Ja yhä vaan Sinisilmä lohdutti häntä ja sanoi:

    "Pidä, pidä kiinni vaan,
    Ett' et pääse vaipumaan!
    Kyllä sinut kannan
    Yli soisen rannan!"

Sanomattomalla vaivalla olivat he vihdoinkin päässeet niin kauas, että he jo matkan päässä näkivät suon reunan, ja maantien, mutta silloin jäi Heino liikkumattomana seisomaan ja huudahti: "En jaksa enää, Sinisilmä! Mene yksin takaisin ja sano äidilleni terveiseni. Sinä kyllä tästä pääset, sillä sinä et uppoa niin syvälle; mutta minä olen melkein sydäntäni myöten suossa." Samassa kääntyi hän taaksepäin katsomaan paikkaa, johon taikalinna oli uponnut.

"Älä katso taaksesi!" huudahti Sinisilmä huolestuneena. Mutta tuskin ehti hän nämät sanat lausuakaan, ennenkun yksinäinen sininen liekki läksi suon keskeltä heitä kohden kiidättämään. Se lähestyi nopeaan ja virvatulien kuningatar, Suotar itse, seisoi heidän edessään. Hänellä oli valkoisista lumpeenkukista sidottu seppele päässä, ja hänen otsapantanaan oli kullankarvainen käärme, joka hiljalleen kiemurteli hänen otsallaan ja hänen hiuksissaan. Palavin silmin katsoi hän Heinoon ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia hänen mieltään. Sitten laski hän kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi rukoillen: "Tule takaisin, Heino!" Ja tämä katsoi häneen ja oli kahden vaiheilla.

Silloin tempasi Sinisilmä hänen miekkansa hänen kupeeltaan ja yritti iskeä sillä Suotarta. Mutta virvatulien kuningatar naurahti ja sanoi: "Voi sinua typerää lasta, mitä sinä minulle mahdat? Minä en ole lihaa ja verta." Samassa tarttui hän Heinoon kiinni ja vetäsi hänet voimakkaasti luokseen, niin että hänen mustat kiharansa peittivät Heinon kasvot. Mutta sieluntuskissaan huusi Sinisilmä: "Ja vaikkapa et olisikaan verta ja lihaa, sinä inhoittava nainen, niin on hän, jonka tahdon kynsistäsi pelastaa semmoinen!" Ja vielä kerran kohotti hän miekkaa voimalliseen iskuun ja kun Suotar vielä kerran yritti viedä Heinon, jonka oikeaan käteen hän oli tarttunut, mukaansa, huusi hän: "Heino, ei se koske!" ja iski häneltä hänen kätensä poikki juuri ranteen kohdalta.

Silloin sammui liekki Suottaren otsalta ja hän itse hälveni kuni utukuva, mutta valkoinen kyyhkynen, joka tähän asti oli Sinisilmän olalla istunut, lensi nyt Heinon olkapäälle.

"Nyt olet pelastettu, Heino!" huudahti Sinisilmä kun hän tämän näki.
"Tule, ei ole enää pitkälti maantielle, ponnista viimeiset voimasi!
Näetkös, et uppoo enää syvälle."

Ja he kulkivat eteenpäin, mutta yhä vaan jäi Heino usein seisomaan ja sanoi:

"Voi kuinka suuri on tuskani, armaan'!"

Mutta Sinisilmä vastasi:

"Mun tuskani on suuremp' varmaan!"

Mutta loppumatkan täytyi hänen melkein kantaa Heinoa, ja kun tämä oli astunut viimeisen askeleen suosta, kaatui hän lopen väsyneenä tielle ja nukkui siihen. Silloin otti Sinisilmä huivinsa ja sitoi hänen haavansa, jotta se herkeisi verta vuotamasta. — Kun hän sitten huomasi, että hän nukkui hiljaa ja rauhallisesti, otti hän sormuksen, jonka Heino oli hänelle lahjoittanut, sormestaan, pani sen hänen sormeensa ja läksi matkalle kotia päin.

Niinpian kun hän pääsi perille, meni hän vanhan kuninkaan luo ja sanoi hänelle, katsoen iloisena häneen suurilla sinisillä silmillään:

"Poikanne olen pelastanut; hän on piakkoin palaava luoksenne. Jumala teitä siunatkoon, minua ette enää koskaan näe."

Silloin puristi vanha kuningas hänet rintaansa vastaan ja sanoi: "Sinisilmä, tyttäreni, sinä voit kantaa kruunua yhtä uljaasti kuin kuninkaankin lapsi! Jos tahdot antaa hänelle anteeksi ja ottaa yksikätisen mieheksesi, niin olet oleva hänen kuningattarensa niinkauvan kuin vaan elänet!"

Tämän sanottuaan avasi hän ovet ja sisään astui Heino ja sulki Sinisilmän syliinsä. Silloin syntyi suuri ilo koko maassa ja kaikki ihmiset tahtoivat nähdä kauniin, hurskaan tytön, joka oli pelastanut kuninkaanpojan.

Mutta kun he olivat vihillä kirkossa, alttarin edessä ja heidän tuli vaihtaa sormuksia, unohti Heino, ettei hänellä oikeata kättä ollutkaan ja ojensi tyngän papille. Silloin tapahtui ihme, sillä kun pappi kosketti tynkää, kasvoi siihen terve käsi, kuni valkoinen kukka ruskeaan oksaan. Mutta rannetta ympäröi punainen juomu, hieno kuni lanka. Se jäi siihen koko hänen elinajakseen.

Vanhain akkain mylly

Lähellä Apoldan kaupunkia Saksanmaalla on vanhain akkain mylly. Se on melkein kuni iso kahvimylly, siinä vaan eroitus, ettei sitä väännetä ylä- vaan alapuolelta. Alhaalla on nimittäin kaksi isoa kampea, joihin kaksi renkiä tarttuu kun on jauhettava. Ylhäältä lasketaan vanhat akat myllyyn: ryppyisinä, hiuksettomina ja hampaattomina ne sinne pannaan ja nuorina he alhaalla tulevat esiin; sievinä ja punaposkisina kuni omenat. Yksi väännähdys vaan ja sitte valmis; vaan ritinää ja ratinaa siinä on niin, että selkäpiitä karsii. Mutta jos kysyy niiltä, jotka tulevat nuortuneina ulos, eikö se hirmuisesti koskenut, niin vastaavat he: "Eihän toki! Ihmeen ihanata se oli! Melkein niinkuin jos olisi herännyt varhain aamulla kun on nukkunut oikein hyvin, kun aurinko paistaa huoneeseen ja linnut laulavat ja puut humisevat ja vielä vuoteessaan loikoilee ja ojenteleikse. Silloinkin jäseniä välistä naksauttaa!"

Pitkän matkan päässä Apoldasta asui ennen vanha vaimo, joka myöskin oli kuullut myllystä puhuttavan. Kun hän nyt hyvin kernaasti olisi tahtonut olla nuori, niin teki hän äkkiä eräänä päivänä päätöksensä ja laittautui matkalle.

Hidasta oli matkan teko; hänen täytyi usein jäädä seisomaan koska häntä niin ryvitti, mutta ajan pitkään pääsi hän kumminkin eteenpäin ja vihdoin viimein pääsi hän myllyllekin.

"Tahtoisin kernaasti tulla nuoreksi taas ja siitä syystä uudelleen jauhatuttaa itseni", sanoi hän eräälle rengille, joka kädet housuntaskuissa istuskeli myllyn edustalla ja puhalteli savuja piipustaan. "Herra Jumala, kuinka tänne on pitkä matka!"

"Mikä sitten on nimesi?" kysyi renki haukotellen.

"Vanhaksi Liisa-muoriksi minua sanovat!"

"Istukaa penkille vähäksi aikaa, Liisa-muori", sanoi renki, meni myllyyn, avasi ison kirjan ja tuli sitten pitkä lista kädessään taasen ulos.

"Lasku kai se on, poikaseni?" kysyi vanhus.

"Ei toki!" vastasi renki. "Jauhaminen ei maksa mitään. Mutta tämän alle täytyy Teidän ensinnä kirjoittaa nimenne!"

"Nimenikö kirjoittaa?" toisti vanha vaimo. "Niinkö nimikirjoituksellani perkeleelle lupautua? En, sitä en tee! Minä olen jumalaapelkäävä nainen ja toivon kerran pääseväni taivaaseen."

"Ei täällä kumminkaan niin vaarallisia vaadita", nauroi renki. "Listaan on merkitty kaikki ne tyhmyydet, mitkä eläissänne olette tehneet, samassa järjestyksessä aikoineen ja tuntineen kuin ne tapahtuivat. Ennenkun annatte jauhatuttaa itsenne, täytyy Teidän sitoutua, nuoreksi tultuanne, tekemään vielä kerran samat tyhmyydet ja ihan samassa järjestyksessä; aivan niinkuin ne ovat tähän listaan merkityt."

Sitten katsoi hän listaan ja virkkoi hymyillen: "Onhan niitä tosiaankin koko joukko, Liisa-muori, aika joukko! Kuudennestatoista kuudenteenkolmatta ikävuoteen yksi kutakin päivää kohden, sunnuntaisin kaksikin. Sitten niitä on vähemmän. Mutta alkupuolella neljänäkymmentä, silloin niitä taas, hitto vieköön, on oikein paksulta. Lopulta, niinkuin tavallista on!"

Silloin huokasi vanhus ja sanoi: "Ohhoh, eipä silloin kannatakkaan myllyyn mennä!"

"Niinpä, niin", vastasi renki "useitten ei sitä kannatakkaan tehdä! Senpätähden meillä onkin niin hyvä aika, seitsemän joutopäivää viikossa ja mylly seisoo, varsinkin viime vuosina. Ennen sitä oli liike edes vähäsen vilkkaampaa."

"Eikö ole mahdollista pyyhkiä edes jotakin listasta?" kysyi vanhus vielä kerran ja hyväili rengin poskia. "Kolme asiaa vaan, poikaseni, kaiken muun tahdon, jos nyt niin olla täytyy, tehdä vielä toisenkin kerran."

"Ei", vastasi renki, "se on aivan mahdotonta. Joko — tahi!"

"Pitäkää listanne", sanoi silloin vanha vaimo hiukkasen mietittyään, "olen menettänyt kaiken halun mennä tuhmaan, vanhaan myllyynne!" ja hän läksi kotiinsa.

Mutta kun hän tuli sinne ja ihmiset kummissaan katsoivat häneen ja sanoivat: "Mutta Liisa-muori, Tehän tulette aivan yhtä vanhana takaisinkin kuin olitte sinne mennessänne! Myllystä kai ei olekaan taikaa?" — niin rykäisi hän ja vastasi: "Onhan sitä siinä kylläkin: mutta minä pelkäsin liian paljon ja mitäs sitten siitä lyhyestä lisäelämästä hyötyä olisikaan? Voi hyvä Jumala!"

Pieni kyttyräselkäinen tyttö

Oli kerran vaimo ja hänellä yksi ainoa pieni, tyttölapsi. Tämä oli niin pieni ja kalpea, aivan toisenlainen kuin muut lapset. Sillä kun vaimo meni hänen kanssaan kävelemään, niin jäivät ihmiset usein seisomaan, katsoivat hänen jälkeensä ja kuiskasivat jotain toisilleen. Jos silloin pieni tyttö kysyi äidiltään, minkätähden ihmiset niin kummastuneilta näyttivät, niin vastasi äiti joka kerta: "Koska sinulla on niin soman soma uusi mekko ylläsi." Siihen tyytyi pienokainen. Mutta kun he tulivat taas kotiin, niin nosti äiti tyttärensä syliinsä, suuteli häntä uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoi: "Rakas, oma sydänkäpyseni, mitenhän sinun käynee kun kerran kuolen. Ei kukaan ihminen tiedä mikä rakastettava enkeli sinä olet; ei isäsikään!"

Jonkun ajan kuluttua sairastui äiti aivan äkkiä ja yhdeksäntenä päivänä kuoli hän. Silloin heittäysi pienen tytön isä aivan toivottomana kuolleen viereen ja vaati, että hänet haudattaisiin hänen vaimonsa kanssa yhdessä. Mutta hänen ystävänsä puhuivat hänen kanssaan ja lohduttivat häntä; silloin luopui hän aikeestaan ja vuoden kuluttua meni hän uusiin naimisiin toisen naisen kanssa, joka kyllä oli nuorempi, kauniimpi ja rikkaampi kuin hänen ensimmäinen vaimonsa, mutt'ei läheskään niin hyvä.

Pieni tyttö oli koko ajan, sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut, istunut aamusta iltaan huoneessaan, sen ikkunassa, sillä hänellä ei ollut ketään, joka olisi tahtonut mennä hänen kanssaan kävelemään. Hän oli tullut vieläkin kalpeammaksi, eikä ollut viimekuluneena vuonna kasvanut ollenkaan.

Kun uusi äiti nyt tuli taloon, ajatteli hän: "Nyt voit auringon kirkkaasti paistaessa mennä kävelemään kaupungin ulkopuolelle kauniita teitä myöten, joiden varsilla ihanat pensaat ja kukat kasvavat ja missä niin paljon hienosti puettuja ihmisiä tapaa." Sillä hän asui pienen, kapean kadun varrella, jonne aurinko vaan harvoin pääsi paistamaan ja jos istuikin ikkunalaudalla, niin näki vaan pienen kolkan sinistä taivasta, palasen niin ison kuin nenäliinan. Uusi äiti menikin, joka päivä kaupungille, niin edellä kuin jälkeenkin puolenpäivän. Silloin puki hän joka kerta ylleen ihmeen kauniin monivärisen puvun, paljon kauniimman kuin yksikään niistä oli ollut, mitkä pikku tytön entisellä äidillä oli ollut, mutta pientä tyttöä ei hän koskaan ottanut mukaansa.

Silloin rohkaisi tämä mielensä ja eräänä päivänä pyysi hän niin hartaasti, että pääsisi mukaan. Mutta uusi äiti kielsi jyrkästi sanoen: "Sinä kait et ole järjissäsi! Mitä ihmiset ajattelisivat, jos minä näyttäytyisin sinun seurassasi? Sinähän olet aivan kyttyräselkäinen. Kyttyräselkäiset lapset eivät koskaan mene kävelemään, ne jäävät aina kotiin."

Silloin vaikeni pieni tyttö, ja niin pian kun hänen uusi äitinsä oli lähtenyt pois, asettui hän tuolille ja katseli itseään peilissä; ja todellakin, hän oli aivan kyttyräselkäinen! Sitten asettui hän taasen ikkunaansa, katseli alas kadulle ja ajatteli hyvää, entistä vanhaa äitiään, joka kumminkin oli ottanut hänet joka päivä mukaansa. Sitten ajatteli hän taasen kyttyräänsä:

"Mitähän siinä mahtanee olla?" sanoi hän itsekseen, "tuollaisessa kyttyrässä täytynee kumminkin jotain olla."

Ja kesä kului loppuun ja kun tuli talvi oli pieni tyttönen käynyt yhä kalpeammaksi ja huonommaksi, niin ettei hän enää ollenkaan voinut kiivetä ikkunaan, vaan hänen täytyi alinomaa maata vuoteessaan. Ja eräänä yönä, siihen vuoden aikaan kun vuokot alkoivat työntää ensimmäistä vihantaa, tuli hänen vanha entinen hyvä äitinsä hänen luokseen ja kertoi hänelle, kuinka kultaista ja ihanaa taivaassa oli.

Seuraavana aamuna oli pieni tyttö kuollut.

"Älä itke, mieheni!" sanoi uusi äiti: "se oli parasta mikä saattoi lapsi raukalle tapahtua!" Ja mies ei vastannut sanaakaan, vaan nyykähytti äänetönnä päätänsä.

Mutta kun pieni tyttö oli haudassaan, tuli enkeli taivaasta lentäen isojen, lumivalkoisten siipien varassa, laskeusi haudan viereen ja koputti sille kuni ovelle. Kohta tuli pieni tyttö haudasta ja enkeli kertoi hänelle, että hän oli tullut viemään hänet taivaaseen hänen äitinsä luokse. Silloin kysyi pieni tyttö hiljaa, josko kyttyräselkäiset lapset myöskin pääsivät taivaaseen. Hän vaan ei voinut sitä mahdolliseksi ajatella, koskapa taivaassa oli niin kaunista ja muhkeaa.

Mutta enkeli vastasi: "Rakas lapsi kultani, ethän sinä enää olekkaan kyttyräselkäinen!" ja kosketti hänen selkäänsä valkoisella kädellään. Silloin putosi ilkeännäköinen kyttyrä pois kuni iso tyhjä kuori. Ja mitä oli sen sisässä?

Kaksi ihanaa, valkoista enkelinsiipeä! Ne hän levitti lentoon, ikäänkuin hän olisi aina lentää taitanut ja kiiti enkelin seurassa kautta kirkkaan auringonpaisteen kohti sinertävää taivasta. Mutta taivaan ylimmällä rannalla istui hänen entinen vanha äitinsä ja levitti hänelle sylinsä. Ja hän lensi suoraan siihen.

Lasten kasku

Se hautausmaa, jolla ne kaksi pientä lasta leikki, joista tänään tahdon teille kertoa, oli korkealla vihantavalla vuorenlaella. Kylä, johon se kuului, oli sekin korkealla, metsäisen laakson yläpuolella, niin että se usein peittyi pilviin, kun joku sinertävällä joella souti siitä ohitse. Mutta hautausmaa oli vielä kylääkin korkeammalla, niin että sen monet mustat ristit näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Ihmisten oli kuta kuinkin vaikeata kantaa kuolleensa kylästä hautausmaalle, sillä tie oli jyrkkä ja kivinen, kunnes päästiin sille viheriälle nurmikolle, jolla hautausmaa oli, mutta kumminkin tekivät he tämän. Sillä vuoriston asukkaat eivät voi laaksossa elää; siellä on heidän niin ahdasta ja masentavaa ollakseen, niinkuin meistä olo syvässä kellarissa tuntuisi — ja niin on vielä enemmän heidän kuolleittensa laita. Korkealle, vuorenlaelle täytyi heidät haudata, jotta he voisivat nähdä kauas yli maan ja mantereen ja laaksoon, missä laivat kulkevat.

Ihan eräässä hautausmaan kolkassa oli ihmisten unhoittama hauta. Sillä kasvoi vaan ruohoa ja ruohon puoleksi peittäminä pari valkoista tahi punasta nurmen kukkaa, joita ei kukaan ollut istuttanut. Sillä haudassa lepäsi vanha poikamies, jolla ei ollut ei vaimoa eikä lasta, eikä ylipäätään ketään joka olisi hänestä huolinut. Vierailta mailta oli hän tullut, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Joka aamu oli hän noussut vuoren laelle ja oli tuntimäärin siellä istunut. Mutta kohta oli hän kuollut ja hänet oli haudattu. Nimi oli hänellä myöskin tietysti ollut, mutta mikä se oli, ei sitä kenkään tiennyt, ei edes haudankaivajakaan. Kirkonkirjoihin oli vaan merkitty kolme ristiä ja niiden alla oli luettavana: "vanha muukalainen poikamies, kuoli niin ja niinmonentena päivänä Herran vuonna silloin ja silloin." —

Kaikki tämä oli todellakin hyvin vaatimatonta, mutta haudankaivajan kaksi pientä lasta, joista minulla juuri oli aikomus teille kertoa, piti erittäinkin tästä vanhasta unhoitetusta haudasta kirkkomaan kolkassa, sillä heillä oli lupa leikkiä ja peuhata siellä niin paljon kuin heitä vaan halutti, vaan toisia hautoja he eivät saaneet lähestyäkään. Näitä toisia piti haudankaivaja erinomaisessa kunnossa, ruoho oli vasta leikattua ja tiheää kuin sametin nukki, niillä kukki myöskin kaikenlaisia kukkasia, joita haudankaivaja hyvin huolellisesti kasteli, vaikka hänen täytyikin noutaa vettä siihen tarkoitukseen kylän kaivosta asti. Usealla hautakummulla oli sitä paitsi seppeleitäkin komeine nauhoineen.

"Kaisu", sanoi pieni poika, joka oli polvillaan vanhan hautakummun vieressä, samalla kun hän tyytyväisenä katseli kuoppaa, minkä hän pienillä käsillään oli kaivanut haudan kylkeen, "Kaisu, talomme on valmis. Minä olen tasoittanut lattian kirjavilla kivillä ja siroitellut kukkaslehtiä sille. Minä olen isä ja sinä olet äiti. — Hyvää huomenta, äiti, mitä lapset tekevät?"

"Hannu", vastasi pienokainen, "sinä et saa niin kiirettä pitää. Ei minulla vielä ole lapsia, mutta pian olen semmoisia hankkiva." Sitten juoksenteli hän hautakumpujen ja pensaitten välissä ja tuli takaisin kummatkin kätöset etanoita täynnä:

"Kuule, isä, minulla on jo seitsemän lasta, seitsemän ihmeen sievää etanalasta!" "Silloinpa panemme ne hetipaikalla nukkumaan, sillä on jo myöhäistä."

He poimivat vihreitä lehtiä, pistivät ne koloon, etanat kuorineen niiden päälle ja peittivät jokaisen toisella lehdellä.

"Ole nyt vaiti, Hannu!" huudahti pieni tyttö, "minun täytyy tuudittaa lapsiani, se minun täytyy tehdä aivan yksinäni. Isä ei koskaan laula mukana. Sinä voit sillä aikaa vielä mennä työntekoon."

Ja Hannu juoksi pois, ja Kaisu alkoi pienellä äänellään laulaa:

    "Pikkuruista seitsemän
    Äidillä on lasta.
    Mikäs estää pieniä
    Uneen uupumasta?
    Kun on peite pehmoinen,
    Äiti vierell' vuotehen.
    Silmät kiinni painakaa!
    Äiti laulaa, tuudittaa.
    Kuules, pikku Kalle,
    Jalkas peiton alle!"

Mutta eräs lehti alkoi liikkua ja yksi etanoista pisti päänsä hienoine sarvineen esiin sen alta. Silloin näpsähytti pieni tyttö sitä sormellaan päähän ja sanoi: "Odotahan, sinä Kusti, sinä et koskaan ole kiltti! Tänäkään aamuna et tahtonut antaa tukkaasi harjata. Menetkö heti paikalla peitteesi alle!" Ja hän lauloi vielä kerran:

    "Uupuneet kun unehen
    Ovat pienokaiset
    Alle peiton pehmoisen
    Äidin armahaiset,
    Hiipii enkel' huoneeseen,
    Katsoo lasten vuoteeseen,
    Kysyy: lapset somat,
    Tokko kiltit ovat?
    Helmaan unen armahan
    Kaikki he jo varmahan
         Vaipunehet lie?"

         "Terveiset vie
         Luojalle sie:
         Lapseni kiltit
         Kiittävät Häntä
         Leivästä, voista
         Ja piirakoista,
         Jotka hän lapsille
         Kilteille antaa.
         Kiltti on Kalle,
         Hänkin jo nukkui
         Peittehen alle."

Kun hän lopetti olivat nuot seitsemän etanaa todellakin siihen nukkuneet, ainakin pysyttelivät he aivan liikkumattomina ja kun Hannu ei vielä ollut tullut takaisin, juoksi pieni tyttö vielä kerran hautausmaalle etanoita etsimään. Hän kokoili suuren määrän esiliinaansa ja palasi niitten kanssa haudalle. Siinä istui jo Hannu odottamassa.

"Isä", huusi hän hänelle, "minä olen saanut sata lasta lisää!"

"Kuulehan, vaimoseni", vastasi pikku poika, "sata lasta on liian paljon. Meillä on vaan yksi ainoa nukenlautanen ja kaksi pientä haarukkaa. Milläs ne lapset syövät? Ei kellään äidillä ole sataa lasta. Eihän ole edes sataa nimeäkään. Miksikä me lapsemme ristimme? Vie ne takaisin!"

"Enpähän, Hannu", vastasi pieni tyttö, "sataa lasta pitää on hyvin hauska. Minä tarvitsen ne kaikki tyyni." —

Samassa tuli haudankaivajan nuori vaimo ja toi kaksi isoa voileipää, sillä ilta oli käsissä. Hän suuteli kumpaakin lasta, nosti heidät hautakummulle, istumaan ja sanoi: "Varokaa uusia esiliinojanne." — Siinä istuivat he nyt äänettöminä kuni hiiret ja söivät. —

Mutta vanha poikamies haudassaan oli kuullut kaiken, sillä kuolleet kuulevat hyvin tarkalleen kaiken, mitä heidän haudallaan puhutaan. Hän ajatteli sitä aikaa, jolloin hänkin oli ollut pieni poika. Silloin oli hänkin tuntenut pienen tytön ja he olivat leikkineet yhdessä, olivat rakentaneet taloja ja olivat olleet olevinaan mies ja vaimo. Ja sitten ajatteli hän myöhempää aikaa, kun hän oli nähnyt tuon saman pienen tytön täysi-ikäisenä. Sittemmin ei hän koskaan ollut kuullut hänestä sanaakaan, sillä hän oli kulkenut omia teitään eivätkä ne mahtaneet olla parhaimpia, sillä kuta enemmän hän niitä ajatteli ja kuta enemmän lapset hänen haudallaan pakisivat, sitä murheellisemmaksi tuli hän. Hän alkoi itkeä ja itki yhä vaan katkerammin. Ja kun haudankaivajan vaimo asetti lapsensa hänen hautakummulleen istumaan itki hän yhä enemmän. Hän koetti levittää sylensä heille, sillä hänestä oli kuin jos hänen olisi täytynyt saada puristaa heidät rintaansa vastaan. Mutta se ei onnistunut, sillä hänen päällään oli multaa kuuden jalan paksuudelta, ja kuusi jalkaa multaa painaa paljon. Silloin itki hän yhä enemmän, ja hän itki vielä senkin jälkeen kun haudankaivajan emäntä jo aikoja sitten oli käynyt hakemassa pois lapsensa ja pannut ne nukkumaan.

Mutta kun haudankaivaja seuraavana aamuna tuli hautausmaalle, oli lähde puhjennut esiin hyljätyn haudan kupeesta. Se oli saanut syntynsä niistä kyynelistä, mitkä vanha poikamies oli itkenyt. Se pulppusi kirkkaana hautakummusta ja tuli juuri samasta kolosta, johon molemmat pienet lapset olivat huoneensa kaivaneet. Silloin ihastui haudankaivaja, sillä nyt ei hänen enää tarvinnut kantaa vettä kukkain kastelemiseen jyrkkää polkua myöten ylös kylästä asti. Lähteesen teki hän oikean juoksuojan ja ympäröi sen kaikilta puolin isoilla kivillä. Tästä lähtien kasteli hän kaikkia hautoja uuden lähteen vedellä, ja kukat kukkivat nyt kauniimpina kuin koskaan ennen. Ainoastaan sitä hautaa, jossa vanha poikamies oli haudattuna, ei hän valellut, sillä olihan se vanha, kaikkien hylkäämä hauta, josta ei kukaan välittänyt. Mutta siitä huolimatta kasvoivat kenenkään istuttamattomat vuorikukkaset muhkeampina hänen haudallaan kuin missään muussa paikassa ja lapset istuivat usein lähteen partaalla, rakentelivat myllyjä ja antoivat paperista tehtyjen venheittensä uida sen pinnalla.

Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet

On ihmisiä, joilla on lasiset sydämet. Jos niitä hellävaroin koskettaa, soivat ne hienosti kuni hopeiset tiuvut. Mutta jos niitä kolahuttaa, niin menevät ne rikki.

Oli ennen kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme tytärtä ja kaikilla heillä oli lasiset sydämet. "Lapseni", sanoi eräänä päivänä kuningatar, "pitäkää vaari sydämistänne, ne ovat helposti särkyvää tavaraa!" Ja sen he tekivätkin.

Eräänä päivänä nojautui kumminkin vanhin sisar ulos ikkunasta kaidetta vastaan katsoakseen alas puutarhaan, jossa mehiläiset ja perhoset lentelivät kukasta kukkaan. Siinä puristui hänen sydämensä: kuului kilahdus ikäänkuin jos jokin olisi mennyt rikki, ja hän kaatui lattialle, ja oli kuollut.

Taaskin tapahtui jonkun ajan kuluttua, että toinen tyttäristä joi kupillisen liian kuumaa kahvia. Kuului taas risahdus ikäänkuin jos juomalasi olisi särkynyt, ainoastaan heikommin kuin ensi kerralla ja hänkin kaatui lattialle. Silloin nosti hänen äitinsä hänet ylös ja katsoi häneen, mutta huomasi ilokseen, että hänen sydämeensä ainoastaan oli syntynyt särö, mutta että se vielä kesti.

"Mitä meidän nyt tulee tehdä tyttärellemme?" neuvottelivat kuningas ja kuningatar. "Hänellä on sydämessään särö ja vaikka se onkin aivan hieno, niin voi sydän kumminkin hyvin helposti kokonaan särkyä. Meidän täytyy pitää hyvin tarkkaa huolta hänestä." Mutta kuninkaantytär sanoi: "Antakaa minun vaan olla! Monasti kestää se, jossa on särö, sittemmin vielä hyvinkin kauvan!" —

Sillä aikaa oli nuorinkin kuninkaantytär kasvanut isoksi ja niin kauniiksi, hyväksi ja älykkääksi, että kuninkaanpoikia kaikilta tahoilta tulvaili hänen luokseen häntä kosimaan. Mutta vanha kuningas oli vahingosta viisastunut ja sanoi: "Minulla on vaan yksi ainoa terve tytär, ja hänelläkin on lasinen sydän. Jos minun täytyy antaa hänet jollekin, niin täytyy tämän olla kuningas, joka samalla kertaa on lasimestari ja ymmärtää pidellä niin helposti särkyvää tavaraa." Mutta monien sulhasten joukossa ei ollut ainoatakaan, joka samalla aikaa olisi lasimestariksi valmistautunut, ja siitä syystä täytyi kaikkien tyhjin toimin lähteä kotiinsa. —

Kuninkaan hovissa palvelevien jalosukuisten nuorukaisten joukossa oli nyt eräskin, joka oli palvellut melkein koko aikansa. Jos hän vielä kolme kertaa oli kantanut nuorimman kuninkaantyttären laahustinta, niin tuli hänestä aatelismies. Silloin oli kuningas onnitteleva häntä ja sanova hänelle: "Sinä olet nyt täysinpalvellut ja aatelismies. Minä kiitän sinua. Saat mennä."

Kun hän nyt ensi kerran kantoi kuninkaantyttären laahustinta, huomasi hän, että hänellä oli kuninkaallinen ryhti. Kun hän toisen kerran kantoi laahustinta sanoi kuninkaantytär: "Heitä laahustin hetkiseksi, ojenna kätesi minulle ja saata minut portaita ylös, mutta hienosti ja kohteliaasti, kuten semmoinen jalosukuiselle nuorukaiselle, joka saattaa kuninkaantytärtä, sopii." Kun hän tämän teki, huomasi hän, että hänellä oli kuninkaallinen kätönenkin. Kuninkaantytärkin huomasi jotain, mutta mitä hän huomasi, sen olen myöhemmin sanova. Kun nuorukainen vihdoin viimein kolmatta kertaa kantoi laahustinta, käännähti kuninkaantytär ympäriinsä ja sanoi hänelle: "Kuinka viehättävästi sinä osaat laahustintani kantaa! Niin viehättävästi ei kukaan ole sitä vielä tähän asti kantanut." Silloin huomasi nuorukainen, että hän käytti kuninkaallista puhettakin. Mutta nyt oli hän täysinpalvellut ja aatelismies. Kuningas kiitti ja onnitteli häntä ja sanoi, että nyt hän saisi mennä.

Kun hän läksi, oli kuninkaantytär puutarhan portilla ja sanoi hänelle:
"Sinä olet kantanut laahustintani viehättävämmin kuin kukaan muu.
Kunpahan olisit lasimestari ja kuningas!"

Siihen vastasi nuorukainen, että hän oli kaikin tavoin koettava tulla kumpaiseksikin, hänen tuli vaan odottaa häntä, hän oli varmaan kerran tuleva takaisin.

Hän meni sentähden erään lasimestarin luo ja kysyi häneltä, eikö hän tarvitseisi oppipoikaa. "Kyllä kai", vastasi tämä, "mutta sinun täytyy palvella minun luonani neljä vuotta. Ensimmäisenä vuotena olet sinä oppiva noutamaan leipää leipurilta, pesemään, harjaamaan ja pukemaan lapsia. Toisena vuotena olet oppiva tahdastamaan, kolmantena lasia leikkaamaan ja neljäntenä tulee sinusta mestari."

Silloin kysyi hän, eikö hän voisi alkaa toisesta päästä, sillä se olisi paljon sukkelampaa, mutta lasimestari selitti hänelle, että kunnollisen lasimestarin aina täytyi alkaa alusta alkain, muuten siitä ei kunnollista synnykkään.

Tähän tyytyi hän. Ensimmäisenä vuotena nouti hän leipää leipurilta, pesi ja harjasi lapsia ja puki heidän ylleen. Toisena tahdasti hän, kolmantena oppi hän lasia leikkaamaan ja neljäntenä tuli hänestä mestari. Sitten puki hän taas aatelismiehen puvun ylleen, sanoi jäähyväiset mestarilleen ja tuumiskeli, mitä hänen nyt piti tehdä tullakseen kuninkaaksi.

Kun hän nyt kulki kadulla mietteisiinsä vaipuneena ja tuijotti katukiviin, tuli hänen luokseen eräs mies ja kysyi, oliko hän mitään kadottanut, koska hän yhä vaan tähysteli maahan. Silloin vastasi hän, ettei hän kylläkään ollut mitään kadottanut, vaan että hän todellakin haki jotain, nimittäin kuningaskuntaa, sekä kysyi eikö toinen tiennyt, miten hänen tuli menetellä tullakseen kuninkaaksi.

"Kunpahan olisit lasimestari", sanoi silloin mies, "niin kyllä keinon tietäisin."

"Minähän olen lasimestari!" vastasi hän, "olen juuri päässyt siksi!"

Kun hän oli tämän sanonut, kertoi mies hänelle noista kolmesta sisaresta, joilla oli lasiset sydämet ja miten vanha kuningas välttämättömästi tahtoi naittaa tyttärensä lasimestarille. "Alussa oli", niin hän kertoi, "sekin ehtona, että sen lasimestarin, joka kuninkaan tyttären oli saapa, täytyi olla kuningas tahi kuninkaanpoika; mutta kun semmoista vaan ei mahda löytyä, joka olisi samalla kertaa lasimestari ja kuningas, niin on hän nyttemmin helpoittanut ehtojaan, niinkuin viisaan aina täytyy tehdä, ja asettanut kaksi toista ehtoa. Lasimestari hänen kumminkin täytyy olla, siitä ei päästä!"

"Mitkäs nuot kaksi muuta ehtoa ovat?" kysyi nuori aatelismies.

"Hänen täytyy miellyttää kuninkaantytärtä ja hänellä täytyy olla kädet kuni sametista. Kun nyt lasimestari tulee, joka on kuninkaantyttären mieleen ja jolla myös on kädet pehmeät kuni olisivat samettia, niin on kuninkaan aikomus antaa hänelle tyttärensä ja tehdä hänet, kuoltuaan, kuninkaaksi. Aika joukko lasimestareita on jo käynyt linnassa, mutt'ei kukaan ollut kuninkaantyttären mieleen. Sitä paitsi ei kenelläkään heistä ollut samettiset vaan karkeat kädet, kuten lasimestareilla tavallisesti onkin."

Kun nuori aatelismies oli tämän kuullut, meni hän linnaan ilmaisi kuninkaalle kuka hän oli, muistutti häntä siitä, että hän poikana oli ollut palveluksessa hänen hovissaan ja kertoi hänelle, että hän rakkaudesta hänen tyttäreensä oli ruvennut lasimestariksi ja että hän nyt kernaasti tahtoisi tämän vaimokseen ja soisi tulevansa kuninkaaksi hänen kuoltuaan.

Silloin kutsutti kuningas tyttärensä luokseen ja kysyi häneltä, josko nuori aatelismies oli hänen mieleensä, ja kun hän vastasi myöntävästi tähän, koskapa hän heti tunsi nuoren miehen, sanoi kuningas, että nyt piti tämän myöskin vetää hansikkaat kädestään ja näyttää oliko hänellä myös sametinpehmoiset kädet. Mutta kuninkaantytär arveli, että semmoinen oli aivan joutavaa, sillä hän tiesi muka aivan varmaan, että hänellä todellakin oli kädet kuni sametista. Sen hän jo oli huomannut silloin kun hän saattoi hänet portaita ylös.

Niin olivat kaikki ehdot täytetyt ja kun kuninkaantytär nyt sai lasimestarin miehekseen ja tällä sitä paitsi oli sametinpehmeät kädet, niin voi hän myös pitää vaaria hänen sydämestään ja se kestikin, kunnes autuas kuolema lopetti kuningattaren päivät.

Mutta toinen sisar, jonka sydämessä jo oli särö, tuli tädiksi ja päälle päätteeksi parhaimmaksi tädiksi koko maailmassa. Sitä eivät vakuuttaneet ainoastaan lapset, jotka entinen nuori aatelismies ja kuninkaantytär saivat, vaan myöskin kaikki muut ihmiset. Pieniä prinsessoja opetti hän lukemaan, rukoilemaan ja nukenvaatteita ompelemaan, ja prinssien todistuksia tarkasteli hän. Sitä, jolla oli hyvä todistus, kiitti hän paljon ja antoi hänelle jotakin lahjaksi, mutta jos jollakulla jonkun kerran oli huono todistus, niin näpsäytti hän häntä nenälle ja sanoi: "Sanoppas kerran, sinä pieni kuninkaanalku, mitä luulet olevasi? Mikä sinustakin kerran tulee. Sano vaan! Noh, tuleeko siitä mitään!" Ja kun tämä silloin nyyhkyttäen vastasi: "Ku-ku-ku-ku-ningas!" nauroi hän ja kysyi: "kuningas? Tottakai Miidas-kuningas. Jalosukuinen Miidas-kuningas, pitkine aasinkorvineen!" Silloin häpesi se, joka oli saanut huonon todistuksen, aivan hirveästi.

Myös tämä toinen kuninkaantytär eli hyvin vanhaksi, vaikka hänen sydämessään olikin särö. Jos joku sitä ihmetteli, sanoi hän säännöllisesti: "Mikä nuorra halkee eikä heti säry, sepä juuri usein vielä kauvankin kestää." —

Ja se onkin totta. Sillä minun äidilläni on tuommoinen vanha kerma-astia, valkopohjainen ja siinä kukkia, jossa myös on ollut särö niin kauvan kuin minä jaksan muistaa, mutta se kestää yhä vieläkin ja sen jälkeen kun äitini sen sai, on jo niin monta uutta kerma-astiaa ostettu ja säretty, ettei niiden lukumäärää kukaan tiedäkkään.

Taivas ja helvetti

Siihen vuodenaikaan, kun maailma on ihanimmillaan ja kun ihmisen on vaikein erota elämästä, kun syreenit jo kukkivat ja ruusuilla on isot umput, kulki kaksi matkantekijää taivaaseen vievää tietä, toinen köyhä ja toinen rikas. Eläissään olivat he asuneet aivan lähekkäin saman kadun varrella, rikas suuressa muhkeassa talossa, köyhä pienessä hökkelissä. Mutta kun kuolema ei tee eroitusta, niin tapahtui että molemmat kuolivat yhtaikaa. Sentähden olivat he myöskin kohdanneet toisensa taivaantiellä ja kulkivat nyt äänettöminä rinnatusten.

Mutta tie tuli yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi, ja rikkaasta alkoi matkanteko tuntua kovin rasittavalta, sillä hän oli lihava ja hengästyi pian, koska hän eläissään ei koskaan ollut kulkenut niin pitkää matkaa. Seuraus siitä oli, että köyhä ehti hyvän matkaa häntä edelle ja tuli ensinnä taivaan valtakunnan portille. Mutta koska hän ei uskaltanut sitä kolkuttaa, istuutui hän portin edustalle ja ajatteli: "Sinä voit odottaa rikkaan miehen tuloa; ehken hän kolkuttaa."

Pitkän ajan kuluttua saapui rikas mies perille, ja kun hän huomasi portin suljetuksi eikä kukaan heti paikalla tullut avaamaan, alkoi hän pitää pahaa ääntä ja nyrkeillään lyödä siihen. Silloin kiiruhti Pietari kiireimmän kautta portille, avasi sen, katseli kumpaista odottavaa ja sanoi rikkaalle miehelle: "Varmaankin olit sinä se, joka et jaksanut odottaa. Sinulla ei minun mielestäni ole syytä niin pöyhistellä. Emme ole juuri kuulleet sinusta niin järin paljon hyvää kerrottavan, siihen aikaan kun maailmassa elit."

Silloin katosi rikkaan rohkeus äkkiä, mutta Pietari ei huolinut sen enempää hänestä, vaan ojensi kätensä köyhälle miehelle, jotta tämä helpommin pääsisi nousemaan, ja sanoi: "Käykää kumpaisetkin odotussaliin, niin saamme sitten nähdä miten teidän käy."

Eivätkä he todellakaan nyt tulleet taivaaseen, vaan ainoastaan isoon saliin, josta vei monta suljettua ovea ja jossa oli penkkejä pitkin seinämiä.

"Levätkää hiukkasen", jatkoi Pietari, "ja odottakaa kunnes tulen takaisin, mutta käyttäkää aikaanne hyvin, sillä nyt täytyy teidän päättää siitä, millaiseksi tahdotte olonne täällä. Jokainen saa sen sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Punnitkaa siis asiaa ja sanokaa suoraan toivomuksenne, kun tulen takaisin, älkääkä unhoittako mitään, sillä sittemmin on se liian myöhäistä."

Sen sanottuaan meni hän tiehensä. Kun hän hetkisen kuluttua palasi ja kysyi, josko he olivat selvillä siitä, millaiseksi he tahtoivat olonsa ijankaikkisuudessa, hypähti rikas mies seisoalleen ja sanoi, että hän tahtoi saada ison kultaisen linnan, kauniimman kuin mikä kellään keisarilla oli ja joka päiväksi mitä maukkainta ruokaa. Suklaata aamiaiseksi ja joka päivä päivällisiksi vasikanpaistia omenasoseen kanssa, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruoaksi hillohyytelöä; ne olivat hänen mieliruokiaan. Illallisiksi tahtoi hän jotakin muuta. Vielä halusi hän itselleen oikein mukavan nojatuolin ja aamunutun vihreästä silkistä; Pietarin ei myöskään pitänyt unhoittaa jokapäiväistä sanomalehteä, sillä hän kyllä tahtoi seurata aikansa tapahtumia.

Silloin katsoi Pietari säälien häneen, oli kauvan aikaa ääneti ja kysyi vihdoin: "Etkö halua mitään muuta?"

"Kyllä, kyllä!" ehätti rikas mies sanomaan. "Rahoja, paljon rahoja, kaikki kellarit täyteen niitä; niin paljon, ettei kukaan voi niitä laskeakkaan!"

"Kaiken tämän olet saapa", vastasi Pietari. "Tule pois ja seuraa minua!" Niin sanoen aukaisi hän erään noista monista ovista ja vei rikkaan miehen muhkeaan, kultaiseen linnaan, jossa kaikki oli niinkuin tämä oli itselleen toivonut. Näytettyään hänelle kaikki, meni hän pois ja työnsi rautasalvan linnan portille. Mutta rikas mies pukeutui vihreään silkkiseen aamunuttuunsa, istuutui nojatuoliinsa, söi ja joi ja oli hyvillään ja kun hän oli juonut ja syönyt kyllikseen luki hän sanomalehteään. Ja kerran päivässä meni hän kellariin rahojaan katsomaan. —

Kului kaksikymmentä ja viisikymmentä ja taasen viisikymmentä vuotta, yhteensä satakaksikymmentä vuotta — ja kuitenkin on se vaan sekunti ijankaikkisuudesta — silloin oli rikas mies niin ikävystynyt muhkeaan kultaiseen linnaansa, että hän tuskin enää jaksoi sitä sietää. "Vasikanpaisti ja makkara huononee sekin huononemistaan", sanoi hän, "kohta ei niitä enää voi syödäkkään". Mutta tämä ei ollut totta, hän oli vaan ikävystynyt ruokiinsa. "Enkä minä enää lue sanomalehteänikään", jatkoi hän, "minullehan on aivan yhdentekevää, mitä maan päällä tapahtuu. Enhän minä siellä tunne yhtään ainoata ihmistä. Kaikki minun tuttavani ovat aikoja sitten kuolleet. Ne ihmiset, jotka nyt elävät, tekevät semmoisia hulluuksia ja puhuvat niin kummasti, että pää ihan pyörälle menee kun sitä lukee." Sitten hän vaikeni ja haukotteli, sillä hänellä oli hyvin ikävä, ja hetkisen kuluttua jatkoi hän:

"En minä myöskään tiedä mitä paljolla rahallani tekisin. Mihin niitä käyttäisin? Eihän täällä kumminkaan voi mitään ostaa. Kuinka voi ihminen olla niin tuhma, että hän taivaassa toivoo itselleen rahaa!" Sitten nousi hän istualtaan, avasi ikkunan ja katsoi ulos.

Mutta vaikkakohta linnassa kaikkialla oli valoisaa, oli ulkona kumminkin pilkkoisen pimeä — niin pimeää, ettei olisi voinut kättänsä edemmä nähdä — yhtä pilkkoisen pimeää joka päivä, joka vuosi, ijankaikkisesti ja siellä vallitsi kuolonhiljaisuus kuni kirkkomaalla. Silloin sulki hän ikkunan ja istuutui taasen nojatuoliinsa; ja joka päivä nousi hän kerran tahi kaksikin tuolistaan ulos katsoakseen. Mutta yhä oli vaan kaikki samanlaista, ja yhä vaan sai hän suklaata aamiaiseksi, joka päivä vasikanpaistia omenasoseineen, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruokana hillohyytelöä päivälliseksi; yhä vaan, yhä vaan, päivä toisensa jälkeen.

Mutta kun tuhat vuotta oli kulunut umpeen kolahti portin iso rautasalpa ja Pietari astui sisään. "Noh", kysyi hän, "miten sinä viihdyt?"

Silloin vimmastui rikas mies. "Mitenkä viihdyn? Huonosti minä viihdyn, hyvin huonosti! Niin huonosti kuin tällaisessa kamalassa linnassa ylimalkaan täytyy viihtyä. Miten sinä voit ajatellakkaan, että tämmöistä voisi kestää kokonaista tuhat vuotta? Täällä ei kuule mitään, ei näe mitään, ei kukaan huolehdi minusta. Valhetta se vaan on tuo teidän niin monin sanoin ylistetty taivaanne, teidän ikuinen autuutenne. Sehän on oikein kurjan kurjaa!"

Silloin katsoi Pietari kummastuneena häneen ja sanoi: "Et varmaankaan tiedä missä olet? Ei, ei, sinä olet helvetissä. Itsehän sinä toivoit helvettiin. Linnasi kuuluu helvettiin."

"Helvettiin?" toisti rikas mies kauhistuen. "Ei kai tämä ole helvetti?
Missä on sitten perkele ja tuli ja kattilat?"

"Vai niin", vastasi Pietari, "sinä luulet, että syntisiä yhä vielä korvennetaan niinkuin ennen muinoin? Ei, siitä on jo aikoja sitten luovuttu. Mutta helvetissä sinä vaan olet, siitä saat olla varma, ja aika syvällä helvetissä päälle päätteeksi, niin että sinua voi tulla oikein sääli. Ajan pitkään päässet itsekin selville asian oikeasta laadusta."

Silloin heittäysi rikas mies kauhistuneena nojatuoliinsa, peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"

Mutta Pietari avasi oven ja meni ulos, ja kun hän taas ulkopuolella työnsi rautasalvan portin eteen, kuuli hän rikkaan miehen yhä vaan nyyhkyttävän: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"

Ja taasen kului sata vuotta, ja taasen sata, ja aika kävi rikkaalle miehelle niin kauhean pitkäksi, ettei kukaan sitä edes mielessään voi kuvitellakkaan. Ja kun toinen vuosituhannes oli kulunut loppuun, tuli Pietari taaskin linnaan.

"Oi!" huusi rikas mies hänelle vastaan, "oi, kuinka minä olen sinua ikävöinyt! Minä olen hyvin murheellinen. Ja tämmöistäkö täällä aina on oleva? Koko ijankaikkisuudenko?" Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän: "Pyhä Pietari, kuinka pitkä on ijankaikkisuus?"

Silloin vastasi Pietari: "kun vielä kymmenentuhatta vuotta on kulunut, silloin se alkaa".

Kun rikas mies kuuli tämän, painoi hän päänsä alas ja alkoi katkerasti itkeä. Mutta Pietari seisoi hänen tuolinsa takana ja laski salaa hänen kyynelensä ja kun hän huomasi, että ne olivat niin monta, että Jumala varmaan antaisi hänelle anteeksi, sanoi hän: "Tule, minä olen näyttävä sinulle jotakin oikein ihanata! Tiedän tuolla ullakolla olevan seinässä reiän, josta voi nähdä taivaaseen."

Hän vei hänet portaita myöten ullakolle ja sieltä kaikenlaisen rojun välitse pieneen huoneeseen. Kun he astuivat siihen pujottautui reiän läpi kultainen säde, joka kohtasi pyhää Pietaria keskelle hänen otsaansa, niin että hänen kasvonsa paistoivat kuin palava tulenliekki.

"Tuleeko se oikeasta taivaasta?" kysyi rikas mies vavisten.

"Tulee", vastasi Pietari. "Katso nyt sinne!"

Mutta reikä seinässä oli hiukan korkealla eikä rikas mies juuri pitkäkasvuinen ollut, niin että hän tuskin ylettyi sen kohdalle.

"Sinun täytyy tekeytyä niin pitkäksi kuin suinkin ja nousta varpaillesi", sanoi Pietari. Silloin teki rikas mies kaiken voitavansa, ja kun hän vihdoin ylettyi reiän kohdalle, niin näki hän todellakin taivaaseen. Siellä istui Isä Jumala kultaisella valtaistuimellaan pilvien ja tähtien välissä kaikessa komeudessaan ja loistossaan ja hänen ympärillänsä olivat kaikki enkelit ja pyhimykset.

"Oi!" huudahti hän, "tämähän on kauniimpaa ja ihanampaa kuin mitä edes maan päällä voi aavistaakkaan. Mutta sanohan, kuka hän on, joka istuu Isän Jumalan jalkain juuressa, selin minuun?"

"Hän on se köyhä mies, joka asui sinun vieressäsi maan päällä ja jonka seurassa sinä tänne tulit. Kun minä kehoitin teitä miettimään millaiseksi halusitte olonne ijankaikkisuudessa tulevan, ei hän toivonut itselleen muuta kuin jakkaran, jolla saisi istua Jumalan jalkain juuressa. Ja hän saikin sen, aivan niinkuin sinä sait linnasi."

Kun hän oli tämän sanonut, meni hän aivan hiljaa pois, ilman että rikas mies sen huomasi. Sillä hän seisoi yhä vaan varpaillaan ja tirkisti taivaaseen eikä voinut nähdä kyllikseen. Vaikeata se tosin hänelle oli, sillä reikä oli aika korkealla, ja hänen täytyi koko ajan seista varpaillaan, mutta hän teki tämän mielellään, sillä se, minkä hän näki, oli niin ihanaa.

Ja vieläkin vuosituhanneksen kuluttua tuli Pietari viimeisen kerran. Siinä seisoi rikas mies yhä vaan ullakkohuoneessa varpaillaan seinän vieressä ja katsoi herkeämättä taivaaseen ja oli katsomiseen siinä määrin vaipunut, ettei huomannut Pietarin tuloa.

Vihdoin laski Pietari kätensä hänen olkapäälleen, niin että hän kääntyi, ja sanoi:

"Tule pois! Nyt olet seissut siinä kyllin kauvan. Syntisi ovat sinulle anteeksi annetut; minä olen viepä sinut taivaaseen. Eikö totta, olisit voinut päästä sinne paljon helpommin, kun vaan olisit tahtonut?"

Pikku neekeri ja kultaprinsessa

Oli ennen pieni neekeri raukka, joka oli sysimusta, mutta hänen musta värinsä ei sittenkään ollut oikeata laatua, sillä se lähti hänestä. Iltasin oli hänen paidankauluksensa aivan musta, ja jos hän tarttui äitinsä hameeseen, niin näkyi siinä merkki jokaisesta hänen viidestä sormestaan. Sentähden ei äiti sallinut hänen sitä tehdäkkään, vaan työkkäsi hänet aina luotaan, niin pian kun hän tuli lähelle, ja muut ihmiset kohtelivat häntä vielä kovemmin.

Kun hän oli neljäntoista vuoden vanha, sanoivat hänen vanhempansa, että oli jo todellakin ajan vaatimaa, että hän oppisi jotain, niin että voisi itse ansaita elatuksensa. Silloin pyysi hän heiltä, että hän saisi lähteä maailmaan ja ruveta soittoniekaksi, ei hän muuksi kelpaisikaan.

Mutta hänen isänsä väitti, ettei taide leipää anna ja hänen äitinsä oikein suuttui ja vastasi ainoastaan: "Tyhmyyksiä, sinusta ei voi tulla muu kuin musta!"

Vihdoin sopivat he siitä, että hän soveltui parhaiten nokikolariksi. He panivat hänet sentähden oppiin erään mestarin luo, ja koska he häpesivät sitä, että hän oli neekeri, niin sanoivat he, että he olivat mustanneet hänet nähdäkseen miltä hän näyttäisi nokikolarina.

Nyt oli siis pikku neekeri nokikolari ja hänen täytyi päivittäin kiivetä ylös ja alas uuninpiipuissa, jotka usein olivat niin ahtaat, että hän pelkäsi niihin kiinni tarttuvansa. Mutta aina pääsi hän onnellisesti katolle, vaikka hänestä usein tuntui kuin jos koko hänen ihonsa olisi pois hankautunut. Kun hän istui korkealla uuninpiipulla ja taasen hengitti Jumalan raitista ilmaa ja pääskyset lentelivät hänen päänsä ympärillä, tunsi hän rintansa paisuvan kuin jos se olisi ollut pakahtumaisillaan. Silloin heilutteli hän vastaansa ja joiusi niin äänekkäästi: hooii-hoo! hoo-ii-la-hoo! aivan niinkuin nokikolarien on tapana joluta, että ihmiset pysähtyivät kaduilla kävellessään ja sanoivat: "Kuulkaapas vaan tuota mustaa nulikkaa, millainen ääni hänellä on!"

Kun hän oli täysin oppinut, käski mestari hänen mennä huoneesensa peseytymään ja siistiytymään. Hän oli nyt antava hänelle todistuksen ja tekevä hänestä kisällin.

Silloin valtasi pikku neekerin kamala pelko, sillä hän ajatteli: "Nyt tulee kaikki ilmi!" Ja niin kävikin, sillä kun hän puettuna parhaimpiin vaatteisiinsa tuli mestarin huoneeseen, jossa oppipojat ja kisällit jo olivat koolla, oli hän vielä hyvin musta, jos kohta vähän vaaleampaa kuumotti niiltä paikoin, jotka olivat hankautuneet uuninpiipuissa. Silloin älysivät kaikki kauhistuen miten asianlaita oikeastaan oli. Mestari selitti, että kisälliä hänestä vaan ei voinut tulla, sillä eihän hän edes ollut oikea kristittykään, mutta oppipojat hyökkäsivät hänen päällensä, kiskoivat häneltä hänen vaatteensa ja kantoivat hänen pihalle. Siellä panivat he hänen pumpun alle, vaikka hän kuinkakin koki puolustautua, pumppusivat vettä hänen niskaansa ja hankasivat häntä hiekalla ja luudilla, kunnes heidän käsivartensa varttuivat. Kun he vihdoin huomasivat, ettei mustuus hänestä lähtenyt huolimatta kaikista heidän ponnistuksistaan, työnsivät he haukkuen hänet portista ulos.

Siinä seisoi hän nyt tuo pieni neekeri raukka avuttomana ja paratiisillisessa puvussa keskellä katua eikä tiennyt mitä tehdä. Silloin, kulki siitä sattumalta eräs mies, hän silmäsi häntä kiireestä kantapäähän ja kun hän huomasi, että hän oli neekeri, sanoi hän olevansa ylhäinen herra ja että hän tahtoi ottaa hänet palvelukseensa. Hänen ei tarvitseisi tehdä muuta kuin seistä hänen vaunujensa takapuolella, kun hän läksi ajelemaan rouvineen, niin että voisi heti huomata, että he olivat ylhäistä herrasväkeä.

Silloin ei pikku neekeri ruvennut kauvan tuumiskelemaan, vaan seurasi uutta herraansa ja alussa oli kaikki hyvin. Sillä ylhäisen herran rouva piti hänestä ja joka kerta kun hän kulki hänen ohitsensa, hyväili hän häntä. Semmoista ei ollut koskaan ennen hänen elämässään tapahtunut. Mutta eräänä päivänä, kun he olivat ajelemassa syntyi kauhea rajuilma ja vesi valui virtanaan, mutta kun he tulivat kotiin, huomasi ylhäinen herra, että vesi joka valui vaunujen takapuolelta oli aivan mustaa.

Silloin kysäsi hän äkäisesti pikku neekeriltä, mitä se merkitsi. Tämä pelästyi kovin, ja kun hän ei voinut keksiä sen parempaa, vastasi hän, että pilvet olivat olleet aivan mustat ja sentähden oli kai, myös mustaa vettä satanut.

"Lörpöttelyä," vastasi ylhäinen herra, joka jo oli huomannut missä syy oli. Hän otti nenäliinansa sylkäsi sen kulmaan ja pyyhkäsi sillä pienen neekerin otsaa. Nenäliina tuli mustaksi.

"Arvasinhan minä sen!" huudahti hän. "Ethän ole edes oikea neekerikään! Sepä oli kaunis havainto! Hae itsellesi toista palvelusta, minä en voi sinua käyttää".

Silloin kokosi pikku neekeri itkien kimpsunsa ja kampsunsa ja yritti mennä tiehensä. Mutta ylhäisen herran rouva kutsutti hänet vielä kerran takaisin ja sanoi, että oli vahinko, että hänen miehensä oli asian huomannut; hän oli sen jo kauvan tietänyt. Oli todellakin suuri onnettomuus olla neekeri ja päälle päätteeksi semmoinen, josta väri lähtee, mutta hänen ei tullut kadottaa rohkeuttaan, vaan yhä edelleenkin olla hyvä ja rehellinen poika, silloin oli hänestä ajan pitkään tuleva yhtä valkoinen kuin muutkin ihmiset. Sitten lahjoitti hän hänelle viulun ja peilin, johon hänen tulisi katsoa kerran viikossa.

Niinpä läksi pikku neekeri avaraan maailmaan ja hänestä tuli soittoniekka. Ei hänellä tosin ollut opettajaa, joka olisi hänelle soitellut, mutta hän kuunteli miten linnut lauloivat ja mitä pensaat ja purot humisivat ja lirisivät ja sen mukaan hän soitteli. Sittemmin havaitsi hän, että metsän kukilla ja taivaan tähdillä myös oli oma soittonsa keskiyöllä, vaikka se oli niin hiljaista, ettei kuka tahansa voinut sitä kuulla. Sen jäljitteleminen oli paljon vaikeampaa. Mutta kaikkein vaikeimman oppi hän viimeiseksi: soittamaan ihmissydämen tykytyksen mukaan. Ennenkun hän sen oppi, oli hän kuljeskellut ja nähnyt paljon.

Toisinaan suosi häntä onni hänen matkoillaan, mutta enimmäkseen kävi hänen huonosti. Kun hän iltasin seisahtui pimeässä jonkun talon eteen, soitteli jonkun kauniin laulun ja pyysi yösijaa, niin hänet kyllä päästettiin sisälle, mutta kun aamulla huomattiin, kuinka musta hän oli, ja ettei ollut hyvä tulla häntä liian lähelle, sentähden että hänestä lähti väri, silloin satelivat kompasanat hänen ympärillään, toisinaan iskutkin. Mutta hän ei silti menettänyt rohkeuttaan, vaan ajatteli mitä tuon ylhäisen herran rouva oli sanonut hänelle ja vaelsi edemmä viuluineen, kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Joka sunnuntai kaivoi hän esille peilinsä, ja katsoi kuinka paljo mustaa oli hänestä lähtenyt. Paljon ei sitä ollut toisesta sunnuntaista toiseen, sillä se oli aika kovassa, mutta aina sitä oli jonkunverran lähtenyt, ja kun hän oli kulkenut viisi vuotta, nähtiin pohjavärin paistavan joka paikasta esiin.

Eräänä päivänä tuli hän vento vieraaseen kaupunkiin, jossa kultainen prinsessa hallitsi, hänellä oli kultainen tukka ja hänen kasvonsa ja kätensä ja jalkansa olivat pelkkää kultaa. Hän söi kultaveitsellä ja kultahaarukalla kultaiselta lautaselta, joi kullankarvaista viiniä ja piti kultaisia vaatteita. Sanalla sanoen, kaikki hänen yllänsä ja hänen ympärillään oli kultaa. Mutta muutoin oli hän tavattoman pöyhkeä ja ylpeä, ja vaikka hänen alamaisensa suuresti toivoivat, että hän valitseisi itselleen jonkun kuninkaanpojan puolisokseen, koskapa he olivat sitä mieltä, ettei naisvalta ajan pitkään kelpaa, niin ei muka kukaan ollut kyllin kaunis ja ylhäinen hänelle kelvatakseen.

Joka aamu ilmoittautui hänen luonaan kosijoina kuusi prinssiä, jotka edellisenä iltana olivat postivaunuissa kaupunkiin saapuneet. Sillä laajalti maassa ei puhuttu muusta kuin kultaisesta prinsessasta ja hänen kauneudestaan.

Noiden kuuden prinssin täytyi nyt asettautua yhteen riviin hänen valtaistuimensa eteen ja hän silmäsi heitä kaikilta puolin. Mutta lopuksi nyrpisti hän aina nenäänsä ja sanoi:

    "Ensimmäinen aivan viisto,
    Toinen kaljupää,
    Kolmas pulloposkinen,
    Niin ettei silmiäkään nää.
    Tämä neljäs, eikö totta,
    Laiha niinkuin kirkon rotta;
    Viides kömpelö ja suur,
    Niinkuin jättiläinen juur'.
    Entäs tämä kaitaluu,
    Viistonenä, ristisuu!
    Kotihinne joutukaa,
    Matkoihinne marssikaa!"

Heti paikalla ilmestyi kaksitoista isoa palvelijaa, joilla oli miehenpituiset vitsat kädessä ja ajoivat koko seurueen paikkakunnalta pois. Semmoista oli tapahtunut joka päivä monena vuotena.

Kun pikku neekeri kuuli kerrottavan kuinka ihmeenihana prinsessa oli, ei hän voinut mitään muuta ajatella. Hän meni hänen palatsiinsa, istahti portaille, otti viulun käteensä ja rupesi soittamaan kauneinta kappalettaan. "Ehken katsoo hän ikkunasta", ajatteli hän, "ja silloin saat sinä hänet nähdä."

Eipä kestänytkään kauvan, ennenkun kultaprinsessa käski kolmen kamarineitosensa katsoa kuka se oli, joka ulkona niin kauniisti soitteli. He tulivat takaisin ilmoittamaan, että siellä oli ihminen, jolla oli niin kummallinen ihoväri, etteivät he koskaan olleet kummempaa nähneet. Ensimmäinen väitti, että hän oli kasvoiltaan harmaa kuni hiiri, toinen, että hän oli harmaa kuni metsäkyyhkynen ja kolmas, että hän oli harmaa kuni aasi.

Semmoista täytyi hänen itsensä nähdä, sanoi prinsessa, heidän piti tuoda hänet sisälle.

Silloin menivät kamarineitoset vielä kerran alas ja saattoivat hänet linnaan, ja kun hän sai nähdä prinsessan, joka todellakin oli kultaa kiireestä kantapäähän ja loisti kuni aurinko, niin häikäisi se ensinnä hänen silmiään, niin että hänen täytyi ne ummistaa. Mutta kun hän oli tointunut ja oikein silmännyt prinsessaa, niin ei hän taitanut hillitä itseään, vaan heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja sanoi:

"Oi, ihanin kultaprinsessa! Olette niin kaunis, ettette sitä itsekkään voi tietää! Ja joskohta sen tietäisittekin, niin olette kumminkin tuhat vertaa kauniimpi kuin mitä luulettekaan. Minä olen pieni neekeri, joka muuttuu yhä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi, eikä se kappale, jonka soitin lähimainkaan ole kauneimpiani. Puolisohan Teillä täytyy olla, ja jos tahdotte mennä minun kanssani naimisiin, tulen niin iloiseksi, että varmaankin hyppään tasajalassa tuon pöydän yli!"

Kun prinsessa kuuli tämän katsoi hän ensin häneen niinkuin lehmä uuteen konttiin, sillä erittäin älykäs hän ei, huolimatta kauneudestaan, ollut ja purskahti sitten semmoiseen nauruun, että hänen täytyi tarttua tuolinselkään kiinni. Ja nuo kolme kamarineitosta pitivät myöskin velvollisuutenaan nauraa, ja äkkiä astuivat nuo kaksitoista käskyläistäkin huoneeseen, ja kun he näkivät kuka siinä oli polvillaan prinsessan edessä, niin panivat he sellaiseksi nauruksi, että se kuului koko kaupungissa.

Silloin valtasi pikku neekerin suuri pelko, sillä hän huomasi, että hän oli sanonut jotakin tyhmää. Hän tarttui viuluunsa, riuhtasi oven auki ja hyökkäsi portaita alas. Sitten juoksi hän, katsomatta taakseen, kautta kaupungin, poikki peltojen ja niittyjen lähimpään metsään. Siellä heittäysi hän lopen väsyksissä heinikkoon ja itki, niin että oli pakahtua.

Mutta vihdoin hän taasen tyyntyi ja sanoi itsekseen: "Kun kuski on humalassa, niin hevoset pillastuvat. Oletko järjiltäsi? Ajattelitko mennä kultaprinsessan kanssa naimisiin? Sinä olet järjiltäsi! Sentähden ei sinun tule ihmetellä, että ihmiset nauravat sinulle."

Hän ripusti viulun selkäänsä, vihelsi ja jatkoi matkaansa. Hän vaelsi kuten ennenkin kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Ja vuosi vuodelta tuli hän valkoisemmaksi ja ihmiset oppivat pitämään hänestä yhä enemmän, sillä ne soittokappaleet, mitkä hän sepitti tulivat yhä kauniimmat eikä kukaan voinut hänelle viulunsoitossa vertoja vetää. Ja kun hän oli kasvanut aikamieheksi, niin oli hän aivan valkoihoinen, jopa vaaleampi ja puhtaampi kuin moni muu. Ei kukaan ottanut uskoakseen, että hän ennen oli ollut neekeri.

Tapahtuipa sitten kerran, että hän tuli kauppalaan, jossa oli markkinat. Siellä näki hän teltan, jossa oli punainen oviverho, joka kai aikoinaan kerrankin oli ollut uusi, mutta nyt se oli rikkinäinen ja tahrainen. Teltan edustalla seisoi rääsyinen, kirjavaan nuttuun puettu mies, joka puhalsi torveen ja huutaen kehoitti kansaa astumaan sisään; siellä olivat muka maailman suurimmat ihmeet nähtävinä: kaksipäinen vasikka, joka söi kahdesti vaan sulatti ruuan vaan yhden kerran, sika, joka taisi korteista ennustaa ja maailmankuulu, ihmeenihana kultaprinsessa, jota kaikki miehet olivat kilvan kosineet.

"Tokkohan hän voisi olla sinun kultaprinsessasi?" sanoi hän itsekseen, mutta siitä huolimatta meni hän telttaan.

Sisään tultuaan olisi hän mieluummin tahtonut vajota maahan, sillä hänen kultaprinsessansa oli todellakin sama kuin tämä. Mutta kulta oli kulunut pois melkein kaikkialta, ja hän näki, että hän olikin vaan läkkipeltiä.

"Herra taivaan!" huudahti hän. "Miten sinä olet tänne tullut ja minkänäköinen sinä oletkaan?"

"Miten niin?" vastasi hän, ikäänkuin jos hän ei olisi ymmärtänyt mitään. Kun hän vihdoinkin tuli ajatelleeksi, että tuo mies varmaankin oli nähnyt hänet ennen maailmassa, silloin kun hän vielä näytti olevan pelkkää kultaa, lisäsi hän äkäisesti: "Luuletko, sinä sen tomppeli, että sitä ijankaikkisesti samana pysyy? Pidä sinä vaan huoli itsestäsi!"

Nyt oli hän vähällä purskahtaa nauruun, sillä hän huomasi, ettei hän häntä tuntenut. Mutta hänen kävi häntä aivan liiaksi sääli ja sentähden kysyi hän aivan hiljaa, eikö hän todellakaan tietänyt, kuka hän oli. Hänhän oli tuo sama pieni neekeri, jolle hän kerran kauvan aikaa sitten oli niin nauranut.

Nyt oli prinsessan vuoro vaieta ja hävetä ja monin kyynelin kertoi hän, miten kulta oli hänestä kulunut, ensinnä parista kohden ja sittemmin joka paikasta, miten hän kauvan aikaa oli salannut sen alamaisiltaan ja miten nämät kumminkin lopulta olivat tämän huomanneet ja ajaneet hänet tiehensä. Nyt kävi hän kaikki markkinat, mutta oli siihen ihan ikävystynyt ja jos hän vielä oli samaa mieltä kuin ennen, niin tahtoi hän kernaasti mennä hänen kanssaan naimisiin.

Tähän vastasi nuori mies hyvin totisena, että hän kyllä sääli häntä kaikesta sydämestään, mutta että hän oli aivan liian viisas mennäkseen naimisiin läkkipeltiprinsessan kanssa. Hän puolestaan toivoi varmasti saavansa häntä paljon paremman vaimon. Niin sanoen lähti hän teltasta ja antoi läkkipeltiprinsessan olla. Tämä oli pakahtua raivosta ja toisen lähtiessä huusi hän yhtä mittaa hänen jälkeensä: "Sinä neekerinulikka! Neekerinulikka! Sinä sysimusta neekerinulikka, josta väri lähtee!" ja muuta sentapaista. Mutta kukaan ei tietänyt ketä hän tarkoitti, sillä eihän toisella ollut edes mustaa pilkkuakaan kasvoissaan.

Sentähden kulkikin hän rauhallisesti eteenpäin, katsomatta taakseen, ja oli hyvillään siitä, ettei hän koskaan kuullut tuosta ilkiöstä puhuttavan. Vielä jatkoi hän jonkun aikaa vanhaa kulkurielämäänsä, mutta kun hän oli nähnyt melkein koko maailman ja kuljeksiminen alkoi häntä ikävystyttää, sattui niin että kuningas kuuli puhuttavan hänen soitostaan ja kutsutti hänet luokseen. Toinen kappale toisensa jälkeen täytyi hänen kuninkaalle soittaa aina keskiyöhön asti ja vihdoin nousi kuningas valtaistuimeltaan, syleili häntä ja kysyi, tahtoiko hän ruveta hänen parhaaksi ystäväkseen. Kun hän vastasi myöntävästi antoi kuningas hänen ajaa omissa kullatuissa vaunuissaan kaupungin läpi ja lahjoitti hänelle talon ja niin paljon rahoja, että hänellä oli niitä riittävästi koko elinajakseen. Ja vaimon hän myöskin sai. Ei hän tosin prinsessaa saanut ja vielä vähemmin sellaista, joka olisi ollut läpeensä kultaa, mutta vaimon, jolla oli kultainen sydän. Yhdessä hänen kanssaan eli hän tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana pitkään ikään.

Mutta läkkipeltiprinsessa muuttui päivä päivältä yhä vähemmän merkilliseksi, ja kun sitten viimeinen kultahitunen oli kulunut hänestä, viskeltiin häntä sinne tänne, niin että häneen syntyi kuhmuja ja rosoja joka paikkaan.

Lopulta joutui hän eräälle lumppujen kerääjälle. Hänen luonaan on hän vielä tänäkin päivänä eräässä nurkassa kaikenlaisen romun ympäröimänä ja hänellä on hyvää aikaa ajatella, että tässä maailmassa on paljon sellaista, joka kuluu pois, sekä kaunista että rumaa, ja että se on pääasia, mitä alta löytyy.

Unipuu

Sata vuotta tahi enemmänkin aikaa on kai siitä kun salama iski siihen ja hajoitti sen pirstaleiksi ja yhtä kauvan on auralla kynnetty samalla paikalla, mutta ennen muinoin kasvoi siinä viheriällä kummulla, noin satakunta askelta kylän ensimmäisestä talosta iki-vanha iso puu, sellainen puu, jollaisia ei enää kasva yhtään, koskapa eläimet ja ihmiset, kasvit ja puut tulevat yhä pienemmiksi ja kurjemmiksi. Talonpojat sanoivat, että se oli pakanoiden ajoilta, ja että viekkaat pakanat olivat sen juurella tappaneet erään pyhän apostolin. Silloin olivat puun juuret saaneet hänen vertaan juoda ja siitä, että se oli kohonnut sen runkoon ja oksiin, oli se kasvanut niin isoksi ja vankaksi. Kuka tietää, jos tämä on totta? Mutta erityinen ominaisuus oli puussa kumminkin, siitä tiesi jokainen, niin pienet kuin isotkin kylän asukkaat. Joka nukkui sen siimeksessä ja nukkuessaan näki unta, hänen unensa toteutui pakostakin. Sentähden kutsuttiinkin sitä ikimuistoisista ajoista unipuuksi eikä kukaan sitä muuksi sanonutkaan. Oli siinä kumminkin eräs ehto: se joka pani unipuun alle maata, hän ei saanut miettiä, mistä hänen muka piti nähdä unta. Jos hän kumminkin sitä teki, niin näki hän sellaisia turhanpäisiä unia, joissa ei ollut pontta ei perää, ja joista ei ainoakaan viisas ihminen selville päässyt. Tämähän oli vaikea ehto, koskapa useimmat ihmiset ovat liian uteliaat ja siitä syystä tuo ei kaikkein useimmille onnistunutkaan ja siihen aikaan kun se tapahtui, josta tässä kerrotaan, ei kylässä liene ollut ainoatakaan, ei miestä eikä naista, jolle se kertaakaan olisi onnistunut. Mutta taikaa oli unipuussa, se on varmaa. —

Eräänä kuumana kesäpäivänä, kun ei ilman värähdystäkään tuntunut, tapahtui nimittäin, että eräs köyhä nuori käsityöläinen, joka monena vuotena oli vieraissa maissa kovaa kokenut, tuli maantietä myöten astuskellen. Kun hän tuli kylän kohdalle, käänsi hän turhanpäiten vielä kerran kaikki taskunsa nurin, niissä kun ei kumminkaan mitään ollut. "Mitä sinun nyt on tekeminen?" ajatteli hän itsekseen. "Olet lopen väsyksissä; ilmaiseksi ei yksikään ravintolanpitäjä ota sinua vastaan ja kerjuu on ikävä ammatti." Silloin huomasi hän ihanan puun viheriäisine nurmikoineen ja kun se oli ainoastaan muutaman askeleen päässä maantieltä, rupesi hän pitkälleen sen juurelle nurmikkoon hiukkasen levähtääkseen. Mutta puu humisi niin kummallisesti ja sen oksien hiljalleen huojuessa pilkisti milloin sieltä, milloin tuolta niiden välistä kultainen auringonsäde tai tilkkunen sinertävää taivasta, hän nukahti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.

Mutta kun hän oli siihen nukkunut, pudotti puu kolmilehtisen oksan ja se putosi suoraan hänen rinnalleen. Silloin näki hän semmoista unta, että hän istui muka pöydässä erittäin kodikkaassa huoneessa, ja että pöytä oli hänen omansa, samoin huone ja koko talo. Ja pöydän ääressä seisoi nuori nainen, joka molemmin käsin nojasi siihen ja katsoi hyvin ystävällisesti häneen, ja tämä oli hänen oma vaimonsa. Ja hänen polvillaan istui muka pieni lapsi, jolle hän syötti puuroa ja koska se oli liian kuumaa, niin puhalti hän lusikkaa siten sitä jäähdyttääkseen. Ja vaimo sanoi hänelle: "Kuinka hyvä lapsenpiika sinusta, kultaseni, on tullutkaan!" ja nauroi. Mutta tuvassa juoksenteli toinenkin lapsi, paksu punaposkinen poika, joka oli sitonut langan pätkän isoon porkkanaan, jota hän veti jälessään ja jolle hän alati huusi hei, hei, ikäänkuin jos se olisi ollut kuinka hyvä hevonen tahansa. Ja molemmat lapset olivat muka myöskin hänen omat lapsensa. Sellaista unta näki hän ja uni oli varmaankin hyvin hänen mieleensä, sillä hän naurahti ääneensä.

Kun hän heräsi oli ilta jo käsissä ja hänen edessään seisoi lammaspaimen lampaineen ja sukkapuikkoineen. Silloin hypähti hän virkeänä jaloilleen, ojentelihe ja venytteli jäseniään ja sanoi: "Voi herranen aika, kumpahan niin kävisi! Mutta onhan edes hauskaa tietää millaista elämä voi olla." Silloin astui lammaspaimen hänen luokseen ja kysyi häneltä, mistä hän tuli ja minne hän aikoi ja josko hän oli kuullut mitään puusta kerrottavan. Kun hän nyt huomasi tämän olevan aivan tiedottoman kuni vastasyntynyt lapsi, huudahti hän: "Olettepa Te oikea onnen helmalapsi! Sillä että Te olette nähneet hyvää unta, sen voi kasvoistanne jokainen lukea; olenhan minä silmännyt Teitä jo kauvan aikaa siinä maatessanne." Sitten kertoi hän hänelle mikä taika puussa oli: "Se, mistä olette unta nähneet toteutuu, se on yhtä totta kuin että tässä on lammas ja tuossa on pässi. Kysykää vaan kylän ihmisiltä enkö ole oikeassa! Mutta sanokaapas myös millaista unta Te näitte!"

"Ukkoseni", vastasi nuori käsityöläinen hymyillen, "minusta et saa tietoja samalla tavoin ongituksi kuin talonpojista. Kauniin uneni säilytän itselleni, sitähän ette toki voine pahaksi panna ja jos panisittekin, niin en siitä välitä!" Eikä hän tätä vaan niin sanoakseen sanonut, sillä hän ajatteli todellakin niin. Sentähden sanoikin hän kylään mennessään: "Lörpötystä se on! Tahtoisinpa tietää mistä puu olisi semmoista viisautta saanut."

Kun hän tuli kylään huomasi hän kolmannen talon päätypuolessa pitkän tangon ja sen nenässä kultaisen kruunun. Siinä oli ravintola ja "Kruu-nun" isäntä seisoi ovessa. Tämä oli juuri mitä parhaimmalla tuulelle, sillä hän oli jo syönyt illallisensa ja oli yltäkyllin ravittu; oli hänen otollisin hetkensä. Silloin nosti nuori mies kohteliaasti lakkiaan ja kysyi eikö hän Jumalan lupaamaa palkkaa vastaan saisi hänen luonaan yöpaikkaa. Isäntä silmäili solakkaa nuorukaista hänen pölysissä kuluneissa vaatteissaan kiireestä kantapäähän. Sitten nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja sanoi: "Istuudu vaan heti tähän lehtimajaan oven kohdalle, lienee meille jäänyt leipäkannikka ja tuopillinen viiniä sinuakin varten tähteeksi. Sillä aikaa voivat ne sinulle olkivuoteen kuntoon laittaa." Niin sanoen meni hän sisään ja lähetti tyttärensä ulos; tämä toi hänelle leipää ja viiniä, istuutui myöskin pöydän ääreen ja antoi toisen kertoa miltä maailmassa näytti. Sitten hän taas puolestaan kertoi kaiken, minkä tiesi: miten vehnä kasvoi ja että naapurin vaimo oli saanut kaksoiset ja mitä ensi kerran "Kruunussa" soitettaisiin kun tanssiaisia oli pidettävä.

Yhtäkkiä nousi hän seisoalleen, nojautui yli pöydän nuorta miestä kohden ja kysyi: "Mistä olet sinä nuo kolme lehteä rinnallesi saanut?" Silloin katsoi toinenkin takkinsa rinnusta ja huomasi kolmilehtisen oksan, joka hänen maatessaan oli siihen pudonnut. Se oli tarttunut juuri hänen takkinsa rinnukseen. "Ne ovat varmaankin siitä isosta puusta, joka on juuri kylän ulkopuolella", vastasi hän, "jonka alle vähäksi aikaa nukahdin".

Silloin pörhisti tyttö uteliaana korviaan ja odotti, mitä toinen edelleen sanoisikaan. Mutta kun tämä oli vaiti alkoi hän varovasti tiedustella, kunnes hän oli varma siitä, että hän todellakin oli nukkunut unipuun alla ja sitten kulki hän kuin kissa kuuman puuron ympärillä, kunnes hän luuli päässeensä varmasti perille siitä, ettei toinen tiennyt mitään unipuun ihmeellisestä voimasta ja ominaisuuksista, sillä nuorukainen oli veijari ja oli olevinaan, kuin jos hän ei olisi tietänyt mitään. Kun tyttö oli joutunut tähän luuloon, nouti hän vieläkin tuopillisen viiniä, puhutteli häntä ystävällisesti ja kertoi hänelle kaikenlaista, millaisia unia hän itse oli nähnyt ja lausui pettymyksensä siitä, etteivät ne koskaan toteutuneet.

Samassa tuli lammaspaimen karjoineen kotiin ajaen lampaitaan kylän raittia pitkin. Kun hän kulki "Kruunun" ohitse ja näki tytön istuvan vilkkaasti nuoren miehen kanssa keskustellen, pysähtyi hän kotvaseksi ja sanoi: "Niin, niin, Teille hän kyllä kauniin unensa kertoo; minulle hän ei tahtonut mitään sanoa!" Sitten ajoi hän lampaitaan eteenpäin.

Mutta silloin tuli tyttö vieläkin uteliaammaksi ja kun toinen ei vieläkään puhunut mitään unennäöstään, ei hän enää voinut mieltänsä malttaa ja kysyi sentähden aivan suoraan, mitä hän sitten maatessaan puun alla oli uneksinut.

Silloin näytti nuori mies, joka oli aika vekkuli ja jonka hänen kaunis unensa oli saattanut hilpeälle tuulelle, hyvin salaperäiseltä, vilkutteli silmiään ja sanoi: "Kaunista unta olen minä nähnyt, se on totta, mutta en minä uskalla sanoa millainen se oli." Mutta tyttö kyseli yhä enemmän ja kiusasi häntä toki sanomaan millainen uni se oli. Silloin siirtyi tämä aivan hänen viereensä ja sanoi tosissaan: "Ajatelkaahan, minä näin unta, että minä olin kerran menevä 'Kruunun' isännän tyttären kanssa naimisiin ja että minusta oli kerran tuleva 'Kruunun' isäntä!"

Silloin sävähti tyttö ensin valkeaksi kuin palttina ja sitten helakanpunaiseksi ja meni huoneeseen. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin ja kysyi, oliko hän todellakin semmoista unta nähnyt ja tarkoittiko hän totta niin puhuessaan.

"Ihan varmaan", vastasi hän, "juuri Teidän näköisenne oli se, joka näyttäytyi minulle unissani!" Silloin meni tyttö taaskin sisään eikä tullut takaisin. Hän meni omaan huoneeseensa ja ajatukset pyörivät hänen mielessään kuin hampaat myllyn rattaissa; yhä kiersi siinä uudet ja kumminkin samat, niin ettei siitä loppua tullutkaan. "Hän ei tiedä mitään tuosta puusta", sanoi hän. "Hän on nähnyt semmoista unta. Joko tahtonen tahi en, niin siten on kumminkin käypä. Sitä ei käy muuttaminen." Sitten pani hän maata ja koko yön näki hän unta nuoresta käsityöläisestä. Kun hän heräsi seuraavana aamuna, tunsi hän tyystiin hänen kasvonsa piirteet, niin usein oli hän ne unissaan nähnyt — ja sievä poika hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen.

Mutta nuori mies oli nukkunut mainiosti olkivuoteellaan, unipuun, unensa ja sen minkä hän edellisenä iltana oli isännän tyttärelle sanonut, oli hän jo aikoja sitten unhoittanut. Hän seisoi vierastuvassa oven suulla ja aikoi juuri ojentaa isännälle kättä jäähyväisiksi. Silloin astui tyttö huoneeseen ja kun hän näki hänet matkatamineissaan tunsi hän niin kummallista tuskaa ikäänkuin hän ei saisi sallia, että hän menisi matkoihinsa. "Isä", sanoi hän, "viini ei ole vielä pulloihin laskettu eikä tuolla nuorella miehellä ole mitään tekemistä; eikö hän voisi jäädä tänne päiväkaudeksi niin voisi hän ansaita ruokansa ja päälle päätteeksi vähän matkarahaakin?" — Ja "Kruunun" isännällä ei ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli jo juonut aamullisen tuoppinsa ja oli syönyt aamiaisensa ja oli ravittu, niin että oli hänen otollisin aikansa.