Viikkokauden pysyi Iikka kotosalla polvellansa lastaan hypitellen taikka kuljetti hän kalut, kirstut vastapäiseen saareen, lintuluolaan, missä lintukytät usein suojaa etsi.

    Mutta kerran yöllä unihoureestansa
    heräsi hän pystyyn kiljahdellen,
    unissaan hän oli Riston nähnyt,
    vielä valvein näki valkeen käden,
    suuret silmät, jotka vaipui permantohon.

    Myrskyn pasuuna se mylvi mylleröiden.
    "Auta Iine, herää, katso Iine,
    kuules, sielukellot yössä soittaa,
    Riston kellot, ah, en tätä kestä,
    Iine, Iine, onnettomat ollaan, Iine!

    Myrskyssä ma aina kuulen kolkot kellot,
    avunhuudon kuulen korvissani,
    lupaa, Iine, ole uskollinen,
    sinä… Iine pien', ei muuta mulla,
    anna suuta, sylityksin sykkikäämme!"

Syliin kietoi Iikka vaimon nuoren ruumiin, läähättäin hän hyväili ja kuiskas: — "sull' on tahto tuohta… varo… Pertti… tulee heikko hetki… varas yöllä, ei, ei, sääli on, taas suotta sua kiusaan."

Unisena puhui Iine: "jätä rauhaan, aina Pertin kuvan esiin loihdit niinkuin kiihottaisit salasyntiin, syytä itseäs, jos kuoppaa kaivat, ei, ei, Iikka, älä kiihdy, leikin laskin."

    — "Kirous ja surma! Varo kieltäs vaimo!
    Jos sun kerran tapaan kuherrellen,
    niin en tiedä, mihin raivo saattaa;
    miksi merille ma kerran lähdin,
    kaikki ois nyt toisin, älä itke, Iine!

Riston valju hahmo lepää välillämme, hiipii mieliämme myrkytellen; meri, meri, sinne aatos lentää, meri rakas on kuin äidin muisto, — mutta kuules, taasen myrskyn kellot pauhaa!"

Iikka vuoteen jätti, meni saunaan maata, tuuli vinkui pihapihlajissa, rannan santaa aallot huokain huuhtoi, Iikka levotonna yönsä nukkui, aamulla taas lähti ilojuominkeihin.

Kahdestoista laulu.

Sumupilvet souti mereltä niinkuin suunnattomat, harmaat vuoret hiljaa vyöryellen maata kohden, kietoi kierot luotomännyt harsovaippaan, taivas, meri usvaan sekaantuivat.

    Yli saaren sumu samoili,
    katot, pihat peittyi sankkaan huuruun;
    Iine aitassansa kirstuun kätki
    hopeat ja helyt, sormukset ja silkit,
    Pertti lauloi halkovajan luona.

Vanhan nuottavenheen puoliskot oli pystytetty kuusen alle, sinne Pertti pinoi polttopuita, hakotukkiin kirveen löi ja aittaan hiipi, peitti käsillänsä Iinen silmät.

    — "Arvaas, ken on täällä? Ystäväsi",
    kuiskas Pertti renki ääntään muuttain.
    — "Laske, Pertti, Iikka saattaa tulla,
    kaukaa merellä jo vilkui valkopurjeet,
    Iikka huomaa kaukoputkellansa."

— "Iikka! Iikka ain on tielläni, miks sen kurjan nimen taasen lausuit, hyvästini taidan ottaa sulta, sillä lähteä mun täytyy, min en kärsi häijyn isäntäni herjausta."

— "Pertti hyvä, älä jätä näin, käly vanha on ja Iikka huima, ilman sua kontu kukistuisi, kylmän kiukaan ääreen minä varmaan uuvun, mieron maantie on kai edessäni."

— "Kivet tasoittaisin tieltäsi, ken sun, Iine, käskee tänne jäädä, miehes lokaan heittää kultarahat, kurja mies, saa sappeni hän kuumaan kuohuun, aina lapsuudesta häntä vihaan.

Sorja Iikka, ilon kuningas, valtasi sun simasanoillansa, minä olin surun lempilapsi, nälkää, mustaa pilkkaa sain ma osakseni, varjoon jäin ja sinä valoon nousit.

    Oh, et tiedä kuinka kateus
    tahraa sielun sekä heljät haaveet,
    salaa syö ja kiihtää rikoksihin,
    Iikkaa väijyin niinkuin susi saalistansa,
    häntä varten valoin valmiin luodin.

    Häntä kiertelin ma päivin, öin,
    käsi vaipui, kun ma sua muistin,
    Iikkaa häpäisin ma Niklaan luona,
    veljet usutin ma vihan hurjaan viettiin,
    Iikan lemmenkirjeet minä kätkin.

Kun ma aavikolla hiihtelin, poltti kirje niinkuin tuli rintaa, tiedäs, että miekkoinen ma itkin, minä, jonk' ei silmään kyynel koskaan noussut, meren sulaan silloin hiihtää aijoin."

— "Tänään pelkään, Pertti, kiihkoas, anteeks suo, ma sidon vanhat vammat, nyt ma ymmärrän sun kumman luontos, monet oudot sanat, mutta lupaa mulle, vältä kiistaa, niin oon hyvä sulle!" —

— "Käske myrskyäänen vaijeta, ei, ei, Iine, ole rakas mulle, anna itses mulle kokonansa, sillä Iikka hylkää sinut, sen ma tiedän, hän on kevytmieli niinkuin tuuli!"

    Iine maahan katsoi, lausui niin:
    — "Iikka rakastaa kuin elämäänsä."
    — "Rakastaa? Ei, Niklaan perinnöitä,
    jospa tietäis Iikka, mistä aarteet saatiin,
    jättäis hän sun oman onnes nojaan.

Tiedän, keltä vaari rahat sai, ryösti kuolevalta laivurilta monta vuotta sitten myrsky-yönä, niillä Iikka elää saaren ruhtinaana, syrjään työntää mun kuin kerjäläisen."

    — "Herran tähden, Pertti, vaikene,
    älä kaiva synkkää salaisuutta,
    sua rukoilen, ma pelkään Iikkaa,
    Anna-Madli kuulee kaikki akkunasta,
    rakas Pertti, älä hiisku tästä!"

— "Liian kauvan olen vaijennut, liian kauvan olen yksin ollut, liian kauvan vailla valkeutta, valitse nyt, tahdotko sä mun vai Iikan, suostu, armas, pyydän viime kerran!"

— "Hiljaa, Pertti, älä kysy nyt, enhän tunne omaa sydäntäni, neuvoton ma oon ja päätä huimaa, oota viikko… vuosi… ehkä sinuun suostun… taivas, kuulitko sa kolahdusta?"

— "Ei, ei, Iine, nyt et välttää voi, voitko vuoteellasi sietää miestä, joka oman veljen surmaan suisti, kautta taivaan, sen ma itse näin ja vannon!", kiihtyi Pertti, tarttui olkapäähän.

— "Pertti kulta, päästä, päästä pois, kamala on syytös, hurja äänes, ei, ei, ei, ah, miksi tulit tänne, minä tukehdun ja huudan… auta Iikka", vasten seinää Pertti Iinen painoi.

    Anna-Madli seisoi portailla
    kepin tuessa ja itkusilmin,
    vavisten hän joka sanan kuuli,
    Iikka purrellansa laski juuri rantaan,
    Madli kompuroiden rantaan riensi.

    Niinkuin pistänyt ois kylmä kyy
    Iikan sydämmehen veri syöksyi,
    pystyyn ponnahti hän laiturilta,
    kun hän Pertin äänen kuuli aitan luota,
    sumun suojassa hän pihaan kaarsi.

    Iine riuhtoi, riensi aitasta,
    vasten rintaa Pertti Iinen painoi:
    — "Rakas, rakas, älä pelkää, pääsky,
    minä janoan sun nuorta hellyyttäsi,
    minä himoitsen sun sydäntäsi!

Kuules merellä jo ammutaan, — minä löysin Niklaan salakätköt, mull' on kultaa, keinoja ja voimaa, kauvas paetkaamme täältä suureen länteen, ensin yksi yö me heimeilkäämme!"

    Pertti tempas Iinen syliinsä
    sekä kantoi häntä aittaa kohden.
    "Konna seis, miks raastat vaimoani!"
    huusi Iikka, käheet sanat kurkkuun tarttui,
    Iine kauhuissansa maahan vaipui.

    — "En ma pelkää, itse konna liet,
    veljes surmasit sa kateissasi!"
    — "Senpä valeen päästit hengelläsi!"
    Iikka karjasi ja tempas hakokirveen,
    iski hamaralla Pertin päähän.

    Renki maahan kaatui kiljahtain,
    pitkin niskaa veri nurmeen pulppui,
    käly läähättäen joukkoon juoksi:
    "Iikka parka, tapoit miehen, joudu, joudu,
    karkaa laivaan, hyvästi, oi, Iikka!"

Iikka kulki niinkuin unissaan, pesi kätensä ja purteen istui, päästi purjeet, käänsi ulapoille, kummituksen lailla seisoi Musta hepo, läpi sumun näkyi taivaan silmä.

Iikka sumun sekaan tuijotti, silmiss' säkenöi kuin verikuplat, vetten päällä liikkui veljen haamu lumivalkeana paariliinoissansa, nosti kätensä ja mereen vaipui.

    Hetken harhanäky kesti vaan,
    tuskan hiki peitti Iikan ruumiin,
    tuli puuska, ajoi sumun tieltään,
    kantoi purren kohti suurta, aavaa merta,
    Iikka nousi vihollisen laivaan.

Mutta pihamaalla verissään virui tunnotonna Pertti renki, Iine tointui, käly haavaa huuhtoi. Kuului jymähdys ja "Toivon kalliohon" lensi suhahdellen tykinkuula.

Kolmastoista laulu.

Pertti kuumeyönsä kamppaili, vihdoin kalman varjo väistyi vuoteen päästä, line virkkoi: "paljoon olen syypää, hautaan kallistui jo elämäsi vaaka, synkkä arvoitus sun päälläs leijui."

    — "Tunnet, Iine, sydänhaluni,
    sinussa on iloni ja onni, kaikki".
    — "Aika pesköön sydäntemme haavat,
    oota viisi vuotta, saat ne ilon tähteet,
    jotka kohtaloni vielä säästi. —"

    Kului viisi vuotta verkalleen,
    teillä tietämättömillä Iikka viipyi,
    kolme kertaa häntä kuulutettiin,
    vihkinaisekseen nyt Pertti Iinen otti,
    Niklaan perut toi hän kätköistänsä.

Siitä asti painoi kirous koko huoneutta, armas Iine kuihtui, niinkuin orja sai hän varhain raataa, silmiensä alla näkyi mustat renkaat, hienot, valkeet kädet känsistyivät.

"Vaarin rahat polttaa, vie ne pois, rikosriettaat kädet sai ne saatanalta, osta niillä kirkkoon uusi kruunu!" pyysi line, mutta Pertti hähätteli: "vaiti vaimo, minä täällä käsken!"

Pertti salateillä kierteli, taloon toi hän rantasouvit, laivavarkaat, öisin kuului siellä mässäystä, salaa tavaroita siellä maihin tuotiin, kauvas kuului talon huono maine.

Ensin Iine itki onneaan, kulki Matsaan luokse saamaan lohdutusta, vaipui sitte mykän murheen valtaan, vihapäissään Pertti vaimoansa raastoi, halpaantunut käly tuoliin tyrtyi.

    Kerran elokuussa illalla
    Iine hyöri, nosti luukun lattiasta,
    kuoppaan kömpi, puuhas padan luona,
    kattoi pöydän; tuuli ulvoi akkunassa,
    sisään Pertti astui ankarana.

— "Nyt on hornan henki liikkeellä, tuuli merta pieksee niinkuin skorppiooni, saispa heittää rantaan laiva-aarteen; eilen merta luovi pitkä parkkilaiva, luotomajassa on vieras käynyt.

    Leivät syöty, puut on poltettu,
    auta armias, jos kiinni saan sen rosvon!"
    — "Muista, Pertti, myöskin lähimmäistäs,
    rantaan nääntynyttä, jota ajoi aalto,
    mutta kuules, kuka pihall' itkee?

    Kuulin nyyhkytyksen selvästi
    niinkuin seinään oisi hiljaa kolkuteltu."
    — "Hahhaa, höpsö vaimo!", ilkkui Pertti,
    "myrskyn villakissat kiimassansa naukuu",
    Iine kiljahti ja taappäin astui.

Kelmeenä hän katsoi akkunaan, vasten ruutua hän näki miehen kasvot, silmät kiiltävät ja ruskeen parran, — "katso, katso, Iikan kasvot näin ma varmaan", sanoi Iine kättään ojennellen.

"Sin' oot sairas, enhän mitään nää, eihän Iikka saata tänne päätään pistää, karkulainen on hän suojaa vailla, murhamies ja kurja, valapatto luotsi, vieras ranta kätkee kai nyt luunsa."

    Sinä yönä Iine valvoi vaan,
    elon kuvasarjat hälle kangasteli,
    miestään katseli hän kauhuissansa,
    rokon rumentama naama hohti,
    Iine säikkyi omaa aatostansa.

    Lapsen vuoteen ääreen hiipi hän,
    tuutien hän painoi päänsä jalkopäähän:
    "Luoja, koska täyttyy murheen mitta,
    suo mun kerran vielä nähdä Iikan kasvot,
    suo mun sitte kuolla kunniassas!"

Aamuhämärässä kuuli hän askeleita askartaissaan aitan luona, pieni Iine leikki rauniolla, riemusilmin juoksi lapsi: "katsos, äiti, mitä vieras, hyvä setä antoi!"

    Iine lapsen sulki syliinsä,
    Iikan kultasolki kiilsi kädessänsä:
    "Armas lapsi, kiitä taivaan Luojaa,
    isäs saapunut on mailta vierahilta,
    mutta tästä älä kelleen virkkaa!"

Onnen kyynel silmiin kirkastui, kun hän soljen kätki aitan hirren alle, autuaasti hymyillen hän kulki, iltaa oottain niinkuin sokee päivää oottaa, kysyvästi Pertti Iineen katsoi.

    Iltahämärässä Pertti läks,
    salaretkellensä sanoi yöpyvänsä,
    tiellä poikkesi hän Matsaan luokse,
    Iine nauroi, lauloi, siisti huonettansa
    kuin ois odottanut kuningasta.

    Syksy-illan varjot piteni,
    käly nukkui, Iine päreen seinään pisti,
    musta varjo näkyi ovensuussa,
    riutunut ja raskas ääni kuiskas:
    "Iine, Iine, saanko tupaan tulla?"

    — "Iikka, ah!! En sua tuntenut!"
    Iine huudahti ja juoksi Iikkaa vastaan,
    hoiperrellen Iikka käteen tarttui:
    — "olen sairas, en oo syönyt kahteen päivään,
    lokkiluodoll' olen piileskellyt. —"

Iikka söi ja syvään huokasi, sairas kiilto väijyi sinisilmistänsä, harmaat hiukset hohti ohimolla, synkkään tuijotti hän yöhön ympärilleen, varhain vanhenneena ruumis huojui.

    — "Älä pelkää, poiss' on mieheni,
    viipyy yön, ma kätken sun ja hoidan, ruokin."
    — "Miehes? Pertti renki! Kyllä arvaan,
    anteeks anna… nälkä käski… tahdoin nähdä
    sun ja lapsen ennenkuin ma kuolen."

— "Iikka, Iikka, älä haasta niin, väkivalloin annoin kurjan suostumuksen ehdoll', että Pertti sinut säästäis, oi, et tiedä, kuinka mun on raskas olla, helvetti on tämä pakkoliitto."

— "Iine raukka, olet kärsinyt, sielustasi huutaa yö ja mykkä tuska, paljon rikkonut oon sua vastaan, syöksyin maailmoiden hurjaan temmellykseen, sua unhoittaa en koskaan voinut.

Mustakuolo on mun säästänyt, kultaa kaivoksista sain ja kulta vietiin, aina kovaonni mua seuras, pohjan tähti viittoi mulle erämaissa: tuolla synnyit, onnes on ja hautas."

— "Kiitos Luoja, että taas sun näin, sitä rukoilin ma illoin Jumalalta, pientä lasta uneen laulaessa, sitä itkin kultaisessa kuutamossa, syntieni suuruutta ma itkin."

    Iikan päätä Iine hyväili:
    — "raju myrsky myös sun ylitses on käynyt,
    koska suvantoon me soutaa saamme?
    Iikka, muuttakaamme maailmoiden ääriin,
    ehkä jossain rauhan suojan saamme!"

    Tuskin Iine virkkoi sanat nuo,
    Pertin raaka ääni kuului pihamaalta,
    kalpeen Iikan Iine kuoppaan työnsi,
    painoi luukun kiinni, juoksi kälyn viereen,
    povi aaltoellen nousi laski.

    "Miksi täällä yksin kyllötät,
    ruoka pöytään, kenen kanssa haastoit äsken,
    vanhan, väkäleuvan kälyn kanssa?
    Jätin retken, merellä nyt nousee myrsky,
    miss' on salalyhty, kylään lähden?"

    Pertti yrmeänä yksin söi,
    pieni Iine heräs, hiipi lieden ääreen;
    "Tule lapsi, mikset kättä anna!"
    tiuskas Pertti, ravistellen pientä päätä,
    lapsi katsoi maahan, vuoroin äitiin.

    "Mik' on sulla siinä, katsos vaan,
    oikein kultasolki, sano mistä sait sen?"
    "Setä antoi, setä meni metsään."
    vastas lapsi, Pertti huusi: "Iikka, Iikka
    kiertää taas kuin ilves näillä mailla.

Vastaa vaimo, muuten tapan sun, ootko nähnyt Iikan, ootko yhtä juonta, hähhää, narttu, sull' on kaksi miestä, lokkiluodolla hän varmaan syö ja öitsii, eilen Iikan näit sa akkunassa!

Laita heti kuntoon evääni, kaikki ulkoluodot etsin yöt ja päivät, kunnes kahleihin ma miehen isken, kurjan petturin ma annan kruunun kouriin!" sanoi niin ja lähti hetken päästä.

    Iine kuopan luukun aukaisi:
    "nouse heti, Iikka, lähde lintuluolaan,
    ota kuutto, salaa tuon ma leipää!"
    Lastaan Iikka suuteli ja sulki vaimon
    syliinsä ja katsoi ikävöiden.

    Katseet, sielut yhtyi syleilyyn,
    hetki, ikuisuus ja hekuma ja tuska:
    — "hyvästi, ah, ehkä viime kerran,
    hyvästi!" — Niin syöksähti hän syksy-yöhön,
    Anna Madli heräs vuoteellansa:

— "Näinkö ihanata unta vaan paratiisin kukkaisunta autuaista, sinut Iikan näin ma sylityksin?" — "Rakas Madli, Iikka elää, Iikka elää!" Iine itki, kiertyi kälyn kaulaan.

Neljästoista laulu.

— "Kolme leipää puuttuu vartahasta, vastaa vaimo, katso mua silmiin, minä epäilen sun elkeitäsi!" — "Annoin mieronrannan kulkijalle", Iine hiljaa vastas vavahdellen.

— "Aja kerjäläiset hiiden holliin, putipuhtaaks sinä talon tuhlaat, paraat palat annat vasikalles, niinkuin sorsa lennät saariin, salmiin, eilen sousit taasen lintusaareen."

    — "Kautta saarten katsoin ruohorinteet,
    aijon vaskan muuttaa lintusaareen,
    siksi kuuton jätin eilen niemeen."
    — "Sinä parpatat ja piekset tuulta,
    sinä peität, Iine, jotain multa.

Kirous ja surma! Ehkä Iikka hiipii nurkkia taas nuuskimassa, ehkä lasista hän taasen kurkkii, vedä uutimet jo akkunalle, mene, katso, saunat, aitat, kaikki!

Kaikki ulkosaaret turhaan tutkin, kivirauniot ja venesuojat, mutta kateissa on kaukolainen, lähisaarilla hän ehkä piilee, väijyy henkeäni herkeemättä."

Iine uutimilla ruudut peitti, läksi pihaan, mutta Pertti kulki peloissaan ja otti luodikkonsa, etsi valinkaavan, kruutisarven, vuoli lyijyä ja kauhaan kaatoi.

Ilkeästi viistoon irvistellen, surmanluotiansa valoi Pertti, pitkä varjo väilyi seinää pitkin, kun hän puhalteli tulta takkaan, kiero naama kiilsi niinkuin nauris.

    Säpsähtäen Pertti päänsä nosti,
    Iine tuli, laski pöydän kulmaan
    vanhan pistoolin ja sanan virkkoi:
    — "tämän löysin äsken rantatieltä,
    Iikka varmaan on sen pudottanut."

— "Hähhää, tällä hän mun tappaa aikoi, nyt on ilvekseltä kynnet lyöty, pesään heitän koko leikkikalun, mull' on kauniimpi ja kantavampi", sanoi Pertti, tarttui luodikkoonsa.

Piipun puhdisti hän tappuroilla, voiti vieterin ja hanaa koitti, työnsi reikään luodin, piloillansa tähtäs akkunaan ja lipsahutti, nauroi Iinelle ja salaa katsoi.

    — "Mitä hommaa sulla nyt on, Pertti,
    hylkeen pyyntiinkö nyt taasen lähdet?"
    — "Totta tosiaankin, hylkeenpyyntiin,
    iso, harmaa, oikein uroshylje
    poikki valtameren tuli tänne.

Katsos, naarastaan se täältä etsii, vanha vaisto tuo sen kutu-aikaan, nyt sen ammun, jollei rysään tartu, kallis nahka on, ma kirvespussin siitä teen ja myyn sen pyövelille."

— "Mitä aijot, Pertti, minä pelkään, tänään kekäleenä silmäs hehkuu, pois on Iikka mennyt meren taakse, hyvästi hän jätti, tahtoi nähdä vielä kerran synkkää synnyinmaataan."

— "Kautta perkeleiden, viekas vaimo, sinä valehtelet vasten naamaa, nyt ma tiedän, minne kuutoin kuljit, nyt ma tiedän, ken on leivät syönyt, oma kiihkos Iikan ilmi antaa."

    — "Min' en tiedä Iikan piilopaikkaa,
    minä rukoilen ja polvin pyydän,
    älä mene, säästä Iikan henki!"
    Iine notkeasti esiin juoksi,
    kädet levitti hän oven eteen.

    — "Sinä estät, hähhää, turha vaiva,
    mene, ruoki vielä ruokkolaises!"
    — "Vihan raakaleet sait, Pertti, multa;
    puhtaan ruumiini ja kirkkaan sielun
    Iikka sai ja rakkauden heelmät.

    Sin' oot peto, kypsä hirsipuuhun!" —
    Pertti kirosi ja tarras tukkaan,
    pitkin lattiaa hän löi ja raastoi,
    pyssyntukilla hän rintaan iski,
    heitti ovinurkkaan sekä lähti.

Mutta tointuneena Iine juoksi mäet mätkyellen Matsaan luokse, vimmatusti Pertti saareen souti, hiipi maihin läpi sananjalkain, vilkui varovasti ympärilleen.

    Lintuluolass' Iikka unta nautti
    havuvuoteell' ison kiven alla,
    saarta astuvan hän Iinen luuli,
    nousi iloissaan ja hoihautti,
    Pertti vastas, seisoi sylen päässä.

Pyssyn ojensi hän Iikkaa kohti: — "seiso paikallasi muuten ammun, vihdoin käsissäni olet, Iikka, sormiis pistän kauniit rautakintaat, vien sun Viipurihin mestaajalle."

    — "Vaiti, varas, viel' en ole valmis,
    toissapäivänä ma henkes säästin
    Iinen tähden… ammu aseetonta,
    niinkuin haaskakoira elit täällä,
    koirana saat kuolla häpeässä!"

    Iikka kättään nosti, pyssyyn tarttui,
    kuului pamaus ja Iikka horjui,
    suin hän syöksyi, karkas Pertin kimppuun,
    painoi polven vasten rengin rintaa,
    Pertti kiljui, Iikka kurkkuun tarttui:

— "Aina sanas söit ja kunniasi, syö nyt kerran koiransammaltakin!" sanoi niin ja Pertin suun hän täytti, sammalilla rengin tukahutti, kunnes kalseana katse riutui.

Laahustellen Iikka rantaan ryömi, kuuton veteen työnsi, keulaan kaatui, tuuli kuuton kantoi Mustaan hepoon laivaraadon yli surmapaikkaan; sieltä vanha Matsas Iikan löysi.

    Kotirantaan Matsas surren souti,
    meri lauloi suurta ruumisvirttään,
    kuolinkellojansa tuuli soitti,
    Iine rantaan syöksyi hajahapsin,
    Iikan ruumiin yli huutain heittyi.

    "Iikka, Iikka, herää, älä kuole,
    Luoja, Luoja, onneni miks riistit,
    tässä olla tahdon, tässä kuolla,
    tässä itken kunnes silmät särkyy,
    tässä huudan kunnes Herra kuulee!"

Mutta lasikylmin katsein Iikka katsoi ylös tyhjään avaruuteen avorinnoin, veri paitaan juoksi yli laivankuvan mastoinensa purjeineen ja toivon ankkureineen.

    — "Julma meri, julmempi kuin kuolo
    kaksi rakkautta ryösti multa,
    Musta hepo… synkän surun tuoja…" —
    Matsas kumartui ja luomet sulki,
    siunasi ja Iinen käteen tarttui:

— "Ajan aallot meitä hetken heittää, toisen pohjaan, toisen korkealle niinkuin kuplan nostaa ilmalinnaan, kupla putoo taivaan lähtehiltä, särkyy, vaipuu ikuisuuden mereen." —

Niinpä haastoi vanha meripekka, kyynelhelmen painoi silmännurkkaan, katsoi suurta merta hämillänsä. — Käly rantaan ontui sauvoinensa, änkötti, ei suustaan sanaa saanut.