittuakaan ei saa jättää huomioonottamatta). Mutta ei siinä kyllin: Nancyn uusi koulukunta on osoittanut, ettei tahto siten ymmärrettynä, kaksivaiheisena tapahtumana (mielikuva, toteuttaminen), ole tajunnan ainoa toimimistapa. On olemassa tapauksia, joissa voimme vaikuttaa itseemme, sekä ruumiilliseen että henkiseen olemukseemme, pelkän mielikuvan avulla, pyrkimättä mitenkään sitä toteuttamaan. Sellaisissa tapauksissa puhumme autosuggestiosta. Aluksi sekoitettiin yleisesti toisiinsa autosuggestio ja tahto, pidettiin edellistä vain jälkimmäisen voimakkaampana muotona. Niinpä tri Paul-Emile Levykin vielä antaa autosuggestioa koskevalle tutkimukselleen nimen »Tahdon järkiperäinen kasvattaminen.» Kuten toisessa yhteydessä[19] olen huomauttanut, on Coué hedelmällinen ja omalaatuinen siinä, että hän on osoittanut autosuggestion aivan erikoiseksi tapahtumaksi; siinä on asian »sikiäminen» kaikki kaikessa, todellistuminen on salatajuinen eikä vaadi mitään ponnistusta, ja itse ajatuksen edellyttämä ponnistus voi käytännössä olla kerrassaan mitätön.
Tunnemme siis kaksi toiminnan lajia, tahdon ja autosuggestion. Toisessa on mielikuva etusijalla, toisessa se on kaikki kaikessa. Mielikuvan vaikuttava voima, joka kävi ilmi jo Jamesin tutkimuksista, havaitaan siis vielä selvemmin Nancyssä suoritettujen kokeiden jälkeen.
James sanoo vielä, että mielikuvassa on sellainen voima vain sikäli kuin tarkkaavaisuus sitä kiinteästi säilyttää. Tarkkaamiskyky ilmenee siis sisäisen voimamme varmana takeena. Hengen tulee oppia kiintymään todellistettavan asian mielikuvaan sallimatta itseään häiritä; siinä on toiminnan suuri salaisuus. Amerikassa julkaistut yleistajuiset esitykset, jotka kaikin äänilajein saarnaavat ajatuksen tai autosuggestion voimaa, tarkoittavat aivan samaa neuvoessaan »keskittymään». Keskittyminen merkitsee heidän oppinsa mukaan tarkkaavaisuuden korkeampia asteita.
Nancyssä saavutettujen tuloksien nojalla on meillä kuitenkin aihetta erottaa tarkemmin toisistaan keskittyminen ja tarkkaavaisuus. »Keskittyminen» olisi varattava tiedesanana merkitsemään »tahallisen tarkkaavaisuuden vastinetta, josta puuttuu ponnistus».[20] Se on se erikoinen tarkkaavaisuuden tila, jonka nojalla varsinainen autosuggestio syntyy.
Jos jokapäiväinen kielenkäyttö tahtoo edelleenkin nimittää tarkkaavaisuuden korkeampia asteita keskittymiseksi, ei meillä ole mitään muistutuksen aihetta. Siinä tapauksessa tulee vain muistaa, että tahallinen tarkkaavaisuus on ponnistusta, että se väsyttää ja ettei se voi jatkua kovin kauan. Tarkkaavaisuuden korkeampia asteita ei siis voida saavuttaa, ellei onnistu jonkin tempun avulla supistaa sellaista ponnistusta vähimpään mahdolliseen määrään. Tavoiteltavana päämääränä on, että ajatus ja sen esine liittyvät toisiinsa kiinteästi; tavanomaisessa tarkkaavaisuudessa ajatus ponnistelee esineensä säilyttämiseksi, keskittyminen sitävastoin merkitsee tilaa, jossa esine kiinnittää ajatusta melkein sen tahtomattakin. Hypnoottiset menetelmät, joiden tarkoituksena on mieltä tuudittaa tai lumota, ovat olennaisesti sellaisia temppuja, ne vakaavat tarkkaavaisuuden sen tarvitsematta ponnistella, vieläpä sen vastustuksestakin huolimatta. Tarkkaavaisuusharjoitukset, määrättyjen kaavojen toistaminen ja muut amerikkalaisten suosittelemat reseptit, samoin eräät rytmilliset harjoitukset, rukousnauhat ja litaniat, jotka ovat jo vuosisatojen kuluessa kuuluneet jumalanpalvelusmenoihin, puhumattakaan intialaisten yogien menetelmistä, tähtäävät kaikki keskittymiseen, josta kaiken ponnistuksen tulee puuttua siinä määrässä, että se tapahtuu melkein tajuttomasti.
Selvää on, ettei sellaisia menetelmiä saa käyttää ylenmääräisesti; ne voivat lopulta uinuttaa hengen mieluisaan totunnaisuuteen. Niitä tulee kumminkin koetella, samalla selvittäen itselleen, että tehokas keskittyminen on lähempänä niitä kuin jännitettyä ponnistusta.
Lumoutuminen, piintymä, riivaus edustavat eräänlaista tahatonta keskittymistä, joka syntyy vastoin tahtoammekin, mutta voi tavallaan olla meille esikuvana. Meidän tulee niin sanoaksemme lumota itsemme sillä, minkä lumoihin haluamme joutua. Kiinteästi tarkattu päämäärä alkaa lopulta vetää meitä ehdottomasti puoleensa, tai oikeammin: meistä tuntuu siltä kuin itse sitä lumoisimme ja vetäisimme puoleemme. Teko, johon keskitämme ajatuksemme, muuttuu helpommaksi ja tapahtuu toisinaan tietämättämme. Viitattakoon tässä vain jo klassilliseksi muuttuneeseen esimerkkiin: henkilö etsii illalla turhaan ongelman ratkaisua, ja ratkaisu tapahtuu unessa. Useat tekomme syntyvät siten; tietämättämme, tahtomattamme ne todellistavat äkkiä jonkin vanhan vääjäämättömän ajatuksen, joka on kypsynyt salatajunnassa.
Siten, harkitun keskittymisen avulla, me kykenemme käyttelemään valtavaa voimaa. Niin tarkkaavaisuuttamme vallitsemalla tulemme tosiaankin tekojemme määrääjiksi, saavutamme kyvyn suorittaa aikeemme täydellisesti. Emme sano enää niinkuin vanhan ajan runoilija »Video meliora, proboque, detériora sequor» (Oivallan, mikä on hyvää ja hyväksyn sen, mutta noudatan pahaa). Nyt pidämme päinvastoin saavutettavana tilaa, jossa hyvän oivallettuamme sen teemme ja päämäärän nähtyämme sen saavutamme. Niin tapahtuu, kun osaamme nähdä päämäärän siten, että se ottaa hypnoottisesti meidät valtoihinsa. Näkeminen merkitsee silloin melkein samaa kuin omistaminen. Victor Hugo, joka varmaan osasi keskittyä, lausuu tuon ajatuksen lyhyen sanaleikin muodossa (le voir c’est l’avoir) ja kirjoittaa eräässä toisessa kohdassa: »Ei ole sellaista taivaan syvyyksissä piilevää hämärää seikkaa eikä lukujen maailmaan sisältyvää laskuongelmaa, joka kykenisi uhmaamaan silmien tyyntä ja vakaata katsetta.»
Sinä päivänä, jona käsitämme keskittymisen voiman, olemme kuin lapsi, joka suurennuslasilla leikkiessään sattuu asettamaan sen auringonsäteitten tielle. Se huomaa, että säteet taittuvat samaan pisteeseen ja että siihen sijoitettu oljenkorsi syttyy liekkiin. Lapsi on ihmeissään. Mutta me ihmettelemme ainakin saman verran havaitessamme, että ajatus muuttuu teoksi kulkiessaan keskittymisen suurennuslasin läpi.
* * * * *
Tämä voima ei ainoastaan tehosta jokaista yksityistä tekoamme; se uurtaa syvemmäksi koko elämämme uraa. Me kuljemme kohti päämääräämme sitä varmemmin, mitä paremmin olemme keskittäneet siihen henkemme.
Siihen perustuu varmaan Napoleonin laisen henkilön voima, ja keskittymistä koskevassa tutkimuksessa ei voida käyttää valaisevampaa esimerkkiä kuin hänen valtava hahmonsa. Tulee lukea ne sisältörikkaat sivut, joilla Taine, useihin yhtäpitäviin todistuksiin varautuen piirtää keisarin psykologisen muotokuvan.[21] Siinä on ensinnäkin se mestarillinen todistus, jonka antaa Roederer. »Hänen erikoisena ominaisuutenaan on tarkkaavaisuuden voima ja vääjäämättömyys. Hän kykenee tekemään työtä kahdeksantoista tuntia, samaa tai vaihtelevaa työtä. En ole milloinkaan nähnyt hänen henkeänsä herpautuneena. En ole milloinkaan nähnyt hänen henkensä menettävän joustavuuttaan, en väsymyksen, en tuimimman voimain käyttelyn enkä vihankaan vallitessa. En ole milloinkaan nähnyt toisen asian häiritsevän häntä toisen suorituksessa, esimerkiksi siten, että hän olisi jättänyt parhaillaan käsittelemänsä seikan käsitelläkseen jotakin aikaisempaa tai tulevaista tehtävää. Mitkään Egyptistä saapuvat hyvät tai huonot uutiset eivät ole milloinkaan häntä häirinneet hänen tehdessään työtä Siviililakiteoksen hyväksi, eikä lakikirja ollut hänelle ollenkaan haitaksi, jos oli asiana Egyptin säilyttämistä koskevien toimenpiteiden suunnitteleminen. Hän osasi paremmin kuin kukaan tehdä tehtäväänsä ja jakaa aikansa suoritettavien asioiden kesken. Kukaan muu ihminen ei ole kyennyt niin jäykästi torjumaan askarrusta tai ajatusta, joka ei soveltunut päivään ja hetkeen, kukaan ei ole niin innokkaasti tavoittanut, eloisasti tutkinut, taitavasti kiinnittänyt ajatusta, kun oli tullut sen käsittelemisen hetki.»
Viittaan vielä siihen Memorial-teoksen kohtaan, jossa Napoleon itse sanoo eri asioiden ja tehtävien olevan järjestettyinä hänen päässään »kuin kaapissa». »Kun tahdon keskeyttää jonkin askarruksen», sanoo hän, »suljen sen laatikon, johon asia kuuluu, ja avaan toisen. Ne eivät joudu milloinkaan sekaisin eivätkä minua rasita tai väsytä. Tahtoessani nukkua suljen kaikki laatikot ja samassa jo nukunkin.» Toisin sanoen: hän noudatti ihmeen uskollisesti vanhaa sääntöä age quod agis, tee mitä teet.
Taine johtuu tähän päätelmään: »Ei ole milloinkaan nähty niin kuriintottuneita ja käyttökelpoisia aivoja, jotka olivat aina valmiit mihin työhön tahansa ja kykenivät keskittymään silmänräpäyksessä ja täydellisesti.»
Meidän ei tarvitse etsiä muualta avainta saadaksemme selkoa tästä hengestä, jolla oli oikeus uskoa tähteensä, koska hän tavallaan kykeni määräämään kohtaloansa ja runoilijan sanojen mukaan »muovaamaan maailmaa suunnilleen haaveensa kaltaiseksi.» Vaikka sellainen elämä on ankaran realistisen logiikan vallitsema, se kuitenkin saa eräissä suhteissa ajattelemaan unissakävijän peloittavan varmaa kulkua; se kehittyy kuin valtava autosuggestio.
»Se, mitä hän sotilaallisista asioista oli lausunut pari kolme kuukautta aikaisemmin», sanoo Taine, »tapahtui melkein päivälleen, juuri hänen mainitsemassaan paikassa.» Mistä se johtuu? Siitäkö vain, kuten Taine tuntuu otaksuvan, että hänen erinomaisen täsmälliset ja todellisuusvaistoiset aivonsa tiesivät kaikki shakkilaudan tosiasiat ja niiden perustuksella loogillisesti päättelivät, millainen seuraava siirto tuli olemaan? Vai johtuiko se, kuten Heinrich Heine arvelee, intuitiivisesta hengestä, joka tavoittaa kaikki pidellä ainoalla silmäyksellä? Sellaiset selitykset ovat hyväksyttäviä ja osalta oikeitakin, mutta samalla riittämättömiä, koska vetoavat ainoastaan passiiviseen toteamiseen, ikäänkuin olisi kysymyksessä auringonpimennyksen ennustaminen. Ne unohtavat, että ennustaja on ennen kaikkea toimija, joka ei ainoastaan ennusta, vaan ratkaiseekin. Eikö tässä ilmene kaikkein kauneimmassa muodossaan se autosuggestion laji, joka posthypnoottisten suggestioiden tavoin suuntaa kaikki salatajuiset toimintomme kohti asetettua päämäärää niin täsmällisesti, että näyttää ohjaavan itse tapahtumia?[22] Niin ihminen itse muovaa elämänsä ja tulee omia ajatuksiansa vastaavaksi olennoksi. »Mitä nuoruudessa toivomme, sitä saamme vanhuudessa runsaat määrät», sanoo Goethe. Ja Alfred de Vigny vastaa kuin kaiku Cinq-Marsin suulla: »Mitä onkaan suuri elämä muuta kuin nuoruusiän ajatus, jonka miehuus toteuttaa?»
Sellainen tulos on sellaiseen ajatukseen keskittyneen elämän hedelmä. Kukaan ei ole oivaltanut asiaa paremmin kuin Emerson, joka kirjoittaa: »Älä avarra kohtaloasi, sanoi oraakkeli, älä yritä tehdä enempää kuin osaksesi tullut velvollisuus vaatii. Elämän viisaus on keskittyminen, onnettomuutena on hajautuminen, ja olivatpa hajoittavat huvimme karkeita tai hienostuneita, esiintyivätpä ne omistuksemme ja siitä johtuvien askarrusten, ystävien, sosiaalisten tai poliittisten tottumusten, soitannon tai kemujen muodossa, se ei saa aikaan mitään eroa. Hyvää on kaikki, mikä riistää meiltä turhia leluja ja tuhoaa onttoja haaveita, siten palauttaen meidät omaan itseemme, jotta voimme jälleen käydä suorittamaan rehellistä työtä. Ystävät, kirjat, maalaukset, toisarvoiset velvollisuudet, pienet kyvyt, imartelu, toivelmat, kaikki tuo vain hajoittaa mieltämme, häilyttää kevyttä palloamme ja tekee mahdottomaksi tasapainon ja suoran nousun. Teidän tulee valita tehtävänne, teidän tulee ottaa suorittaaksenne, mitä aivonne kykenevät kannattamaan, ja jättää kaikki muu. Ainoastaan siten voi keräytyä elämän voimaa, jonka avulla ihminen kykenee siirtymään tietämisestä taitamiseen. Ei auta, jos ihmisellä on avara näkökenttä vain hervotonta katselua varten, sillä siirtyminen tiedosta tekoon tapahtuu silloin vain harvoin. Mutta vain siten astutaan kyvyttömyyden alueilta hedelmällisen työn piiriin. Moni taiteilija, jolta se kyky puuttuu, jää täydelliseen mitättömyyteen; hän katselee epätoivoissaan miehekästä Michelangeloa ja miehekästä Celliniä. Hänkin on ajatuksissaan luonnon ja sen alkuvoimien tasalla, mutta hänessä ei ole välttämätöntä keskittymiskykyä, hän ei voi heittäytyä koko olemuksellaan suoritettavaan tekoon. Politiikassa, sodassa, kaupassa, sanalla sanoen kaikissa inhimillisissä asioissa, on voiman salaisuutena keskittyminen.»
* * * * *
Elämällämme täytyy siis olla päämäärä, ja koko tarkkaavaisuutemme tulee kohdistua siihen. Tässä on kuitenkin vältettävä kahta väärinkäsitystä.
Ensinnäkään ei riitä pelkkä päämäärän asettaminen eikä valitseminen saa tapahtua onnen kaupalla. Sen tulee vastata meidän tunteitamme, olemuksemme syviä viettejä. Psykologit ovatkin osoittaneet, että tarkkaavaisuutemme lähde piilee tunne-elämässämme, viettiemme alueella. Omaehtoinen keskittyminen kiinnittää henkeämme harrastuksemme esineeseen, asiaan, joka koskettaa meissä olevia kieliä. Jos yritämme kääntyä vastakkaiselle taholle, saamme aikaan sisäistä taistelua ja menetämme parhaan osan voimiamme. Muistettakoon, mitä edellä sanoimme sielullisten sisältöjen torjumisesta. Ei saa tavoitella asiaa, jos syvimmässä sydämessään tahtoo saavuttaa sen vastakohtaa. Jos niin menettelee, toimii samalla tavalla kuin se henkilö, joka kansanomaisen kuvallisen lausuman mukaan »etsii työtä rukoillen hyvää Jumalaa, ettei työtä suinkaan löytyisi» ja joka ei tietenkään sitä löydä. Toinen väärinymmärrys syntyy, jos keskittymistä verukkeena käyttäen rajoitumme niin ahtaaseen ja yksinomaiseen esineeseen, että siitä koituu se, mitä yleensä mainitaan keppihevon nimellä. Keskittyminen ei merkitse päähänpiintymää, ja äsken Napoleonista puhuessamme näimme, kuinka hän osasi tarpeen mukaan vaihtaa keskittymisensä kohdetta. Tässäkin opastaa herkkävaistoinen tarkkaavaisuuden psykologia meitä oikeaan. Ribot huomauttaa aivan oikein, että tarkkaavaisuustila, joka näyttää tasaisesti jatkuvalta, on todellisuudessa vuoroileva: esine on tarkkaavaisuudelle vain »keskus», johon se palaa ja josta alinomaa jälleen poistuu, yhä avartaen kehäänsä; jokainen esineen osa ja samoin sitä koskevat mietteemme vangitsevat vuoroin mielenkiintoamme. Kaikkein vähäisimpäänkin aineelliseen olioon kohdistuessaan tarkkaavaisuutemme menettelee samoin.
Monet »keskittymistaidon opettajat» neuvovat harjoittelemaan siten, että katselee esimerkiksi sormenpäätä, mitään muuta ajattelematta. Sellaisessa tapauksessa tarjoutuu kaksi mahdollisuutta: joko vaivun siten hypnoottiseen tajuttomuuteen tai jään tajuiseen tilaan; mutta viimeksimainitussa tapauksessa tajunnantila on aina moniosainen. Ensinnäkin näen sormenpääni, ja siihen vaikutelmaan kuuluu jo lukuisia väri- ja muotoaistimuksia; lisäksi tulee sekavampi ja kuunkehää muistuttava vaikutelma, joka on tietoa tarkatun kohdan ympäristöstä; vihdoin vielä tekemääni kokeeseen kohdistuva ajatus ja (ainakin tajunnan taka-aloilla) se muisto, että toimintaohjeet kieltävät minua ajattelemasta mitään muuta.
Jos kaikkein mitättömimmässä tarkkaamistoimessa on niin laita, niin sitä vähemmin voi olla mahdollista käsittää kokonaista elämän päämäärää päähänpiintymän muodossa. Sikäli kuin ihmisen elämänpäämäärä muuttuu suppeammaksi ja lähentelee piintymää, köyhtyy hänen elämänsä, ja hän menettää sitäpaitsi suhteidentajun, kadottaa kykynsä havaita olioita sellaisinaan ja vaikuttaa niihin; hänen voimansa kuluu hukkaan tai, käyttääksemme jälleen kuvaavaa kansanomaista lausepartta, hän puskee päänsä seinään. Eläinsuojelusyhdistykset ansaitsevat epäilemättä kiitosta siitä, että vaativat vetojuhtien silmälappuja poistettaviksi, mutta yhtä tärkeätä olisi poistaa samat laitteet eräiltä kaksijalkaisilta. Ihanteenamme ei saa olla ihminen, joka elää yksinomaan postimerkkikokoelmansa hyväksi.
Päämäärämme tulee olla tarkoin määrätty, mutta samalla avara. Oikeastaan ei tule puhua päämäärästä, vaan päämäärien järjestelmästä, jonka eri osat sointuvat toisiinsa niinkuin elävän elimistön osat. Olemme nähneet, että persoonallisuutemme kehittäminen merkitsee viettiemme asteikon hyvää järjestämistä. Päämääränämme tulee olla yksinomaan persoonallisuutemme heijastaminen tulevaisuuden valkoiselle kankaalle. Meidän tulee löytää siitä itse persoonallisuudessa piilevä monipuolinen ja järjestetty runsaus. Sen tulee olla edellämme liikkuva varjo, oman itsemme suurennettu ja yksinkertaistettu kuva.
Yksinkertaistamista ei kuitenkaan saa kehittää liian pitkälle. Puhuessamme »järjestetystä runsaudesta» kosketamme arkaa kohtaa. Järjestäminen merkitsee köyhdyttämistä, mutta se, joka tahtoo saavuttaa kaikki, joutuu sekasorron vaaraan. Keskittyminen järjestää ja köyhdyttää. Se on välttämätön toimintaa ja todellistamista varten (sanan henkisemmässäkin merkityksessä), mutta todellistaminen merkitsee aina monien mahdollisuuksien uhraamista. Kun valonheittäjästä leviävä valokeila keräytyy yhdeksi ainoaksi kirkkaaksi säteeksi valaistakseen määrättyä kohtaa, niin kaikki muu sen kehään kuulunut painuu pimeään. Sellaista uhria edellyttää siirtyminen haaveesta toimintaan, avartuneesta keskittyneeseen ajatukseen. Siinä mielessä tekeminen merkitsee hiukan vähempää olemista.
Meidän tulee uskaltaa siten uhrautua, mutta tulee samalla tietää, millaisen menetyksen vaaraan silloin suostumme. Liikemies, josta ammatin harrastukset ovat hävittäneet kaikki muut inhimilliset kyvyt ja jonka aivoissa ja sydämessä ei enää ole sijaa muulle kuin etujen yhdistelmille, voi olla keskittymisen mallikuva, mutta elämänkäytön esikuva hän ei varmaankaan ole. En puolestani tiedä mitään masentavampaa kuin se ihanteeksi ylennetty keskinkertaisuus, jota Amerikan lukemattomat keskittymisoppaat suosittelevat. Runsas epäjärjestys on sentään parempi kuin sellainen vaivainen sopusointu.
Ilmapallon nouseminen edellyttää epäilemättä painolastin vähentämistä; toisinaan täytyy heittää pois arvokastakin. Sellaisen hinnan vaatii elämä; tulee tietää, mihin uhriin tahtoo suostua, tulee antaa elämänsä pelin panokseksi, kuten William James sanoo. Siinä on kenties eräs niistä syistä, jotka saavat meidät kaipauksen tuntein muistelemaan nuoruus- ja lapsuusaikaa; niinä aikoina meissä ilmeni lukuisia mahdollisuuksia, joista monet täytyi myöhemmin uhrata muutamien hyväksi. Missään tapauksessa ei saa keskittymistä verukkeena käyttäen laiminlyödä sisäistä elämäänsä. Jos meidän tuleekin tehdä työtä olemuksemme tihentämiseksi, on siinäkin osattava noudattaa kohtuutta. Emerson sanoo, että jos maapallo olisi riittävässä puristuksessa, niin se voitaisiin sijoittaa munankuoreen. Mutta miten kävisi silloin maailman elävän kauneuden? Meidän tulee hyvin harkita, ennenkuin luovumme eräistä jumalista, jotka pyrkivät meissä syntymään. Vaali on yhtä vakava kuin kihlaus; se koskee koko elämää.
* * * * *
Elämän keskittäminen ei kumminkaan ole yhden ainoan päivän työ. Asiaa ei saa käsittää niin, että henki kohdistaa valintansa kerta kaikkiaan johonkin esineeseen monien joukossa; sen on alinomaa vääjäämättä siihen palattava. Tämä kihlaus on uudistettava joka aamu. Ellei elämän keskittyminen olekaan väkivaltaisen ponnistuksen tulos, edellyttää se ainakin itsepintaista kestävyyttä. Tämän vääjäämättömyyden vakaan ja varman mahdin on Emerson oivallisesti kuvaillut: »Kuormajuhta liikkuu tavanomaista latuansa taitavammin kuin arabialainen varsa. Kemiassa osoittautuu jatkuva heikko sähkövirta yhtä vaikuttavaksi kuin sähkökipinä ja on suoritettavissa töissä verraton apukeino. Samoin voimme inhimillisen toiminnan alueella asettaa hyökyilevän tarmon vastapainoksi jatkuvan harjaantumisen. Me ulotamme saman voimamäärän pitempään aikajaksoon tahtomatta sitä tihentää yhteen ainoaan tuokioon. Siinä on sama kultaunssi, kerran pallona ja kerran lehtenä. Yli-insinööri Buford hakkasi West-Pointissa vasaralla kanuunan vääntötappeja, kunnes ne katkesivat. Hän laukaisi tykin sata kertaa, kunnes se räjähti rikki. Mikä isku rikkoi tapit? Jokainen isku. Mikä laukaus sai tykin räjähtämään? Jokainen laukaus.»
Sellainen vääjäämättömyys ei kumminkaan saa olla pikkumaista eikä jäykistyä sairaalloisuudeksi. Tulee muistaa, että elämä on liikettä, tulee joka hetki sopeutua siihen uudestaan eikä sallia mekaanisten, kaiken tarkoituksensa kadottaneiden tottumusten päästä loisina rehoittamaan tai pieksemään pelkkää tuulta kuin tyhjän myllyn siivet. Jähmettynyt ihanne ei kykene tehokkaasti ohjaamaan askeleitamme; itämaiden kuninkaitten edellä vaelsi kirkas tähti. Mutta jos elämä välttää sellaisen jäykän jähmeyden ja säilyy todella elävänä, niin se vääjäämättömästi päämääräänsä suuntautuen saavuttaa korkeimman mahtinsa.
»Vääjäämättömät ovat toisia oivallisemmat», kirjoittaa Hugo. »Henkilölle, joka on yksinomaan uskalias, tarjoutuu suuruus vain tuokioittain, urhoollisuus on vain luonnonlaatuun kuuluva seikka; se, joka on vain rohkea, omistaa yhden ainoan hyveen, mutta suuri on se, joka vääjäämättä pysyttelee todessa. Suurten sydänten salaisuus piilee melkein kaikkinensa tässä sanassa: hellittämättä. Hellittämättömyys suhtautuu urhoollisuuteen niinkuin pyörä vipusimeen: tukipiste vaihtuu siinä lakkaamatta. Olipa päämäärä sijoitettu maan päälle tai taivaaseen, päämäärään pyrkiminen on kaikki kaikessa; edellisessä tapauksessa ihmisestä tulee Kolumbus, jälkimmäisessä Kristus.»[23]
Newtonilta kysyttiin, kuinka hän oli johtunut suuriin keksintöihinsä, ja hän vastasi: »Niitä aina ajattelemalla.» Muistuu mieleeni, että Bergson vaatimattomasti määritteli eräässä Collège de Francen luennossa filosofisen neron alinomaiseksi tarkkaavaisuudeksi, samoinkuin jo Buffon aikoinaan sanoi: »Nero on jatkuvaa kärsivällisyyttä.»
Tämä säyseä määritelmä, joka esittää neron meille suunnilleen kelpo työjuhtana, on herättänyt oikeutettua vastustusta, varsinkin romantikkojen keskuudessa, jotka kuvittelivat Pegasoksen riehakkaammaksi ja hankkivat itselleen ansiota ainakin alkuperäisen hyökyvoiman ilmaisijoina. Mutta vaikka hellittämätön keskittyminen ei riittäisikään tekemään neroa, ei silti pidä unohtaa, että vain se kykenee tempaamaan neron pelkän mahdollisuuden esikartanoista ja siirtämään sen toiminnan kentälle. Alfred de Vigny osuu epäilemättä oikeaan kuvaillessaan Cinq-Marsissa Richelieun keskittymiskykyä:
»Sinä päivänä havaitsivat hänen palvelijansa, ettei hän vuorokauteen nauttinut mitään ravintoa ja että hän jännitti kaikki sielunvoimansa ohjattavien tapausten harkitsemiseen siinä määrässä, että voitti ruumiilliset kipunsa, ikäänkuin olisi ne unohtamalla voittanut. Tämä tarkkaamiskyky ja tämä melkein alinomainen mielenmaltti koroittivat hänet melkein neroksi. Hän olisi ollut täysi nero, ellei hänestä olisi puuttunut synnynnäistä sielun ylevyyttä ja sydämen jaloa lämpöä.»
Niin johdumme tässä toista tietä kulkien asiaan, jota käsittelimme puhuessamme persoonallisuudesta.
* * * * *
Ei voi kyllin korostaa sitä totuutta, että hengen keskittäminen on voiman tärkein edellytys. Se on valtava vahvistaja seuraavista syistä.
Keskittyminen on tarkkaavaisuuden korkein aste. Mutta tarkkaavaisuus (sen tietävät kaikki psykologit, eikä tarvitse olla psykologikaan kyetäkseen sen oivaltamaan) on itse älyn edellytys, vieläpä siinä määrässä, että voisi melkein sanoa, asioille liikaa väkivaltaa tekemättä: äly on tarkkaavaisuutta. Jos siis tarkkaavaisuus, kuten näimme, on myös voiman varmin edellytys, niin siitä johtuu, että älykkäimmät ovat myöskin voimakkaimmat, ainakin mahdollisuuden näkökannalta, ja että heidän tarvitsee edetä vain askel kauemmaksi muuttuakseen siksi todellisuudessakin. Se askel on keskittyminen, tottumus yhtenäisempään, tehokkaampaan ja tyynempään tarkkaamiseen, joka muuntaa valonsäteet polttopisteeksi. Siinä on rohkaisevaa varmuutta. Älyn ei sovi epäillä itseänsä; sen tulee kerta kaikkiaan tietää, että voima piilee siinä. Siten tulee varmennetuksi Carlylen suurenmoinen uskontunnustus:
»Sittenkin pysyy aina totena, että äly on ihmisten lasten keskuudessa varsinainen kunnioituksen esine, hartaiden rukousten, pyhien lupausten ja kiihkeän etsinnän oikea esine, kaiken kaikkiaan ainoa sellaisten pyrkimysten esine. Ihmisille suo ymmärryksen Kaikkivaltiaan innoitus. On näet lausuttava kerta toisensa jälkeen, kunnes kuolevaisraukat alkavat asiaa oivaltaa ja ravistautua hereille kohtalokkaasta horroksestaan ja häpeällisen kirouksen ikeen alta: että ihminen, jossa on aito äly eikä vain näennäinen, on luonnostaan välttämättä jalo ihminen, rohkea, vilpitön ja jumalaisella voimalla varustettu ihminen, joka voi saada selkoa kaikkeutemme laeista juuri siitä syystä, että on ja on ollut niin uskollinen sen laeille; hän on taivaan sanansaattaja, ja ihmisille on onneksi, jos seuraavat häntä, mutta suureksi onnettomuudeksi, elleivät niin tee. Ihmisen äly on tarkkaan harkiten hänen arvonsa täsmällinen mitta, ja siihen kohdistuva kunnioitus on kaikkien valioiden ja kaiken valikoimisen ydin.»
Jos pidämmekin keskittynyttä tarkkaavaisuutta sisäisen voimamme varmimpana takeena, ei kumminkaan tule otaksua, että siten tunnustaudumme hedelmättömän intellektualismin kannattajiksi. Tutkiessamme hiukan lähemmin tarkkaavaisuustointa kohtaamme piankin erään aivan toisenlaisen kerrostuman, nimittäin sydämen voimat, jotka ovat elämänhyökymme ehtymättömin lähde. Palautamme tässä mieleemme, mitä psykologit ovat opettaneet tarkkaavaisuudesta.
»Ihminen samoinkuin eläinkin», kirjoitti jo Ribot, »kiinnittää spontaanisesti tarkkaavaisuutensa ainoastaan siihen, mikä sitä jotenkin liikuttaa, herättää siinä mielenkiintoa, saa aikaan mieluisan, epämieluisan tai sekalaisen tilan. Mielihyvä ja mielipaha osoittavat kuitenkin vain, että jotkin viettimme tulevat tyydytetyiksi tai ehkäistyiksi; mutta koska viettimme ilmaisevat sisintä, ominta olemustamme, luonnettamme, niin siitä seuraa, että spontaaninen tarkkaavaisuutemme pohjautuu olemuksemme syvimpään perustukseen.»[24]
Äskeisempinä aikoina on Rignano suorittanut vieläkin syvemmälle tunkeutuvan analyysin johtuen siihen tulokseen, että tarkkaavaisuus on affektiivinen tila tai oikeammin kaksi affektiivista tilaa, jotka pitävät toisiaan tasapainossa. Yleisesti tunnettu on tämä akvaariokoe: Hauki sijoitetaan säiliöön, jota erottaa toisesta lasinen väliseinä, ja viimeksimainitussa säiliössä on kivikaloja. Hauki syöksyy niitä tavoittamaan, mutta myöhemmin se muistaa tuloksettomat yrityksensä ja ehkäisee ensimmäisen virikkeensä. Sellainen on Rignanon mukaan tarkkaavaisuus: halun hyöky, jota estää älykäs varovaisuus tai pelko (vaikkapa vain erehtymisen pelko). Ristiriidasta johtuu pysähdys, tasapaino, joka juuri onkin tarkkaavaisuutta.[25] Mutta olipa tämän nerokkaan teorian laita miten tahansa, tarkkaavaisuuden tunneperäinen olemus on varma asia.
Käsittäessämme persoonallisuuden versovien viettien sopusointuiseksi yhdistelmäksi pidimme jo silloin affektiivista elämää olemuksemme ytimenä. Korostamalla sitten tarkkaavaisuuden merkitystä herätimme kenties sellaista käsitystä, että oli kysymyksessä aivan toinen voima; mutta niin ei suinkaan ollut todellisuudessa laita. Jos siis keskittyminen onkin elävän lyhteen side ja luo siihen muotoa, on kuitenkin huomattava, että side on samaa olkea kuin lyhde ja että ne molemmat ovat saman ydinmehun kasvattamat.
* * * * *
Ei saa suinkaan väittää, että jokainen tunnetila on voiman lähde; sellaisen mielipiteen todeksinäyttäminen olisi suorastaan mahdotonta.
Eikö sisäisen elämän ja hengen keskittämisen vaatimus edellytäkin samalla eräänlaista rauhan ilmakehää ja niinmuodoin eräänlaista tunne-elämämme vallitsemista? »Pudisteltava ennen käyttöä» — tämä eräiden lääkepullojen kupeesta luettava määräys ei sovellu siihen eliksiiriin, joka muodostaa henkisen voimamme. Toisaalta ei sellainen rauha saa muuttua välinpitämättömyydeksi tai turtumukseksi; vaaditaan liikkuvaa rauhaa, niinkuin tyynesti eteenpäin kiitävässä suuressa virrassa. Meidän tulee varjella itseämme yhtä hyvin herpoutuneen epäröivältä kuin levottomalta, häilyvältä ja hätäilevältä mielentilalta. Edellisessä tapauksessa on kiintyminen mahdoton, koska puuttuu harrastusta, jälkimmäisessä on liian monenlaisia harrastuksia, joten mikään niistä ei pääse vallitsemaan mieltä, joka tahtoo kiintyä kaikkeen eikä kiinny mihinkään. Niin ollen koskettavat äärimmäiset vastakohdat tässäkin toisiaan, molemmat vastakkaiset tunne-elämän muodot ovat toistensa kaltaiset sikäli, ettei kumpikaan niistä kykene saamaan mitään aikaan. Kummassakin tapauksessa on liian vähän eikä suinkaan liian paljon tunnevoimaa; on näet hyvin epäiltävää, sopiiko Don Juania moittia rakkauden yltäkylläisyydestä.
Epäröintiä ja hätäilyä tulee kumpaakin varoa yhtä tarkoin. Sisäisestä elämästä puhuessamme viittasimme jo hätäilemiseen, nykyaikaisen sivilisation yleiseen tautiin. Epäröinti on yhtä haitallinen. Epäröivä, samoinkuin hätäinenkin, liikkuu lakkaamatta, mutta ei pääse milloinkaan perille. Hänen elämänsä kuluu hänen kävellessään edestakaisin tienristeyksessä tietämättä mihin suuntaan tulee lähteä, ja niin hän tuhlaa suotta voimansa. Hän kenties väittää, ettei hänellä ole riittäviä valinnan perusteita. Mutta onko meillä milloinkaan riittäviä perusteita? Punnitessamme syitä puolesta ja vastaan me ennakoimme tulevaisuutta, pidämme silmällä mahdollista ja todennäköistä; jos tarvitsisimme ratkaisuamme varten välttämättä varmuutta, ratkaisisimmeko milloinkaan? Sittenkin täytyy valita, vaikkapa vain heittämällä höyhenen ilmoille, ja valinnan jälkeen täytyy sanoa itselleen, että arpa on heitetty. On parempi ratkaista väärin kuin pidättyä kaikesta ratkaisusta. Eräänlainen uskaliaisuus, kiintymys vaaralliseen leikkiin, voi silloin tukea horjuvaa tarmoamme. Toiminta, jota olemme velvolliset suorittamaan määrätyllä hetkellä, ammattimme tai oman valintamme vuoksi, voi sekin olla avuksi, koska se estää meitä peruuttamasta päätöstämme. Mutta jo pelkkä keskittymistottumus, joka tietoisesti kiinnittää meitä päämääriimme, tarjoaa hyvää suojaa epäröintiä vastaan.
Hätäily ja epäröinti voivat turmella koko toimintamme, jopa älymmekin. Siinä hätäily muuttuu siksi arvostelmien »äkkinäisyydeksi», josta Descartes viisaasti varoittaa teoksessaan Discours de la Méthode. Jokin määrä tieteellistä sivistystä on siinä paras lääke; mutta epäsuotuisimpina olosuhteina täytyy pitää elämää sanomalehtien ja päivänpolitiikan piirissä, siis niitä olosuhteita, joissa aikalaisemme valitettavasti parhaiten viihtyvät. Älyn epäily tekee sairaalloisessa muodossaan ihmisen kykenemättömäksi mihinkään toimintaan; kotoa lähtiessään hän ei muista, onko lukinnut ovensa, ja palaa kymmenen kertaa asiaa toteamaan. Epäily herpaisee. Terve äly, joka välttää äkkipikaisuutta, joutuu helposti epäilyn vaaraan, koska oivaltaa ongelmien äärettömän monisyisyyden. Sellaisissa tapauksissa vaikuttaa äly, joka periaatteellisessa katsannossa on voiman edellytys, lamaavasti elämään ja toimintaan. Silloin on parasta suorittaa valtiokaappaus: menetellä keskellä epäilyä ikäänkuin ei ollenkaan epäilisi. Tulee uskaltaa valita ajatuksensa ja asettaa panoksensa hypoteesin varaan. Itse älyn elämä vaatii sitä, mutta elämä sinänsä vaatii enempää. Siinä on Pascalin kuuluisa veto; siinä on taasen vedottava uskallukseen ja palauduttava jälleen kaiken älyn tuollepuolen, niihin sydämen syihin, »joita järki ei ollenkaan tunne».
* * * * *
Meidän pontimenamme on vaisto. Mutta kaiken vaiston ilmauksena on mielenliikutus. Siitä syystä emme saa ylenkatsoa näitä tunnetiloja.
On kuitenkin olemassa sellaisia mielenliikutuksia, jotka voivat koitua turmioksi ja ovat pikemmin heikkouden kuin voiman ilmaus. Kukapa ei ole kokenut vihan tai pelon aikaansaamaa vahinkoa? Molemmat voivat epäilemättä olla meille avuksi; varsinkin viha voi närkästymisen muodossa toisinaan kannustaa meitä suuriin saavutuksiin; viha ja pelko pohjautuvat samoinkuin kaikki muutkin mielenliikutukset vaistoihimme ja niillä on siis biologista merkitystä, ne ovat hyödylliset elämässä. Edellinen on eläimessä valmistautumista hyökkäykseen, jälkimmäinen järjestelee sen puolustustoimenpiteitä, joko niin, että eläin pakenee, tai siten, että se teeskentelee kuollutta. Siinä havaitsemme molemmat muutenkin tutut pelon lajit: toinen saa lähtemään käpälämäkeen, toinen herpaisee polvet. Sellaiset reaktiot kuuluvat kuitenkin oikeastaan kehitysvaiheeseen, jossa emme aina ole, ja useasti ne eivät enää ollenkaan sovellu elämämme olosuhteisiin. Jos otaksutaankin oikeaksi Darwinin ja Spencerin selitys, jonka mukaan vihalle luonteenomainen ylähuulen kohoaminen merkitsee kulmahampaiden paljastamista, jotta ne voivat heti käydä puremaan, ja karvojen heristymisen tulee saada eläin näyttämään suuremmalta ja peloittavammalta, on joka tapauksessa varsin varmaa, etteivät sellaiset refleksiliikkeet ole meille enää miksikään hyödyksi, ja samoin on useimpien vihan ja pelon fyysillisten ilmausten laita: ne tekevät meidät yleensä pikemmin naurettaviksi kuin kunnioitustaherättäviksi, ja pilapiirtäjät tietävät asian varsin hyvin.
Lakattuaan olemasta hyödyllisiä, sellaiset mielenliikutukset muuttuvat suorastaan vahingollisiksikin. Niiden aikaansaama reaktio ei saa enää tilaisuutta purkautua tavanomaista tietänsä, vaan »kääntyy takaisin» ja niin sanoaksemme tärisee voimatonna paikallaan. Siinä on epäilemättä syy niihin ruumiillisiin ja sielullisiin häiriöihin, joita viha ja pelko saavat usein aikaan. Ne eivät purkaudu taisteluna tai pakoonjuoksemisena, vaan nousevat aivoihimme, ja me joudumme »päästä pyörälle».
Sellaiset esimerkit eivät kuitenkaan oikeuta meitä menettelemään niinkuin Larguier des Bancels kerrassaan tuomitsemaan mielenliikutukset ja pitämään niitä pelkkinä »vaiston hukkalaukauksina»,[26] sillä viha ja pelko ovat hukkalaukauksia ainoastaan edustaessaan vaistoja, jotka eivät enää sovellu muuttuneisiin olosuhteisiimme. On kuitenkin toisaalta myönnettävä, etteivät vaisto ja tunne ansaitse sokeata luottamustamme, ja syynä on, että kehityksen tapahtuessa muutamat vaistot lakkaavat olemasta elämääedistäviä ja muuttuvat vaarallisiksi. Ajateltakoon vain usein esiintyvää esimerkkiä: vanha vaisto saa perhosen liikkumaan kohti valoa, mutta tämä vaisto ei ollut arvannut, että rakennamme lamppuja, jotka kärventävät perhoselta siivet.
Meidän tulee siis varoa mystillistä luottamista vaiston kaikkitietävyyteen; älyn asiaksi jää aina tutkia virikkeittemme arvoa, suunnata luonnon sille tarjoamaa voimaa; mutta tämä voima johtuu epäilemättä vaistosta ja tunteesta. Eikö kristillisyyden käytännöllinen etevämmyys stoalaisuuteen verraten olekin siinä, että edellinen lisää tunnetta, jälkimmäinen sitävastoin sen surmaa?
* * * * *
Tuhoisain mielenliikutusten torjuminen ei ole ylen vaikea asia; muun muassa vaikuttaa autosuggestio tässä erittäin tehokkaasti. Vaikeampaa lienee kehitellä itsessämme tunnevoimia, joita pidämme toivottavina. Mielenliikutuksen erikoisuus ja arvo näet piilee sen omaehtoisuudessa; käskyä totteleva mielenliikutus on sinänsä ristiriitainen käsite. Joka tapauksessa on ainakin eräänlainen kielteinen työ tässä mahdollinen. Mielenliikutus, joka ilmenee meissä vaiston heijastumana, on ennen kaikkea luontainen asia samoinkuin vaistokin; lapsessa sitä on runsaat määrät. Kysymys, miten voimme hankkia itsellemme teennäisiä tunnevoimia, on niinmuodoin sinänsä teennäinen; tehtävänä voi olla ainoastaan estää tunnevoimaa häviämästä tai korkeintaan pyrkiä sitä jälleen saavuttamaan. Tässä siis joudumme taaskin vain toteamaan, että on välttämättä väistettävä tai tuhottava torjuttuja sielullisia sisältöjä, jotka tylsyttävät alkuperäisten reaktioittemme eloisuutta ja herkkyyttä.
On siis ylen vaikeata tarkoin vallita tunne-elämäämme sen kiivaassa ja villissä muodossa, mielenliikutuksena; mutta melkoista helpompi on siihen vaikuttaa sen esiintyessä tyynemmässä muodossa, tunteena. Varsinainen mielenliikutus ilmaisee vaiston alkutilaa, sen niin sanoaksemme eläimellistä astetta; tunne sitävastoin edustaa jo kehittynyttä ja muotoutuvaa viettiä ja vaistoa. Tunteen kasvattaminen on mahdollinen asia; jokainen kasvattaja on sen kysymyksen ratkaissut omalla tavallansa.¹
* * * * *
Niiden kysymysten joukosta, jotka erikoisesti tukevat voimiamme ja ovat arvokkaimmat kehiteltäviksi, on mainittava ennen kaikkea luottamus. Olemme voineet suurin piirtein katsoen pitää henkisen voiman hankkimista eräänlaisena koko elämäämme koskevana autosuggestiona; mutta toisaalta havaitsemme, kuinka arvokas apukeino luottamus on kaikessa autosuggestiossa.
Luottamus voi olla välitöntä tai harkittua. Minä nimitän välittömäksi luottamukseksi sitä, joka kohdistuu yksinomaan päämäärään, ollenkaan kysymättä, millä keinoilla se on saavutettavissa. Harkittu luottamus koskee välineitä; se vaatii takeita. Niinpä luottaa lapsi välittömästi, spontaanisesti siihen tosiasiaan, että päivä koittaa huomennakin; tämä luottamus muuttuu harkituksi, kun voimme sitä perustella vetoamalla luonnonlakeihin. Roland ei tyydy luottamaan menestykseensä välittömästi; hän luottaa jäntereiseen käsivarteensa ja kelpo miekkaansa Durandaliin.
Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa eivät luottamuksen eri lajit ole yhtä tärkeät. Välittömän luottamuksen laita on samoin kuin uskonnollisella alalla niin sanotun sokean uskon, jonka väitetään periaatteellisessa katsannossa olevan toisen veroinen, mutta joka todellisuudessa riittää vain sille, joka suostuu silmänsä ummistamaan. Henkilö, joka on tottunut ajattelemaan ja tiedustelemaan asioiden oikeutusta, havaitsee varmaan sellaisen liian lapsellisen luottamuksen ajan pitkään kestämättömäksi. Suggestio sinänsä luo meihin epäilemättä tuottavampaa asennetta, mutta tämän asenteen kestävyys edellyttää, että voimme pitää sitä järkevänä.
Terve luottamus itseemme, ihmisiin ja elämään ilmenee erittäin arvokkaana kaikelle toiminnallemme. Kun on kysymyksessä sen hankkiminen, tulee kuitenkin tutkia niitä perusteita, jotka voivat sen mielestämme oikeuttaa.
Onneksi ei sellaisista perusteista ole puutetta. Oivaltaessamme henkisen voiman todelliset ehdot, keskittymisen merkityksen, ja alkaessamme varmasti uskoa, että »asia riippuu meistä itsestämme», olemme epäilemättä selvittäneet useita syitä, joiden nojalla voimme luottaa omaan henkeemme, omaan voimaamme. Ja toisaalta: mitä lujemmaksi luottamuksemme kehittyy, sitä selvemmin näemme sen siunaukselliset vaikutukset ja alamme kohta luottaa luottamukseemme, mikä vuorostaan on omansa sitä vieläkin lisäämään.
Tässä ei kumminkaan ole kysymyksessä ainoastaan oma voimamme; tuhansien muiden kaltaistemme voimat vaikuttavat meihin tuhansin tavoin, niinkuin jalankävijät hipovat ja tyrkkivät toisiaan suurten kaupunkiemme valtakaduilla. Emme ole niin lapselliset, että uskoisimme olevamme voimakkaammat kuin kaikki muut; on olemassa eräs raja, jonka yli siirryttyään itseluottamus muuttuu julkeudeksi ja oikean mittakaavan puuttuessa saattaa meidät alttiiksi kaikenlaisille pettymyksille. Emme menettele niinkuin kehoittavat menettelemään amerikkalaiset yleistajuisten käsikirjojen sepittäjät, jotka typerän pöyhkeästi saarnaavat meille uutta ja käsittämätöntä hyvää sanomaa: että julkea keskinkertaisuus on vaatimatonta ansiollisuutta parempi. Ja vain epäilevän suvaitsevasti hyväksymme heidän lukijoilleen suosittelemiansa typeriä kaavoja: »Minun aivoni ovat yhtä hyvät kuin kenen muun tahansa; minä kykenen siis suorittamaan yhtä suuria tekoja kuin kuka muu hyvänsä.» Sellainen kaava tosin voi vaikuttaa edullisena suggestiona henkilöön, jonka aivot eivät ole erinomaiset ja jota sellainen lapsellinen väite ei loukkaa.
Opittuamme tuntemaan voimiemme rajat varjelemme elämämme vakaata kulkua parhaimmin siten, että opimme luottamaan toisiin, varmasti uskomaan, etteivät lähimmäisemme ainakaan muodosta tiellemme ylipääsemättömiä esteitä ja että useat heistä päinvastoin edistävät elämämme hyökyä. Henkilö, joka on tottunut liikkumaan suurilla bulevardeilla, keksii aina keinon päästäkseen lipumaan ihmisvirtain mukana, ja totta on, että eräänlainen luottava huolettomuus auttaa sellaisessa pulmassa, kun sitävastoin uusi tulokas, joka lisäksi pelkää sellaista vilinää, astuu väärän askelen toisensa jälkeen ja joutuu armottoman tyrkkimisen esineeksi.
Jokseenkin samoin on laita elämässä yleensä: eräänlainen luottamus toisiin tekee esiintymisemme luontevammaksi ja levollisemmaksi. Mutta onko sellainen luottamus oikeutettu? Onko meillä takeita, että toisten ihmisten voimat vaikuttavat meihin edistävästi? Tämän kysymyksen kunnollinen selvittäminen edellyttää perehtymistä persoonallisen vaikutuksen ongelmaan, jota käsittelemme tuonnempana. Saamme nähdä, että vaikutuksemme toisiin riippuu suuressa määrässä itsestämme, omasta henkisestä voimastamme ja samalla herättämästämme luottamuksesta, kun meitä elähdyttävänä voimana on rakkaus. Rakkauden mahti on usein julkilausuttu tosiasia, ja me kohtaamme tässäkin erään sen ilmennyksen. Selvää on, että mitä epäitsekkäämmät päämäärämme ovat, sitä vähemmän joudumme vaaraan loukata toisia. Loukkaamisen välttäminen tosin edellyttää vielä, etteivät päämäärämme ole kovin paljon korkeammalla keskimääräistä käsityskykyä, sillä kaikki kansat ristiinnaulitsevat niitä, jotka rakastavat ihmisiä liian ylevässä hengessä. Toisiin kohdistuvan luottamuksen laita on siis samoin kuin itseluottamuksemme: siinäkään ei saa mennä määrättyä rajaa kauemmaksi, eikä ole viisasta liiaksi luottaa toisten ihmisten suomaan apuun, ei silloinkaan — tai: varsinkaan ei silloin — kun heidän pitäisi meitä auttaa kaikkein puhtaimpien päämäärien saavuttamiseen. Parempi on kuitenkin heihin luottaa kuin heti pukeutua epäluulojen panssariin, sillä viimeksimainittu menettely herpaisee kaikki yrityksemme.