SISÄISET VOIMAT

Kirj.

Charles Baudouin

Suomentanut

J. Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

    I. Vaikutusvoimainen ajatus.
   II. Ruumiilliset perusteet.
  III. Persoonallisuus ja esteetön kehittyminen.
   IV. Sisäinen elämä ja individualismi.
    V, Keskittyminen.
   VI. Sydämen voimat.
  VII. Ponnistus ja rohkeus.
 VIII. Persoonallinen vaikutus.
       Viiteselitykset.

I.

VAIKUTUSVOIMAINEN AJATUS.

Ainetta tutkivien tieteiden alalla viimeksikuluneina kahtena vuosisatana tapahtunut verraton kehitys johti mitä merkillisimpään seuraukseen. »Tieto on valtaa», toistettiin mielellään Baconin ajoilta, ja niinmuodoin näyttää luonnolliselta, että ihmisen olisi täytynyt tieteen edistyessä alkaa yhä lujemmin uskoa omiin voimiinsa. On kuitenkin käynyt aivan toisin. Mitä syvemmälle aineen salaisuuksiin olemme tunkeutuneet, sitä selvemmin olemme alkaneet tajuta siinä vallitsevaa ankaraa mekanismia.

Jo varhaisimpina aikoina varmaan tunnettiin taivaankappaleiden lainmukaisuus, päivien ja öiden, vuodenaikojen ja vuosien jaksoittainen toistuminen. Myönnettiin vielä, että järkähtämätön tapahtuminen voi kahlita ihmisen vapauden ja että taivaankappaleiden lait voivat kaikkeuden valtavassa ykseydessä vaikuttaa ihmisiinkin. Taivaan tarhoissa havaittu päivän ja yön vaihtelu liittyi kiinteästi elämämme valve- ja unitiloihin. Oliko siis kovinkaan uhkarohkeata otaksua, että Onnen pyörän näennäisesti mielivaltaiset pyörähdykset todellisuudessa johtuivat Eläinradan pyörän kierrosta? Niin otaksui astrologia. Astrologinen kohtalousko ja muut fatalistiset opit eivät kumminkaan olleet niin ankarat, ettei ihmisen omalle aloitekyvylle jäänyt mitään liikkumisalaa. Tiedusteltiin jumalten ennemerkkejä, mutta ne tarjosivat ainoastaan yksityisiä kiinnekohtia tulevaisuutta arvattaessa, ja ihminen voi sentään kohdasta toiseen siirtyessään jossakin määrin valita tietänsä. Siten johduttiin rikkiviisaisiin keksintöihin, joiden avulla toivottiin voitavan, tosin kunnioittavasti, kiertää sallimuksen lakia: jos oraakkeli ennusti gallialaisten ottavan haltuunsa roomalaisten kyntömaata, haudattiin maahan kiireen kaupalla muutamia gallialaisia oraakkelin tyydyttämiseksi. Kristillinen katsomus, jonka mukaan Jumala tietää ennakolta kaikki kohtalot, otaksui sekin tästä huolimatta, että ihminen itse kykenee ohjaamaan vaiheitansa. Inhimillisen vapauden ja jumalaisen ennaltatietämisen yhteensoinnuttaminen tarjosi kristillisten ajattelijain järjenponnistukselle ylivoimaisen tehtävän. Mutta olipa tämä käsitys kuinka epäloogillinen tahansa, ihminen tunsi vallitsevansa kohtaloltaan Jumalan kaikkitietäväisyyden uhallakin, ja vain se on tärkeätä. Kaikkein ehdottomimmin fatalistiset oppimuodostumat, esimerkiksi Calvinin oppi ja jansenismi, myönsivät nekin hengen voivan tuntea itsensä voimaksi, tosin välttämättömyyden vallitsemaksi, mutta silti valtavaksi, sillä jos ajatuksemme ja tekomme toisaalta ovatkin järkähtämättömän syyn — armon — vaikutusta, ovat ne kuitenkin toisaalta väistämättömien vaikutusten syitä; ne ovat kohtalomme — autuuden tai kadotuksentekijöitä, vaikka täyttävätkin ylhäältä tulevia järkähtämättömiä käskyjä; juuri tämä seikka luo niiden jokaiseen liikahdukseen arvaamatonta tärkeyttä ja vaatii meiltä pelokkaan kiinteätä tarkkaavaisuutta. Niin saa selityksensä se usein todettu ristiriita, että juuri fatalistiset opit ovat tehneet kannattajistaan mitä tunnontarkimpia sisäisen elämänsä tutkistelijoita ja ovat olleet erikoisessa määrässä, nykyisiä nimityksiä käyttääksemme, itsensävallitsemista (self-control) ja moraalista tarmoa tähdentäviä oppisuuntia. Niiden mukaan ihminen ei ole vapaa, mutta on voimallinen; tuskin paradoksia hipoen voisi sanoa, että hän on sitä voimallisempi, koska ei ole vapaa. Hänellä ei ole vapautta olla voimaton.

Uudenaikaisesta tieteestä johtuneet opit, joiden ei silti tarvitse aina olla tieteellisiä, tarjoavat aivan toisenlaisen näytelmän. Onko syytä mainita ne muutamat jättiläisaskelet, jotka on astuttu suurten keksintöjen aloilla? Halley toteaa pyrstötähtien määräaikaisen paluun, ja niin sulkeutuu lopullisesti viimeinenkin rako, josta astronomiselle taivaalle näytti voivan pujahtaa jonkinlaista mielivaltaa; Newton todistaa, että paino ja vetovoima ovat yhtä, ja niin alkaa fysiikka näyttää, yhä selvemmin astronomian sisarelta, joka sekin noudattaa ankaran järkähtämättömiä lakeja; Lavoisier kehittelee kemian selväpiirteisempään muotoon, ja ihmishenget tottuvat yhä enemmän pitämään aineellista maailmankaikkeutta kokonaisuudessaan muuttumattomien lakien vallitsemana. Yhdeksännellätoista vuosisadalla opitaan sitten näkemään ihmiselimistössä vain fysikaalis-kemiallisten tapahtumien kenttä, mielisairauksia tutkimalla saadaan selville hengen ja elimistön välillä vallitseva kiinteä yhteys ja katsotaan edellinen jälkimmäisen tuotteeksi, siis fysikaalis-kemialliseksi tuotteeksi, joka on samojen muuttumattomien lakien alainen.

Jo ennen tämän kehitysjakson päättymistä oli epäilemättä esiintynyt lukuisia determinismin kannalla olevia ajattelijoita. Mutta nämä filosofit — Spinoza, Leibniz, Kant — jäljittelivät tässä kuten monessa muussakin kohdassa edeltäjiänsä, vanhoja kristillisiä ajattelijoita: hekin osasivat determinismistään huolimatta suoda sijaa jonkinlaiselle vapaudelle. Siitä he eivät tahtoneet missään tapauksessa luopua, vaikka täytyikin, esimerkiksi Kantin, karkoittaa tämä vapaus »noumenaaliseen» maailmaan, aistittavan maailman yläpuolella sijaitsevaan kerrokseen, eräänlaiseen romuloukkoon, jossa säilytetään uudenaikaisen hengen asutuista huoneistaan poislakaisemia kunnianarvoisia vanhoja käsitteitä.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla esiintyvä uusi determinismi oli laadultaan ankarampi. Tämä johtuu nähdäkseni kolmesta syystä. Se on ensinnäkin radikaalisenapi, se ei huoli romuloukosta, vaan kieltää avoimesti kaiken tahdonvapauden. Sitäpaitsi se ei tyydy pitämään hengen tosiasioita syinä, jotka eivät ole vapaita, koska ovat toisten määrättyjen syiden ehdottomia tuloksia, vaan väittää lisäksi, että ne ovat pelkkiä vaikutuksia eivätkä kykene toimimaan vuorostaan syinä. Noudatellen ylempänä esitettyä kehityslinjaa, joka johtaa aineesta elämään ja elämästä henkeen, tämä oppi päättelee, että henki on ketjun viimeinen rengas ja ettei kauemmaksi voida päästä. Henki ei kykene mitenkään vaikuttamaan elämän ja maailman kulkuun, ei enempää kuin veturin raiteille heittämä punainen kajaste junan liikkeeseen, käyttääksemme vertauskuvaa, joka oli aikoinaan hyvin suosittu. Henki on »epifenomeeni», se on pelkkä lisäilmiö, kaupanpäällinen. Kolmas ja tärkein syy on se, että tänä yleisen oppivelvollisuuden ja tieteen kansantajuiseksi tekemisen vuosisatana, tämä oppi tietenkin voitti jalansijaa suuressa yleisössä, johon aikaisemmat deterministiset teoriat eivät olleet milloinkaan vaikuttaneet. Ei olekaan suurta vaaraa, vaikka filosofi tunnustautuu deterministiksi, vieläpä »epifenomenistiksikin»; siinäkin tapauksessa, että hän on hävittänyt talostaan Kantin ullakon, hän on henkilö, jonka eri kerrokset on hyvin järjestetty ja väliseinillä erotettu, ja ellei hänen mielestään olekaan olioiden pohjimmaisessa perustuksessa sijaa vapaudelle ja henkiselle mahdille, hän kuitenkin myöntää, että asuinsijanamme olevassa ilmiöiden, kerroksessa (jossa asuminen käy päinsä) »kaikki tapahtuu ikäänkuin» henki ohjaisi toimintaamme joka päivä ja joka hetki. Siten filosofi väistää pulman, hänen oma teoriansa, hänen epifenomenisminsa on hänelle epifenomeeni, ylellisyyskäsite, joka ei mitenkään vaikuta elämään.

Aivan toisin on laita suuren yleisön, kaikkien puolisivistyneiden, kaikkien yleistajuiseksi muutetun tieteen ahmijoiden, kaikkien »vapaa-ajattelijoiden», vieläpä paljon huomattavampien ja mainehikkaampienkin henkilöiden. Tällöin teoria vaikuttaa mieliin sitä voimakkaammin, mitä yllättävämpi se on; se saa koko tunne- ja kuvitteluvoiman liikkeelle, se ymmärretään puutteellisesti, mutta siihen suhtaudutaan erittäin vakavasti. Sellaiset teoriat vaikuttavat nimenomaan siitä syystä, että juuri tällöin — auttamattomasti — ajatukset toimivat vaikuttavina syinä. Hengen täydellisen voimattomuuden ajatus kykenee tekemään hengen täysin kykenemättömäksi. Huono muisti, arvellaan, johtuu aivojen kemiallisista tapahtumista, joten sitä on turha yrittää korjata — ellei kenties turvauduta rohtoihin. Koska laiskuutemme, virheemme ja, paheemme ovat samaisen kemian vaikutuksia, perinnöllisyyden ja kerta kaikkiaan kohtalokkaasti määrätyltä näyttävän rakenteemme tuloksia, niin miksi yrittäisimme asiaa auttaa? Kalteva pinta johtaa kauas, ja vaikka onkin totta, ettei teoreettinen materialismi estä julistajaansa olemasta tahdon sankari (enempää kuin olemasta eräänlainen pyhimyskään), vaikuttaa sellainen materialismi kuitenkin aivan toisin syvien rivien mieheen, koska hän ei pysähdy teoriaan; varsinaisista moraalisista vaikutuksista puhumatta viitattakoon tässä ainakin siihen, että sellainen vakaumus ehdyttää useimpia tarmonlähteitä. Tämä teoriasta johtuva tuuliajolle joutuminen voi hyvinkin olla epäloogillinen asia (yhtä epäloogillinen kuin äskenmainittu jumalan kaikkitietäväisyyttä korostavaan dogmiin liittyvä vapauden edellyttäminen), mutta kummassakaan tapauksessa ei ole tähdellisenä seikkana logiikka, vaan uskomus, joka muuttuu elämän todellisuudeksi. Ihminen, joka varmaan uskoo henkensä olevan pelkkää »heijastusta», joutuu — loogillisesti tai ei — vaaraan sallia tuon heijastuksen väikkyä virvatulena mielin määrin, ja itsensävallitseminen ei merkitse sellaiselle ihmiselle mitään. Keskimääräisesti sivistynyt nykyaikainen ihminen on tottunut pitämään maailmankaikkeutta valtavana kellonkoneistona, jonka kaikki rattaat liittyvät täsmällisesti toisiinsa, Eläinradan suuresta pyörästä sydämemme hiljaiseen sykkeeseen saakka, ja henkeämme voitaisiin niin ollen verrata osoittajiin, jotka näyttävät liikkuvan itsestään, mutta joita todellisuudessa liikuttaa mekanismi, niiden kykenemättä mitenkään vaikuttamaan tähän liikuttajaansa enempää kuin omaan liikkeeseensäkään. Olisi epäilemättä viisaampaa jättää koko käsitys metafysiikan haltuun ja ottaa huomioon, että olosijanamme olevassa kokemuksen maailmassa ajatuksemme aivan ilmeisesti esiintyvät tekojemme synnyttäjinä; mutta kuinka voisikaan ihmisten suuri enemmistö omaksua sellaisen hiuksenhienon erotuksen?

Mitä sanoisimmekaan maalaajasta, joka päättelisi, ettei värejä ole olemassakaan ja heittäisi siveltimensä pois, koska näkee fysiikan oppikirjan todistavan, että värit ovat matemaattisesti määriteltäviä värähdyksiä? Hän menettelisi väärin, sillä fysiikantutkijan kvantitatiivisen näkökannan ohella saa kieltämättä sijansa taiteilijan kvalitatiivinen katsantokanta, ja värähdysten abstraktisen maailman ohelle jää olemaan värien aistittava maailma. Useimmat positivistimme menettelevät kuitenkin niinkuin maalarimme: he eivät osaa erottaa toisistaan abstraktista maailmaa, missä kaikki on mekanismia, ja konkreettista maailmaa, jonka alueella me kuitenkin pysymme tekojemme tekijöinä. Onkin varsin ymmärrettävää, etteivät he tuota eroa havaitse; he ovat ainakin vilpittömämmät kuin sadun kalkkuna ja useimmat filosofit.

Asia johtaa kuitenkin aikalaistemme keskuudessa merkilliseen taikauskoon. Henkilö, joka pyrkii sitä vastustamaan, koska on omaksunut uusia aatteita ja oppeja, jotka tulevat tuonnempana puheeksi, joutuu ihan ihmeisiinsä havaitessaan, kuinka varmasti ihmiset uskovat olevansa ehdottomasti riippuvaisia tuhansista eri seikoista. Me pelkäämme taikauskoisesti mikrobeja samoinkuin isoäitimme aikoinaan noituutta ja mörköjä. On sinänsä epäilemättä varsin hyvä tuntea meihin vaikuttavat aineelliset tekijät, joiden mekanismin tiede selvittää, mutta toisaalta on suuri vahinko, jos uskomme olevamme täysin niiden armoilla ja jätämme huomioonottamatta, että sielullinen suhtautumisemme kykenee joka hetki melkoisesti lisäämään tai supistamaan niiden toimintaa. Tämän vakaumuksen omaksuminen edellyttää kuitenkin, että tiede astuu askelen kauemmaksi, ja koska tämä askel on astuttu vasta aivan äskettäin, ovat vanhat tottumukset jääneet vallitseviksi. Toistaiseksi alistuvat sivistyneet, jopa suuret oppineetkin, vieläpä spiritualististen teoriain edustajatkin (teoria ei tässäkään vaikuta mitään asiaan), orjamaisesti palvelemaan vatsaansa tai pernaansa, perittyjä ominaisuuksiaan, tottumuksiaan, tupakoimis- tai nuuskaamishimoaan ja monia arveluttavampia virheitään, ja osoittavat lisäksi hämmästyttävää alistumista.

* * * * *

Jo kauan sitten on kuitenkin havaittu vastavaikutuksen oireita. Se esiintyi aluksi mitä oudoimmissa muodoissa, filosofisina ja mystillisinä oppeina ja puoskareiden ihmemenetelminä, kunnes siitä työntyi tieteeseen eräitä positiivisia keksintöjä, jotka pian pakottavat meidät kerrassaan toisenlaisiin käsityksiin.

On olemassa ihmisiä ja kokonaisia kansoja, joiden järkkymätön terveys vastustaa masentavia ja epämieluisia käsityksiä, niinkuin voimakas elimistö vastustaa sairauttasynnyttäviä mikrobeja. Anglosaksilaisissa on tämä hyve, ja amerikkalainen ajattelija Emerson esiintyy uuden voiman-evankeliumin ennustajana. Emerson jättää mielellään determinismin vallitsevaksi, mutta ei tunnusta henkeä pelkäksi »epifenomeeniksi».

»Jos kohtalo», sanoo hän, »onkin väkevä, niin ihmisellä on kuitenkin osansa kohtalossa ja hän voi nostaa sallimuksen sallimusta vastaan. Jos ulkomaailma käykin kiivaasti meitä ahdistamaan, kykenevät toisaalta omat atomimme yhtä väkevään vastustukseen. Ilmakehä murskaisi meidät, ellei ruumiissamme oleva ilma olisi sen vastapainona. Kalvomaisen ohut lasiputki kykenee vedellä täytettynä kestämään valtameren puristuksen».

Niin tehostetaan hengen voimaa, joka käyttää vipusimenaan juuri lakien järkähtämättömyyttä:

»Kaikissa menestyksellisesti toimineissa henkilöissä ilmenee eräs yhteinen piirre: he uskovat syyn ja vaikutuksen lakiin. He uskovat varmaan, ettei olioita vallitse sattuma, vaan laki, ettei olioiden alku- ja loppupäätä toisiinsa liittävässä ketjussa ole yhtäkään heikkoa tai särkynyttä rengasta. Juuri kaikkein tarmokkaimmat ihmiset uskovat lujimmin lakien voimaan.»

Ajatus noudattaa sekin lakejaan, sekin toimii syynä, ja Emerson ammentaa tästä vakaumuksesta salaperäistä, hehkuvan seesteistä voimaa.

»Meidän täytyy ihailla», kirjoittaa hänen elämäkertansa sepittäjä Régis Michaud, »hänen olemuksensa perusominaisuutta, hänen itseluottamustaan, mestarillista varmuutta, joka johtuu salaisten aarteiden tunnosta. Emerson kulkee läpi elämän majesteetillisen ryhdikkäästi. Hänen rytminään oli alinomainen allegro.»[1]

Emerson tietää, että sellainen suhtautumistapa merkitsee voimaa: »Ihmiskunnan kunnioitus», sanoo hän, »tulee vain niiden henkilöiden osaksi, jotka esiintyvät vakuuttavasti. Vain he suunnittelevat ja toteuttavat suuria asioita. Millainen voiman määrä olikaan keräytynyt Napoleonin aivoihin!» Eräässä toisessa kohdassa hän vielä täydentää lausumaansa: »Napoleon ansaitsi menestyksensä. Hän oli aina saavuttanut voittonsa aivoissaan, ennenkuin saavutti ne taistelutanterilla. Hänen suosijanaan ei ollut pelkkä sattuma.»

Tätä hengen syntyperäistä voimaa Emerson pitää ihmisen varsinaisena vapautena. »Tämä väite on rajoituksitta tosi: Jokainen on oman onnensa seppo. Me olemme ylpeät vapaasta tahdostamme. Mutta se voi merkitä ainoastaan, että Jumala on jättänyt käytettäviksemme luonteemme ainesosat: rautaa ja kuparia, kultaa ja hopeata, ja meillä on täysi valta niitä valikoida ja muovata sellaiseen muotoon kuin haluamme.»

Emersonia ei askarruta vapauden ja determinisnin metafyysillinen ongelma. Hänestä näyttää paljoa tärkeämmältä sellainen voittajan-asenne ja se vakaumus, että tuo asenne tai sen puuttuminen varmasti ratkaisee, onko tuloksena voima vai hervottomuus, menestys vai epäonnistuminen.

»Jokainen on tehokas ihminen vain sikäli kuin hän on tuon voiman sisältäjä, ja kaikki historian sankarilliset ja merkittävät teot on suoritettu yksin sen avulla… Maailma tottelee matemaattisia lakeja, ja sen liikkuvassa kehässä ei ole missään sattuman sijaa. Menestys syntyy yhtä lainmukaisesti kuin pumpuli- ja musliinikudelmat kangaspuissamme… Kutomossa tärvelee katkennut tai muuten virheellinen lanka sadan metrin saran; silloin otetaan selkoa, kuka on ollut sitä kutomassa, ja asianomaisen palkkaa vähennetään… Jokainen meille suotu päivä on kauniimpi kaikkia musliineja, sitä valmistavat kangaspuut ovat rakenteeltaan verrattomasti hienommat, on mahdotonta salata velttoja, valheellisia, turmeltuja tuokioita ja on turhaa pelätä, että mikään moitteeton lanka ja kunnollinen kudelma jättää tekijänsä kiittämättä.»

Samoinkuin rahakappale, johon on lyöty hallitsijan kuva, joutuu lukemattomien, usein epäilyttävienkin käsien kuluttamaksi, ovat tällaiset ajatuksetkin, Amerikassa ja muualla, kadottaneet puhtaat ja silmiinpistävät piirteensä. Siitä syystä on hyvä nähdä ne jälleen alkuperäisinä ja vikautumattomina. Suuren amerikkalaisen sanat säilyvät uuden viisauden ennustuksena, viisauden, jonka rakennukseen tiede on kiiruhtanut tuomaan kiviänsä.

* * * * *

Meitä tässä askarruttavan liikkeen alkuvaiheita tulee etsiä Mesmerin »magnetismin» hämmästyttävistä, merkillisistä tosiasioista. Nämä tosiasiat jäivät tosin ylen hämäriksi, mutta niiden nojalla voi siitä huolimatta herätä eräiden henkilöiden mielessä se usko, että ihminen on väkeväin salaisten voimain keskus. Niin on magnetismista johtunut Amerikassa Christian Sciencen, mystillinen oppi ja Euroopassa tieteellinen hypnotismi.

Eräs Mesmerin oppilas, Quimby, oli hoitanut amerikkalaista mrs Eddyä, joka senvuoksi hartaasti halusi vuorostaan parantaa ihmisiä salaperäisillä voimilla ja päätyi vähitellen »kristilliseen tieteeseen.» Tämä oppi kieltää pahan ja aineen, otaksuu kieltämällä ne hävittävänsä, koska henki on kaikkivoipa, luo sen, mitä vakuuttaa olevaksi, ja tuhoaa sen, minkä kieltää. Opista irtautui sitten, samoin Amerikassa, New Thought, »uusi ajatus», joka hylkäsi Christian Sciencen omituiset opinkappaleet ja tahtoi säilyttää ainoastaan sen filosofisen ytimen — siis eräänlaista yleistajuiseksi muutettua emersonismiä.

Eräitä Mesmerin aavistamia tosiasioita liittivät tieteeseen hypnotismin tutkijat Braid ja Charcot. Siitä syntyi toisaalla kahden suuren psykologisen keksinnön lähde: suggestion ja psykoanalyysin. Kehitellessään suggestion teorian suoritti Nancyn koulukunta aikanaan ennenkuulumattoman työn. Tahdottiinhan silloin yleensä poistaa psykologiset selitykset psykologiasta itsestäänkin ja johdella koko hengenelämä ruumiillisista syistä; Liébault ja Bernheim sitävastoin luopuivat ehdottomasti tavanomaisuudesta ja uskalsivat ulottaa psykologisen selittämismenetelmän lääketieteeseenkin. »Suggestio on mielikuva, joka muuttuu teoksi.» Siten on perustettu psykoterapia, joka tahtoo — samoinkuin Christian Science, mutta kokeellisen tutkimuksen pohjalla — saada aikaan parantumista hengen avulla, joten sielullisia tosiasioita pidetään syinä sanan tieteellisessä merkityksessä (toisin sanoen tosiasioina, joiden ilmetessä aina syntyvät samat vaikutukset). Freud tutkii psykoanalyysin avulla salatajuntaa ja selvittää suuressa määrässä syiden toimintaa; nyt aljetaan ymmärtää, millaisista toisiinsa kutoutuvista tajuisista ja tajuttomista ajatuksista ja pyyteistä johtuu hermotautinen halvautuminen, hajamielisen sanavirhe, typerä teko — tai järkeväkin, mikä on sitäkin nöyryyttävämpi seikka.

Amerikassa suggestiota käytettiin suuressa mittakaavassa. Mystikot ja mystifikaattorit kokivat vallata sitä omakseen. Mutta suggestio-opin kiistellessä toisten oppien kanssa, jotka — kuten Christian Science ja New Thought — väittivät hengen ehdottomasti vallitsevan ruumista meissä kaikissa, oli tuloksena uusi ilmiö: suggestiosta, joka sosiaalisena tosiasiana edellyttää vähintään kaksi henkilöä, suggeroivan ja suggestion esineenä olevan, siirryttiin vähitellen autosuggestioon, joka sulkee pois ensinmainitun. Erinomaisen hämärästi määritellyn autosuggestion ottivat aluksi huostaansa meluisaa yleistajuistamista harjoittavat amerikkalaiset; se tehtiin kansantajuiseksi, sen avulla hankittiin itselleen hyötyä, ennenkuin asia oli tieteellisesti tutkittu. Niin syntyi sekasortoinen joukko kirjoja ja kirjasia, joissa bluffi kävi ahdistamaan tiedettä ja uskonto lähenteli bluffia. Vasta Couén ja Nancyn uuden koulukunnan toiminnan nojalla kehittyi tästä sekasorrosta tieteellinen ja mutkaton teoria, johon muuten toisaalta johti Bernheimin aatteiden luonnollinen ja vaatimaton kehitteleminen. Nyt voitiin jo määritellä muutamia lakeja. Autosuggestio siirtyi niiden käsitysten joukkoon, jotka ihminen voi häpeämättään omaksua.

* * * * *

Kaiken tämän perustuksella johdumme pitämään sielullisia tosiasioita todellisina syinä, jotka eivät vaikuta ainoastaan toisiin sielullisiin tosiasioihin, vaan luonnonlakien mukaisesti ruumiiseenkin. Tämä ei ole metafysiikkaa, eikä tässä ole puheena vapauden ja deterministin transcendenttinen ongelma. Nyt ei enää käy päinsä tylsän positivismin nimessä väittää, että sellainen hengen vaikutus ruumiiseen on käsittämätön. Sellaista — samoinkuin vastakkaisiakin — vaikutusta pitävät käsittämättöminä metafyysikot, kerta kaikkiaan oletettuaan, että henki ja aine ovat kaksi eri »substanssia», joiden vaikutus on jo määritelmän nojalla mahdoton. Ilmeinen kokemus, jonka piirissä pysymme ja jota positivisti väittää tarkkaavansa paremmin kuin kukaan muu, ei kumminkaan tunne mitään substansseja; se tuntee ainoastaan tosiasioita ja tosiasiaryhmiä, joista jokainen on erikoisen tieteen tutkimusalueena. Psykologia tutkii erästä sellaista ryhmää, sielullisia tosiasioita; kemia, fysiikka, fysiologia tutkivat toisia ryhmiä. Vaikka metafyysikon »substanssit» eivät olekaan missään tekemisissä keskenään, on tiedemiehen käsittelemien tosiasiaryhmien laita toisin. Ne merkitsevät vain tehtävän jakamista, ovat enemmän tai vähemmän tilapäisiä. Eri ryhmien tosiasiat vaikuttavat toisiinsa; lait ulottuvat tieteestä toiseen. Kemiallinen reaktio synnyttää lämpöä, fysikaalisen tosiasian; valo ja sähkö, jotka kuuluvat fysiikan alueeseen, saavat elävässä kudoksessa aikaan nimenomaan fysiologisia tapahtumia. Se seikka, että fysiologin ja psykologin alueiden välillä on olemassa sellaista keskinäistä vaihtoa, on täysin säännöllinen ja hyvää tieteellistä menetelmää vastaava. Kokemus ei tunne muuta syyperäisyyttä kuin tosiasioiden suhteet ja niiden määrätyn peräkkäisyyden. Syynä voi toimia ajatus yhtä hyvin kuin meteori. Tieteen hengen kanssa ristiriidassa oli nimenomaisesti epifenomeenioppi. Tämä sekasukuinen käsitys lainasi metafysiikasta sen ajatuksen, että on olemassa kaksi toisiinsa vaikuttamatonta substanssia, kielsi sitten toisen substanssin ja väitti yhä edelleen, ettei mitään vuorovaikutusta tapahdu olemassaolevan ja olemattoman substanssin välillä, mikä on kerrassaan käsittämätön väite.

On kuitenkin ymmärrettävissä, kuinka sellaista teoriaa on voitu kannattaa: ainetta koskevat tietomme ovat runsaat ja täsmälliset, henki sitävastoin on meille varsin vieras. Toisaalla lakeja ja numeroita, toisaalla vain verrattain suurisanaista kuvailua. Luonnontieteen edustajan silmissä täytyi hengen näyttää yhtä hämärältä ja epätodelliselta kuin aine näytti lujalta ja kestävältä. Nykyjään, tieteen ja lain tunkeuduttua hengenkin maailmaan, on tilanne kuitenkin muuttunut. Me luotamme jälleen ja enemmän kuin milloinkaan ennen ajatuksen, »aatteen» voimaan — »voima-ideaan», käyttääksemme Fouilléen keksimää nimitystä — ja toivomme pääsevämme tämän sisäisen voiman avulla paremmin itseämme vallitsemaan. Ja jos tämä onkin vain uskoa, vastaa se kuitenkin Emersonin toivomusta: »Tieteellisen hengen tulee omistaa usko, joka sekin on tiedettä… Me emme halua enää kiusaksemme kuulla tyhjiä väitteitä ja puolinaistotuuksia, tunteisiin vetoavia esityksiä tai honottelevia rukouksia.»

* * * * *

»Ihminen on vain ruoko, mutta ajatteleva ruoko.» Pascal pitää nimenomaan ajattelua keinona saattaa tasapainoon maailman suuruutta ja ihmisen pienuutta. Tasapainon puute johtaa kuitenkin pitemmälle, sillä jos ajatus esiintyy niin painavana tekijänä ihmisen ja maailman välillä vallitsevassa naurettavassa epäsuhdassa, nousee esiin uusi kysymys: mitä merkitsee tuo sama ajatus ihmisessä itsessään, suhteessa hänen ruumiinsa aineeseen? Kaikkea tai ei mitään, riippuen siitä, miltä kannalta asiaa tarkastellaan. Mitä enemmän ruumiin ja hengen välillä vallitsevia suhteita havaittiin, sitä vähemmän tuntui mahdolliselta pitää ajatusta transcendenttina. Auguste Comte kysyy leikkisästi spiritualisteilta, miten kävisi kaikkein suurimmankin ajattelijan, jos hän joutuisi muutamaksi minuutiksi seisomaan päällään ajatellessaan. Kun tarkkaamme ajatuksen aineellisia ehtoja, kaikkea sen orjuutusta, kuinka siihen vaikuttaa parin asteen lämpöero, lasi alkoholia, paralysiamikrobi tai muu taudinsiemen, niin ajatus ilmenee kerrassaan olemattomana. Jos sitävastoin pidetään silmällä ajatuksen vaikutuksia, sen toimintaa, joka muuttaa aineellisen maailman muotoa, jos ajattelemme tieteitä ja taiteita (torjumme tässä hyvinkin houkuttelevan kaunopuheisuustilaisuuden), niin se näyttää olevan kaikki kaikessa. Sitä voidaan verrata heikkoon liekkiin, joka lepattaa öisen vaeltajan lyhdyssä: tuuli näyttää voivan puhaltaa sen sammuksiin milloin tahansa, sen palaminen riippuu pienestä öljytilkasta. Siitä huolimatta se valaisee yötä, nostattaa näkyviin olioita, jotka sen ohi liikuttua heti häipyvät pois, ja sen muutamat säteet säpsähdyttävät etäällä asuvaisia. 9 Ne, jotka pitävät ajatusta olemattomana, arvostelevat sitä sen edellytysten nojalla; ne, jotka julistavat sen suuruutta, tarkkaavat arvostellessaan sen töitä. Ensinmainitut pitävät silmällä yksinomaan syytä, jälkimmäiset vaikutusta ja toimintaa. Edellisiä uhkaa se vaara, että joutuvat liikkumaan takaperin, vastoin elämän varsinaista suuntaa; ne taas, joissa on itsessään tarmoa ja hyökyvoimaa, katselevat mieluummin eteenpäin. Siitä syystä nämä viimeksimainitut, todella pätevät henkilöt, luottavat ajatukseen. Tämä vähimmin kiistanalainen tarkoitus sisältyy siihen Emersonin lausumaan, että kielteinen nero on ristiriitainen käsiteyhdistelmä. Tässä ei tule, olennaisesti kysymykseen metafyysillinen kielto tai myöntö, vaan myönteinen ja kielteinen suhtautumistapa. Ihmisten välisissä ristiriidoissa ja elämässä yleensäkin merkitsevät teoreettiset mielipiteet vähemmän kuin mainittu suhtautuminen. Nietzschen kielloissakin piilee valtava myöntövoima, merkillisesti vahvistava vaikutus. Kaikkinakin aikoina on ollut kahdenlaisia ihmisiä: toisia, jotka arvostelevat puuta hedelmien nojalla, kuten Evankeliumissa sanotaan, arvostelevat ja osaavat oikein arvostella, ja toisia, jotka puhuvat vain puun kasvamista edistäneistä lannoitusaineista. Viime vuosisadan tiede valaisi yksinomaisesti ajatuksen edellytyksiä ja suosi jälkimmäistä asennetta, mikäli tarkastajan mieli yleensä siihen taipui; meidän päivinämme alkaa uudempi tiede valaista asioita toiselta taholta: se osoittaa, että ajatuksen toiminnot ovat paljon voimallisemmat ja täsmällisemmät kuin on milloinkaan aavistettu, ja yllyttää meitä etsimään siltä taholta henkisen voiman lähdettä, sisäisen elämämme vallitsemiskykyä.

Tässä kohdassa voi kukin vakaumustensa mukaan tehdä erilaisia johtopäätöksiä. Toiset havaitsevat näissä tosiasioissa suoraan uskontoon johtavan valtatien, toiset sitävastoin pitävät niitä välineenä, jonka avulla voidaan paremmin tulla toimeen ilman uskontoa. Metafysiikka jää kuitenkin tämän kirjan sivuilla tutkittavien asioitten kehän ulkopuolelle. Aikana, jolloin ne erilaiset ratkaisuehdotelmat, joita metafysiikka esittää tai tyrkyttää, ovat entistä enemmän kiistanalaisia ja ilmaisevat pikemmin levottomuutta kuin varmuutta, on parempi rajoittaa tällainen tutkimus niin, että se pysyy kokemuksen alueella, missä kaikki ajattelevat ihmiset voivat toisiaan ymmärtää. Jokaisella on lupa täydentää tutkimukseni tuloksia tietämyksillä, joita uskoo saavuttavansa jonkin syvemmän kokemuksen avulla.

II.

RUUMIILLISET PERUSTEET.

Ryhtyessämme luomaan sielullisen voiman ongelmaan uuden psykologian valoa kohtaamme aluksi kysymyksen, jota on mahdoton väistää. Missä määrin on ruumis sellaisen sielullisen voiman edellytys?

Eikö tämä voima ensinnäkin liity kiinteästi siihen, mitä nimitämme ruumiinvoimiksi ja ruumiin terveydeksi? Jos kysymys muovataan tähän ylimalkaiseen muotoon, on meidän joka tapauksessa pakko vastata kieltävästi. Kaikkein yleisin kokemus vakuuttaa meille ensinnäkin, ettei henkinen voima kuulu yksinomaisesti »väkevämmälle sukupuolelle» (jonka ominaisuuksiin Flaubertin mukaan kuuluu nimenomaan pelkuruus) eikä »parhaissa voimissaan» olevalle ikäkaudelle. Useammin kuin uskommekaan osoittaa sankaruutta lapsi. Kuuluisin esimerkki on meille säilynyt kertomuksessa nuoresta spartalaisesta, joka antoi nuttunsa peitossa olevan revon pureksia rintansa puhki, jottei tarvinnut ilmaista varkautta. Sellainen lapsen sankaruus palvelee usein ylpeyttä, jonka vaikuttimet eivät ole moraalisesti arvokkaat, mutta se seikka ei ole nyt kysymyksessä. Väitetään ehkä, että lapset ja naiset kykenevät yleensä voittamaan itsensä vain siten, että jokin intohimo tai vietti kehittyy heissä toisia väkevämmäksi. Mutta eikö ole aina niin laita, ja emmekö yhä enemmän taivu myöntämään, että kaikki korkeammat pyrinnöt — velvollisuuden palvontakin — ovat vaistonomaisten elementtien kehkeytymistä ja saavat vaistoista kaiken voimansa?

Vieläkin tyypillisempiä ovat henkisen voiman ilmaukset kuolevissa, joiden ruumiilliset voimat ovat tyrehtyneet vähimpään mahdolliseen määrään; ne eivät ole mitään poikkeustapauksia, ja jos niitä pidetäänkin harvinaisina, todistavat ne kuitenkin riittävästi, ettei henkinen voima suinkaan ole auttamattomasti ruumiillisesta voimasta riippuvainen.

Kuolettavasti haavoittunut upseeri kykenee taistelussa johtamaan joukkoaan, kunnes sydämen syke lopullisesti taukoaa. Olen tuntenut vanhan professorin, joka oli halvautunut useita vuosia sitten, mutta yhä kirjoitti kädellä, joka ei tahtonut enää totella, otti vastaan vieraita, joita hänen seuransa miellytti, koska hän osasi yhä jutella hauskasti eikä milloinkaan lausunut valituksen sanaa, joten hänen entiset oppilaansa pikemmin etsivät häneltä lohdutusta kuin sitä hänelle tarjosivat. On huomattava, että tätä henkilöä kannatti hänen harras uskonnollisuutensa, samoinkuin mainittu upseeri epäilemättä uskoi asiaan, jonka puolesta taisteli (puhumattakaan taistelun aikaansaamasta »vimmasta»). Ei saa kumminkaan halveksia näitä tunteen tai intohimon ilmauksia; ilman niitä, sanottakoon asia vielä kerran, ei voi olla puhettakaan itsensävoittamisesta. Ne havaitaan kaikkein puhtaimmissa ja ylevimmissä tapauksissa. Siitä johtuu, että pyhä Augustinus alinomaisesta sairaudesta huolimatta kykeni kirjoitetulla ja eletyllä työllään pystyttämään kaksi valtavaa muistomerkkiä; samoin on laita Calvinin, joka hänkin sairaalloisena tahtoi hintelöillä käsillään muovata uudestaan koko kristikunnan ja voitokkaasti vastusti ruumiillista heikkouttaan. »Antikristus» Nietzsche taisteli hänkin alinomaa sairautta vastaan — jo kolmentoista vuoden ikäisenä hän otti käteensä hehkuvan hiilen todistaakseen sankarillisuuttaan — ja eikö hänen sankarillinen taistelunsa ollut uskon ja väkevän tunteen työtä aivan samoin kuin suurissa kristityissä? Hän tosin oli puhtaan tiedon sankari, mutta asetti sentään periaatteekseen, että tiedon piti muuttua valtavammaksi tunteeksi.[2] Samaa tietämisen intohimoa ilmaisee ranskalainen filosofi Guyau, joka keuhkotautisena, tietäen kuoleman auttamattomasti lähestyvän, löysi nämä voimakkaat sanat, jotka eivät olleet pelkkiä sanoja: »Tietäessään olevansa mennyttä, havaitessaan itsensä melkein elottomaksi toisten elottomien esineiden keskellä, ihminen oppii katselemaan itseään melkein persoonattomasti ja tuntee kulkevansa kohti jotakin täysin tuntematonta. Jos tässä täysin tietoisessa kuolemassa onkin oma katkeruutensa, täytyy sen kenties sittenkin erikoisesti viehättää puhdasta filosofia, henkeä, joka tahtoo viimeiseen hetkeensä saakka nähdä koko elämänsä täysin kirkkaana ja harkittuna… Koska filosofi sitäpaitsi on kaiken tuntemattoman ystävä, viehättää kuolema häntä vielä aivan uutta kokemusta tarjoavana asiana… Viimeinen kärsimyksemme on samalla viimeisen tiedonhalumme esine».[3]

Niin näyttää jo ensimmäinen tarkastelu selvittäneen erään totuuden. Henkinen voima voi kasvaa vielä ruumiillisen voiman raunioilla, kunhan sitä ruokkii intohimoinen hehku, väkevä tunne.

* * * * *

Meidän täytyy kuitenkin tutkia ongelmaa perinpohjaisemmin. On olemassa niinsanottu »ruumiillinen rohkeus», jonka nojalla ihminen kykenee säilyttämään mielenmalttinsa, vaikka sattuu odottamaton järkytys, joka saa hermostuneen naisen kiljaisemaan ja pyörtymään. Kun tämän »heikomman astian» vastakohdaksi asetetaan yhtä klassillinen, isämäinen ja hermojaan hyvin hallitseva aviomies, syntyy koomillinen vaikutus, jota huvinäytelmien kirjoittajat ovatkin runsaasti käyttäneet hyväkseen. Sellainen kylmäverisyys, sellainen »fyysillinen rohkeus» on Fouilléen mukaan »koleeris-sangviiniselle» mielenlaadulle ominainen. Vaikka temperamenttien koko jaoitus on verrattain mielivaltainen asia, täytyy sille tässä tapauksessa myöntää oikeutusta. Tällöin on ennen kaikkea kysymyksessä eräiden vaistomaisten, erilaisissa yksilötyypeissä erilaisina ilmenevien reaktioiden tai refleksien estyminen. Yleisesti tunnettuja ovat ne graafilliset esitykset, joiden avulla on havainnollistettu esimerkiksi odottamattoman pistoolinlaukauksen tai äkkinäisen magnesiumsalaman valtimon toiminnassa tai hengityksessä aikaansaamia muutoksia. Tunnettu on myös psykogalvaaninen koe, jossa senlaatuisen vaikutelman aikaansaama säpsähdys mitataan galvanometrin avulla. Nämä graafilliset viivat ja galvanometrin osoittajan kulmat ovat eri henkilöiden mukaan sangen erilaiset. Siten voidaan tavallaan todistaa »fyysillisen rohkeuden» tai »fyysillisen pelon» olemassaolo. Sellaista temperamentin rohkeutta ei kumminkaan saa sekoittaa (jo Fouillée huomautti tästä seikasta) järjen ja luonteen pohjalla lepäävään rohkeuteen; voi korkeintaan väittää, että se tasoittaa viimeksimainitun tietä. Huot ja Voivenel, jotka ovat maailmansodan aikana tutkineet sotilaallista urhoollisuutta itse sodassa, päätyvät tähän nimenomaiseen tulokseen: »Kuinka monet muhkeat sangviinikot, jotka mielellään pitävät suurta suuta ja ovat rakenteeltaan atleetteja, osoittautuvatkaan todellisuudessa aivan tavallisiksi pelkureiksi!… Toisaalta olemme nähneet henkilöitä, jotka kuuluivat Duprén 'helposti hätääntyvään’ tyyppiin, mutta osoittautuivat taistelussa todellisiksi sankareiksi… Aito rohkeus on henkinen ominaisuus. Arkamaisena pidetty henkilö voi saavuttaa sen päivän tai tunnin ajaksi… Joka tapauksessa käy miestä arvosteleminen vasta tulessa.»[4] Hienompi erittely tosin voisi todeta, että sotilaallinen — ja siviilihenkilönkin — rohkeus, mikäli ovat kysymyksessä arkamaiset yksilöt, voidaan selittää siksi, mitä Paul Brulat sattuvasti nimittää »pakenemiseksi eteenpäin». Tiedämmehän hyvin, kuinka paljon pelkoa piilee tuimassa hyökkäyksessä (puhumattakaan alkoholin aikaansaamasta vaikutuksesta) ja tiedämme myös, mitä merkitsevät rauhallisemmissa oloissa pelokkaitten äkilliset rohkeudenpuuskat. Olisi kuitenkin liian paradoksaalista, jos selitettäisiin kaikki sellaiset tapaukset »pakenemiseksi eteenpäin». Voimme tyytyä Huot’n ja Voivenelin määritelmään, soveltaa sitä vertauskuvallisesti elämän kaikkiin taisteluihin ja sanoa siinä mielessä: »Joka tapauksessa käy ihmistä arvosteleminen vasta tulessa.»

Samat tutkijat tarkastelevat toisessa yhteydessä eräitä tapauksia, joissa naiset ovat esiintyneet urhoollisesti, ja esittävät mielipiteensä tähän merkittävään tapaan: »Nainen on herkkä, helposti kiihtyvä, uhrautuva olento, jossa ilmenee rohkeutta, vaikka Institut Mareyssä suoritetut kokeet ovat johtaneet hänelle erittäin epäedullisiin tuloksiin.» On sangen merkillistä, että tässä heti esiintyvät määreet »herkkä, helposti kiihtyvä» henkisen rohkeuden selittäjinä, siis samat sanat, joita käytettiin ylempänä mainitussa arkamaisen tyypin kuvailussa. Missä on pulman avain? Herkkä ja helposti kiihtyvä on hermostunut, hienohermoinen (jota ei suinkaan saa muitta mutkitta pitää hermosairaana). Eikö sen perustuksella sovi ajatella, että henkisen rohkeuden pohjana on hermovoima? Havaitsimme jo ylempänä, että ruumiillisesti heikot olennot saavat henkisen voimansa jäntevyyden hehkuvasta tunteesta, ja liikuimme siten jo kohti tätä oivallusta.

Tässä olisi viitattava Abramowskin suorittamiin kokeisiin, jotka valaisevat edellä kuvailtuja seikkoja toiselta taholta ja joita olen toisessa yhteydessä selostanut.[5] Niissä suoritetaan psykogalvaaninen koe täydellisemmässä muodossaan: tutkittava sallii ensin refleksiliikkeen tapahtua ja yrittää sitten sitä estää, onnistuen tai epäonnistuen. Refleksiliikkeen ehkäiseminen ei kumminkaan onnistu parhaimmin sille, joka pahimmin ponnistelee, vaan sille, joka täydellisimmin syventyy saavutettavan päämärän mielikuvaan painuen siten eräänlaiseen autohypnoosin tilaan. Abramowski päätyy siihen tulokseen, että henkilöt, jotka elämässä yleensäkin osoittavat suurinta tarmoa, kykenevät myös helpoimmin painumaan sellaiseen autohypnoottiseen tilaan. Niin johdumme jälleen Nancyn uuden koulukunnan autosuggestiooppiin, joka edellyttää kaikesta ponnistuksesta luopumista, lihasten hellittämistä ja vain mielikuvan virittämän hermovoiman käyttelyä. Palaamme asiaan vielä tarkkaavaisuudesta puhuessamme. Samalla on asianamme huomauttaa, että uusi psykologia taipuu tahtotoimessakin korostamaan enemmän mielikuvaa kuin liikunnollista ponnistusta, enemmän aikomusta kuin toteuttamista, joten tahto tulee lähemmäksi autosuggestiota. Kaikki tämä viittaa siihen, että meidän tulee pitää hermojen ja aivojen voimaa lihasvoimaa merkittävämpänä. Niinmuodoin olisi henkisen voiman olennaisia fysiologisia edellytyksiä etsittävä hermoston tilasta.

Tätä mielipidettä tukee pikainenkin silmäys tosin vielä aivan vähän tutkittuun hermopatologiaan. Hermoston sairaalloiset tilat jaetaan yleensä kahteen ryhmään, neurasteenisiin ja hysteerisiin tiloihin. Ensinmainitussa ryhmässä ilmenevät hermostollinen herpautuminen ja henkinen riutuminen toisiinsa liittyvinä; äärimmäisissä tapauksissa sairas ei kykene enää suorittamaan kaikkein yksinkertaisimpiakaan toimia, hän ei voi nousta jaloilleen, ei syödä eikä lähteä ulos. Hysteriassa liittyy samoin hermostolliseen anarkiaan henkinen sekasortoisuus; ruumiissa havaitaan toisen jäsenen täydellistä turtumusta ja toisen ylenmääräistä herkkyyttä, ankaraa kiihtymystä ja kohta sen jälkeen syvää masennusta; sieluelämässä vallitsee samanlainen epäjärjestys: oikkuja, ristiriitoja, äkkinäisiä haltioitumisen ja alakuloisuuden vaihteluita.

Jos siis tahdotaan aivan ylimalkaisesti todeta henkisen tarmon ja »fyysillisen voiman» välillä vallitsevaa suhdetta, on kysymys väärin muovattu. Ei ole olemassa yksi ainoa »fyysillinen voima», niitä on ainakin kaksi: lihasvoima ja hermovoima. Se seikka, ettemme vielä paljoa tiedä viimeksimainitusta, ei oikeuta jättämään sitä huomioonottamatta. Pierre Janet on hermosairaiden väsymystä tutkiessaan[6] havainnut tämän erotuksen. Vaikka sellainen väsyminen usein onkin enemmän tai vähemmän autosuggestiivista, myöntää Janet kuitenkin — sikäli Dubois’n mielipidettä vastustaen — että on olemassa fysiologisista syistä johtuvaa hermoväsymystä. Tarkastellessaan sitten sellaisiin tapauksiin soveltuvaa »lepoparannusta» hän sangen terävä-älyisesti huomauttaa, ettei tällöin tule niinkään kysymykseen lihasten lepo (ruumiillinen liikkumattomuus) kuin hermojen lepuuttaminen, ja etteivät nämä ilmiöt aina esiinny toimiinsa liittyvinä. Siten voimme ymmärtää, kuinka se seikka, että henkilö on »hermostunut» ja herkkätunteinen, voi tässä tapauksessa olla eduksi.

* * * * *

Henkilön, joka haluaa kehitellä henkistä voimaansa, ei siis pidä laiminlyödä mitään, mikä voi lisätä tai varjella hermoston joustavuutta. Sivuutamme tässä varsinaiset lääkeopilliset menetelmät (vesiparannuksen, ravintojärjestyksen ja muut sellaiset asiat) ja toteamme samalla että hermoston fyysillinen hygienia on vielä sangen haparoivaa.

Tässä ei ole syytä ryhtyä selittämään alkoholin tunnettuja vaikutuksia hermostoon. Sitävastoin on tarkasteltava (siinäkin tapauksessa, ettei tunnusteta oikeaksi Freudin mielipidettä, jonka mukaan hermotaudit johtuvat sukupuolielämän häiriöistä) hermoelämän ja sukupuolielämän välisiä suhteita. Eräiden sukupuolielämän säännöttömyyksien vaikutus hermohäiriöiden syntymiseen on ilmeinen, ja toisaalta on otettava huomioon, kuinka masentavasti vaikuttaa seksuaalinen kohtuuttomuus, joka sangen todennäköisesti purkaa ja tyhjentää hermotarmon varastoa. Sopii lisätä, että on syytä lukea sellaiseen kohtuuttomuuteen kuuluviksi eräät keinotekoisesti aikaansaadut, vain mielikuvitusta ja aivoja askarruttavat kiihoitukset. On jo huomautettu, millaisia vaaroja piilee näennäisesti aivan viattomassa liehittelyssä. Joka tapauksessa tulisi, ellei moraalisten, niin alkeellisimpien hygieenisten näkökohtien vuoksi periaatteellisesti säilyttää sukupuolipuhtaus täyteen kypsyysikään saakka; hermo- ja aivokoneisto, joka muovautuu täydellisesti kaikkein viimeisenä (kenties vasta neljänkolmatta vuoden ikään ehdittyä), siitä epäilemättä hyötyisi.

Sitäpaitsi tunnemme kokemuksesta tiloja, joissa koemme yhtä äkillistä kuin hyödytöntäkin hermotarmomme purkautumista, jonka tapahduttua tuntuu siltä kuin olisimme aivan tyhjät; niin vaikuttavat eräät ankarat ruumiilliset kiihtymystilat, esimerkiksi viha ja pelko. Näyttää niinmuodoin hyvinkin olevan syytä torjua kaikkea sellaista, jos tahdomme säilyttää hermostollisen jäntevyytemme.

Näitä käyttäytymissääntöjä voidaan kuitenkin arvostella. Jos pyyteiden ja intohimojen hillitseminen — niin kuuluu vastaväite — asetetaan hermostollisen ja niinmuodoin henkisenkin voiman edellytykseksi, niin eikö se silloin ole jo vakautuneen henkisen tarmon tuote ja emmekö silloin kierrä virheellisessä kehässä — kehässä, joka on tosin tarkoitukseltaan hyvettä palveleva, mutta sittenkin virheellinen?

Siten johdumme ratkaisevaan kohtaan. Hermostoa ja aivoja ei käy toisistaan erottaminen; hermotarmosta puhuttaessa puhutaan samalla aivotarmostakin. Ja jos hermoston fyysillinen terveydenhoito esiintyykin vielä ylen hämäräpiirteisenä asiana, on sen sielullinen hygienia sentään paljoa täsmällisemmin määritelty. Tietojemme nykyisellään ollessa on hermohäiriöihin saatavissa tehokasta apua ainoastaan psykoterapiasta. Kun siis tunnustamme hermovoiman henkisen voiman todelliseksi perustukseksi, lausumme samalla, että se on tosiaankin »henkinen», psyykillinen voima. Sen edellytykset sijaitsevat ennen kaikkea sielussamme, hengessämme, tavanomaista lausepartta käyttääksemme: »se riippuu meistä itsestämme». Meidän aikamme tiede sointuu tässä kohden filosofisiin ja uskonnollisiin käsityksiin, jotka ovat aina puoltaneet samaa periaatetta, kun sitävastoin pintapuolinen »positivismi» on voinut herättää vastakkaista mielipidettä.

Hermoston sairaalloisia tiloja lukuunottamatta emme havaitse mitään henkisen tarmon kehkeytymisen vakavaa estettä; mutta useimpia sellaisia tiloja käsitellään niitäkin käyttämällä sielullisia parannusmenetelmiä. Niin johtaa henkisen tarmon aineellisten edellytysten tutkiminen sielullisiin edellytyksiin, jotka esiintyvät ilmeisesti tärkeämpinä. Ryhdymme nyt tarkastelemaan niitä.

III.

PERSOONALLISUUS JA ESTEETÖN KEHITTYMINEN.

Tahtoessani hiukan perehdyttää psykoanalyysiin henkilöä, joka ei siitä mitään tiedä, kerron mielelläni tri Odier’n suorittamasta parannuksesta,[7] sillä tämä selostus tekee aina tehtävänsä. Nuori tyttö potee hermostollista käsivarren halvautumista; analyysi osoittaa, että halvautumisen syynä on salatajuinen ja järjettömän epäloogillinen ajatusyhtymä, sarja analogiapäätelmiä, joiden mukaan halvautumisen piti saattaa entiselleen purkautunut kihlaus. Siitä päivästä, jona psykoanalyytikko paljastaa sairaalle tuon piilevän syyn, käsivarsi kykenee jälleen ojentumaan, se on parantunut. Torjuminen, pyrkimys poistamaan tajunnasta pyydettä, joka sitten elää edelleen salatajuisesti, luopumus, joka ei nimeänsä ansaitse ja joka salakavalasti kapinoi, riittää aikaansaamaan sellaisia hermoston häiriöitä. Esimerkki ei ole ainoastaan tyypillinen, se on kerrassaan symbolinen, sillä psykoanalyysi osoittaa meille, että sellainen torjuminen on pohjana kaikissa niissä kykenemättömyystiloissa, jotka ovat erehdyttävästi uupumustilojen näköisiä, niissä näennäisesti aiheettomissa estymissä, joita voisi nimittää henkiseksi halvautumiseksi ja jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja jokaiselle. Sellaisissa tapauksissa meiltä puuttuvaa voimaa pitää salatajunta vankinaan. On tapahtunut mielikuvien torjumista, on muodostunut salainen solmu, ja psykoanalyysin tehtävänä on juuri yrittää sitä aukaista.

Kaikki sellaiset vangitut voimat ovat menetettyä henkistä tarmoa. Mutta tämä tarmo esiintyy olennaisena voimana, jota mainitsemme persoonallisuuden, »minuuden» nimellä. Puhuttaessa henkisestä tarmosta ajatellaan taistelua meihin todella kuuluvien ja irrallisemmin olemukseemme liittyvien voimien välillä. Se edellyttää keskusta, juuri »minuutta» (meidän tarvitsematta silti ratkaista, onko tämä »minuus» metafyysikkojen »substanssi» vai ei). Tämä ykseysprinsiippi ilmenee meille vaistomaisesti niin oleellisena, että ylen liikkuvainen ja epävakainen toiminta näyttää meistä henkisen voiman suoranaiselta vastakohdalta; toisaalta voimme väärin luulla voimaksi vaivalloista toimintaa, joka noudattelee jäykän tottumuksen latuja. »Vakaumusten sidonnaisuus», sanoo Nietzsche, »tottumuksen voimasta vaistoksi muuttuneena, johtaa siihen, mitä nimitämme luonteenlujuudeksi. Ihmisen toimiessa harvalukuisten, mutta aina samojen vaikutinten pohjalla tulevat hänen tekonsa tarmokkaammiksi».[8] On myös olemassa tylsää itsepäisyyttä, joka jäljittelee todellista henkistä voimaa, koska siinäkin ilmenee ykseyden hahmo.

Jotta voisimme olla väkevät, tulee meidän olla »minuus». Emmekö se olekin? Varsin erilaisessa määrässä. Onhan olemassa sairaalloisia tapauksia, joissa minuus kerrassaan hajoaa; silloin puhutaan persoonallisuuden jakautumisesta. Lienee syytä lyhyesti tarkastella niitä ehtoja, joiden vallitessa sellainen jakautuminen tapahtuu, sillä ne osoittavat vastakohtina, mihin meidän tulee pyrkiä kehittyäksemme voimakkaaksi persoonallisuudeksi.

Kun Ribot julkaisi teoksensa Maladies de la personnalité (Persoonallisuuden sairauksia), olivat psykologiset selitykset yleensä huonossa huudossa. Hän yrittikin ennen kaikkea selvitellä häiriöiden fysiologisia edellytyksiä, ja niin hänen täytyi usein jättää kysymys aivan avoimeksi. Seikka on sitä silmiinpistävämpi, kun kysymyksessäolevia sairauskertomuksia lukiessamme havaitsemme häiriöiden syinä olleen ilmeisten sielullisten järkytysten; nämä tiedonannot ovat sitäkin arvokkaammat, kun niitä ei ole muovattu teoriaa tukemaan, koska Ribot ei osannut niitä selityksissään mitenkään käyttää. Niinpä mainitaan eräs nuori mies, V.L…, jonka sielullisten häiriöiden historiaa tutkittaessa selviää, että hän oli kerran joutunut kauhun valtaan molemmin käsin tartuttuaan risujen alla makaavaan käärmeeseen. Eräs toinen kertomus koskee naista, jonka hänen äitinsä oli hänen neljäntoista vuoden ikään tultuaan luovuttanut paheen palvelukseen, mutta joka sitten yhtäkkiä joutui Hyvän Paimenen luostariin Metzin. »Hänen sieluelämässään tapahtunut ylen jyrkkä muutos», kerrotaan meille, »sai puhkeamaan eräänlaisen uskonnollisen hulluuden, jota seurasi syvän tylsyyden kausi.» Potilas otaksui myöhemmin olevansa vuoroin prostituoitu, vuoroin nunna.

Tässä ei ole tilaisuutta selostaa kaikkia niitä lukuisia tutkimuksia, joita on myöhemmin omistettu samanlaisille tosiasioille: tri Azamin potilaan (Félidan) jo klassilliseksi muuttunutta tapausta, Binet’n teosta Altérations de la personnalité (Persoonallisuuden järkytyksiä) ja amerikkalaisia tutkimuksia (James ja Hodgson, Sidis ja Goodhart, Morton Prince), joissa kerrotaan merkillisistä tapauksista, eräästäkin, jossa potilas jakautui neljäksi vuoroittain ilmeneväksi persoonallisuudeksi. Huomautettakoon vain, että näissä uudemmissa tutkimuksissa jo korostetaan enemmän psykologisia syitä. Vuonna 1910—1911 pitämissään luennoissa Bergson huomautti amerikkalaisiin tutkijoihin nojautuen erittäin hienosti sellaisten syiden joukossa esiintyvästä eräänlaisesta »halusta ottaa lomaa siveellis-henkisessä olopiirissään.» Voi tosiaankin sattua, että henkilö toivoo vapautuvansa tavanomaisesta persoonallisuudestaan. Mutta olipa sellaisessa ikävystymisessä puheena henkilön itseensätuskastuminen, ankara pelonkauhu, kuten Ribot’n mainitsemassa tapauksessa, tai liian jyrkästä muutoksesta johtuva järkytys, kuten nuoressa ilotytössä, josta tehtiin nunna, aina osoittaa psykoanalyysi pohjalla piilevän saman syyn. Syynä on erinomaisen voimakas psyykillisen sisällön torjuminen. Se ei näissä tapauksissa rajoitu pieneen määrään erillisiä tiloja, kuten tavallisesti, vaan ulottuu laajaan ryhmään, joka ei ainoastaan ole normaaliminuuden täysi vastapaino, vaan saa lopulta oman vaakakuppinsa painumaan alemmaksi, kunnes taas tapahtuu muutos vastakkaiseen suuntaan. Tällöin on olemassa kaksi psyykillistä ryhmää, jotka torjuvat toisiansa, niinkuin kaksi poikaa, jotka vuoroin tyrkkäävät toisensa katukäytävältä. Eri ryhmien ydinilmiöinä täytyy olla kaksi (luontaista tai hankittua) erikoisen voimakasta taipumusta, joita ei käy toisiinsa soinnuttaminen. Ilotyttö-nunnan tapauksessa asian sisäinen koneisto ilmenee erikoisen selvästi. Kasvatuksen ja tottumuksen kehittelemän paheellisen taipumuksen torjuu yhtäkkiä luostariin siirtymisestä johtuva järkytys, ja luostarissaolo herättää aivan toisenlaisen, edelliseen kerrassaan mukautumattoman taipumuksen. Edellinen kuului kuitenkin niin kiinteästi henkilön elämään, oli haarautunut niin avaralle alalle, oli ajatusyhtymien nojalla liittynyt niin lukuisiin tosiasioihin, että siihen oli vähitellen kutoutunut valtava sielullinen ainesjoukko, joka oli kyllin kiinteä muodostaakseen toisen »minuuden». Tällaista tapausta voidaan verrata niihin, joita uskonnonhistoria mainitsee »riivautumisen» nimellä. Mutta ne vuorostaan johtavat tasaisin väliastein tiloihin, joita nimitetään »kiusauksiksi» ja joista on lyhyt matka säännölliseen sieluelämään. Askeetissa, joka uskoo itsensä pirun riivaamaksi, ei sen vuoksi vielä tapahdu tajunnan jakautumista, mutta joka tapauksessa hän tulkinnallaan henkilöi torjutut vaistonsa ja viettinsä, jotka sitten koroittavat äänensä. Mitä tulkinta saa aikaan askeetissa, sen luo Goethessä pelkkä mielikuvitus: Mefistofeles on Faustin mielessä tapahtuvan torjumisen tuote. Uudemmista teoksista puhuaksemme on Franz Werfelin maagillisessa trilogiassa Spiegelmensch »kuvastinihminen» Thamalin mielen torjuma, joka karkaa ja muuttuu voimalliseksi. Kavalana ja kiusaukseen johdattavana palvelijana se paisuu paisumistaan herran sillävälin laihtuessa ja riutuessa; eräänä kauniina päivänä se hyppää herran yli ja anastaa vuorostaan herruuden. Tämä haaveellinen teos ilmaisee luontevan symbolisesti syvää totuutta. Siinä nähdään sama heiluriliike, jonka äsken totesimme patologisissa jakautumistapauksissa. Mefistofeles kiikkui hänkin samoin, Faust vastapainonaan.

* * * * *

On arvattavaa, että sen, joka tahtoo kehitellä voimakkaan persoonallisuuden, täytyy sijoittua kannalle, joka on persoonallisuuden hajoamiseen johtavan tilan suora vastakohta. Koska torjuminen riistää meiltä osan voimaamme, koska näiden väkevien viettien torjuminen voi johtaa kerrassaan minuutemme jakautumiseen, niin meidän tulee kysyä, eikö sellaisten viettien vapaa kehkeytyminen ole yhtenäisen persoonallisuuden ensimmäinen ehto. Jakautumistapahtumaa tutkiessamme havaitsemme toisenkin seikan, joka puolustaa sellaista otaksumaa. Tarkastellessamme toisen persoonallisuuden muodostumista havaitsemme näet sen keräytyvän jonkin väkevän vietin ympärille, joka muodostaa sen ytimen. Ei ole vaikea arvata, että normaalisen persoonallisuuden muodostuminen tapahtuu samoin. Henkilöt, joiden huolena on yksilöllisyyksien kehitteleminen, ovatkin jo aikoja sitten havainneet viettien omaehtoisuuden ja voimakkaan persoonallisuuden välillä vallitsevan yhteenkuuluvaisuuden. Maine de Biran, sisäisen elämän hienovaistoinen erittelijä, on hyvin oivaltanut, että omaehtoinen, vietinomainen toimintamme tarjoaa meille ensimmäisen kiintokohdan minuutemme tuntemiseen. Mutta varsinkin Rousseau kävi ongelmaan tuimasti käsiksi ja uskalsi siirtää sen kasvatuksen käytännölliselle alueelle. Tämä individualismin apostoli oivalsi hyvin, paremmin kuin kukaan ennen häntä, että johdonmukaisesti menetelläkseen täytyi esiintyä luontoonpalaamisen apostolina — luonto ymmärrettynä vaistoa ja omaehtoisia luontumuksia merkitseväksi. Nämä kaksi periaatetta, yksilöllisyys ja vapaus, vallitsevat Rousseaun koko kasvatusoppia. Niiden välillä vallitsee kiinteä yhteenkuuluvaisuus ja vastavuoroisuus: jotta lapsi voi vapaasti kehitellä taipumuksiaan, ei niitä saa liiaksi rajoittaa liian jäykillä ja persoonattomilla kasvatussuunnitelmilla; kasvattajan tulee oppia tuntemaan hänen huostaansa uskotun lapsen alkuperäiset luontumukset, erottamaan kehkeytyvän sielun erikoista tuoksua ja tuntua, sanalla sanoen: kasvatuksen tulee olla niin yksilöllistä kuin suinkin mahdollista. Tämä kaksoisperiaate — yksilöllisyys ja vapaus — ilmenee yhtaikaa Émile-teoksessa, niin luonnollinen on siirtyminen toisesta toiseen: »Jokaisella hengellä on oma muotonsa, jonka mukaan sitä tulee johtaa, ja kasvatustyön menestys riippuu suuressa määrässä siitä, noudatetaanko juuri tätä muotoa vai jotakin toista. Järkevä kasvattaja, urki ensin kauan luontoa, tarkkaa huolellisesti oppilastasi, ennenkuin lausut hänelle ensimmäisen sanan, salli hänen luonteensa idun ilmaantua täysin vapaasti, älä ehkäise häntä millään tavalla, jos tahdot nähdä hänet täysin sellaisena kuin hän on.»[9]

Nämä molemmat kiinteästi toisiinsa liittyvät vaatimukset ovat sittemmin säilyneet kaiken uudistavan kasvatusopin perustuksena. Pestalozzin ja Fröbelin välityksellä ne siirtyvät aina Tolstoihin ja erilaisiin »uusiin kouluihin» saakka. Ja siinä on enemmän kuin perintätapaa ja -tietoa, siinä on perintätapaa, jonka kumouksellisetkin mielet tahtomattaan omaksuvat; siinä on loogillinen yhdysside.

Lapsen esteetön toiminta, hänen luontumustensa ilmaisija, ei suinkaan ole pettämätön tiedonantaja. Vaikka se on täysin taattu, voi sittenkin arvostella väärin olennon taipumuksia. Rousseau, joka on erinomaisen hyvin oivaltanut lapsen olemusta, on havainnut tämänkin seikan. »Maailma on täynnä käsityöläisiä ja erittäinkin taiteilijoita, joilla ei ole ollenkaan luontaista kykyä ammattinsa harjoittamiseen; heitä on lapsuudesta asti yllytetty siihen, joko hyödyn vuoksi tai näennäisen asianharrastuksen pettäminä; he näet olisivat aivan samoin suuntautuneet mihin muuhun ammattiin tahansa, jos olisivat varhaiselta iältään asti nähneet sitä harjoitettavan. Toinen kuulee rummunäänen ja uskoo jo olevansa kenraali, toinen näkee rakennettavan ja tahtoo tulla arkkitehdiksi. Jokaista houkuttelee nähtävissä oleva ammatti, jos se tuntuu arvossapidetyltä.» Tässä yhteydessä Jean-Jacques kertoo meille tarinan lakeijasta, jonka maalaamisinto saattoi johtaa harhaan, koska hän kuuden helteisen kesäkuukauden aikana istui keskipäivällä hievahtamatta eteishuoneessa kuvaten kerran toisensa jälkeen pallokarttaa. Siitä huolimatta hän »ei kykene milloinkaan maalaamaan muuta kuin oven vuorauslautoja.» Rousseau päättelee: »Työn harrastaminen ja sen kunnollinen suorittaminen eivät ole läheskään sama asia.»[10]

Aivan varmaan on olemassa jäljittelyn avulla hankittuja viehtymyksiä, jotka eivät mitenkään kuulu henkilön varsinaiseen olemukseen. Väärän kutsumuksen omaksuminen ei kuitenkaan ole niin paha onnettomuus kuin aito luontumuksen väärinarvosteleminen. Niin tekee kuitenkin tavanomainen kasvatuksemme lakkaamatta juuri senvuoksi, että se jättää huomioonottamatta lapsen omaehtoiset luontumukset. On yleisesti tunnettu tosiasia, että useat etevät miehet ovat olleet koulussa huonoja oppilaita. Tästä seikasta johdeltiin suuremmassa tai vähemmässä määrässä järkeviksi katsottavia päätelmiä: kuinka vaikeata oli varhaisella iällä todeta nerollisuutta, joka arvatenkin puhkee ilmi yhdellä iskulla. Olisi paljoa yksinkertaisempaa todeta, että kasvatuksemme arvostelee merkillisellä tavalla väärin kehkeytymistilassa olevia persoonallisuuksia, sallii niiden muodostua omin valloin, ellei niitä suorastaan tukahduta. Tosin on olemassa suuria miehiä, jotka ovat olleet ihmelapsia. Mutta sellaisia tapauksia eriteltäessä luullakseni havaittaisiin jompikumpi näistä mahdollisuuksista: joko on lasta kohdeltu todella ymmärtäväisesti tai hänessä on jo ilmennyt se vääjäämätön ylpeys, joka usein esiintyy neron tietoisuutena ja luonnollisena puolustautumiskeinona. Nuori Alfred de Vigny, sellaisen ylpeyden oivallinen edustaja, voitti lukuisia koulupalkintoja, mutta se ei vielä todista, että hänet kasvatettiin oikeimmalla tavalla.

Puhun tässä painokkaasti luontaisista taipumuksista, koska ne ovat persoonallisuuden erikoinen tunnus. Toisaalta on huomattava, että jos ajattelemme suurta miestä — toisin sanoen miestä, jolla on suuret luontaiset lahjat — emme mitenkään voi kuvitella häntä arkamaiseksi tai veltoksi. Nerouteen tuntuu erottamattomasti kuuluvan jonkinlainen sankaruus, samoinkuin putouksen korkeus auttamattomasti merkitsee sen voimaa. Nerokkaiden ihmisten elämä on usein pelkkää taistelua. Tässä tapauksessa tosin voidaan ajatella, että tarmo on syy eikä vaikutus; sillä elleivät sellaiset henkilöt pystyisi taistelemaan tai vaatimattomammin sanoen uupumattomasti tekemään työtä (joka sekin on taistelua), niin heistä ei tulisi, mitä tulee. Nietzsche sanoi näinkin: »Älkää huoliko puhua lahjoista, lahjakkuudesta, synnynnäisistä kyvyistä! Voi mainita kaikenlaisia suuria miehiä, jotka eivät ole olleet lahjakkaita. Mutta he hankkivat suuruuden, heistä tuli 'neroja’ (kuten sanotaan) sellaisten ominaisuuksien nojalla, joiden puuttumisesta ei puhu mielellään kukaan, jos on itse niistä tietoinen; heissä oli kaikissa se oiva akäsityöläis-vakavuus, joka kehoittaa muodostamaan moitteettomasti osia, ennenkuin uskaltaa käydä suurta kokonaisuutta rakentamaan.»[11]

Nuo sanat sisältävät enemmän totuutta kuin yleensä otaksutaan. Sittenkään ei tuo edellytys riitä; jos se on ainoa, niin edessämme on jälleen Rousseaun maalaja-lakeija. »Uutteruus voi määrättyyn rajaan saakka korvata kykyä, mutta rajaansa kauemmaksi se ei pääse.» Nerokkaassa taiteilijassa sellainen vääjäämättömyys johtuu hartaasta kiintymyksestä työhön, ja sellainen kiintymys perustuu juuri luonnollisiin lahjoihin. On muuten totta, ettei tämä luonteen uutteruus merkitse aivan samaa kuin luonnollinen lahjakkuus; se on tosin erikoinen voima, mutta sellaisenaan myös taipumus, vaistomainen pyrkimys; samoin on rauhallisimpienkin taiteiden suurissa mestareissa havaittava taisteleva laatu vain sublimoitua taisteluviettiä. »Minä olisin sotilas, ellen olisi runoilija», sanoi Hugo, joka olikin sotilaan poika. Sellainen polveutuminen on symbolinen; ajatuksen sankarin vaisto on karumman sankarin vaiston poika ja perillinen. Homeroksessa on aina hiukan Akhilleusta. Luonnollinen viettymys, joka yllyttää ihmistä taiteelliseen luovaan työhön — käyttääksemme vieläkin tätä esimerkkiä — ei sinänsä riitä tekemään neroa. Siihen vaaditaan toisiakin voimia; mainitsimme jo uutteruuden ja taisteluvoiman (ne yleensä puuttuvat taiteilijanaisista, joissa usein ilmenee rikkaampaa luontaista kykyä ja tunneherkkyyttä kuin kaikkein suurimmissa luovissa neroissa). Neron tunnuksena on, että kaikki voimat suuntautuvat samalle taholle. Ne johtuvat kuitenkin kaikki luontumuksista ja vaistoista. Nerokkuus edellyttää niinmuodoin voimakkaiden taipumusten hyvin yhteensidottua kimppua. Luontumus, persoonallisuus, henkinen tarmo — näiden kolmen asian kiinteän yhteenliittymisen todistaa nero, jossa kaikki kolme kehittyvät yhdessä harvinaisen voimakkaiksi.

* * * * *

Hyvin sidottu voimakkaitten taipumusten kimppu: tämä määritelmä sisältää jo vastauksen erääseen auttamattomasti ilmaantuvaan vastaväitteeseen. Kuinka voidaan henkisen tarmon edellytyksenä pitää luontumusten ja viettien esteetöntä kehkeytymistä, vaikka mainitun tarmon tärkeimpänä tehtävänä on juuri viettien ja taipumusten hillitseminen? Kysymys on epäilemättä aiheellinen; mutta sellainen tarmo voi toimia tehoisasti ainoastaan siinä tapauksessa, ettei se johdu abstraktisesta »minuudesta», jonka jonkinlainen puhdas ajatus liittää elävän tajunnan kokonaisuuteen. Minuuden itsensä tulee muotoutua tästä elävästä todellisuudesta, jota sen tulee vallita, niinkuin Adam muovattiin maasta maan valtiaaksi. Voidakseen vastustaa vietin, luontumuksen ja intohimon alkuvoimia sen täytyy itsensä olla vaistoa, luontumusta ja intohimoa. Vain hevosilla ratsastaen saadaan kiinni villejä hevosia.

Sama vastaväite on useat kerrat esitetty kasvattajille, jotka Rousseaun hengessä vaativat vapaata kasvatusta, ja vastaus on ollut samansuuntainen. Eikö sellainen vapaus, sanotaan, merkitse ulkonaista anarkiaa koulussa, sisäistä anarkiaa lapsen mielessä, eikö se tuhoa kaikkea kuria, sosiaalista samoinkuin siveellistäkin? Siihen vastaavat kasvattajat kokemuksensa nojalla, että sellainen vapaus oikein ymmärrettynä on päinvastoin todellisen kurin lähde, nimittäin niiden toimintaohjeiden, joita annamme itse itsellemme Kantin kategorisen imperatiivin mukaisesti. Lapsi muuttuu tosiaankin samalla kertaa »lainsäätäjäksi ja alamaiseksi»; tämä sisäinen kurinpito korvaa toisten menetelmien aivan ulkokohtaiset ja muodolliset kurinpidolliset toimenpiteet, ja juuri siihen varautuen on reformikouluissa voitu suorittaa vakuuttavia itsehallintokokeita.

Joka tapauksessa on tunnustettava, että viettien esteetön kehkeytyminen on vain eräs sisäisen kurin ja lujan persoonallisuuden edellytys. Vapaat ja väkevät vietit eivät sinänsä riitä muodostamaan persoonallisuutta. Jakautuneissa henkilöissä, joista vastikään puhuimme, ilmenee heissäkin voimakkaita viettejä, mutta ne kiskovat kukin taholleen, joten mitään hyvää tulosta ei voi syntyä. Toivotun tuloksen saavuttaminen edellyttää, että voimat, kuten fysiikassakin, järjestyvät yhdensuuntaisiksi. Luontumusten tulee muodostaa »hyvin sidottu kimppu», ja sellainen elämänuran valitseminen muodostuu onnelliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että se vastaa todellista olemustamme. Perinnäisen moraalin erehdys on siinä, että sen lähtökohtana on apriorinen käsitys ihmisen velvollisuuksista ja että se tahtoo pakottaa kaikki sitä noudattamaan. Kant on siinä suunnassa kehitellyt abstraktion pisimmälle merkitessään siveellisen toiminnan tunnukseksi, että sitä voidaan pitää yleisenä lakina. Toisaalta ei »minän palvonnan» tule johtaa meitä toiseen äärimmäisyyteen, nimittäin siihen, että tehostamme paheitakin, kunhan ne vain ovat meidän paheitamme. Oikea viljelys ei ole siinä, että vaaditaan jokaista maaperää tuottamaan kaikkea hyvää, Pohjolan kuusesta Afrikan taatelipalmuun saakka, ei enempää kuin siinäkään, että se pakotetaan tuottamaan kaikkea, mitä se voi tuottaa, nokkosia ja vehnää. Samoin on laita oman itsemme viljelemisen: on saatava aikaan jonkinlainen modus vivendi objektiivisen ja subjektiivisen aineksen, velvollisuuden ja kyvyn välille.

Varmaa on, että meidän tulee tuntea kykymme voidaksemme suorittaa oikean valinnan. Ongelma esiintyy varsinkin silloin, kun on kysymyksessä ammatin valitseminen, ja niinpä onkin kehittymässä kokonainen uusi tiede, jonka tehtävänä on edistää ongelman ratkaisemista.[12] Eri ammattien edellyttämien ja eri yksilöissä todella esiintyvien ruumiillisten ja sielullisten taipumusten määrääminen on yhtä hyödyllinen kuin arkaluontoinenkin asia. Sellainen »ammatillinen suuntaaminen» valaisee muuten kysymystä nimenomaisemmin ainoastaan ulkonaisessa ja kielteisessä katsannossa. Vaikka joku suoriutuu hyvin kirjanpainajanammattiin pyrkiviä varten järjestetyistä erikoisista tarkkaavaisuus- ja taitavuuskokeista (esimerkiksi pyyhkimällä painetusta sivusta lyhyessä ajassa ja liikoja poisjättämättä kaikki a-kirjaimet), vaikka hän sitäpaitsi osaa selvästi kirjoittaa, vaikka hänen näkövoimansa on hyvä ja vaikka hänen jaloissaan ei ilmene suonikohjun vikaa, joten hän kykenee seisomaan pitkät ajat paikallaan, niin kaikesta tuosta ja monista muista hyvistä ominaisuuksista huolimatta ei ole ollenkaan varmaa, että hänestä tulee kelpo typografi, ellei ammatti herätä hänessä harrastusta. Lopultakin tulee harrastuksen, luontumuksen tai kutsumuksen asia ratkaista, ja ammatillinen orienteeraus nykyisessä muodossaan voi erikoisesti vain pidättää halukkaita määrätyiltä toimialoilta, joihin he ruumiillisten tai sielullisten vajavaisuuksien vuoksi eivät sovellu, ja esittää heidän valittavakseen suuren joukon toisia ammatteja; mutta valinnan tulee aina tapahtua taipumusten mukaisesti. On hyvä muistaa Rousseaun lakeijaa ja »ettei työn harrastaminen ja sen kunnollinen suorittaminen ole läheskään sama asia.» Mutta jos pelkkä halu ei ole riittävä, ei toisaalta myöskään riitä pelkkä kehkeytymätön taipumus, jonka osoittaa tutkimus tai kokeellinen tarkastus, »test». Victor Tangon suorittama tutkinto osoitti, että hän voi loistavasti menestyä eksaktisten tieteitten alalla, joten hänen olisi isänsä toivomuksen mukaisesti pitänyt alkaa opiskella Teknillisessä korkeakoulussa. Uskaltaneeko kumminkaan kukaan väittää hänen suuntautuneen väärälle uralle vastustaessaan isäntä tahtoa ja totellessaan omaa kutsumustaan?

On aina vaarallista torjua vireä vietti ja antautua vieraalta tuntuvalle toimialalle. Torjuttu luontumus jatkaa salaa taistelua, herpaisee voimamme, ja psykiatrit tuntevat hyvin »ammatilliset hermotaudit», joiden syytä ei tarvitse etsiä muualta. Nietzsche, joka osasi hyvin tulkita sisäistä olemustaan, tajusi tämänkin seikan. »Terveyteni», sanoo hän kerran Overheckille lähettämässään kirjeessä, »on käynyt vuosi vuodelta huonommaksi; se on kuin herkkä kellolaite, joka osoittaa minulle, vaellanko omia polkuja vai toisten teitä.»

Tulevaisuudessa muodostaa täydellisemmän ammatillisen orienteerauksen pohjan vaistojen ja viettien tieteellinen tutkimus. Se selvittää, mitä vaistonomaisia voimia meissä on, mitkä niistä voidaan kehitellä, sublimoida, ja miten. Psykoanalyysi on sellaisen tieteen ensimmäinen luonnos. Se on jo opettanut meitä selvästi tajuamaan itseämme, kehittelemään voimiamme ilmi sen sijaan, että niitä torjuisimme. Mutta käytettiinpä tieteellistä menetelmää tai vain vaatimattomampaa sisäistä havaintoa (johon meidän on usein tyytyminen ja jota vain pedantti voi halveksia), joka tapauksessa on itsetuntemus, varsinaisten luontumustemme syvällinen oivaltaminen, valintamme ensimmäinen edellytys.

Entäpä, jos olemme erehtyneet? Jos huomaamme erehdyksemme vasta vuosien kuluttua, onko meidän käännyttävä takaisin? Asia ei ole niinkään yksinkertainen, sillä kulkiessamme kauan tietä, joka ei ollut omamme, olemme kuitenkin voineet tottumuksen nojalla hankkia itsellemme uuden luontumuksen, »toisen luonnon». Ja vaikka se onkin vain toinen ja hankittu, lienee sittenkin viisasta ottaa se lukuun, jottei synny uusi torjuma — puhumattakaan siitä, että olemme harjoituksen avulla hankkineet itsellemme taitoja, joita meiltä toisille toimialoille siirtyessämme puuttuu. Lääkäri, joka havaitsee olevansa luotu löytöretkeilijäksi, menettelee varmaan oikeammin pyrkiessään lääkäriksi johonkin siirtomaahan kuin syöksyessään suin päin johonkin aarniometsään. Vieläkin otollisempaa voi olla, jos hän älyllistää löytöretkeilijän-vaistonsa ja alkaa tutkia toisenlaista aarniometsää käymällä suorittamaan uraauurtavia tieteellisiä tutkimuksia. Sellainen mahdollisuus tarjoutuu joka kerta, kun valinnan hetkenä tunnemme useiden voimakkaiden viettien kilpailevan keskenään. Ei ole hyvä torjua toista toisen eduksi; ihanteellinen tapaus on siinä, että keksitään päämäärä, joka suo sopusointuista kehkeytymisen tilaisuutta niille kaikille, huonoillekin, vaikkapa vain suuntaamalla ne pois alkuperäisestä esineestään. Niin nimittivät Kiinan keisarit sotajoukkojensa johtajiksi suuria rosvopäälliköltä ottaen siten palvelukseensa voimia, jotka muuten olisivat järkyttäneet heidän valtaansa.

Ammatillinen toiminta on muuten vain eräs elämänuran puoli. Elämänura merkitsee oikeastaan ihmisen kaikinpuolisen käyttäytymisen linjaa, hänen jokapäiväistä menettelyänsä suurissa ja pienissä asioissa, hänen suhtautumistaan ihmisiin ja aatteisiin ja ihanteen tavoittelua. Juuri kaikilla näillä aloilla meidän tulee valita, ja tulee valita oma olemuksemme. Ammatillisen toiminnan liian yksinomainen arvostaminen, kiusaus sekoittamaan toisiinsa ammattia ja elämänuraa (naiset taipuvat tähän virheeseen vähemmän kuin miehet) on luonteenomaista hyötyäpalvovalle sivilisatiollemme, joka pitää silmällä enemmän tuottoa kuin luovaa työtä eikä ole taylorismeineen kyennyt tarjoamaan kvalitatiivisia, vaan ainoastaan kvantitatiivisia suorituksia.

Meidän ei pidä sallia ammatillisen harjaantumuksen yhtenäisyydellään ja täydellisyydellään johtavan itseämme harhaan. Siinä ilmenevä yhtenäisyys ja voima on konemaista, aivan toisenlaista kuin tässä tavoittelemamme, joka merkitsee tietoista, luovaa persoonallisuutta. Nämä vastakkaiset ominaisuudet voivat muuttua kerrassaan verivihollisiksi.

Tavoittelemamme persoonallisen ykseyden hyökyvoiman olemme havainneet piilevän syvissä vieteissä, jotka saattaa keskinäiseen sopusointuun tietoinen teko erään niistä sijoittuessa keskukseen ja vallitessa toisia, jotka »hyvin sidottuna kimppuna» keräytyvät sen ympärille: kirves pistämässä esiin liktorin raippakimpusta.