HIRVIKANGAS (matalasti)
Olette vapaa!.. Menkää, nuori mies!
LÖVENBORG (puristaen liikutettuna hänen kättään)
Te olette rohkea mies! Menkää herran nimessä ja tehkää mitä voitte. En tunne teitä, mutta olen varma, että olette kunnian mies.
EEVA (tarttuen hänen käteensä)
Voi, pelastakaa ystävätär-raukkani!
TUNTEMATON (varmasti)
Ennen en tule, kun olen löytänyt hänet! Koettakaa olla rauhallinen, neiti!
(Menee kiireesti ulos, tuuli paiskaa lujasti oven kiinni.)
Hän näytti tarmokkaalta mieheltä!
Kuka hän on?
Häntä ei kukaan tunne.
(Vierashuone ylimetsäherra Lövenborgilla, hyvin sisustettu ja hauska huone. Perällä ja oikealla ovi, vasemmalla akkuna, jonka edessä on pöytä ja pari tuolia. Vasemmassa peränurkassa on pianino ja oikeassa uuni, jossa on tulta. Oikealla etualalla on sohva pöytineen ja tuoleineen. On ilta.)
1:nen kohtaus.
HÄRMÄ (tullen Kunnaksen kanssa perältä.)
Kas niin, täällä ei ole ketään… Täällä voimme rauhassa puhella.
No niin, ilman pitkiä puheita: me menimme sinun puolestasi takaukseen, kun sinulla oli tuo vajaus kassassa…
HÄRMÄ (levottomasti)
Niin, niin, minä muistan sen kyllä, mutta…
Sillä kertaa oli sinun vähällä käydä ohrasesti, mutta onneksi saatiin asia painetuksi sikseen.
HÄRMÄ (käyden rauhattomasi oven luona kuuntelemassa)
Niin, niin, mutta ei puhuta nyt siitä.
Olkoon minun puolestani! Tahdoin vain hiukan muistuttaa sinulle, että sinulla on jonkinlaisia velvollisuuksia meitä takausmiehiä kohtaan nyt kun meitä aletaan ahdistella.
Mutta enhän ole sitä milloinkaan unohtanutkaan!
Maksu on liiaksi viivähtänyt.
En ole voinut ennemmin. Menetinhän silloin virkani ja kului aikaa ennenkuin sain uuden toimen. Mutta nyt minulla sitä vastoin on hyviä toiveita.
Se on kaikissa tapauksissa kunniavelka. Älä unohda sitä.
Ei missään nimessä, kuinka sen unohtaisin!… Muuten minulla on yksi keino.
Ja mikä se on?
HÄRMÄ (alentaen ääntään)
Tuo "Lapin kuningas" on rikas ja hänellä on vain yksi tytär…
Ymmärrätkö?
Mitä?… Aijotko tavotella "Lapin prinsessaa?"
Varmasti! Ja kun minulla kerran on ukko Lövenborgin kassakaapin avain, niin silloin ei ole heikkoa.
No, ei, ei, se on selvää!… Mutta minusta tuntuu kuin et olisi vielä kovinkaan pitkällä asiassa.
Eikö mitä! Tyttö on vain hiton oikkuileva. Mutta kyllä minä hänet vielä kesytän, saat nähdä! (Tarmokkaasti.) Hänen täytyy taipua.
No niin, ehkä! Kovin varma ei tuo keinosi ole. Naisen mieli on vaihteleva kuin huhtikuun ilma.
Odotahan vain rauhassa! Kyllä niinä sen asian hoidan ja muut asiani myöskin.
Täytynee kai sitten, mutta älä aikaile kauan.
En, sen vuoksi voit olla rauhallinen.
(Kuuluu lähestyviä ääniä.)
Mutta… Hst!… Ei sanaakaan enää!
2:nen kohtaus.
Elvira, Hilda, Lövenborg, Hirvikangas, Hella, Eeva.
Sinä voit hiukan soittaa meille, Eeva!
Hyvä! hyvä! Istuhan pianon ääreen, tyttöseni, ja annahan kuulua, kyllä me kuuntelemme!
(Eeva asettuu hiukan ujostellen pianon ääreen ja Härmä menee hänen vierelleen kääntelemään nuottilehtiä, Hilda ja Elvira asettuvat sohvalle sekä Lövenborg nojatuoliin pöydän luo. Hirvikangas ja Kunnas jäävät tupakoimaan ja keskustelemaan uunin luokse, ja Hella menee vasemmalle akkunan viereen istumaan, missä pöytään nojaten katselee ajatuksissaan ulos. Eeva soittaa jotain sävellystä.)
LÖVENBORG (soiton tauottua, taputtaen käsiään)
Hyvä! hyvä! Sinustahan on tullut taiteilija… todellinen taiteilija, lapsi!
EEVA (kääntyen tuolillaan)
Setä imartelee vain!
Ähs, mitä vielä! Minä puhun suoraan ja katson silmiin.
Eeva on musikaalinen. Meidän Hella sitävastoin on kokonaan toista maata.
Hirvenkaataja hän on! On vain vahingossa syntynyt hameisiin.
(Hellalle.) Kunpa sinäkin päästäisit noin hyvin, Hella… Mitä?…
(Hella ei vastaa.)
Hän on taas omissa ajatuksissaan.
Parasta onkin puhua vain itsensä kanssa! Saa ainakin mieleisiään vastauksia.
Mitä sinä ajattelet oikein, Hella?
HELLA (koneellisesti)
Odotan.
Ja ketä?
HELLA (nousten)
Ooh, ei mitään… Sinä soitat kauniisti. Eeva.
(Poistuu hitaasti oikealle.)
3:mas kohtaus.
Elvira, Hilda, Lövenborg, Hirvikangas, Härmä. Kunnas, Eeva.
Hella on ollut hiukan kummallinen sen jälkeen, kun hän eksyi erämaahan.
Onko se ihme. Niin järkyttävä tapaus!
En ymmärrä mikä tyttöä oikein nivaa. Mutta hän ei ole enää ollut kaltaisensa sen jälkeen.
Se on vaikuttanut kai hiukan hermostoon.
Niin luulen minäkin. Nuo tukkityömaat eivät ole juuri sopivia paikkoja nuorille naisille. Ja minuakin alkaa tämä elämä jo painostaa.
Sinun alallasi ainakin pitäisi olla jännitystä ja vaihtelua. Siitä nuo vekkulit kyllä pitävät huolen.
Liiaksikin, hyvä ystävä, liiaksikin!
Kyllä ne ovat kai sitä viimeisintä joukkoa.
Ja perhanoita!
No, Elis!
Niin, niin, minä pidän noista jätkistä. Heissä on kumminkin jonkinlaista sydänmaan rehellisyyttä ja kunniantuntoa…
(Hella tulee oikealta.)
4:jäs kohtaus.
Edelliset, Hella.
Liisa sanoo, että siellä on eräs mies, joka kysyy luutnanttia.
Varmaankin joku tukkileiriltä… Pyydän anteeksi!
(Kumartaa ja poistuu.)
5:des kohtaus.
Elvira, Hilda, Hella, Eeva, Lövenborg, Hirvikangas, Kunnas.
Mitäs te, neiti, sanotte noista erämaan pojista?
Minä ihailen heidän villiä vapauttaan! Silloin voi ihminen tuntea itsensä joksikin ja tehdä jotain. Minusta ei ole mitään suurta elää kunnollisesti kahleisiin sidottuna.
No, mutta Hella! Sinähän ihannoit noita kulkureita aivankuin isäsikin.
Ja miksei? He ovat reippaita miehiä, jotka eivät saivartele elämää. Ja sen vuoksi ei pidä myöskään saivarrella heidän tekojaan.
Entäs salakapakoitsijat? Ne saavat aikaan riitoja ja tappeluja.
Niin, eikö se ole kauheata! Minä aina pelkään, kun hän lähtee noille tukkityömaille.
No, vähän nyrkkioikeutta toisinaan, mutta sellaisille pitää ummistaa hieman vasenta silmäänsä. Antaa koirain nuolla haavansa.
Mutta kiusallista se on sille, jonka on vastattava järjestyksestä.
Heistä ei voi vastata taivaan herrakaan! Jos sinä otat sen tehdäksesi, niin silloin saat liian suuren kuorman niskoillesi…
(Härmä tulee perältä.)
6:des kohtaus.
Edelliset. Härmä.
Se on tuo seikkaileva sydänmaan ritari.
HELLÄ (säpsähtäen)
Ah!… (Kääntyy liikutustaan salaten akkunaan.)
Tuo herra tuntematonko?
(Nousee.)
Niin.
Sitten hänet täytyy kutsua tänne.
HÄRMÄ (kuivasti)
Älkää vaivautuko turhaan! Neuvoin jo hänet palvelijain puolelle.
Ei sinne, vaan tänne! Sen arvoinen hän ainakin on. Minä menen hakemaan hänet.
(Poistuu perälle.)
7:mäs kohtaus.
Elvira, Hilda, Hella, Eeva, Härmä, Hirvikangas, Kunnas.
Se nyt on liikaa kohteliaisuutta kulkureille!
Mutta hyvä Jumala, tarvitseehan miesparka vähän lämmitystäkin tällaisen matkan jälkeen!
Mitä hän oikein on miehiään tuo tuntematon?
Täydellinen arvoitus. Kaikesta päättäen nähnyt joskus parempiakin päiviä.
Nähtävästi yksi niitä, joilla on syytä peittää jälkensä. Sellaisia on paljon täällä Peräpohjolassa.
HELLA (terävästi)
Oletteko ihan varma siitä?
Oo, minä unohdin, että te olette hänen puolellaan, neiti.
Mutta minusta nähden on hänellä siihen syytäkin.
Niin, pelastihan tuo tuntematon kaikissa tapauksissa hänen henkensä.
Ja minä olen varma, että hän ei ole mikään huono mies.
HÄRMÄ (terävästi)
Mitä te hänestä tiedätte?
HELLA (jäykästi)
Minä tiedän vain, että hän uhrautui vaaraan, johon antautuakseen eräät toiset olivat liian kunnollisia. Ja ne jäljet, jotka hän silloin jätti, eivät ainakaan kaipaa peittämistä.
HÄRMÄ (painavasti)
No, kunhan ei.
Kunnon mieheltä hän ainakin minusta näyttää. Ja minulla on myöskin hiukan kokemusta näissä asioissa.
Miksi hän sitten salaa nimensä?
Ehkä hänellä on siihen omat syynsä.
Aivan niin… muuta en ole väittänytkään.
Voihan sitä nimensä salata kunniallisistakin syistä.
Kaikissa tapauksissa olen utelias näkemään tuota merkillistä miestä.
Hän kyllä osaa esiintyä edukseen…
(Lövenborg ja tuntematon tulevat sisään.)
8:sas kohtaus.
Elvira, Hilda, Hirvikangas, Lövenborg. Hella, Eeva,
Härmä; Kunnas, Tuntematon.
Kas niin, astukaa sisään, nuorimies. Ja olkaa kuin kotonanne.
Teidänlaisille miehille ovat minun oveni aina avoinna.
Oo, te olette liian ystävällinen, ylimetsäherra. Minä kiitän!
(Kumartaa oikein maailmanmiehen tapaan kaikille läsnäolijoille.)
Kas niin, ei mitään kursailua, nuori herra! Tässä on talon rouva.
ELVIRA (puristaen liikutettuna hänen kättään)
Sallikaa minun kiittää teitä, herra, että säästitte äidiltä katkeran surun.
Te aivan liioittelette, rouva. Sehän oli minulle vain mieluinen velvollisuus.
No niin, ja nyt te saatte luvan viihtyä tässä seurassa! (Menee paikalleen istumaan.) Ajatelkaapa vain, että tämä reima mies on hiihtänyt lähes seitsemänkymmentä kilometriä yhteen menoon. Mitä sanotte siitä?
Herra Jumala, sellaisen matkan!
Sehän on kauheata! Sitten te varmaankin olette kovin väsynyt?
Enpä juuri paljoa, rouva.
Näyttääkö hän sellaiselta, joka vetää jalkoja perässään?
Voisin pienen levähdyksen jälkeen palata takaisin saman tien.
Se on uskomatonta.
HÄRMÄ (pilkallisesti)
No, eihän se niin ihmeellistä ole, että mies kunnostautuu omalla alallaan.
Mitä sillä tarkoitat?
Kukapa sellaiseen paremmin pystyisi kuin kilometritehtailija.
ELVIRA (nuhdellen)
Herra luutnantti!
LÖVENBORG (pahoillaan)
En voi juuri sanoa, että sukkeluutenne oli hyvin valittu!
TUNTEMATON (hymyillen)
Älkää olko pahoillanne, rouva! Antakaamme herra luutnantin myöskin kunnostautua omalla alallaan.
Oikein nuorimies! Hyvin maksettu.
(Nauraa hyväntahtoisesti. Elvira poistuu.)
TUNTEMATON (lähestyen Hellaa, kysyy matalasti)
Onko tunkeilevaa kysyä, kuinka voitte, neiti?
Kiitos, minä voin hyvin, erittäin hyvin!
Minua ilahduttaa, ettei teidän terveytenne kärsinyt siitä. Se oli todellakin hiukan kolkko yö.
Ooh, te pidätte minua kai arkana lapsena! Minä olen syntynyt ja kasvanut täällä Pohjolassa!…
Niin karaistuneeksi en teitä kuitenkaan uskonut.
HILDA (matalasti)
Hän näyttää olevan sangen merkillinen mies.
Hän suoriutuu erinomaisesti kaikkialla!
Kerrassaan suurenmoisesti!
Eikö mitenkään voisi saada selville, kuka hän on?
Minä epäilen sitä suuresti… Mutta voinhan koettaa.
Mutta teillähän olisi ollut suurempi syy vilustua, kun luovutitte minulle palttoonne.
TUNTEMATON (hymyillen)
Minähän olen syntynyt ja kasvanut Etelässä.
Ja mitä se todistaa?
Että me molemmat tuotamme syntymäseudullemme kunniaa.
Tosiaankin!… Ja minun täytyy tunnustaa, että te olette voittanut kilpailun.
Minä luovutan voittoni teille, neiti.
HÄRMÄ (matalasti Eevalle)
Tuo maankiertäjä yrittää näytellä sivistynyttä miestä!
Mutta mitä teillä oikeastaan on häntä vastaan?
Ei mitään, neiti! Ei kerrassaan mitään! Minä vain en pidä arvoituksellisista ihmisistä.
Mutta sanokaa minulle suoraan, mitä syytä teillä on salata nimenne?
Jos voisin sanoa syyn, niin voisin sanoa nimenikin…
Tämä on käsittämätöntä! Miksi te ette voi sanoa, kuka te olette?
Onko se niin käsittämätöntä tässä maassa?… Muuten, sitä en todellakaan voi sanoa, eikä se ole välttämätöntäkään!
Minä ymmärrän! Te tahdotte olla mieltäkiinnittävä ja tekeydytte salaperäiseksi.
Miksei? Se on tarkoitettukin ihmisille, jotka mukavuudenrakkaudessaan tahtovat oppia kaiken tuntemaan vain paketin syrjästä lukemalla.
No niin, syyttäkää sitten itseänne, jos teitä kohdellaankin vain kulkijana!
Niinkuin neiti suvaitsee. Minä en syytä ketään.
(Etääntyy hänestä pois.)
Te ette varmaankaan ole kotoisin näillä mailta?
En, ylimetsäherra… Minä olen Etelästä.
Te olette herättänyt täällä naisväen uteliaisuuden.
TUNTEMATON (hymyillen)
Naistenko vain?
Hitto soikoon, meidän miesten myöskin!.. Saanko olla törkeä ja kysyä, miksi olette tullut tänne Peräpohjolaan? Paljas petäjänkuoren kiskominen ei teitä suinkaan tänne houkutellut.
Olen syvästi pahoillani ja pyydän anteeksi, mutta siihen on minun mahdotonta vastata.
Ja minkätähden?
Yhtähyvin voisin selittää olemassaolon tarkoituksen. Ja sitä pitävät filosofit pulmallisimpana kysymyksenä.
LÖVENBORG (menee hänen eteensä ja katselee häntä tutkivasti)
Kuka hitossa te oikein olette?
Kulkija, niinkuin näette.
Sen minä kyllä näen, saakeli soikoon! Mutta on kai teillä joku kotopaikka, suku tai nimi. Miksi salaatte ne muilta?
Että oppisitte kerrankin ennakkoluulottomasti ottamaan ihmisen, sellaisena kuin hän on. Ilman tuota tavanmukaista tavaramerkkiä, jolla leimattuna ihminen saa kehdosta hautaan saakka ajelehtia maailman markkinoilla.
Niinkö!
Minä säilytän teidän mielikuvituksellenne rajattoman vapauden! Te voitte kuvitella mitä tahansa, mutta minua te ette voi ottaa muuna kuin mikä minä olen tai tahdon olla.
Teillä on hieman omituiset periaatteet, nuorimies!
Toverini siellä erämaassa mukautuivat helposti niihin… Maistettuaan kerran nyrkkiäni tulivat he täysin vakuutetuiksi, että olin se, miksi luulottelinkin, nimittäin mies. Mutta ylemmillä asteilla nähtävästi uskotaan enemmän muilta saatuun päällekirjoitukseen kuin omaan turmeltuneeseen makuun.
No, olittepa kuka tahansa! Minä ainakin luotan omaan makuuni! Tuossa on käteni!
TUNTEMATON (puristaen ojennettua kättä)
Kiitos, ylimetsäherra!
Mutta asiasta toiseen… Osaatteko laulaa oikein tukkilaisen tapaan?
No; jonkun verran.
Laulakaa meille joku laulu! Minä pidän noista luonnontuoreista lauluista.
Ja sinä Eeva voit säestää. Osaathan sinäkin niitä.
No, olkoon menneeksi! Kulkian laulu.
(Menee pianon luo ja laulaa Eevan säestäissä.)
En rauhaa löydä mä päällä maan, ei kotia missään mulle; mun kohtalo määräsi kulkemaan vain suruksi itselle — sulle. Ma kuljen ja kuljen yhäti vain ja kannan kaihoa rinnassain — tie kunne kulkijan päättyy?
En lieden lämpöhön syntynyt, kotisirkka ei soitellut mulle; siks' mieron polkuja kuljen nyt, sen kylmyyttä kerron sulle. Ma kuljen ja kuljen yhäti vain ja kannan kaihoa rinnassain — niin lienee tähdissä säätty.
Ei tyynnä virrannut eloni vuo, mua mainingit heitteli huimat; siks' laulun synkkänä kaikua suo ja viihtää tuskani tuimat. Ma kuljen ja kuljen yhäti vain ja kannan kaihoa rinnassain — tie kunnes kulkijan päättyy.
(Laulun vaiettua seuraa hiljaisuus. Hella nousee paikaltaan kyyneleitä silmissään ja kääntyy liikutustaan salaten akkunaan.)
Kiitos, nuori mies! Te olette laulaja. Tuolla laululla ilmaisitte enemmän kuin tahdoittekaan.
Kuinka niin?
Noin ei laula tukkilainen.
TUNTEMATON (hymyillen)
Minkälainen tukkilainenkin on.
(Elvira tulee oikealta.)
9:säs kohtaus.
Edelliset, Elvira.
Täällä toisessa huoneessa on teetä, jos herrasväki haluaa.
No, Aarne, lähde liikkeelle. Iltatoti odottaa.
HIRVIKANGAS (tarjoten käsivartensa Elviralle)
Saanko luvan?
(Menevät oikealle.)
Teidän luvallanne, rouva, minä maksan samalla mitalla…
(Tarjoo käsivartensa Hildalle ja menevät.)
HÄRMÄ (tehden samoin Hellalle)
Teemmekö nyt välirauhan, neiti?
(Hella tarttuu aikaillen hänen käsivarteensa ja luo mennessään viipyvän katseen tuntemattomaan.)
10:nes kohtaus.
Eeva, Tuntematon.
EEVA (leikillisesti)
Nyt aikailitte liiaksi ja jäitte kuivalle istumaan! Semmoista se on.
Se vastoinkäyminen on hyvin helppo jakaa teidän kanssanne, neiti.
Oo, kylläpä te olette kohtelias.
Saanko sanoa terveisiä?
Terveisiä!… Keneltä?
Eräältä, joka siellä erämaassa muistelee teitä.
En tunne ketään sellaista.
Sitten tunnen minä enemmän kuin te.
Lähettikö tuo tuntematon todellakin terveisiä?
Lähetti, ja tässä on todistus siitä.
(Antaa kirjeen Eevalle.)
EEVA (ottaen kirjeen)
Kiitos!… Miksei hän tullut itse tänne?
Hänellä lienee ollut esteitä?
Milloinka te palaatte takaisia?
Luultavasti huomenna.
No, koska te olette hänen uskottunsa, niin…
Niin… Mitä sitten?
Voitte kai viedä kirjeen tuolle eräälle toiselle tuntemattomalle?
Suurimmalla mielihyvällä, neiti.
(Hella tulee oikealta)
11:des kohtaus.
Hella, Tuntematon, Eeva.
Oo, häiritsenkö ehkä?
Ette enää, neiti.
Te ette ehkä huoli ensinkään teestä?
Kyllä varmasti! Kiitoksia kaikissa tapauksissa.
Viivyttelynne siis aiheutuu ujoudesta kai…
(Menee akkunan luo istumaan.)
Ei, vaan omanarvontunnosta.
(Tarjoo Eevalle käsivartensa.)
Teemmekö mekin välirauhan, neiti?
EEVA (nauraen)
Kiitoksia!… mutta minä en juo milloinkaan illalla teetä.
Siis, periaatteita. Silloin on ihmisellä aina jotain, jota vastaan voi rikkoa.
(Kumartaa ja menee.)
12:des kohtaus.
Eeva, Hella.
EEVA (lyhyen äänettömyyden jälkeen)
Mitä sinä katselet, Hella?
HELLA (havahtuen)
Siellä on revontulet.
EEVA (lähestyen)
Ne ovat loimunneet usein viime aikoina. Vanhat sanovat niiden tietävän kovia pakkasia. (Laskeutuu pöydän nojalle.) Ei, mutta kauniisti ne palavatkin tänä iltana! Katsos tuota, joka nousee noin korkealle! Nyt se sammui. Kylläpä ne ovat kauniit!
HELLA (innostuen)
Olisitpa nähnyt ne revontulet silloin yöllä erämaassa! Ne leimusivat yli taivaan monivärisinä kuin raketit. Se oli kauheata ja kaunista samalla kertaa.
Minuun ne aina tekevät ahdistavan vaikutuksen.
HELLA (intohimoisesti)
Ja minua ne hurmaavat mahtavalla ja salaperäisellä kauneudellaan. Ne ovat yhtä ylhäisen tutkimattomat ja valtavan houkuttelevat kuin erämaa.
EEVA (istuen pöydän päähän)
Mutta sanoppas minulle, mitä sinulle tapahtui silloin erämaassa?
HELLA (muuttuneella äänellä)
Miksi sitä kysyt?
Sinä olet muuttunut, Hella. Olet käynyt niin omituiseksi ja umpimieliseksi.
Ei minulle mitään tapahtunut.
EEVA (leikillisesti)
Ethän vain ole rakastunut tuohon salomaiden ritariin?
HELLA (nousten kärsimättömästi)
Mutta Eeva!… Jollet lakkaa niin minä suutun.
Varo vain. Hän on komea mies.
HELLA (kävellen hermostuneesti)
Kauhea hän on!
Sitä myöskin… Ja niin vaarallinen!
Oo, minua hän ärsyttää ja kiihoittaa, tuo tuntematon! Hänessä on jotain salaperäistä ja suurenmoista, joka kiduttaa minua. Kun hän esittää ajatuksiaan, tapahtuu se tavalla, joka saa itse tunturitkin vavahtelemaan. Ja mikä on ihmeellisintä, hän saa väkisinkin uskomaan, mitä hän sanoo… Mikä oikeus hänellä on olla noin ylpeä ja suuri?
Mitä hän sanoi sinulle, kun löysi sinut silloin yöllä?
HELLA (vieden hänet sohvalle istumaan)
Istuhan tänne, niin kerron sinulle.
No niin, annahan kuulua.
Oikeastaan minun pitäisi olla hyvin suuttunut hänelle. Hän sanoi minulle jotain niin epäkohteliasta.
Mitä hän sitten sanoi sinulle?
Kun istuin lumihangessa niin uupuneena ja kangistuneena, että vaivoin sain vastatuksi hänen huutoonsa, niin hän iski nuo ylpeät silmänsä minuun ja sanoi kuin pahantapaiselle lapselle: "Neiti, te olette käyttäytynyt kuin kuriton ja ajattelematon lapsi!"… Oo, se kauhea mies! (Eeva naurahtaa.) Mitä sinä oikein naurat?
Minusta tuo nyt ei ollut niinkään väärin sanottu.
Oo, vai niin sinusta. Mikä oikeus hänellä oli nuhdella minua kuin lasta?
Ehkä hän katsoi itsellään olevan sen oikeuden. — No niin, entäs sitten?
Sitten nosti hän minut käsivarrelleen ja etsi erään suojaisen kallion onkalon. Poljettuaan lumeen kuopan, karsi hän sen pohjalle havuja ja asetti minut niille istumaan. Sitten peitti hän minut palttoollaan.
Sehän oli kauniisti häneltä.
Sen jälkeen etsi hän kuivia oksia ja sytytti tulen, että saimme lämmitellä.
Ja sitten…?
Sitten puhui hän minulle niin kauniisti kaikenlaisia kummallisia asioita… Luulen, että hän puhui vain rauhoittaakseen minua.
Sehän oli jännittävää!
Se oli kamalaa, Eeva! Myrsky ärjyi, ryskyi ja valitti puissa… Lumipilvet tanssivat ympärillä hurjaa vauhtia, niin ettei eteensä nähnyt. Myöhemmin tyyntyi kumminkin tuuli ja revontulet syttyivät leimuamaan. Se oli kauniimpaa!
Ja sitten te lähditte kotimatkalle?
Niin, sitten kuin olimme tarpeeksi levänneet. Hän hiihti edellä ja minä jälkiä myöten perässä. Ja kun väsyin, niin kantoi hän minua ja jatkoi matkaansa voimakkaana ja uupumattomana. Hänellä täytyy olla jättiläisvoimat!
Miltä sinusta oikein tuntui tuo seikkailu?
Se oli kummallinen yö, Eeva!… Me kaksi, toisillemme vierasta ihmistä keskellä ääretöntä, jylhää erämaata. Saman tulen ääressä, ympärillä yö ja yksinäisyys. Hurjasti loimuavat revontulet, jotka loivat sinertävän heijastuksen häikäisevän valkealle lumelle. Hiljaa huokailevien puiden salaperäiset varjot ja kylmästä napsahtelevien oksien luomat kuviot lumella. Oo, se oli niin kummallista, etten koskaan,voi sitä unohtaa!… En koskaan, en koskaan, en koskaan!
Eikö sinua pelottanut tuo tuntematon mies?
Ei ensinkään! Hän käyttäytyi niin hienosti ja varmasti aivankuin olisi ollut kysymyksessä vain huviretki. Hän on ihailtava mies!
(Nousee äkkiä.)
Ja tiedätkö, mitä hän sanoi minulle?
En luonnollisestikaan!
Hän sanoi, että se on sivistys ja sen tuhannet turhuudet, jotka luovat rajoja ja esteitä ihmisten välille, ja että siellä, missä kaikki keinotekoinen lakkaa, voivat erilaisetkin ihmiset lähestyä toisiaan ihmisinä. Ja siinä hän oli oikeassa!
Kaikesta päättäen on hän sivistynyt mies.
HELLA (kävellen jännittyneenä edestakaisin)
Hän on niin erilainen kuin muut miehet! Hän on sittenkin hieno mies!
Tuohan on jo täyttä rakkautta!
HELLA (intohimoisesti)
Minusta tuntuu kuin vihaisin häntä! Hänen ylimielistä vanhuuttaan ja puuttumatonta voimaansa. Hän hurmaa, viettelee ja peloittaa kuin synti ja katumus!
Mutta, Hella! Sinähän olet hermostunut!
Hän on ärsyttänyt minun uteliaisuuteni äärimmilleen! Ja minä tahtoisin loukata häntä!
(Menee kuohuissaan akkunan luo ja heittäytyy tuolille
sekä katselee ulos.)
EEVA (myöskin nousten)
Minkä nimessä?
Miksei hän sitten sano, kuka hän on? Minä puristan häneltä vielä sen ulos!
Oo, sinä suuri lapsi! Sinä etsit juhannuksen aikuista lunta! — — On kuitenkin parasta, että rauhoitut. Tuolla tulisuudellasi et hänen kanssaan pitkälle pääse…
(Tuntematon tulee.)
13:s kohtaus.
Hella, Eeva, Tuntematon.
Sallitteko… vai häiritsenkö?
Oo, ette ensinkään! Olinkin juuri menossa kirjoittamaan. — Saanen kai mennä sinun huoneeseesi, Hella?
Tietysti. Siellä voit olla rauhassa.
(Eeva poistuu.)
14:jäs kohtaus.
Hella, Tuntematon.
TUNTEMATON (lyhyen äänettömyyden jälkeen; hauskasti)
Oletteko kuutamosairas, neiti?
En… Ettekö tunne revontulia?
Tunnenpa kai! Sehän on minun kotilieteni hehkua!
HELLA (kiihkeästi)
Mutta sanokaa minulle, missä on teidän kotinne?
Kaikkialla, eikä missään.
Suuria sanoja eivätkä sisällä mitään!
Ne sisältävät niin sanomattoman paljon, neiti!
Niin, ehkä… Kotinne ei ainakaan ole liian ahdas.
Ei, eikä hemmoittele myöskään.
HELLA (nousten kärsimättömästi)
Te näyttelette salaperäistä, mutta luuletteko, etten tiedä mikä te olette.
No, miksi sitten puhumme siitä?
Te-te olette….
(Epäröi sanoa.)
No niin, mikä minä olen?
— joko erinomainen ihminen tai suuruudenhullu, narri! Siinä sen kuulitte!
Sitten tiedätte enemmän kuin minä! Valitettavasti en ole kumpaakaan. Olen vain tukkilainen, joka on sattumalta joutunut sivistyneeseen seuraan.
Sattumaltako te jouduitte myöskin tuonne erämaahan?
En, minut vei sinne erään rakastettavan lapsen oikku.
(Matalasti)
Tiedättekö, mitä olisin silloin tehnyt, jos olisin ollut isänne?
Ja mitä, herra tuntematon?
Olisin antanut teille hiukan koivunoksasta.
HELLA (tavattomasti ällistyen)
Tämä on kuulumatonta! Te uskallatte…!
Se on juuri minun vahvin puoleni!
Ja tuota kaikkea sanoaksenneko te tulitte tänne?
En, vaan tukkiyhtiön asiain vuoksi ja myöskin näkemään teitä.
Ehkä minä saan sanoa: minkätähden?
Olen halukas kuulemaan sen. Te nyt näytte tuntevan minun vaikuttimeni paremmin kuin minä itse.
Te tulitte loistamaan jonain merkillisyytenä ja ottamaan vastaan kiitoksia.
TUNTEMATON (nuhdellen)
Neiti!… Ehkä unohdamme tuon pikku jutun. Siten säästytte tekin olemasta ilkeä.
HELLA (katuen)
Suokaa anteeksi!… Olin todellakin ilkeä ja minua hävettää se! Mutta ette suinkaan te uskone, että minä tarkoitin sillä täyttä totta?
En, niin pilaantuneeksi en teitä uskonut. Sitäpaitsi, tehän olette vanhempainne ainoa lapsi.
Niin, mutta mitä se tähän kuuluu?
Hyvin paljon. Nehän aina ennen muita oppivat tuntemaan, kuinka tärkeitä he ovat ihmiskunnan menestykselle.
Nyt te saatte minut sanattomaksi.
Ei, ei, neiti, älkää missään nimessä tulko sanattomaksi! Silloin luovutte kaikesta, mikä kuuluu nuorelle, kauniille ja nerokkaalle tytölle!
Ja pilaantuneelle tytölle!
TUNTEMATON (kumartaen)
Ennen kaikkea juuri hänelle!
HELLA (nauraen)
Te olette kummallinen mies! Täytyyhän teidän myöntää, että olette viskellyt minulle muutakin kuin paljaita kohteliaisuuksia!
Olen ainakin koettanut valita niitä.
Sen minä kyllä uskon!
(Istuutuu sohvalle.)
TUNTEMATON (Istuutuen hänen viereensä.)
Vakavasti puhuen… meidän kiistamme on vain ilmaan huitomista, niinkuin yleensä ne asiat, joita pidämme tärkeimpinä.
Oo, vai niin!
Te tahdotte tietää, kuka minä olen. Mutta uskokaa minua, te ette voittaisi sillä mitään. Te saisitte uuden nimen kokoelmaanne, mutta kadottaisitte mielenkiintonne henkilöön.
Se riippuu henkilöstä.
Taikka sanokaa nimestä! Sillä sitähän te juuri haluatte tietää.
(Lämpimästi.)
Neiti, onko teidän niin vaikea uskoa, että ihmisellä voi olla — sillä kannalla kuin asiat nykyään vielä ovat täällä maailmassa — vakavatkin syyt unohtaa nimensä?
Ainoastaan huonot ihmiset salaavat nimensä!
No niin, ehkä minä olen sitten huono ihminen, koska te sen niin varmasti sanotte.
HELLA (hämillään)
Oi, ei, sitä en tarkoittanut! Mutta ymmärrättehän, etten voi ajatella teidän tavallanne. Olen niin paljosta teille kiitollisuudenvelassa, enkä edes tiedä kenelle olen ja kuka te olette. Te olette kun ilmaa, jota hengitän, mutta jonka tavoittaminen on turhaa!
Tuo oli tunnustus!
Mitä? Älkää vain ymmärtäkö kovin mielivaltaisesti sanojani!
(Nousee kiihoittuneena kävelemään.)
En… Olkaa rauhassa!… No niin, Te tahtoisitte kaikin mokomin, että teillä olisi varastossanne nimi, jonka sitten sopivassa tilaisuudessa unohtaisitte. Mutta minä en sitä tahdo. Nyt kun teillä ei ole mitään sellaista, ette voi mitään unohtaakaan.
Ei maksa vaivaa! Meidän on mahdoton ymmärtää toisiamme.
Niin täällä… Mutta siellä erämaassa me ymmärsimme hyvin toisiamme.
Siellä te olittekin kiltimpi.
Siellä me olimme oikealla maaperällä. Te ette kysynyt nimeäni, teille riitti, että teillä oli luonanne ihminen. Mutta täällä höylätyllä lattialla tulee kysymykseen syntyperä, nimi, esi-isät sekä suoritetut että suorittamattomat oppiarvot. Se on sivuseikka mikä ihminen on ja mihin hän kykenee, kunhan hän vain kantaa hyvää tavaramerkkiä! Mutta sanokaa minulle, kummassa te olitte rehellisemmin oma itsenne, täällä vai siellä?
HELLA (hiljaa)
Siellä.
Kas niin, me ymmärrämme siis kumminkin toisiamme!
No niin, te tahdotte siis olla vain eräs herra maantieltä!
TUNTEMATON (surumielisesti)
Eräälle herralle maantieltä riittää hyvin, jos eräs neiti erämaasta muistelee häntä joskus myötätunnolla!
(Hella menee kuohuissaan oikealle. Tuntematon katsoo
pitkään hänen jälkeensä.)
Hm!
15:des kohtaus.
Tuntematon, Härmä.
HÄRMÄ (tulee, kiivaasti tiuskaisten)
Neiti oli kiihoittunut! Mitä täällä on tapahtunut?
Ei mitään vaarallista.
Vastatkaa suoraan, mitä te sanoitte hänelle!
Vain sanoja, ei mitään muuta.
HÄRMÄ (painavasti)
Te olette rohkea, herra seikkailija!
Se on synnynnäinen ominaisuus oikeassa miehessä. Mutta onko se vika?
On teissä. Te unohdatte asemanne.
TUNTEMATON (ylpeästi)
Minä en unohda mitään. Minä vain hallitsen asemani!
Te olette saanut vaikutusvaltaa tuohon kummalliseen tyttöön! Hän tietää olevansa teille kiitollisuudenvelassa pelastuksestaan ja kuvittelee ties mitä luonnottomuuksia! Ja tätä kaikkea te tahdotte käyttää hyväksenne!
Teillä oli sama vapaus hankkia tuo kiitollisuudenvelka. Mutta jostain syystä ette tehnyt sitä. Teillä on myöskin enemmän tilaisuutta vaikuttaa häneen kuin minulla. Mutta käytöksenne ilmaisee, että te ette ole sitä käyttänyt ainakaan eduksenne.
Se ei kuulu teihin!
Olen jo alusta alkaen ollut siitä selvillä. Teidän esimerkkinne sotkeutua toisten asioihin, houkutteli vain minuakin.
Mitä? Vertaatteko te itseänne minuun? Minä sanon teille kerta kaikkiaan, etten kärsi ketään tielläni!
Jos teillä on entinen suuntanne, niin sillä tiellä ette minua tapaa, ettekä ketään muutakaan kunnon miestä.
HÄRMÄ (raivostuen)
Kurja! Sinä unohdat, että minä voisin raivata sinut tieltäni yhdellä ainoalla sanalla!
TUNTEMATON (kylmästi)
Se sana ei teitä paljoakaan auttaisi. Täällä Pohjolassa vetää ilmiantaja lyhimmän korren… Sellainen menettely tuskin olisi teille mikään suositus ylimetsäherra Lövenborgin perheessä.
Sinä et tunne minua, onneton!
Päinvastoin me tunnemme toisemme tarpeeksi jo pitemmältä ajalta. On viisainta, että muistatte sen tässä kilpailussa.
En ryhdy kilpailemaan kulkurien kanssa!
Tällä kertaa saatte sen tehdä, herra, tahdoittapa sitä eli ei, jollette tahdo väistyä.
(Hella tulee ovelle.)
Minä en koskaan väisty taistelutta!
Enkä minä taistelua!
Varokaa! Jos joku tunkeutuu minun tielleni, hänet minä muserran keinoista välittämättä!
No, syyttäkää sitten itseänne, jos muserrutte omiin keinoihinne!
HÄRMÄ (kohottaa kätensä kuin hyökätäkseen hänen kimppuunsa)
Mitä sinä uskallat kurja maankiertäjä!
TUNTEMATON (astuen askeleen lähemmäksi ja katsoo häntä tiukasti silmiin, Härmä peräytyy)
Parasta se onkin… Se juttu voisi päättyä teille epätyydyttävästi.
16:des kohtaus.
Tuntematon, Hella, Härmä.
HELLA (tullen esiin)
Mitä tämä on? Mitä te oikein ajattelette, herrat?
Kysykää häneltä, neiti… Minusta tässä ei tunnu olevan paljoakaan ajatusta.
Suokaa anteeksi, neiti! Tuo seikkailija ärsytti minua.
HELLA (katkerasti)
Sehän kuuluu hänen seurustelutapoihinsa.
Minä en tiennyt teidän kaivanneen täällä salonkimiestä. Muuten pyydän anteeksi teiltä, neiti, että olen sellainen kuin olen.
(Kumartaa.)
Te olette oikeassa. Täällä on salonkimiehiä tarpeeksi.
(Tarjoo Härmälle käsivartensa.)
Tulkaa, herra luutnantti.
Mielelläni, neiti. — Ja te herra seikkailija, jääkää hyvästi. Toisella kertaa puhumme enemmän tästä.
Keksikää itsellenne nimi. Te näette, että tavaramerkilläkin on etunsa.
TUNTEMATON (hymyillen)
Anteeksi, mutta sitä en ole vielä huomannut.
HELLA (kiusoittavasti)
Silloin teidän huomiokykynne on huonompi kuin älynne… Hyvästi, herra
Tuntematon!
(Eeva tulee sisään.)
TUNTEMATON (kumartaa vaieten, mutta hiukan ylimielisesti hymyillen.
Hella ja Härmä poistuvat.)
17:äs kohtaus.
Tuntematon, Eeva.
No, taas te jäitte kuivalle! Ai, ai, teitä! Se oli jo toinen kerta tänään..
Mutta minä säilytin aseman ja sekin on jo paljon.
Te olette aika mestari.
Vain kokemusta ja ihmistuntemusta, neiti.
Ainakin te osaatte niittää tappioistannekin etua. — Tässä on nyt se kirje. Tahdotteko olla niin ystävällinen?
(Antaa hänelle kirjeen.)
Mielelläni, neiti. Vienkö terveisiä myöskin?
Jos tiedätte oikean henkilön, niin viekää.
Siitä minä kyllä vastaan. Mutta sallitteko, että poistun?
Nytkö jo…? Ja mihin?
Lepäämään… Minun täytyy huomenna palata takaisin.
Oo, minä ymmärrän… Kuuluuko sekin taktiikkaan?
Taktiikkaan kuuluu aina sellainen vastasiirto, jota vastustaja kaikkein vähimmin toivoisi. — Hyvästi neiti! Nukkukaa hyvin!
(Poistuu perälle.)
Samoin teille!
(Itsekseen, hänen jälkeensä katsellen.)
Kummallinen mies.