Nyt tuli Niemelässä kiire. Perheentuvassa asuva loisnainen oli kuppari ja hieroja ja tämä kiireesti haettiin ensimäistä apua antamaan, sill'aikaa kun Lipponen nimismiehen parhaimmalla oriilla laitettiin kaupunkiin lääkäriä hakemaan. Vaimo ryhtyikin heti työhönsä ja puolen tuntia linementeillään sairasta kuvetta hierottuansa rauhoittuikin Manni siihen määrään, että hetkeksi nukahti. Vaimonsa istuutui vuoteen viereen ja kyynel toisensa perään tipahti kalveille poskillensa, kun hän silitteli polvensa juureen hiipineen vanhemman tyttösensä käheröitä hiuksia.

— Onko isä kipeä? uteli pienokainen.

— On, vastasi äiti; isä on kovasti kipeä ja tuskin hän siitä enää paraneekaan.

— Eikös isä sitte enään konsaan lähde pois kotoa, jota sinä äiti aina niin pelkäät? kysyi vielä lapsi.

— Jumala tietää; ei taida enää päästä, oli äidin surullinen vastaus. Hetken perästä hän liitti: mene nyt hiljaa Yrjön toveriksi ja leikkikää siivolla, että isä saa maata.

Ajatellessaan niitä surun, ehkäpä puutteenkin päiviä, jotka nyt saattaisivat kohdata ja kuinka hän ehkä pitkiksi vuosikausiksi tulisi kytketyksi sairaan vuoteen viereen, ei rouva-parka voinut olla silmiään nenäliinallaan peittämättä ja itkemättä katkerasti. Siitä hän vasta lakkasi, kun kuuli miehensä yskimisen ja katsahtaen häneen päin, silmäili tämä häntä omituisesti kiiluvilla silmillä. Vastapäätä sohvaa oli suuri salin peili, joka riitti laattiasta melkein kattoon saakka. Tähän nyt Manni loi kummalliset silmänsä ja katsoi siihen silmäripsiäänkään väräyttämättä.

— Näetkös Selma peilissä mitään? kysyi hän, nähtävästi ponnistaen saadakseen sanansa kuuluviksi.

Rouva katsoi osoitettuun paikkaan. — En näe siinä sen kummempaa, kun sinut sohvalla lepäävänä ja itseni sinun läheisyydessäsi istuvana, vastasi hän; — vaan mitäs enempää siinä pitäisi näkyä?

— Minä näen uuden nahkatehtaani, sopersi Manni, — katso kuinka komea se on, — — se on vakuutettu suuresta summasta, — — vaan ei se ole puoltakaan sen arvoinen.

Rouva katsoi kauhistuksella mieheensä, joka hetken kuluttua jatkoi, yhä tuijottaen peiliin:

— Nyt se palaa! Herra Jumala, se palaa! Ja minä käskin, — — Lipponen, sinä rakkari, — — — odota vähän, elä sytytä! — — Auttakaa — — hyvät ihmiset! Perkele riivaa toisinaan syntistä kurjaa. — — Lipponen, sammuta paikalla — — tai minä tapan — — — minä panen sinut virattomaksi — — sinä vanha roisto — — — murhapolttaja!

Mannin näkö ja kaula olivat tuskanhiestä vesimärät, kun hän silmänsä ummisti. Vaan sittekin jatkui hourailemisensa:

— Se palaa — — vanha rani! — — palakoon — minä saan rahaa — — — paljon rahaa — — maksan velkani — — maailman voittaisi — — — vahinkoa sielullensa! — — missä on sielu? — — — nahan ja lihan välissä — — — aih!

Kummallinen nytkähdys väristytti koko ruumista, rinta kohoili ahkerasti, sitte vielä hetken perästä toinen ja heti kolmaskin nytkähdys: silmäluomet avautuivat vitkalleen puoleksi, samoin huuletkin, syvä huokaus tunkeutui rinnasta ja Manni ei hengittänyt enää.

Muutaman tunnin perästä saapunut lääkäri ainoastaan sai todistaa, että nimismies Manni oli sydämen halvaukseen heittänyt henkensä.

* * * * *

Viikonpäivät ovat edellisestä kuluneet.

Pistäydymme taas eräänä iltapuhteena Tammistossa vanhain tuttaviemme luona. Tamminen ja Anna Mattila ovat jo kuukauden ajan olleet onnellinen aviopari.

Merkillisesti ovat asiat ja ihmismielet sitte viimein muuttuneet. Tuomarin erikoisella luvalla on Tamminen matkustellut ei ainoastaan lähellä olevassa kaupungissa useampia kertoja, vaan myös lääninhallituksessa saamassa asioitaan siihen kuntoon, kuin oma älynsä ja hyväin ihmisten neuvot ovat osviittoja antaneet. Pitäjän uusi, muutamia päiviä sitte saapunut nimismies on etenkin ollut hyvänä neuvon antajana ja hänenpä toimestaan rouva Selma Manni on antanut kopioittavaksi kaikki Tammisen vararikkoon kuuluvat asiapaperit, huutokauppapöytäkirjoineen y.m. Mitä Tammisen puuhat ovat aikaansaaneet, näyttää seuraava. Tuo edellisestä surkuteltava Klaara Mattila samoin kuin siskoksien isäkin elävät Tammistossa, sillä riittää siinä nyt taas työ kahdelle vieraallekin. Kyllölän isännän kukkaro on Tammiselle pyytämättä auennut ja senpä vuoksi onkin sorvaustyö entistä vankemmassa liikkeessä.

Kutsumuskirje Manni-vainaan hautajaisiin seuraavaksi päiväksi, on Tammistoonkin saapunut, sillä Niemelän rouva on alati katsellut Tammista toisilla silmillä kuin miesvainaajansa: hän oli alati Tammista kunnioittanut auttavaisena ja rehellisesti eteenpäin pyrkivänä miehenä, josta kaikki vilppi oli kaukana.

Sanottuna iltapuhteena istuivat Tamminen nuoren vaimonsa, Klaaran ja ukko Mattilan seurassa illallista nauttien. Talon emäntä syötti pikku Elliä ja kaikilla oli peräti hauska ja nauroivat sydämensä pohjasta kun lapsi joka kerta, kun lusikka läheni suutaan, ärjyi: ääh! ja tarttui kahden käsin siihen kiinni ja vei siten ruo'an suuhunsa. Tuota iloa olisi kukaties kestänyt kuinkakin kau'an, jos ei kummallinen kumajava "pläms"! olisi kaikunut huoneessa olevien korviin. Suu jäi tietysti kaikilta kiinni, kun höristivät korviaan. Taas kuului kamala "pläms" ja niitä ääniä sitte alkoikin sataa tuhkatiheään.

— Kirkon kellot, totta tosiaankin, puhkesi viimeinkin ukko Mattila sanomaan. — Noin juuri soitettiin silloinkin, kun Luoman kartano paloi.

— Olisikohan todella tulipalo kylässä? huudahti Tamminen ja töytäsi ulos. Muut paitsi nuori emäntä, jonka lähtemistä pikku Elli tietysti esti, ryntäsivät perästä.

Ulostultua huomasivat kaikki, että Kuuspellon päärakennus oli ilmitulessa. Tamminen vaan pikimmältään pistäytyi vaimollensa ilmoittamassa vaaran heistä olevan kaukana ja lähti juoksujalkaan ukko Mattilan ja Klaaran kanssa rientämään tulipalopaikalle.

Perille tultuansa näkivät he jo paljon kyläisiä paikalla, jotkut tosin sammutushommassa olevinaan, vaan suurimman osan kuitenkin joutilaana seisomassa. Lipposta itseään ei näkynyt, vaan kyllä vaimonsa, joka ehtimiseen hoki:

— Elkää hyvät ihmiset liiaksi vaivatko itseänne, te teette kuitenkin turhaa työtä!

Ja estääkseen tuota turhaa työtä, tempasi hän vesi-ämpärin erään miehen käsistä, kun tämä parhaallaan yritti valella vanhemman asuinkartanon palavaa nurkkaa.

Pilkkapuheitakin sateli sieltä ja täältä. Eräs kaupungissa opin käynyt suutari kysyi hyvin totisen näköisenä:

— Onko talo "ranvörsäkrattu?"

Kun tähän myönnettiin ja ilmoitettiin vakuutussummakin, virkkoi mies yhtä totisena:

— Sitte se varmaan palaa ja parasta olisi, hyvät ihmiset, että seuraisitte emännän järkevää neuvoa ja heittäisitte turhat pelastamiskokeenne sikseen.

Tamminen ennätti vaan nuo sanat kuulla, kun hän kiukusta tulipunaisena huusi:

— Oletteko te ihmiset todella niin kevytmielisiä, että annatte parjauksen saada niin suuren vallan, jotta kädet ristissä voitte antaa toisen omaisuuden mennä savuna ilmaan. Sukkelaan työhön joka kynsi, jolla on vähänkin ihmistuntoa rinnassaan.

Suurin osa töllistelevää väkeä seurasikin käskyä, vaan sammutuskoneiden vajavaisuuden ja veden puutteen vuoksi oli uusi asuinrakennus järkinään auttamattomissa ja turhaanpa vanhankin, nahkuritehtaaksi ai'otun, rakennuksen ja ulkohuoneiden kanssa tehtiin työtä. Sillä jälkimäinen, kerran alkuun päästyään, paloi kuin öljyllä voideltu ja samoinpa tapahtui Mattilan torpparakennustenkin kanssa. Tamminen, joka ainakin purkamalla tahtoi näitä pelastaa, pääsi apulaisineen hengen kaupalla katolta alas, kun asuintupa pelmahti ilmivalkeaan. Niin täydellinen oli tulen tuhotyö, että ennen puolta yötä ainoastaan savuavia hirsikasoja ja tulta kiiluvia hiililäjiä näkyi paikalla.

* * * * *

Seuraavana päivänä tapahtuneista Manni-vainaan hautajaisista ei ole muuta mainitsemista, kuin että Lipponen, joka myöhään yöllä muka oli saapunut kaupunkimatkaltaan, kyyneleet silmissä kertoi siitä kauheasta onnettomuudesta, joka hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Hän oli nyt kuin "karpeettomalla kalliolla" ilman kattoa päänsä päällä ikäänkuin "taivaan lintu". Moni tuota kuunteli pilkkahymy suupielissä, vaan useammat sydämessään kiroilivat tuota hävyttömyyttä, joka ilkityötään vielä ulkokullaisuudella koki peitellä. Tämä liiallinen valitus kuitenkin vaikutti sen, että ihmisten moraalinen tuomio oli hänen ylitsensä langetettu.

* * * * *

Jos Tammisen onnettomuus kävi "nuottien mukaan", niin sitä surkeampi loppu oli kauppias Revon ja Manni-vainaan pyrinnöillä samoin kuin käskynajaja Lipposen koukuttelemisilla Tammisen omaisuuden perään. Heti kohta alkavissa talvikäräjissä alkoi ankara tutkinto Lipposen tulipalosta, sillä tätä miestä pihisti kaupungista saapunut palovakuutusyhtiön asiamies ja vaati heti Lipposen vangitsemista tutkinto-ajaksi ainakin. Lipponen oli näet väittänyt palotilaisuudessa olleensa kaupungissa ja nimitetyn henkilön luona pitäneensä majataloa, vaan asiamies tämän vierasmiesten kautta näytti valheeksi sekä todisti, että Lipponen palotilaisuudessa piili noin virstan päässä Kuuspellolta olevalla metsäpolulla. Yksi kummallinen todistus toisensa perään ilmestyi ja jutun päätös oli, että Lipponen murhapoltosta tuomittiin kolmen vuoden kuritus-huoneesen samalla kun palovakuutusyhtiö vapautettiin palorahojen maksamisesta ja Lipposen vaimo tosin vapautettiin edesvastauksesta, vaan päätettiin hänet kuitenkin asiasta tietävänä epäluulon alaiseksi. Heti seuraavana päivänä saikin tuomittu miesparka kovasti raudoitettuna lähteä läänin vangistoon odottamaan hovi-oikeuden lopullista tuomiota.

Paikalla Mannin kuoleman jälkeen alkoi Niemelän rouvalle tulvata yksi velkomusasia toisensa perästä. Kaikesta näkyi, että Manni todella oli arvaamattomat summat velkaa. Ensin alkoivat kaupungissa ilmautuvat vekselivelat pihistää, senjälkeen tulivat Niemelään kiinnitetyt maksettavat ja nämäpä yhteensä karttuivat niin suuriin, että rouvan samoissa talvikäräjissä, joissa Lipponen tuomittiin, täytyi jättää vararikko-anomuksensa ynnä tehdä täydellinen luettelo veloista ja saatavista.

Tamminen tuota juuri aavistaen ja peläten oli jo ennakolta ryhtynyt varokeinoihin saada saamamiehensä täysin tyydytetyksi, niinkuin ennen on mainittu. Kun juttunsa oikeudessa esille huudettiin ja kaikki velkojat, myös Repokin tietysti, olivat läsnä, näytti hän, selvillä tileillä, mitä rahavaroja oli huutokauppojen y.m. kautta kokoontunut pesälle kuin myös todistuksen, että hän siltä varalta, ettei rahojen hoitaja Manni-vainaan pesästä täyttä vastinetta lähtisi, oli hakenut kuvernörin oikeudesta takuita vastaan toisen pesänhoitajan maakauppias Revon kiintonaista ja irtonaista omaisuutta sen verran takavarikkoon, jotta saamamiehet ainakin saattoivat olla täysin rauhallisina saamisistaan.

Maakauppias Revon näkö muuttui tuon uutisen kuultuaan suureksi kysymysmerkiksi. Vaan ensi hämmästyksen perästä hän alkoi oikeudessa syyttää Tammista "metkuista", "ketunkoukuista", "salakähmäilijäksi" y.m. mitä sylki ensi harmissa suuhun toi. Tästä oli vaan seuraus, että Tamminen vaati Revon loukkaavista puheistaan langetettavaksi siihen edesvastaukseen kuin laki ja asetukset tämmöisissä tapauksissa suinkin sääsivät. Sitte kun Tammisen läsnä olevat saamamiehet, jotka, paitsi maakauppias Repoa, jo ennen konkurssin istunta-päivää olivat olleet tilaisuudessa tarkastaa pesän tilejä ja huomanneet ne oikeiksi ja ettei kukaan penninkään vahinkoon jäisi, kunhan vaan toiminta kävisi niin nopeaan kuin mahdollista, oikeudessa olivat vielä antaneet loppu-lauseensa, jossa vapauttivat puolestaan Tammisen konkurssivalasta ja vararikon teostakin sekä päälle päätteeksi valtuuttivat hänet, joka varat paraiten tunsi, omain asiainsa selvittäjäksi ja kaupungista nyt läsnä olevan ja pesänhoitajaksi valitun säästöpankin johtajan apulaiseksi, käskettiin asianomaiset eteiseen oikeuden päätöstä odottamaan.

Repo, joka tähän saakka, paitsi edellä mainituita pistosanoja lausuessaan, loppuaikana oli ollut melkein tuppisuuna, kumarsi vielä nöyrästi ja pyysi vielä puheenvuoroa. Sen hänelle myönnettyä ja poismenossa olevien taas sisälle palattua, piti Repo pitkän ja jota joinkin hyvästi mietityn puheen korjataksensa ahtaita asioitaan, sillä hän jo monta päivää oli huomannut yleisen mielipiteen olevan häntä vastaan.

Hän ensin vastasi tuohon Tammisen vaatimaan edesvastaus-pyyntöön kunniansa loukkaamisesta sillä, ettei hän millään muotoa tahtonut (Revon ääni ja liikkeet olivat jotenkin pilkalliset) tahtonut millään muotoa niin rehellisen ja arvossa pidetyn miehen kuin Tammisen kunniaa loukata, hän, Repo, joka tiesi panna arvoa tosityölle ja rehellisille pyrinnöille. Sanoilla "metkut", "ketunkoukut" y.m. jotka Tamminen väitti hänen lausuneen, jos hän sen edes tekikään, hän itse ainakaan ei sitä muista, tarkoitti hän luultavasti sitä salaista "miina"-työtä, niitä salaisia ruutisuonia, mitä Tamminen oli tehnyt ja kaivanut hänen omaisuutensa alle. Olisihan Tammisen, niinkuin hyvän ja rehellisen naapurin ainakin, sopinut aikeensa hänelle ilmoittaa, niin hän kyllä aikanaan olisi kaikki asiat oikealle tolalle saattanut.

Hän puolestaan jyrkästi vaati Tammista lopulliseen konkurssiin ja että tämä nyt juuri pakoitettaisiin lain säätämään valaan varoistaan ja veloistaan. Kaikkein vähimmän hän siihen suostui, että Tamminen itse pantaisiin omiin asioihinsa "tonkimaan, sillä sittehän niistä vasta hyvä soppa tulisi". — Ja koska Repo katsoi, ettei liiallisuuteen tässä meneminen olisi ollenkaan haitallista, vaati hän itsensä vapauttamista tilin teosta siksi, kunnes Manni-vainaan pesästä oli täysi selvä saatu, että Tammisen hakema takavarikko-lupa, jos mahdollista, peräytettäisiin, sillä olihan hän, Repo, kiinteimistön omistaja, jota varainsa hävittämisestä ja paikkakunnalta lähtemisestä ei tarvinnut pelätä; ja lopuksi, että Tammiston tila kaikissa tapauksissa olisi tuomittava heti myytäväksi, tilaan kiinnitetyn säästöpankin velan maksamiseksi ainakin.

Puhetta kuultelivat kaikki suurella uteliaisuudella jopa hämmästykselläkin, usea kiusallisella pilkkahymyllä suunpielissä, vaan tuosta huolimatta, Repo vaan kiihtyi kiivaudessa. Sen loputtua lausui Tamminen lyhyesti:

— Hiljaisuudessa toimin asioiden suhteen sen vuoksi, että jos maakauppias Repo olisi vähääkään vihiä saanut siitä, minkä eteen useinkin yöt päivät työskentelin, matkustelin tuiskut ja rämysäät sekä kulutin paljonkin rahaa, olisi hän nyt yhtä puhdas maallisista omaisuuksista olevinaan kuin Salojärvi, joka minulta hyvät rahat vei. Semmoiset kuin Salojärvi ja maakauppias Repo opettavat ihmistä varovaisuuteen. Jos olen tehnyt väärin, niin onhan meillä laki ja oikeus kysyä minua siitä. Jättäen muun osan maakauppias Revon vaatimuksista omaan arvoonsa ja oikeuden punnittavaksi, tahdon vaan muistuttaa, että Tammiston myyminen nykyjään riippuu kaupungin säästöpankista, jonka kanssa olen asiasta selvillä. Siis siinä "kahden kauppa, kolmannen korvapuusti". Maakauppias Revolla ei sen asian kanssa ole enää mitään tekemistä.

Kun jutun loppupuoli ainakin oli vienyt paljon aikaa, ilmoitti oikeuden puheenjohtaja, että lopullinen päätös asiassa julistettaisiin iltapuoleen. Määrättynä hetkenä saapuivatkin asianomaiset käräjäpaikalle, jossa oikeuden jäsenet jo istuivat tuumimassa loppupäätöstä. Repo tuli erinomaisen hyvällä tuulella, josta Tamminen otti arvataksensa hänen toivovansa kuinkakin loistavaa tulosta aamupuolen istunnossa pitämästään pitkästä puheesta.

Melkoisen hetken kuluttua kutsuttiin asianomaiset vihdoinkin sisälle. Oikeuden päätöksessä julistettiin, että samalla kun maakauppias Repo sopimattomista puheistaan sorvari Tammista vastaan oikeuden edessä tuomittiin vetämään sakkoa 100 markkaa tai sovittamaan rikos vesileipävankeudella, hän myös kahden kuukauden sisällä velvoitettiin jälkimäisen saamamiehille tekemään täydellinen tili pesässä löytyvistä rahavaroista. Itse hän saisi hakea korvausta ja valvoa Manni-vainaan pesästä, mitä täten luuli vahinkoon tulevansa, sillä olihan hän pesän hoitajana Mannin hallitsemista varoista velvollinen vastaamaan yhtähyvin kuin vainajakin, koska jälkimäistä ei erikoisesti viime syyskäräjissä oltu rahain hoitajaksi pyydetty eikä määrättykään. Mitä muuten maakauppias Revon väitteeseen Tammisen kelpaamattomuudesta omia asioitaan selvittelemään tulee, oli oikeus sitä mieltä, että tämä varsinaisen pesänhoitajan, edellämainitun pankinjohtajan, apulaiseksi oli kaikkein sopivin. Tammiston myymis-anomus tällä kertaa ainakin tykkänään hylättiin. Sen jälkeen annettiin asianomaisille tavallinen valitus-osoitus.

Näin tyydyttävälle kannalle oli nyt Tamminen ponnistuksillaan asiansa saanut. Riippui nyt vaan hänestä itsestään toimia niin nopeasti ja pontevasti kuin mahdollista.

Tammisen astuttua käräjäkartanon pihalle oli sinne kokoontunut paljon väkeä. Kun juuri Sallila ja Kyllönen onnittelivat häntä kättä puristaen asiansa menestymisestä, tuli heidän luokseen Repokin punakkana, ei millään muotoa kiukusta, vaan jostakin muusta, jota Tamminen ei ensi silmäyksellä voinut selittää. Kohta hän kuitenkin pääsi asian perille, kun Repo, häntä lähestyen alkoi laulaa:

    "Ootkos velikulta pukkia nähnyt
    Wiipurin vallin reunalla?
    Sill' on pitkät ja paksut sarvet,
    Kilikalin kellot kaulassa."

— Minä annan sinulle kilinkalia, sinä maailman lopun ratti, minä juuri, huusi kimakka naisääni väkijoukon takaa; — etkö suoriudu tiehesi sukkelaan olemasta tässä ihmisten pilkkana.

Ja joukon läpi tunkeutui Revon vaimo aika ryskeellä.

Vaan Repopa ei ollutkaan noin totisella tuulella kuin vaimonsa. Ottaen pari tanssiin vivahtavaa kömpelöä askelta, hän alkoi laulaa:

"Vanhan loikan riivatun minä — — —"

— Vai loikan, huusi vihastunut vaimo ja otti miestään kauluksesta kiinni, laittaen hänet kuin tallukan väkijoukon läpi. Repo horjui ja kiepui tuon lähetyksen johdosta vähän aikaa ympäri ja jäi lopulta nelinkontan pihalle katsomaan tuota rohkeaa viskaajaa, josta asemastaan hän kuitenkin katsoi parhaaksi kömpiä ylös ja hiipi luimussa korvin väkijoukosta ja pihaltakin pois.

Vaimo katsoi vielä uhkaavasti ympärilleen, rohkenisiko kukaan hänen teolleen nauraa. Toden totta näkyikin pilkallinen hymy monen huulilla ja ei vähemmin Tammisen. Tähän hän ensiksikin takertui kiinni.

— Jassoo herra Tamminen, kumoron; en ollut teitä huomatakaan, kuinkas nuori rouvanne jaksaa? paapatti hän. — Varmaankin hän jaksaa hyvästi ja yhä paksummasti tulee voimaan, kun pääsette rääpsimään meidän omaisuuden kanssa. Vaan älkää luulko, että me siitä köyhemmäksi tullaan. Meillä on vara lyödä lautaan, vaikka puolta enemmän minä hetkenä hyvänsä. Lohduttakaa rouvaanne sillä uutisella kotia tultuanne.

— Kenen suupaltti akka tuo on? kysyi uusi nimismies, joka ei vielä pitäjäläisiä niin tarkoin tuntenut.

— Se on kauppias Revon niinkutsuttu rouva, vastasi uusi käskynajaja, nuori Kyllönen.

— Vai akka! kiljasi vihastunut nainen, sinä itse olet housuihin puettu akka. Kyllä minä sinut, keltanokka, opetan kunniallisia ihmisiä sättimään. — Ja Revon vaimo todella tuli puimaan nyrkkiä nimismiehen nenän alle.

Nimismies seisoi vaan levollisesti keppiinsä nojaten ja sanoi kuivasti:
Kyllönen, viekää tuo nainen portin ulkopuolelle!

Revon vaimon kaikista terhistelemisistä huolimatta, tarttuikin Kyllönen naisen kynkkään ja talutti hänen sievästi pihasta ulos.

* * * * *

Kesä on taas ihanimmillaan kun vielä kerran pistäydymme Tammistossa tervehtimässä vanhoja tuttaviamme.

Paljon ovat asiat kolmen viimeisen kuukauden ajalla Teljossa muuttuneet. Repo ei ollut valitusta tehnyt edellä kerrotun konkurssipäätöksen johdosta — muistamattomuudesta ajoissa, kuten hän itse oli valittavinaan. Hän vaan levollisesti kokoili saamisiaan ja heti valitusajan kuluttua veikin kaupungin säästöpankkiin puolet Manni-vainaan hävittämiä konkurssipesän varoja siinä toivossa, että takavarikko peruutettaisiin. Vaan siinä hän kovasti pettyi. Tamminen, joka näistä hankkeista sai tiedon ja peläten saavansa tulla kärsimään tässä samoin kuin Salojärven jutussa, pani kynsin hampain vastaan ja samaapa mielipidettä oli säästöpankin hoitajakin. Ei Revolle muu auttanut kuin lähteä taas vaan rahan haalintaan. Ei jälkimäinen toimi enää liene hänellekään niin helppoa ollut, vaikka vaimonsa käräjäkartanon pihalla rikkauksista oli kerskunut, sillä viipyi kappaleen toista kuukautta ennenkuin Repo vähin erin hampaat kireessä kiukusta oli lopunkin vailingista pankkiin suorittanut ja senkin vaan sillä keinoin, että oma saamisensa pesästä pidettiin hänelle maksettuna ja Revon kuitti siitä otettuna vastaan puhtaana rahana. Nyt vasta lankesi takavarikkokin ja Repo sai taas alkaa jatkaa entistä liikettään.

Jo heti kun Repo oli varoista ensimäisen puoliskon suorittanut, maksettiin Tammisen saamamiehille ensimäinen jako-osuus 70 % ja nyt toisen puoliskon saatua loput korkoineen. Niin hyvin Tammisen toiveet toteutuivatkin, että ei ainoastaan Tammisto jäänyt hänelle itselleen, vaan vieläpä sai pesälle karttuneista varoista itse nostaa kappaleen kolmatta tuhatta markkaa ja vielä runsaampi olisi saaliinsa ollut jos Manni-vainaja olisi Sallilalta saamaan ja Tammisen tunnustamaan vekseliin rehellisesti kuitannut ne summat, jotka Tamminen jo oli sitä vastaan maksanut. Nyt oli paperi kokonaisuudessaan lunastettava ja tämä oli Tammiselle uusi todistus, minkä konnan kanssa hän aikanaan oli ollut tekemisissä.

Kiukusta peräti syöntynyt Repo taas niissä välikäräjissä, jotka käsittelivät Manni-vainaan konkurssiasiaa, vaati rouva Mannin vangitsemista väärästä vararikosta, sillä tämä hänen mielestään oli vierailla varoilla elänyt yhtä ylellisesti kuin miesvainajansakin ja oli siis saman rikoksen alainenkin. Oikeus ei kuitenkaan kallistanut korvaansa siihen suuntaankaan ja niin näyttivät juonikkaan Revon koukut yhä vaan tulevan omiksi nieltävikseen. — Muuten tämän asian likempi käsitteleminen ei enää kuulu kertomukseemme. Mainitsemme vaan ennakolta lyhyesti, että saamamiehet, toista vuotta rettelöityään, lopullisesti saivat Manni-vainaan pesästä ainoastaan — 20 %. Ja siinä oli auttamattomasti tuon niin varakkaaksi luullun pesän lopullinen loppu.

* * * * *

Vaan pistäytykäämme jo pikimmältään tämän kappaleen alussa mainittuna iltana Tammistossa. — Ihanan elokuun illan aurinko kultaa talon rakennuksia. Vilponen, tuskin tuntuva etelätuuli väräyttelee pihalle tehdyn väli-aikaisen lehtimajan lehtiä. Paitsi seurakunnan pappia ja lukkaria istuu majassa vanhoja tuttavia höyryävien maljojen ääressä: Tamminen, Sallila, ukko Kyllönen, nimismies y.m., kaikki tyytyväisinä ja iloisessa pakinassa keskenään. Piha on täynnä nuorta väkeä, joka iloisessa rinkitanssissa huvittelee itseään ja salin avonaisten akkunain kautta näkyy silloin tällöin talon emäntä häärivän vanhempain naisvieraidensa kanssa. Näin riemuitaan talossa ilta ja vieläpä osa yötäkin.

Tammistossa ovat siis pidot, vaan mitkä? Jos sitä ei muusta huomaisi, niin ainakin siitä, kun myöhemmin yöllä kotia palaava nuorisoparvi kylän raitilta raikkaasti huutaa:

— Kauan, kauan eläköön Klaara ja Antti Kyllönen!

Pidot olivat Klaara Mattilan ja nuoren Kyllösen häät.

Loppu.

III. SOKEA.

Kirjoittanut Aarne.

— Siis et kernaasti suo minun menevän kokoukseen tänä iltana, Feliks?

— Luonnollisesti menet, Liina kulta, jos sinulla on halua. Oikein hupaista on sitte kuulla suullisen kertomuksen kaikesta siitä lörpötyksestä, mitä noista illan keskusteluista tulee syntymään.

— Lääkärin sanat olisivat meille suurenarvoiset. Etkö sinä tahdo tulla mukaan?

Tohtori Feliks, leveähartiainen, vanttera mies, jonka katse osoitti käskeväisyyttä, hämmenteli kärsimättömänä kahvikuppiansa, otti sikarin tupakkapöydältä ja sytytti sen…

— Lääkärinä olen kylliksi järkevä pitämään koko kysymystä naislyseosta ainoastaan hetkellisenä oikkuna, — sanoi hän lyhyesti.

— Pelkäät liikaa ponnistusta?

— Pelkään kaikkea. Hulluuttahan olisi päntätä tytön päähän latinaa ja matematiikkaa. Se olisi yhtä paljo kuin jos täyttäisi lasiastian rautapainoilla.

— Mutta Huxley sanoo…

— Sisar kulta, älä vaivaa minua viisastelemisillasi. Minä tunnen kyllä nämä naisten korupuheet, joissa on vähän Huxley'tä, vähän Lecky'ä, ja jotka joku puuhaileva, parraton kirjailija on keittänyt kansantajuiseksi sopaksi "novelli-osastoon". Mene vaan kokoukseen, jos tahdot; enhän minä sinua kiellä. Mutta älä vaadi minulta harrastusta tähän kysymykseen. Minulla on, kuten tiedät, ylenmääräisesti työtä.

— Useinhan valitat, että äitien huolimattomuus ja taitamattomuus on saattanut lukemattomia pieniä lapsia liian aikaiseen hautaan. Etkö luule…

Veli piteli molemmin käsin korviansa.

— Nyt sekoitat kahta kokonaan eri asiaa toisiinsa, niinkuin naiset tavallisesti. Voitko todellakin olla niin lapsellinen, että uskot jonkun sinisukan latinan kielioppi taskussa ja kenties joku matemaatillinen problemi päässä, itse hoitavan lastansa? (Nimittäin jos joku mies olisi siksi hullu, että menisi naimisiin sellaisen kanssa, ja Luoja olisi siksi ymmärtämätön että antaisi semmoiselle lapsen). Ole varma siitä, että hän jättäisi halvat kotiaskareet — joihin hän tietysti lukee myöskin lastenhoidon — huolimattomalle palvelustytölle, joka hänkin ehkä vuorostaan rupeaa mielessänsä kuvailemaan naisen ala-arvoista asemaa, ja niin tulee viimeinen villitys pahemmaksi kuin ensimmäinen.

— Minä luulen — sanoi Liina lempeästi ja vältteleväisesti, kuten hänen tapansa oli puhutella vanhempaa veljeänsä, — minä luulen, ett'ei kenenkään todellisen naisen äidinrakkaus kuolisi latinasta taikka matematiikasta.

Tohtori Feliks osoitti ylenkatseellisella silmäyksellä ylös kattoon.

— Ylä-kerrassa on meillä oiva esimerkki sinun idealinaisistasi. Kuinka hoitaa rouva Karm perhettänsä? Lapset juoksentelevat ympärinsä siistimättöminä ja likaisina kuin pienet villit. Minä tapaan heitä yhtenään portailla. Nuorin huutaa yötä päivää lapsikamarissa. Palvelustytöillä on alinomaa yhtymyksiä everstin miespalvelijoiden kanssa porttikäytävässä, tahi kutsuvat he vieraita iltaisin luokseen, sillä välin kun rouva juoksee yhdistyksissä ja lukee romaaneja. Mikä autuus hänen miehellensä!

— Latinako ja matematiikka siis ovat turmelleet hänen? — kysyi Liina hiljaisella äänellä.

— Luuletko että ne olisivat voineet opettaa häntä pesemään lapsiansa ja pitämään kurissa palvelustyttöjä? Tiedät paitse sitä itse paremmin kun minä mitä hän osaa ja mitä ei. Juokseehan hän teidän yhdistyksessänne, joka on toimeenpannut tänpäiväisenkin valituspäivän.

— Kaikilla aloilla on huonoja ja hyviä kutsumuksensa täyttäjiä. Jos oppi tekee perheenäidit kelvottomiksi, miksi eivät sitten kaikki rahvaan naiset ole oivallisia perheenemäntiä? Minkä vuoksi on niiden joukossa aivan yhtä monta siivotonta ja huolimatonta perheen-äitiä, kuin sivistyneidenkin joukossa? Eihän niitä ole mikään oppi pilannut.

Tohtori teki kärsimättömän liikkeen.

— Tiedät hyvin, Feliks, ett'ei rouva Karm, vaikka hänellä olisi koko maailman oppi, koskaan voisi olla hyvä perheen-äiti. Hän on parantumattomasti huolimaton ja huvinhimoinen. Ennenkun perustimme yhdistyksen naisen aseman korottamiseksi, oli hän yhtä paljo poissa kotoa. Tiedät kyllä, että hän tulee kyllästymään meihinkin, kun hän huomaa, että vaadimme totisuutta ja kestäväisyyttä jäseniltämme.

Liinan ääni vapisi näitä sanoja sanoessaan. Harvoin puhuikin hän veljensä kanssa muusta kuin tämän sairaista tahi talouteen tarvittavista ostoksista.

Liina nousi ylös, pyyhkäisi vähä tomua kiiltävästä kahvi-keittimestä, ja ojensihe, katsomatta veljeensä, ottamaan hänenkin kuppiansa.

Veli antoi sen ja taputti häntä samalla olkapäälle.

— Lapsi kulta, luulet kaikkien käsittävän asiaa yhtä väkäiseltä kannalta kuin sinä. Sinä tahdot korottaa vaatimuksia naisen suhteen, toiset tahtovat niitä alentaa. Sinä tahdot ottaa häneltä pois turhamaisuuden ja pintapuolisuuden, ja antaa hänelle sijaan totisuutta, perusteellisuutta. Toiset tahtovat antaa hänelle samat oikeudet kuin miehellä on, vaan suovat hänen kuitenkin säilyttää kaikki heikkoudet, joita ilman moitetta on tähän asti kärsitty.

— Miksi tarvitsee meidän puhua minun mielipiteistäni?

— Yhtä hyvin sinun, kuin muidenkin. Ei sinun pitäisi koskaan puhua tästä aineesta. Sinä tahdot luoda jonkunlaisia naissankareja, jotka samalla kun tuudittavat lastansa, ratkaisevat matemaatillisia probleemeja, pitävät luentoja roomalaisessa historiassa, vieläpä kenties taistelevat jonkun armeijan etupäässä.

— Tiedät kyllä, Feliks, että liioittelet.

— Miksi niin? Oikeuksien ja velvollisuuksienhan täytyy olla samat. Jos tästä lähtien tahdot vaali-oikeutta, saat myöskin ottaa osaa asevelvollisuuteen.

— Kuinka voit sinä, joka olet lääkäri, ruveta laskemaan noin julmaa leikkiä? Jokaisen asevelvollisen äiti on kuitenkin jo tämän syntymisessä täyttänyt asevelvollisuutensa.

— Romantillisia keksintöjä! Näethän, ett'ette voi olla johdonmukaisia. Jätä siis koko asia. Nuo vanhat hyvät naiset, ne ovat juuri niitä, joita me tarvitsemme. He hoitavat perhettänsä ja ovat tyytyväisiä vaikutus-alaansa. He ovat terveitä ja onnellisia, eivät heikkohermoisia, eivätkä joutavia sure naisen "orjuudesta", "vapauttamisesta" ja muista tyhmyyksistä.

— Etkö edes oivalla vaatimuksia enemmän perusteellisen ja systemaatillisen kasvatuksen suhteen?

— En myönnä kerrassaan mitään. Vaimon vaikutus-ala on niin kaukana miehen vaikutus-alasta, ett'ei hänen tarvitse osata niin mitään siitä, joka miehelle on välttämätöntä oppia.

— Onpa hyvä, ett'ei sinulla ole tyttäriä, Feliks.

— Päinvastoin on se paha. Minä kasvattaisin tyttäreni kokonaan muuhun kuin siihen mikä koskee kirjoja ja kouluja. Naisella on muuta tekemistä. Kuta vähemmän häntä vaivataan tiedoilla sitä parempi.

Hän oli tyhjentänyt kuppinsa ja meni huoneesensa. Kohta sen perästä huusi hän sieltä: — Liina, jos rouva Berg Koskelta lähettää hakemaan uutta sidettä käsivarteensa…

— Emännöitsijä kävi jo täällä sitä hakemassa sinun levolla ollessasi, ja minä neuvoin hänelle miten sitä sidotaan.

— Hyvä. Oliko hänellä muuta kerrottaavaa?

— Hänellä oli mu'assansa rouvalta pitkä kirje, täynnä valitusvirsiä pään huimauksesta ja huonosta ruoansulatuksesta.

— Hän istuu sisällä, tuo ymmärtämätön olento, vaikka olen käskenyt hänen olemaan liikkeessä, koska hän ei enempi kuin muutkaan ihmiset kävele käsillänsä. Mitä vastasit hänelle?

— En tahtonut sinua herättää, vaan käskin hänen käyttämään…

— Hyvä. Haeta sisään turkkini ja katso että se on kunnossa. Minua on tultu hakemaan Rasilan neitien luo, Yksi lapsista kuuluu olevan sairaana… Joku vähäpätöinen vatsatauti kertomuksen mukaan. Luultavasti ovat he monisanaisia, niinkuin muutkin naiset. Älä siis odota minua tavalliseen tee-aikaan.

Hän pani oven kiinni, mutta aukaisi sen jälleen hetken perästä.

— Onko matami, joka hoitaa pormestaria, ollut täällä hakemassa raitistus-ainetta?

— On, minä annoin sitä hänelle.

— Missä on viimeinen numero saksalaista lääkäri-aikakauskirjaa?

— Latinalaisen sanakirjasi vieressä nurkkahyllyllä.

— Hyvä.

Liina istui taaskin yksin.

Se ei ollut mitään outoa hänelle. Siten oli hän istunut yksin vuosia ja kuukausia, viikkoja ja päiviä, aina siitä kun hän oli lopettanut koulukäyntinsä ja tähän saakka, jolloin hän oli kahdeksankolmatta vuotias.

Ihmiset pienessä kaupungissa länsirannikolla, missä hänen veljensä oli piirilääkärinä, pitivät häntä ja hänen veljeänsä sisarusrakkauden esikuvina. — He eivät edes tahtoneet mennä naimisiinkaan, ett'ei heidän tarvitsisi erota toisistaan — sanottiin.

Syy ei suinkaan ollut niin romantillinen.

Tohtori ei tietänyt muusta kuin lääkäritoimestaan. Hän oli tieteesensä kiintynyt, jäykkäluontoinen, ei käynyt koskaan seuroissa, eikä hänestä moni pitänyt. Hän oli aikoja sitten tottunut rauhalliseen arki-elämään sisarensa kanssa.

Liinalla oli tuskin yhtäkään mies-tuttavaa; hän oli harvoin poissa kotoa, harvoin yhdessä muiden kanssa. Hän oli käynyt araksi ja hiljaiseksi, käytti yksinkertaisia tummia vaatteita eikä koskaan ottanut osaa huvituksiin, jotka useimmille hänen sukupuolestaan, johonkin määrättyyn ikään asti, katsotaan olevan heidän elämänsä varsinaisena tarkoituksena.

Ei se ollut noiden huvien kaipaus, joka oli hänen lempeille silmillensä antanut tuon milloinkaan tyydytetyksi tulleen ikävöitsemisen katseen, ja joka vuosien vieriessä piti niitä yhä alaspäin luotuina. Se oli kaipaus elämänsisällöstä, kaipaus siitä tiedon ravinnosta, jota hän oli ikävöinyt aina lapsuudestansa saakka.

Veljensä oli kaunistelemattomalla vastahakoisuudella ja epäluulolla kuunnellut häntä, kun hän kuudentoista vuotiaana arasti lausui toiveensa saada jatkaa lukemistansa. Veli, jonka arvosteluun hän silloin sokeasti luotti, masensi hänet perusteillansa.

Tämä ei uskonut hänen palavaa tiedonhaluansa. Mitä aikoi hän tehdä tiedoillansa? Mitä ne hyödyttäisivät?

Hänen pyyntönsä saada edes veljen johdolla jatkaa, vastasi tämä lyhyesti, ett'ei hän suinkaan tahdo määrätä mihin sisar käyttäisi aikansa. Hänen kirjakaappinsa olivat kyllä tälle avoinna.

— Alota ensimmäiseltä hyllyltä ja lopeta viimeiseen!

— Mutta ilman johdotta, Felix…

— No, ethän voine pyytää, että minä uhraan aikaani sinulle. Tunnollinen piirilääkäri saisi kyllä laskea päivänsä 24:ksi tunniksi, ehtiäksensä suorittaa kaikkia virkansa tehtäviä.

Sen perästä ei Liina koskaan tämmöisellä vaivannut veljeänsä. Vanha uskollinen palvelustyttö oli itsevaltias hallituksessaan kyökissä. Kotiaskareet jättivät Limalle joutoaikaa kylliksi; eihän sitä ollutkaan paljo tekemistä. Senvuoksi luki hän, luki kaikkia mitä sai käsiinsä, kunnes tuskakseen huomasi heikontaneensa silmänsä ja tylsistyttäneen muistiansa. Voittona oli joukko järjestymättömiä tietoja, jokseenkin laveat kirjatiedot, jotka alinomaa olivat kesantona, hänen niistä saamatta korjata ja nauttia satoa.

Kauvan oli hänessä piillyt ajatus, että hänellä olisi taipumusta lääkärin toimeen. Hän luki kaikkea mitä ilman valmistavia tietoja taisi ymmärtää lääketieteestä. Huomiota herättämättä seurasi hän niitä tauteja, joita veljensä paranteli ja oli läsnä tämän toimittamissa helpommissa leikkauksissa. Vähitellen sai hän jonkunlaisen kokemuksen sairaanhoidossa, ja sitä veli välistä käytti hyväksensä, vaikk'ei hän siitä ollut tietävinään. Vuosi vuodelta vaivasi Liinaa yhä enemmän taitamattomuutensa ja kykenemättömyytensä edistymiseen. Hiljaisena ja sokeana haparoitsi hän päästäkseen ulos niistä labyrinteistä, joihin hän alinomaa joutui. Ja sillä välin tunsi hän, että jotakin vähitellen jäykistyi ja kuoleutui hänessä.

Hänellä oli eräs ystävä jo kouluajoilta, ainoa, joka häntä oli ymmärtänyt ja rakastanut. Hän oli tuntenut itsensä hyvin yksinäiseksi, kun ystävättärensä joutui naimisiin erään papin kanssa kaukana Lapissa, ja hän ainoastaan kirjeiden kautta sai vaihtaa sanan hänen kanssansa. Kun hänen ystävättärellensä oli syntynyt ensimmäinen lapsi, kirjoitti tämä Liinalle ja kehoitti häntä antautumaan tuolle ainoalle lääkäritoimen alalle, mikä tähän asti oli naiselle avoinna.

— Nyt, kun itse olen sen kokenut, tiedän, että moni minun kanssani siunaisi sinua sellaisesta päätöksestä.

Liina oli ajatellut tätä kokonaisen vuoden, kunnes hänen palava halunsa päätti kaikki arvelut.

Hän puhui siitä veljensä kanssa, vaan tämä siitä sekä hämmästyi että suuttui.

— Sinäkö? Nuori tyttö? Sinä, joka olet saanut sivistystä ja hyvää kasvatusta! Muista, että tähän asti on totuttu siihen, että ainoastaan raa'at ja sivistymättömät valitsevat tuon ammatin.

— Sitä suurempi häpeä naisille, Feliks. Anna minun olla ensimmäinen sivistynyt nainen, joka huomaa, ett'ei mikään kutsumus pitäisi olla meille korkeamman arvoinen, kuin se, joka tekee meidät kykeneviksi auttamaan toisiamme elämämme tärkeimmässä, hirvittävimmässä hetkessä. Etkö itsekin ole ollut tyytymätön siihen huonoon apuun, jota usein olet saanut?

— Sisar kulta, sinä ajattelet asiaa liian romantilliselta kannalta, Minusta olisi, suoraan sanoen, vastenmielistä ajatella apulaisenani hienosti sivistynyttä, nuorta naista raa'an, rotevan apuihmisen sijaan, jonka tavallisesti tapaa tuonlaisen sairasvuoteen vieressä.

— Ja kumminkin — sanoi Liina hiljaa — täytyy jokaisen hienosti sivistyneen nuoren äidin itse kestää ne kärsimiset, ja sinä pidät minua liian arkana niitä häneltä huojentamaan.

— Korupuheita! — sanoi tohtori lyhyesti ja varmasti. Sinun tuumahasi en minä koskaan anna suostumustani. Se on sopimaton ja — peräti tarpeeton. Se olisi paitsi sitä liian raskasta työtä sinulle.

— Etkö luule, että minun nykyinen elämäni on raskaampaa?

— Mitä ihmeitä sinä tarkoitat?

— Minä tarkoitan…

Hän keskeytti puheensa, nielaisi sanansa ja sanoi jonkun hetken perästä tuskin kuuluvalla äänellä:

— En mitään.

Hän tiesi olevan turhaa sanoa veljelle, kuinka hän kärsi siitä, ett'ei saanut uhrata aikaa ja voimia, ajatuksia ja tunteita siihen työhön, johon hän tunsi kutsumusta. Hän ei voinut tyytyä niihin muruihin, jotka putosivat veljen pöydältä. Ennen kaikkia vaivasi häntä suru suunnattomasta taitamattomuudestansa siinä tieteessä, jolla hän olisi voinut huojentaa tuskia lukemattomilta ihmissisariltaan, he kun tunsivat voittamatonta kauhua kääntyä miehisen lääkärin puoleen. Mutta hän kätki tämän ikävänsä, sillä hän oli varma, ett'ei veljensä voinut häntä ymmärtää.

Eräs syksypäivä johtui hänen mieleensä, kun hän oli kyökissä Kristiinan apuna sylttyjen leikkelemisessä. Hän oli nykyään lukenut henkitorvesta eikä nyt voinut vastustaa haluansa seurata sen kulkua siinä härän kaulakappaleessa, jota hän piteli käsissään. Juuri kun hän vispilän varpu kädessä oli kiintynyt tähän tutkimukseen, tuli veljensä arvaamatta kyökkiin.

— Mitä ihmeitä sinä teet? Onko nähty kummempaa? Jaa, eikö ole niinkuin olen sanonutkin, että sinun pitäisi mennä naimisiin, päästäksesi vapaaksi kaikista tuonlaisista houreista. Kun olisi puoli tusinaa nälkäisiä, kiukuttelevia lapsia ympärilläsi, niin ei sinulla olisi aikaa jonninjoutaviin. Mitä vietäviä sinuun kuuluu minkälainen henkitorvi härällä on, kunhan vaan osaat paistaa kunnollista häränpaistia.

Rengas renkaalta esiintyi hänelle lukemattomia samanlaisia pieniä kohtauksia, muodostaen pitkän näkymättömän kahleen hänen ympärilleen.

Kun kysymys naislyseosta muutamia vuosia myöhemmin alkoi tulla esiin, vähitellen voitti puoltajia ja sai toimeen yhdistyksiä, rahankeräyksiä ja julkisia keskusteluja, silloin alkoi hänelle ikäänkuin uusi elämä. Eriskummallista hänestä oli lukea paperilta mitä hän monen vuoden kuluessa oli ajatellut ja mieleensä kokoillut.

Ei mikään vahvista enemmän uskoa johonkuhun aatteesen, kuin tieto, että muut eri maissa, eri paikkakunnilla ovat ajatelleet samaa, jota itse on ajatellut, jota yksinään hiljaisuudessa on mietiskellyt.

Kaupunkilaisten äärettömäksi hämmästykseksi mainittiin Liina niiden viiden naisen joukossa, jotka olivat perustaneet "yhdistyksen naisen aseman korottamiseksi". Tähän asti ei hän koskaan ollut esiintynyt itsenäisenä henkilönä. Luultiin hänen olevan kaikissa kai'un veljestänsä, ja tämän mielipiteet naiskysymyksessä olivat tunnetut.

Pian tultiin jälleen rauhoitetuiksi, hän rupesi jäämään hyljättyjen kirjaan, raukka, eikä hänellä ollut mitään tekemistä.

Liinan nimi oli myöskin sen kutsumuksen alla, jossa yleisöä pyydettiin kokoontumaan keskustelemaan naislyseon perustamisesta.

Hän oli muuttunut, kehittynyt enemmän näiden kahden kuukauden ajalla, kuin muuten koko vuonna. Hän tunsi sen itsekin. Jotakin rupesi selkenemään hänessä. Kun ensimmäinen tuskallisen vastenmielisyys puhua muiden edessä meni ohitse, huomasi hän ajattelevansa selkeämmin, sittenkun hän tiesi olevansa pakoitettu lukemaan ajatuksella, voidakseen antaa osaa muille siitä, mitä kirjassa oli parasta. Hänen hiljaiselle, umpimieliselle luonteelleen oli aivan tuskallista lausua ajatuksensa niillekin neljälle naiselle, jotka paitsi häntä kuuluivat yhdistykseen. Kumminkaan ei hän ollut siveellisessä suhteessa mikään pelokas luonne, hän oli ainoastaan sulkeutunut omaan itseensä, ahtaitten olosuhteitten vaikutuksesta. Senvuoksi voitti hän pian tuon ulkonaisen, melkeinpä fysillisen vastenmielisyyden, tuntiessaan tyydytystä siitä, että muiden, samoin ajattelevien seurassa taisi saada kokoon sadon, joka auttaisi heitä selvyyteen tässä ajatusten elinjuuria koskevassa kysymyksessä. Veljensä hyvänluontoinen pilkanteko, hänen tyytymättömyytensä, ihmisten kielitteleminen, heidän panettelunsa ja ilkuntansa, kaikki meni niin helposti hänen ohitsensa. Hän ei ollut ennen paheksunut, että puhuttiin hänen sileistä hameistansa. Ei hän nytkään huolinut pilkasta ja ivasanoista.

Hänelle, kuten monelle muullekin, oli naiskysymys tullut elinkysymykseksi. Uudessa, kirkkaassa päivänvalossa, joka tunki hänen tähän asti hämärään sielun-elämäänsä, näki hän mitä hän oli vaikuttanut ja tehnyt kahdeksanteenkolmatta ikävuoteensa asti, mihin hän oli käyttänyt voimiansa.

Oliko hän yhtenä ainoanakaan iltana tuntenut väsymystä työstä? Oliko hän yhtenä ainoanakaan yönä maistanut sitä suloista unta, minkä voimain ponnistusta vaativa, hyvin täytetty työ tuottaa?

Tuskinpa. Mahdollisesti hoitaessaan jotakuta sairasta, mutta sekin tapahtui ani harvoin, pari kertaa vuodessa.

Kaupungin harvat säätyhenkilöt kursailivat kohteliaasti, kun hän tarjosi apuansa. Emännät ujostelivat taudin ja tuskallisen levottomuuden aikoina pitää vierasta henkilöä luonaan. He pyysivät anteeksi että lakanat olivat kurttuisat, laatikot epäjärjestyksessä, sairaat kärsimättömiä, kahvi sekaista ja pesukaapit epäkunnossa. He eivät luulleet yhden ruokalajin riittävän päivällisiksi tahi voitavan olla ilman aamupäiväkahvia, vaikka lapsilla oli tulirokko taikka anoppimuori makasi lavantaudissa. "Olihan talossa vieras". He myöntivät että hän oli taitava, helläkätinen ja hiljaisesti kärsivällinen, mutta he ujostelivat nähdä "hienon rouvas-ihmisen", vieläpä oppineena pidetyn naisen toimittelevan töitä, joita matami Puustinen tahi yövartijan vaimo tavallisesti tekivät. Sitä paitsi ei voitu hänelle maksaa, ja lahjoja oli vaikea keksiä.

— Maksa sinä vaan mieluisemmin muutama markka matami Puustiselle, äiti, — sanoi pappa, joka ujosteli näyttäytyä yötakissa neidelle, jonka sanottiin lukevan latinaa. — Perhana vieköön, tuskinhan kehtaa ottaa piippua esille, kun tuo madonna on täällä.

Liina ymmärsi heti, ett'eivät sivistyneet piitanneet hänen avuistaan. Se laimistutti ja peloitti häntä. Köyhien luona hän olisi mieluisimmin vaikuttanut, vaan sitä ei veli kernaasti suonut. Hän sanoi tosin: — Jumala varjelkoon, tee kuin tahdot. — Mutta jos hän valvoi yön jonkun sairaan ääressä tahi seurasi veljeänsä jonkun köyhän sairaan luo, silloin kuului nurku-äänellä: — ei kelpaa mihinkään, että väsytät itseäsi ja tuot kotiin tarttumaa. Semmoiset ihmiset ovat kyllä tottuneet itse hoitamaan itseänsä.

Hän ei voinut tuntea tyydytystä, jos oli koko päivän ainoastaan ommellut omia vaatteitaan, hoitanut kukkia tai lukenut ilman tarkoitusta. Ainoat tilaisuudet, jolloin hän tunsi työskentelevänsä toisten eteen, olivat ne, kun hän ompeli tahi neuloi veljellensä, vaan tämä tapahtui ainoastaan silloin tällöin. Paitsi sitä tahtoi Kristiina enimmät toimittaa, sillä hän oli siihen tottunut jo niiltä ajoilta, kun Liina vielä oli lapsi.

Liina ei suinkaan halveksinut kotiaskareita, vaan hän ei uskonut itsellään olevan kyllä tointa siinä, että pyyhki tomut vierashuoneesta ja veljensä kamarista, piti kunnossa omia vaatteitaan, hoiti kukkia ja joka vuosi ompeli puolen tusinaa paitoja veljellensä.

Hän oli luonteeltaan hiljainen, mutta väsymättömän toimelias, melkein turhantarkkuuteen asti säännöllinen. Levottomuudella huomasi hän viime aikoina itsessään taipumusta vähäpätöiseen ja aikaa tuhlaavaan kuhnustelemiseen pikkuseikoissa. Hänestä tuntui siltä kuin hän vähitellen olisi ollut vajoamassa vähäpätöisyyteen, mukavuuteen ja hyvien päivien nauttimiseen.

Hän tiesi, että Jumala oli kätkenyt häneen hiljaisen, mutta palavan halun lääkärin toimeen, ja että hän tällä alalla voisi työskennellä riemulla. Kaikki mikä koski ihmisruumista hauskutti häntä. Pitkäveteisimmätkään sairauden kuvailemiset eivät väsyttäneet häntä.

Nyt häpesi hän tuota hänelle suotua laiskuutta. Terveenä, täysissä voimissa oleminen, ja tuskin koskaan tehdä työtä, todella työtä! Tämä ajatus oli alkanut häntä kauhistuttaa.

Kun veljensä tämän päivän puolisen jälkeen oli mennyt huoneesensa, nousi Liina ylös tavattoman pikaisesti ja meni työhönsä. Kiireesti parsi hän pakan hienoja ruokaliinoja, jotka Kristiinan suureksi harmiksi olivat vahingoittuneet uudessa mankelissa.

Puoli kuuden aikaan meni hän kokoukseen, ja heti sen perästä läksi tohtori Feliks Rasilaan.

Oli kylmä Huhtikuun iltapuoli, lunta oli tulossa ja tuima tuuli ajeli harmaita pilvenhattaroita taivaalla. Raikas kevät-ilma oli ainoa, joka antoi hyviä toivoja tulevaisuudesta. Raitio kiilsi kylmettyneistä lumikiteistä. Joka kerta kun hevosen kaviot kapsahtivat siihen, kuului soma, kalskuva ääni.

Rasila oli vähäinen maatila, oikeastaan vaan huvila, noin peninkulman päässä kaupungista, ja sen omistajina oli jo monta vuotta sitten ollut neljä vanhaa sisarusta. Tohtori Feliks oli heidän kotilääkärinsä, mutta hänen apuansa oli tähän asti käytetty ainoastaan kirjeiden kautta tahi kaupungissa käydessä; hän ei ollut koskaan ennen siellä käynyt. Sentähden hän, muistaen kanssapuhettansa sisarensa kanssa, katseli ympärillensä jonkunlaisella tyytyväisyydellä, kun reki seisahtui portin eteen.

— Jumalan kiitos, täällä saa kumminkin levähtää noiden hyväin vanhain naisten luona, tarvitsematta peljätä emancipationi-aatteita tahi huonosti hoidettuja lapsia ja epäjärjestyksessä olevia huoneita.

Hän saapui pihaan.

Pieni harmaaksi rapattu rakennus, vinoksi käyneet rappuset, puoleksi viljelty, puoleksi ketoutunut puutarha, rappiolle joutuneet ulkohuoneet aukitörröttävine ovineen ja akkunaluukkuineen.

Edustuvassa väkevä kahvin ja kissojen haju. Kyökin ovessa pieni ympyriäinen kurkistusreikä.

Tohtorin riisuessa päällysvaatteita, kuului juoksua ja hätäilemistä sisältä. Kurkistusreikä oli yhtenä ainoana silmänä vaan. Vihdoin tuli, vaivaloisesti liikkuen, häntä vastaan-ottamaan neiti Akselina, vanhin sisarista, viisikymmenvuotias eukko, harmaissa puolivillaisissa vaatteissa, hänen pienen, mustan kolmikulmaisen silkkihuivinsa alta pisti esiin jäykät, laihat kasvot.

Kohta hänen perästänsä tuli sisään neiti Agatha, sitte neiti Adolfina ja viimeiksi neiti Augusta, nuorin eli sama, joka päivää ennen oli ollut sanaa tuomassa tohtorin luokse. Kaikilla oli harmaat puolivillaiset puvut ja mustat esiliinat, vahaliina-kaulukset ja -kalvokkaat. Kaikki puhuivat puoliääneen ja kaikki puhuivat yht'aikaa.

Tohtori Feliks, jolla aina oli kiire, käveli edestakaisin ikävän näköisessä salissa, jossa oli paljaat, harmaat seinät, harmaaksi maalattu lattia ja omituinen, ummehtunut ilma.

Hän oli vähän synkistynyt sitten kun tuli sisälle.

— Miks'ette sanoneet, neiti, että lapsi oli niin vaarallisesti kipeä? — keskeytti hän lyhyesti neiti Augustan hiljaisia selityksiä.

— Herra Jumala! Miten voitte, tohtori, sillä lailla puhua? Kuinka olisin rohjennut arvostella, oliko tyttö vaarallisesti kipeä? Tohtori näytti paitsi sitä niin rauhalliselta…

— Enhän minä ollut nähnytkään lasta.

— Minä ajattelin… minä luulin, että tohtori parhaiten ymmärtäisi, oliko se vaarallista vai ei.

Viereisen huoneen ovi aukeni ja pieni itkusilmäinen rouva astui saliin. Kolme poikaa, noin seitsemän ja kolmen ikävuoden välillä, piti kiinni hänen hameestaan. Heillä oli läntistyneet kengät ja sukat; esiliinoista näkyi mitä he olivat puoliseksi syöneet.

— Veljemme tytär, — esitteli neiti Akselina.

— Melkein kasvattityttäremme, — jatkoi neiti Agatha.

— Hän asuu yhä meillä, koska hänen miehensä on merikapteeni, — selitti neiti Adolfina.

Äiti-raukka koetti puhua, mutta ei voinut. Hän ojensi lääkärille kätensä ja puhkesi itkuun. Kaikki neljä tätiä huokasi syvään.

— Saanko nähdä lasta? — kysäsi tohtori Feliks vähä kärsimättömänä.

— Voi! Luulen — nyyhki äiti — että se… varmaankin on liian myöhäistä.

Tohtori Feliks lykkäsi oven auki ja astui sisään huoneesen, jonka huono järjestys ja umpinainen, raskas ilma saattoi hänet rypistämään otsaansa. Sama kulunut harmaa maali, samat paljaat seinät kuin salissakin. Kiinniliistratut sisä-akkunat eikä merkkiäkään siitä, että niitä voisi avata. Pari huonosti tehtyä makuusijaa, katetut mustilla peitteillä; kaikilla istuimilla leikkikaluja, leipäpalasia, lasten vaatteita, kenkiä ja rohtopulloja. Pimeimmässä nurkassa kehto, missä pään-alusten ja lakanain siisteyden suhteen olisi ollut yhtä ja toista toivottavaa. Näiden seassa makasi vähän toisella vuodella oleva lapsi, jonka ulkomuoto heti ilmoitti tohtorille, että hän oli tullut liian myöhään.

Hän sysäsi syrjään kamman ja parin sukkia eräältä tuolilta ja istuutui, tarttuen toiseen näistä pienistä, tulikuumista käsistä.

Lähinnä häntä seisoi äiti, kasvot nenäliinaan kätkettyinä.
Puolipiirissä hänen ympärillään nuo neljä tätiä.

— Odotimme tohtoria vasta myöhemmin… aijoin muuttaa kuivia tytölle, — puolusteleikse itkevä äiti.

— Hän on varmaankin vilustunut, — huokasi täti Akselina.

— En tiedä, — kuului äidin nenäliinasta. — Aina hän on ollut heikko.
Rasitin itseäni liiaksi ennen hänen syntymistänsä…

— Selittihän Vaasan lääkäri, että se oli sentähden, kun yksinäsi nostit kokonaista lampaanrunkoa syksyteurastuksessa, — huokasi taaskin täti Akselina.

— Silloin kun meillä oli tuo kelvoton Kyökki-Miina, — jatkoi täti
Agatha.

— Palvelusväki onkin niin kelvotonta nykyaikana, — säesti täti
Adolfina.

Äiti oli ottanut lapsen syliinsä ja jatkoi kertomustansa kyynelten tulvatessa: — aina olen pitänyt hänestä niin hyvää huolta. Koko ensimmäisenä vuonna oli hän tuskin ollenkaan ulkona; jonkun kerran lämpimällä ilmalla harso silmäin edessä. Hän ei ole koskaan saanut muuta kuin maitoa ja vehnäjauhovelliä, ja kylvyt olen pitänyt aika lämpiminä. Lämpimästi puettuna on hän myös ollut, usein kaksinkertaisissa villapaidoissa, ja lämpimänä olen pitänyt lapsikamarinkin. Ja kumminkin…

Ääni sortui kyyneleihin.

— No? Ja nyt olitte viimeinkin kyllä viisas viemään hänet ulos? — keskeytti tohtori Feliks, jonka katsanto yhä enemmän oli synkistynyt.

— Viisas? — hänen itkuiset silmänsä tirkistivät verkallisella hämmästyksellä lääkäriä. — Ei, se ei ollut minun tarkoitukseni, mutta kun oli niin kaunis ilma viime viikolla, ja tädit arvelivat, että minä voisin viedä häntä ulos. Oli kirkas päivänpaiste, mutta tuuli oli kylmää ja jäät ovat jo kauvan lähtöä tehneet.

— Oliko hän kauvan ulkona?

— Oli… ei, en muista oikein. Palvelustyttö häntä kulettikin ulkona, sillä minä olin koko aamupäivän panemassa tukille mankelituvassa.

— Meidän sisäpiikamme on niin kunnoton, — huokasi täti Akselina.

— Emme edes saa ruokaliinojamme mankeloiduiksi, ellemme itse ole mukana, — liitti Agatha.

— Parempi olisi jättää ruokaliinat mankeloimatta ja itse katsoa lastansa, — lausui tohtori Feliks karkeasti. — Onko teillä aina yhtä lämmin kuin nyt täällä sisällä?

Hän heitti silmäyksen lämpömittariin, joka näytti 28° C.

— Onko tohtorin mielestä täällä liian lämmin? Tädit taas sanovat…

Suonenvedon kohtaus väänsi samassa lapsen kasvot. Äiti kohensi sen päätä tyynyllä ja tähysteli katkerasti itkien noita pieniä, nyrkiksi puristettuja kätösiä ja niiden sinisiä kynsiä.

— Tuokaa jäätä! — käski tohtori Feliks lyhyesti.

Hän nousi ylös ja rupesi kävelemään edestakaisin huoneessa.

Kaikki neljä neitiä meni ulos.

— Lapset eivät saa olla sisällä, jatkoi lääkäri ja oli kompastua pienimpään poikaan, joka istui lattialla, imeksien likasia peukaloitansa.

— Hyvät lapset, menkäät ulos, koska tohtori käskee, — sanoi äiti hiljaa nyyhkytyksiensä välillä.

Peukalot otettiin pois suusta ja niiden omistaja rupesi huutamaan täyttä kurkkua.

Tohtori Feliks sysäsi hänen kursauksitta saliin ja sulki oven.

— Minä tahdon jäädä tänne — sanoi vanhin poika ja tunkeutui lähemmäksi äitiänsä.

— Minä myöskin — itki hänen veljensä, molemmilla käsillään pitäen kiinni äitinsä hameesta.

— Hyvät pojat, tehkää tohtorille mieliksi, — kuiskasi äiti. — Olkaa kilttiä edes tällä kertaa.

Tohtori Feliks, jolla tavallisesti ei ollut kärsivällisyyttä itsepintaisten lasten kanssa, otti sanaakaan sanomatta heitä käsistä ja talutti heidät ulos.

Hän kääntyi äidin puoleen.

— Tässä voi tuskin mitään enää tehdä. Lapsellanne on tavattoman heikko ruumiinrakennus, ja teidän kasvatuksenne on tehnyt sen suuressa määrässä araksi.

— Mikä häntä vaivaa? — änkytti äiti tuskallisesti. — Tohtori luulee siis?…

— Voinko saada pesusienen?

Tohtori Feliks avasi pesukaapin. Siellä oli pesuvati täynnä likaista vettä, siellä oli koko varasto käytettyjä vaatteita ja lasten kenkiä, mutta ei mitään muuta.

Samassa astui sisään neiti Akselina. Tohtori uudisti hänelle pyyntönsä, jonka vuoksi tämä jälleen läksi huoneesta, ottaen myötänsä pesuvadin.

Tohtori meni surkastuneen äidin luokse. — Emme voi enää vaikuttaa minkäänlaista parantumista, — sanoi hän niin lempeästi kuin hänen karkea äänensä salli. — Lastanne vaivaa aivopolte ja sille ei voi mitään saada. Jos olisin tullut aikaisemmin, niin olisi ehkä ollut mahdollista pelastaa häntä.

Nyt tulivat taas kaikki neljä tätiä sisälle. Akselinalla oli pesusieni,
Agathalla pesuvati ja Adolfinalla lautasella jäätä.

Tohtori Feliks kuivasi sienellä tuskanhikeä lapsen otsalta.

— Olemme antaneet hänelle terveyssuolaa, — huokasi täti Akselina.

— Ja lehmuskukka-teetä, — pitkitti täti Adolfina.

— Sinappitaikinaa niskassa, — sitä oli meillä yöllä, — jupisi täti
Agatha.

— Miks'ette neiti, antaneet minulle tarkempaa selitystä taudista, — kysyi lääkäri jyrkästi, kääntyen neiti Augustaan. — Te sanoitte ainoastaan, että lapsella oli vatsakipua. Miksi ette maininneet suonenvedosta? Eikö hän tuolla lailla pidellyt päätänsä jo eilen?

— Voi kyllä! Sitä on hän tehnyt useampina päivinä, — nyyhkytti äiti.

— Minä kävin niin ällistyneeksi tohtorin kysymyksistä, — sanoi neiti
Augusta hämillään. — Tohtori kysyy niin jyrkästi ja suoraan asioista.
En ymmärtänyt oikein kuinka pitäisi vastata. Ja kun niin selvästi
sanoitte, ett'ette luulleet sen olevan vaarallista.

Hän puhkesi itkuun.

Tohtori Feliks kohotti olkapäitänsä.

— Pitäkää ilma raittiina täällä sisällä, — määräsi hän, vetäen hansikasta käteensä ja ottaen lakkinsa. — Useampia kuin kaksi ei saa olla sisällä yhtä haavaa.

Hän kumarsi äitiraukalle, joka tuskasta jäykkänä vastasi hänen tervehdykseensä.

— Vaikeaa on minulle, ett'en voi antaa teille mitään toivoa, — lausui hän ystävällisesti. — Eikö kukaan muu voi auttaa teitä hoitamisessa? Teillä ei tunnu olevan voimia pois-antaa, ja nykyinen tilanne paitsi sitä ei kärsi ruumiillista ponnistusta enempää kuin mielenliikutustakaan.

Neljä sisarta saattoi häntä ulos.

— Henriette on aina ollut niin huolenpitävä lapsistansa, — huokasi neiti Akselina. — Ja kumminkin piti tämän iskun kohdata häntä.

— Hän on elänyt ainoastaan heidän ja taloutensa hyväksi, — säesti neiti Agatha.

— Arvasin kyllä että niin piti käydä, — jupisi Adolfina nenäliina silmillä. — Viime viikolla näin unta että kulmahampaani oli pääsevinänsä irti.

— Olemme koetelleet kaikkea mikä suinkin mahdollista, — sanoi neiti Augusta. — Mutta kun kuolema on määrätty tulevaksi, niin se myös tulee.

Kaikki neljä huokasivat he syvään. Suuremmat lapset jyskyttivät ovea ja pyysivät päästä mamman luo.

— Olkaa nyt kilttiä, hyvät pojat, — varoitti täti Augusta lempeästi kurkistusreijästä. — Saatte nostinleipä-voileipää ja maitoa, kun vaan olette kilttiä ja hiljaa.

Itku ja jyskytys kuului yhtäläisesti kuin ennenkin.

Tohtori Feliks otti hyvästit.

Neljä vanhaa sisarusta niijasi syvään ja kiitti, esiliinan nurkka silmäin edessä, nöyrästi hänen käynnistään.

Tohtori Feliks'in kasvot eivät kirkastuneet kotimatkallakaan. Hän oli tällä viikolla hoitanut seitsemän alle neljän vuoden vanhaa lasta, jotka kaikki huonon hoidon tahi ymmärtämättömän kasvatuksen tähden eivät olleet voineet kestää kovanlaista tautia.

— Vehnäjauhovelliä… kaksinkertaiset villapaidat ja 28° C. lastenkammarissa. Vähemmälläkin voidaan tehdä lapsille mahdottomaksi sietää pienintäkään puuskausta. Pane siihen lisäksi suunnaton siivottomuus, niin kuolemankokelas on valmis.

Kotiin tultuansa, tunsi hän mielihyvää, kun istahti odottavan teepöydän ääreen. Pöytäliina loisti valkoisena, teenkeitin höyrytä tuprutteli, ja kukoistava ruusu seisoi nurkkapöydällä hänen takanansa.

Liina, joka oli istunut työskentelemässä kirkkaasti loistavan kattolampun valossa, toi kyökistä höyryävän häränpaistin ja muutamia munia.

— Se tulee maistumaan hyvältä kolkon matkan perästä — lausui veli tyytyväisenä. — No, mitä tekee Kristiina?

— Kristiina läksi jo muutamia tuntia sitten kotoa. Hän on pyytänyt saada olla tyttärensä lasten luona niin kauvan kuin heidän äitinsä on poissa matkalla. — Pitääkö sinun vielä matkustaa Rasilaan joku kerta?

— He eivät tarvitse minua enää. Yöllä tulee loppu. Ei voi ajatellakaan parempaa kanaparvea, kuin se äiti raukka ja ne neljä vanhaa tätiä. Minua ihmetyttää, että se lapsiparka on voinut elää puoltatoista vuotta sillä hoidolla, kun se on saanut.

— Mikä tauti sillä on?

— Aivot, aivot. Heikko lapsi, kehno hoito, siivottomuudessa, saunanlämpimässä ja kaksinkertaiset villapaidat yllä. Siellä oli vielä huonompaa kuin rouva Karm'in luona.

Liina oli lakannut työstänsä ja tarjoili äänettömänä veljellensä ruokaa. Se kummastutti veljeä. Tavallisesti teki Liina kysymyksiä, enemmän kuin hän oli halukas vastaamaankaan, tullessaan kotiin sairaitten luota.

— Käsittämätöntä, miksi ihmiset tahtovat elää sellaisessa epämukavuudessa, — pitkitti hän, leikaten paistiansa. — En vielä koskaan ennen ole nähnyt pesukaappia niin huonossa kunnossa. Pesukaappi on erinomainen järjestyksenmittari. Ensimmäinen tehtäväni, kun tulen taloon, on avata pesukaappi. Sen mukaan arvostelen järjestystä talossa yleensä. Täällä oli aivan hullusti. Kun pyysin pienintäkin kalua, juoksivat ne neljä vanhaa toinen toisensa jäljissä, ja siitä huolimatta sain kumminkin odottaa. Niin Liina kulta, puolusta sinä vanhoja neitsyitä mielesi mukaan. Se seikka vaan on varma, että he ovat lääkärille tuskistuttavimpia, eniten kärsivällisyyttä koettelevia olentoja.

— Osaavatko Rasilan neidet logiikkaa ja matematiikkaa? — kysyi Liina hymyillen.

— Luuletko että ne olisivat opettaneet heitä kasvattamaan lapsia ja pitämään pesukaappia siistinä?

— Kenties olisivat ne opettaneet heitä ajattelemaan.

— Lörpötystä. Jokainen järjellinen ihminen voi ymmärtää, että kaksinkertaisten villapaitojen ja 28° C täytyy tehdä lasta hennoksi.

— Niin, jos voi ajatella seurauksia siitä, mutta Rasilan neidit eivät sitä varmaankaan voi. Ja he eivät myöskään ole voineet opettaa kasvatustytärtänsä ajattelemaan.

— Korupuheita, korupuheita! — keskeytti tohtori kärsimättömänä. — Jouduimmeko nyt taaskin tuohon ijankaikkiseen naiskysymykseen? Kuinka voit niin perättömiä uskoa, että naisen välttämättömästi tarvitsisi osata latinaa ja matematiikkaa, voidakseen hoitaa lapsiansa ja talouttansa?

— En ole sanonut, ett'ei hän ilman näitä tietoja voisi olla hyvä emäntä ja äiti, jos hän luonteeltaan on siisti ja jos hänellä on hyvä, luonnollinen ymmärrys. Minä luulen vaan, että kaikki, mikä kehittää hänen ajatuskykyänsä, olisi hänelle äärettömän suureksi avuksi kodin ja lasten hoidossa, vieläpä kaikilla elämän aloilla.

— Sen kuulee, että sinä tulet valituspäiviltä, — sanoi veli hymyillen. — No, oliko siellä lukuisasti yleisöä? Saattoivatko keskustelut mihinkään päätökseen?

— Noin viisitoista henkilöä oli saapuvilla. Päätös tuli samallaiseksi kuin Helsingissäkin.

— Siis listoja ja keräyksiä. Onnea vaan! Mutta älä pyydäkkään apua minulta. Yhtä kernaasti heitän minä rahani mereen.

Tohtori Feliks joi teelasinsa tyhjäksi ja aikoi mennä huoneesensa, kun
Liina pidätti häntä.

— Tahtoisin sinulle ilmoittaa päätöksen, jonka olen tehnyt poissa-ollessasi, — sanoi hän hiljaa.

— Kunpa se olisi päätös mennä naimisiin, — ivaili veli, taputtaen ystävällisesti sisaren työn yli kumartunutta päätä.

Liina tarttui hänen käteensä ja painoi sen kasvojansa vasten tavattomalla tulisuudella.

— Teen vastenmielisesti sinun tahtoasi vastaan, Feliks. Sinä olet ollut minulle sekä isänä että äitinä. Mutta en voi olla seuraamatta sitä kehoitusta jonka tunnen sydämessäni.

— Kehoitustako naimisiin mennäksesi? — kysyi veli, yhä vieläkin naurellen. — Se ilahuttaa minua. Siihen olisi kyllä jo aika. Sinulla on nytkin jo koko kasa turhanpäiväisiä houreita.

— Niitä lisääntyy vuosia myöten, joll'en tule oikealle paikalleni, — hymyili Liina vienosti.

— Sinun oikea paikkasi on kyökissä ja lasten kamarissa. Siis olet kumminkin päättänyt mennä naimisiin? Mutta kenen kanssa? Kuka lienee ollut täällä minun poissa ollessani?

— Jättäkäämme tämä leikki, Feliks. Täällä ei ole ollut ketään, enkä minä aijo mennä naimisiin. Aijon antautua sairashoidon alalle, siihen toimeen, joka tähän asti on katsottu sopimattomaksi sivistyneelle naiselle.

Liinan ääni vapisi ja hänen katseensa vaipui alas. Värit vaihtelivat lakkaamatta hänen kasvoillansa, odottaessaan veljensä vastausta.

Se tuli, tyytymättömänä ja kummastelevana.

— Tiedät hyvin, ett'en ollenkaan voi hyväksyä sellaista päätöstä.
Koska sen olet tehnyt?

— Tänään. Mutta se on vuosikausia itänyt minussa, vaikka nyt vasta olen saanut rohkeutta tekemään sinua vastaan. Muistatko vielä kirjettä, jonka neljä vuotta sitten sain ystävältäni Lapista ja joka ensiksi saattoi minut tätä ajattelemaan? Tänä iltana sain taaskin kirjeen, joka koskee samaa asiaa.

Liina ojensi hänelle yhden kirjeen ja näytti siitä yhtä sivua.