Täällä, Tiskissenistä vähäisen matkan päässä saimme levätä seuraavaan aamuun kello 7:mään, jolloin vuorien ylitse 2:sen tarkk'ampujapataljoonan kanssa kiiruhdimme Dolni Komartsin kylää kohden Orhanian ja Filippopolin välisen tien varrella. Meidän piti mainittua kylää ahdistaman, estääksemme viholliselta palausmatkan Slatitsan kylään. Yleisesti arveltiin näin: Koska Tiskissen jo on Wenäläisten vallassa — meidän jälkeemme tuli sinne 9:säs armeija-tivisjoona kenraali Krydener'in johdolla — ei turkkilaisten auta mikään muu kuin antautua vangiksi koko sotavoimallensa. Mutta nyt me olimme "hypänneet ennenkuin ojaa olikaan"; turkkilaiset olivat nimittäin peljästyneinä meidän nopeasta Balkanien ylimenostamme, jonka he olivat pitäneet mahdottomana, käyttäneet hyväksensä yön pimeyden ja tehneet jälkiä. Kello 2 yöllä olivat he ruvenneet täydessä järjestyksessä lähtemään pakoon, (tämä saatiin myöhemmin tietää vangeilta), viimeisenä, ihmeellistä kyllä, trossi ja sen suojana noin 3 pataljoonaa jalkaväkeä. Meidän pataljoona astui tien oikealle puolelle, — 2:nen pataljoona oli vasemmalla — ja levitti ensimmäisen ja toisen komppaniansa jääkäri-ketjulle; kolmas ja neljäs muodostivat varaväen. Yhtämittaa ampuen liikkui ketju eteenpäin. Yhtä aikaa ja samalla tavalla ahdisti 2:nen pataljoona tien vasempaa puolta. Ampumista jatkettiin aina kylän kaduille asti, joilta viimeiset viholliset karkoitettiin painetilla taikka tehtiin vangiksi, loput kokoontuivat mäelle kylän toisella puolen, josta aika vauhtia tekivät pakoa. — Vaikka kyllä huikeasti ponnistettiin, emme saaneet heitä kiinni, vaan saimme tyytyä äskenmainittuihin vankeihin, sekä lisäksi muutamiin sairaihin ja haavoitettuihin, yhteensä noin 130 miestä.
Kun taistelu jo oli loppunut, lähti kaksi alaupseeria, saatuansa luvan mennä ruokaa etsimään, kylälle kävelemään. Näin astuessansa näkivät he hangella vähän matkan päässä mustia pilkkuja; he astuivat lähemmäksi katsomaan ja ihmeeksensä huomasivatkin niiden olevan neljä turkkilaista sotamiestä, jotka heidät nähtyänsä heittivät aseensa pois ja antauivat näille molemmille ihan aseettomille alaupseerille, jotka saatuansa vankiensa pyssyt käsiinsä, heti lähtivät saattamaan saalistansa pataljoonaan. Myös tuli taistelun loputtua kylän väestö pappinensa meitä vastaan tarjoten meille suolaa ja leipää. Pitkin teitä oli turkkilaisten sotilaiden ruumiita, joissa selvästi näkyi kirveen lyömän jälkiä. Luultavastikin nämät haavoitetut sotilas-parat bulgarialaisilta isänniltänsä olivat saaneet passin armon valtakuntaan. Kylä oli hyvin rakennettua. Siellä saimme nyt levätä noin 4 tuntia kello kuuteen; sillä silloin saapui ilmoitus, joka käski meidän palaamaan Tiskisseniin, 10 virstan matka, jonne ehdimme vankinemme kello 10 illalla ja jossa tapasimme prikaatin toiset pataljoonat. Seuraavana yönä ei ollut pitkää lepoaikaa; jo kello 1 yöllä lähdettiin taasen liikkeelle Sofiaa kohden, marssittiin koko yö, aamun sarastaessa levättiin muutama minuutti, kuljettiin taasen koko aamu ja aamupäivä, kunnes puolen päivän aikaan, tammik. 2 päivänä, poikkesimme tieltä vasemmalle eräälle maissi-pellolle ja levitimme 1:nen ja 4:nen komppanian jääkäriketjuun. Meidän lisänämme oli tien vasemmalla puolella 1:nen ja 4:jäs tarkk'ampuja-pataljoona ja meitä vastassa oli 3 pataljoonaa turkkilaista jalkaväkeä sekä 600 tserkessiä. Meidän ketjumme kulki vitkaan, mutta yhtämittaa eteenpäin määräänsä Isker-virran rantaa kohden, tykistön kestittäessä vihollista kranaateilla. Kivääri-tuli kävi yhä vilkkaammaksi, 4:jäs pataljoona oli jo ampunut kaikki patruunansa ja asema jäi vaan samaksi, kunnes preobrasjenin kaartin rykmentti teki hyökkäyksen sen sivuja vastaan, jolloin se jätti kaikki, sytytti kylän ja sillan tuleen ja vetäyi, palausmatkansa estämistä peljäten, Sofiaan päin. Me riensimme heti sammuttamaan siltaa ja se onnistuikin meille, jota vastoin kylässä usea rakennus paloi poroksi. Tämän kylän nimi oli Wratsevna.
Meille ei tullut suurta vahinkoa; 3-4 miestä haavoittui jotenkin vähäpätöisesti, mutta jos vihollisemme olisivat ymmärtäneet oikein käyttää kunnollisia kivääriänsä, olisi vahinko voinut tulla suureksikin, sillä usein tuli luotia melkein yhtä taajaan kuin Gorni Dubniak'issa.
Pataljoona sai saaliiksi ison joukon tappo-karjaa ja hevosia. Seuraavana päivänä jaettiin elukat ja hevosista saatiin tarpeellista lisää kuormastollemme. Yöksi sai prikaatti käskyn mennä Berimiatsan kylään siellä yhtymään kenraali Weljaminov'in kolonnaan ja sen kanssa kiertämään vihollisen asemaa Sofian luona pohjoisesta. Pakkanen oli yhä vieläkin kova ja marssi sentähden öiseen aikaan kiusallinen. Pahaksi onneksi eksyimme vielä oikealta tieltä ja saimme varrota opasta pari tuntia. Väsymys oli yleinen, usea upseerikin, sotamiehistä puhumatta, heittäyi kinokseen ja — nukkui. Vihdoin saapui oppaamme ja me yhdyimme Weljaminov'in kanssa.
Samalla aikaa kuin meidän piti liikkumaan Sofiaa kohden pohjoisesta, piti kenraali Shuvalovin ahdistaman sen rintamaa; mutta vihollinen ei odottanutkaan taistelua, vaan jätti kaiken kiiruin kaupungin ja peräytyi Samakovaan. Tammikuun 4 päivänä aamulla saimme tiedon tästä ja lähdimme kylästä kello 4 j.p.p. Ehtoopäivällä pysähdyttiin kaupungin eteen, kun eivät päällikkömme tietäneet, jos uskaltaisivat viedä meitä kaupunkiin vai ei. Vaikka oli melkoisen kylmä, olimme kuitenkin hyvällä mielellä; useat lauloivat kotimaisia lauluja ja astuivat tahtia — ett'eivät jalat paleltuisi. — Pitkien keskustelujen perästä päätettiin vihdoin laittaa joku ajutantti kenraali Gurkon luo, joka oli tullut kaupunkiin, kysymään häneltä, mitä olisi tehtävä. Hän vastasi, että jos komppanioiden päälliköt rupeisivat edesvastaukseen sotamiesten käytöksestä, ettei mitään epäjärjestystä tulisi, saataisiin mennä kaupunkiin, jossa tiesimme olevan sekä yö-majoja että ruokavaroja yllin kyllin. Tietystikin tähän suostuttiin ja niinpä astuttiin Sofiaan; kuljettiin esikaupungin lävitse, jonka olivat melkein tykkonään jättäneet ja astuimme pian varsinaiseen kaupunkiin. Esikaupungin lävitse marssiessamme paloi eräs talo oikealla puolellamme, ei kuitenkaan kadun vieressä. Siellä oli epäilemättäkin säilytetty patruunia, sillä palon keskeltä vinkui luotia kadun ylitse aimo paukkinalla. Kun kuitenkin tiedettiin mistä se tuli, emme olleet siitä kolmenamme. Tuntuipa oudolta kerran taasen saada astua kivillä laskettuja katuja myöden ja nähdä kunnollisia rakennuksia, joista muutamat heti annettiin meidän käytettäviksemme.
Meidän tätä tehdessämme oli toinen osuus kaartin joukoista puhdistanut turkkilaiset läheisistä kylistä ja niinpä oli Gurko taasenkin tehnyt tehtävänsä, kun oli vallannut varsinaiset Balkanit ja ajanut vihollisen sen lähitienoilta eteläänpäin.
Sananen Osmanin maasta ja kansasta. Hetket Rumiliassa.
Osmanien valtakunnan perusti Osman v. 1300 jälkeen Krist. synt, ensiksi vähässä Aasiassa, jossa hän valloitti useita maita ja kansoja. V. 1357 saivat Osmanit valtaansa Gallipolin Europan puolella ja v. 1361 valloittivat he Adrianopolin, joka tuli tämän uuden valtakunnan pääkaupungiksi vuoteen 1453, jolloin itärooman valtion perikadon ja Konstantinopolin valtaamisen jälkeen hallitus muutettiin viimeksi mainittuun kaupunkiin. Vähitellen laajensivat he valtakuntansa koko isoksi, kunnes v. 1700 Itävalta niiltä jo otti osan pois. Siitä alkain nousi Wenäjä Osmanien vaarallisimmaksi viholliseksi. Se on vv. 1739, 1774, 1792, 1812, 1829 ja 1856 ottanut heiltä Mustan meren rantamaat Prut virtaan saakka ja useita maanpalstoja saman meren itäpuolella. — —
Koko Turkin valtakunta Aasiassa ja Afrikassa olevat osat siihen luettuina on nyt [ennen rauhan tekoa] lähes 20,000 neliöpenikulmaa, josta Aasian osa on suurin (noin 12,000 neliöpenik.); Europassa oleva osa oli ennen sotaa noin 4,700 neliöpenik.
Yleensä on ilmanala lauhkea, mutta kuitenkin kylmempää kuin esim. länsi-Europassa samalla leveysasteella. Ilmanalan ja teollisuustuotteiden suhteen saattaa jakaa maan kahteen osaan. Balkanien ylipuolisessa osassa on enemmän pohjoisen maan tapaista, siellä on lunta ja jäätä ison ajan ja Tonavakin menee usein jäähän, Laaksoissa menestyy riisi, maissi, kastanjit ja viinirypäleet, mutta puuvillan, silkin ja öljyn viljelys käy laatuun vasta eteläisimmässä osassa, jossa jää ja lumi on harvinaista; talvea osoittaa sateet ja sumu. Länsi-Europan kalliimmat hedelmät kasvavat ainoasti Marmora-meren rannikolla. Maa on hedelmällistä, mutta sen viljeleminen on huonolla kannalla; sitä viljelevät ainoasti kristityt, sillä turkkilaiset itse pitävät sitä työtä orjallisena. Nisua, maissia ja hirssiä sekä riisiä, ohraa ja kauraa saadaan kuitenkin yli tarpeiden. Tupakka on erinomaista ja sitä viljellään paljon. Viinin viljelys on yleinen koko maassa. Metsät ovat, paitsi luoteisessa osassa, raiskatut. Karjanhoito on tärkeätä: vuoristossa käytetään kuttuja ja lampaita ja pohjosen osan isoissa tammimetsissä isoja sikakarjoja. Hevoset ovat hyviä ja kestäviä, vaikka pienen kasvannaisia. Aasia ja kamelia löytyy myöskin. Silkkiviljelystä eteläpuolessa vastaa mehiläishoito pohjoisessa; molempia viljellään paljon. Kultaa, hopeata, rautaa, lyijyä, vaskea, suolaa y.m. löytyy kyllä, mutta paraasta päästä koskematta vuorissa. Teollisuus on varsin huonolla kannalla, sitä pitävät voimassa ainoasti kristityt ja juutalaiset. Teollisuuden etevimpiä tuotteita ovat silkki- ja puuvilla-kankaat, matot, safiaani, sapelin terät, ruusuvedet ja hyvän hajuiset öljyt. Värjäystaito on hyvällä kannalla ("turkin punaista").
Turkin maassa on muitakin kansoja kuin turkkilaisia, eivätkä turkkilaiset ole edes suurin osa asukkaita. Maa oli, niinkuin sanottiin, ennen toisten kansojen hallussa; turkkilaiset ovat heidät voittaneet, mutta eivät karkoittaneet, eivät edes sekoittuneet heidän kanssansa, vaan ne ovat pitäneet omaisuutensa, tapansa ja uskontonsa. Turkkilaiset ovat viimeinen kansa, joka on Aasiasta tullut Europaan ja niillä on sentähden aasialaiset tavat. Ne ovat ainoa valtiollinen kansa Europassa, jotka eivät tunnusta itseänsä kristinuskoon; he ovat Mahomettilaisia. Jotkut oppineet todistavat turkkilaisia suomensukuisiksi, itse kutsuvat he itsensä entisen päällikkönsä mukaan Ottomaneiksi eli Osmaneiksi. Ne ovat suurta ja väkevää kansaa, joka helposti tottuu kestämään suuriakin vaikeuksia. Turkkilaiset eivät yleensä ole mitään pahanluontoista, niinkuin tavallisesti ja etenkin tämän sodan tähden luullaan. Päin vastoin on niillä paljon hyviä avuja, he ovat miehuullisia, sääliviä, rehellisiä ja kohteliaita, mutta näiden avujen vastakohtina on heillä hillitsemätön vihan ja koston himo ja uskontonsa puolesta he ovat muita kärsimättömiä. Ei järkeä eikä taitoakaan puutu heiltä, mutta osaksi uskonnolliset tuumat, osaksi muutkin turhat uskot ovat olleet syynä, ett'eivät he ole ottaneet vastaan europalaisten kansojen keksintöjä ja parannuksia, muussa suhteessa kuin sotaväkensä järjestämisessä.
Niinkuin itämaalaisetkin, istuvat he jalat ristissä, syövät ja lepäävät laattialla, jolle on levitetty mattoja, matrassia. He ovat vakaamielisiä, eivät rakasta, paitsi ratsastamista, mitään ruumiin-liikuntoa, pitävät esim. tanssin miehelle sopimattomana; pitävät paljon kasvista ja ovat Europan ahkerimpia tupakan polttajia ja kahvin juojia. — Turkkilaisilla on tosin kouluja ja useoita muitakin opetus-laitoksia, mutta niillä ei kuitenkaan ole ensinkään tieteellistä sivistystä. Soitantoa, rakennus-taitoa ja puutarhan hoitoa harjoittavat mielellänsäkin, mutta maalarin ja kuvanveistäjän taidetta he tuskin tuntevatkaan. — Kreikkalaisilla, jotka ovat vanhastaan historiassa tunnettujen, kuuluisien kreikkalaisten jälkeläisiä ja joita myöskin asuu Turkinmaalla, on korkeampi sivistys ja he ovat myöhempinä aikoina osoittaneet, etteivät he urhoollisuudessa ole esi-isistänsä huonontuneet; mutta muuten syytetään Turkinmaan Kreikkalaisia kavalasta luonteesta. — Paitsi nyt mainittuja asuu Turkinmaalla Servialaisia, Bosnialaisia, y.m.m., jotka uskontonsa puolesta ovat Kreikkalais-katolisia. [Viime rauhanteossa tuli Servia itsenäiseksi valtioksi ja Bosnia Itävallan haltuun.]
Maan uskonto on niinkuin jo ylempänä sanottiin, mahomettilainen eli islamilainen. Sen pääsisällys on: Jumala on yksi ja Muhametti on hänen profeettansa. Hallitus-muoto on rajaton. Oikeastaan se olisi perittävä, mutta miten sen seikan laita lienee, jääköön päättämättä. "Suuri-Sultaani", joka myöskin nimitetään Osmanien keisariksi on sekä hengellisten että maallisten asioiden päämies. Korkein hengellinen virkamies on Sheik-ul-Islam eli Islamin päämies. Etevin valtio- ja sota-ministeri sanotaan "Suur-visiiriksi." Kaikilla korkeimmilla virkamiehillä on kunnianimenä "Pasha." Valtiovirastojen virkamiehet sanotaan "Effendi'ksi;" pashojen pojat ja ylhäisemmät sota-upseerit saavat kunnianimen "Bei." Rahastohoidon ja hovin alemmat virkamiehet sanotaan "Aaga'ksi." Yleiset valtio-asiat keskustellaan Divanissa, joka on jonkinlainen valtio-neuvosto. [Mitä tässä ylempänä on kerrottu, koskee — pätisi valtiohoito — rauhan aikaa.]
Tässä en saata olla mainitsematta yhtä seikkaa, joka koskee kymmenysveron kokoomista. Siitä kerrotaan näin: Veron ylöskanto annetaan arennille rahamiehille, jotka jo edeltäpäin maksavat maaherralle lupaamansa summan kruunun verosta. Arennin tarjoominen käy siten, että ostajat ilmoittavat tarjoilluksensa maaherroille, jotka sitten Konstantinopolista kysyvät, pidetäänkö tarjomus kelvollisena. Sieltä tulee tavallisesti suostumus ja arentimiehet imevät kansasta viimeisenkin mehun. Kirjevaihdon kestäessä ehtii kuitenkin jo elo-aika. Kun asiasta vihdoin on suostuttu, jättävät ensiksi mainitut arentimiehet tehtävänsä vähemmän rikkaille toimitettavaksi. Talonpoika parka, jonka niskalle koko veromaksu lankee, ei uskalla viedä kuhilaitansa vainiolta ennenkuin kymmeneksen kokooja on tullut; ei hän myöskään uskalla kätkeä mitään, sillä kokooja tietää jokaisessa kuhilaassa olevan sitoman luvun.
Talonpojan pää-onnettomuus on siinä, että kokoojat vaan veltosti kiertävät piirikuntaansa, jonka tähden syys-sateet usein turmelevat koko kylien kootut varat. Jos siis vilja on tullut huonoksi, eivät kokoojat huolikaan siitä, vaan kiskovat veron rahassa. Kyllä hallitus tietää, kuinka suuren haitan tämä kymmenysvero monessakin ja ennen kaikkia maan varakkaisuuden suhteessa saa aikaan, mutta ryhtyä muuttamaan Muhametin säätämää lakia, olisi turkkilaisten mielestä varmin keino joutua kiirastuleen paholaisen käsiin.
Se mitä tässä ylempänä puhuttiin Osmanilaisen luonteesta y.m. on havantoja, joita ei käy sodan aikana niin tarkkaan tutkia. Alaupseerin, olkoonpa sitten vapaehtoinen taikka ei, on asunnossansa vaikea tehdä kansan luonteen tutkimiseen kuuluvia huomioita, jonka tähden onkin anteeksi suotava asia, jos hän työnsä täydentämiseksi ja lukijansa tyydyttämiseksi käyttää vaan ylimalkaisia tietoja.
* * * * *
Erään korkean Vitos-nimisen vuoren juurelle on Sofian kaupunki rakennettu. Sen asema on viljavassa laaksossa ison, itää ja länttä yhdistävän tien varrella ja on sen kautta tullut vilkkaaksi kauppakaupungiksi. Suurin osa väestöä tekee silkki-, jyvä- ja tupakka-kauppaa. Kansallisuuden suhteen asuu siellä enemmin bulgarialaisia, sitten ovat väkiluvun suhteen järjestyksessä turkkilaiset, kreikkalaiset, mustalaiset j.n.e.
Ulkonäöltänsä on kaupunki tykkänään turkkilainen. Muutamia yksityisiä rakennuksia ja kasarmia lukuun ottamatta on kaupunki ihan Muhamedin vaatimuksien mukaan rakennettu. Kadut ovat vääriä, ahtaita ja osaksi huonosti, osaksi ei ollenkaan kivillä laskettu. Asuinhuoneet rakennetaan tavallisesti pihan puolelle, mutta jos ne joskus ovat jonkun kadun taikka torin puoleen, ovat sen akkunat aina huolellisesti verhotut. Kadun puolella on siis pelkkiä ulkohuoneita, joka tekee, ett'ei kaduilla käveleminen tarjoa mitään miellyttävää vaihettelevaisuutta. Joskus juuri pistäyy puistokin kadulle ja sen aidan takana näkyy hyvin hoidettuja hedelmäpuita, kukkais-penkereitä y.m. puutarhan koristeita. Kauppapuoditkin ovat laitetut jonkinmoisiin ulkohuoneihin, joiden kadun puoliseen seinään on tehty luukku, joka päivällä pidetään kauppapöytinä mutta öisin nostettuna ylös on seinänä. Tälle pöydälle levitetään kaikki kauppatavara ja tälle levitetyllä matolla istuu myyjäkin edessänsä tuli-astia, jolla hän lämmittää kätensä ja keittää kahvinsa ja piippu, ainaisena, välttämättömänä tarvekaluna, suussa. Käsityöläisillä on samanlaiset "verstaat": siinä tekee suutari jalkineet, räätäli vaatteet ja vieläpä istuu siinä julkinen kirjurikin täydessä touhussa, kaikkien nähden, käyttäen kynäänsä.
Kun astuu portista sisälle, on näky ihan toisellainen, kuin kadulta katsellen saattaisi päättää; kadun puolella osoittaa rakennus mitä suurinta yksinkertaisuutta, täällä taasen pihan puolella on katsojan edessä viehättävä näky. Edessänsä on sievän puutarhan takana puutarhaakin sievempi rakennus. Avaria portaita myöden noustaan avoimeen eteiseen, jonka kattoa muhkeat pylväät kannattavat. Oikean puolinen ovi vie isännän huoneesen, jossa hän ottaa vastaan miehiset tuttavansa; vasemman puolisesta ovesta tullaan naisten vierashuoneesen. Vastapäätä portaita on keittiö ja keittiön oikealla puolen on nais-orjien huone ja vasemmalla kylpy- ja lämmitys-huoneet. Lämmityshuoneesta tullaan taasen pieneen kasvilla koristettuun pihaan, jonka takana on vaimojen asunto eli "haremi", joksi turkkilaiset sen sanovat. Siellä asuu, paitsi naisia, pojatkin kunnes ovat täyttäneet 13 vuotta, jolloin ne alkavat olla yhdessä talon miehisien palvelijoiden kanssa, joiden töihin he ottavat osaa.
Naisten puku on tavallisesti pieni nuttu, leveät nilkkaan yhteen sidotut housut ja lopuksi vaate semmoinen, että se peittää koko olennon ja jättää näkyviin ainoasti silmät. Turkin naiset rakastavat puvuissansa väri-loistoa, jonka tähden kauppapuodeissa nähdäänkin kullalla ja hopealla kirjailtuja somia silkkipukuja. Jalkineina heillä 011 safiaaniset saappaat, päällyskengät ja puiset anturukset sade-aikoina käytettäväksi.
Miehillä on vähän kapeammat housut, liivit ja pieni nuttu, niiden päällä iso silkkinen päällysvaate ja päässä punainen, valkoinen taikka musta tupsulla varustettu "fetsi", joka on tehty huovasta ja on joksikin samanlainen kuin meillä käytetyt hatut jos niistä ottaa röydän pois, toisilla on yhtä monen värinen turbaanikin, joka taasen on pitkä vaatekappale, joka kiedotaan monin kerroin pään ympäri. Vyötäisillä heillä on erinomaisen loistava vyö, jonka poimuissa kantavat aseensa, rahakukkaronsa, kirjoitus-neuvonsa, tupakka-astiansa ja piippunsa. Heidän jalkineensa ovat samanlaatuiset kuin naistenkin, vaikka vähäisen karkeammat. Turkkilainen sotamies on puettu samanlaisesti kuin kansakin, jonka tähden hänen onkin helpompi liikkua, mutta joka myöskin vaikuttaa, ett'ei hänellä ole samaa soturillista ulkonäköä kuin europalaisella soturilla yleensä on.
Jättäkäämme nyt nämät yleiset silmäilyt ja palatkaamme oloomme Sofiassa. Välttämättömän levon perästä oli ensi tehtävänä hankkia suolaa ja muita tarpeita. Niitä saatiinkin kreikkalaiselta kauppiaalta kohtuullista maksua vastaan. Aika kului siten, että sotaväki oli vahdissa kaupungin etuvarustuksissa; meidänkin pataljoonamme oli siellä pari kertaa.
Tammikuun 7 päivänä saatiin vihdoinkin lähtökäsky ja samalla saimme tietää toisenkin miellyttävän tiedon. Se oli tieto siitä, että Suomesta meille lähetetyt lämpöiset vaatteet olivat saapuneet yhden päivän matkan päähän meistä.
Aamulla 8 päivänä olimme valmiit lähtemään. Prikaatti kuului Shuvalovin kolonnaan, jonka piti kulkemaan kivitietä pitkin Vähäisien Balkanien linnoituksia kohden. Niiden yksitoikkoisien päivien perästä, joita Sofiassa olimme viettäneet, tuntui mielessämme hyvältä taasen saada liikkua etelään päin, sillä kaikki tiesimme, ett'ei kotomatkaa enään Balkanien kautta tehtäisi, vaan vasta tykkönään murrettuamme vihollisemme voimat saisimme ajatella kotiin menoa. Jos vielä puolen päivää olisimme Sofiassa odottaneet, olisimme saaneet lämpöiset vaatteemme, mutta kun kenraali Ellis esti viipymisen, niin ei muuta neuvona kuin 9:tenä päivänä aamulla matkaan. Hämyssä tulimme Kardak'in kylään, jonne jäimme yöksi. Tämä oli kurjimpia kyliä, mitä koko retkemme ajalla olimme nähneet. Vähän myöhemmin saapui kylään pari kuormaa, joissa oli saappaita ja sukkia, jotka heti meille jaettiin. Kulkuneuvojen vuoksi oli vaikea kaikkia kuljettaa, jonka tähden tuotiin mitä pidettiin välttämättömimpänä; ainoasti upseerit saivat villapaitansa, huivinsa, villamyssynsä y.m., y.m. ja niiden mukana jonkun tervetulleen rivin kotoa. Usealle alapäällikölle ja sotamiehellekin oli kotoa lähetetty erityisiä myttyjä, joissa heillekin oli kirjeitä, mutta koska ei sotamiehen sydän herrojen päällikköjen mielestä sisältänyt mitään hellempiä tunteita kotoa kohden, ei myöskään pidetty väliä heille toimittaa heidän kodistansa lähetettyjä — minä rohkenen vakuuttaa sen — sydämmellisellä mielihyvällä vastaan otettuja tietoja. Vaikka tämmöinen kohtelu luonnollisestikin meissä herätti nurjamielisyyttä, ei tämä kuitenkaan ollut ainoa tunne, jonka tunsimme. Me myönsimme mielellämme että Suomesta lähetetyt tavarat osoittivat äitiemme ja siskojemme hellää huolenpitoa meistä, ja vaikka emme olisi ensinkään saaneet heidän lähettämiä "lämpömäisiänsä", ei kiitollisuutemme heitä kohtaan olisi ollut sen vähempi, sillä me olisimme kuitenkin olleet vakuutetut heidän lempeän sydämmensä osanottavaisuudesta.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Tirnovan kylään, jonne ehdimme hämyssä. [Tämä ei ole sama Tirnova, Bulgarian pääkaupunki, jonka seuduilla Skotelev ja keskiarmeija liikkui. Ylhäällä mainittu Tirnova on Balkanin eteläpuolella ja toista paljoa lännempänä.] Tirnovan kylän ovat Kaukasiasta tulleet Tserkessit rakentaneet; sekin oli hyvin kurjan näköinen, ehkä senkin tähden, että sen asukkaat olivat paenneet. Useimmista mökeistä oli akkunat rikki ja ovet pois. Tänne oli jo uusi pataljoonamme päällikkö, eversti Procopé saapunut, jonka tähden hän heti otti päällikkyyden ohjat käsiinsä. Ei tämä uusi päällikkömme nyt ruvennut ensi kertaa viemään sotajoukkoa "luotien rämssyyn;" Permin rykmentin etunenässä H.K. K:tensa Perintöruhtinaan armeijassa oli hän jo vienyt poikiansa "moneen verileikkiin ihanaan" ja häntä saavat kiittää siitä, että vihollinen Tsarkioin ja Tserkovna'n luona voitettiin.
Ilma oli ehtoolla kylmää; pohjatuuli toi lumipyryn mukanansa ja vaikea oli löytää puitakaan valkeiksi meille. Ehtoommalla pääsi valkea irti eräässä tuvassa, jonne entinen päällikkömme oli pannut hevoisensa suojaan, (sotamiehet makasivat mäellä); tupa paloi poroksi hevoisinensa päivinensä.
Seuraavana aamuna (tammik. 11 p:nä) kello 7 lähdettiin taasen eteenpäin. Pyryn tähden oli tielle kokoontunut melkoisesti lunta, joka teki marssimme sangen vaivalloiseksi. Me lähenimme nyt taasen vuorisia seutuja, kivitie kävi yhtä mäkeä ylös, toista alas ja miehet saivat taasen ruveta tekemään vanhaa työtänsä, hinaamaan kanuunia. Hyvään aikaan ehtoopäivällä saavuimme pieneen Ihtimanin kaupunkiin, jonne taasen jäimme yöksi.
Kello 7 aamulla seuraavana päivänä jatkettiin taasen matkaa. Ilma oli kaunis ja kirkas, teillä oli paljon lunta. Käveltyämme noin tunnin oli edessämme melkoisia vuoria, ne olivat n.k. Trajanin portit. Taasen jaettiin jalkaväelle kanuunia kuljetettaviksi ja miehiemme ahkeruuden ja uutteruuden tähden olivat heille jaetut kanuunat melkein aina ensin perillä. Tien vieressä oli yhä kaatuneita härkiä ja hevosia, sekä särkyneitä ajo-neuvoja. Yhtämittaa kello 2:teen yöllä pitkitettiin tuota raskasta työtä, kunnes vihdoin ehdimme Weitrenovan kylään, joka oli vuoren juurella. Ei nytkään suotu meille lepopäivää, vaikka Sofiasta lähdettyämme melkein saattaa sanoa, että yhtämittaa olimme olleet maantiellä. Päiväkäskyssä ilmoitettiin meille, että marssi oli alkava taasen kello 7 aamulla. Usea oli niin väsynyt, ett'ei edes jaksanut varrota niin kauvan, että hän olisi saanut lämmintä teetä, vaan heitti itsensä lumipöykkyyn ja nukkui. Kun aamulla lähdettiin eteenpäin, jäi neljä miestä väsymyksestä jälkeen, mutta ne saivat pataljoonan kiinni taasen, kun se 10 virstan käveltyänsä pysähtyi levähtämään Busjulin kylään. Tätä levähdystä venytettiin koko pitkäksi ja täällä jaettiin sotamiehille 13 Yrjön-ristiä Balkanien ylimenosta. Vihdoin annettiin käsky levätä koko päivä, jonka tähden usea mies lähti kylästä hakemaan ruokaneuvoja.
Pari sotamiestä lähti myöskin ruo'anhaku-toimiin ja tulivat erään bulgarialais-ukon luo, jolta pyysivät ostaa ruokaa. Ukko ihmetteli heidän pyyntöänsä ja selitti, että kun turkkilaiset kulkivat ohitse, eivät he milloinkaan pyytäneet, vaan ottivat väkisin mitä näkivät ja tekivät sitä paitsi kaikenlaatuisia julmuuksia ja hirmu-töitä. Häneltäkin — ukolta — olivat he väkisin vieneet kaksi poikaa sotapalvelukseen. Mutta kun meidän miehet olivat selittäneet, ett'eivät he ilman pyytäneet ja etteivät he Bulgarialaisille mitään pahaa aikoneet tehdä, tuli ukko hyvillä mielin ja sanoi, ettei hän mitään miehiltä pyytänyt, vaan toi heille lihaa ja kaalia, käskien heidän syödä niin paljon kuin huolivat, että sitten jaksaisivat ukon puolesta kostaa muslemin miehille heidän julmuutensa ukkoa ja Bulgarialaisia kohtaan. Kun miehet syötyänsä kuitenkin antoivat heille rahaa, meni hän ulos ja tuli hetken kuluttua viiniruukku kädessä takaisin, josta miesten täytyi juoda. Kuu he sitten menivät pois saattoi ukko heidät ulos itkusilmin kiittäen heitä ja ilmoittaen mielihyväänsä, kun hän huomasi, että me kristittyjen tavalla taistelimme heidän puolestansa.
Taasen kello 7 aamulla tammik. 14 päivänä lähdettiin matkalle. Ilma ei enään ollut kylmä, vaan päin vastoin lämmin ja kirkas; lumikin oli vähentynyt sillä me olimme jo tulleet Maritsa-virran laaksoon ja jättäneet Turkinmaan kylmän vyöhykkeen. Päivällisten aikaan kuljimme soiton kaikuessa Tatar-Basartsikin kaupungin lävitse. Se on Rumilian isompia kauppaloita ja sanottiin olevan paremmin rakennettu kuin Sofia, mutta sota ja tuli oli nyt muuttanut sen hyvin rauniomaiseksi. Sieltä alkaa rautatie, joka käy Konstantinopoliin. Kaupungissa emme me kuitenkaan viipyneet ollenkaan, vaan marssimme yhtämittaa kello neljään, jolloin pysähdyttiin hetkeksi, jonka jälkeen meidän kolonnamme, johon kuului tarkk'ampuja-prikaatti, osa 2:sta kaartintivisjoonaa, tykistöä ja kasakoita, kreivi Shuvalovin etuväkenä poikkesi tieltä etelään päin ja kahlasi Maritsa-virran ylitse, joka sillä kohdalla oli noin 1000 kyynärän levyinen, 2 kyynärän syvyinen ja sangen virtainen. Me teimme heti hyökkäyksen Suleiman pashan joukkoja vastaan — niitä oli noin 40,000 miestä. — Vihollinen vetäyi vuoriin ja me asetuimme sota-asentoon Adakióin kylään, jossa vietettiin yö. Kylässä saimme käsiimme sekä viiniä että viinaa, ja useat miehistä maistelivat näitä herkku-juomia niin, että sen vielä toisenakin päivänä huomasivat. Se osa trossia, joka oli pataljoonaa seurannut, jäi toiselle puolelle Maritsaa, jonka tähden saatiin paastota mitä keittoruokaan tuli, mutta leipää ja teetä oli kuitenkin tarpeeksi. Huomattavaa oli, että koska usean sotamiehen jalat olivat turvonneet alituisesta marssista, tulivat ne terveeksi Maritsassa uidessansa.
Seuraavana aamuna kello 8 lähti prikaatti Adakióista rautatietä pitkin marssimaan Filippopolia kohden. Hetkisen käveltyämme, huomattiin noin 3 virstan päässä meistä hevoisväkeä liikkuvan erään vuoren juurella. Ensin ei tiedetty, oliko se ystäviä vai vihollisia, mutta pian ilmoitti muutama kranaatti, joka suhisten lensi ylitsemme, keitä siellä oli. Jääkäri-ketju levitettiin heti; tykistö ajoi asemalle ja nyt alkoi taistelu, jota kesti koko päivän; ehtoolla vasta peräytyi vihollinen takaisin vuoriin ja prikaatti vetäyi yöksi myöskin takaisin Adakiói'n kylään. Meidän pataljoonastamme haavoittui kaksi pahoin, ja kaksi vain vähäpätöisemmästi. Yhteensä oli meidän kolonnassamme 10 kuollutta ja 96 haavoitettua. Yksi kranatöörirykmentin miehestä oli haavoittunut niin pahasti, että raa'ankin oli vaikea häntä katsella. Joku kranaatin liuska oli leikannut hänen jalkansa poikki juuri siitä, jossa saapasvarsi loppuu, niin että saapas ja siinä oleva osa jalkaa oli noin kyynärän taikka parin päässä miehestä; hän kärsi sanomattomia tuskia.
Seuraavana aamuna tammik. 16 p:nä, kello 8, sittenkuin miehille oli annettu ryyppy viinaa, lähdettiin taasen astumaan rautatietä myöden. Jollakin kohdalla, en muista kuinka kaukana kylästä, oli rautatien vieressä turkkilainen kuormasto, jonka sadoissa kuormissa oli jauhoja, leipää, suolaa y.m. sekä sen ympärillä iso joukko tappokarjaa; tästä varustivat miehet "eväs-pussinsa" täyteen. Me pysähdyimme Maritsan Dermen-Deren nimisen lisäjoen ylitse käyvälle rautatien sillalle, noin 6 virstaa Filippopolista. Täällä lähetettiin ketju eteläänpäin ajamaan yhä vielä vuoristossa olevia vihollisia poispäin. Ampumista kesti nytkin koko päivän ja illan tullen vetäyi pataljoona takaisin ylempänä mainitulle rautatien-sillalle, jonka läheisyydessä vietettiin yö.
Seuraavana p:nä tammik. 17:ntenä, liikuttiin samalla lailla kuin edellisenäkin ja illalla oli viholliset "karkoitettu kankahilta" ja meillä oli vapaa kulku Filippopoliin, jonne kaikuvin soitoin ja liehuvin lipuin marssimmekin tammikuun 18 päivänä jälkeen puolen päivän.
Niille kaduille, joita myöden me kuljimme oli molemmin puolin kokoontunut melkoinen väkijoukko. Samaa kasvoluonteen monenlajisuutta, samaa pukujen monivärisyyttä, samaa kielten sekoitusta, jota olimme huomanneet muissakin Balkanien eteläpuolella olevissa kaupungeissa, kohtasimme täälläkin.
Filippopoli on rakennettu kolmelle vuorelle, josta tuleekin sen vanha roomalainen nimi Trimontium ja näyttää sangen somalta, kun sitä katselee rautatien asemahuoneelta. Kahdella puolella ympäröitsee kaupunkia korkeat vuoret.
Pääkatu on sangen pitkä, mutta kapea ja likainen, sen päässä on pylväskatu, johon useat pikkukadut käyvät. Useat, meikein kaikki pääkadun varrella olevat kauppapuodit, olivat suljetut kun me tulimme kaupunkiin; ne avattiin vasta sitten kuin niiden omistajat saivat tietää, että venäläisiä oli kovasti kielletty rosvoamasta. Sanotun kadun varrella on iso mahomettilainen kirkko (moskea), joka on kauniimpia mitä tähän asti olin nähnyt.
Neljä päivää täällä levättyämme jatkettiin matkaa Adrianopoliin, josta marssista ei ole juuri mitään sanomista muussa suhteessa, kuin turkkilaisen väestön paon hirmuisissa seurauksissa; mutta niissä olikin sitä enemmän.
Muutama ote Daily News lehden tunnetun kirjevaihtajan kertomuksesta on paraiten kuvaava kaikkia niitä hirmuja. "Kymmenen penikulmaa suurinta hävitystä", sanoo hän, "kymmenen pitkää penikulmaa täynnä tuhansien perheitten tavaroita, kymmenen surullista penikulmaa lakkaamatonta, aavemaista, iljettävää kaikenmoista kuoleman näköä — senlainen on tie Filippopolista Hermanliin. Tämä tie oli jo useita viikkoja ollut murhenäytelmien osoittelupaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja ääretöntä suuruutta tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut näkemässä. Tänne olivat kokoontuneet turkkilaisperheet kaikista kylistä, joita venäläiset olivat lähestyneet. Pakolaiset koko maan osasta, Plevnasta Filippopoliin saakka, pyrkivät jo viikkoja ja kuukausia sitten päästä pelastuksen satamaan, Konstantinopoliin. Plevnan piirityksen jälkeen ja jopa sitäkin ennen alkoivat asukkaat venäläisten ahdistamista kaupungeista muuttaa etelään ja satoja matkueita kokoontui Maritsa-virran laaksoon, sillä pakolaiset pyrkivät luonnollisesti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta voimme oikein käsittää näiden ihmisten kärsimisiä ja niiden Muhamettilaisten suurta paljoutta, jotka peloissaan pakenivat venäläisten edellä. Ensimmäinen seikka, jonka näimme, kun tammikuun 23 päivänä lähdimme kauniin Filippopolin kalliollisilta kukkuloilta itään päin, oli joukko kuolleita turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat tiellä ja joita ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja hevosien kaviot lokaan polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli turkkilaisten ja bulgarialaisten talonpoikain ruumiita lumessa; kuolleet hevoiset ja eläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauvemmaksi tulimme kaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla oli nuotiovalkeain jälkiä lumessa; niin kulki tiemme eläinten raatojen, särkyneiden kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse, Tie oli suuren tappelukentän kaltainen. Useiden miesten ruumiissa näkyi väkivallan jälkiä ja kauheita haavoja. Suurin osa vaimoja ja lapsia sitä vastoin oli nähtävästi paleltunut, sillä he makasivat ikäänkuin lumeen nukkuneena, hengen-elävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja käsien ja jalkojen punertava iho ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden vieressä makasi useita vanhoja ukkoja kangistuneina maassa, mutta vielä kuolemassakin arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä tahratut ja heidän voimattomat kätensä olivat vaipuneet rinnalle. Ojain mudasta pisti laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisti viattomina ja rauhallisina lumen alta; heidän kasvoissansa tuskin saattoi huomata tuskan merkkiäkään. Äitinsä rinnalle olivat he jäätyneet ja sitten heitetyt lumeen eläin-raukan kuorman keventämiseksi. Virsta-määriä ulottui härkävaunujen jonoja; ihmisolentoja ja talonkaluja oli sekaisin tungettu häälyville vankkureille; vaimot ja lapset aasien seljässä ja karja seurasivat vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi väsyneitä, kurjia, puolikuolleita, myöhästyneitä, vanhoja käyräselkäisiä miehiä ja vaimoja, jotka kainalo-sauvain ja keppien avulla laahasivat itseänsä eteenpäin; äidit, imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin jalkojansa siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin tätä kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse oli kurjimmassa tilassa, kantoi kymmenen vuotiasta sairasta lastansa virstan verran sellaisen matkueen perässä, ja vihdoin, kun yö tuli, sysäsi sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois. Näin tulimme Kurtsjesmen kylään, jossa meidän piti viettämän yötä. Tämä paikka on samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden lävitse olimme kulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin paikkoja olivat pakolaiset tätäkin hävittäneet ja ryöstäneet; sitten oli siellä ollut murhaavia ja rosvoovia bashibotsukeja, tserkessiläisiä, ja lopuksi oli venäläinen ratsuväki kalvanut sen jotenkin paljaaksi. Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty; pappikin, jolla aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään on, asui nyt paljaiden seinäin sisällä, ilman mattoja, vuodetta ja ruokaa. — — —
"Täältä Haskiöihin olivat kuolleet melkein vielä lukuisammat kuin edellisen päivän marssilla. Kylä, jonka lävitse kuljimme, oli täynnä kuolleita turkkilaisia talonpoikia ja kun kysyimme bulgarialaisilta, kuka ne oli tappanut, vastasivat he pirullisella ylpeydellä: 'Me sen teimme, ja ystävämme sen tekivät.' Haskiöissä nähtiin turkkilaisten sotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle, joka osoitti että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he haavoittuneina eivät voineet marssia kauvemmaksi. — — —"
Haskiöin toisella puolella kohtasi meitä vielä kauhistavampi näky. Tuhansien särkyneiden vaunujen ja kärryjen välissä, makuuvaatteiden, talousastioiden ja "koranien" [muhamettilaisten piplia] seassa, oli tuhansittain verisiä, hirmuisesti ruhjottuja ja paleltuneita ihmisruumiita. Täällä näkyi koko perheitä vieretysten murhattuina; vanhoja ja nuoria, miehiä, vaimoja ja lapsia. Muutama ruumis oli vielä vaatteissansa, toisilla oli ainoasti paita päällänsä, useat olivat ihan alastomat.
Useimmat haavat olivat annetut kurkkuihin; ihmisiä oli siis murhattu niinkuin karjaa. Kaikkea mitä täällä kuolon ja kauhistuksen laaksossa osoittihe katsojalle, saattaa tuskin kertoa; ei tarvinnut muuta kuin luoda katse hengettömien vaimojen kasvoihin, niin saattoi heti aavistaa, mitä he olivat kärsineet, ennenkuin kaikkivaltias oli jättänyt heidän ruumiinsa katoavaisuudelle.
Ketkä näitä hirmutöitä olivat tehneet, joista tie Adrianopoliin osoitti kauhistavia todistuksia, käynee mahdottomaksi tuskin milloinkaan varmaan määrätä; varmaa on kuitenkin, että täällä makasi usein vieretysten turkkilaisia ja bulgarialaisia verissänsä. Ainoasti vähäinen osa tästä ihmispaljoudesta saattoi kuolla niistä kranaateista, joita venäläinen ratsuväki ampui siihen hajoittaaksensa tälle pakojoukolle annettua suojelus-väkeä; iso joukko oli myöskin nähtävästi kuollut nälkään ja viluun. Melkein näytti siltä kuin olisivat nämät murhatut perheet ruoan puutteessa ja himojensa innokkaassa kiihossa hyökänneet toinen toistansa tappamaan.
Nyt jo kaatuneihin uhriin oli joka päivä uusia tulevia. Meitäkin vastaan tuli satoja kotipaikoillensa palaavia pakolaisia laihoina, nälistyneinä ja mitä kurjimmassa tilassa. Vaikeinta oli nähdä pieniä lapsia, jotka pelkällä paidallansa ja paljain jaloin astuivat lumessa; niiden äidillä oli itsellänsä tuskin parempaa verhoa. Varmuudella saattoi ennustaa, että useat näistä ihmisistä, ennenkuin ehtivät kotoihinsa, laskivat väsyneen ruumiinsa hangelle — kuolemaan. Ja niilläkin, joiden onnistuisi ehtiä määränsä päähän, mitäpä niilläkään kotinsa hiiltyneillä raunioilla olisi muuta jäljellä, kuin — epätoivo. — — —
Illalla tammik. 25 p:nä, olimme jättäneet nämät hirmu-kuvat taaksemme, kun tulimme Hermanlin kauppalaan, jonne jäimme yöksi.
Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa ja päivällisten aikaan, kun kuljimme ihan rautatien ohitse, tarkasti meitä H.K. K:tensa Ylipäällikkö Nikolai, joka rautatietä myöden matkusti Adrianopoliin. Tervehdittyänsä meitä sanoen: "Juva peiva, Finski" päästi hän suustansa sanat: "saatana, perkele", venäjän kielellä vakuuttaen; "jei bohu! bolsje nie magu!" (Jumal'auta! enempää en osaa.) Illalla tulimme Mustafa-pasha-Keupru-nimiseen kylään, jonne jäimme yöksi. Aamulla lähdettiin taasen eteenpäin. Vähän matkaa kylästä tulimme eräälle Maritsan virran lisäjoelle, jonka kevät-tulva oli paisuttanut. Tänne täytyi jäädä seisomaan, kunnes silta oli saatu kuntoon, mutta tämä sama viivähdys pelastikin meidän vaarasta: Moskovan rykmentti, jonka päällikkö pitkäksyi sillan tekemistä, kahlasi joen ylitse ja ehti kaupungin ulkopuolelle noin puolen yön aikaan. Täällä oli iso kasarmi, jonka ylipäällikkö oli määrännyt kaikkien sotajoukkojen asunnoksi. Moskovan rykmentti asettui sitten muutamiin huoneihin, mutta kun miesten oli vilu, tekivät he valkeita laattialle — (tulisijoja ei ollut) ja nukkuivat. Valkea levisi tästä ja poltti koko kasarmin poroksi. Monta sotamiestä haavoittui, monta kuolikin saamistansa palohaavoista. Sitä paitsi joutui yksi sotalippu liekkien uhriksi. Prikaatti pääsi siis viipymisensä tähden vaarasta, joka olisi voinut siltä turmella monta miestä.
Aikaisin aamulla tammik. 27 päivänä, lähti prikaatti matkaan ja päivän valjetessa marssi se kaikuvin soitoin ja liehuvin lipuin Adrianopoliin, jossa Gurko oli sitä vastassa ja tervehti sitä. Hänellä olikin syytä osoittaa tyytyväisyyttänsä sotureille, jotka kuudessa päivässä olivat marssineet Filippopolista Adrianopoliin, jota väliä on 180 virstaa.
Adrianopoli, turkinkielellä Edineh, sultaanin vanha pääkaupunki, on Maritsa-virran rannalla, joka tässä on leveä ja virtainen sekä jonka ylitse on rakennettu kolme isoa kivisiltaa. Siinä näkee paraastaan pelkkiä, matalia savettuja puurakennuksia. Korkeampiakin puu-pytinkiä näkee kuitenkin isompien katujen varrella.
Merkittävä on Sultaani Selim 2:sen moskee, joka on koko Turkin valtakunnan kauniin temppeli. Se on mainion osmanilaisen rakennusmestarin tekemä ja sen kupu on laveampi kuin mainion Sofia-moskeen Konstantinopolissa, jota kuitenkin rakennustaidon suhteen mainitaan kirkkorakennuksen esikuvaksi. Toinen huomattava paikka Adrianopolissa on sen iso kauppapuodisto.
Adrianopolissa ollessamme täydennettiin, muonavaramme, jotka kuitenkin myöhempinä aikoina olivat olleet välttävässä kunnossa.
Adrianopolissa saivat kaikki Wenäjän sotajoukot H.K. K:tensa Ylipäälliköltä, Suuriruhtinas Nikolailta suomennettuna näin kuuluvan päiväkäskyn:
"Minun armeijani urheat päälliköt ja sotamiehet:
Kun Balkanien ylimenoon piti ruvettaman, vaadin minä Teiltä uusia ponnistuksia Teidän väsymyksestänne huolimatta, ja siitä pitäin Te ette ole kävelleet, Te olette lentäneet eteenpäin; vähemmässä ajassa kuin kuukaudessa olette Te, niin sanoakseni, käyneet halki koko Turkinmaan ja Te olette melkein ehtineet Tsargrad'in muurien eteen. Matkalla olette Te, ikäänkuin sivumennen, hajoittaneet koko turkkilaisen armeijan Filippopolin luona, ottamalla siltä kaiken sen tykistön; sitten olette Te äkkinäisen marssin kautta valloittanut Adrianopolin, vihollisen toisen pääkaupungin; Te olette näyttäyneet Mustan meren, Marmora-meren ja Egean-meren rannoilla; vihollinen ei ole voinut vastustaa Teitä; iän on painanut päänsä alas ja vasta silloin, kuin hän on suostunut meidän vaatimuksiimme ja kirjoittanut niiden alle, olen sallinut Teidän pysähtyä.
Näitä loistavia ja verrattomia menestyksiä ei saatu ainoasti Teidän mainion urhollisuutenne kautta, vaan myöskin Teidän vastuksia ja kärsimisiä voittavan alttiiksi antamuksenne kautta: ei pahat Ilmat, ei teiden syvä loka, ei virtojen syvä vesi, joissa Te kahlasitte, voinut estää Teidän kulkuanne. Minä en löydä tarpeeksi sanoja kiittääkseni Teitä ylimmästä ja etevimmästä päälliköstä ruveten, viimeiseen kuorma-renkiin asti; Te olette kaikki täyttäneet velvollisuutenne: Te olette voittaneet kärsimisiä, joista ei muinois-ajan urhojenkaan tarvitsisi hävetä. Levätkäät siis nyt ja valmistaukaat kunnialla palaamaan isäinne maahan, mutta jos vihollinen ei suostuisikaan kirjoittamaan sen rauhan alle, jota häneltä vaaditaan, olkaat silloin valmiina uusiin taisteluihin, sitä voittamaan.
Nyt levätessämme näyttäkäämme, että Wenäjän urhot, joilla ei ole vertaistansa rehellisessä sodassa, myöskin saattavat olla kunnon esimerkkinä sodattomallakin ajalla. Osoittakaat että Te puolustatte rauhallisia asukkaita, mikä heidän kansallisuutensa ja uskontonsa lieneekin; vartioitkaat heidän omaisuuttansa ja kunniaansa, näyttäkäämme myöskin viimeiseksi, ett'ei mitään seikkaa löydy, joka olisi tahrannut Wenäjän aseiden hiellä ja verellä äsken ansaittua kunniaa
Nikolai."
Tammikuun 5:tenä päivänä sai prikaatti käskyn marssia Tsorluun, jonne iso trossikin, jonka jätimme Radomirtsan kylään pohjoispuolella Balkania ja jota emme sen koommin olleet nähneet, käskettiin saapua.
Tsorlu on pieni kreikkalais-bulgarialainen, jotenkin hyvin rakennettu kauppala, josta muuten ei ole juuri mitään sanomista. Pataljoonan oltua täällä muutaman päivän, saapui trossi, ja sen mukana Suomesta sotamiehille lähetetyt lämpöiset vaatteet [niinkuin lukija ehkä muistaa, saivat upseerit osansa jo Tirnovassa, bulgarialaisessa maakylässä], joista emme kuitenkaan nyt enään paljoa hyötyä saaneet, sillä me olimme jo aikaa astuneet Turkin maan lämpöisessä vyöhykkeessä. Kuitenkin tervehdittiin saamiamme tavaroita ilolla, sillä niissä näimme Suomen kansan rakkauden ja osanottavaisuuden niitä kohtaan, jotka Suomen sotakunniaa kannattivat.
Tsorlussa viivyimme noin parin viikon päivät. Yhtäkkiä saimme käskyn marssia Silivriin, jonne lähdimmekin 20 päivänä helmikuuta. Samana päivänä pimeässä ehdimme Marmora-meren rannalle. Ihmeellisen helpoittava ja miellyttävä tunne valtasi meitä; me pidimme tuon meren ikäänkuin avaimena, joka avaisi meille tien kotiin. Vielä seuraavana päivänä oli ihastus yhtä innokas. Kutsjukin kylän luona käy tie erään pitkän ja kapean lahdelman poikki, jonka ylitse on rakennettu iso silta. Tätä siltaa vartioitsivat turkkilaiset, mutta kun ylipäällikkömme oli päättänyt, että rauha tehtäisiin Konstantinopolin muurien vieressä, asetti hän kaiken tänne kokoontuneen sotavoimansa vastapäätä turkkilaisia, jotka niinikään toisella puolen lahdelmaa olivat taisteluasemassa. Sitten laitettiin lähettiläs turkkilaisten puolelle vaatimaan, että venäläiset saisivat estämättä astua sillan ylitse. Me näimme hänen valkeine lippunensa katoovan vihollisen keskelle ja ison aikaa kului ennenkuin hän sieltä palasi. Mutta tuskin oli hän ehtinyt takaisin, ennenkuin näimme erään ylhäisen sotaherran seurueensa kanssa ratsastavan pitkin turkkilaisten riviä, jotka heti sen jälkeen vetäyivät takaisin. Wenäläiset astuivat heti sillan ylitse kylään, jossa kaikkialla oli turkkilaista sotaväkeä uteliaasti katsellen meitä; sen jälkeen annettiin meille yöpaikka Kalatarian kylässä. Kun jo olimme olleet hetken aikaa kylässä, tuli sinne turkkilaista jalkaväkeä etuvartiolta aimo joukko. Seuraavana päivänä piti H.K. K:tensa Ylipäällikkö, joka myöskin edellisenä päivänä oli tullut kylään, paraatin kaikkien joukkojen kanssa, toivotti heitä tervetulleiksi ja käski majoittaa heitä läheisiin kyliin. Toisen tarkk'ampujapataljoonan kanssa annettiin meille majoitus-paikaksi Florio-Tsekmedjen maatalo meren rannalla, lähellä rautatien asemaa.
Vaikka emme sitä silloin vielä tietäneet, sopinee kuitenkin sanoa, että nyt oli sota loppunut, sillä nyt enään ei meitä viety vihollista vastaan sotimaan, vaikka tosin etuvartiota tehtiin julkiseen rauhantekoon saakka.
Olo Marmora-meren rannalla. Rauha. Matka kotio.
Seutu Konstantinopolin ympärillä on autio ja aromainen. Meidän majoitus-paikkamme, Florion kylä, oli 10 virstaa Konstantinopolista, eikä sillä välillä ollut ensinkään metsää, tuskin yksinäisiä puitakaan. Maa on paljas, ruohoton tasanko, jolle soiden keskelle on raivattu peltoja ja vainioita. Kunnaalta Florion itäpuolella saattoi siis helposti nähdä etäällä ison Konstantinopolin kaupungin, San-Stefanon kylän, jossa venäläisten pääkortteiri oli, himmeänä sumukuvana Wähän-Aasian rannikon sekä sen edessä Marmora-meren siintävän pinnan.
Meidän toimenamme oli tehdä etuvartiovirkaa, ja kun sitä ei tehty, äkseerattiin sotamiehiä väli-ajoilla. Kerran kun 2:nen komppania meidän pataljoonastamme oli etuvartiolla, tuli pieni kreikkalainen poika meidän ketjullemme ja pyysi itkein, että sotamiehet ottaisivat hänen huostaansa. Monta kertaa käskettiin hän menemään pois, mutta lapsen suru ja epätoivo koski vihdoin komppanian päällikköön, niin että hän päätti ottaa pojan huostaansa. Tämä ihmisrakkauden työ palkittiin pian siten, että poika tuli koko pataljoonan mielikiksi. Jokainen sotamies piti velvollisuutensa pakista ja leikitä pojan kanssa.
Sotamiehet etsivät kaikenlaista huvitusta ja muuta alituista tointa, joka vaikutti ett'ei sairaus ensin sanottavasti koskenut meidän pataljoonaamme, mutta emme mekään tykkönään voineet vastustaa ilmanalan vaikutuksia. Usea mies (niissä yksi upseerikin) kuolikin ja haudattiin törmälle lähelle Florion kylää (upseeri sentään haudattiin protestanttien kirkkomaahan San-Stefanon kylän vieressä).
Lopulta rupesi jo olomme Floriossa käymään hirveän yksitoikkoiseksi ja rasittavaksi. Jo olimme useampia päiviä odottaneet rauhan päättämistä ja yleinen tunne, jota tämä alituinen viipyminen kiusasi, kävi yhä herkemmäksi kuvailemaan kaikenlaista etenkin kun väliin taasen huhuttiin, että yleinen Europalainen sota oli puhkeamaisillansa. Kertomuksia Wenäjän vaatimuksista seurasi jutut epäluulon alaisesta laivaston täydentämisestä. Useana päivänä tuntui siltä, kuin olisimme seisoneet jonkun tulivuoren huipulla epätietoisina milloin ja millä tavalla joku mullistus kohtaisi meitä. Isoja soturi-patrullia marssi kaduilla Stefanossa, tiesi minkä tähden. Äänettömyys oli joskus niin syvä, että se ennakkoluuloisiin henkilöihin vaikutti raskaasti.
Lauvantaina maaliskuun 2 päivänä oli ihmeen kaunis kevät- vieläpä kesä-ilma koko päivän, kunnes illalla taivas pimeni ja näytti ennustavan myrskyä. "Nyt", sanoivat taikaluuloiset, "ennustaa tämä äkkinäinen ilman-muutos yhtä suurta muutosta valtioseikoissa ja huomenna olemme taasen sodan keskellä." Mutta yöllä katosivatkin uhkaavat pilvet ja rauhan ruusuinen aamurusko tervehti meitä sulosilmin aamulla maaliskuun 3:tena päivänä. Eräässä talossa San-Stefanon kylässä tehtiin tänä yönä ahkeraa työtä. Molempien valtioiden ministerien kirjurit kirjoittivat ja yhä kirjoittivat rauhantekopöytäkirjaa, kunnes se saatiin valmiiksi.
Tuskin oli päivä valjennut ennenkuin kaupungissa nousi outo liike. Yleisesti luultiin että vihdoinkin tänäpäivänä kirjoitettaisiin rauhan-sopimuksen alle. San-Stefanoon tuli äärettömiä uteliaita joukkoja Konstantinopolista katselemaan sitä suurta paraatia, joka oli keisari Aleksanterin valtioistuimelle nousun muistoksi määrätty. Kreikkalaisia, Bulgarialaisia, Turkkilaisia oli pikku San-Stefanon kaupunki täpö täynnä. Mutta kello löi yhtä, löipä jo kahtakin, vaan ei mitään vielä kuulunut. Se herätti ajatuksen, että jotain tärkeää oli tekeillä, että nyt sodasta taikka rauhasta päätettiin. Vihdoin sanottiin, että paraatin pitäminen oli lykätty kello kolmeen, mutta sekin tunti tuli ja kului ja toi mukanansa vielä tunnin viipymisen. Sadetta alkoi ripottaa, mutta kansa yhä vaan pysyi paikoillansa hajoamatta. Viimeinkin noin kello 4 iltapuolella nousi H. K:tensa Suuriruhtinas Nikolai hevosen selkään, ratsasti kanslian eteen ja kysyi: "Onko valmis?" Kohta sen jälkeen ajoi hän täyttä nelistä sille mäelle, jossa sotajoukot seisoivat. Tähän hän pysähtyi hetkeksi, kunnes kaupungista tuli vaunut, joissa istui kenraali Ignatiev [Wenäjän valtuutettu rauhan-teossa]. Liki suuriruhtinasta tultuaan nousi hän seisaalleen ja lausui: "Teidän keisarillinen korkeutenne! minulla on kunnia onnitella teitä; rauha on allekirjoitettu!"
Tätä seurasi pitkä ja raikas mieltymys-huuto. Noin 100 sotapäällikköä seurassaan ratsasti nyt suuriruhtinas Nikolai soturirivien luo ja lähti ajamaan niitä pitkin. Soturit eivät ensin tietäneet mitään rauhansanomasta, mutta se levisi kuitenkin salaman nopeudella mieheltä miehelle ja kohta sen jäljessä seurasi aina iloinen hurraaminen. Siellä seisoivat Shuvalov'in ja Rauch'in tivisjoonat sekä kaartin tarkk'ampujat, ratsuväki ja tykistö yhdessä rivissä. Suuri oli todellakin ero näiden joukkojen näössä nyt ja joitakuita kuukausia sitten. Lepopäivinänsä olivat he paikanneet ja sievistäneet vaatteensa ja saappaansa, pesseet liinavaatteensa ja jokainen näytti nyt yhtä soturimaiselta kuin milloinkaan ennen. Sittekuin suuriruhtinas oli ratsastanut kaikkien rivien ohitse, pysähtyi hän törmälle, josta hänen sopi nähdä kaikki joukot. Sitten sanoi hän heille: "Saan ilokseni ilmoittaa teille, että me nyt olemme Jumalan avulla saaneet rauhan aikaan."
Uusi, myrskyntapainen hurrahuuto 200,000:sta kurkusta nousi nyt, paisui kovimmilleen ja hälveni jälleen. Mielihyvän ja tyytyväisyyden tunne täytti jokaisen poven.
Sanomalehdet ja jokainen, joka vaan ensin miestä vastaan tuli, kertoivat siitä äärettömästä, rajattomasta innostuksesta, jolla sotajoukot Kishinev'issä huhtikuussa v. 1877 vastasivat sodanjulistukseen, mutta tokkohan se oli innokkaampi sitä huutoa, jolla samat joukot nyt tervehtivät rauhaa? — Tuskin! — — Tällä lakeudella, jolle Wenäjän joukot nyt olivat kootut, seisoi Pietari suuren mainio sotajoukko, Preobrasjenien rykmentti, joka usein oli ensimmäisenä rientänyt tämänkin sodan moniin taisteluihin. Siellä seisoivat ne joukot, jotka Balkanien korkeilla, lumisilla harjuilla pitkän, kylmän ja vielä muistossakin hirmuisen kuukauden kuluessa voittaen ojensivat kalpansa vihollista vastaan. Siellä seisoivat ne miehet, jotka raivasivat vastukset jättiläis-vuorien rotkoista, jota tehdessänsä he kesäpuvussa ja nälkää kärsien, laahasivat perässänsä raskaita tykkiä sekä, näin taisteltuansa kylmää, nälkää ja väsymystä vastaan, riensivät murtamaan epätoivoon joutuneen vihollisensa viimeisen voiman. Siellä seisoivat samat urhoolliset miehet, jotka erinomaisen lyhyessä ajassa tekivät tuon pitkän marssin Sofiasta Filippopoliin ja vihdoin koko voimallansa ryntäsivät Osmanien pääkaupungin muuria vastaan ja mursivat sen.
Ja tuskin pyssyn kantaman matkan päässä heistä seisoi se vihollinen, jota he pitivät kyllin arvollisena vastustajanansa. Läheisellä kunnaalla seisoivat nimittäin turkkilaiset tarkasti ja uteliaasti katsellen edessänsä olevaa näytelmää. Molemmat armeijat seisoivat päättävässä rauhanhetkessä toinen toistansa silmäillen. Todellisina sotureina olivat he oppineet arvossa pitämään ja kunnioittamaan toisiansa sekä toivottivat nyt kummatkin rauhaa tervetulleeksi ja rehelliseksi lopuksi sodalle, jota eivät enään huolineet jatkaa. Se oli alku ystävyyteen, joka perustui siihen, että kokemus oli opettanut tuntemaan omaisuuksia, joista ennen ei mitään tiedetty, taikka — sanomme ehkä toden mukaisemmin, joista ennen ei huolittu tietää.
Kaikki laskivat polvillensa sitten paljain päin ja nyt pidettiin juhlallinen ja kiitollinen Jumalan-palvelus.
Tokkohan milloinkaan on rauhaa päätetty enemmän draamallisissa ja ihantavissa suhteissa ja enemmän tunteita liikuttavalla ympäristöllä: Molemmat armeijat toistensa silmien edessä; hiljenevä myrsky; päivän himmenevä valo; tuulen humina ja aaltojen kuohu rannoille, joihin sekoittui pappien messuaminen, sotamiesten vastaus ja Marmora-meren kohina, jotka kaikki milloin kovenivat, milloin hiljenivät. Järven pinnan ja etäisien kunnaitten takaa kohoni ilmaan Sofia-moskeen korkea torni ja kapeat minaretit Istambulin [Konstantinopolin turkkilainen nimi] pääpisteenä. Poissa tuolla etelässä kohouivat Prinssi-saaret ikäänkuin vuoren kukkulat ilmoihin Wähän-Aasian rannelmalla ja niiden takana, sen tiesimme, piili Englannin sotalaivasto. Kaukana etelässä, niin etäällä, että silmä sen tuskin eroitti, näkyi Olympo-vuoren luminen kärki majesteetillisena ja suurena kun auringon viimeiset sateet kultasivat sen juhlalliset kupeet.
Rukous oli jo loppunut ja H.K. K:tensa sivutse alkoi nyt kukin joukko astumaan ilomielin ja kevein askelin, Suomen pataljoona myöskin ja käytyänsä ylipäällikön ohitse astui se majoituspaikallensa.
Niin päättyi juhlallisesti vv. 1877-1878 sota Wenäjän ja Turkin välillä.
* * * * *
Sota oli tosin jo loppunut, mutta vielä emme päässeet lähtemään kotiin. Aika rauhan-paraatin ja kotiin lähdön välillä olikin vaikeimpia mitä olimme kärsineet. Yksitoikkoisuuttakin oli vaikea voittaa, mutta vielä vaikeampi oli sairautta, joka peloittavalla tavalla alkoi poimimaan uhria soturien riveistä. Kukin valmistihe jo astumaan kalman polkua taikka ainakin tulevaisuutta vastaan. Sotamiesten kesken kävi huhu, että meidän piti jäämän kolmeksi vuodeksi Konstantinopolin eteen. Tämän kyllä ajattelevainen mies saattoi huomata jutuksi, mutta sekin juttu oli kuitenkin semmoinen, että se sai ennestäänkin jo raskaat mielet yhä raskaammiksi.
Vihdoinkin koitti meille kuitenkin ilon hetki. Eräänä päivänä oli pataljoonamme päällikkö käsketty prikaatin päällikön, kenraali Elliksen luo. Vähän ajan päästä palasi hän takaisin, ilmoittaen että me olimme saaneet luvan lähteä kotio. Tämän uutisen herättämää iloa en minä ota kertoakseni; kuvitelkoon jokainen, miltä hänen tuntuu, kun hän pitkän vankeuden perästä pääsee Jumalan raikasta ilmaa hengittämään. Jotenkin samanlaatuista oli tämäkin.
Vielä oli meillä kuitenkin vaikea tehtävä. Meillä oli lupa viedä kaikki vähemmän sairaat mukanamme; mutta kuitenkin täytyi meidän jättää vieraasen maahan, kenties parantumaan, kenties myöskin kuolemaan 23 miestä. Usea nousi sairas-vuoteeltansa kuumeenhohto kasvoillansa, veristävin silmin ja horjuvin askelin, vakuuttaen olevansa ihan terveitä, mutta vasta-todistukset olivat liian selvät ja — käskyä täytyi totella. Toivottomuus hohti heidän silmistänsä, kun me surumielin otimme heiltä jäähyväiset.
Ennenkuin San-Stefanosta lähdettiin, annettiin pataljoonalle uudet vaatteet; vanhat poltettiin, ettei niissä vietäisi sotaruttoa Wenäjälle ja Suomeen.
Huhtikuun 22 päivänä tarkasti H.K. K:tensa ylipäällikkö pataljoonamme San-Stefanon kylän läheisellä lakeudella. Hän kiitti pataljoonaa koko sotaretkestä ja toivotti sille onnea kotomatkallansa. Vielä samana päivänä vietiin meitä veneillä isolle Tserkask-nimiselle sota-rekatille, jonka piti viemän meitä Mustan meren ylitse Wenäjän rannalle.
Seuraavana aamuna nostettiin ankkuri ja laiva kiiti Konstantinopolin salmeen, johon se pysähtyi noin tunniksi ottamaan vettä. Tällä ajalla piiritti laivaa jos jommoinenkin joukko kauppiaita, kaupitellen yksi yhtä toinen toista. Taasen lähdimme kulkemaan eteenpäin, höyrysimme sultaanin komean, Dolma-bagdse-nimisen linnan ohitse, mutta tultuamme salmen suuhun, huomattiinkin Mustalla merellä semmoisen myrskyn raivoovan, että pidettiin paraana laskea ankkuriin. Seuraavana aamuna, kun lähdettiin menemään eteen päin oli myrsky jo tosin tauvonnut, mutta aallot kävivät yhä vielä majesteetillisina, vaahtovina ja korkeina. Kun merellä myrskyilee, tuuli vinkuu, aallot vierivät vyörykkeinä ja kuohu pirskottaa vettä korkealle, silloin tuntuu avarammalta ja vapaammalta terveen ihmisen rinnassa. Mutta eivätpä kaikki, tuskin puoletkaan ollut terveitä; meritauti riensi heti laivalla ensikerran kulkevien kimppuun ja kiusasi heitä.
Huhtikuun 24 päivänä sai pataljoona Tserkaskilla päälliköltänsä suomennettuna näin kuuluvan päiväkäskyn:
"Tänäpäivänä on pataljoona Bujukderestä [Konstantinopolin salmen suulla. jossa laiva oli tuulen suojassa] purjehtinut Bosporan lävitse Mustalle merelle, ja siis jättänyt Osmanien valtakunnan rajat. Wenäjän ison kaartin pienenä osana on Suomen kaartinpataljoona kunnialla ottanut osaa nyt jo lopetettuun sotaan; se meni Sistovan luona Tonavan ylitse lokakuun 3:tena päivänä; kamppaili kenraali Gurkon johdolla: Gorni Dubniakissa lokakuun 21 päivänä. Pravetsissa marraskuun 22 ja 23 päivinä, seisoi kuukauden 'Suomen vuorella' Wratshesin lähellä, turkkilaisten asemaa vastaan, lähti sieltä joulukuun 25 päivänä menemään Balkanien ylitse, astui Sofia-laaksoon ja karkoitti vihollisen Dolni-Komartsista tammikuun 1:nä ja Wratsevnasta 2:na päivänä, kiiruhti eteenpäin Trajanin porttien kautta Tatar-Basartsikiin ja otti saman kuun 15, 10 ja 17 päivinä osaa Suleiman pashan armeijan hajoittamiseen Filippopolin luona.
Eteenpäin menoa jatkettiin Adrianopolin ja Tsorlun lävitse Marmora-merelle ja sieltä San-Stefanoon, jossa pataljoona maaliskuun 3:na päivänä otti osaa paraatiin, joka rauhan allekirjoitettua pidettiin Konstantinopolin muurien edessä.
Bosporan rannat tekivät retkestämme lopun ja sieltä lähdimme me matkustamaan isäimme maahan.
Soturit! Kukin meistä saa ylpeydellä muistella sitä vaikeata aikaa, joka jo on jäänyt, niitä kärsimisiä ja vastuksia, joita olemme kestäneet, niitä vaivoja ja vaaroja, jotka ovat meitä kohdanneet.
Flyygeliajutantti
Eversti Procopé."
Muuten pidettiin meistä hyvä hoito ruo'an suhteen. Hyvää keittoruokaa emme olleetkaan saaneet pitkiin aikoihin ja sitä oli nyt yllin kyllin, mutta eipä se juuri monelle maittanut; tuo riivattu meritauti oli oikea kiusan kappale. Loppumatkalla rupesi vesi loppumaan, niin että meitä janon sammuttamisen puolesta pidettiin "puuttu-moonalla."
Iltapuolella huhtikuun 25 päivänä laskettiin ankkuri Odessan satamassa. Vielä maallekin tultuamme tuntui kuin olisi maa keinunut allamme. Pataljoona majoitettiin suureen rakennukseen, jyvä-aitta tai mikä se lie ollut. Seuraavana päivänä pitivät kaupunkilaiset meille kestin, jossa meille annettiin vehnästä, viinaa, olutta, silliä y.m.
Odessaan jätettiin 93 sairasta sotamiestä, joissa peljättiin olevan sota-rutto.
Tästä lähdimme rautatietä myöden rientämään pohjoista kohden. Minne pysähdyimmekin, etenkin Puolasta alkaen, näimme paljon turkkilaisia vankeja, jotka niinkuin puhuttiin paraastaan tekivät puutarhurin tointa. Wenäjän hallitus oli heille laittanut pitkiä, harmaita, sarasta tehtyjä päällystakkia, muuten olivat he kotimaisissa puvuissansa.
Jota enemmän kuljimme kotoa kohden, sitä selvempään huomasimme lähenevämme Pohjolaa. San-Stefanon mehevä vehreys muuttui vähitellen kevääksi, mutta Etelä-Wenäjän keväästä tuli Pietariin tultuamme täysi talvi lumineen ja pakkasineen, ja niin näytti siis aika kulkevan taaksepäin.
Viikon kestävän rautatiematkan perästä saavuimme vihdoinkin Pietariin toukokuun 7 päivänä aikaisin aamulla.
Tultuamme erääsen maneessiin, jossa meille taasen annettiin uudet vaatteet (toinen osa siitä mitä Stefanossa saimme), ruvettiin kaikin kiiruin valmistamaan itsiämme siihen paraatiin, jonka H. M:tinsa Keisari piti pataljoonalla. Kiitettyänsä pataljoonaa osanotosta tässä nyt loppuneessa sodassa koroitti Hänen Majesteettinsa Suomen tarkk'ampujapataljoonan vanhan kaartin arvoon.
Kun toisen päivän aamuna tulimme Suomen asemahuoneelle, olivat
Pietarissa asuvaiset kansalaisemme panneet meille toimeen kemut, joita
nautittuamme lähdimme höyryjunassa kiitämään kotoamme kohden. Matka
Suomen lävitse oli pelkkää riemu-kulkua.
Wiipuriin tullessamme oli ääretön väkijoukko kokoontunut asemahuoneen eteen. Niinpian kuin juna pysähtyi asemalle, tervehdittiin meitä suomen-kielisellä puheella, jota seurasi soiton kaikuessa vilkas hurraaminen. Niinpian kuin pataljoonan ensi rivi astui torille väkijoukon näkyviin, kaikui sitä vastaan ilmaa vapisuttava, ponneton eläköön-huuto. Torilla oli pitkiä pöytiä, joilta miehistö sai nauttia "tämän mailman hyvyyttä" piirakkojen, voileipien, viinan ja oluen muodossa.
Wiipurin naiset seppelöitsivät lippumme laakerilla. Upseerille pidettiin ensi luokan odotussalissa uhaalliset kemut, joissa pidettiin niin innokkaasti puheita, että yksi puhuja astui asemahuoneen eteiselle ja huusi jo kulkevan junan perään sanojansa; mutta juna meni ihmisjoukon hurratessa menoansa ja tuo puhujaparka sai perästäkin lopettaa puheensa kesken.
Seuraavana päivänä toukokuun 9 p:nä, saavuimme Helsinkiin, jossa juna seisatettiin Töölön puistoon Alppila nimisen huvipaikan alapuolelle, soittokuntamme soittaen "Maamme" suloisia säveliä. Iloisina hyppäsimme vaunuistamme ja muodostettuamme sotarinnan marssimme me tuolle suurelle nurmelle, joka alenee Töölön lahtea päin. Vasemmalle puolelle sitä tietä, jota kuljimme, oli kunniaosoitteeksi asetettu osa Helsingissä silloin majailevata venäläistä sotaväkeä soittokuntineen, joka soitti "Porin-marssia", meidän astuessamme heidän sivutsensa. Lippuja liehui sadottain sekä nurmella että sinne vievällä tiellä ja raikkaita hurrahuutoja kaikui kunnaasta kunnaasen. Nurmelle oli kaupunkilaisten huolesta valmistettu tulijais-aamiainen. Pitkät pöytärivit ruokineen olivat asetetut sotamiehiä varten. Ennenkuin astuimme pöytien viereen, nousi läänin maaherra puhuja-lavalle ja tervehti kotiin tulleita sotilaita juhlapuheella, lausuen sanansa vuoroin suomeksi vuoroin ruotsiksi. Puheen loputtua alkoi meidän soittokuntamme soittaa "Kolmenkymmenen-vuoden sodan marssia" ja sen sävelien soidessa mentiin ruo'alle. Nyt alkoivat myös tulijais-tervehdykset. Ilon kyyneleitä loisti monen silmistä, kun hän takaisin tulleiden joukossa huomasi omaisensa, jonka vaiheita vihollisen vieraassa maassa hän niin tarkasti oli seurannut. Kaivattu mies, rakastettu poika, armas veli, odotettu sulhanen oli nyt kotona. Yrjön risti, joka koristi monen rintaa, osoitti, että sotilas oli täyttänyt sotilas-velvollisuutensa. Mutta myös monta kaipauksen kyyneltä silloin puhkesi, moni rinta raskaasti huokasi, kun hänen odottamansa ei tullutkaan, kun hänen kaivattunsa ainiaksi jäi vieraalle maalle isien haudoilta pois.
Noin puoli kolmen ajoissa iltapäivällä marssimme kaupunkiin, väkijoukot seurassa. Etujoukkona kulkivat ensin ylioppilaat, mutta kun astuimme ylioppilashuoneen ohitse, olivat he jo siellä meitä laulullansa tervehtimässä. Raikkaasti ja voimakkaasti kaikui heidän laulunsa meidän kunniaksemme. Viimeksi pidettiin kasarmitorilla kiitosrukous kaikkivaltialle Jumalalle, joka niin onnellisesti kahdeksan kärsimyksillä täytetyn kuukauden perästä oli ohjannut askeleemme kotomaalle.
Siinä suuressa sodassa, joka jo vuoden oli vapisuttanut Europan valtioita, oli Suomenkin pieni parvi siis ollut osallisena ja siis puolestansa kantanut uhrinsa vapauden, sivistyksen ja kristin-opin alttarille, puolustanut pientä kansaa isomman kansan raa'oilta sivistyksen kuolettamis-toimilta. Ei kaikkien onnistunut kunnialla kuolla tappo-tantereelle, mutta ei sentähden ole sanottu että ainoasti kuolleet yksin ovat tehneet tehtävänsä. Päin vastoin ne, jotka taasen saivat astua kotomaansa mannerta, tervehtää sen uljasta väkeä, nähdä Suomenlahden vierittävän aaltojansa sen rakkaille rannoille, nekin olivat voimiensa mukaan täyttäneet velvollisuutensa.
Olkoon viimeisenä huokauksena muiston ja kaipauksen huokaus kumppanien haudoille, jotka valmiina näyttämään itsiänsä kunnon Suomalaisiksi, vuotivat verensä sen asian edestä, jonka tähden heitä oli viety vieraalle maalle.