Mutta viinin laskeminen edistyi hitaasti ja tytöllä oli milloin mikin syy, jonkatähden täytyi noutaa nuori mies kellarista. Kun viiniastia vihdoinkin oli tyhjänä ja pullot täytetyt, niin tuumi tyttö, että olisipa se aika hyvä asia, jos hän ennen lähtöään ensinnä auttaisi vähän peltotöissäkin ja kun hän tästä suoriutui niin oli puutarhassa paljon semmoista tehtävää, jota ei kukaan ollut sitä ennen tullut ajatelleeksikaan. Niin kului aika, viikko toisensa jälkeen, ja joka yö näki tyttö pojasta unta. Iltasin istuivat he lehtimajassa talon edustalla ja kun hän kertoi kuinka paljon kovaa hän maailmassa ollessaan oli kokenut, silloin sattui aina jokin rikka tahi karva hänen, tytön, silmään, niin että hänen täytyi pyyhkiä silmiään esiliinallaan.

Vuoden kuluttua oli nuori käsityöläinen yhä vielä talossa ja kaikki oli niin puhtaaksi luuduttu, valkoista hiekkaa huoneitten lattioille sirotettu ja sen päälle hienoja katajan oksia riposteltu, ja koko kylä vietti juhlapäivää. Sillä nuori käsityöläinen vietti häitään "Kruunun" isännän tyttären kanssa ja kaikki ihmiset iloitsivat, ja se joka ei iloinnut syystä että hän oli kateellinen, oli ainakin olevinaan iloinen.

Kohta sen jälkeen oli "Kruunun" isännällä taasen otollisin hetkensä, koskapa hän oli syönyt itsensä kylläiseksi ja hän istui tupakkarasia polvillaan nojatuolissaan ja nukkui. Kun hän ei ottanut herätäkseen, tahtoivat he herättää hänet, mutta hän olikin kuollut, hengetön. Niin oli nyt nuoresta käsityöläisestä todella tullutkin "Kruunun" isäntä niinkuin hän leikkiä laskien oli ennustanut ja muutoin toteutui kaikki, mistä hän puun alla oli unta nähnyt. Sillä kohta oli hänellä kaksi lastakin ja luultavasti nosti hän kerran jommankumman heistä syliinsä ja antoi sille syödä ja puhalsi sitä tehdessään lusikkaa, ja varmaankin juoksenteli toinen poika sill'aikaa porkkanoineen huoneessa, jos kohta se, jolta olen tämän kertomuksen kuullut, ei ole sitä minulle sanonut ja vaikka minä unohdin sitä häneltä oitis tiedustella. Mutta varmaankin on asian laita ollut semmoinen, koskapa se, mistä unipuun alla näki unta, toteutuu ihan hiuskarvaa myöten.

Eräänä päivänä — saattoi olla noin neljä vuotta siitä kun häitä oli vietetty — istui nuori isäntä — sillä nyt oli hän "Kruunun" isäntänä — vierastuvassa. Silloin tuli hänen vaimonsa sisään, asettui hänen eteensä ja sanoi: "Ajattelehan, eilen on eräs leikkuumiehistämme puolenpäivän aikaan nukkunut unipuun alle eikä ole asiata ajatellut. Tiedätkös millaista unta hän on nähnyt? Hän on nähnyt semmoista unta, että hän oli upporikas. Ja arvaappas kuka hän on! Vanha Heikki, joka on niin tyhmä, että häntä käy oikein sääli ja jota me olemme vaan säälistä palveluksessamme pitäneet. Mitähän hänkin niin paljolla rahalla tehnee?"

Silloin nauroi hänen miehensä ja sanoi: "Miten voit sinä uskoa tuommoista tyhmää juttua, sinä, joka muuten olet niin älykäs nainen? Ajattelehan nyt itse, josko se on mahdollista, että puu, olkoonpa se vaikka kuinka kaunis ja vanha, tietäisi jotain tulevaisuudesta."

Silloin katsoi vaimo pitkään mieheensä, puisti päätään ja sanoi totisena: "Älä tee syntiä! Sellaisista asioista ei ole lupa leikkiä laskea."

"En minä laske leikkiä!" vastasi mies.

Siihen ei vaimo heti paikalla vastannut mitään vaan oli vaiti ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt, mutta sanoi sitten: "Mitä sinulla tästä on? Minä luulin, että sinulla olisi kyllin syytä ollaksesi vanhalle, pyhälle puulle kiitollinen. Eikö kaikki ole käynyt niinkuin sinä olet siitä unta nähnyt?"

Kun hän oli tämän sanonut, hymyili mies mitä ystävällisimmin ja vastasi: "Jumala tietää, että minä olen kiitollinen, Jumalalle ja sinulle. Niin, se oli ihana uni. Onhan minusta kuin jos olisi se eilen tapahtunut, niin tarkoin muistan minä sen vielä. Ja kumminkin on kaikki tullut tuhat kertaa ihanammaksi kuin mitä uneksin, ja sinä, sinä olet myöskin tuhat kertaa rakkaampi ja sievempi kuin se nuori nainen, jonka minä silloin unissani näin."

Hänen vaimonsa katsoi taaskin pitkään häneen, mutta hän jatkoi: "Mitä nyt tuohon puuhun tulee ja tuohon uneen, niin ajattelen, sydänkäpyseni, ettei sitä, joka kernaasti tanssii tarvitse kauvan houkutella ja että kaiku vastaa niinkuin metsään huutaa. Eihän se mitään kummaa ollut, että minä, joka olin niin monta vuotta kovaa maailmalla kokenut kerrankin näin unta rakkaudesta."

"Mutta ettäpä sinä näit juuri sellaista unta, että olit minun kanssani naimisiin joutuva!"

"Semmoista unta en minä koskaan ole nähnyt! Unissani näin minä vaan nuoren naisen ynnä kaksi lasta, eikä hän ollut lähimainkaan niin sievä kuin sinä eivätkä lapsetkaan."

"Hyi!" vastasi vaimo. "Tahdotko sinä tehdä minut vaiko puun valehtelijaksi? Etkö ole ensimmäisenä päivänä, jolloin näimme toisemme — silloin iltasella tuolla lehtimajassa — etkö ole jo heti silloin sanonut, että olit nähnyt semmoista unta, että tulisit minut naimaan ja itse pääsisit 'Kruunun' isännäksi?"

Silloin muistui ensi kerran taas tuo pilapuhe, jota hän nykyisen vaimonsa kanssa oli pitänyt, miehen mieleen, ja hän virkkoi: "Minä en voi sitä auttaa, rakas vaimoni! En ole todellakaan nähnyt unta sinusta; ja jos sen sanoin, niin oli se vaan pilaa. Sinä olit niin utelias; minä tahdoin sinua vaan hiukkasen narrata."

Silloin purskahti vaimo kovaan itkuun ja meni ulos. Vähän ajan perästä läksi mies hänen jälkeensä. Hän seisoi kaivolla ja itki yhä. Hänen miehensä koki häntä lohduttaa, mutta turhaan.

"Sinä olet varastanut minun rakkauteni ja viekotellut sydämeni!" sanoi hän. "Minä en koskaan enää voi tulla iloiseksi!"

Silloin kysyi hänen miehensä, josko hän ei häntä enää rakastanutkaan, enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa ja eivätkö he olleet eläneet onnellisempina kuin kukaan muu koko kylässä. Kaikkeen täytyi hänen vastata myöntämällä, mutta jäi kaikista puheluista huolimatta yhtä murheelliseksi kuin ennenkin.

Silloin ajatteli mies: "Antaa hänen itkeä rauhassa. Yön kuluttua on mieli toinen, huomenna on hän entisellään!" Mutta hän pettyi, sillä seuraavana aamuna ei hänen vaimonsa tosiaankaan enää itkenyt, vaan hän oli totinen ja murheellinen ja koki välttää miestään. Jokainen yritys lohduttaa häntä osottautui tehottomaksi kuten edellisenäkin iltana. Suurimman osan päivää istui hän jossakin nurkassa ja mietiskeli ja kun hänen miehensä lähestyi säpsähti hän ikäänkuin olisi hän häntä pelännyt.

Kun tämmöistä kesti useampana päivänä, ilman että muutosta tapahtui, valtasi syvä surumielisyys miehenkin, sillä hän pelkäsi että hän oli ainaiseksi kadottanut vaimonsa rakkauden. Harvasanaisena kulki hän huoneissaan ja mietti parannuskeinoa, mutta semmoista hän ei tahtonut keksiä. Silloin meni hän eräänä päivänä ulos kylästä ja kuljeskeli sinne tänne vainioillaan. Oli kuuma heinäkuun päivä eikä ainoatakaan pilveä taivaalla. Täysiteräinen vilja aaltoili kuni kultainen meri ja linnut visertelivät, mutta hänen sydämensä oli surusta raskas. Silloin näki hän unipuun kaukana; ikäänkuin muitten kuninkaana kohosi se korkealle taivasta kohden. Hänestä oli ikäänkuin olisi se vihreillä oksillaan viittonut häntä luokseen kuni vanha, hyvä ystävä, joka luokseen houkuttelee. Hän meni sen luo ja istuutui sen juurelle ja ajatteli mennyttä aikaa. Viisi vuotta aikaa oli melkein täsmälleen kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran köyhänä raukkana oli levännyt sen siimeksessä ja nähnyt niin ihanaa unta. Oi, niin ihmeen ihanaa! Ja unta oli kestänyt viisi vuotta. —

Entäs nyt! Kaikki oli mennyttä! Ainiaaksi mennyttä!

Silloin alkoivat puun oksat taaskin humista niinkuin ne olivat humisseet viisi vuotta sitten, ja oksien huojuessa pilkisti niinkuin silloinkin milloin sieltä, milloin täältä kultainen auringonsäde tai palanen sinertävää taivasta lehvien lomitse. Silloin tyyntyi hänen sydämensä ja hän nukkui siihen, sillä hän ei edellisinä öinä ollut murheensa tähden saanut unta. Eikä aikaakaan, niin näki hän samaa unta kuin viisi vuotta sitten, ja naisella, joka seisoi pöydän ääressä ja lapsilla oli samat vanhastaan tutut, rakkaat kasvot kuin hänen vaimollaan ja lapsillaan. Ja vaimo katsoi häneen niin ystävällisesti — oi, niin ystävällisesti!

Silloin heräsi hän, ja kun hän huomasi, että se olikin vaan unta ollut, niin tuli hän yhä murheellisemmaksi. Hän taittoi itselleen pienen, vihreän oksan puusta, meni kotiinsa ja pani sen virsikirjaansa. Kun hänen vaimonsa seuraavana päivänä — se oli sunnuntai — aikoi mennä kirkkoon putosi oksa kirjan lehtien välistä. Silloin punastui mies, joka seisoi vieressä, kumartui sitä ottamaan ja tahtoi pistää sen taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mikä lehvä se oli.

"Se on unipuusta; se on ystävällisempi minua kohtaan kuin sinä!" vastasi mies. "Sillä kun minä eilen olin ulkona ja istuin sen alla, nukahdin minä. Silloin kai se tahtoi minua lohduttaa, sillä minä näin unta, että sinä olit entisesi, ja että olit kaiken unhoittanut. Mutta sehän ei ole totta! Vanhasta hyvästä puusta ei ole taikaa. Kaunis, ihana puu se on, mutta tulevaisuudesta ei se tiedä mitään."

Silloin tuijotti hänen vaimonsa ensiksi pitkään häneen, mutta sitten oli kuin jos aurinko olisi hänen kasvonsa kirkastanut: "Oletko todellakin nähnyt semmoista unta?"

"Olen", vastasi hän vakavana, ja hänen vaimonsa huomasi, että se oli totta, sillä miehen kasvot värähtelivät, koskapa hän ei tahtonut itkeä.

"Ja olinko minä todellakin sinun vaimonasi?"

Kun hän vastasi myöntäen tähänkin, heittäysi hänen vaimonsa hänen kaulaansa ja suuteli häntä niin moneen kertaan, ettei hän voinut niitten paljoutta torjuakaan. "Jumalalle olkoon kiitos!", sanoi vaimo, "nyt on kaikki taasen hyvin! Minähän rakastan sinua niin — niin, ettet sitä voi aavistaakkaan! Ja näinä päivinä on minulla ollut semmoinen tuskallinen pelko, etten minä sinua saisikaan rakastaa sillä ehken oli Jumala määrännytkin toisen miehen minulle. Sillä sydämeni olet sinä, häijy mieheni, kumminkin varastanut ja hiukkasen petosta oli siinä kumminkin! — Niin, varastanut sinä sen olet! mutta nyt minä tiedän, ettei se ole sinua auttanut ja että se ilman sitäkin olisi niin käynyt." Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja jatkoi sitten:

"Eikö totta, sinä et koskaan enää puhu pahaa unipuusta?"

"En, en koskaan; sillä minä uskon siihen, ehken hiukan toisin kuin sinä, mutta en silti vähemmän lujasti. Luota siihen! Ja oksan tahdomme panna kiinni virsikirjaan, ettei se meiltä hukkuisi!"

Vanha matkakirstu

Eräällä vanhalla herralla, joka matkusteli paljon, oli matkakirstu. Ei se kaunis ollut, vaan päinvastoin hyvin ruma, sillä se oli päällystetty pörhöisellä hylkeennahkalla ja sillä oli rautavanteet poikitellen ja raudoitukset nurkissakin ja hylkeennahka oli koin ja toukkien syömää ja rautavanteet olivat ruosteiset ja aikojen kuluessa olivat rautahelatkin saaneet useita kuhmuja ja naarmuja.

"Tämä tietää yhtä ja toista", sanoivat kantajat, kun he heittivät sen vaunuista. Yks' kaks' kolme heittivät he sen luotaan, niin että rusahti vaan. Semmoinen kohtelu ei ollut omansa lieventämään vanhan matkakirstun jo ennaltaan kärttyisää mieltä. Raudoitettuine kulmineen sysäsi se jokaista, joka tuli sen lähelle. "Eihän teidän tarvitse tulla liian lähelle minua", murahti se, kun muut matkalaukut, joitten seurassa se matkusti valittelivat sen käytöstä. "Tehän vaan tahdotte nähdä, kuinka pörhöinen minä olen."

Mutta se herra, jonka matkakirstu oli, oli omituinen ihminen. Kun hän oli kotonaan, täytyi matkakirstun aina olla hänen huoneessaan kullatun peilin kohdalla, vaikka näyttikin hullunkuriselta, kun vanha ruma matkakirstu oli muuten niin hienosti ja hauskasti sisustetussa huoneessa. Ja kun hän oli matkoilla ja asettui jonnekin asumaan, niin tuotatti hän aina matkakirstun kaikkein ensiksi huoneesensa ja asetti sen sänkynsä viereen.

"Kirstussa kai on rahoja", sanoivat ihmiset, "koska hän ei millään muotoa tahdo päästää sitä näkyvistään". Mutta tässä kohden he erehtyivät aivan tykkönään. Jotakin oli kyllä kirstussa, mutta rahoja? Ei, rahoja oli siinä nyt kaikista vähimmän!

Kun vanha herra oli yksin huoneessaan, painoi hän salaista pontta. Pam! Kirstu aukeni ja mitähän siinä oli. Tarkoin lukittu, komea lipas, joka oli päällystetty punaisella sametilla ja kirjailtu kultanauhoilla ja tupsuilla.

Niin pian kun joku tuli huoneeseen, kipsis! meni kansi kiinni.

Mutta vanhan herran palvelijatar oli hyvin viekas. Kerran riisui hän kenkänsä oven takana ja hiipi aivan hiljaa sukkasillaan kirstun luo sen auki ollessa.

Hän oli jo ehtinyt aivan sen luo, mutta kun hän näki punaista ja kultaisia kirstussa olevan ei hän malttanut mieltänsä, vaan huudahti: "Herra jumala, vanha kirstuhan on oikein korea sisäpuoleltaan!" Silloin huomasi matkakirstu, että jokin vieras oli huoneessa. Pam! meni se taas lukkoon ja vähällä oli se katkaista häneltä sormen, sillä hän oli juuri aikeessa tunnustella oliko se todellakin samettia ja pehmeää.

"Hyi!" huusi hän pelästyneenä. "Hyi mokomaa häijyä kirstua! Parasta on karttaa sitä". Jos joku sittemmin kyseli häneltä jotain kirstusta, jota hänen herransa niin tarkoin vartioi, tahtoen tietää josko siihen oli jokin erityinen syy, niin vastasi hän, ettei vanhalla matkakirstulla ollut sen omituisempia ominaisuuksia kuin muillakaan ja ettei siinä mitään ollutkaan. Jokaisella ihmisellä oli muka omat omituisuutensa, varsinkin kaikilla vanhoilla poikamiehillä. Hänen herransa oli nyt kerran mieltynyt vanhaan pörhöiseen matkakirstuunsa, siinä se.

Mutta yhtäkaikki oli matkakirstussa jotain tavatonta. Sillä toisinaan lukitsi vanha herra varovaisesti kaikki ovet, painoi salaista pontta, niin että kansi aukeni, kuunteli sitten vielä kerran oliko kaikki oventakana hiljaista, ja jos hän silloin ei kuullut mitään, niin nosti hän punaisen samettilippaan pöydälle eteensä. Sen jälkeen painoi hän salaista pontta, joka oli lippaan kyljessä ja punainen satnettikansi ponnahti auki.

Ja mitähän siinä olikaan? Uskomatonta kyllä, vaan sittenkin totta! Pieni, mitä sievin keijukainen, kaksi pitkää palmikkoa niskassa, jotka riippuivat pitkin selkää, jalassa punakorkoiset pikku kengät. Hän hyppäsi heti tasajaloin lippaasta, istuutui sille istumaan ja keinutteli jalkojaan — se sopi hänelle niin mainion hyvin — ja alkoi sitten kertoa mitä kauneimpia satuja.

Ja vanha herra istui nojatuolissaan ja kuunteli tarkkaavaisena. —

Eräänä päivänä, kun he juuri olivat lopettaneet satujen kertomisen, sanoi hän, keijukainen: "Nyt olen kertonut niin monta kaunista satua sinulle; minä luulen että sinä unhoitat ne. Etkö voisi kirjoittaa ne muistiisi?"

"Kyllähän", vastasi vanha herra, "kyllähän minä ne voisin kirjoittaa, ainakin suunnilleen, vaikkakohta en lähimainkaan niin kauniisti kuin sinä niitä kerrot; mutt'ei kukaan saa tietää mistä minä ne olen saanut, eikä ennen kaikkea että sinä olet piiloitettu vanhaan matkakirstuun. Sillä sinut minun täytyy saada pitää aivan yksistään itseäni varten. Muutoin tulevat heti kaikki ihmiset ja tahtovat nähdä sinut ja kosketella sinua karkeine sormineen. Lippaan samettikin kuluisi siitä."

"Ei toki, Jumalan tähden ei!" vastasi pieni keijukainen. "Mutta kyllä ihmiset ällistyisivät, jos he tietäisivät kuka on piiloitettu vanhaan matkakirstuun".

Ja sitten hän nauroi.

"Vaiti!" sanoi äkkiä vanha herra. "Joku kolkuttaa ovea. Piiloudu heti paikalla lippaaseen!" Kiireesti nosti hän lippaan kirstuun takaisin. Pam! hylkeennahkainen kansi meni lukkoon, ja kun palvelijatar — sillä hän se oli — tuli teetarjottimineen, oli matkakirstu pörhöisenä entisellä paikallaan peilin alapuolella. Kun hän kulki sen ohi, potkaisi hän sitä vanhan herran huomaamatta kylkeen ja mutisi. "Sinä sen vanha, ilkeä kirstu, olitpa vähällä katkaista sormeni eilen!"