— … Kolme kertaa olen sen kestänyt ja joka kerta olen ajatellut: ensi kerralla saan vastaan-ottaa apua Liinan kädestä. En lakkaa rukoilemasta sinua ennenkuin saan sinut hereille. Jumala ei ole pannut sinuun tuota taipumusta sairaanhoitoon, ellei hän olisi sillä jotain tarkoittanut. Vielä olet sen ymmärtävä. Monet tulevat sinua silloin siunaamaan, monet, jotka minun laillani ovat saaneet kokea vieraan, sivistymättömän henkilön raakaa uteliaisuutta ja kärkästä intoa niinä hetkinä, jolloin kaikkein enimmin tarvitsisi sivistyneen naisen hienotuntoisuutta ja tarkkuutta.

— Kauvemmin en voi vastustaa, — puhui Liina puoliääneen. — Minä uskon nyt kutsumustani. Joll'en olisi kahdeksankolmatta vuoden vanha, niin rupeaisin opiskelemaan voidakseni päästä lääkäriksi. Mutta olen liian vanha. Senvuoksi tahdon antautua ainoalle lääkäritoimen alalle, joka tähän asti on ollut sallittu naisille, vaikka se tavallisesti annetaankin sivistymättömien huostaan.

Tohtori Feliks teki kädellään väistävän liikkeen.

— Romaanintapaisia vanhanpiian ideeoita! Ole noiden raakojen ja sivistymättömäin naisten kanssa vaan yhdessä ainoassakin luennossa, jossa lääkäri ehkä huvittelee saattaaksensa sinua hämille, — silloin jo olet iloinen, että voit palata takaisin minun hiljaiseen kotiini ja toimittaa pieniä kotiaskareitasi.

— Tiedänhän, — sanoi Liina kalpeana, nostaen päätänsä ja kiinnittäen silmäyksensä veljeen, — olenhan kuullut, kuinka menetellään siinä laitoksessa, jossa valmistetaan tuohon vaikeaan toimeen. Mutta luulen, ett'ei mikään maailmassa nyt enää voi minua peloittaa. Minulla on liian suuri luottamus miehen kunniantuntoon, peljätäkseni, että joku uskaltaisi naisellista arvoani sanalla tai työllä alentaa. Anna minun astua omaa tietäni. Tahi tahdotko mieluummin, että tulen Rasilan neitien kaltaiseksi?

— Tiedäthän, ett'et koskaan voi siksi tulla.

— Niin, en tule juoksemaan kenenkään tiellä, koska olen yksinäni. Minä tulen itsekkääksi, jäykäksi ja pikkumaiseksi, joll'en saa työtä, joka vastaa minun toiminnanhaluani. En voi sitä enää kestää, että hautaan leiviskäni vuosi vuodelta vaan syvemmälle.

Hän puhui tavattomalla mielenliikutuksella, ja se saattoi hänet vapisemaan kiireestä kantapäähän.

Veli katseli häntä ja huoahti.

— Aikamme järjetön henki se on, joka sinutkin on vallannut. Ennen, kun ei naiskysymystä ollut, olivat sinun kaltaisesi tyytyväisiä osaansa. Se on ainoastaan tuo halu itse toimittaa jotakin, itse vaikuttaa, joka kiihoittaa naisia nykyaikaan pyrkimään tavattomiin toimituksiin. Entiseen aikaan tyytyivät he siihen, miksi miestensä kautta tulivat, ja tämä tyytyväisyys ja nöyryys teki heidät onnellisiksi.

— Niinkö luulet? Silloin et lue kaikkia niitä, jotka, saavuttaakseen tuota onnellisuutta, tulla toisen kautta joksikin, menivät naimisiin äärettömäksi onnettomuudeksi ja lankeemukseksi itselleen. Unhotat ne, jotka tätä ainoata elämäntarkoitusta odottaessaan, tulivat nurkuviksi, kärtyiksi ja turhamielisiksi. Voi, Feliks, yksinäisyys tuottaa aina suuria kiusauksia itsekkäisyyteen ja ahdasmielisyyteen. Älä siis estä ketään aikanansa näitä vihollisia hyödyllisen toiminnan aseella vastustamasta.

— Tämä kokous naislyseostako päätöksesi kypsytti?

— Niinpä kyllä: yhteydessä kirjeen kanssa. Ne sydämeen käyvät sanat, joita siellä lausuttiin naisen vaikutuksesta, saattoivat minun siihen vakaumukseen jota kauvan aikaa olen aavistanut: ettei naisen vaikutuksen pidä olla niin negatiivinen kuin se usein kyllä tähän asti on ollut.

— Sinä olet siis lyseon ensimmäinen oppilas. Bravo! Se tulee siis kasvattamaan kätilöitä ja laupeudensisaria, paitsi nimismiehiä ja pappeja?

Liina ei vastannut. Hän korjasi ruoan pöydältä ja kantoi pois teekeittimen. Sitte kokosi hän työnsä ja otti ompelukorinsa.

— Hyvää yötä, Feliks, — sanoi hän hiljaisella äänellä, käsi veljensä olkapäällä. — Sinä näet ett'emme voi ymmärtää toisiamme. Minä en voi olla sellainen kuin sinä tahdot, ja elämäni sinun luonasi ei voi tyydyttää minua. Sanon siis vieläkin: anna minun mennä omaa tietäni. Ei meidän siltä tarvitse olla erillämme enempää kuin yhden vuoden. Kun olen suorittanut oppimäärän Helsingissä, aijon matkustaa ulkomaille ja sitte palata tänne.

— Sinä olet niin hyvä, kuin suinkin voin toivoa, — vastasi tohtori Feliks vähä karkeasti, — jos sinulla ei vaan olisi noita kirottuja itsenäisyys-aatteitasi. Toivon kumminkin, että vielä tätä asiaa harkitset.

— Olen sitä jo harkinnut kylliksi kauvan, — vastasi Liina lauhkeasti. — Hyvää yötä, Feliks, hyvää yötä! Älä tee minulle vielä vaikeammaksi menetellä vastoin sinun toivomustasi.

Tohtori Feliks valvoi vielä muutaman tunnin saksalaisen lääkäri-aikakauskirjansa ääressä. Maata pannessansa muisti hän taaskin sisarensa päätöstä.

— Oiva tyttö! — sanoi hän puoliääneensä. — Kruunu tyttöjen joukossa! Ei yksikään sadasta ajattelisi niin ylevämielisesti kuin hän. Ja pirun hyviä tietoja hänellä on… Olinpa saada häneltä sormilleni tässä eräänä päivänä… Mutta hautautua tänne halvaksi… Eikö sitte enää ole kunnon miehiä maailmassa, kun hän jää naimattomaksi?

* * * * *

Huoneessansa istui Liina. Hän ei saanut unta, hän ei saanut rauhaa, ajatellessaan päätöstänsä. Se täytti hänet levottomuudella, mutta samalla jonkinlaisella sopuisalla tyydytyksellä, tuolla riemuun vivahtavalla onnellisuudella, joka seuraa pitkän epäilyksen perästä tehtyä päätöstä.

Hän pani raamatun kiinni, vaistomaisesti siitä haettuansa ja puoliääneen luettuansa yhden ylistysvirren. Hän avasi kirjan toisensa perästä, ja ryhtyi vihdoin lemmikkiinsä: Dickens'in David Copperfield'iin.

Mutta hän ei voinut lukea. Veljeänsä ajatteleminen kalvoi hänen mieltänsä, Se, että tämä ei voinut ymmärtää hänen haluansa toimintaan enempää kuin hän oli ymmärtänyt hänen palavaa tiedonjanoansakaan, karvastutti syvälti Liinan sydäntä.

Yhä vieläkin selaili hän kirjaa. Hänen silmiinsä vilahtivat ne sanat, jotka David Copperfield'in täti valkean ääressä illan hämärtäessä istuessaan, lausui veljensä pojalle, kuunnellen tätä silmät täynnä murhetta.

Ja Liina luki huoahtaen:

— Sokea! Sokea! Sokea!

Sovittaisiko hän nämät sanat veljeensä, vai olivatko ne häntä itseään varten?