Kertoeli Aleksis Raunio.
Peräti luonnon-ihana on Teljon pitäjän kirkonkylä jossakin Keski-Suomessa. Eräällä vähäisellä ylänteellä lähellä järven rantaa seisoo viime vuosisadalla rakennettu puukirkko, vielä vanhempane kellotapulineen; sitä ympäröi kolmelta puolelta vieläkin vanhempi hautausmaa tuuheine lehtipuineen, hautakammioineen, kivisine, rautaisine ja puisine hautamerkkineen. Kesäisin, jolloin hautausmaa ennen Jumalanpalvelusta on kirkkoon tulijain mieluisin kävelypaikka, näkeekin vanhempain kävelevän käytäviä myöten, istuskelevan hautaturpeella jonkun rakkaan omaisen jäännösten läheisyydessä tahi lasten juoskentelevan ristiltä ristille lukemassa kenen tomu minkin alla lepää. Kaikki räyhy ja mehu sekä vanhempain että nuorempain suusta on kadonnut, kaikki puhuvat hiljaa, kuiskaten, ikäänkuin peläten vainajien lepoa häirisevänsä. Ainoastaan linnut tuosta ihmisten hiljaisuudesta eivät mitään tiedä: he täydestä sydämestä puiden oksilta lähettävät sunnuntain kirkkaasen aamu-ilmaan kiitoksensa korkeuden Herralle.
Nyt soivat aamukellot. Väki rientää kirkkoon. Vähän ajan kuluttua nousee vanha harmaaparta lukkari lehtarilleen, kääntää numerotaulun ja alkaa vähän värisevällä äänellään juhlallisesti kaikuvan aamuvirren, johon seurakunta täydestä sydämestä yhtyy. Virren säkeiden välillä kuuluu kesäistä vilpoisuutta laskevain avonaisten akkunain kautta ulkona myös veisaavain lintusten ääni.
Jumalanpalvelus käy siten hiljaista kulkuaan siksi, kunnes taas lähtövirsi eroittaa kunkin eri haaralleen.
Ken todella noita muistoja nuoruudestaan sydämessään säilyttää — ja harva lienee, joka sitä ei tee — hän ehdottomasti niitä ei konsaan voi unhottaa, vaan alati ne hänen mielikuvituksissaan häilyvät, saavat varmemman muodon, tulevat yhä suloisemmiksi ja vihdoin vanhemmalla ijällä näyttävät niin ihanalta, ettei konsaan muulloin semmoisissa oloissa ole elänyt eikä konsaan luule tulevansa elämään.
Vaan anteeksi! Eksyimme hiukan pois Teljon kirkonkylän ulkomuodon kertomisesta; vanhat muistot toisinaan tekevät pieniä kepposia.
Kirkosta, joka on kylän itäisessä päässä, levenee noin paria virstaa pitkä ja virstaa leveä pelto- ja niittytasanko pitkin järven rantaa. Pohjoispuolella lakeata on vankka metsäharjanne, joka muutenkin hedelmällistä alaa suojelee kylmiltä pohjoistuulilta.
Kesäisin rehottaakin tällä pienellä tasangolla yltäkylläisin riista. Heinänteko- ja leikkuu-ajoilla, etenkin jos talkoota jossakin talossa pidetään, kuuluukin kylässä senvuoksi iloisin laulu. Viulut soivat, tanner tömisee ja hurraahuudot kaikuvat myöhäiseen Heinä- ja Elokuun ilta-ilmaan.
Ensimmäisenä kirkosta on vanginvartian talo; sen lähellä vallan asuu maakauppias Repo. Pitkä rivi seuraa sitte enimmiten joko varakkaita tahi toimeentulevia talonpoikia ja niiden perästä kylän läntisimmällä kulmalla nimismies Manni ja käskynajaja Lipponen, kumpainenkin talon omistajia. Kauppias Revon ja järven rannan välillä on sorvari Tammisen talo pienellä järveen pistäyvällä niemellä.
Eräänä semmoisena kauniina sunnuntai-aamuna, Elokuussa, josta alussa kerrottiin, istui mättäällä Teljon hautausmaalla kaksi verevää talonpoikais-tyttöä. He tietysti juttelivat hiljaa niinkuin muutkin ja saattoipa heillä kukaties senlisäksi olla asioita keskusteltavana, joita eivät tahtoneet muiden antaa kuulla.
— No, Klara, sanoi toinen tytöistä, sanopa nyt suoraan, vieläkö rouvanne itkee, niinkuin viimeksi kerroit ja mimmoista käytöstä vallesmanni nyt sinua vastaan on osoittanut?
— Ei pahaa enää, vaan kyllä rouva suree, mitä hän sureneekin. Vaan tiedätkös Anna, mitä? Repo ja Lipponen ovat nyt useammin vallesmannin luona kuin ennen. Kummia puheita heillä on. Toisiltana esim. kun vein totivettä heille, kuulin Revon sanovan: "Tammisen meidän täytyy pakoittaa konk…" En enää muista tuota sanaa, mutta hyvää se vaan ei sinun isännällesi merkitse, että tuommoinen juonikukko kuin Repo semmoisia sanoja päästää suustaan.
— Mikähän vaan todella isäntääni voisi uhata? sanoi vähän levottomana Annaksi nimitetty. — Lapsi-raiska on peräti kipeä ja jos joku onnettomuus senlisäksi isää vielä — — —.
— Hyvää huomenta, hyvää huomenta, huusi kauppias Revon "rouva", juosten sukkelaan ja ovelasti kuin kissa tyttöin luokse, asettautuen turpeelle istumaan — mitähän merkillistä siskoksilla taas on pakinoimista, — kuuluuko mitään erinomaista Tammisesta Anna? Huonot asiat, arvaan mä, vai miten? Tai ottaako uuden rouvan vainajan sijaan? Vaan se olisi liian aikaista. Eihän — — —
— Ei minun tietääkseni meiltä sen pahempaa kuulu kuin että lapsi on kipeä, vaan lääkäri on antanut hyvät toiveet ja pahenemaan päin se ei minun mielestäni enää ole. Se vaan tarvitsee hyvää ja tarkkaa hoitoa, vastasi kysytty.
— Tarkkaa hoitoa! huudahti rouva, ja sinä varmaankin sen osaat antaa? Tuumaat varmaan päästä rouvaksi taloon? — Kysymys oli hyvin pilkallinen.
— Elkää toki, hyvä rouva, mokomia ajatelkokaan! Itsekin tiedätte, että äitini on kuollut ja minä vanhempana siskona olen velkapää mennä isän torppaan emännäksi heti ensi muuton aikana. — Vaan kuulkaas, kellot kutsuvat kirkkoon, heitetään turhat lörpötykset ja mennään.
Eukko nousi vastenmielisesti, vaan sillä vähäisellä matkallakin kävi kielensä kuin "Pärpän mylly". Tytöt olisivat mielellään hänestä eronneet, vaan jos minne menivät, oli kiusanhenkensä heidän käsipuolessaan kiinni.
— No Klara, säpsähti hän, vieläkö vallesmanni likist… tuota, onko hän vieläkin liian ystävällinen sinulle? Häh?
Tyttö kun punastui kiukusta ja riuhtasi itsensä irti, jatkoi "rouva"
Repo: no, no, ei noin kiivas! Enhän minä epäile sinun siveyttäsi. —
Vaan tiedättekö tytöt mitä, läänin kuvernöri tulee kohta tänne ja syö
aamiaista kruununvoudin tykönä ja meillä päivällisen. Ja sitte — — —
— Krats, kuuli ääni ja kirkon katolta putosi eräs harjalauta ja oli vähällä tuolta räpättävältä akalta lyödä pään puhki.
Tytöt hymyten sydämessään, pääsivät hänestä eres sillä aikaa, kun joukko kirkkoon rientäviä saapuivat paikalle vahinkoa valittamaan, vaikka kukin, eukon pistävän kielen vuoksi samoin kuin hänen miehensäkin vuoksi olisi suonut hänet "niin pitkälle kuin pippuri kasvaa".
* * * * *
Saman päivän iltana kulki kaksi herrasmiehen tavoin puettua henkilöä nimismiehen talolta pitkin kylän raittia kirkolle päin. Yksi niistä, nimismies Manni, oli kookaskasvuinen, tuuheilla viiksillä ja ei vastenmielisillä kasvoilla varustettu mies. Käyntinsä oli ryhdikäs ja puheensa selvä sekä ikäänkuin ennen mietitty.
Tutustuaksemme heti häneen, mainitkaamme pari sanaa hänen elämästänsä. Oleskeltuansa neljä vuotta N. läänin kansselissa, määrättiin hän nimismieheksi johonkin Teljon naapuripitäjistä. Kohta tulonsa jälkeen rakastui hän pappilan sievään Selma neitiin ja ennen pitkää toikin hän nuorikon taloonsa. Talon varat karttuivat, sillä nimismies Manni, huolimatta ihmisten puheista, osasi hankkia niitä sopivalla ja sopimattomalla tavalla. Jälkimäisestäpä olikin seuraus, että hän kohtakin menetti virkansa viideksi vuodeksi. Jälkimäinen koski rouva-parkaa kovasti, sillä vaikka hän tiesi miehensä tuon nöyrrytyksen ansainneen, nöyrryytti se myös häntäkin. Erovuosien kuluttua sai Manni taas nimismiehen paikan tällä kertaa Teljossa ja oli hän nyt päättänyt "varuittaa" itseänsä, vaikka rahanhimo oli hänessä kahta kiihkeämpi kuin ennen. Kuhajärven rannalla, jossa Teljon kirkonkylä sijaitsi, oli Niemelän luonnon-ihana talo. Sen isäntää rikkaat tukinhaaskuu-vuodet olivat opettaneet yli varojensa elämään ja hän velkaantui. Nimismies Manni häntä runsaita korkoja ja "hyväntekijäisiä" vastaan päästi yhdestä velkamiehestä toisensa perästä, vaan siihen sijaan tulikin Manni ainoaksi saamamieheksi ja kun tämä luuli antaneensa kylliksi, hankki hän talon huutokauppaan ja osti sen kelikaupalla itse. Tämän onnen sysäyksen kautta hänen varallisuutensa yhä vaan, sivulta katsoen, näkyi enenevän. Tosin kerrottiin hänen hurjilla hevoskaupoilla, urakoilla ja tiheillä kaupunkimatkoilla panneen kauniit summat likoon, vaan noille jutuille hän itse nauroi, näyttäen yhä vaan olevansa rikastumaan päin.
Vierustoverinsa, maakauppias Repo, oli sitä vastoin lyhytkasvuinen ja tanakka ruumiiltaan. Ehkäpä kielevä, oli hänenkin puheensa tarkoin mietittyä, vaikkei vissiä pistävyyttä vailla. — Tavallisesta sahatyömiehestä oli hän luonnollisella älyllään kohonnut ensin tukinmittaajaksi, jopa viimein tukkimetsäin ostajaksikin pitäjässä olevalle vesisahalle, vaan harjoitti myös samalla ostoja omaksi edukseenkin ja saikin siten, noina metsien haaskuuvuosina, monien onnellisten kauppain kautta melkoisen omaisuuden. Nyt erosi hän sahan palveluksesta, osti talon Teljon kirkonkylästä ja rupesi maakauppiaaksi, vaan jatkoi vieläkin metsien ostoja ja myyntiä. Siten, jos hän siitä kehuikin, oli hän todella hyvin toimeen tuleva eläjä.
Niinkuin sanottiin, kävelivät miehet verkalleen pitkin kylän raittia kirkolle päin.
— Oli se kuitenkin vähän likainen juttu, tuo Salojärven metsäpalstan riita, sanoi Repo, ja katsoi yhdellä silmällä Mannia; — Tammis-paha kärsi siinä kovin, sillä hän olisi puilla hyvinkin saanut 10,000 mrk. Nyt menivät runsaat käsirahat ja kaikki.
— Menkööt, sanoi toinen, mitä se minuun koskee? Minä voitin jutun ja sain Salojärveltä luvatut 1,000 mrk. Miksis Tamminen sitte kirjoitutti välikirjan niin, että se lain edessä ei pitänyt ryhtiänsä.
— Seikka kuitenkin saattaa vaikuttaa sen, että Tammisen ehkä täytyy lyödä rukkaset lautaan, tuumaili Repo. Nahkuritehtaansa on tähän saakka vaan yhä niellyt rahaa, eikä vielä mitään antanut.
— Vararikon hän tekeekin, se on varma, oli Mannin vastaus. Viime viikolla tulin Sallilan pohatalta kaupoissa saaneeksi Tammisen tunnustaman 3,000:nen vekselin. Kun sen maksu-aika lankeaa, en minä puolestani anna tiimaakaan armoa.
— Vai niin. — Revon silmistä ei oikein voinut lukea, oliko hän tyytyväinen vaiko tyytymätön tuosta uutisesta; hän jatkoi: minun saamiseni tosin ei ole erittäin suuri eikä vanhakaan, vaan jos sinä häntä pihistämään rupeat, en minäkään tuumaa jäädä suu auki katsomaan. Koppanajaossa olen minäkin mukana.
Keskustelu teki miehet vähän enemmän avosydämisiksi toisilleen. Manni jo sanoi:
— Olla Tammisen nahkatehtaan omistajana ei olisi hullumpaa.
— Ja Tammisto olisi hyvin sopiva yhdistää minun tilaani, lisäsi Repo.
— Toden totta, Tammisen täytyy tehdä vararikko.
Miehet käsittivät nyt tarkoilleen toinen toisensa, kun viattomimmalla naamalla avasivat Tammiston maalatun pihaveräjän ja astuivat sisälle.
Sievän, keltaiseksi maalatun asuin-kartanon takaa näkyivät talli- ja läävärakennukset, niiden välillä karjapiha ja siinä kymmenkunta ammuvia tai märehtiviä lehmiä, joita pari piikaa paraikaa lypsivät. Karjapihan ja rannan välillä oli sauna ja riihi ja vallan rannalla tuo edellisessä keskustelussa mainittu uusi nahkatehdas. Jos vielä ottaa lukuun nuottamiehet, jotka rasvatyyneen Kuhajärveen pistäyvällä kallionkielekkeellä puuhasivat nuottaa venheesen, oli taulu todella viehättävä. Ei kumma siis jos kateellinen naapuri jo laski hankkeita saada semmoista paratiisia itselleen.
Miesten astuessa pihalle istui talon omistaja, sorvari Tamminen avonaisen kuistinsa penkillä ja poltteli tupakkaa. Hän oli puolivälissä neljänsilläkymmenillä, pitkäkasvuinen, vaan hoikka. Kasvoissansa oli jotakin surunsekaista, kun hän ystävällisesti tervehti tulijoita ja vei heidät huoneisin.
Tamminen oli enemmän kuin kymmenen vuotta ollut pitäjän asukas. Ehkei hän ollut varaton asettuessaan Teljoon asumaan, karttuivat varansa yhä vaikka vähitellen, sillä hänen keksimilleen "pinnatuoleille" tuli pian semmoinen maine, ettei hän enää yksin ennättänyt niin paljoa valmistaa kuin niitä meni kaupan. Täytyi siis ottaa parikin apulaista ja nytkös niitä oikein tuiskuamalla levisi ympäri pitäjiä ja eipä niin vähiä määriä lähellä olevaan kaupunkiinkaan. Myös hänen piippujaan levitettiin kymmenien peninkulmain päähän. Tästä kaikesta kokoontui Tammisen taskuun kauniit rahat ja kun hän oli tarkka ja säästäväinen kuvautui tulevaisuus hänelle hyvinkin ihanaksi. Eräällä kaupusteluretkellään tutustui hän kaupungissa sievään piikatyttöön, hän kosi ja ennen pitkää olikin onnellinen aviomies. "Liika ei luotaan lykkää" sanotaan ja niinpä ei Tammisellekaan ollut vastenmielistä, että hänen toverinsa toi yhteiseen pesään useita satoja säästetyitä varoja ja Tamminen itse sai nostaa elinkorkolaitoksesta 1,000 mrk. vaimonsa myötäjäisrahoja, sillä kaupungissa asuva herrasväki, jonka luona vaimonsa pienestä tytöstä oli palvellut, olivat niin aikanaan huolehtineet. Heidän elämänsä kulki niin rauhallista ja surutonta latuansa kun se hyvästi voivassa ja ahkerassa käsityöläisperheessä voi kulkea. Vaan ajat ovat muuttuvaiset ja toiset vaiheet voivat hyvinkin pian kohdata. Eräs hyvä, vaikka rappiolle jätetty tila järven rannalla tuli pakkohuutokaupalla myytäväksi. Tamminen ryhtyi tuumaan ja osti sen. Tosin ei omat varansa tarpeesen täysin riittäneet, vaan hän sai kiinnikettä vastaan seisovan lainan kaupungin säästöpankista ja niin oli talo, jonka hän nimitti Tammistoksi, hänen omansa. Tämä kaikki tapahtui ennen nimismiehen ja kauppiaan pitäjään muuttamista.
Rappeutunut tila vaati tietysti varoja, vaan niitä oli Tammisen verrattain helppo saada, sillä sorvausliikkeensä oli entisessä voimassaan ja hän entisten töiden lisäksi sai koristustyön, kun pitäjän kirkkoa sisältä uudistettiin.
Ei voi kieltää, ettei hänellä ollut vähän levoton henki ryhtyessään yhdestä puuhasta toiseen. Yleisessä tukkimetsäin osto-innossa joutui hänkin pyörteesen ja osti verrattain helpolla pitäjän salolta metsäpalstan. Tällä hän luuli voittavansa hyvinkin ja olisi sen tehnytkin, jollei myyjä, saatuaan runsaat käsirahat, olisi ruvennut juonittelemaan. Tämä sai nimismies Mannin asiamiehekseen ja hän taas käytti hyväkseen kaikki julkiset ja salaiset konstit, mitkä vaan Tammisen oikeutta metsäpalstaan olisi saattanut niin epäedulliseen valoon kuin mahdollista. Jo vuosia oli riita kestänyt ja asia oli mennyt senaattiin, vaan päätöksestä ei Tammisella ollut vielä mitään tietoa.
Vuosi ennen tämän kertomuksen alkua oli Tamminen taas alkanut erään varakkaan talonpojan kanssa puuhata nahkuritehdasta. Vaan kohtakin talonpoika vetäytyi pois yrityksestä ja niin jäi Tamminen yksin. Häpeän vuoksikaan ei tämä taas voinut luopua yrityksestä, vaan jatkoi yhä tehtaantekoa ja olikin se nyt jo valmis sekä käynnissä, mutta siitä ei hän vielä kaukaan aikonutkaan odottaa sanottua hyötyä; aikaa voittaen oli se kyllä tuleva kannattavaksi yritykseksi. Paha vaan, että hän kaikkein näiden puuhain kautta velkaantui, vaikkei ollut pelkoa, että saamamiehensä häntä erittäin heti ahdistaisi, sillä olivathan yrityksensä perustetut järjelliselle kannalle ja Tamminen itse, karttaen kaikkea turhaa pöyhkeilemistä, jota maaseuduilla vasta alkavassa niin usein huomaa, eli perheineen tarkasti ja säästävästi.
Pariskunnan avioliitto oli alussa lapseton, vaan vuosi ennen kertomuksemme alkua syntyi heille pikku tyttö. Mutta siitä alkoivat äidin voimat riutua yhä ja ei puolta vuotta ollut umpeen kulunut, kun Tamminen eräänä kylmänä talvipäivänä sai murhe ja tuska sydämessä seurata rakasta vaimovainajatansa Teljon kirkkomaahan. Keväämmällä istutettiin haudalle vainajan eläessään rakastama syrenipensas Tammiston puutarhasta ja sen suojassa turpeella vietti Tamminen monet kesä-illat, kun päivän hyörimiset olivat loppuneet ja hän taas sai hakea uutta voimaa seuraavan päivän ponnistuksiin.
Yksi lohdutus surevalla leskellä oli kuitenkin: pikku kätkyessä hymyilevä Ellinsä. Hänelle onnistui hänen saada kelpo hoitaja, tuo siskonsa kanssa keskustelusta kirkkomaalla entuudestaan tuttu Anna Mattila. Tyttö, vaivojaan säästämättä, emäntänsä kuoltua ryhtyi kohta huolellisemmin pienokaisen hoitoon, joka ei kuitenkaan estänyt, että pikku tyttö sairastui tuhkarokkoon, josta tyttöset kirkkomaallakin keskustelivat. Ehkei kirkonkylässä pistäynyt piirilääkäri tautia pitänyt vaarallisena, vaati pienokaisen tila kuitenkin todellisen äidin hoitoa ja sitä Anna koettikin parhaan ymmärryksensä mukaan, kärsivällisesti ja tuskastumatta antaa.
Vaikkei kumpainenkaan, yhtävähän Manni kuin Repo olleet Tammiselle mieluisia vieraita; — edellisestä oli hän Salojärven metsäpalstan riidassa huomannut yhtä ja toista epärehellistä, jälkimäinen taas oli liukkaalla kielellään enemmän kuin kerran koettanut tehdä mitättömäksi hänen yrityksiään — otti talon isäntä heidät kuitenkin ystävällisesti vastaan ja vei vierashuoneisinsa, niinkuin mainittiin.
Teevettä nauttien koski miesten keskustelu pitäjän yleisiä asioita vaan: puukauppojen huonontumista, kirkon koristamista, kunnankokouksen päätöstä muuttaa kansakoulu kirkolle ja rakentaa sille oma kouluhuone, viinaverorahojen käyttämistä j.n.e.
Ehkä Tamminen itse rakasti olla raitis ja vesiselvä sekä vastusti päihdyttävien juomain nautintoa, oli hänen tapanaan kuitenkin tarjota senkaltaisia, jos hän tiesi vieraansa lasin illan kuluksi mielellään kallistavan, ollen itse näön vuoksi mukana. Hän katsoi vielä olevansa liian alkava eläjä, voidaksensa ruveta vallitsevia oloja toisiksi mullistamaan. Niinpä nytkin toi sirosti puettu emännöitsijä Anna Mattila totineuvot salin pöydälle, vaan niitä huomaamatta Tamminen yhä jatkoi keskustelua kansakoulun kirkolle muuttamisesta ja viinavero-rahojen koulun hyväksi käyttämisestä ja oli niin asiasta innostunut, että tuntui ikäänkuin olisi saanut kipallisen vettä niskaansa, kun ajatusjuoksunsa keskeytyi seuraavasta muistutuksesta:
— Näkyleipiäkös nämä nyt tänä iltana ovatkin?
Tamminen vilkaisi ääneen päin ja näki Revon seisovan tarjottavien ääressä kädet puuskassa ja vähän pilallisesti irvistäen isännälle.
— Niin, anteeksi hyvät herrat! Olkaa kaikin mokomin niin hyvät ja laittakaa lasi illan kuluksi, sanoi Tamminen vähän hämillään pistävästä muistutuksesta.
Isäntä tietysti itse "meni näyttämään tietä", ja niin oli kohta kaikilla höyryävä lasi edessään ja puhe kävi yhä vilkkaammaksi.
Manni oli mies, joka ei tarvinnut itseään rohkaista millään, mutta vasta toista lasia tehdessään näkyi todellinen syy käyntiinsä tulevan puheeksi.
— Yhdestä toiseen, Tamminen, jokos teillä on tieto miten Salojärven metsäpalstan riita on senatissa päättynyt? kysyi hän. — Minä eilen kaupungissa pistäydessäni sain sähkösanoman, että te olette jutun tapanneet.
— Vai niin, sanoi vaan Tamminen ja kävi äänettömäksi. Se oli ensimäinen isku, joka koski kipeään. Hetken kuluttua kysyi hän: mitenkäs jo suorittamieni maksujen kanssa käy?
— Ne saatte oikeuden kautta häneltä takaisin riidellä, vastasi Manni kuivasti.
Se oli huono lohdutus, sillä Tamminen tunsi Salojärven isännän kunnon koukuttelijaksi. Hän ennen hävittäisi talonsa ja taloutensa, kuin ropoakaan soisi Tammiselle korvausta.
— Huono seikka, tuumi Repo fariseamaisella osaa-ottavaisuudella, — tuommoisia paukkuja pari kolme veisi vankankin eläjän perikatoon.
— On minulla toinenkin tarkoitus käynnilläni, sanoi Manni vielä kylmäverisemmällä äänellä ja harppasi aika kulauksen, — viime viikolla tulin kaupoissa saaneeksi Sallilan rusthollarilta teidän tunnustamanne 3,000 vekselin; kaiketi se lienee oikea paperi?
— Oikea on, sanoi Tamminen vähän värähtelevällä äänellä, — mutta eihän se lankea maksettavaksi ennenkuin joulukuussa.
— Niin lankeaa, tuumi toinen, minä vaan tahdoinkin ilmoittaa paperin olevan minulla lunastettavana. Vaan eikös se teillekin olisi helpompaa, jos vähitellen jo lankeemispäivää ennenkin voisitte vähin erin sitä ruveta kuittaamaan? Sillä vaikea lienee yhtäkkiä vihoviimeisellä hetkellä kopata tarvittavat rahat.
— Voin tehdä senkin, oli Tammisen vastaus; — sitä paitsi sain
Kyllölän isännältä luvan tarvittaessa apua.
Repo tuli suolana kipeään silmään.
— Etkös velihopea, Tamminen, voisi minullekin kohdakkoin suorittaa pikku saatavaani? sanoi hän. Eihän se korkoneen nouse täyteen tuhanteen markkaan. Minun pitäisi ruveta nyt jo syyspuoleen rakennuttamaan uutta laivaa tulevan kesäistä halko-urakkaani varten ja se yritys kysta kyllä kysyy.
— Nyt en rahaksi voi muuttua, oli Tammisen surullinen vastaus; — vaimovainajani sairaus, niinkuin itsekin tiedät, maksoi kosolta ja eipä nahkatehdaskaan vielä ole ennättänyt muuta kuin yhä vaan rahaa niellä. Nyt paraikaa hakkautan Kuusniemellä Viipurilaisille 500 syltä halkoja. Syyskuulla on summa täysi ja silloin on mulla niiden hinta 2,000 markkaa käsissä. Tottahan siksi jaksanet odottaa, ja ethän siihen kiireimmällä lainkäynnilläkään ennätä saada velkaasi käsiin.
— Mutta, kun sinulla on niin tiukat asiat, eikö olisi parempi tehdä vararikko ja antaa kaikki omaisuus tasajakoon, uskalsi jo Repo, vaikka vähän peläten, esitellä.
— Niin sitte saamamiehet jotakin saavat, säili Manni rohkeasti; — nyt jos te vielä muutamia vuosia yrityksiänne jatkatte, saavat he pyyhkiä suutaan.
— Ei ole pakko sitä askelta ottaa, vastasi ahdistettu jyrkästi; tosin eivät asiani ole loistavalla kannalla, vaan Jumalan avulla toivon niistä pääseväni. Nahkatehtaani kohta rupeaa päästelemään tavaraa ja kolmet, neljät markkinat pelastavat minun ensimäisistä rahapulistani. Kyllä te hyvät herrat saatte mun vararikkoani kauankin odotella.
— No, mitäpä siitä kiistellä, sanoi nimismies pehmeällä kielellä kääntäen puheen toisaalle, — sanokaapa, paljoko nahkuritehtaanne tuli lopullisesti maksamaan?
— Ei tehdas itse kaluineen kuin vähän päälle kuudentuhannen, vaan ostetun raakatavaran kanssa on yrityksessä kiinni yli kymmenentuhannen.
— Entäpä Tammisto, jokos se on sulle kuinka hintava, uteli vielä Repo.
— Ehkäpä siihenkin jo on tullut pannuksi toinen mokoma.
Jos Tamminen olisi aavistanut vieraidensa hankkeet omaisuuttaan kohtaan, olisi hän ollut paljon varovampi niitä ilmoittaessa. Vaan peräti rehellinen kun itse oli, ei hän aavistanut niin suurta kavaluutta muissa löytyvän.
Nyt kun jo ilta rupesi kovin hämärtämään ja vieraatkin päässeet tarkoituksiensa perille: lannistaneet ainakin osaksi Tammisen uskoa paremmista ajoista, saaneet tietää hänen nykyiset hankkeensa ja omaisuutensa arvon edes osapuille, ottivat he lakkinsa — semminkin kun konjakki karafiinista oli loppunut — ja läksivät matkaansa. Vieraiden ollessa jo niin kaukana Tammiston veräjästä, ettei ollut pelkoa kenenkään heitä enää kuulevan sopersi Manni:
— Nyt on ki-kiire tarpeen. Jos tapaat Ky-yllölän isännän, niin — tuota — varoita häntä tuppaamasta rahojaan Ta-ammiselle. — Helkkarin huonoa konjakkia varmaan, kun noin kai-kaivelee sisuksia. — Kyllä minä muusta pidän huolt — yhyi!
Repo, vaikka mielellään joi, oli ollut kyllä varova saattaakseen itselleen vatsan väänteitä väkevistä juomista ainakaan. Selvästi hän vastasikin: sen teen. Mutta mitähän pankki tuumisi, jos saisi tietää tuon metsänhaaskuun Tammiston ulkopalstolla?
— Senkin olen jo miettinyt. Jä-ätä se minun huolekseni.
Miehet tuppasivat toisilleen kättä. Manni alkoi vähän epävakavin askelin hoipuroida raittia myöten kotiansa kohti. Repo taas jäi hetkeksi seisomaan maantielle ja katsoi pilkallisesti poiskulkevaa. — Monelle sinäkin renttu kuoppaa kaivat, vaan varo, ett'et joskus itse omiin ansoihisi tartu, sanoi hän puoli-ääneen, kun avasi pisteaita-porttinsa ja astui pihallensa.
Seuraava yö oli Tammisella uneton. Vaikkei hän vielä epäillyt voivansa vähän rettelöisiä asioitaan korjata, oli hän kuitenkin peräti alakuloinen ja aavisti Mannin ja Revon puolelta saavansa odottaa kukaties vielä mimmoisia juonia.
* * * * *
Huomis-aamuna istui pitkä, laiha mies nimismies Mannin komean työhuoneen oven suussa. Isännän jo pirteänä pöytänsä ääressä kirjoitellen mainitkaamme muutama sana odottavasta miehestä. Se oli käskynajaja Lipponen. Mannin Teljoon muuttaessa oli mies vaan tavallinen, niukanpuoleisesti elävä talonpoika. Pikku kirjoitustaidollaan, jota sai näyttää kyhätessään talonpojille kuitteja ja velkakirjoja, joutui hän piankin, naapurina semminkin, nimismies Mannin huomioon. Tämä alkoi Lipposta yhä useammin käyttää vieraanamiehenä ryöstöretkillään pitäjällä, erittäinkin kun entinen käskynajaja oli ikäkulu mies ja virkaatekevä erittäin nokkela sekä ikäänkuin käskynajajaksi luotu. Mikä olikaan siis luonnollisempaa, että, kun entinen käskynajaja kuoli, Lipponen olisi luonnollisin seuraaja ja niinpä hän viran saikin. Ammatti ei tosin ollut suurituloinen, vaan maanviljelyksen ohessa lienee se ollut hyväkin sivu-ansio, koska Lipponen saattoi nykyään elää niinkuin muutkin hyvinvoipaiset talonpojat. Ei muun muassa mitään harvinaista ollut, että nimismies ja rikkaimmatkin pitäjässä kävivät Lipposessa kestissä, joita hän taas puolestaan vastakäynnillään muisti.
Nimismies lakkasi kirjoittamasta ja Lipponen nousi seisoalleen, läheten päämiestään.
— Tämmöisen kirjeen pyytäisin teidän kirjoittamaan, sanoi edellinen ja nousi istuimeltaan, asettaen mallikirjoituksensa ja paperia Lipposen eteen, joka jo oli ottanut nimismiehen paikan pöydän ääressä.
Toisen kynä alkoikin raapia paperilla. Hetken perästä kysyi hän: kenen nimi pannaan alle?
— Ei kenenkään, sillä se on niinkutsuttu "anonymikirje".
Lipponen, joka tuota sanaa ei ymmärtänyt, luuli sen olevan sitä lajia virkapaperia, joista hän ennen ei ollut kuullut mitään, katsoen puolestaan luonnolliseksi asiaksi, että semmoisia tuli löytyä myöskin.
Nyt kuoreen ja siihen päällekirjoitus: "Säästöpankille N. kaupungissa".
Kohta rapisi taas kynä ja Lipponen nousi istuimelta. — Olisiko herra vallesmannilla vielä mitä? kysyi hän.
— Ei mitään tällä kertaa. Kirjeen toimitan postiin. Vaan yksi seikka juohtuu todella mieleeni: syyskuulla tulevat Viipurilaisten alukset Kuusniemelle lastaamaan Tammiselta tingatuita halkoja. Pitäkää vaari niiden tulosta ja ilmoittakaa asiasta heti minulle.
— Hyvä, toimitetaan, oli toisen lyhyt vastaus.
— Muuten, Mattilan torpparakennusten myyntilupa saapui viime postissa, jatkoi vielä nimismies, — meidän tulee kohdakkoin ryhtyä huutokaupan pitoon. — Nyökäten päätään Lipposelle, tämä taas kumarsi, antoi kättä ja läksi.
Lipposen lähdettyä otti Mannikin hattunsa ja alkoi astua kirkolle päin. Päätänsä vähän kivisti ja hän tiesi hyvän ystävänsä Revon semmoisissa tapauksissa mielellään apua antavan. "Aamusiisti" toverin seurassa oli hyvä lääke, joskopa se toisinaan ajoi työky'yn ja halun miehestä siksi päivää tipposen tiehensä.
Kun hän muutaman tunnin kuluttua palasi kotiansa, seisoi vaimonsa, vaalea, huolehtuneen näköinen nainen pöytänsä ääressä ja silmäili erästä kädessään olevaa paperia. Miehensä poissa ollessa oli vaimo mennyt järjestämään hänen kirjoituspöytäänsä. Siinä oli vielä tuo Lipposelle kirjoitettu malli ja tämä oli nyt rouvan ihmettelyn esineenä.
— Miks, Fredrik, sinä Tammista vainoat, kysyi hän mieheltään. — Tässähän N:n säästöpankille ilmoitat, että Tamminen haaskaa metsäänsä, ottamalla siitä 2,000 syltä halkoja ja neuvot pankkia pitämään huolta saamisensa ajoissa uloshankkimisesta.
— Mitä sinä, Selma, semmoisista ymmärrät? vastasi mies selin häneen, kruununmiehen on pidettävä huoli senlaatuisista asioista.
— En paljon niihin kajoakaan, tohti vaimo muistuttaa, vaan vaistomaisesti ymmärrän, ettei tämä ole vallan oikein tehty. Muistapas sen lisäksi, mikä suuri apu oli Tammisesta meidän Teljoon muuttaessa. Näinkö hänen silloista hyvyyttään nyt palkitset? — Kun mies ei tähänkään mitään vastannut, vaan seisoi yhä selin, jatkoi rouva: kun asia edes olisi tosi, niin voisi sitä kukaties jotenkin puollustaa mutta asian laita lieneekin toinen, päättäen siitä mitä Klaara sisarensa luota Tammistosta kerran palatessaan kertoi.
Manni ei tähänkään virkkanut mitään, vaan läksi, päästäkseen vaimonsa nuhteista, ulos talliin katsomaan vasta ostamaa orittansa, jättäen toverinsa itsekseen punnitsemaan menettelönsä oikeutta tai kohtuuttomuutta.
* * * * *
Levottoman yön vietettyään nousi Tamminenkin jo kello 5 aikana yövuoteeltaan ja riensi sorvausverstaasensa, jossa kaksi työmiestään jo olivat täydessä touhussa. Tamminen tarkasteli työn menoa, kyseli yhtä ja toista, teki muistutuksiaan ja lähti sitte nahkuritehtaasen, jossa sälli ja kaksi opinpoikaa parastaikaa ammeita hämmentelivät. Kutsuen työnjohtajansa kuivaan verstaasen tuumi Tamminen:
— Minulle taitaa ruveta koittamaan tiukat raha-ajat; eiköhän voisi olla mahdollista saada tavaraa valmistumaan ennen kuutta kuukautta?
— Sitäpä itsekin mietin tänä aamuna, vastasi työnjohtaja; — kun ammeita katselin, tulin siihen päätökseen, että jo Marraskuulla nyt liossa olevat tavarat ovat kaupaksi valmiit, jopa muutamat lajit aikaisin Lokakuullakin.
— Sepä hyvä, sanoi toinen iloisemmilla kasvoilla, lupauksenne nostaa raskaan taakan sydämeltäni.
Silmäiltyään märällä puolella vielä työn kulkua, astui Tamminen hyvinkin kevennetyllä sydämellä rehoittaville vainioilleen, jotka tosin vielä eivät olleet erittäin laveat, vaan hyvässä kunnossa ja joilla senvuoksi rehoitti kauniin ruis, juuri leikattavaksi kypsynyt. Hyvätpä olivat toiveet muistakin viljalajeista. Heinänkorjuu oli edellisen viikon suopeilla ilmoilla saatu loppuun ja niinpä saattoikin Tamminen tulevaa vuotta, ainakin joukkonsa elatuksen puolesta, katsoa levollisesti ja pelotta silmiin. Kun vaan ei olisi niin tiukat raha-ajat, mietti hän kävellessään, ja tuo ajatus vähän synkistytti mieltänsä. Luottaen kuitenkin hyväin ihmisten lupaamaan apuun, astui hän aamiaisen aikana taas asuntoonsa.
Aluksi pistäytyi hän huoneesen, jossa emännöitsijänsä Anna Mattila kätkyestä nostettua ja räpyttelevää pikku Elliänsä pesi.
— Onko Annan todellinen aikomus muuttaa minun luotani? kysyi Tamminen, hetken lapsen räpyttelemistä katsottuansa.
— On, vastasi toinen ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.
— Elli tulee paljon teidän äidillistä hoitoanne kaihoamaan, mietti
Tamminen. — Ettekö voisi muuttotuumaanne ainaiseksi hylätä?
— Mitä te sillä tarkoitatte? uteli tyttö veitikkamaisella hymyllä silmäillen Tammista.
— Että — että jäisitte järkinään emännäksi taloon, sai tämä vihdoinkin vastanneeksi.
— Ei halpa piikatyttö Tammiston emännäksi sovellu, vastasi Anna teeskentelemättä; — kyllä siihen on pitäjän pohatoita etsittävä.
— Vaan jos minä en rikkautta ennenkään ole etsinyt ja enkä sitä nytkään tekisi? intti toinen. Minä etsin vaan rakastavaa ja nöyrää sydäntä, jonka rinnalla kohtaavat vastoinkäymisetkin ovat vähäpätöiset kantaa. Ja semmoisen aarteen luulen sinussa, hyvä Anna, löytäneeni.
— Onko teillä nuo mielipiteet vielä puolen vuoden tai vuoden kuluttuakin? kysyi Anna hämmästymättä.
— On — ikuisesti, oli Tammisen järkähtämätön vastaus.
— Sen ajan kuluttua sitte saadaan nähdä, päätti tyttö, nosti lapsen kylvystä ja alkoi sitä hellästi kuivailla.
* * * * *
Ymmärtääksemme seuraavata oikein on huomattava, että Lipposen tilalla, Kuuspellolla, paitsi tarpeellisia ulkohuoneita, oli nykyään komea asuinrakennus, jonka omistaja oli teettänyt käskyn-ajajaksi päästyään. Melkein seinä seinässä sen kanssa seisoi vielä vanha asuinkartano, jota nyt käytettiin keittiönä. Tätä oli Lipponen jo aikoja tuumannut repiä maahan, vaan oli se kuitenkin, armoilla, vielä saanut seista. Ainoastaan muutama syli tästä oli edellisessä nimismies Mannin mainitsema, Lipposen maalla sijaitseva, Mattilan torppa, muistona vielä niistä isojakoa ennen omituisista suhteista, jonka mukaan ihmiset rakensivat asuntonsa niin lähelle toisiansa kuin mahdollista. Lipponen oli jo kauan aikonut tätä siirrättää tieltään loitommaksi, vaan oli kuitenkin ukko Mattilan antanut asua paikoillaan osaksi säälistä, osaksi myös, kun tiesi, että ukon elämä oli loppumaisillaan ja tämän ilman pakkokeinoja täytyi itsestäänkin paikasta luopua.
Ukko Mattila, jonka vaiheisin nyt hetkiseksi siirrymme, oli vanhempi kylän asukas, kuin kukaan tässä ennen mainittu. Jo silloin kun Kuuspellon taloa ei vielä löytynytkään, perusti Mattila torppansa sen nykyiseen paikkaansa. Se kuului silloin nimismiehen nyt omistaman Niemelän tilan alle. Sovinnollisen suostumuksen kautta yksi talon veljeksistä muutti Mattilan pohjoispuolelle n.k. Kuuspellon rinteille ja siitä talokin sai nimensä. Isossa jaossa sitte sille annettiin oma numero ja Mattilan torppa tuli taloon kuuluvaksi sekä sille päivätöitä suorittamaan. Saatuaan torppansa mukiin menevään kuntoon nai Mattila ja siitä avioliitosta syntyivät nuo meille tunnetut sisarukset Anna ja Klaara. — Torppari useinkin elää pönäkämmin kuin isäntänsä, vaan tässä oli päinvastoin. Karkeata luontoa vastaan sai Mattila yhä taistella, moni kivimäki pusersi hikipisaroita hänen otsaltaan ja niukan leivän hän sittenkin perheenensä söi. Päivätyön teko ja muut taloon annettavat possakat olivat kylläkin työläät täyttää ja olisikin järki köyhyys torpassa vallinnut, ellei paikan kolme lehmää ja viime aikoina hevoskaakki talvisilla tukinvedoillaan olisi torppaan elatusvaroja lisäilleet. — Noin vuosikymmen ennen tätä oli pitäjään perustettu kansakoulu. Vaikka moni varakaskin talollinen ylenkatsoi laitosta eikä laittanut sinne lapsiaan, tekivät sen kuitenkin enimmiten torpparit ja loiset. Mattilakin vähillä varoillaan kustansi kumpaisenkin tyttärensä koulunkäynnin neljä vuotta. Tyttöset sieltä päästyään ja rippikoulun käytyään, auttoivat vanhempiaan koti-askareissa; vaan kun torpan varallisuus ei siitä kostunut, päättivät he lähteä palvelukseen. Niin tulikin tätä edellisenä syksynä vanhempi sisko Anna emännöitsijäksi Tammistoon, kun talon oma emäntä jo useimmiten oli vuoteen omana ja nuorempi sisko Klaara piiaksi nimismies Männille. Vanhemman siskon toimiin Tammisen luona olemme jo vähän perehtyneet, vaan Klaaran suhteen on vähän muistuttamista lisään. Nimismiehen taloon tultuaan olivat kaikki peräti mielistyneet kirkassilmäiseen ja verevään tyttöön, joka sukkelasti kuin orava toimitti askareensa. Etenkin nimismies itse oli omituisesti ystävällinen hänelle. Paitsi että tytön palkka oli suurempi kuin vanhemman siskon Tammistossa, toi nimismies kaupunkimatkoiltaan hänelle lahjaksi milloin kaulahuivin, milloin esiliinavaatteen, jopa joululahjaksi oivallisen hamekankaankin. Rouva tosin nureksi ja tuumi, että vaikkapa tyttö olikin hyvä, välttäisivät vähemmätkin lahjukset. Rouva-parka ei silloin vielä tietänyt syytä tämmöiseen anteliaisuuteen, sillä hän oli kasvatettu liian siveellisessä kodissa, löytääkseen pahempia syitä miehensä menettelöön. Lahjuksien ohessa rupesi nimismies Klaaralle ennen pitkää laskemaan leikkipuheita, joissa toisinaan joku rivouskin piili, silloin kun luuli rouvan korvan välttävän. Sitte seurasi siivottomia nuoren miehen kertomuksia, jopa nimismies joskus tarttui tytön vyötäryksiinkin, puristaen häntä aika lailla rintaansa vastaan. Rakastavan vaimon silmä, koettakoon hän parempia luulojaan vaikka miten vireillä pitää, täytyy tuommoisen vihdoinkin keksiä ja niinpä rouvakin vähitellen täysin ymmärsi miehensä intohimot; halveksiminen ja ylenkatse miestään kohtaan sai yhä enemmän vallan hänen sydämessään.
Ukko Mattila vaimoneen eleli nyt hyviä päiviä, sillä nimismies otti maksaakseen ukon kaikki velat, antoi eloa ja muuta elämistä, joista kuitenkaan ei unohtanut ottaa velkakirjaa toisensa perään. Vanhukset luulivat, että nimismies, palkitakseen Klaaran hyvää käytöstä, täten tahtoi vanhempiakin auttaa vaikeiden aikojen yli.
Klaaran tunteet kaiken tämän aikana muuttuivat omituisella tavalla. Ei hän kokemattomuudessaan ollut aavistanut maailmaa tuommoiseksi. Tuntien sydämeensä tunkeutuvan omituisen myrkyn, hän kerran sisarensa kanssa käydessä vanhempiaan tervehtimässä, isän ulkona ollessa, äidilleen ja siskolleen itkien kertoi tilansa ja sisällisen harminsa nimismiehen kohtelun vuoksi. Kumpaankin kuuntelijaan kertomus iski kuin salaman liekki; he ensin vaikenivat hetken, sitte pullahtivat hekin itkemään sitä vaaraa, mikä Klaara-parkaa oli kohtaamaisillaan. Mielten vähän tyynnyttyä päätettiin, että Klaara heti pyytäisi eroa paikastaan, ja jos tähän ei nimismies suostuisi, niinkuin luultavampaa oli, tyttö hänelle, kun vasta vielä hyväilyksiään uudistaisi, antaisi rouvan kuullen semmoiset ripitykset, ettei mieli enää vasta tekisi tyttöön käsiksi käydä.
Niin kävikin kuin oli tuumattu. Klaaraa ei laskettu paikastaan keskellä vuotta, nimismies sai ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa aika löylytyksen ensin Klaaralta sitte vielä myrkyllisemmän rouvalta ja niin sai tyttö vihdoinkin jäädä tykkänään rauhaan. Nimismiehen kohtelu nyt muuttui määrätyksi, kuivaksi ja käskeväiseksi. Vaan tuo oli Klaaralle kuitenkin helppo kantaa edelliseen siveettömään käytökseen verraten, sillä se jo uhkasi saastuttaa kokemattoman tyttösen sydämen kokonaan.
Muut seuraukset olivat lyhyet. Nimismies Manni haki Kuvernöörin viraston kautta saatavansa ukko Mattilalta: ei yhtaikaa, niinkuin olisi ollut luonnollisempaa, vaan yhden pienen velkakirjan sisällön toisensa perästä. Näin nousivat oikeudenkäynti-kulungit ja muut kustannukset melkein itse velkojen suuruisiksi. Ja niinpä eräänä kauniina kevättalvi-päivänä myytiin ukko Mattilan kolme lehmää, hevonen, vasikka ja sika sekä muuta irtonaista. Surusta kohta senjälkeen kuoli kivulloinen Mattilan muorikin, sillä hän ei voinut käsittää elämää enää mahdolliseksi ilman rakkaita lehmiään. Ukko Mattila, vaikka tätä lisä-iskua kovasti surikin, ei kuitenkaan epäillyt tulevaisuudesta. Heti otti hän, niinkuin sanotaan, lehmän "ruuville". Sitä hoiti nyt torpassa asuva loinen siksi, kun Annan palvelusvuosi menisi umpeen ja hän saisi palata kotiansa emännöimään. Hevosenkin toivoi Mattila keväämmällä saavansa, jos ei muuten, niin velaksi. — Vaan hän ei tuntenut täydellistä ihmiskostoa, joka salassa piilee. Sillä kun kruununrahatkin vielä olivat rästinä eikä nimismiehenkään saaminen täysin kuitti,1 haki tämä Mattilan torpparakennuksetkin myytäviksi.
Noille miehensä vehkeille rouva Manni toisinaan katkerasti nauroi, vaan kun taas muisti hänen pettyneet toiveensa ja siitä seuraavan kiukun, taisi hän inhosta ja häpeästä tuntimäärät itkeä ja päiväkaudet käydä punettuneilla silmillä, joka kuitenkaan ei estänyt Mannia kulkemasta ennakolta määräämää tietään; sillä hän ei voinut muuten: hänen käsitteensä hyvästä ja pahasta olivat nyt kerran saaneet sen suunnan.
* * * * *
Nyt rupesivat asiat Teljossa käymään kuin nuottien mukaan.
Mattilan torpparakennukset myytiin ja ne osti nimismies Manni. Jo samana päivänä täytyi ukko Mattilan muuttaa ja hänet otti Tamminen työhönsä toistaiseksi.
Vielä Elokuussa sai Tamminen käskyn, että hänen kuukauden sisällä tuli N. kaupungin säästöpankille suorittaa velkansa 4,000 mrk. ynnä sisällä olevan vuoden maksamattomat korot. Tamminen säpsähti tuota iskua: olihan velka hänelle luvattu "seisovaksi lainaksi", kunhan vaan korot säntilleen suorittaisi ja sen hän oli tehnytkin.
Tamminen rupesi Salojärven isäntää ensiksi käsirahoistaan noin 2,000 markasta pihistämään. Kun tämä rupesi hävyttömäksi ja haukkui Tammista silmät korvat täyteen, manuutti jälkimäinen Salojärven tuleviin syyskäräjiin. Salojärvi taas, niinkuin toinen oli aavistanut, muutti heti rahaksi irtonaisensa, möi tilansa hyvine tukkimetsineen Viipurilaisille tukkiherroille 12,000 markasta ja muutti, Tammiselle kiusaa tehdäkseen, kirkonkylään, jossa hyvän tuttavansa, maakauppias Revon kanssa makeasti nauroivat mokomalle "sukkeluudelle".
Ahdistettu Tamminen koetti tavan takaa saada Kyllölän rikasta isäntää käsiinsä, sillä olihan tämä häntä luvannut auttaa tarpeen tullessa. Kokeet pitkät aikaa olivat turhat. Kotonaan tämä ei milloinkaan "sattunut olemaan" Tammisen siellä käydessä ja kirkonmäelläkin Kyllönen vältti häntä kuin ruttotautista ja aina hävisi väkijoukkoon, kun toinen oli hänet tapaamaisillaan. Kerran kuitenkin miehet yhtyivät eräässä kirkonkokouksessa ja vastenmielisesti Kyllönen seurasi Tammista ulos. Kun jälkimäinen kertoi ahdingostaan ja pyysi nyt juuri luvattua apua, vastasi toinen ihmeellisen kylmäverisesti:
— Vaikka olisikin rahaa, niin en nyt, hyvä veli, voi auttaa. Kertoohan koko pitäjä sinun olevan vararikon partaalla. Maksuksi saisin vaan vaivat valvoa saatavaani sinun konkurssissasi ja tyytyä osille niinkuin muutkin.
— No, sama se, tuumi Tamminen itsekseen, kun kokouksesta alla päin astuskeli kotiansa kohti. — Tässä kuussa (Syyskuu oli jo käsissä) saan haloista rahat, joilla tukkean puolet säästöpankin velkaa. Lokakuulla lähden markkinoille sorvaus- ja nahkatavarain kanssa ja niin ehkä Jumalan avulla pääsen pahimmasta taakasta. Repo ei kiireimmällä lainkäynnillään kuukausiin voi minulle mitään ja vastahan Joulukuulla Mannin hallussa oleva vekseli on maksettava; olenhan sitä paitse siitäkin vähin erin suorittanut jo likemmä neljännen osan.
Tamminen oli näitä mietteitään lopettaessaan asioistaan paljoa levollisempi kuin koskaan ennen.
Viikkoa pari vieri ja Tamminen saattoi ilokseen kaupungissa asuvalle Viipurilaisten asiamiehelle ilmoittaa halko-urakan olevan täyden. Heti saikin hän vastauksen, että laiva oli jo lähetetty puita vastaanottamaan ja lastaamaan, jolloin Tamminenkin saisi sovitun urakkasumman käteensä.
Vieri niin taas viikon päivät ja asiat Teljon kylässä näyttivät menevän entistä latuansa. Eräänä päivänä silloin ilmestyi Kuhajärvelle hinaajahöyry, tuoden Viipurilaisten lotjaa Kuusniemen rantaan. Tamminen ripeästi soudatti itsensä halkopaikalle. Puiden vastaan-ottaja tarkasti tavaran, hyväksyi ne ja ryhdyttiin heti mittaamistoimeen.
Niemelän rannastakin läksi vene ja siinä kaksi miestä. Alussa ei tuota kukaan huomannut, vaan veneen lähetessä lastauspaikkaa, huomasi Tamminen yhä selvemmin kokardihatusta, kenen kanssa hänellä tuli olla tekemistä ja säpsähti hiukan. Nimismies Manni nousikin kohta rannalle Lipposen seurassa, läheni Tammista ja halkojen vastaanottajaa, jotka seurasivat mittamiehiä, sekä kysyi kuivasti papereja taskustaan kaivellen:
— Kenen halkoja tässä mitataan?
— Niinkuin itsekin hyvin tiedätte, ovat ne minun vielä, vaan Viipuriin kaupatuita, vastasi Tamminen.
— Siinä tapauksessa minä tämän Kuvernörin oikeuden välipäätöksen nojalla otan halot N. kaupungin säästöpankin saamisen vakuudeksi takavarikkoon ja kiellän käskynajaja Lipposen kuullessa haloista kalikkaakaan koskemasta. Tässä on Tammiselle kopio välipäätöksestä ja teille, joka luultavasti olette Viipurilaisten asiamies, toinen. Papereista näette valitusajan ja paikan, mihin on mentävä.
Toimituksensa täytettyään läksivät kruununpalvelijat taas pois soutamaan, jättäen ällistyneet kaupanhierojat suu auki seisomaan Kuusniemen rannalle.
Mitäs tehdä? Miesten mietittyä vähän aikaa, päätettiin lotjan antaa sen päivän vielä seista paikoillaan, kunnes Tamminen ehtisi pistäydä kaupungissa kysymässä syytä moiseen menettelöön.
Kaupunkiin oli vaan kolme peninkulmaa ja pianhan Tamminen tuon matkan hyvällä virkullaan oli tehnyt. Hän tapasikin säästöpankin johtajan ja kysyi, miksi velka niin pian oli suoritettavaksi vaadittu, vaikka se oli olevinaan "seisova laina".
— Siksi, vastasi johtaja, kun te haaskaatte Tammiston metsää ja teette talon pian arvottomaksi.
— Ei viisisataa syltä halkoja minun tilaani arvottomaksi tee.
— Kaksituhattahan kuulutte ottavankin, on meille kerrottu.
— Se ei ole totta. Kuka semmoisia on teille kertonut? uteli Tamminen.
— Me emme saa pankin salaisuuksia ilmoitella, oli toisen vastaus.
Tamminen arvasi nyt, ketä hänen tuli kaikista vastoinkäymisistään kiittää. Kun takavarikkokieltoakaan ei luvattu peruuttaa, ja että hänen päinvastoin viikon sisällä tuli velkansa suorittaa lainkäynnin uhalla, läksi miesparka kotiansa kohti niin apealla mielellä, kun semmoisissa suhteissa lähteä voi.
Halkokaupasta siis ei tullut mitään ja niin lähti Viipurilainen lotja Kuusniemen rannalta matkaansa. — Siitä riemusta Manni samana iltana Revon luona, jossa myös Salojärvi rikkaana rehenteli, joi itsensä patahumalaan, niin että toiset käsikynkästä saivat häntä taluttaa aina kotiportailleen asti, johon hän tunnotonna kuin eläin jäi makaamaan.
Paria viikkoa ennen syyskäräjäin alkua sai Tamminen kaksi manuuta velasta samana päivänä: yhden N. kaupungin säästöpankilta ja toisen maakauppias Revolta.
* * * * *
Lokakuun keskipaikoilla alkoivat käräjät. Tamminen oli sitte manuut saatuaan ollut niin äimeyksissä, ettei kyennyt juuri mitään toimimaan. Niinpä olivat markkinaretkensäkin, joista niin paljon odotti, jääneet tekemättä.
Vanhain juttujen loputtua oli Tamminen heti pihdissä. Nimismies Manni säästöpankin puolesta ja maakauppias Repo omasta puolestaan vaativat Tammisen asettamista konkurssitilaan, koska hän ei muka voinut sitomuksiaan suorittaa ja hän vaan keinotteli vierailla varoilla. Oikeus määräsikin ahdistetun viikon sisällä, jolla ajalla vielä käräjät kestivät, tekemään luettelon varoistaan ja veloistaan sekä kielsi häntä lain edesvastauksen uhalla paikkakunnalta liikahtamasta.
Nyt tiesi Tamminen mitä kello oli lyönyt. Määrätyn ajan sisällä hän valmistikin täydelliset konkurssipaperit. Omaisuus näiden mukaan nousi 24,000 markkaan ja velat 11,000:teen.
Oikeuden välipäätöksessä määrättiin nimismies Manni ja kauppias Repo pesän väli-aikaisiksi hoitajiksi ja saisivat he jo heti ruveta irtonaista omaisuutta rahaksi muuttamaan. Nahkuritehtaan ammeet, irtaimisto ja työn alla olevat tavarat saisi, Mannin erityisestä anomuksesta, myöskin myydä, vaan sorvaustyökaluja ei, koska Tamminen ilmoitti ei muuta eläkettä pesästä tahtovansa, kunhan vaan saisi jatkaa varsinaista ammattiaan pesälle kuuluvilla työkaluilla. Asua hän saisi Tammistossa niinkauan kun tila tulisi myydyksi. Lopullinen tuomio julistettaisiin seuraavissa talvikäräjissä.
* * * * *
Niin olivat nyt Tammisen kauniit tulevaisuuden toiveet rauenneet tyhjiksi utukuviksi vaan. Surulliselta tuntui nähdä niin monen vuoden ahkeran työnsä hedelmät kahden ahnaan korpin raastettavana ja että ne tekisivät parastansa, siitä oli hän varma.
Eräänä sateisena iltana Marraskuun alkupuolella istui hän työnsä päätettyään salin keinutuolissa oikaisemassa selkäänsä ja mietti juuri omien huonekapineiden tekoa, kun ovi avaantui ja Anna Mattila pikku Elli sylissä astui sisälle. Ottaen pikku tyttönsä polvilleen, sanoi hän:
— Se oli hyvä, Anna, että tulitte. Minulla olisi vähän teille sanottavaa. Kun taka-aikoina tulevaisuuteni kimmelsi edessäni hopeanhohtavalta ja luulin Tammistossa saavani elää ja kuolla, pyysin teitä emännäksi siihen ja te puolittain lupasitte. Nyt kun kaikki, kaikki on jo melkein mennyttä, ja minä itse kohta maantiellä, annan teille puolinaisen lupauksenne takaisin. En tahdo sitoa teitä kukatiesi mimmoisiin puutteisin. Minun on taas alkaminen lusikasta ja silloin aina on paras olla toista sitomatta onnettomaan kohtaloonsa. Niin, Anna, kätenne tuohon: lupauksenne annan takaisin, joskopa se kuinkin mieltäni katkeroi.
Anna ei antanut kättänsä. — Olisin siihen suostunut muutama kuukausi takaperin, itsestänikin, pyytämättänne, sanoi hän, vaan nyt en sitä niinkään hevillä tee. Isäni silloin ajettiin keppikerjäläisenä mökistään ja minä pidin vallan mahdottomana edes ajatellakaan semmoisen tytärtä Tammiston emäntänä.
Tammisen silmät suurenivat. — Uskaltaisitkos nyt siis, kun minulla ei mitään muuta ole kun kaksi kättä, ruveta katsomaan mahdollisia puutteita silmästä silmään? kysyi Tamminen.
— Nyt juuri uskallankin, oli tytön suora vastaus. — Yltäkylläisyyteen en ole tottunut ja työtä ei minua ole opetettu pelkäämään. Vähemmän on sitä paitsi ihmisilläkään syytä soimata, että Tammiston yltäkylläisyyteen haluten olen siihen emännäksi tunkeutunut.
Tamminen saattoi kiitollisuudesta vaan puristaa tytön kättä ja sillä oli liitto kahden henkilön kesken elämään ja kuolemaan vaan toinen toisensa edestä solmittu.
* * * * *
Heti välipäätöksen käräjissä langettua, alkoivat pesänhoitajat aika lailla mellastaa Tammistossa. Nimismies Manni matkusti heti kaupunkiin, sai takavarikon halko-urakan suhteen puretuksi, möi halot paikalla taas Viipurilaisten asiamiehelle ja sai rahat, 2,000 mark., heti käteensä, sillä olivathan puut jo hyväksytyt ja ulko-ilmassa kuivamisen kautta yhä parantuneet. Vaan näistä rahoista ei monta markkaa lie Teljoon saapunut, sillä huhu tiesi kertoa jo tänne saakka, että Manni korttipöydässä eräänä yönä kaupungin iloisten herrain parissa ne melkein sukupuuttoon menetti.
Sitä kiukkuisempana palasi Manni kotiansa. Hän oikein vapisi saadakseen raastaa Tammistoa ja sen omaisuutta niin silmittömästi kuin mahdollista. Ilmoitus lähetettiin kaupungin sanomalehteen nahkuritehtaan kaluston ja tavaran myymisestä, ja kumma kyllä, vaikka Manni itse niitä halusi niin halvalla kuin mahdollista, ylistettiin myytäviä ylenluonnollisesti. Viekas Repokaan ei saanut tutkituksi miksi Manni näin teki.
Antaen ilmoituksen parin viikon ajan vaikuttaa, minkä se voi, ryhdyttiin nyt Tammiston muun irtaimiston huutokauppaan. Surkeata oli nähdä kuinka vasara lankesi, ja yksi ammuva elukka toisensa perästä jätti tutun talon. Niin menivät hevoset ja muutkin eläimet. Maanviljelyskaluston ja kalanpyydykset melkein kokonaisuudessaan osti Repo, sillä hän piti itseään jo puolittain Tammiston omistajana. Seurasi sitte huone y.m. kapineet. Tammiselle itselleen jätettiin toistaiseksi ainoastaan välttämättömimmät näistä.
Eräs seikka kuitenkin Tammista miellytti. Tavaransa eivät kelikaupalla menneet. Kaupungista oli saapunut varakas teurastaja, joka, tietäin lehmäin hinnan ja ymmärtäen niitä arvostella, kiskoi hinnat niin korkealle kuin suinkin oli mahdollista. Eivätpä hevosetkaan tai muut elukat polkuhintaan menneet. Ja kun huutokauppa loppui, oli nimismiehellä koossa alun neljättä tuhatta markkaa. Vaan sitte olikin Tammisto puti puhdas, että seinät vaan kumisivat tyhjyydestä.
Nimismies Manni oli itsevaltaisesti, Revolta kysymättä, ottanut rahastonhoitajan toimen niskoillensa ja jälkimmäinen taas ei tuota vastaan mitään muistuttanut, vaan mietti talvikäräjissä kyllä panevansa miehensä tiukalle.
Seuraavaa huutokauppaa odottaessa kävi kaupungista eräs nahkurimestari Tammistossa tehdasta ja sen tavaroita katsomassa. Saatuaan tarkat tiedot työnjohtajalta tavaroista, saapuikin hän nimismies Mannin tietämättä huutokauppaan.
Ensin myytiin Tammisen saatavat. Yksi huusi kelikaupalla yhden, toinen toisen. Manni itse tuli muutamalla markalla saamaan Salojärven velan pesälle 2,000 markkaa.
Nyt ryhdyttiin nahkatehtaasen. Lipponen, joka käytti vasaraa, ilmoitti mitä kaikkea samalla lyönnillä meni ja kysyi, mitä tarjottaisiin.
— 2,000 mark. vastasi edellä mainittu nahkuri.
Manni nosti silmänsä ja näki hartiakkaan käsityöläisen seisovan kädet selän takana levollisena.
— 2,000 mark. ensimäinen, 2,000 mark. toinen, 2,000 mark. kolmas — — —
— 2,500, huusi Manni ja lisäsi kovasti: kalusto ja työn alla olevat tavarat myydään ainoastaan käteiseen rahaan.
— Tiedetään, vastasi nahkuri, 3,000 mark.
— 3,000 mark. ensimäinen, 3,000 toinen, jatkoi Lipponen.
— 3,500, rinkasi Manni ja likeni nahkuria, jolle kuiskasi: rahat ovat todella lyötävät lautaan heti.
— Niin seisoi aviisissa. 4,000 mark. tarjottu.
Mannia rupesi jo huimaamaan. Olisikohan tuolla törrikäisellä rahaa? mietti hän, vaan huusi 4,500.
Nahkuri meni 5,000:teen, Manni 5,500:taan, toinen taas kylmäverisesti 6,000:teen markkaan.
Manni raivosi. — Peijakas vie, eiköhän tuota haisevaa pässiä saa pian luopumaan kiusanteostaan, huusi hän, ja lisäsi: 6,500 mark. tarjottu:
— 6,500 mark. ensimäinen, 6,500 mark. toinen ja 6,500 mark. kolmas kerta. Eikö kuka tarjoa enemmän?
Ei jäntärekään nahkurin kasvoissa värähtänyt.
Vasara lankesi ja siis oli tehtaan kalusto ja tavarat Mannin omat.
— Jos työmies, joka itse ymmärtää työn käytännön, olisi maksanut kaikesta 6,000 mrk., olisi hän kukaties vaivoistaan jotakin saanut, vaan miten hieno herrasmies pässin ammatista voittoa tuumaa ottaa, sitä en ymmärrä, sanoi nahkuri kuuluvasti.
Manni loi häneen vaan kiukkuisen silmäyksen ja kääntyi selin.
Senjälkeen myytiin puidut elot, aumat, useita ladollisia heiniä, kaikki heinäpielekset ynnä muuta, mitä vielä Tammistossa oli vähempää rihkamaa.
Mitä ei Manni, eikä Repokaan huomanneet, oli, että Tamminen tässä tilaisuudessa samoin kuin edellisessäkin huutokaupassa seurasi myyntiä suurimmalla tarkkuudella, ja salavihkaa kirjoitti huutokauppasummat markka markalta ja penni penniltä muistiinsa. Olipa hänellä jo täysi tieto Mannin tekemästä halkokaupastakin ja sen johdosta myöskin, millä kannalla asiansa nyt olivat. Harvinaisesti iloisena saattoikin hän siis astua valitun elämänsä seurakumppanin luo ilmoittamaan sitä, kenenkään ennakolta aavistamatonta uutista, että Tammisto oli sittekin jääpä heidän omaisuudekseen ja ehkäpä vähän vielä lisäksikin. Tamminen päätti pikemmiten asiainsa suhteen ruveta toimimaan siten, kun ne vaativat.
Tästä kaikesta tietämättä, Manni ainakin huolimatta miettiäkään niin pitkälle, astuivat toimitusmiehet ja ostajat Tammiston saliin, johon emännöitsijä oli kutsunut heidät kahville.
— Vaan nyt sinun tulee muuttaa nahkuritehdas Tammistosta pois, tuumaili Repo Männille heidän sisälle tultuansa. — Minä kaikissa tapauksissa ostan tämän talon ja tarvitsen tehdasrakennuksen toisiin tarpeisiin.
— Et sinä sen määrääjä vielä ole, sanoi riitatuulella oleva Manni; — etkös ole kuullut sananpartta: "elä nuolaise ennenkuin tipahtaa".
— Sinun kiusaksesikin sen ostan ja laita vaan siksi, että rojusi ovat matkassa, vastasi toinenkin vihasta paisuen.
Kukaties olisivat miehet hypänneet toisillensa tukkaan, jos ei Tamminen olisi samalla sisälle astunut.
Kahvia nauttiessa lauhtui Mannin mieli vähän ja hän jo hymyhuulin, kiusaa muka tehdäkseen, tuumaili isännälle:
— No, Tamminen, nyt on vaan teidän kaunis tilanne myymättä.
— Ettekä sitä konsaan myykään, vastasi Tamminen kuivasti.
— Mikäs estää? kysyi Manni.
— Eikö myydä? kiljasi Repo.
Kumpainenkin seisoivat uhkaavina Tammisen edessä ja olisivat varmaankin noin rohkean puheen päästäneen elävänä nielleet, vaan Tammisen kasvojen jäntäreet eivät värähtäneet, kun hän vastasi tyyneesti:
— Ei myydä siitä syystä, että rahaa jo on karttunut kappaletta yli velkojen. Minä puolestani pesästä vielä odotan melkoistakin rahasummaa ja silloin kun minun aikani on tullut, varustakaa vaan kukkaronne suu hyvin leveälle, sillä itsestännekin tiedätte, ettette minulta sääliä raha-asioissa tarvitse odottaakaan. Itsehän minut siihen olette opettaneet.
— Onko asian laita niin? uteli Repo, joka vähemmin asian juoksua tunsi.
— Lopputili sen näyttänee, oli vaan Mannin hajamielinen vastaus.
Salojärvi oli myös huutokaupassa. Kahvin nautittua vei Manni hänet sivuhuoneesen, ottaen Lipposen ja Kyllölän isännän vierasmiehiksi.
— Tunnustatte kai Tammiselle olleenne velkaa 2,000 markkaa? alotti
Manni.
Mies myönsi.
— Se saaminen nyt huutokaupassa on siirtynyt minulle. En rahaa vaadikaan vielä, vaan tahdon ainoastaan kuolevaisuuden vuoksi, että panette puumerkkinne tähän paperiin. — Sen sanottua veti Manni esille pitkän, valmiiksi kirjoitetun paperiluiskan, mihin Salojärvi vastustamatta antoikin puumerkkinsä ja sen todistivat läsnä olevat vierasmiehet. Salojärvi itsekseen tuumi vetävänsä Manniakin nenästä, vaan tällä kertaa ainakin oli hän antanut viekoitella itsensä pulmaan, josta ei niin helpolla pääsisikään, sillä hän oli tunnustanut vekselin, joihin hän, salon yksinäisyydessä asuen, ei vielä ollut ennättänyt ollenkaan tutustua.
* * * * *
Muutama kuukaus on kulunut. Astumme taas nimismies Mannin työhuoneesen. Ovella seisoo Salojärvi surkean näköisenä ja sen läheisyydessä olevalla tuolilla istuu käskynajaja Lipponen. Manni itse kävelee piippu suussa pitkin laattiaa.
— Eikö teillä ole hiukkaakaan armahtavaisuutta rinnassanne minua kohtaan, kysyi Salojärvi.
— Ei rahtuakaan, vastasi Manni, semmoisia konnia, kuin sinä olet, täytyy opettaa "ypykkää" hyppimään.
— Mutta enhän paperia noin hirveäksi aavistanut, muistutti Salojärvi.
— Juuri senvuoksi vekselin otinkin, vastasi Manni. — Minä tunnen sinun kaltaisesi miehet liian hyvin, antaakseni itseäni vetää nenästä. Kruununvoudin konttorissa sitä paitsi odottaa sinua matka- ja eväsrahaksi ai'otut 100 markkaa. Jollet heti lyö saatavaani lautaan, lähdet jo tänään läänin vangistoon. Vekselilaki ei muuta valittavaa tiedä eikä tunne. Sinulla on rahaa, sen tiedän ja älä luulekaan, että minun petät, niinkuin petit Tammista.
— Mutta eihän teille koko juttu maksanut kuin jonkun markan ja nyt kiskotte minulta 2,000 markkaa, muistutti Salojärvi.
— Juuri senvuoksi onkin riemuni saada sinua vanha roisto tanssittaa, lohdutti Manni. — Ja nyt pitkät puheet pois ja pellolle, jollet heti lyö rahoja lautaan.
Salojärvi-parka raapi korvallistaan "mokomalle sukkeluudelle", sillä oli se kuitenkin totta eräämpi hänen omaa tekemäänsä. Vaan eihän siinä mikä auttanut kuin kaivaa rahat esille ja alkaa lukea vaan.
Manni istuutui.
— Summa on täysi, mutta korot puuttuvat, sanoi hän.
Korot laskettiin 8 % mukaan, jonka Manni sanoi itse pankkiin kaupungissa maksavansa ja huokauksella maksoi Salojärvi nekin.
— Nyt lainkäynti-kulunkini ja matkani kaupunkiin, muistutti Manni.
Salojärvi intti vastaan.
— Sama se, jos et niitä maksakaan; siinä tapauksessa en anna vekseliä luotani. On maailmassa piiskoja, jos on koiriakin, tuumi Manni.
Salojärven täytyi siis suorittaa viimeksi vaaditutkin, sai paperinsa vihdoinkin kuitattuna takaisin ja lähti nyrpein mielin Mannin kamarista.
— Minulle taitaa todella tulla pakoksi muuttaa nahkuritehdas pois
Tammistosta, sanoi Manni Lipposelle, kun he taas olivat kahdenkesken.
— Tuo helkkarin kaupunkilainen kiskoi sen ostosumman niin korkealle,
että Tamminen väkisenkin saanee pitää tilansa.
— Minne sen aiotte sitte muuttaa? tiedusteli toinen.
— Sepä juuri onkin kysymys, oli Manni hätäilevinään. — Vaan minulle pälkähtää eräs ajatus päähän. Onhan teillä vanha asuinrakennuksenne joutavana. Vuokratkaa se minulle niin muutan tehtaan siihen.
— Joutaa se, tuumi Lipponen. — Saatte ruveta vaan, vaikka heti muutos-puuhaan.
Asia siis lopullisesti päätettiin. Vaan Manni oli jotakin hoksaavinaan, kun hän äkkiä kysyi, oliko Lipposen rakennukset vakuutetut palovahinkoa vastaan.
— Ei muussa kuin pitäjän yhteisessä palovakuutuksessa, vastasi
Lipponen.
— On sekin hyvä, vastasi Manni, vaan nyt kun tehtaani siihen muutan, tulee vaara tietysti ainakin kappaletta suuremmaksi. Neuvoisin teitä vakuuttamaan rakennuksianne kaupungissa johonkin ulkomaiseen yhtiöön. Sen minä ainakin teen nahkuritehtaan ja Mattilan torpparakennusten suhteen, joihin tuumaan asettaa kuivan verstaan. Jos sitte vahinkokin tapahtuisi, voisi semmoisesta vetäytyä omillaan ainakin.
Lipponen oivalsi asian laidan heti. Ymmärtäen että tuommoinen "vahinko" olisi Männille mieleen, sanoi hän:
— Semmoinen tapaturma on hyvin mahdollinen. Esimerkiksi Luoma, entinen maakauppias täällä ennen Repoa, kun piti talonsa vakuuttamatta, ei saanut sitä syttymään, vaikka olisi sytyttänyt, vaan niinkohta kun vakuutti omaisuutensa paloi se myös heti poroksi.
Manni oli tyytyväinen, että hänellä oli niin ymmärtävä käskyläinen. Päätettiin siis, että Lipponen heti vakuuttaisi talonsa johonkin ulkomaiseen yhtiöön ja Manni taas nahkuritehtaansa ynnä Mattilan rakennukset toiseen ja kun Lipponen valitti itseltään puuttuvan vakuutus-maksuksi rahaa, sai hän inttämättä Mannilta tarvittavan summan.
Miehet luulivat saaneensa keskustella kenenkään kuulematta, vaan raollaan oleva ovi avaantui selälleen ja kynnykselle ilmestyi nyt talon huolestuneen näköinen rouva.
— Etteköhän te miehet puhu päätänne poikki? muistutti hän; — minun mielestäni oli teillä jotenkin kamalat puheet ja kamalat lienee aikomuksennekin.
— Mitä sinä Selma miesten asioista ymmärrät? tiuskasi miehensä äreästi; — parempi olisi, kun pysyisit kyökkitoimissasi, kuin vaanisit minun puheitani ja tekojani ovien raoista.
— Kumpa tuo vaaniminen edes palauttaisi oikeuden ja velvollisuuden tunnon rintaasi ja panisi sinut miettimään, mitä tekojasi voit Jumalan ja ihmisten edessä vapaalla omallatunnolla vastata, olisi paljon voitettu; vaan se taitaa olla jo lopen myöhäistä, huokasi rouva.
* * * * *
Sivumennen mainitsemme vaan ylläkerrotun täydentämiseksi, että ennen pitkää olivat Kuuspellon rakennukset vakuutetut 4,000:sta, talossa oleva irtain 2,000, Mannin nyt vielä Tammistossa sijaitseva vaan piakkoin Kuuspellolle muutettava nahkuritehdas ja työn alla olevat tavarat 25,000:sta sekä Mattilan torpparakennukset 1,500:sta markasta. Kaikki kävi hyvästi päinsä, koska asiamiehet kaupungissa uskoivat omaisuuden todella olevan vakuutettujen summien arvoisen ja olihan äsken sanomalehden ilmoitus-osastossa ollut erittäin kehuva ja kiittelevä lause nahkatehtaasta ainakin.
Kohta alettiin myös Lipposen vanhaa asuinrakennusta tehdasta varten korjata. Pullistuneet seinät oi'ottiin, katto laitettiin ja ammeen sijoja ruvettiin kaivamaan. Oli aikomus niin pian kuin mahdollista saada tehdas uuteen paikkaansa muutetuksi sekä käyntiin myöskin. Lipponen oli kaikissa näissä puuhissa Mannin oikeana kätenä ja hyvästipä työ edistyikin; eihän raha puuttunut ja koska laitos oli korkeasti vakuutettu, täytyy sille myös antaa niin muhkea ulkomuotokin ja sisustus, kuin suinkin mahdollista, sillä saattoihan jonkun palovakuutus-asiamiehen päähän pälkähtää tulla tehdasta tarkastamaan.
Yksi seikka kummastutti naapureita. Lipponen alkoi ryypiskellä todella, ensin yksikseen ja salaa, sitte yhä julkeammin, joten hänet usein nähtiinkin kyöränä päihdyttävistä juomista. Kun hän usein täten teki itsensä kykenemättömäksi asioitaan toimittamaan, olivat tietysti ansiotkin huonot, ja taloudenkin asiat menivät menojansa, joten vaimon ja lasten täytyi turvautua useasti naapurien hyvyyteen, sillä kotoa leipä puuttui. Nimismiehen talo toistaiseksi ainakin näkyi olevan puutetta kärsivälle perheelle hyvänä turvapaikkana. Manni osoittikin tässä suhteen harvinaista auliutta ja rouva taas armahtavaisuudesta mielelläänkin auttoi, sillä heiltä ei todella puuttunut varoja auttaa tarvitsevia.
* * * * *
Talvi on jo voittopuolella. Uuden nahkuritehtaan rakennukset ovat jo siihen määrään valmistuneet, että vaan ammeet ja li'ossa olevat tavarat ovat siihen muutettavat. Manni muuten ei ollut tehnyt tehtaansa kanssa huonoja asioita. Jonkun tuhannen oli hän jo nahka-tavaroilla saanut, joskopa työmiesten palkatkin jotakin vetivät.
Eräänä päivänä lepäsi nimismies Manni käärityin päin salinsa sohvalla.
Rouvansa istui kiikkutuolissa sohvan vieressä lukien kuuluvasti Uutta
Testamenttia.
Manni oli edellisenä iltana palannut parivuorokautisella matkaltaan kaupungista. Kotia tultuaan oli hän valittanut kovaa päänkipua ja että oikean käden sormiaan ja oikeaa jalkaansa omituisesti pisteli. Vaimonsa tiesi kyllin, mistä tuo tauti oli kotoisin: ei muusta kuin siivottomasta elämästä ja valvonnasta. Vaikkapa vaimoparka halveksikin miestään, ei hän kuitenkaan voinut olla hänelle antamatta sitä hoitoa, kuin hän suinkin voi. Olihan Manni kuitenkin kaikkine virheineen hänen pikku lastensa isä, jopa hän miehensä pyynnöstä lueskelikin hänen vuoteensa ääressä yhtä ja toista. Nyt oli hänellä käsissään Uusi Testamentti. Miehensä oli liian paljon ruumiillisesti ja hengellisesti runneltu, voidakseen estää vaimoansa lukemasta sitä kirjaa, mitä hän enimmin oli halveksinut ja vähimmin olisi tahtonut kuulla.
Selma-rouva luki tahallaan seuraavia kohtia:
Älkäät tavarata kootko maan päällä, kussa koi ja ruoste raiskaavat
ja kussa varkaat kaivavat ja varastavat;
Vaan kootkaat teillenne tavarata taivaassa, kussa ei koi eikä
ruoste raiskaa, ja kussa ei varkaat kaiva eikä varasta.
Sillä kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne.
Ja taas edelleen toisesta kohdasta:
Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittais, ja sielullensa sais vahingon? taikka mitä antaa ihminen sielunsa lunastukseksi? Sillä ihmisen Poika on tuleva Isänsä kunniassa enkelittensä kanssa ja silloin hän maksaa kullekin töidensä jälkeen.
— Aih! ennätti Manni vaan kiljaista ja suunsa vääntyi väärään oikealla poskelle päin. Hän koetti nousta ylös, vaan oikea kätensä ja jalkansa eivät enää tehneetkään palvelusta. Vaimonsa koetti häntä auttaa istumaan, vaan se oli turhaa vaivaa. Manni, jonka koko oikea puoli oli halvautunut, se nyt nähtiin selvästi, vaipui hervotonna sohvalle jälleen.