Kolme runoa, suomentanut Lauri Viljanen.
Anders Österling.
Lähelle ikuista aamua tulla määränä vaelluksen oli mulla. Kaiken, minkä elämä soi kestin ma, siintävä aamunkoi aina mun eelläni loisti. Lähemmä aamun sydäntä sain, kasteesta nummien kukkivain kimposi kiuru ja yön jo poisti.
Erik Lindorm.
Käsivarteni lastako tuudittaa, ja sen silmissä kuvani on? Ja ulapat välkkyy, ja lämmin on maa ja taivas hattaraton!
Mitä aikoja on, mitä vuosia nää,
ken oon, mikä nimeni mun?
Sa naurava käärö, sa vaalea pää,
miten sain ma syliini sun?
Ma elän, ma elän! Ah, ennemmin ma miss' olen ollutkaan? Kai varroin ma vuosia miljoonin tätä hetkeä ainostaan.
Ragnar Jändel.
Herää ja tule portahille, armas!
Kauniin harmaita pilviä kertynyt on.
Tuoksuvaiseen tummaan yöhön hiljaa
sade lankee.
Kätes ojenna, ah, miten suloisesti
pilvistä valuu viileitä pisaroita!
Syvään tunne, mun armahain, maan kiitos
taivahalle!
Kuivat lehdet kahisee kevyesti,
nauttien ojentuvat poltetut yrtit.
Kiittäin huokuu vainiot, jotka hämyn
halki loistaa.
Ehtynyt puro alkaa solista hiljaa,
ja sen vaiheilla, pähkinäpensastossa,
harmaiden pilvien alla laulaa harmaa
satakieli.
Uuno Kailas.
Ristinpuiden varjo lankeaa mittaamattomana maailman yli. Nähkää se pilvien hartioilla ja kaikkien vuosituhansien kasvoilla.
Näettekö: ristiinnaulittuna elämän sydän ja elämän nuoruus, jokainen uusi ääni, joka huomenna on kaikkien uskonto, jokaisen uuden päivän aurinko, jokainen uusi vapahtaja — vain Messiaita ristiinnaulitaan, ei epäjumalia!
He rakensivat ristinpuita maan kuninkaille.
Mutta heidän lapsensa suutelevat ristejä.
Pian kuolevat heidän askeleensa pimeään.
Mutta valo ei ole pakeneva ristinpuiden
ympäriltä,
sillä jokainen ristiinnaulittu sydän
oli tähti!
Totuuden lähteellä sä syvin lapsensilmin uneksut ja leikit tähdillä ja auringolla.
Maan kasvot jälleen nuoriks suutelet.
Ja tuuli vie
sun hengitykses tuoksun meren yli.
Sun kätes ovat rikkaat hyvyydestä. Sä niillä sydämiä punnitset ja loputtoman valon siroitat yön peltoon.
Ja kaikki tähdet rakastavat silmiäsi. Ja tomust' alkaa avaruus sun jalkojesi luota, miss' onnellinen kerjäläinen polvistuu.
(Sikermästä lapsifantasioja.)
Minä nauran auringolle.
Sekin nauraa minulle.
Se nauraa niinkuin äiti.
On tyhmää nauraa auringolle.
Isä ja äiti eivät koskaan naura sille.
Sillä he ovat isoja ihmisiä.
Ja isot ihmiset ovat viisaita.
Ja viisaat eivät näe mitään.
Viisaat eivät ymmärrä mitään.
Viisaat eivät tunne aurinkoa.
Mutta minä olen tyhmä ja nauran auringolle. Minä melkein luulen, aurinko, että sinäkin olet tyhmä.
Me nauramme viisaita, aurinko.
Kas, kaarti paraatihin ratsastaa,
sonetti-univormu sorja yllä.
Hei heppa, muista: jalan käyttelyllä
nyt ettet loukkaa arvostelijaa!
Ken lurjus sapelinsa kohottaa!
Se pian tuppeen. Tiedättehän kyllä:
on ero paraatilla, miekanmittelyllä.
Siis vielä kerran tarkoin katsokaa.
ett' univormussanne moitteeton
on joka rytmi-sauma, riimi-nappi,
ja että ryhti teillä uljas on.
Vois muuten paisua sen herran sappi, ken runoparaatista antaa tuomion — ja laulajall' ois eessä Nälkälappi!
E. Ahtela.
Vuonna 190- kierteli Sallan tuntureita ja Nuortin ja Sompion kyliä viisi sutta, väliin joku useampi, väliin vähempi, ja tämä lauma oli laajalti kuuluisa. Sen perässä olivat Sallan ja Lapin parhaat pyytäjät lipuneet, sen jäljessä oli viikkoja ja kuukausia samoiltu, sitä oli vaanittu, sen tietä oli koetettu katkaista. Tätä laumaa johti kummallisen näköinen hukka. Se oli pitkänomainen, laiha, hiukan tavallista paikkulaisempi, sen niskassa olkaluitten päällä oli aina pystyssä oleva karvatupsu, ja sen laiha, jäntereinen kaula oli venähtänyt kieroon. Jo kaukaa sen tunsi juuri kaulansa vuoksi. Miten se oli sen saanut, ei kukaan tietänyt, mutta se teki sen kuuluisaksi. Kun useilla muilla metsän asujilla tuollainen vika olisi tehnyt omistajansa halvaksi, jopa naurunalaiseksi, niin sudelle se oli arvon merkkinä. Sillä jokainen tiesi, ettei tuo vika ollut itsestään tullut, sen täytyi aiheutua jostakin äärimmäisestä voimainkoetuksesta. — Tämä susi oli Io-hui.
Io-hui, kuka ei häntä tuntisi. Nuorusella ja livaaralla Kuusamossa hänestä puhutaan, kaukana Inarin Petshikkotunturilla, jolla on ennen kasvanut mäntyjä, mutta joka nyt on paljas, häntä mainitaan. Mutta se paikka, jossa hän oleskelee eniten, on Sallan, Nuortitunturin ja Kurtin välillä.
Häntä ei kukaan ole saavuttanut eikä hänen laumaansa. Ei voida käsittää, mikä hänet aina pelastaa, mikä ylhäinen voima hänessä on. Aivan rohkeasti ihmisasunnoille hän tulee, kun on mitä syvin lumi maassa. Silloin sanoo poromies: nyt sen on loppu, ja ottaa pyssynsä. Pekka Aatsinki sanoo: no nyt; ja hän ottaa sivakkansa. Kun Pekka Aatsinki lähtee suden perään, on se suden hukka. Mutta Io-huita ajettuaan takaa tulee Pekka Aatsinki takaisin ilman taljaa.
Io-huilla on kummalliset tapansa. Keväisin kun lumi alkaa sulaa, kun kovien hevoshankien aika on käsissä, se katoaa. Kun ensimmäiset lumihiutaleet syksyisin alkavat; pudota, ilmestyy se jälleen.
Siinä oli ikäänkuin jotakin uhmaa, tuossa ilmestymisessä Sallan maille, aina kun talven nietokset alkavat kasaantua paikoilleen. Luottaako hän uhmarohkeuteensa, vai perustaako hän menettelynsä joihinkin laskelmiin! On niinkuin olisi jotakin tarkoitusta tuolla saapumisella alamaihin aina talven alussa. Olisikohan niin, ettei Io-hui voi unohtaa mitä täällä on tapahtunut? se on meidän ajatuksemme. Eihän kukaan muu tiedä Io-huin aikaisemmista vaiheista.
Mutta Io-hui, ystävä parka, minä tiedän, minkä harjun kumpuloilla keväisin makaat, kun Lapin moniviikkoinen päivä omituista valoansa luo. Ja ehkä senvuoksi lemminkin sinua niin, kun meidän lempiseutumme on sama, kun kummankin kaiho valtavasti samaan sydänmaahan liitää. Kun sinä olet tämän vuoksi niinkuin luuta minun luustani ja lihaa minun lihastani. Niin, Io-hui, eikö olekin ihana se seutu! Eikö ole mahtava se maa.
Nuortti!
Nuortti! Tunnetko nuo äärettömät avaruudet leveän rajalinjan kahden puolen, jota Suomen ja Venäjän rajaksi sanotaan ja joka kulkee laajoja kankaita ja rämeitä halki? Tunnetko tuon avaran erämaan, jossa vielä luonto on omana itsenään, jossa on 160 virstaa lähimpien kylien välillä. Oletko levännyt talvisena päivänä, kun pakkanen paukkuu puissa, Kuorvun harjulla, katsellen Ihmisten raitiota, joka hitaasti, pitkänä kulkee Martista Nuorttijärvelle. Kaukaisista seuduista on siinä miehiä, jotka ovat tukinajoon Nuorttiin lähteneet; Ruotsin rajalta, Kolarin saarelta ja Alkkulasta on siellä miestä, jotka ovat kodeistaan lähteneet paremmille ansioille, siellä on väkeä Paakkolasta, Kemijoelta ja Yläsimosta asti, ja ne palaavat takaisin tuhat markkaa taskussa. Martissa ovat ne kokoontuneet ja pitkänä raitiona, katso, 15 hevosta, lähteneet pitkälle viime taipaleelle. Mutta jos leipä loppuu, jos liha jää ainoaksi ravinnoksi viikko- ja kuukausiksi, silloin alkaa kamala keripukki raivota, silloin lähin toveri istuttaa sairaan poron ahkioon ja silloin suunnataan takaisin, ensin Marttiin, sitten sisemmäs Suomeen, kauas lääkärin asuinpaikkaa kohden.
Nuortti! mikä kaiku sinun nimelläsi onkaan minulle, mikä verraton maa sinä olet. Sinun laajat vuomasi, joita vain suuremmat eläimet kahlovat, sinun tunturisi, joille yksin sudet ja kiiruna nousevat! Sinun valtava jokesi, johon lohi nousee kaksi kertaa vuodessa! Mutta ensiksi ja viimeksi: sinun lukemattomat riekkosi. Niitä kulkee täällä, niitä juoksee tuolla. Ne eivät pelkää mitään. Mörisevää karhua ne kuuntelevat pystypäisinä, sivuuttavaa raitiota ne katselevat sylen kahden päästä, ja kun tukkireet lasketaan vaaroja alas, joutuvat ne varomattomuudessaan myötään niitten alle.
Tätä seutua sinä lemmit niinkuin minäkin, Io-hui. Tänne sinä haluaisit asettua rauhaan, eikä mikään sinua enää saisi jättämään Nuorttia, Io-hui.
Joo, kai!
* * * * *
Kun Io-hui toisena syksynä senjälkeen, kun hän oli jäänyt yksikseen, makasi Nurmitunturilla ja katseli, kuinka alhaalla jokivarsilla ja notkoissa ensimmäiset hallat alkoivat utuisina nousta vetisistä maista, kuinka talvi teki tuloaan, vapautuivat hänen aatoksensa äkkiä ja lähtivät liitämään. Ne liitivät pitkin harjuja ja rinteitä, jotka hän tunsi, pitkin ihanaa Kolsanharjua, joka on vierinkivistä muodostunut ja joka ennen on ollut merenrantana, pitkin laajojen vuomien reunoja, ne liitivät eteläänpäin, Onkamoon ja Hautajärveen ja Sieppiin, tuolle viisi peninkulmaa leveälle alueelle, joka kasvaa vain kuusia, pitkiä, pilviä piirteleviä kuusia, mutta mäntyjä ei näe missään, pitkin ihmeellistä Ainoan petäjän selkää noustakseen taasen pohjoisempaan, alaspäin Sallajoen juoksua, Saukoskelle, Marttiin. Kaikille noille maa-aloille, jotka hän niin hyvin tunsi, jotka hän oli ristiin rastiin samoillut, joita hän oli talvin kahlonut.
Ja kun hänen aatoksensa niin liiti, kun kuvat liittyivät vähitellen kuviin, maat maihin, harjut harjuihin ja vuomat vuomiin salmekkeiden kautta, kypsyi äkkiä hänen mielessään ajatus, jota hän oli hautonut, mutta ei ennen jaksanut ratkaista.
Hänen päätöksensä oli selvä.
Se oli valiojoukko, joka hänen onnistui saada kokoon ja joka alkoi peloittavana kierrellä Sallan ja Kurtin välimailla. Hän ei huolinut joukkoonsa ketään, joka oli raihnainen tai huono, kenessä kynnenkään vertaa velttoutta asui, se erotettiin armottomasti joukosta. Tällainen eristäminen ei susien parissa ollut mitään väärää, sati se vain koski täysi-ikäistä. Eräitten elukoitten parissa on asiat toisin. Io-hui tiesi, että eräistä parvista ei poisteta joukosta ketään, kuinka heikko ja vaivainen tuo olisikin, ei ketään saanut jättää jälkeen. Ja saattoipa olla niinkin, että tullessaan voimakkaan väen sekaan kokosi voimatonkin voimaa, pääsi kehnokin vähitellen kehittymään. Mutta tästä oli paljon vaaraa väkeville, niiden yritykset kävivät heikommiksi ja siitä saattoi koitua surmakin koko seurueelle. Ylevämpää, valtavampaa oli hukkien mielestä, että se, joka jäljelle jäi, omalla voimallaan tiensä uursi, omine yritteleväisyyksineen eelleen kävi. Silloin se voima, minkä tämä heikko saavutti, oli itsekoottua voimaa, eikä lainattua, oli todellista voimaa, mikä koskaan ei voinut pettää eikä jättää mihinkään pinteeseen.
Tämä valiojoukko, jota Io-hui johti, joutui pian laajalti tunnetuksi, se kierteli äärettömiä maa-aloja. Yhtenä päivänä sen jäljet nähtiin Sallan alla ja seuraavana aamuna nähtiin 5-lukuinen parvi Lailla. Oli kuin jokin erikoinen into tai riemastus olisi niitä edelleen ajanut.
Ja jokin niitä kiihoittikin menoon. Kun Io-hui esitti, että huomenna oltaisiin tuolla, mistä aurinko nousee, niin sinne suuntausi matka; kun Io-hui esitti, että nyt maattaisiin Sallan mutkan lepikossa, niin laskeuduttiin länteenpäin auringon kera.
Io-huihin luotti jokainen. Nuo toverinsa, jotka olivat vanhoja, luisevia korven mittaajia, kauhistuivat ja samalla riemastuivat Io-huin mahtia. Kun he, lumen noustua metsässä kolmeen kyynärään, ilmestyivät keskelle Ylikurtin kylää, silloin kun poromiehet juuri olivat koolla, oli jokainen varma siitä, että loppu oli edessä. Ja kuitenkin he seurasivat Io-huita sinne. Mutta kun ajo alkoi, niin he eivät voineet olla kummastelematta, kun kulku kävi aavoja harjuja pitkin, vuomia keskeltä poikki, metsiä keskeltä halki, järviä suoraan yli, miten lunta oli matalalta ja miten pohja oli kova. Ennen tällaisten pyryjen jälkeen vajosi mahaa myöten lumeen, sai kaaloa niin että kieli lunta uursi. Nyt oli tuskin päälle nilkan lunta. Mikähän mahti tuossa oli, tuossa Io-huissa.
Mikähän voima siinä oli.
He katsoivat häntä pelvolla, kun hän seisoi Njätintyngällä ja katseli yli Kurttien, Mutta kun he näkivät hänen tupsunsa, joka olasta nousi pörröisenä kohti taivasta, kun he näkivät hänen kaulansa suonen, joka paksuna, pullistuneena kulki lavan edestä korvan juurta kohden, sen, jonka kaulan vinous pudisti näkyviin, kun he näkivät hänen kivenkovat jänteensä, jotka mahtavina sääriluita ympäröivät, kun he oikein ymmärsivät hänen suuruutensa yli heidän, silloin he kohottivat huudon, joka raikui kuin ylvästelevä mahtihuuto yli Kurtin ja houkutteli lapset ja miehet portaille, he ulvoivat kiitosta Io-huille, joka oli kaikkien olleitten ja tulevien susien valtias, jolla oli johtajan valtikka.
Iäti, iäti sinua seuraamme, — jos meistä huolit!
Io-hui oli vaiti.
* * * * *
Liikettä, kirjavaa eloa ja meurua oli Kelloselän kaarteella. Miehet touhusivat kajahtavia huutoja päästellen, poikaset kahloivat poljetussa lumessa heikompia poroja kokoillen. Vaikka uskalsivathan he isonkin hirvaan sarviin suopungin sinkauttaa: heittäytyen istumaan ja painaen vankat jalat syvälle lumeen hallitsivat he jotakuinkin väkevimmänkin elukan. Ja hallit seurasivat tarkkaavaisina poromiesten liikkeitä, he lopettelivat nyt vain jo ammoin sitten alkamaansa työtä. Touhuten olivat he viikkokausia pitäneet tuota häristelevää karjaa koolla, kyliä sivu, saloja halki olivat he sitä saatelleet. Lyhyt sapara liikkumattomana olivat he karjan eli tokan liikkeitä seuranneet, ettei se päässyt mitään säikähtämään ja hajoamaan, pelkkä velvollisuuden tunto kiinnitti heidän kaiken huomionsa.
Ja ehtihän sitä ihmisiä ajatella, kun kaikenlaiset nelin kontin ryömivät sikiöt pahoin pitelivät tuvassa, tuota pahoinpitelyä, jota vähän muristen kuitenkin niin mielellänsä sallii.
7000 poroa oli Kelloselän kaarteessa. Suopungit sinkoilivat jo kolmatta päivää, ne takertuivat sarviin, ne kävivät kaulaan, ne kietoutuivat jalan ympärille kuin solmittu. Ei auttanut petran vastaan panna, ei auttaneet sen nelistämiset, ei maahan nujertuminen, ei sekään, että takaperin kiskottiin, että kolmin jaloin täytyi loikata. Katkesihan siinä väliin jalka. Mutta pahempi oli, jos merkkiä ei ollut korvassa, tai jos merkki muuttui omistajan muuton kautta, silloin punertui pää tulipunaiseksi, punaisia helmiä silloin lumeen tippuili, ja saattoi tapahtua, että sama lumi muutamien päivien perästä koko poronkin hautasi pehmoiseen vaippaansa.
Kaarteen karsinoissa, joita oli koko joukko, oli jo erotettuja poroja suuret määrät, ja niitten luvut olivat karsinan suulla seisoväin kirjaanpanijain tiedossa. Mutta kaarteen suulla oli toisenlainen seura: siellä savu nousi, savu, jonka paljas näkeminen on korven kansan riemu, minkä kaukaakin katsominen saa onnen tunteen mieleen, siellä istui naisväkeä, joka höyryävää kahvia tarjosi. Kun tuli hikisenä joukon touhusta, niin hyvälle maistui paukkuvana, valkeana päivänä tuo musta tulikuuma juoma. Mutta neitosten silmät, jotka kirkkaampina tavallistaan paloivat, saivat palaa päivän säteille ja kinosten kiteille. Jos ne jonkun häikäisevätkin, hälveni tuo soaistus heti, sillä poroja ei saanut kauan pitää koossa, kovin monta päivää ne eivät ruoatta kaarteessa saaneet olla.
Korven Tuomas, joka kaarretta läheni, pysähtyi. Hän katseli tuota hoilailevaa joukkoa, liikettä, juoksua, heittoja. Suopungit nousivat ja lankesivat kuin tähdet sinä yhtenä yönä kerran. Mutta sitten hän ajatteli muuta. Hänen ajatuksensa kietoi huomio, miten porojen parvi oli käynyt surkeaksi. Harvoja vankkoja poroja, sellaisia, jotka ennen halkoivat Lapin Teuravuoman muutamassa tiimassa, ei, ei laisinkaan sellaisia. Tämä oli aivan uusi suku, heikko, seassahan oli sellaisia että itketti, niin pieniä. Kummakos oli, kun jäkälä maassa oli aivan lopussa. Täytyi koettaa, oliko tuo valkea vanuke, joka tuhkaksi poljettua mannerta verhosi, oliko se todellakin jäkälää. Tai mitä maan hometta se oli.
Hän aikoi kääntyä. Hän aikoi kääntyä koko tästä ihmiskunnasta, joka surmasi ja sorti, joka metsät puhdisti ja järvet tyhjensi. Joka ei antanut jäniksenkään lumihangella leikkiä, vaan ansoillaan pyyti ja piinasi, joka ei antanut näädän nukkua rauhassa oravanpesässä, vaan surmasi pyssyllään, joka pieniä pyitäkin, jotka pääsivät kuusikoissa havukoita ja pöllöjä pakoon, naaki ja vaaniskeli. Ei, ei tämä elämä ollut hänelle. Hän oli riekkojen ystävä, riekkojen, jotka hänen portailleen tulivat, siellä missä hän asui, korkean Kätkätunturin juurella, hän oli sotkien ystävä, jotka häntä tupaan sisälle seurasivat, kun hän nousi sille järveltä, hän oli susien veli, susien, joita ajettiin niinkuin ryöväreitä, kun he kulkivat niillä mailla, jotka ammoin olivat yksin heille kuuluneet. Ei, hän aikoi kääntyä, mutta silloin hänet nähtiin.
— Oon, on se Tuomas!
— Se, se on!
— Tuomas kaarteella!
— Korven Tuomas kaarteella!
Tervehdys on äänekäs; sitten alkaa kysely.
Mutta mikä viholainen on mennyt miehiin! Hyväkö tulos, rikas vuosi miehet tekee niin ylimielisiksi? Sekö voima, minkä he ovat koonneet porojen kanssa temmeltäessään, nyt purkautuu pilana yhden miehen niskoille? Eikö heidän pitäisi hallita itseään, eikö heidän pitäisi muistaa, kuka heillä on edessään, kuka nyt pitkistä ajoista, laskee alas kylille, umpisuinen, ihmisiä karkkova mies,. Hullu-Tuomas.
— Eipä ole vielä karhut tehneet paistia Korpi-Tuomaasta! kuului muuan tervehdys.
— Jokos alkoivat hätyyttää, kun vaarat jätit? Parasta olisi pyssy hankkia, ennenkuin ne ottavat pyssyn koparoihinsa.
— Eikös ne taloa tutkiskele, nosta nurkkaa ja kurkista sisälle, — — —
— Mitäpä ne Tuomaan taloa kaataisi; pikemmin ne pönkitsee sitä. Karhu kullakin sivulla.
— Soo, soo, pojat, antakaa rauhaa rehtimiehelle. Kahvia, vaari, se ei ole eläinkunnan antimesta tehty,
— Näkyikö ahman jälkiä?
— No — no pysytään aisoissa.
Mutta poikaväki ja nuoret miehetkään eivät voi pysyä alallaan. Ne kiusaavat tulokasta kertomalla hänelle koko riistan tapon kuluneena syksynä, kaikki karhujen kaadot, porojen suuren annon. Sillä he tietävät, että se on Tuomaalle tuskallista kuulemista. Lopulta Tuomas vimmastuu. Nähdään, kuinka viha vähitellen alkaa kiehua umpimielisessä, hän nousee ja alkaa huitoa käsiään.
— Jaa, näkyikö siellä näädän jälkiä?
—Näkyi siellä! Susien jälkiä.
Kaikki hätkähtivät. Sitten huutaa Pekka Aatsinki:
— Missä!
— Tuossa jänkän päässä. Joku-kymmen sauvan pisto kaarteelta.
— Oliko ne verekset?
— H-verekset? Susi seisoi sylen päässä.
— Hah-hah-haa, vai seisoi! Vai aikoo se Tuomas täyttä väkeä huiputtaa.
— Susi täällä, susi täällä, kuului huuto ahteen alta. — Ajoporon kaatanut — — —
— Missä
— — Kenen se on?
— Pekka Aatsingin — —
— Hullu Tuomas, vikisee Pekka Aatsinki, — nyt sen on loppu.
— Ei siitä ole sinulle, Pekka Aatsinki. Älä lähde sinne!
— Mitä!
— Älä lähde sinne. Et voita mitään. Ei voi sille mitään edes Aatsinki.
— Mikä se on?
— Se on se, jolle ei voi mitään edes Pekka Aatsinki. Älä lähdekään perään. Se on se, jota ennen Pekka Aatsinkikin kuolee.
Ja hän alkaa huitoa käsiään, ja hän vetää henkeä keuhkoihin, jotta suhina kuuluu, hänen katseensa lentää hurjana yli kaarteen. Ja heittäen pitkässä kaaressa kätensä, osoittaen ikäänkuin yli koko maan, yli Sallan, yli Kurtin, yli Karhun, kauas, kohden pohjoista hän huutaa;
— Se on — Vinokaula!
Neljä miestä lähtee liikkeelle, neljä sitkeintä. Muiden on turha yrittääkään, liian monta miestä on jo Vinokaula kuoloa lähelle rasittanut. Lähtijät heittävät heti peskit ja iislantilaiset paidat päältään.
Kolmen päivän kuluttua palaa kolme takaisin.
— Ei hellittänyt, sanoivat he. Ei hellittänyt Pekka Aatsinki.
Mutta nuo kolme miestä olivat ne, jotka viimeksi näkivät Pekka
Aatsingin elossa.
* * * * *
Noiden kolmen miehen kertomus osoittaa erään suurimpia kilpoja, mitä on tapahtunut ihmisten ja eläinten välillä.
He kertoivat, mitä äärettömiä aloja he olivat samoilleet, miten matka oli jatkunut, yhä edelleen, yhä edelleen. ——vaaran he olivat sivuuttaneet, ——vuoman olivat kulkeneet päästä päähän. Tiima oli liittynyt tiimaan, jalat alkoivat väsymyksestä nuljahdella, hiki tihkui kuin rämeestä vesi. Tavan takaa näkivät he suden; saapuessaan jollekin isommalle rämeelle näkivät he sen mennä viillettävän, ravakasti, syvässä lumessa puhkuen. — — Toisena iltapäivänä he päättivät lopettaa ajon. Ruuatta ei ollut hauska ajeskella, kelikin oli raskas, jo kyllin monasti oli sama hukka heitä pettänyt, niin että suunnan muuttuessa Kurtin pohjoispuolelta itään he erkanivat ajosta.
Monasti he olivatkin antaneet väsymyksestä ylön.
Mutta suden sitkeydestä heillä ei ollut kyllin kiitosta. Sen nerokkuutta he eivät voineet kyllin ihmetellä, niin erinomaisesti se osasi valita juoksemansa seudut, valita maat, missä oli vähän lunta. Sen edistymistä kolmattakyynäräisessä pehmeässä lumessa, yhä kolmen päivän lumentulon jälkeen, he eivät voineet kyllin kummastella. Nuo hiihtäjät eivät tienneet, että pohja, jolla susi kulki, oli kova, että nämä matkat, joita myöten suunnattiin, olivat useaan kertaan poljettuja, olivat Io-huin joukon valmistamat. Sillä Io-huin juoksu oli erikoinen; se rämpi niin lumessa, että tottunut poromieskin luuli, että siinä eistyminen oli vaatinut mitä ankarimpia ponnistuksia, ja tavantakaa oli susi painanut vatsansa lumeen, niin että näytti siltä, kuin se olisi puolta selkää myöten kahlonut.
Pekka Aatsinki jatkoi ajoa. Pekka Aatsinki tahtoi näyttää, että vielä oli Ihmisellä mahti yli luomakunnan, että mitä hän lupasi, sen hän myös täytti. Hän ei aikonut tulla ilman taljaa, — kävipä sitten miten kävi.
On turha selitellä tämän kilvan kaikkea kauheutta, sitä ei sanat pysty kuvailemaan. On turha selitellä, miten kaikki murtava raukeus äkkiä luihin ja ytimiin valahti, mutta miten se vähitellen taas haipui, kohottaakseen miltei kaksinkertaiseksi voiman. Miten kilvassa aavalla pistos alkoi viiltää kylkeä, mutta tyyntyi jonkun hetken maannista kylmällä lumella.
Ajo vain kävi edelleen.
Io-hui oli vankempi kuin koskaan ennen, vankempi kuin itse oli luullutkaan. Hän kompuroi reippaasti eteenpäin, viskoen etukäpälillään lunta ylös sivuille. Neljäs iltapäivä oli jo käsissä.
Laajalla rämeellä oltiin, siellä täällä harva männyntöriläs katkaisi taustalla olevan metsän juovan. Oli miltei tyyni, ja haaleaa.
Mutta mitä? joko loppuisi ajo, hätkähtää Io-hui. Joko Pekka Aatsinki viivähtää. Joko — — —.
Ei, hänen täytyy hiljentää vauhtia, hän alkoi hoiperrella; lopettaa tähän ei ajoa saanut.
Totta tosiaan hän alkoi jäädä.
Rämemännyt yksinäisinä katselivat ja ikäänkuin huojuilivat, kun Io-hui pani pitkälleen. Hän antoi Pekka Aatsingin tulla vähän lähemmäksi, lähti hiljaa etenemään.
Hän näki, kun pyssy ojentui.
Hän pani pään selän suojaan varmuuden vuoksi:
— Ampukoon vain, — noin kaukaa.
Jokin vihlasi hänen selkäänsä vasemmalta lavalta, erämaa pamahti.
Io-hui oli horjahtavinaan kyljelleen syvälle lumeen.
Aatsinki hätkähti:
— Jo kävi.
Mutta Io-hui nousi, kaatui taas, nousi, juoksi ja kaatui. Juoksi muutaman sylen ja kaatui. Syvä kuoppa lumessa osoitti, mihin se oli kaatunut.
Silloin vasta alkoi hurjin ajo.
Viimeiset voimat pantiin liikkeelle. Hoiperrellen, myötään susi, väliin mieskin, siinä kuljettiin vuomia, vuomia, vuomia, nyt ei menty kankaille. Tunti liittyi tuntiin.
— Ei mene kauas, mutisi Aatsinki.
Mutta matkaa jatkui, matkaa jatkui. Oli kuin taas olisi voimat lisääntyneet.
Tultiin metsään, lumi syveni.
— Viime voimat, ajatteli Aatsinki. — Korpeen kuolemaan.
Noustiin kankaalle. Näki heti, että lumi alkoi syvetä, kun metsään tultiin — hourasiko jo Aatsinki. Puolitiehen puita, niin syvää. Mahtoi olla pohja syvällä. Ja leppoisaa ja pehmeää oli lumi.
Hän kokosi jälleen voimansa ja painoi metsään.
Näin kului jälleen joku hetki.
Ei hellitä vähällä.
Mutta mitä: metsä loppuu, maa nousee.
Mitä ihmettä.
Huimaako päätä, vai nouseeko maa, — nousee.
Kyllä se nousee. Se nousee kuin pilvi ylöspäin, se häikäisee silmiä, paljas lumimeri edessä levenee. Ja se nousee, nousee.
Mitä järjettömyyttä sudelta lähteä aavalle, nousta tunturille.
Pekka Aatsinki kapuaa ylöspäin. Hän tuntee, että hänen täytyy nousta, nousta korkealle, niin korkealle kuin mahdollista, nousta ylöspäin, kuin pilven laitaa, irti maasta, irti metsästä, kohti korkeutta.
Ja hän kapuaa, hiki helmiää, matka etenee. Hän saapuu laelle.
Susi on hävinnyt.
Kuinka raikas onkaan tuuli, joka puhaltaa vastaan hänen päästyänsä laelle, kuinka viilentääkään se rintaa.
Täytyy avata paita.
Silloin on kuin Pekka Aatsinki irroittuisi maasta, niinkuin hän kävisi niin keveäksi, että hän lentäisi ylöspäin, taaksepäin, selälleen, katse luotuna pehmoisiin pilviin, jotka erämaan päällä liitelevät, ja hän levittää kätensä ja nousee, nousee, — kohti korkeutta — — —
* * * * *
Samoinkuin Sallatunturi vallitsee Sallan ympäristöä, samoin vartioipi muita ylempänä, yhtä yksinäisenä, ikäänkuin omaa yksinäisyyttään peläten, Karhutunturi omaa ympäristöään. Mutta yhtä monelta taholta kuin metsänkävijän silmälle Salla näyttää paistavan, väliin sieltä, väliin täältä, yhtä varmana seisoo Karhu juuri paikallaan. Tällä Karhutunturilla on laki tallattu aivan tasaiseksi.
Oletteko nähneet jäkäläkangasta, jolla porot ovat useita päiviä asuneet, jolla ei polkematonta kohtaa ole. Oletteko nähneet toria, kun markkinat ovat loppuneet ja kojut, laatikot ja muu roju korjattu talteen. Oletteko nähneet lehtopilkkaa, missä jäniksille — yläkuuhun — on kaadettu haapa.
Silloin ymmärrätte, miten Karhutunturin laki on tallattu.
Korven oli tahtonut voittaa Pekka Aatsinki. Hän kulkikin korven ohitse —.
Korkealla Karhutunturilla, joka vallitsee laajaa erämaata, joka yksinään, mahtavana seisoo uljuudessaan sitten maailman alun, — hän lepäsi.
Saiko häneen kukaan kajota, saiko hiuskarvaa liikuttaa. Eikö häntä oltu juhlittu, eikö ulvonta ollut kuulunut kauas ihmisten asunnoille.
Luuletteko, että korpi ei anna arvoa Voimalle, ettei se osaa ylistää
Ylhäyttä? Luuletteko, että voitettua Mahtia saa häväistä.
Ei kukaan, ei kukaan saa siihen koskea.
* * * * *
On aamu. Kirkkaana kuin kulta säteilee aurinko taivaalta. Erämaa humisee. Tuulen henkäykset pelmuavat pensaissa.
Mutta katsokaa! katsokaa sutta, joka kuvastuu vasten säihkyvää taivasta sen seistessä tunturin laidalla. Katsokaa kaulaa, kuinka vinona se kaartuu.
Seuratkaa katseensa suuntaa, mihin se vie.
Nuorttiin.
Io-huin aatos irtaantuu ja lähtee lentämään. Tuota tuttua matkaa, jota se niin monta kymmentä kertaa ennen on liitänyt, se lentää, se halkoo maita, se puhkoo metsiä. Se saapuu perille. Kimmeltävänä kuin tulimeri leviää avara, luminen erämaa hänen eteensä. Ihmisten palaavat raitiot sitä vain halkovat, muuten ei mikään sen rauhaa häiritse. Riekot tekevät kummallisia teitään katajasta toiseen, rämeiltä maille ja päinvastoin. Näädät hyppivät pitkin lumikenttiä, puista toisiin kavuten. Ahmat polkevat vankkoja uriaan metsiin. Siellä täällä kohoaa karhu lumen alta. Io-hui saa levähtää jälleen; hän saa lepuuttaa rauenneita jäseniään Kuorvun harjulla ja antaa päivän paahtaa selkäänsä. Hän saa korvauksen vaivoistaan.
Hänen päänsä vaipuu etukäpälien väliin. Vihdoin, kohti Nuorttia, kohti
Nuorttia.
Hän liukuu päälleen alas kiveltä.
Hän ei liiku enää.
E. A. Saarimaa.
"On kaipaus rinnassa mulla, en tiedä sen maalia vaan. Ei liene se siinto kauniin maan eikä pilvien puuntokaan.
Ei liene se pauhina maailman, ei haudan rauhakaan. On kaipaus vuoksi kaipauksen, olen luotu kaipaamaan."
Nämä erään ruotsalaisen runoilijan sanat luonnehtivat hyvin romantiikkojen ikuista ikävää, josta he eivät tiedä, mistä se tulee ja mikä sen määrä on. Tämä kaipaus on kaiken runouden syvimpiä lähteitä. Mutta se kuuluu erikoisesti romanttisille runoilijoille. Kun romantiikka noin 1800:n tienoilla tulee erikoiseksi suunnaksi ja liikkeeksi Euroopan kirjallisuudessa, on kaipaus se sana, joka ilmaisee koko tämän suunnan pohjan ja olemuksen. Eräs sen ajan saksalainen romantikko sanoo verratessaan toisiinsa kukkaa ja ihmishenkeä niiden välisen eron olevan siinä, että kukka ei voi kaivata, vaan ainoastaan kasvaa.
Romantikon kaipaus johtaa siihen, että todellisuus ja nykyisyys ei häntä tyydytä. Muistot ja toiveet ovat hänelle rakkaammat, niistä kutoo hänen mielikuvituksensa kauneimmat kuvansa. Kuvaavasti romantikko antaa onnenkin sanoa: "Olen omasi muistaen, toivoen." Todellisen riemun ruusut kukkivat romantikolle "vain taivahassa toiveiden". Kaipaus ajaa etsimään jotakin pysyvämpää, kauniimpaa, täydellisempää kuin todellisuus ja mainen elämä tarjoaa, se kääntää katseen ikuisuuteen ja äärettömyyteen. "Tahdon sulaa suurempaani, iäisyyteen ikävä on." Mitä kivisempi elämän todellisuuden polku on romantikolle, mitä useampia maisia aurinkoja häneltä sammuu, sitä kiinteämmin hän katsoo kohden niitä ikuisuuden tähtiä, jotka hänelle loistavat. "Silmä toivon riemua täynnä mä tähtäilen taivaan reunaa vaeltaessani halki ohdakkeisen maan" tämä Kiven Lean lause ilmaisee elämänkäsityksen, joka on ollut monelle romantikolle ominainen.
Mutta se, mikä on ikuista, ääretöntä, ei ole minkään kaipauksen saavutettavissa. Äärettömyyden kaipaus ei ole samaa kuin jonkun ihanteen kaipaaminen. Ihanne voi toteutua, mutta romanttisen kaipuun päämäärä on äärettömyydessä, se on itse äärettömyys. Sen vuoksi se ei voi koskaan tulla tyydytetyksi. "Sininen kukka", tämä Saksan romantikkojen kaipauksen päämaalin vertauskuva, oli yhtä mahdoton löytää kuin keskiajan ritarien pyhä Graalin malja. Mutta janoova sydän panee kuitenkin etsimään ja etsimisessä on onnea, se on itse elämä, vaikka tyydyttämättömyys on kalvava ja riuduttava. Romantikko on kuin Tantalos Manalassa: se vesi, jota hänen janoavat huulensa tavoittelevat, pakenee aina. Se on tuskaa. Kukapa ei olisi tuntenut sydämessänsä kaihoa, suloista tai ahdistavaa, ollut "sairas ikävästä", rakkauden takia, iltaruskoa tai tähtitaivasta katsellessaan, muistojensa parissa. Mutta useimmitenhan se on meille vain tunnelma, herkistyneen mielen ailahdus, kuin pyhäkellon soitto arkisen työviikon keskellä. Mutta mikä meidän mielessämme näin väräjää silloin tällöin, se soi romanttisen runoilijan sielussa lakkaamatta. Kaipaus ei väisty hänen viereltänsä, se ei anna hänen mielellensä lepoa. Se on verrattavissa siihen tuskaan, jota apostoli Paavali tunsi huudahtaessaan; "Kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" sillä se on saman vapautumisen tarpeen synnyttämä.
Tällainen kaipaus on erikoisesti nykyajan ihmisen kohtalo, hänen tragiikkansa, sama, jota edustaa Faustin etsintä ja Faustin surut. Antiikki ei tuntenut sellaista. Antiikin ihminen viihtyi ahtaassa maailmassaan. Hän ei kaivannut sen ulkopuolelle, äärettömyys ei kuulunut hänen maailmankuvaansa. Mutta ihmisillä, jotka elävät Kopernikuksen jälkeen, ei enää ole samaa apolloonista rauhaa. Kopernikusta piti seurata Faustin. Klassillisen tasapainon ja rauhan sijaan on nykyaikaisen ihmisen sieluun kotiutunut liikehtivä levottomuus, väkevävireinen pyrkimys särkeä kaikki ne ahtaat rajat, joihin hän tuntee maisen olemuksensa kytketyksi. Pyrkimyksen ja voimien ristiriita tulee tällöin traagilliseksi. Shakespeare on tällaisen nykyaikaisen sielunelämän ensimmäinen suuri tulkki.
Mutta mikä luova voima tämä uuden ajan ihmistä raateleva kaipaus onkaan ollut, runoudessa niinkuin muussakin! Se on ollut romantikkojen runovoiman lähde. Se on antanut äänelle sen kirkkaimman soinnun, siivittänyt mielikuvituksen luomaan ihanimpia kuvia, mitä ihmisen on suotu nähdä tai aavistaa. Romantiikka on valloittanut runoudelle paljon uusia maita, ei vain kuvitteellisten haavenäkyjensä onneloita. Se on suorastaan avannut runoudelle luonnon sekä ihmisen tunteiden rikkaan maailman.
Varsinkin on luonnon "löytäminen" huomattava.
Äärettömyyden kaipauksensa romantikko sijoittaa luontoonkin. Luonto on hänestä korkeamman, ihanteisen olevaisuuden heijastusta, sen vertauskuva, ja se kehittyy sekin kohden täydellisyyttä. Runoilijan omat tunteet ja ihanteet tulevat ikäänkuin häntä vastaan luonnosta. "Mitä sanomme luonnoksi, on runo, joka on salaisen, ihmeellisen kirjoituksen kätkössä", sanoo eräs saksalainen romanttinen filosofi. Romanttisen runoilijan suhde luontoon on samanlainen kuin Runebergin kuvaaman "Laulajan" (Barden):
"Siell' yksin, outona hän unelmoi, mut tuttuinansa luonnon valtataulut: hänelle voiman virttä koski soi, hän laakson puroilt' oppi kaihon laulut.
Kuvana urhon uljas tunturi se tyynnä seisoi myrskyin uhkaa kohti, maat kukkasin siell' lempi kuvasi, sinessä taivaan naisen sielu hohti."
Ennen romanttista suuntaa ei kirjallisuudessa esiintynyt itsenäisiä luonnonkuvauksia. Vasta romantiikka tuo maisemakuvaukset ja luonnonrunouden kirjallisuuteen. Ja romanttinen kaukokaipuu antaa maisemakuville maalauksellista perspektiiviä, josta Kiven teoksien näköalan kuvaukset ovat hyvänä esimerkkinä. Se asettaa edelleen maisemissa etualalle eräitä piirteitä, jotka ovat erikoisesti romanttisia. Sellaisia ovat meri, iäisyyden ja äärettömyyden vertauskuva, salaperäinen ja hiljainen metsä, jossa ihminen tuntee olevansa kuin luonnon äidinhelmassa, vuori, joka kohoaa vapaana ja voimakkaana kohden korkeutta.
Äärettömyyden kaipaus saattaa romantikon kaikesta aistimaailmasta valikoimaan ilmiöitä, jotka ovat vähimmän aineellisia. Se selittää romanttisten runoilijain mieltymyksen väreihin, valoon ja sointuihin. Varsinkin niissä maissa, joissa luonnossa esiintyy värien runsautta, romantikot hekumoivat väriloistossa. Pohjoismaiset romantikot taas ovat valaistustaiteilijoina mestareita, koska valovaikutuksilla on niin suuri merkitys Pohjolan luonnossa.
Erityisen huomattava on sointuaines kaikessa romanttisessa runoudessa, sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Romanttinen runoilija saattaa surra sitä, että hän ei ole säveltaiteilija, koska sävelin voi paraiten tulkita sielun ikävöintiä irti maasta ja aineesta ja ilmaista epämääräisiä kaipaustunnelmia. Sen vuoksi hän kuulee ja kuuntelee sointuja kaikkialla, ihmisäänessä, tuulessa, vieläpä ilmojen avaruuksissa. Hän tahtoo itsekin olla iäisimpien sävelten soitin.
Realistisena aikana, joka seurasi ensimmäistä romanttista virtausta, on romantiikka usein tuomittu. Mutta uusi vuosisata on taas synnyttänyt romantikkoja, ja ehkä nykyään olemme uuden romanttisen kauden kynnyksellä. "Sininen kukka" ei ole kuihtunut todellisuuden karussa maaperässä, eikä se ole kuihtuva koskaan. Sillä ihminen ei voi lakata ikävöimästä, niin kauan kuin hän pyrkii eteenpäin ja ylöspäin.
Olavi Lauri.
Näin unta: talviseen iltaan minä astelin hiljalleen, tulen tuike jok'ainoa häipyi tien tummahan taipeeseen, ei ihmistä vastaani tullut, oli tuiskusta raskas tie, en viittoja vierellä nähnyt, en tiennyt se minne mun vie.
Hämy himmeä taivaalta vaipui lumen yhtyen hohteeseen, sini illan se silmiä särki, minä astelin vitkalleen; taas upposi uupunut jalka, lumen pettävä pinta mun kaas' käsi kankea hankea kouri — minä nousin — ja kuljin taas.
Vaan äkkiä ihmisen jäljet näin lumehen painuneen — miks' sykkivi kiihkeesti sydän, min luulin jo sammuneen? Omat jälkeni siinä ma tunsin — ja tieltä ma poikkesin kuin mieletön seuraten niitä yömustihin metsihin.
Minut kauaksi korpeen ne johti viluvaipassa värjyvään, yli ylhän ja valkean vaaran, yli lumisen pellonpään, yli raukean, raskaan rannan, yli synkeän järven jään päin selkää, mi huoaten häipyi yön himmeän hämärään.
Minä kuljin — jo häipyi rannat taa maiseman tummuuteen, ylt'ympäri taivahat taipui yön vaisuhun valkeuteen; olin yksin — ei yhtään ääntä, säde sattunut silmään ei, vaan jättämät jälkeni jäällä yhä eellehen, eellehen vei…
Mikä mustana särkevi tuolla selän siintävän valkean? Sen vierehen viittovat jäljet, sen luo minä laahustan: nään jäykän ja jäätyneen ruumiin, kädet hangessa haaroittaa, ja silmien särkynyt katse yön tyhjyyttä tuijottaa.
Minä katsoin — ja itseni tunsin, vaan tuskaa ma tuntenut en, minä vieressä seisoin — ja sentään minä sääliä tuntenut en. Vain hiljaa ma hangelle vaivuin ja huulille huuleni vein, sen silmät ma suljin — ja hankeen yön helmassa haudan tein.
Ma sauvaan tartun ja riistän yltäin korut maalliset — ne aina aatokset vie onnen aikaan —, on pukunain nyt viitta karkea ja paljain jaloin taivaltani astun.
Käy tieni halki suurten erämaiden, lävitse soitten sumun, metsäin mykkyyden; sen suunnan näyttää vain pisaroiva veri jalkojeni. Niin kauan kuljen kunnes enää ei punaiseks' askeleista ruoho muutu!
Hiljaisen majan sitten rakennan rannalle yksinäisen, mustan lammen ja viereen sen pystytän pylvään, hartain käsin vuollun: sen päällä seisoo kuva kallis Sinusta, jota kerran rakastin. Ja joka päivä mielin nöyrin kannan juurelleen kukkakimpun kasteisen, ja illoin, aamuin sen eteen polvistun ja rukoilen Sun pyhään nimeesi.
Ja vaeltaja, jok' yksinäinen siihen joskus johtuu saloa sanatonta samoillessaan, kuvasi näkee kuin kuvan pyhän Ristiinnaulitun, ja polvillensa sen eteen langeten kätensä ristii, hiljaa rukoileepi kuin rukoilisi edessä kirkon kuvan kultaisen tai pyhän crusifiksin norsunluisen, mi suudelmista on uskovaisten joukon tummunut…
Jaakkima Pura.
— — — Samassa hetkessä tapahtui kamala kohtaus: rikollinen, jonka luultiin olevan aivan turtunut ja lamaantunut, tempautui äkkiä pystyyn ja molemmat kätensä levälleen lyöden ponnistautui irti. Minä ja sotamies, jotka pitelimme häntä kiinni, lensimme päistikkaa lavalta. Kaaduin maahan. Vihdoin selvittyäni näin, kuinka rikollinen aukaisi valkoista sidettä silmiltään ja seisoi sitten lavalla katsellen ympärilleen ja ankarasti vavisten. Hänen yllään riippui märkä silmukka, joka heilui edestakaisin…
Hän olisi aivan hyvin voinut nopeasti syöksähtäen paeta. Lavan toisella puolella ei ollut ainoatakaan ihmistä. Siellä oli tiheä koivua kasvava viidakko. Oli keskiyö, ja kuu oli metsän reunan takana. Molemmat nuoret sotamiehet, jotka olivat tuoneet hänet, olivat huolettomina laskeneet pois kiväärinsä puitten nojalle kauas luotaan. He olivat hölmistyneitä ja odottivat. Pappi oli jäykistynyt paikoilleen kuin äänettömään rukoukseen. Maaherra nojautui ratsunsa jalustimeen ja hymyili.
Hän hymyili tosiaankin nousevan kuun valossa.
Mutta rikollisella ei näyttänyt olevan kylliksi voimia tai älyä karkaamiseen. Hän seisoi hetken. Sitten hän syöksähti, kaamean kurkkuäänen päästäen, maaherran jalkoihin, kuin lyöty koira. Hän syleili hänen jalkojaan maaten kasteisessa, lakastuvien lehtien peittämässä ruohistossa nyyhkyttäen.
Minä näin maaherran nauravan. Hän kiemurreli hetken ja yritti saada jalkansa vapautumaan. Sitten hän äkkiarvaamatta, kadottamatta mielenmalttiaan, potkaisi rikollista keskelle päälakea. Ja rikollinen vierähti, kumeasti korahtaen, kauas pois, mutta alkoi uudelleen ryömiä maaherran luo hiljaa hokien:
— Armoa, armoa.
Lehdet kahisivat. Metsässä lauloi ensimmäinen aamulintu. Muistan sen hyvin, sillä minusta tuntui sillä hetkellä, kuin ei mitään kaunista tai ihanaa voisi olla maailmassa. Minusta tuntui, kuin tyttäreni mukana olisi mennyt kaikki kaunis, kaikki onni ja kaikki, minkä puolesta kannattaa uhrautua ja taistella tämän taivaan alla.
— Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra kovalla äänellä. Hänen hevosensa korskui.
Silloin astuin askeleen. Koko ruumiini tuli hikeen ja kasvoistani pakeni veri. Nostin tyttäreni hänen jalkojensa juuresta. Hän oli kevyt ja notkea. Hänen valkoinen, suora paitansa oli edestä loassa ja veressä. Hän nytkähteli sylissäni.
— Alice, sanoin, kultaseni…
Hän ei aukaissut silmiään. Nostin hänet lavalle ja ajattelin, kuinka hän voisi paeta, paeta, paeta.
Hän jännittyi ja luikerteli voimattomista käsistäni. Näin hänen seisovan maaherran edessä.
— Mutta tehän olette luvannut armahtaa minut.
Maaherra käänsi kasvonsa ja pudisti päätään. Sotamiehet tarttuivat kivääreihinsä ja loikkasivat ja ottivat kiinni tyttäreni hartioista. Hän kääntyi nopeasti sotamiehiin päin ja kädet koholla, läähättäen hoki:
— Mutta… tehän… olette… luvannut… Ja eteen ja taakse kallistuen, kauhusta vinkuen hän riuhtoi kuin eläin, jota vangitaan.
Hän oli tyttäreni, en voinut sille mitään. Sillekään en voinut mitään, että hän oli rakastunut Heinrichiin, vakoojaan, ja antanut hänen paeta ullakkokamaristaan, nuoratikkaita, ehtoolla kello kahdeltatoista pitkäperjantaita vasten.
— Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra.
Sotamiehet nostivat tyttäreni lavalle. Hänen paitansa repeytyi kainalosta lanteeseen asti. Hänen keritty tukkansa oli kiharoissa. Kuu paistoi häneen. Hän oli suloinen kuin äitinsä, Hachetten palvelustyttö kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen paljaitten varpaittensa välissä oli poimulehtiä ja sinistä savea.
Jumalani.
Tänä ehtoona istun ikkunani ääressä syrjäkadun varrella ja luen raamattuani. Mutta kuolleitten rikollisten punatukkaiset, syyttävät päät katsovat ikkunasta, pimeyden keskeltä.
Minun raamattuni on vaskihelainen ja raskas ja täynnä lohduttomia asioita. Siellä ei ole sanaakaan minulle, joka pujotin kuun valjussa paisteessa nuoran tyttäreni pään yli. Hänen valkoiseen, kaartuvaan kaulaansa. Punaisen lakkini otin pois ja itkin, mutta en itkenyt tarpeeksi, ja rukoilin, mutta minua ei kuultu. Hyvyyttä ei ollut maailmassa…
Hän kuiskasi Hachetten palvelustytön nimeä, Yvonnea, minun rakastettuni ja tyttäreni äidin nimeä siihen hetkeen, jolloin hänen kasvonsa tulivat vihreiksi ja solmu oli kiristynyt äärimmilleen. Hänen kielensä oli kuin sininen laatta hänen sinisten huuliensa välissä, ennen niin punaisten, jotka kerran suutelivat minua ja sitten Heinrichiä, vakoojaa.
Niin sai minut valtoihinsa suunnaton raivo ja tuska. Hiki kieri minun otsaltani. Minä unohdin kuninkaani, valani, velvollisuuteni, edesvastuuni, jumalani.
Rattailla oli ruostunut kuokka. Minä tempasin sen. Ja minä olin nopea.
Maaherra katseli julmasti hymyillen tytärtäni…
Niin minä, tasajalkaa hypäten, seisoin maaherran edessä ja iskin. Kuokan terä lensi hänen olkapäähänsä, jäi siihen, ja veri suihkusi sen ympärillä. Minä pidin yhä varresta kiinni ja painoin maaherran maahan, ratsunsa viereen. Hän katseli minua kummastuneena, kuin syyttäen.
Sotamiehet sitoivat minut, ja minä nauroin vankilaan asti. Tien mukulakivet kolisivat rattaitten alla. Tomu peitti minut, maaherran, joka valui verta ja oli kuollut, sotamiehet, jotka olivat kalpeita ja avuttomia, papin, joka ratsasti vierellämme mustassa kauhtanassaan ja rukoili, maaherran orhin, joka juoksi laukkaa edestakaisin, kuin etsien jotakin…
Kirjoittanut Erkki Wadenström
Tämä tarina kertoo pojasta, jolla oli punainen tukka, ja katupoika
Nurrista, jonka sanottiin tervanneen kaikki paremmat tunteensa.
Punainen tukka on luonnon oikku, ja me katselemme sitä yhtä oudoksuen kuin jos päivänkakkara työntäisi äkkiä esiin kukan, jonka terälehdet ovat hehkuvan punaisia.
Matti Saarenpään punainen pää oli kuin räikeä vaate, jota heilutetaan espanjalaisella areenalla härkien edessä. Se vaikutti kiihoittavasti kaupungin nuorimpaan ja alhaisimpaan yhteiskuntaluokkaan: katupoikalistoon. Se pani toimeen hälytyksen ja karkasi raivoissaan tuon aran maalaispojan kimppuun. Pojat aloittivat tempaamalla lakin hänen päästänsä hänen ohikulkiessaan ja sanomalla: "Onpa sinulla punainen tukka! Oletkos sinä maalannut sen?" Ja kun hän sitten kulki kadulla, ryntäsi porteista esiin pieniä hampuuseja kuten äkäinen koiralauma, tanssi hänen ympärillään ja lauloi: Punapää, Punapää, Punapää! Jos hän uskalsi kohottaa kätensä jotakin pikkupaholaista vastaan, joka heitti häntä kivellä, astui portin takaa esiin tämän vanhempi veli ja sanoi: vai pienempiäsi sinä ahdistelet! Kyllä minä sinulle näytän!
Punapää itki aluksi heidän käsissään ja kulki pelko ja vavistus sydämessään kadulla. Mutta sitten pakotti epätoivo hänet lyömään takaisin. Ja alkuun päästyään hänestä tuli mitä raivoisin tappelija, joka pienen, katkeroituneen sydämensä koko voimalla vihasi ahdistajiaan. Koulussa tosin luettiin, että jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä hänelle toinenkin korvasi, mutta Punapää unohti sen aina, taikka mahdollisesti hän ajatteli: periaatteessa minä hyväksyn tämän opin, mutta käytännössä se on mahdoton, niin kauan kuin… (tähän on aina jokaisella ihmisellä oma jatkonsa; Matti kai olisi sanonut: niin kauan kuin katupoikia on olemassa). Niin myös kehoitettiin koulussa hyvään käytökseen, mutta tässäkin tapauksessa kuuli Matti yhä enemmän verensä ääntä, joka sanoi; lyö kasvoihin herjaajaa, anna jokaisesta saadusta iskusta kaksi takaisin.
Minua surettaa kertoa, että Matista täten tuli aikaa myöten suuri tappelupukari. Tämä oli sitäkin valitettavampaa, kun hän oli oikeastaan hyväsydäminen ja rauhaarakastava poika, joka leikki mielellään ja oli koulutoveriensa seurassa iloinen ja kekseliäs. — Mutta punainen tukka, hyvät ystävät, se ei muuttanut väriänsä. Ja kun elämä sen merkeissä oli kerran alkanut, ei muutosta enää tapahtunut. Punainen tukka, se aiheutti hänelle lähtemättömiä kärsimyksiä ja teki hänestä sellaisen kuin hänestä sitten tuli.
Punapäätä sanottiin pahansisuiseksi pojaksi ja valitettiin, että hän turmeli toverinsakin, vaikka nämä olivat kaupungin parhaitten perheitten lapsia. Hän näytti jollakin ihmeen voimalla siirtävän heihin tappeluintonsa, muodosteli heistä suorastaan järjestettyjä joukkoja ja vaelteli heidän kanssaan ympäri kaupunkia etsiskellen vihamiehiään. Ei ollut kulunut pitkääkään aikaa, kun katupojat säikähdyksekseen huomasivat, että entisestä arasta uhrista oli tullut vaarallinen vastustaja, joka vainosi heitä hellittämättä.
Punapää ilmestyi joukkoineen milloin mihinkin osaan kaupunkia, seurasi vihollistensa jäljessä sokkeloisille pihoille, pieksi heitä, riisui heiltä aseet, nokesi heidän kasvonsa. Hänen kekseliäisyytensä oli aivan ehtymätön. Punapäästä hän teki kunnianimen, joka herätti kaikkialla pelkoa. Siitä tuli varoitushuuto, joka silmänräpäyksessä pyyhkäisi kadun tyhjäksi katupojista.
Alkuaan niin pieni asia, erään punapäisen yhteiskoululaisen ahdisteleminen, oli saanut suuret seuraukset. Ajan henki oli sotainen, ja sen villitys näytti tarttuneen kaikkiin. Pian puhkesi kaupungissa yleinen taistelu kahden eri yhteiskuntaluokan edustajien, yhteiskoululaisten ja katupoikien välillä. Punapään vaino pakotti katupojatkin liittymään yhteen, ja heidän johtajakseen tuli Nurri.
Nurri vihasi Punapäätä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli kerran heittänyt tätä mahtavaa päällikköä kivellä jalkaan, ja Punapää oli silloin pidellyt häntä varsin kovakouraisesti. Toisen kerran taasen saarsivat Punapään ystävät hänet Tarhamäelle, niin ettei hän koko päivässä päässyt kotiin ja oli illalla hirveän nälissään. Niinpä etsikin Nurri alati kostotilaisuutta.
Punapää oli kuitenkin alussa aivan ylivoimainen. Vasta Punapään neljäntenä kouluvuotena sai Nurri yliotteen kaupungissa. Se johtui siitä, että Punapää silloin tuli kouluun kokonaan muuttuneena. Hän oli tullut hiljaiseksi ja alakuloiseksi ja karttoi silminnähtävästi kaikkea tappelua. Kun taistelut tavallisuuden mukaan alkoivat tänäkin syksynä, ei Punapää ottanut niihin enää osaa, vaan kuljeskeli yksinäisenä kaupungin kaduilla ja ympäristössä. Hän ei antanut apuaan ystävilleen, vaikka nämä tällöin nähtävästi joutuivat alakynteen, ja Nurrin hirmuvalta alkoi kaupungissa. Punapään ystävien oli pian vaarallista liikkua kaupungilla.
Punapää itse oli kuitenkin jokseenkin turvattu. Hänen maineensa oli niin suuri, ettei kukaan uskaltanut häneen koskea. Ja sitä paitsi oli hänen olennossaankin tällä kertaa jotakin, joka pakotti hänen vastustajansa hillitsemään röyhkeytensä ja menemään siivosti hänen ohitseen.
Mutta Nurri piti hänet aina muistissaan. Niin kauan kuitenkin kun hänet ilman muuta tunnustettiin katupoikalistonjohtajaksi ja Punapää ei näyttänyt panevan mitään esteitä hänen toiminnalleen, antoi Nurri vastustajansa olla rauhassa. Tähän vaikutti sekin, että Punapää oli, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, saanut viime aikoinaan paljon ystäviä katupoikien joukosta, sillä hän oli kohdellut heitä usein jalomielisesti ja ystävällisesti. Mutta katupoikien johtajat vihasivat häntä edelleenkin hellittämättä, ja Nurri tiesi sen. Kun sitten Nurrin nyrkkivaltaan perustuvaa johtaja-asemaa vastaan heräsi tyytymättömyyttä hänen alipäällikköjensä keskuudessa, päätti Nurri vaimentaa soraäänet antamalla heidän tyydyttää vihaansa pieksämällä Punapään nyt vihdoinkin perinpohjin.
Tässä tarkoituksessa hän alkoi seurata Punapäätä, ja eräänä päivänä hän näki hänen yksinään menevän Lähteenmäelle.
Nurri juoksi hakemaan Allania, Hammarénia ja muutamia muita suurempia poikia. "Tulkaa, tulkaa", sanoi hän. "Punapää on mennyt Lähteenmäelle. Nyt annamme hänelle vihdoinkin, mitä hänelle kuuluu. Pieksämme hänet verille!" Ja kaikki he tempasivat lakkinsa ja seurasivat häntä kiihtyneinä, kuin olisi suurikin mainetyö ollut edessä.
Kun he tulivat Lähteenmäelle, sanoi Nurri: "Odottakaa te tässä, minä menen ensin vakoilemaan."
Ja hän hiipi pitkin talvista polkua katsellen tutkivasti ympärilleen. Punapäätä ei näkynyt missään. Nurri kulki yhä pitemmälle, ja hänen sydämensä sykki levottomasti. Sitten hän hypähti äkkiä pelästyneenä syrjään.
Tien reunalla makasi Punapää liikkumattomana kasvot käsien peitossa.
Nurrin valtasi outo levottomuus. Hän oli tullut tappelutarkoituksessa, mutta toisen tavaton asento samensi hänen ajatuksensa. Lieneekö hän kuollut! välähti yhtäkkiä hänen päässänsä.
Hän seisoi hetken liikkumattomana. Jos hän makaa tuossa tahallaan, niin nyt on helppo voittaa hänet, ajatteli hän sitten. Mutta sitten hän äkkiä tunsi veren nousevan poskilleen. Nurri häpesi alhaisia ajatuksiaan: hänkö löisi maassa makaavaa vihollista!
Hän astui pari askelta lähemmäksi ja kosketti kädellään Punapäätä.
Silloin Punapää kohotti kasvonsa, ja Nurri näki, että hän itki.
"Nurri, sinäkö se olet", sanoi hän masentuneena. "En minä nyt tahdo tapella. Katsos, minun äitini on kuollut." Hänen päänsä painui jälleen käsiin, ja hän nyyhkytti niin, että koko ruumis tärisi.
Nurri seisoi kuin kivettyneenä. Hänestä tuntui, kuin tässä olisi pitänyt jotakin sanoa. Mutta hän ei tahtonut saada sanoja suustaan.
"Piditkö sinä paljonkin hänestä?" virkkoi hän vihdoin. Hän kummasteli äänensä outoa sointua.
"Pidätkös sinä äidistäsi?"
"Pidän minä… tavallaan", sanoi Nurri. Ja ikäänkuin häveten tunnustustaan lisäsi hän kiireesti: "Minun isäni on kuollut."
"Maailmassa on paljon suruja", nyyhkytti Punapää.
Nurrin kurkkua kuivasi.
"Kuule, ei kai me enää tapella", sai hän vaivalloisesti sanotuksi.
"Ei, en minä halua. Se on niin alhaista", sanoi Punapää.
"Kuule", puheli Nurri hätäisesti, "tuolla on muutamia poikia. Ne saattavat tulla tänne. Minä menen sanomaan, että ne menisivät pois. Hyvästi!"
Hän lähti menemään, mutta kääntyi äkkiä ja sanoi: "Kuulehan, älä nyt sure liikoja. Se on vain näin ensi alussa vaikeata. Minä luin yhdestä kirjasta… kuinka se nyt olikaan, jotakin sellaista… että aika… parantaa haavat."
Nurri lähti menemään kiireesti, jottei enää erehtyisi puhumaan tämäntapaista. Hän ei enää voinut ymmärtää itseään. Kuinka hän oli näin saattanut puhua pahimmalle vihamiehelleen? Mutta sittenkin tuntui olo niin keveältä, ja sisäinen ääni sanoi, että hän oli käyttäytynyt oikein ja esiintynyt kuin herrasmies.
Polun päässä odottivat hänen miehensä.
"No, olikos se siellä?" kysyi Hammarén.
"Ei ollut", sanoi Nurri ja vältti katsoa tovereitaan.
"Minkä tähden sinä sitten toit meidät tänne?" kysyi Allan epäluuloisesti.
"Lähdetään vain pois, toverit", sanoi Nurri.
Mutta Hammarén hypähti syrjään.
"Minä en lähde minnekään. Minä etsin Punapään ja annan hänen viimeinkin tuntea selkänahassaan kenkkuilunsa tulokset."
"Sinä et mene minnekään!" kivahti Nurri.
"Sinä et komentele minua!" huusi Hammarén.
Nurrin nyrkki nousi, mutta laskeutui jälleen. "Tahdottekos te, että minä olen teidän ystävänne vaiko vihamiehenne?" kysyi hän.
"Ole mitä tahansa", sanoi Hammarén. "Minä luulenkin, että sinä jo kävit
Punapäälle kavaltamassa meidät kaikki."
Hammarén lähti menemään polkua pitkin, mutta Nurri juoksi hänen jäljessään ja heitti hänet lumihankeen.
"Takaisin joka mies", huusi hän, "tai saatte nyrkistä, niin että roikaa."
"Hän on kavaltanut meidät!" huusivat nyt kaikki ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kapealla polulla syntyi ankara tappelunrähäkkä. Nurri seisoi keskellä tietä tiukasti yhteenpuristetuin huulin ja palautti raskain nyrkiniskuin jokaisen hyökkääjän. Hänen silmänsä paloivat oudosti. Hän tiesi, että nyt oli hänen mahtikautensa päättynyt. Se oli perustunut voimaan ja häikäilemättömyyteen, ja niin pian kuin hän oli ensi kerran osoittanut jalomielisyyttä, oli kapina puhjennut.
Punapää makasi yhä liikkumatta hangella, ja hänen kuuluviinsa saapuivat heikkona kajahduksena huudot siitä taistelusta, jossa Nurri puolusti äskeisen vihamiehensä oikeutta surra äitinsä kuolemaa ja vuodattaa rauhassa kyyneleitä.