"Huomattuansa, että hänen oli mahdoton kauvemmin tehdä vastarintaa, nosti varustuksen päällikkö, Akmed Hivtsi pasha, valkoisen lipun ja laski sotilainensa aseet.
"Voiton merkit Gorni Dubniakin voitosta ovat yksi pasha, 53 upseeria ja 2,235 haavoittumatonta miestä, suuri rykmentin lippu, neljä isoa kruppilaista tykkiä ja ääretön joukko kivääriä ja sotatarpeita. Etenkin jäi meidän käsiimme suuri joukkio mitalli-kartessia."
Tämän raportin lopettaa ilmoitus erityisien rykmenttien ja sota-osastojen häviöistä, mutta sen otamme vasta myöhemmin kertoaksemme ja pyydämme nyt kunn. lukijaa palajamaan kanssamme takaisin siihen pieneen tammimetsikköön, johon aamulla kello 10 aikaan jätimme Suomen kaartin ja vastuudesta astumaan Gorni Dubniakin taistelutantereen halki, tällä kertaa kuitenkin yksin Suomalaisten kanssa, muihin silmiänsä luomatta.
* * * * *
Vieläkin oli aamu yhä vaan kylmä, kirkas ja vakaa, mutta itse tanner oli läpi-tunkeumattomaan savupilveen peitettynä, jossa ainoasti salamoiden mukaan kävi päättää varustuksien asemasta. Turkkilaisten tuli oli hirvittävä. Alussa saattoi kuitenkin eroittaa säännöllistä ampumista, mutta jokaista rynnäkön yritystä tehtäissä, taikka jos vain joku pää nostettiin korkeammalle tarkk'ampuja-ketjussa, muuttui säännöllisyys mitä hurjimmaksi ampumiseksi, josta minä en voi heikointakaan kuvitusta antaa. Ajatelkaa 20 minuuttia kestävää taajan taajaa rummun päärrytystä, niin voitte ehkä arvata sitä hurjaa taajuutta, jolla luotia kihisi ympärillämme. Mutta sitä suorastaan persoonallista tunnetta, jonka nämät kuolon soittokunnan soittajaiset meihin vaikuttivat, ette kuitenkaan voi saada. En voinut olla ajattelematta, että jos meidän pojat yksinomaan olisivat olleet tuon raesateen esineinä, mikä hirmustuttava kohtalo niillä olisi ollut. Mutta kaikeksi onneksi ampuivat turkkilaiset yhtä epävakaisesti, kuin taajaan; muuten tuskin ainoakaan meistä olisi päässyt hengissä tältä kentältä.
Tässä muistuu mieleeni pieni seikka, jonka eräs kumppaneistani jälkeenpäin minulle kertoi:
Ollessansa tuossa usein mainitussa metsikössä, rupesi hän ajamaan tupakkaa piippuunsa, mutta sen tehtyänsä huomasi hän, pahaksi onneksensa, ettei hänellä ollutkaan tulta. Tämän seurauksena kysäsi hän ympärillä olevilta eikö keliäkään olisi valkea-neuvoja? Eräs upseeri, joka oli hänestä noin 10 askelta perästä, sanoi itsellänsä olevan, mutta käski kumppanin tulla itse niitä noutamaan (niinkuin upseeri jälkeenpäin oli ilmoittanut: koettaaksensa olisiko tuo kumppani ollut pelkuri). Mies lähti siis, saadaksensa tulta piippuunsa kaupitsemaan henkeänsä kuolemalle, sillä tuskin oli hän noussut seisomaan, ennenkuin taasen alkoi luotia hurjasti vingahdella hänen ympärillänsä; hän teki kuitenkin tehtävänsä ja palasi rauhallisena tupakoiden tilallensa, sinellin liepeissä turkkilaisten tarkk'ampujien antamia muistoja. Täti tekoa älköön suinkaan pidettäkö uhkamielisyytenä, sillä miehessä ei ole sitä luontoa; se osoitti siis ainoasti suomalaisen soturin vankkaa ja rauhaista käytöstä taistelukentälläkin.
Pataljoonamme oikea siipi kulki eteenpäin koko ajan tasankoa pitkin; vasemmalla siivellä oli ensin suojaa tammimetsikössä, mutta päästyänsä siitä ulos kentälle, jolla kuljettiin siten, että juostiin sekaisin eteenpäin noin 10 askelta, jonka jälkeen taasen heittäyttiin pitkäksensä kentälle, ja jossa pidettiin 3 tuuman korkuinen mätäs, taikka korttelin syvyinen syvennys verrattomana suojeluksena. Meidän kaartissamme oli ensimmäisessä ketjurivissä 2:nen ja 3:mas komppania; 1:nen ja 4:jäs komppania oli alussa reservissä, joka nyt ei kuitenkaan ollut samaa kuin olla suojassa tulen takana, päin vastoin tuli luotia sinne ehkä taajemminkin, kuin edessä, sillä turkkilaisten pyssyt kannattivat 3000 askelta. Ei kestänyt kuitenkaan kauvan ennenkuin nekin astuivat ketju-riviin, ja siten oli koko pataljoona tuimimmassa tulessa. Tätä hirmuista kuolon-leikkiä kesti yhtä mittaa kello puoli yhdeksästä kello puoli kuuteen illalla, jonka ajalla suomalaiset olivat osoittaneet lujaa ja lannistamatonta rohkeutta ja miehuutta.
Hämyssä, niinkuin jo ylempänä sanottiin, tuotiin meidänkin pataljoonallemme uusi käsky rynnäkköä tekemään; sotamiehet hiipivät tämän johdosta pimeän suojassa varustuksia kohden ja jo oli muutama aikeessa ruveta kapuamaan varustukselle, kun sen sisästä yht'äkkiä nousi liekkiä ilmaan ja niiden keskellä liehui valkea lippu.
* * * * *
Ajaksi oli nyt teurastus loppunut. Luodit eivät enään suhisseet ruumiilla peitettyä kenttää pitkin, jolla satoja haavoitettuja vielä virui odottaen apua. Verenhohtavana nousi kuu taivaalle, luoden tantereelle kalmaisen valon.
Semmoinen oli Gorni Dubniakin tappelu. — — —
Illalla asettuivat kaikki sotajoukot leiriin entiselle tappokentälle isomman varustuksen ympärille. Täällä näkyi taistelukentän kuva paljaassa todellisuudessaan.
Pitkin, joka taholla oli särjettyjen leikkikalujen lajilla silvottuja ihmis-ruumiita. Monesta rinnasta, avoimesta haavasta juoksee veri. Minne katsotkin, on vastassasi verinen silmä, murrettu pääkallo. Sinä näet maahan painetut, kivussa kammottavaksi tehdyt ihmiskasvot; sen ruumiissa näet usean painetin tekemiä haavoja.
Varustuksen sisässä ja sen ulko-suojuksessa on häviö suurin. Siellä on ruumiita läjässä, toinen toisensa päällä, muserrettuina, verisinä, rikki-ammuttuina. Ulkosuojuksessa oli ainoasti kylmän teräs-aseen tappamia.
Mutta ei ainoasti kuolleita ole sekaisin ja läjissä kentällä. Löytyi haavoitettuja, jotka, viimeisien kärsimisiensä kivussa, kuin eivät saaneet veden-tilkkaa polttavien huultensa kostuttamiseksi, rukoilivat, että ohimenevät olisivat heitä armahtaneet pistämällä painetin heidän rintaansa, mutta tämä oli kuitenkin armeliaisuus, jota oli vaikea osoittaa. — Eläimet olivat seuranneet ihmistä hänen kurjuuteensa. Kokien nousta kahdelle tai kolmelle jääneelle jalallensa, kamppailevat haavoitetut hevoiset, härjät, lampaat ja koiratkin kärsimisiensä kanssa.
Elleivät tunteemme jo tykkönään ole tylstyneet, tunkee meihin voittamaton inhon tunne samalla kuin huomaamme todellisen pieneytemme, voimattomuutemme, kuin huomaamme että olemme ainoasti — ihmisiä; ja ainoa ajatus joka pääsee meihin, on: kirous sodalle!
Turkkilaisten häviö, ottamatta lukuun vangittuja, oli 2000 miestä; näistä melkein kaikki kuolleita. Tserkessiläinen ratsuväki oli viimeiseen mieheen tau'onnut olemasta.
"Ei ole häpeä antautua niin urhoisalle sotaväelle", sanoi turkkilaisten päällikkö, ojentaessaan miekkaansa kenraali Gurkolle. "Ja minä", vastasi hän, "pidän kunnianani, kun olen vanginnut niin miehuullisen kenraalin."
Wenäläisten häviöt olivat: 18 kuollutta upseeria ja 790 miestä; 99 haavoitettua upseeria (niissä kolme kenraaliakin) ja 2,384 sotamiestä. 21 miestä oli kadonnut. Tarkk'ampujapataljoonista oli suomalainen kärsinyt enimmin, siinä oli nimittäin 24 miestä kuollutta sekä 5 upseeria ja 94 miestä haavoittunut. — — —
Minun asiani ei ole tuomita tapahtuneita seikkoja, mutta tuskin voin olla sanomatta, että jonka käden viittauksesta tuhansien ihmisten elämä taikka kuolema riippuu, täytyisi — — — mutta ei, hänen edesvastauksensa on muutenkin liian suuri, ettei olisi oikein hänen takallensa laskea kiveä.
Kenraali Gurkoa on jo tarpeeksi arvosteltu Gorni Dubniakin tappelun johdosta. Kuitenkaan ei hän yksin ollut tapauksien herra. Mutta jos olisi tarkemmin kaikkia enneseikkoja punnittu, olisi ehkä moni isä saanut pitää vanhuutensa päivien turvan ja moni äiti saanut likistää rintaansa vasten rakastetun poikansa, jonka ruumis nyt "Bulgarian aronurmessa maatuu."
Gorni Dubniakin taistelun jälkeisiä seikkoja ja sotaisuuksia sekä
Pravetsin tappelu.
Tuskin milloinkaan olen niin levottomasti odottanut aamun tuloa, kuin yöllä Gorni Dubniakin tappelun jälkeen ja se yö olikin hirmuinen. Terveissä vallitsi hiljaisuus, mutta tavan takaa kuului vaikeroivia ääniä, jotka avun puutteessa kituivat kentällä. Kuin vihdoin "aurinkoinen armas" nousi taivaalle, tervehdittiin sen tuloa ilomielin, vaikka sen säteet nyt valaisivat ihmisten hirmuisia kohtaloita ja ihmisen hirmuisimman työn kamalimpia seurauksia. Nyt vasta näyttihe meille taistelu-tanner kurjimmassa alastomuudessaan. Mutta — siitä on jo puhuttu kylliksi, antakaamme lukijoillemme sielunlevähdystä eilisien hirmu-kuvien perästä. — — —
Kaikkien pataljoonain sairashoitojen kantajilla oli nyt kyllin tekemistä. Ei siinä ollut aikaa etsiä miehiä omasta osastosta. Kenen lääkäri taikka haavan-sitoja vaan ensiksi tapasi, se heidän apunsa ensiksi sai. Siinä nyt huomattiin turkkilaisten hurjan ampumisen seurauksia ja vaikutuksia. Ennen olen maininnut, että luotia tuli kuin rakeita, mutta eipä ihmettäkään, sillä, niinkuin jälkeenpäin kuulin, olivat turkkilaiset ampuneet siten, että kahdessa rivissä ollen, takarivi paljaastaan latasi ja eturivi ampui, pitäen tähtäämisen turhana, ja suurimpana tärkeytenä, että lyyjyä vaan sataisi tantereelle.
Sitä myöden kuin haavoittuneet olivat sidotut, sovitettiin niitä vankkureille, niin pitkälle kuin niitä riitti ja lähetettiin Tsirikovan kylään, jossa niiden piti saaman paremman hoidon. Meidän pataljoonassamme kuolleille kumppaneille tehtiin hautasija pieneen metsikköön, tappo-kentän itäpuolella; siellä, nuorien tammien suojassa, pieni yksinkertainen puuristi, jonka hieno, suomeksi tehty, piirros-kirjoitus pian katoo, on ainoa merkki kulkijalle muistuttamassa niistä Pohjolan lapsista, jotka saivat osaksensa uros-kuoleman Bulgarian vieraanvarattomilla aroilla.
Toisetkin joukot olivat hautaamisen puuhassa. Kentälle kaivettiin suuren suuria hautoja ja niihin kantoivat Wenäläiset omiansa ja vangitut turkkilaiset, venäläisten vahtimiesten seuraamina, omia kuolleitansa omiin hautoihinsa.
Tässä muistuu mieleeni pieni seikka, jota jälkeenpäin minulle kerrottiin.
Turkkilaiset olivat jossakin saaneet vangiksi neekerin, ja sen ottivat venäläiset turkkilaisten kanssa vangiksi. Kun nyt turkkilaiset kantoivat ruumiitansa hautaansa, käski venäläinen vahtimies neekerinkin samaan työhön; mutta neekeripä ei huolinutkaan totella. Seuraus tästä oli sivallus selkään, mutta ei sekään auttanut. Wenäläinen löi ja käski, neekeri kielsi ja kärsi, mutta silmäyksillänsä vetosi hän kuitenkin venäläisen armeliaisuuteen. Vasta kun joku upseeri tuli lähelle kielsi hän sotamiehen lyömästä ja neekeriparka pääsi hosurinsa käsistä, kärsien hänkin uskontonsa puolesta. Neekerien uskonto, näet, kieltää heidän koskemasta vierasuskoisen kuolleesen ruumiisen.
Samana päivänä tarkasti ylipäällikkömme kenraali Gurko kaikki kokoontuneet kaartinjoukot ja kiitti heitä heidän urhollisuudestansa edellisen päivän tappelussa.
Lokakuun 26 päivänä jaettiin miehistölle, joka oli asetettu paraatiin kentälle, soiton kaikuessa ensimmäiset Yrjön tähdistön urhollisuuden ristit, joita annettiin kolme joka komppanialle. Miehet saivat itse määrätä kutka olisivat ansiollisimmat ja kelle siis niitä annettaisiin. Ensimmäinen suomalainen, jonka rintaan kenraali Ellis kiinnitti Yrjön ristin, oli ensi komppanian vältvääpeli.
Muutamien päivien kuluttua oli tuo ankara taistelu muuttunut ikäänkuin unelmaksi, mutta se oli kuitenkin unelma, joka ei milloinkaan haihdu sen näkijän silmistä.
Huomio käännettiin nyt Dolni Dubniakia kohden, sittekuin Telish erittäinkin tykistön toimesta lokakuun 25 p:nä oli antaunut. Tarkk'ampuja-prikaatista oli yksi pataljoona joka päivä etuvartiona Dolni Dubniakin läntisellä puolella, 3:mas kaartin tivisjoona teki samaa virkaa sen itä-puolella ja keskirintaa vartijoivat mariopuolalaiset husaarit.
Lokakuun 30 p:na tuli meidän pataljoonamme vuoro astua 1:sen sijaan etuvartioon. Vaihdon piti tapahtuman päivän valjetessa ja niin hiljaa kuin mahdollista, etteivät turkkilaiset sitä huomaisi ja rupeisi meitä ampumaan. Niin vallan hiljaa se ei kuitenkaan onnistunut, sillä he olivat varmaankin huomanneet sen, koska ampuivat muutamia laukauksia; se ei kuitenkaan vaikuttanut pahempaa kuin että yksi meidän miehistämme nimeksi vaan haavoittui. Sittekuin miehet taasen olivat päässeet ampuma-hautoihin taukosi vihollinen ampumasta. Ampumahaudat olivat osaksi aukealla tasangolla osaksi maissipelloissa. Niitä siirrettiin joka yö yhä lähemmäksi ja vihdoin ne jo olivat niin lähellä, että helposti saattoi nähdä vihollisen niitä valmistavan.
Pataljoona vietti yön vartiopaikallansa toiseen aamuun, jolloin 4:jäs pataljoona tuli meidän sijaamme sinne. Prikaatin leiripaikka oli sillä välin siirretty Gorni Dubniakista Dolni Dubniak'iin, jonka tähden pääsimme kävelemästä tuota 8 virstan matkaa edelliselle leirisijallemme. 4:nen pataljoonan perästä tuli vartijaksi ensimmäinen, ja kun sen perästä Moskovan kaartin rykmentin piti tuleman vahtiin, huomattiinkin että turkkilaiset yöllä olivat menneet matkoihinsa ja jättäneet varustuksen ihan puolustuksetta. Sen ottivat siis Wenäläiset haltuunsa, eikä aikaakaan niin istuimme kaikessa rauhassa isomman vallituksen sisässä; niitä oli kolme ja olivat ihan samankaltaisia kuin Gorni Dubniakissa. Sittekuin leiri oli muutettu kylään, oli Gurko tehnyt tehtävänsä mitä koski Plevnan lopullista piirittämistä.
Dolni Dubniak'iin me jäimme marraskuun 14:teen päivään. Olomme siellä alkoi jo lopulta käydä yksitoikkoiseksi, Tosin emme olleet varsin tyytyväiset kohtaloomme marssin ajalla Gorni Studenista Jeni Barkatsiin sateen ja usein nälänkin tähden, mutta suurempaa tyytymättömyyttä oli yksitoikkoinen olo Dolni Dubniakissa saada aikaan, vaikka siellä oli yllin kyllin ruokavaroja, ja muitakin tarpeita oli siellä helppo saada sotakauppijoilta, joita sinne oli kokoontunut.
Vähän sen jälkeen kuin olimme tulleet Dolni Dubniak'iin kiihoitti mieliämme kaksi uutista, joista toinen tiesi että Dolni Dubniak'in antauminen oli meidän sotaretkemme loppu, toinen että H. M:tinsa Keisari pian tulisi kaartin joukkoja tarkastamaan. Ainoasti jälkimmäinen näistä huhuista puhui totta. Kun trossi oli saapunut ei ollut kovin vaikeata näyttäytyä korkealle tarkastajalle joksikin hyvässä kunnossa.
H. M:tinsa saapui ja ratsasti kunkin joukon luo, joka tervehti häntä kunniamarssillansa; Hän kiitti heitä Gorni Dubniak'in voitosta, joka oli hänelle tuonut tiedon siitä, ett'ei Hänen kaartinsa ole velttoutunut.
Meidän pataljoonalle hän ilmoitti seikan, joka näin sodan ajalla oli suuremman merkityksellinen kuin moni luulikaan. Hän, näet, ilmoitti että hän oli koroittanut meidän pataljoonamme päällikön eversti Ramsayn kenraalimajuriksi sekä määrännyt hänen Semenovan kaartin rykmentin päälliköksi, jota virkaa hänen heti piti ruveta toimittamaan. Suomen kaartin pataljoonan päälliköksi oli määrätty Permin rykmentin päällikkö eversti Procopé.
Marraskuun 11 päivänä lähti eversti Ramsay uuden virkansa toimitukseen, ja heti tarttui päällikkyyden ohjiin pataljoonan nuorempi taapi-upseeri, everstiluutnantti Sundman.
Päivän toimijärjestys oli seuraava, aamurukouksen perästä äkseerautettiin miehiä, sitten tuli päivällinen ja sen seurassa lepo, sitten taas hämyssä pieni harjoitus, kunnes soittokunta kello 7 illalla puhalsi tapton (iltarukoukseen). Kun yöllä olimme täydessä unessa pisti kai Plevnan puolustajan Osman pashan mieleen tehdä itseänsä muistetuksi, sillä yhtäkkiä jyrähti väliin aimo kanuunan pauke, joka ei kuitenkaan vaikuttanut meihin muuta, kuin että käänsimme kylkeämme, sovitimme päämme paremmin pään-alusellemme, joka ei ollut mikään muu, kuin — reppumme, vedimme sinellin korvillemme ja — nukuimme uudestaan.
Joskus tapahtui, että koko leirissämme jostakin vähäpätöisestä seikasta nousi aika liike. Kerran oli pieni seikka vähällä tulla sangenkin vakaiseksi. Trossin ympärillä oli aina muutama teuras-elukka pataljoonan tarpeeksi, joita oli vartioimassa erittäin sitä varten määrätty komanto; näitä vahtimiehiä kutsuivat kumppanit ivaten "härkä-postiksi". Yksi näistä neli-jalkaisista vangeista oli kuitenkin — kai — ruvennut aprikoimaan eiköhän vapaus olisi parempi kuin teurastus-penkki, ja, pannen tuuman toimeksi, lähtenyt juoksemaan minkä ikänäkin pääsi, mutta härka-postit olivat myöskin — virassansa uutterina — valmiina juoksemaan perässä. Muuan sivulta päin tätä kilpa-juoksua katsellut ensikomppanian mies piti kuitenkin tämän polvisuonia ponnistavan yrityksen turhana, oikaisi siis pyssynsä ja ampui 300 askeleen päästä karkurin kuoliaaksi. Tälle tarkkaan ampumisen todistukselle me kumppanit vaan nauroimme, mutta eivätpä päälliköt ja etenkin prikaatinpäällikkö niin, koska leirissä ampuminen oli kovasti kielletty. Miehelle piti annettaman tarpeen-mukainen löylytys, mutta koska meidän sota-sääntömme kieltävät hemmoisen, sai sota-tuomarimmekin tästä vähän tehtävää. Monien harkkimisten perästä päätettiin panna mies kahdeksi päiväksi arestiin. Tätä kertomusta huhuttiin sitten monessa paikassa ja lopulta oli härkä muuttunut mieheksi ja tuo mainittu kahden päivän aresti syyllisen hengeltä ampumiseksi.
Niinkuin jo sanottiin oli lähtömme määrätty marraskuun 14:ksi päiväksi, kello 6:ksi aamulla, jolloin piti ruvettaman marssimaan Orhaniaa kohden. Viimeinen yö Plevnan edustalla oli meistä kaikista joksikin kolkko. Ennen mainitsemamme huhu, että muka pääsisimme kotiin oli sen vaikuttanut, sillä nyt ei ohjattukaan kulkua kotiin päin, vaan päin vastoin yhä enemmän eteläänpäin, aina vaan kauvemmaksi pohjamme periltä etelään, niinkuin toivoimme, aurinkoisiin maihin. Kolkot hetket vierivät hiljaan ja vitkaisesti, mutta ne kuluivat kuitenkin. Lähtöhetki tuli siis, komantosanat kaikuivat ja pataljoona asettui tilallensa prikaatissa, ja pian ei mikään muu, kuin kanuunan ammunta Plevnasta muistuttanut meille oloamme Dolni Dubniakissa.
Pilvettynyttä taivasta valaisi kelmeä ja voimaton syys-aurinko. Me marssimme Gorni Dubniakin taistelu-tantereen lävitse. Monet puuristit, saaliinhaluisien koirien ja petolintujen taisteleminen kuolleiden eläimien, etenkin hevoisien, jäännöksistä, ympärillä oleva kurjuuden ja häviön näky, kaikki osoitti, että kuolema täällä oli herrana. — — —
Tuolla etäällä näkyy tammimetsikkö, jonka pienien puiden suojassa kaatuneet kumppanimme lepäävät! — —
Siellä te veikot lepäätte maan povessa. Nuoruutenne ijässä katkaisi kuolon kalpa elämänne langan; verisellä tantereella sammui sydämenne tykkiminen! Levätkööt mullat kepeinä teidän luillanne! Levitköön rauhan hiljainen varjo teidän hautakummuillenne!
Minne kulki meidän tiemme, veikö se meidät kunniaan taikka tappioon, toiko se meille elämän taikka kuoleman? Niiden, jotka täällä lepäsivät, ei enään tarvinnut kohtalollensa tehdä tätä kysymystä, niiden arpa oli jo langennut, he olivat taistelleet miehinä, nyt olivat he saaneet levon.
Päivällisen aikaan ehdimme Telish'in kylään, jossa Sofiaan käyvä tie jakaa sen linnoitukset kahteen osaan. Täällä pari viikkoa ennen kaatuneet henki-jääkärit maatuivat jo suunnattoman suurissa haudoissa, ja turkkilaisetkin olivat jo laahanneet ruumiita kenttää pitkin niiden jalkoihin kiinnitetystä köysi-ansasta jonnekin kuoppaan, kuitenkin niin pitkälle kuin mahdollista kristittyjen "koirien" haudoista.
Pitkin kenttää oli ääretön joukko avaistuja patruuna-laatikoita ja laukaisemattomia patruunia ja pommia sekä kranaatin palasia.
Kummallakin puolen tietä Telish'istä eteenpäin, olivat turkkilaiset jokaiselle törmälle tehneet varustuksia, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjiä, ainakin turkkilaisista, joita Gorni Dubniakin ja Telish'in tappelujen jälkeen helposti oli ajettu etelään päin. Puhuttiin, että jonakuna päivänä Telish'in valloituksen jälkeen, oli varustuksissa Radomirtsan kylän vieressä ollut 12 taaporia [taapori on turkkilaista sotaväkeä, johon kuuluu noin 1000 miestä] turkkilaisia, mutta nähtyänsä yhden eskvadroonan venäläistä ratsuväkeä, olivat he ylen niskojensa pötkineet pakoon, muistamatta hävittää, sotajohdollisessa suhteessa tärkeätä siltaa erään Isker-virran lisä-joen ylitse, joka juoksee tien poikki muutamia satoja askeleita varustuksien ja Radomirtsan kylän eteläpuolella.
Viimeksi mainittuun kylään saavuimme keskiviikkona marraskuun 14:n päivänä illalla; menimme sillan ylitse ja asetuimme leiriin tien vasemmalle puolelle lähelle tuota äsken mainittua virtaa, joka näytti olevan vesi-rikkaampi ja syvempi kuin muut Bulgarian virrat, joiden ylitse olimme kulkeneet, ja jotka juoksevat syvissä äkki-jyrkillä ranta-äyräillä varustetuissa laaksoissa, mutta joissa harvoin kesän aikana näytti olevan vettä enemmän kuin yhden jalan syvyyteen.
Pataljoona jäi Radomirtsaan yhdeksi päiväksi, mutta trossi oli määrätty täällä viettämään useamman viikon. Pataljoonaa seurasi: yhdet sairasvaunut, lasarettitavarain kuorma, kahdet vaunut muonavarojen tarpeeksi ja yksi kuorma vallitus-aseita. Kahden hevosen selkään sovitettiin patruuna-varat. Niin kutsuttu iso trossi sai käskyn asettautua vaunuvarustukseen. Kun nyt oli kiito-marssi alkava, käskettiin tänne jättää kaikki vähemmin sairaat. Trossiin jääneiden sairaittein lukumäärä nousi sataan (100) mieheen. Tämä sotavoimien vähennys rupesi jo arveluttamaan, etenkin kun jo Dolni Dubniak'issa ollessamme jokainen päivä vietiin lasarettiin 4 ja 5 miestä; lopulta jo useampiakin. Kuolleet ja haavoitetut nousivat jo sataan, eikä siis ihmettä, jos rivit harvenivat; harvassa komppaniassa oli enään sataa enempää sotaan kelvollista miestä.
Radomirtsassa ollessamme näin hirveän tapauksen: Bulgarialainen näki erään, luultavasti sattumalta kylään tulleen, turkkilaisvaimon kävelevän tiellä. Bulgarialainen alkoi heti juosta hänen perässänsä, ja saavutettuansa hänet löi hän häntä niin että vaimo kuoliaana kaatui hänen eteensä. Syyksi käytökseensä sanoi bulgarialainen, että tuolla muslemi-vaimolla oli aikomus polttaa heidän kylänsä, mutta oikea syy oli ehkä helpoin löytää tuossa vanhassa jutussa sorrosta ja kostosta.
Miehille annettiin korppuja 8:ksi päiväksi ja aamulla marraskuun 16 päivänä alkoi prikaatti marssimaan Petrevenin kylää kohden, kreivi Shuvalov'in joukkojen etuväkenä.
Kivitietä myöden oli helppo ja hauska kulkea, etenkin kun ilma oli mitä suotuisinta. Seutu kävi yhä kauniimmaksi jota Iähemmälle tulimme Balkan'in sivuharjanteita. Lukovitsin kylän kohdalla käy tie ihan virran rantaa myöden korkean ja ahtaan vuori-solan lävitse: tästä kuljimme noin puolipäivän aikaan. Pitkin virran rantaa oli kyliä ja myllyjä, joita viimeksi mainittuja käytettiin sodan tarpeiksi.
Kun Moskovan kaartin rykmentti oli saapunut kylään, oli päällikkö huomattuansa väkensä olevan leivättä, heti jauhattanut jauhoja, joka ei ollutkaan vaikeata, koska maa täällä on sangen viljavaa.
Jota enemmän lähenimme vuoristoa, sitä silmään pistävämmäksi kävi eroitus vuorelaisen ja alankolaisen Bulgarialaisen välillä. Edellisessä osoittihe suurempi avomielisyys, ystävällisyys, rehellisyys ja luotettavaisuus. Lukovitsin kylässä toivat asukkaat pyytämättämme meille ensikerran Bulgariassa ollessamme, leipää ja muita tarpeita. 16:nen päivän illalla saavuimme Petrevenin kylään ja jatkoimme seuraavana päivänä (marraskuun 17:nä p:nä) Jablonitsan kylään, johon jäimme useaksi päiväksi. Telttimme asetettiin paikan korkeimman vuoren juurelle. Niinkuin jo ennenkin oli tapahtunut, saimme käskyn tännekin panna kuntoon varustetun talvileirin. Sopivista vallituspaikoista ei ollut puutetta, ja eipä aikaakaan niin olimme vähällä työllä muuttaneet nuot paikat mainioiksi puolustus-asemoiksi.
Marraskuun 18 päivänä tuli Gurko seuroinensa ja taapinensa kylään, ja sill'aikaa kuin leirissä huhuiltiin talvehtimisesta täällä, maa-kojujen rakentamisesta y.m., harkitsi hän ohjelmaa eteenpäin menemisellemme.
Sotajoukkoja seuranneet sotakauppiaat luulivat ehkä myöskin että tänne jäätäisiin hyvänmoiseksi ajaksi, koska nekin juuri olivat alkamaisillansa tehdä itsellensä kunnollisempia kauppa-puotia.
Täällä yhtyi kaartin joukkoihin Pskovin ja Welikolutskin armejarykmentit, jotka olivat olleet Tetevettia valloittamassa. Nyt vasta koko sodan ajalla yhdyimme ensikerran venäläisen armeija-soturin kanssa. Niistä ei voi sanoa muuta kuin kiitettävää, sekä urhoollisuutensa, että käytöksensäkin puolesta.
Meidän oloamme täällä kaunisti erinomaisen ihana ilma, joka yhteydessä seudun kolkon vuorelaissulouden kanssa vaikutti sen, ettei aika täällä tuntunut pitkältä.
Marraskuun 21 p:nä ilmoitettiin meille Gurkon käsky, jonka mukaan prikaatin seuraavana päivänä piti marssiman Osikovan kylään yhdistymään Moskovan rykmenttiin ja sitten sen kanssa ahdistamaan Pravetsin kylän lähelle tehtyjä turkkilaisia varustuksia, samalla aikaa kun toisen osan Gurkon johdon alle kuuluvista joukoista piti valloittaman Etropolin.
Niiden käskyjen mukaan piti kreivi Shuvalovin johtaman taistelua Pravetsia vastaan, ja kenraali Dandeville'n ahdistaman Etropolia, hän oli saanut käskyn, että heti, jos turkkilaiset osoittivat horjuvaisuutta, tehdä rynnäkön.
Kreivi Shuvalov'in joukko oli jaettu kahteen kolonnaan, joista ensimmäinen asetettiin vihollisen eturintaa vastaan ja jota komensi kenraali Ellis (vanh.): tähän kolonnaan kuului 6 pataljoonaa (niissä meidänkin) 300 kasakkaa ja 14 tykkiä. Toinen kolonna, kenraali Rauch'in johdolla kiersi vihollisen vasemman siiven ja ahdisti sitä takaapäin; siihen kuului 6 pataljoonaa, 300 kasakkaa, 8 tykkiä ja pienempi sota-kaivaja-komanto.
Illalla marraskuun 22 p:nä yhdyimme Moskovan rykmenttiin Osikovassa ja ikäänkuin huominen päivä olisi ollut samanlainen kuin muutkin, nukkuivat miehet;sangen rauhallisina, huolimatta harkitakaan miten tuo huominen loppuisi. Se ei enään ollut mitään uutta ojentaa murha-asetta ihmistä kohtaan, se oli nyt jo muuttunut pelkäksi viran täyttämiseksi, ja juuri sentähden ei sitä pidetty niin tärkeänä asiana, että sentähden olisimme sallineet ajattelemisiemme ryöstää meiltä tarpeellisen unen. Myöhemmin kuin oikein tarkoin rupesimme harkitsemaan sekä omaa että esim. Bulgarialaisten kohtaloa syttyi meissä viha vihollistamme kohtaan ja se silloin elähytti meidän taistelu-intoamme. Vaikka me nytkin jo esim. juuri samassa kylässä, jossa olimme, näimme turkkilaisten hirmu-töiden seurauksia, eivät ne meihin vielä koskeneet. Niinkuin nytkin, nukuimme me vaan rauhallisesti, jättäen huomisen päivän tehtävät huomiseksi.
Seuraavana aamuna kello puoli yhdeksän lähdettiin liikkeelle ja kuljettuamme tunnin kivitietä myöden, pysähdyttiin, kunnes päälliköt ehtisivät määrätä mihin paikkoihin meidät asettaisivat.
Vähäisen ajan perästä vietiin meitä eteenpäin ja levitettynä jääkäri-ketjulle annettiin jalkaväen tehtäväksi poistaa viholliset niiltä seuduilta joihin saattoi päästä.
Pravetsin tappelu oli määräävä ken kivitien herraksi tulisi. Kivitie tekee sillä kohdalla äkkinäisiä käänteitä, ylös- ja alas-mäkiä ja käy tammia kasvavien vuorien välissä. Oikealla puolen tietä oli vihollinen tehnyt tärkeimmät ja, voimme sanoa, erittäinkin tärkeät puolustus-varustukset; näitä hän puolustikin innokkaasti, jättäen vasemmalla puolen tietä olevat puolustuskeinot helposti meidän valtaamme, Turkkilaisten päävarustukset olivat erinomaisen säntillisesti rakennetut ja vieläpä huolellisesti valitulle paikallekin, sillä, vaikka, niinkuin sanottiin, tie kulki monissa mutkissa, saattoi niistä ampua mille puolelle tahansa, ilman että ahdistajilla oli juuri mainittavaa suojaa.
Kun jälkeenpäin tarkemmin otti huomataksensa kaikkia näitä seikkoja, on vaikea käsittää miten marssi tällä tiellä oli mahdollista ja ihan mahdottomana voi pitää noiden varustuksien valloittamista, jotka rakennettuina tuonne korkealle vuorien kukkuloille, näyttivät ikäänkuin keijuvan pilvissä. Osman pashakin oli sanonut kun hän Plevnan antaumisen jälkeen sai tiedon Pravetsin antaumisesta, ettei hän ensin sitä uskonut, mutta kun se hänelle vakuutettiin sanoi hän: "sitä en ymmärrä! Onhan se ihan mahdotonta." Mutta se ei ollutkaan mahdotonta; Pravetsi joutui kumminkin Wenäläisten valtaan.
Pataljoona oli tosin levitettynä jääkäriketjulle, mutta, kun ei kenraali Rauch'in osastoa kuulunut tulevaksi takaapäin turkkilaisten selkään, ei meidän puoliselle jalkaväelle annettu lähenemisen käskyä.
Tykillä ampuminen oli siis ensimäisen tappelupäivän (marraskuun 23 päivän) pää-asia.
Pimeän tullessa annettiin miehille käsky hinata kahta nelinaulaista tykkiä korkealle mäelle.
Samana yönä tehtiin patteri kahdeksalle tykille tien oikealle puolelle, vastapäätä vihollisen varustuksia. Tämän uuden patterin lähelle oli koottu prikaatimme päällikön teltti. Kreivi Shuvalov oli sill'aikaa saanut kenraali Rauchilta tiedon, että häntä oli matkallansa häirinnyt niin suuret kulku-esteet, että hänen oli välttämätön pysähtyä kolonnansa kanssa yöksi noin 4 taikka 5 virstaa Pravetsista. Tämän johdosta käskettiin herjetä ampumasta kello 3:meen aamulla. Edellinen osa yötä tulisi siis levolliseksi.
Tässä on nyt ehkä sopivaa seurata kenraali Rauch'in kolonnan matkaa, sill'aikaa kuin Elliksen joukot lepäsivät Rauch'ia odottaen.
Kenraali Rauch'in kolonna, johon, niinkuin jo on mainittu, kuului 6 pataljoonaa, (niissä Semenovan kaartinrykmentti, jonka päällikkönä oli Suomen kaartin entinen komentaja, kenraali Ramsay), 300 kasakkaa, 8 tykkiä ja pieni komanto sotakaivajia, lähti Jablonitsasta Wedrar'in ja Kalugarovon kylien kautta, kääntyen viimeksi mainitusta kylästä suoraan etelään päin ja pientä joki-laaksoa myöden piti sen lähenemän Pravetsin varustuksien lounaista puolta. Rauch sanoo raportissansa: "Arvaamattomia esteitä ja hankaluuksia oli meidän voittaminen matkallamme vuorien ylitte. Käyden yhdeltä kukkulalta toiselle, kiertäen syvien rotkojen reunoja pitkin, muuttui tie usein poluksi, joka katosi tammimetsiin ja pensaikkoihin, jotka tällä osalla Balkania peittävät sen rotkoisia mäkiä. Sotakaivaja-komannon täytyi tehdä tietä semmoiseksi, että sille rohkeni astua, mutta kuin kaikki laukaiseminen oli kielletty, kävi niidenkin työ milt'ei mahdottomaksi. Taajojen pilvien keskellä ja sentähden hämyisessä ilmassa kuljetettiin tykistöä syvien rotkojen äyräitä pitkin ja tässä tapahtuikin, jalkaväen kaikista ponnistuksista huolimatta, että kahdet ampuma-varavaunut liitivät tieltä ja vieden yhden hevosen mukanansa syöksyivät rotkoon. Marssin aikana kuoli kaksi sotamiestä liiallisesta ponnistuksesta —."
Yön aikaan kuljetettiin kaartin jääkäriketjua yhä lähemmäksi, niin että se kello kolmen aikaan, kun ampuminen taasen alkoi, oli niin lähellä turkkilaisia että ainoasti pieni laakso eroitti sen niistä. Pataljoonan sota-historiassa on tämä yö mainittu senkin tähden, että silloin saapui pataljoonaan eräs vapaehtoinen upseeri, joka Wenäjän sota-hallitukselta oli pyytänyt ja saanut luvan palvella Suomen kaartissa. Tämä oli luutnantti Norjan tarkk'ampuja-prikaatissa Sofus Kristensen, joka heti rupesi sotapalvelukseen. Hän määrättiin pataljoonan päällikön käskyläis-upseeriksi; muuten hän luettiin kolmanteen komppaniaan kuuluvaksi.
Päivän valjetessa alkoi tykistö taasen ampumistansa uusista pattereistansa. Kreivi Shuvalov'in jääkäri-rivissä oli silloin: vasemmalla siivellä Moskovan rykmentin neljä pataljoonaa, keskirinnassa suomalaiset ja oikealla siivellä 2:nen tarkk'ampuja-pataljoona. Varaväkenä oli ensin 1 pataljoona Pskovin rykmenttiä, mutta jo aamulla lähetettiin se vasemman siiven lisäksi, sitten kuin sen sijaan ensin oli tullut 1 pataljoona Ismailovan rykmentistä, jonka toinen pataljoona oli ollut oikean siiven lisänä.
Koska vihollisen patterit olivat tehdyt sala-pattereiksi, ei tarkk'ampujien ampuminen ensin vaikuttanut juuri mitään, ennenkuin saatettiin arvata, kuinka pitkä matka oli vihollisen ja jääkäri-ketjun välillä; sillä sitten asetettiin pyssyn sihti (jota nimittäin käy siirtäminen) matkan mukaan ja nyt vasta oikea tarkkaan ampuminen alkoi; niin pian kuin vihollinen kohotti päätänsä vallin ylitse sai hän vetää sen verisenä takaisin. Tammimetsä tarjosi meille suojaa ja kuin turkkilaiset täälläkin ampuivat vanhaan totuttuun tapaansa umpimähkään, ei meidän puolelle juuri sanottavaa vahinkoa tullut. Niin pian kuin ketjurivi läheni, ampuivat törähyttivät viholliset, niin että kuori lähti puista ja oksia lenteli pyrynä maahan.
Kranaattituli olisi voinut olla paljoa turmiollisempi, jos vihollinen olisi ampunut vähän hajallisemmasti, mutta kun he aina tähtäsivät samaan paikkaan oli sitä lopulta jo helppo väistää; joskus juuri muutti se suuntaa ja silloin saimme katsoa eteemme. Salapattereista, joissa ei näkynyt ainoatakaan miestä, lakattiin aina vähän väliltä ampumasta, jonka tähden useat luulivat että vihollinen oli pötkinyt tiehensä. Kreivi Shuvalov'kin lähetti ajutanttinsa suomalaisten jääkäri-ketjulle, joka oli ihan vihollisten varustusta vastapäätä, kysymään, oliko vihollinen todellakin jättänyt asemansa. Päällikkö vastasi ett'ei siinä luulossa ollut perää, mutta sitä ei uskottu; päin vastoin lähetettiin yksi pataljoona astumaan varustusta kohden, mutta tuskin oli se vielä ehtinyt kivitiellekään ennenkuin alkoi samasta patterista läikyä tervetuliaisia niitä vastaan, pataljoona palasi kiiruimman kautta takaisin ja kyllä jo uskottiin että turkkilaiset olivat valveillansa. Rauch'in kolonnaa ruvettiin jo malttamattomuudella odottamaan, mutta ei siitä vieläkään mitään kuulunut. Ampumista jatkettiin koko päivän.
Puolipäivän aikaan nähtiin isohkon jalkaväkijoukon lähenevän turkkilaisten vasenta siipeä. Sen luulimme ensin olevan Rauch'in joukkoa, mutta eipä aikaakaan, niin saimme tiedon että se olikin turkkilaista apuväkeä, jonka piti meidän oikean siipemme kautta kiertämän meidän taaksemme.
Juuri tämän tapahtuessa haavoittui yksi upseeristamme vänrikki Brunou, joka jo keväällä oli H. M:tinsa keisarin vartioväessä vapaehtoisena alaupseerina tullut sota-tantereelle ja oli osoittamastansa urhollisuudesta Tonavan ylimenossa, Keisarin omasta kädestä saatuansa Yrjön ristin, koroitettu upseeriksi Suomen kaartin pataljoonaan, jonne hän oli tullut jo ennenkuin tulimme Gorni Dubniak'iin. Täällä Pravetsissa ammuttiin hänen molempien sääriensä lävitse, niin että hänen täytyi jäädä pataljoonan jälkeen. Muuta upseeria ei haavoittunutkaan Suomen pataljoonasta eikä sotamiehiäkään haavoittunut muuta kuin kaksi miestä, 1 ensimmäisestä, H. Korkeutensa komppaniasta ja 1 neljännestä.
Samaan aikaan kun nämät turkkilais-joukot lähenivät vihollisen vasemmalta siiveltä, tuli tieto, että kuusi turkkilaista kolonnaa läheni sekä vasenta että oikeata siipeämme kohden. Näiden tietojen johdosta käski Shuvalov yhden pataljoonan varaväestä muutaman kanuunan kanssa asettua oikean siipemme avuksi juuri tien mutkaan, niin että tämän apuväen keskirinta olisi meidän oikean siipemme sivua kohden. tämä määräys saattoi matkaan, etteivät turkkilaiset enään voineet ainakaan vastustamatta päästä taaksemne. Ehtoopäivällä saapui Gurko itse meidän korkeimmasta asemastamme tarkastamaan taistelua.
Miellyttävää oli nähdä miten hän aina oli yhtä suuressa vaarassa kuin väkensäkin, eikä etsinyt itsellensä parempaa paikkaa kuin hän oli määrännyt sotamiehellensäkään.
Hän käski itse kahta komppaniaa suomalaisesta kaartinrykmentistä [ei Suomen kaarti] hinaamaan kahta kanuunaa eräälle korkealle mäelle ja pitkin koko taisteluriviä lisättiin ampumista. Vihollinenkin rupesi ampumaan yhä vilkkaammin ja lähettipä se muutaman tervehdyksen sillekin kukkulalle, jolla Gurko istui hevosensa selässä. Hänen seuransa tuli levottomaksi, mutta hän itse jatkoi vaan katselemistansa ja sanoi sangen levollisesti: "No, jopa vihdoin löysivät meidätkin."
Jota enemmän päivä läheni loppuansa sitä levottomammasti ruvettiin Rauch'ia odottamaan. Vihollisen äsken mainittujen liikkeitten tähden kävi tilamme arveluttavaksi ja päälliköille mahtoivat nämät hetket tuntua tuskastuttavan pitkiltä. Jo alkoi hämärtää, kun vilkasta ampumista ja kaikuvia hurrahuutoja alkoi kuulua vihollisten varustuksista. Nämät todistivat kenraali Rauch'in tuloa. Keskirinnan joukkojen ei sopinut juuri mitään nyt enään tehdä; ainoasti Moskovan rykmentti vasemmalla siivellämme, joka jo koko ehtopäivän oli ollut alhaalla laaksossa, ehti auttamaan semenovlaisia, jotka par'aikaa temmelsivät vihollisen kanssa tuolla ylhäällä. Tosin annettiin käsky ryntäämiseen, mutta kauvemmaksi emme päässeet kuin tuon jo ennen mainitun pystysuoran vuoriseinän juurelle. Pimeä ja luonnon tekemät esteet kielsivät meidän menemästä edemmäksi ja tarpeetonta se olikin; sillä kun vihollinen huomasi, että hänen takanansakin oli väkeä, herkesi luultavasti sen ajatusvoima tekemästä virkaa, sillä huolimatta kaikista hyvistä puolistansa, teki se joutuisaa pakoa Orhaniaa kohden jättäen leirin varoinensa, aseinensa venäläisten käsiin. Ja näin olivat Pravetsin voittamattomiksi sanotut ja todellakin voittamattoman näköiset varustukset valloitetut verraten pienellä mieshukalla.
Kenraali Dandevillen kolonna (14 pataljoonaa, 8 eskvadroonaa, 1300 kasakkaa ja 30 kanuunaa) lähti samaan aikaan Osikovosta Etropolia valloittamaan. Kuljettuansa Bulgarski Ivsor'in ohitse, asettui hän Kaan-Brusen nimiseen paikkaan lähellä Isker- ja Lipenko jokien yhteen-juoksua. Sen paikan lähellä oli tienhaara, joista toinen tie vei Etropoliin pitkin Isker-virran rantaa, toinen Lipenkan kylään, joka oli turkkilaisten varustuksien takana.
Samalla aikaa kulki yksi joukko Oldenburg'in prinssin johdolla
Isker-laakson oikeata puolta.
Sittekun Dandevillen joukot olivat ajaneet turkkilaiset etuvarustuksistansa Etropol-laakson suussa, vetäyivät ne takaisin leiriinsä vuoren kukkulalle keskellä mainittua laaksoa, mutta pakoitettiin ahdistamalla yht'aikaa heidän keskirintaansa ja molempia siipiänsä, pakenemaan Arab-Konak'ia kohden.
Ensimmäinen rynnäkkö tätä heidän varustettua leiriänsä vastaan ei onnistunut ja jättäisin sen kertomattakin, ellei lukija siitä saisi muitakin tietoja.
Pskovin jalkaväki-rykmentin piti valloittaman erään varustuksen tämän leirin ulkopuolella. Kaksi komppaniaa mainittua rykmenttiä, jotka olivat nähneet jonkinlaista liikettä vallien takana, luulivat että turkkilaiset olivat aikeessa jättää se Herran huomaan ja hyökkäsivät sentähden sen päälle. Wenäläiset pääsivät esteittä varustukselle ja töytäten vallien ylitse, huomasivat joutuneensa vihollisten keskelle, jotka sitä puolustivat, eivätkä näyttäneet ajattelevankaan takaperoa. Nostaen innokkaan hurraa-huudon ei Pskovilaisten ollut ensinkään vaikea ajaa turkkilaisia pakoon toisille varustuksillensa päin. Silloin näkivät he turkkilaisen upseerin, taisi se olla joku pashakin, astuvan sotamiehiänsä vastaan ja, ampuen kaksi heistä sekä tappaen sapelillansa kolme, pakoittavan heitä palaamaan takaisin. Kovin varoittaen heitä vei hän heidät valloittamaan samoja varustuksia, joista äsken olivat lähteneet; samoja, jotka venäläiset olivat vallanneet. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, ett'eivät ne kaksi pataljoonaa Ismailovan kaartista, jotka olivat lähetetyt Pskovilaisten avuksi, ehtineet perille. Sentähden täytyi ensintulleiden urhoollisten venäläisien, innokkaan vastustuksen perästä, jättää varustus vihollisen käsiin ja peräytyä, voimatta ottaa mukaansa haavoittuneitansa ja kuolleitansa. Silloin riensivät turkkilaiset, huolimatta ajaa venäläisiä takaa, varustukseen jääneiden haavoitettujen kimppuun ja eipä aikaakaan, niin heittivät he venäläisten perään käsiä, jalkoja ja päitä, joita olivat kiiruhtaneet miesparoilta silpomaan — — —.
Toisella kertaa onnistui rynnäkkö hyvin.
Näin oli marraskuun 25:tenä päivänä lopetettu sodan suhteessa toisistansa riippuvat Pravets'in ja Etropol'in varustuksien valloitus, ja vihollinen ajettu vuoriin. Wenäläiset olivat siis päässeet kivitien herroiksi. — — —
Taistelun loputtua siirrettiin pataljoona takaisin päin eräälle mäen törmälle yötä viettämään. Korput, joita Radomirtsassa saimme, olivat jo aamulla loppuneet; nälkä kalvoi, mutta väsymys oli vielä suurempi ja pian lepäsimme nukkumatin helmoissa.
Seuraavana päivänä aamulla oli Radomirtsasta, jossa iso trossi yhä vieläkin oli, lähetetyt neljä taikka viisi vaunua, joissa oli leipää, ryyniä, suolaa, viinaa y.m. ehtineet noin viiden venäjän virstan päähän yö-paikastamme. Sinne nyt täytyi nälkäisen ja vieläkin väsyneen sotamiehen astua syömään puolen tuopillista puuroa ja sitten taas hyvin joutuen takaisia pataljoonan lepopaikalle, jonne tultua vatsa oli yhtä tyhjä kuin sieltä lähteissäkin, mutta ei auttanut; eteenpäin vaan taas lähdettiin ja päästyämme noin kolme virstaa Pravetsin toiselle puolelle, nousimme korkealle vuoren kukkulalle, ja asetuimme sinne asumaan. Vallan kukkulan päällä oli 2:nen ja 3:mas komppania, 1:nen ja 4:jäs oli vähän alempana. Sairas-vaunut ja äsken mainitut muonavaunut tuotiin tämän vuoren juurelle.
Täällä ollessamme oli ilma mitä ikävintä. Ensin satoi vettä, sitten lunta ja jo toisena päivänä oli maassa puoli kyynärää lunta; sotamiesten oli vilu, kun useammat olivat kadottaneet telttinsä kaikissa kahakoissa ja marsseissa, joissa olivat olleet. Vihdoin kuin saimme tietää, että meidän piti jäämän sinne useaksi päiväksi, ruvettiin varustamaan vähän parempia olo-sijoja. Mäen rinteelle kaivettiin kuoppa, joka perältä oli noin kahden kyynärän, mutta edestä ei korttelinkaan syvyinen, sillä sen pohja oli tasainen. Perä- ja sivuseinille pantiin tammia nojalleen toinen sivu toistansa vastaan, niin että ne samalla muodostivat katonkin; etu-puoli jätettiin auki ja tämän kojun eteen pantiin aimo valkea loimoamaan. Siten kävi olomme siellä jotensakin välttäväksi.
Radomirtsassa meille annetut leivät, joiden piti kestämän kahdeksan päivää, olivat jo, niinkuin sanottiin, loppuneet toisena tappelu-päivänä. Sentähden ryhtyivät sotamiehet pyytämään lisää, mutta saivatkin vastaukseksi, ettei vielä ollut kahdeksaa päivää kulunut, jonka tähden sotamiehet saisivat hankkia mistä saivat. Minäkin lähdin siis muutaman kumppanin kanssa läheisiin kyliin, mutta siellä nostivatkin bulgarialais-ukot pystyn, ilmoittaen ett'ei heillä muka ollut mitään. Kun olimme turhaan käyneet useassa paikassa, ei ollut muuta tehtävänä kuin tutkia olivatko ukot puhuneet totta. Tuumasta toimeen. Kirstun kannet auki, muona-aitat samoin; ja me löysimmekin todella ruokaa kyliin. Mutta kun niitä rupesimme kokoomaan niin, kas siitä elämä. Ukot vakuuttivat Jumalan kautta kuolevansa nälkään, jos heidän kakkonsa vietäisiin ja eukot, nepä vasta rymäkän soittivat; emme ymmärtäneet puoliakaan heidän puheistansa, mutta emme sillä niin suurin väliäkään pitäneet. Arvattuamme näiden ruoka-varojen arvon, panimme ukon käteen rahaa ja lähdimme pois, eukko perässämme rupattaen ainakin puolen virstaa, jolloin hän vihdoin palasi takaisin, kuitenkin taukomatta "suutansa pruukaamasta".
Olostamme tällä vuorella, jolla olimme 1000 jalkaa korkeammalla kuin turkkilaiset, mainittakoon vielä, ett'ei ylhäällä mäellä ollut veden tilkkaakaan saatavana, jonka tähden meidän täytyi kulkea virstan alas sen juurelle sitä noutamaan, ja tien huonouden tähden tapahtui usein, että kun mies oli saanut vaskipullonsa täyteen vettä ja päässyt puolen matkaa ylöspäin, meni hän koreastikin nurin niskoinsa ja vesi — maahan. Mitäs siis muuta kuin uutta noutamaan ja takaisin tullessa pitämään tarkkaa huolta, ett'eivät "alammaiset" pettäisi kannettavaansa. Kaksi sotamiestä, jotka Pravetsin varustuksissa olivat saaneet käsiinsä pienen noin 10 kannua vetävän tynnyrin eli ankkurin eli miksi sen sanoisin, alkoivat sillä kantaa vettä vuorelle, mutta ottivat myös palkkiota vaivoistansa, sillä jos joku tahtoi heiltä vaski-pullonsa vettä täyteen sai hän maksaa siitä 5 ja vieläpä 10:kin kopeikkaa, jonka summan monikin maksoi mielellänsä, kuin ei tarvinnut kavuta tuota vihattua mäkeä ylös ja alas.
Meidän asemastamme oli lavea näköala Balkaneihin päin. Edessämme oli Orhanian laakso ja siinä samanniminen kaupunki, kyliä, vainioita ja niiden keskellä Bebresjan kiertelevä joki. Kun turkkilaisten varustukset sekä Orhaniassa että myös Wratsjes'in kylän kohdalla olivat rakennetut toinen toisensa ylipuolelle vuoren rinteelle, saattoi niitä helposti, etenkin tähystimellä eroittaa. Pitkin niiden ympärillä oli vihollisen telttiä pystytettyinä.
Kaikilla Orhanian ympärillä olevilla vuorilla oli turkkilaisten varustuksia ja paikka olikin tärkeä sen tähden, että siitä kulki tie Balkanien ylitse Sofia-laaksoon. Kaikkia varustuksia yhdisti hyvin tehdyt tiet. Kuinka paljon puolustajia niissä oikeastaan oli, ei niin tarkoin tiedetä, mutta kyllä seutu oli varustettu hyvin Plevnan tapaan, jota pienempi väestö puolusti kolmen vertaista ahdistajaa vastaan.
Niinkuin jo sanottiin oli Etropol joutunut kenraali Dandevillen käsiin marraskuun 25 päivänä ja jo seuraavana päivänä käski Gurko saman kenraalin 3:nen armeija-tivisjoonan 2:sen prikaatin, kahden ison tykin ja yhden patterin sekä erään rakuuna-rykmentin ja yhden sotakaivaja-komppanian kanssa valloittaa Wratsjesin vuori-solan. Jo 27 päivänä lähti hän matkalle, aikoen samalla hyökätä vihollisen päälle Sjandornik'in ja Arab-Konak'in luona. Neljän asteen pakkasessa hinasi jalkaväki tykkiä liukasta, jäätikköistä vuoritietä myöden sopiville asemoille ja taistelu alkoi.
Saatuansa tästä tiedon, lähetti kenraali Ellis Moskovan kaartin rykmentin valloittamaan Orhaniata samana päivänä, kun Dandeville oli ajanut vihollisen Sjandomik'iin ja Arab-Konak'iin. Kun turkkilaiset Wratsjesissa pelkäsivät että he tämän liikkeen kautta eroitettaisiin pää-joukoistansa, peräytyivät Wratsjesista, jonka venäläiset heti valtasivat. Kenraali Ellis vei nyt osastonsa (Moskovan rykmentin ja tarkk'ampujaprikaatin) eteenpäin kivitieltä ahdistamaan Arab-Konakia ja Sjandornikia oikealta puolen samalla kun Dandeville hätyytti niitä vasemmalta puolen.
Yöllä 29 päivää vastaan saimme käskyn laahata tykkiä alas Pravets'ista, jonne ne sitten tappelun olivat jääneet ja kuljettaa niitä Wratsjes'iin, samalla kun toinen osasto kulki lähemmäksi vihollisen kimppuun. Tämä käsky ei ollut meille oikein tervetullut, sillä mekin olisimme taasen tahtoneet päästä "miekan mittelöhön", mutta totella täytyi. Päivä oli erinomaisen kaunis vaikka vähän kylmä; hyvään aikaan ehtoopäivällä ehdimme Wratsjes'in kylään, johon jäimme yöksi ennen mainitun Bebresja-joen rannalle.
Kun puolipäivän aikaan kuljimme Orhanian lävitse, kuulimme kellon soittoa jostakin pienestä bulgarilaiskirkosta; tämä tapahtui ensikerran Tonavan eteläpuolella ollessamme. Se vei ajatuksemme kotiimme, jossa usein jonakin kauniina lauvantai-iltana hartaudella kuultelimme kirkonkellon soittoa koto-pitäjissämme. Enemmän kuin mikään suoranainen puhe vaikutti tämmöinen muistelma, että jouduimme mietteihin, jotka olivat vähällä tykkönään meidät vallata; nämät kellon säveletkin semmoiseen ajatukseen veivät ja minä luulen että ne tunteet, joita nämä ajatukset herättivät, saattaa nimittää — kodin-kaipuuksi. Ja niiden seurauksena oli ainoasti yksi toivo, se nimittäin että pian pääsisimme Suomen lempeille saloille takaisin, mutta — turha se toivo oli.
"Suomen vuorella."
Meidän leirimme Wratsjesissa asetettiin kylän Orhanian-puoliselle sivulle. Turkkilaisten läheisyydestä emme vielä tietäneet ja sentähden nukuimmekin sangen rauhallisesti. Seuraavana päivänä vietimme joulua jo ennakolta; olimme, näet, saaneet vihollisen jälkeensä jättämistä varoista melkoisen joukon riisi-ryyniä, voita ja "galetteja" (turkkilaista kuivaa leipä-lajia). Ettei sianpaistiakaan puuttuisi, joka, niinkuin kaikki tiedämme, on erinomaisen tärkeä osa joulu-ruokaa, olimme ryhtyneet sian pyyntiin, joka onnistuikin mielihyväksemme. Riisi-puuro maistuikin koko hyvältä.
Prikaatin muut pataljoonat olivat taistelussa; me teimme etuvartio-virkaa ylhäällä vuorella. Tämä ei ollut varsin mieleemme, mutta mitä tehdä muuta kuin totella. Myöhemmin kuulimme, että kenraali Ellis eli määrännyt Suomen pataljoonan tähän toimeen, antaaksensa sille vähän lepo-aikaa sentähden, että se oli enimmin kärsinyt sairauden vuoksi. Luonnollista olikin etteivät meidän nuoret tottumattomat rekryytimme voineet vetää vertoja Wenäjän asevelvolliselle, valitulle väelle, mitä koski sota-taitoon, mutta taistelussa olivat meidän miehemme osoittaneet samaa lujaa miehuutta kuin mikä vanha sotilas tahansa. Kenraali Elliksen käytöksessä emme siis löytäneet kylläksi vaikuttavaa syytä, ruvetaksemme varsin rauhallisina tilaamme tyytymään. Mutta "toista sinä tahdot, toista sinulle annetaan", sanoo sananlasku ja saimmepa kiittää onneamme, kun ei meidän tarvinnut nälkää nähdä. Siitä saamme kiittää vihollistamme, joka paetessaan jätti Wenäläisille kaikki sotavaransa, jotka, kun ei niitä enään saatu Plevnaan kuljetetuksi, jäivät tänne Sjeiket pashan armeijan hyväksi. Paraat talot Wratsjesissa oli tehty vara-aitoiksi, joissa suurissa määrin säilytettiin riisiä, maissia, ohraa, kauraa, leipää, voita, vaatteita, lasarettitarpeita, keitto-astioita, jalkineita y.m.
Suomen pataljoona käskettiin joulukuun 4 päivänä nousemaan vuorelle, jolla olimme öisin olleet vahdissa. Se sai nimeksensä "Suomen vuori", ja niin sitä sittemmin virallisestikin nimitettiin. Tämä vuori, joka on oitis oikeaan päin kylästä, Orhaniasta tullessa, on jotenkin jyrkällä ja silmäkaupalla noin 4-600 jalan korkuinen. Vuori oli varustettu pattereilla, joita asiantuntijat erittäin kehuivat malliksi kelpaaviksi. Tie ylös mäelle oli hyvin jyrkkä ja vaikea kulkea. Kului tunti hevosella ratsastaessa ylimpään patteriin, jossa pataljoona majaili. Täällä asuivat upseerit suuressa risumajassa, joka kyllä ei paljon antanut suojaa sadetta ja sumua vastaan, vaan josta kuitenkin alinomaisella lämmittämisellä hieman saatiin pakkanen haihtumaan ja jossa voitiin valmistaa lämmintä ruokaa ja juomaa. Sotamiehillekin, jotka ensimmäisen viikon makasivat taivasalla, hankittiin sittemmin pari sellaista suojusta. Mutta kuitenkin ainoastaan vähäisempi osa pataljoonasta voi näin joka kolmas taikka neljäs päivä päästä katon, vaikka kehnonkin, alle, sillä suurin osa ajasta ja pataljoonasta käytettiin etuvahtipalvelukseen, jossa sekä upseerit että sotamiehet saivat viettää yöt ja päivät, kiväärit kädessä, niin hyvin kuin taisivat. Sopinee mainita että nämät vuoret jo isomman ajan olivat olleet pilvien taikka paksun läpäisemättömän sumun sisällä, joka usein muuttui vedeksi ja vieläpä lumeksikin.
Näissä vahtipalveluksissa koettivat nuoremmat upseerit sekä alaupseerit ja sotamiehet välistä poistaa yksitoikkoisuutta pikku ilveillä turkkilaisille, joiden ampuma-ojain ja varustusten vastassa he seisoivat. Täten tapahtui muutamana yönä, että eräs alaupseeri H. K:tensa komppaniassa, joka oli yksi niistä kahdeksasta, jotka Pravets'in tappelussa osoittamastansa urhoollisuudesta olivat saaneet Yrjön ristin rintaansa, pani toimeen ilveen semmoisen, että hän sai aseisin koko turkkilaisen aseman. Hän, näet, yhdellä plutoonalla sotamiehiä, pitkänä hajanaisena ketjuna, lähestyi vihollista ja kovalla äänellä huusi kymmenelle pojallensa tämän tälle parvelle jotenkin mahtavan komentosanan: "koko pataljoona! ampukaa!" Turkkilaiset, jotka siellä täällä kuulivat luotien vinkuvan ja joiden korviin aivan läheltä kajahti tuo mahtava "koko pataljoonan" komanto, luulivat tästä leikin olevan kaukana ja riensivät kiireesti ampuma-ojiinsa sekä alkoivat, tietämättä missä päin tämä "pataljoona" oikeastaan oli, umpimähkään kauheasti ampua joka haaralle. Kolmen laukauksen jälkeen vetäyi uljas "pataljoona" takaisin pensaston suojaan nauraen makeasti tulituiskulle, jonka se oli saanut aikaan.
Toisten taasen rupesi vahtiväki laulamaan kotimaisia laulujansa, jota turkkilaisetkin usein kuultelivat huolimatta ruveta ampumaan.
Syksyn kylmät sateet kävivät yhä rasittavimmiksi ja pakkanen yltyi. Alinomaista sadetta vastaan eivät vaatteet voineet antaa suojaa, se päin vastoin liuvoitti vähitellen kaikki jalkineet ja turmeli vaatteet. Ja jos anturoilla sittenkin oli halu pysyä kiinni saappaissa, ne kyllä saatiin lohkeamaan, kun koko komppanian miehet pantiin vetämään ja raastamaan tykkejä sitkeästä liejussa, joka muutenkin tahtoi ryöstää jalkineet omaksensa. Näin ollen ei saattanut ihmetellä, ett'ei miesten terveys ollut tyydyttäväinen, ihmeellistä on vaan, että edes yksikin kesti. Useimmilla ei ollut enään anturoista puhettakaan, lumi ja vesi pääsi esteettä kenkään, ja liioittelematta saattaa sanoa, että usea kävi aivan kuin paljain jaloin. Tämä oli kaikilla sillä seudulla olevilla sotajoukoilla yhtäläistä. Näin ollen seisoa vuorokauden ja useammankin lumessa taikka kylmässä liejussa, vaikutti tietysti kaikkea paitsi hyvää. Kuitenkin oli viime aikoina hankittu miehille tallukoita peittcomattomista nahoista; nämät toki johonkin määrin auttoivat pakkasta vastaan. Ei ollut kuitenkaan ihmettä että sairasten luku yhä nousi. Siten oli lokakuun kuluessa 56 sairauden kohtausta, marraskuussa 87 ja joulukuun alkupuoliskolla 55. Tämä suuri luku ei kuitenkaan vaikuttanut niin paljon pataljoonaan, kuin ensi katsannossa ehkä näyttäisi, sillä useat sairaista ja haavoitetuista olivat taasen parantuneet ja vähitellen palanneet pataljoonaan hajallansa olevista hospitaleista, jopa aina Bukarestista ja Jassystakin saakka Rumaniassa. Eri aikoina sairastuneista oli jo 20 parantunut ja palannut pataljoonaan, enin osa joulukuun kuluessa. Kuolleita oli jo kaikkiansa, Gorni Dubniakissa kaatuneita lukuun ottamatta kahdeksan miestä.
Wratsjesissakin, — vuoresta, jolla me olimme, puhumattakaan, oli jo lunta, ja kaikin puolin täysi talvi. Viikon satoi yhtämittaa lunta, pakkanen lujeni päivä päivältä, lunta oli maassa ainakin kolme korttelia. Ei ainoakaan tähti kiilunut taivaalla, mutta sumuisesta yötaivaasta levitti kuu loihtoisan valon valkealle kylmälle laaksolle ja vuorien harjanteille, jotka määräämättömissä hahmoissa kätkivät korkeat huippunsa pilvien pimeihin kätköihin. Mutta pari päivää ennen joulua selveni taivas, joulutähdet kiiluivat tuhansien säkenöiden tapaisina ilomielin päällämme. — —
Joulukuun 13 päivänä saimme tiedon Plevnan antaumisesta, sekä että Osman pasha koko armeijansa kanssa oli joutunut vangiksi. Kun se uutinen ilmoitettiin, nousi vuorilla ääretön hurraaminen, ja turkkilaisten kunniaksi ammuttiin meidän pattereista vihollisiin kolme laukausta. "Plevna on antaunut! Osman pasha on venäläisten vankina!" Näitä huutoja kuului yllä, vaikka vaikea on arvata minkälaisia tunteita se eri ihmisissä herätti. Turhaa työtä tekisin, jos koettaisin ruveta kertomaan mitä nuo sanat meissä vaikuttivat, kuin ne viimeinkin todenperäisinä meille ilmoitettiin. Sen, joka pitkän ja kiusaavan hammaspolton perästä vihdoinkin antauu hammaslääkärin autettavaksi, on ensi hetkessä vaikea uskoa, että kipu on kadonnut; kärsimys oli jo käynyt tottumukseksi. Riippuiko se jostakin liiallisesta hermojen ponnistuksesta? En tiedä, mutta kun sain tiedon Plevnan antaumisesta, oli ensin vaikea ymmärtääni eli uskoani tuota uutista. Se, niin sanoakseni, laskettiin väsyneesen mieleen. Pitkä, turha odottaminen oli opettanut meidän pitämään Plevnan antaumista yhä vaan pettyvänä toiveena. Sittekuin vähän ehdimme toipumaan ensimmäisestä hämmästyksestä, sillä jotenkin semmoista se herätti, ja aprikoimaan mitä sen seurauksena oikeastaan tulisi, vaikutti tämä tieto ihmeellisen elähyttävästi hieman raskaasen mieli-alaan. Vireämmällä mielellä teimme toimiamme ja syksy-taivaskin näytti ottavan osaa iloomme, luoden auringosta kultaiset säteet vuoren valkeille huipuille. — — —
Joulun edelliset päivät olivat kylmän kylmät. Vaikka ei meillä ollut ilma-puntaria, saattoi kuitenkin semmoisista merkeistä kuin esim. että parta ja hiukset 5 minuutin kävelemisen perästä olivat valkeassa huurteessa, että juokseva vesi jäätyi, päättää että oli vähinnäkin 20 asteen pakkanen. Semmoinen talvi oli jo täälläkin, ja yhä korkeammalle oli vaan sota-joukkojen matka, vielä lumi-rikkaampiin, tiettömämpiin ja kylmempiin seutuihin. Korkeemmilla vuorilla jäähmettyivät miehet, pelkästä kylmyydestä leiri-valkeidensa vieressä, ja juuri samaan aikaan tapahtui että yhtenä ainoana päivänä kaksisataa (200) miestä eräässä rykmentissä sairastui. Hospitaalit olivat täynnä väkeä, jotka olivat palelluttaneet kätensä ja jalkansa. Sota-toimisto ja sairashoito saa turhaan ponnistaa voimiansa siinä, jossa luonnon ja ilman suhteet tulevat niiden eteen; siinä muuttuu ihmisvoima, vaikka se olisi suurikin, vähäpätöisyydeksi. Kummaa oli nähdä ja huomata suomalaisen ja venäläisen sotilaan ihmeteltävää kestäväisyyttä ja rauhallista rohkeutta kaikkia näitä hankaluuksia kärsiessänsä. Jos vaan turkkilaiset olisivat astuneet esiin patteriensa takaisista valli-majoista, eivätpä olisikaan meidän miehissä löytäneet väsymyksen ja voimattomuuden haavettakaan; siitä todistivat kyllä sotamiesten virkkailemiset ja keskinäiset puheet. Ja jos joskus joutuikin kuulemaan vakaan ja näöltänsä joutavan kysymyksen: "tuleekohan täältä pian lähtö kotiopäin?" niin useimmin vielä kuuli jonkun myhevän pilkkapuheen "Turkkilaisista", toivon päästä Adrianopolin lämpimille seuduille y.m., joista saattoi helposti huomata, ettei voimaa, rohkeutta ja toivoa puuttunut. Mutta jos miehistö kärsi kärsimisensä niinkuin miehet konsanaankin, ei ollut varsin vaikea huomata, että niillä kuitenkin kärsimistä oli.
Joulukuusi 19 päivänä tuli meidän sijaamme "Suomen vuorelle" toisia joukkoja ja me siirryimme taasen leiriin Wratsjesin kylään, jossa niin moni kuin pääsi tunki huoneihin ja latoihin, loput saivat sovittaa itsensä hangelle miten paraiten taisivat. Puita ei ollut, sentähden ei muuta käsiksi, kuin repiä bulgarialais-ukkojen aitoja poltettaviksi.
Huhu ei erehtynytkään, joka arveli että Balkanin ylimeno pian oli tehtävä. Päivä-käskyssä 22 päivänä ilmoitettiin meille, että varustaisimme menemään Balkanien ylitse joulukuun 25 päivänä. Varustuksiin ryhdyttiin heti. Käskyssä oli ilmoitettu, että "sotamiehille annetaan 24 päivänä korppuja seitsemäksi päiväksi lukien tiistaista (25:stä päivästä), lihamäärät ja 3 naulaa jauhoja taikka ryyniä." — "Viinaa kolmeksi päiväksi. 20 teuras-härkää ja niinpaljon elukan-ruokaa kuin mahdollista otetaan mukaan." — "Koska ei muita ajokaluja kuin rekiä voida ottaa mukaan, ryhdyttiin tarpeenmukaisiin keinoihin sairas-varojen kuljettamista varten." — Leipää oli kyllä, mutta lihaa, suolaa ja rehuja puuttui milt'ei tykkönään.
Vielä on mainittava surullinen seikka, joka tapahtui joulu-aattona j.p.p. Erään majan katto putosi yhtäkkiä, sillä seurauksella, että majassa olevista sotamiehistä 2 vahingoittui, heistä toinen niin pahasti, että hän puolen tunnin perästä kuoli ja haudattiin sitten Wratsjesiin.
Joulu-aatto-iltana noin kello kuuden aikaan kutsuttiin pataljoona kokoon rukoukseen. Tultuamme yhteen toimitti sielunhoitajamme yksinkertaisen jumalan-palveluksen; hänen sanansa löysivät kyllä sydämmiemme vienommat ja hellemmät tunteet, mutta niitä oli vähällä jäähdyttää — ei pakkanen, vaikka sekin kyllä oli kylmää — vaan kateus. Rukouksen jälkeen, näet, annettiin meille viina-ryyppy, lihapalanen, tuskin pienenmoisen kahvi-tassinkaan kokoinen nisuleipä ja niin pieni palanen juustoa, ett'ei moni mies sitä leipänsä päällä huomannutkaan, vaan — pudotti tuon herkun maahan. Nisuleipä ja liha oli niin jäässä, ettemme niidenkään kimppuun saaneet ruveta, ennenkuin olimme ne tulessa sulattaneet. Sitten saimme mennä valkeillemme syömään suolatonta, puoli-raakaa ohrapuuroa. [Ei riisi-puuroa, eikä muitakaan herkkuja, joista sanomalehdet tiesivät niin paljon kertoa, silloin enään riittänyt meille, vaikka sitä kuului muutamilla olleen.]
Upseerit olivat nekin panneet toimeen enemmän kotimme tapaisen joulu-aatto-illan kuin meidän osaksemme tuli. Siitä kerrotaan näin: Sotamies pantiin etsimään joulukuusta, jonka löysikin parin kolmen virstan päästä; se oli tosin vain lehtikuusi ja ainoasti kahden kyynärän korkuinen, mutta sotamies toi sitä kuitenkin tavallansa riemukulussa upseerien "pykningille". Hän sai siis myös nauttia Pohjolan tapaista joulua, vaikka se ilo oli jotenkin samanlaista kuin ajajan ilo kuullessansa piiskan lyömän mäikinää. Huoneessa oli riisi-puurolla ja sianpaistilla katettu pöytä; sen ympärille nyt istuttiin, soittokunta soitti ja maljoja maisteltiin. Esiteltiinpä maljoja kotona-oleville, Suomelle, pataljoonalle ja Pohjolan naisille. Näihin maljoihin olisimme mekin yhtyneet, ja muun puutteessa vedellä tyhjentäneet näiden onneksi juoma-astiamme, jos olisimme olleet yhdessä, mutta me saimme tyytyä (ja parempi se ehkä olikin) pyytää Kaikkivaltiaan näitä onnen-toivotuksiamme hyvällä menestyksellä Pohjolaan viemään.
Balkanien ylitse Sofiaan.
Pataljoonan varustukset lähdettäissä olivat ruumiillisessa suhteessa jotenkin vaillinaiset. Tuskin kukaan, joka luki tahi kuuli kerrottavan tästä historiassa erinomaisen merkillisestä vuorien ylimenosta, saattoi kuvitellakaan, mitä kärsimisiä se maksoi. Wenäläisen sotamiehen ihmeteltävästä kestäväisyydestä ja rohkeudesta ei suomalainen ensinkään jäänyt jälkeen. Ne 400 miestä jotka seisoivat lipun alla, kun Suomen tarkk'ampujapataljoona joulu-päivänä alkoi retkensä, olivat niin kärsimyksissä karaistut, niin tottuneet vaivoihin ja puutteisin, ett'ei niitä kärsimyksissä ja kestäväisyydessä olisi voittanut mikään sotajoukko. Eräs englantilainen sanomalehden kirjoittaja sanoi niistä muun muassa: "Ne eivät milloinkaan valita, ovat aina hyvällä mielellä ja kestävät rauhallisesti kaikki vastukset."
"Kuluneissa univormuissa ja housuissa, osaksi luotien läpäsiminä osaksi nuotio-tulen polttamina, suureksi osaksi melkein jalkineitta, ja useallakin ainoa paita päällänsä, astuivat he hyvällä mielellä uusiin verileikkeihin." Useilla oli sentään peittoomattomasta lampaan ja kutun nahasta tehtyjä tallukoita, jotka koko tavalla auttoivat pakkasta vastaan. Lakki ja "paslikki" lopettivat yksinkertaisen puvun, jolla menimme osoittamaan itsiämme niiden miehien kunnollisiksi jälkeläisiksi, jotka "nälissään, palellessahan kuitenkin vielä voitti."
Jokaisella sotamiehellä oli vielä paitsi kivääriä, 90 patruunaa, kaksi pussia, joista toisessa oli leipää seitsemäksi päiväksi (?), toisessa kolme naulaa jauhoja taikka ryyniä ja hyppysellinen suolaa sekä pieni lihapalanen.
Pataljoona lähti liikkeelle Wratsjesista joulupäivänä kello 8 aamulla yhdeksän muun pataljoonan ja tykistön kanssa kenraali Filasofov'in [kenraali Filasofov kuoli myöhemmin saamisia haavoistansa] komennon alla; kello neljään jälkeen puolen päivän emme kuitenkaan olleet ehtineet muuta kuin 6 virstaa. Tänne täytyi meidän jäädä, kunnes kolonnan tykistö oli ehtinyt kavuta vuorille. Kattona oli taivas, lepo-sijana lumikinos, lämmintä saimme tuoreista puun oksista tehdystä valkeasta. Tässä olimme kylmän ja tuulen käsissä puoli kolmatta vuorokautta, levottomasti odottaen, että mekin saisimme lähteä. Vihdoin tuli hetki meillekin ja nyt vasta alkoi oikea ylimeno. — Meidän piti poikkeaman oikealle päin kivitiestä, mennä Etropoli-Balkanien kahden harjan ylitse ja astua alas Sofiaan käyvälle tielle ja siitä sitte uhata Arab-Konak'issa olevaa vihollista takaa päin.
Niinkuin sanottiin, nyt vasta (joulukuun 27 päivänä) alkoi varsinainen Balkanien ylimeno. — Jokaiselle sotamiehelle annettiin yhdeksän naulan painoinen kranaatti kannettavaksi ja niin ruvettiin kapuamaan ylöspäin. Tie kierteli jyrkkiä vuoren rinteitä myöden, köyttyi ikäänkuin jättiläis muuri-vihreä-köynnös vuoren pienimpäänkin nystermään; harjanteiden sivuilla kasvoi satavuotisia tammia, joiden pitkiä oksia nyt raskaasti painoi alas niiden päällä oleva lumi. — Tie oli ainoasti viiden jalan levyinen, toisin paikoin vielä kapeampikin.
Syvällä allamme näkyi varajoukkojen pitkät, tummat kolonnat käärmeentapaisesti vitkaan kiertelevän laakso-teillä. Orhania kiilsi minareettinensa kirkkaassa talvisessa päiväpaisteessa, lumi säkenöi ja narisi… tuolla etäällä näkyi "Gripenbergin vuoren" [sille vuorelle annettiin Moskovan kaartinrykmentin urhean päällikön, evesti Gripenbergin nimi, sentähden, että hän neljällä pataljoonallansa puolusti vuoria turkkilaisten kahtatoista vastaan] huippu, jolle aurinko loi heijastavan valon; väliin taasen haihdutti vaaleat savu-pilvet sen loiston. — Siellä jymisivät par'aikaa Mehemed Ali pashaa vastaan venäläisten kanuunat, lähettäen yhden kranaatin toisensa perästä vihollisen varustuksiin!… Mutta yhä korkeammalle nousevat meidän esteitä voittavat kolonnamme, ei lepoa, ei rauhaa — ylös vain uupumatta! Se on päivän sotahuuto. Yhtäkkiä kuuluu ikäänkuin huokaus metsästä; vaikeroiva humina kuuluu ikivanhojen puitten latvoissa; kas! jo sinkoilee maahan yksi ja toinen lumihöyde. "Gripenbergin vuon" on jo läpäisemättömien lumipilvien keskellä, ja syvällä allamme vyöryy vuoren seinää pitkin ylöspäin pilvijoukkoja; metsä kohisee kovemmin; — — yht'äkkiä olemme joutuneet Balkanin lumimyrskyn keskelle.
Mutta mikään ei voi estää kaartin kulkua; se muisti vielä Suvorov'in matkan Alppien ylitse, ja tahtoo, että sen matka Balkanien ylitse vv. 1877-1878 suo kotkille sen vanhoilla, kunniarikkailla lipuilla, kunnia-kirkkauden, joka vaalentaa Suvorov'in muistoa. — —
Joulukuun 27 p. illalla ehdittiin Budi-Grad'in vuoren juurelle, johon jäätiin yöksi ja siitä kavuttiin seuraavana päivänä äärettömillä vastuksilla ja vaikeuksilla Balkanien huipulle päin. Kello 3 j.p.p. ehti väsymyksestä uupumaisillansa oleva kolonna ylös. — — Alhaalla laaksossa on pimeä, mutta ylhäällä korkeimmalla kukkulalla, jolla me seisomme, on vielä päivä, lumi-myrsky metelöitsee hirmuisessa raivossa, mahdottoman paksut oksat taittuvat yhtä helposti kuin korsi, ja yhä enemmän tulee lunta uhaten kylmään peitteesensä kääriä nämät urosjoukot, sammuttaa heidän lämpimät sydämmensä, ja ikuiseksi ajaksi kätkeä heidän ruumiinsa surevan synnyinmaan silmiltä! — — — Mutta tuolla kaukana, etäällä etelässä, siellä kohoavat korkeuteen Etropoli-Balkanien äärettömät huiput; eipä lumimyrsky jaksakaan raivoansa nostaa niiden jättien luo, sen raivo on voimatonta, ei sen siipilyömät kannata vuoren huipun puoliväliinkään, mutta, huipun korkein kukkula — — katso sitä tarkkaan; siinäpä näytelmä, jota ei kuolevainen ihminen milloinkaan unohda, jospa hän eläisikin vaikka satoja vuosia!!! Se kiiltää ihanimmasta purpura-loistosta laskeuvan auringon säteitä vastaan ja sen kupeet säkenöivät mitä somimmissa kellervän- ja ruusunpunaisissa ja ruohon vihreissä väreissä! Ja tämän sulokuvan takana ikuisesti sininen taivaankansi, kainosti kumottava kuu ja jopa muutama tuikkiva tähtikin! — Alhaalla laaksossa: pimeys, lumi, myrsky, — ylhäällä tähtien valo, auringon laskeuminen, — ikuinen rauha, kirkkaus! — Eivätkö nämät ole suurien kadonneitten muistojen kaltaisia, näiden ihmis-jättien, näiden viisasten, näiden ajan sunnuntai-lasten kaltaisia, jotka ihmisellisen huonouden ja kurjuuden yläpuolella, sallivat meidän katsoa heihin niinkuin viisauden, voiman, neron ja elämän taisteluissa tarpeellisen rauhan korkeihin esikuviin? Toki, nämät muistot ovat eloa täynnä, ne eivät kuole milloinkaan, niiden muisto elää aina kiitollisen jälki-maailman helmassa, mutta nämät vuori-jätit olivat kylmiä, kuolleita — mutta kuinka komeita, kuinka kauniita, kuinka suuria ne kuitenkin olivat. Ei milloinkaan haihdu mielestäni sen illan muisto, sen oudot näytelmät eivätkä ne aatteet ja tunteet, joita se herätti, — siitä olen varma! —
Valkeita oli vaikea saada palamaan, kun puut olivat ihan tuoreita; tuli leimusi joka taholle, tuuli ajoi tuhan ja savun silmiin. Jolla oli teetä jäljellä, se sitä keitti, muut saivat olla ilman. Tuuli puhalsi yhä vaan yhtä hurjasti, lunta satoi aina vaan enemmän. Valkeiden ympärille nukkuivat miehet — lumelle, nyt jo tyhjät pussit pään alla. Väsymys voittaa pakkasen — väsyneet silmät vaipuivat yhteen — — kultaiset unet kuivaavat pian jäätyneet kyyneleet, joita savu sai esiin ja kauvas rakkaasen kotoomme Pohjolassa kiitävät ajatuksemme unien siivillä; — — me tunnemme joulukuusen riemun, me näemme sen kirkkaan valon säteilevän, me näemme paljon — iloa ja surua, ylellisyyttä ja kurjuutta. — — — Tuleepa vihdoin aamu, jäinen, kylmä aamu, — mutta sitte eilisen on näytelmä muuttunut; siellä, missä eilen oli lunta polviin, siinä vaipuu nyt lanteihtn asti. Nyt alkaa alas kapuaminen, taikka "mäen-lasku."
Tuskin olimme ehtineet ensimmäisen ahdekerroksen, ennenkuin saimme käskyn viedä alas muutamia 9:n naulaisia kanuunia, patruuna-vaunuja ja vara-lavettia. — Tämä ei ollut juuri hauskin taksa, mutta totella täytyi! Joka komppanialle jaettiin neljä tykkiä ja kutakin hinaamaan oli vaan 40-45 miestä. — Ei ollut ketään neuvojaa ja suuri edesvastaus oli pantu, jos tykille taikka miehille mitäkään vahinkoa tapahtuisi, mutta sota oli meidät tykkönään uusiksi muodostanut, kaikkea tiedettiin, kaikkea tehtiin, kaikkea taidettiin.
Vihdoin tuli meidänkin vuoromme ruveta menemään alaspäin. — Köydet pantiin kiinni, pyöriin sidottiin paksuja tankoja, ett'eivät päässeet pyörimään, miehet tarttuvat köysiin ja — Jumalan nimeen lähdetään liikkeelle. Näyttipä naurettavalta nähdä upseerien, jotka eivät luonnollisesti vetäneet tykkiä, aika vauhtia menevän mäkeä alas milloin seisoen, milloin istuen, milloin etuperin milloin takaperin, milloin taas päis'tikkaa töytäten johonkuhun rotkoon. Tykki tulee perässä, hinaten miehiä pitkin vuorta, heittäen niitä palloina sivulle päin, mutta nepä vaan eivät hellitä iskuansa. Suomalaisen tapaan "järräävät" he yks'päisesti kiinni köydestä.
Yhdessä kohden teki tie mutkan: tykki tuli aika vauhtia, eivätkä miehet voineetkaan estää sen kulkua, tykki hyökkäsi siis mäkeen miehinensä, ja siinäkös työtä oli, ennenkuin se saatiin oikealle tolalle jälleen.
Yhä alemmaksi, yhä jyrkempiä äyräitä myöden käy matka, satoja kertoja olemme vaarassa musertua, mutta lopuksi, — Jumalalle kiitos, olemmekin terveinä alhaalla laaksossa. — Balkanien ylitse on menty; meidän joukosta ei ainoallekaan ole onnettomuutta tapahtunut, se kuuluu jo historiaan! [Yksi mies H. K:tensa komppaniassa loukkasi kuitenkin jalkansa sentähden että tykinpyörä meni sen ylitse. Ei se ollut kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että hän muutaman päivän perästä oli terve ja raitis jälleen.] Se on jo mennyttä aikaa. — Tuolla tulee Gurko itse taapinensa; hän ratsastaa ohitsemme, tervehtää meitä, kiittää meidän ravakkuuttamme ja miehuuttamme ja — menee eteenpäin. Kyliäpä hän semmoiselta mieheltä näyttää, että hän on valmis menemään, vaikkapa Himalaijan ylitse, mutta ainoastaan niillä joukoilla, joilla hän nytkin tämän suurtyön teki. — Se joka itse näki tämän retken, itse sai kokea miten siinä oltiin, se joutuu epäilemättäkin siihen päätökseen, että mikä muu armeija tahansa olisi kieltäynyt menemästä eteenpäin, ylöspäin ja alaspäin, ruoatta ja kesä-puvussa, joulukuussa 15-20 asteen pakkasessa, lumiärjyssä ja tuulessa, hinaten mukanansa tykkiä, joita esim. preussiläiset pitävät liian raskaina kuljettaa tasaisia teitä pitkin, eivätkä sentähden ensinkään niitä käytä tykistössänsä (niillä on nimittäin 6, eikä 9 naulaisia kanuunia tykistössänsä). Eikä kuitenkaan kuulunut nurjamielisyyttä eikä tyytymättömyyttä, laulaen ja hurraten kulkivat miehet kurjaa kulkuansa.
Kun sitten vihdoinkin tulimme alas laaksoon, oli tie tasaista ja hyvää; sitä paitsi saimme jättää tykit sinne, sillä tykkiväki otti ne nyt itse hoitoonsa. — Kello 8 illalla (jouluk. 29 päivänä) tulimme pieneen Tsurjak'in kylään, johon jäimme yöksi ja toiseksi päiväksi. Minä lähdin yksin kävelemään löytääkseni edes vähän parempaa yö-sijaa kuin lumikinos meille tarjosi. Näin kävellessäni tulin pienelle hökkelille, jonka ovelle rupesin kolkuttamaan. Huoneesta vastattiin venäjän kielellä, ettei siellä enään ollut tilaa, mutta kuin minä vakuutin olevani yksin, avattiin ovi ja minä astuin huoneesen, joka oli täynnä venäläisiä sotamiehiä. Minä riisuin vaatteeni ja rupesin niitä valkean loisteessa kuivaamaan, mutta tuskin aloin katsella makuu-sijaa, ennenkuin taas kolkutettiin ovea ja nyt tuli huoneesen neljä taikka viisi upseeria, jotka tarkastettuansa huonetta ja ruotsin kielellä keskusteltuansa sen kelvollisuudesta, ilmoittivat meille että he olivat nähneet hyväksi ottaa siinä asuaksensa ja käskivät sentähden meidän hyvin joutuen lähtemään mäelle; meillä ei siis muuta tehtävänä kuin — lumipöykkyyn maata. Seuraava päivä levättiin vielä Tsurjak'issa ja lähdimme sitte joulukuun 31 päivänä kello 5 aamulla pilkko-pimeässä Tiskissenin kylään, estämään turkkilaisilta palausmatkaa Sofiaan. (Tiskissenin kylä on nimittäin kivitien varrella Sofian ja Balkanien välillä). Väsyneinä marssista koukeroisilla vuoriteillä, pääsimme perille noin kello 11 e.p.p. ja saimme nyt seisoa turkkilaisten ampumamatkalla koko päivän, mutta kun me seisoimme heidän takanansa ja kun niitä yhtä-mittaa edestäpäin ahdistivat Shuvalovin, Gripenbergin, Rauch'in ja Dandeville'n joukot, ei heillä ollut aikaa meidän kanssamme taistella, vaan lähettivät meille ainoasti muutamia kranaatteja, jotka eivät kuitenkaan räjähtäneet eivätkä muutenkaan saaneet mitään vahinkoa aikaan — tuskin ne saivat meitä säikähtymäänkään; yksi niistä putosi maahan noin 150 kyynärää meistä, mutta kun ei sekään haljennut, ei tämä tappelu, mitä meihin koski, ollut juuri mistäkään arvosta.