Vakava mies astui ulos, Morosini'n saattamana eteisen kynnykselle asti, ja osoitti ohimennessään San Roccon pappia, joka oli istahtanut etuhuoneeseen ja hetkisen levähtänyt viime päivien ponnistuksista ja mielenliikutuksista. Hän oli kuitenkin kuullut kaiken, mitä sisällä sairaan huoneessa tapahtui ja puhuttiin. Isä Francescon kasvot olivat jalopiirteiset, mutta niin kalpeat, kuin ei olisi veren pisaraakaan noissa poskissa koskaan juossut; tiheä, musta tukka, joka vielä muutama viikko sitten, vielä hirmu-ajan alkaessa, oli reunustanut hänen paljaaksi ajeltua päälakeansa, oli käynyt harmaaksi. Mutta päänsä hän piti pystyssä, ja lempeä rauha puhui hänen silmistään, kun ne kohtasivat valtioinkvisiittorin tutkivan katseen. Hän nousi ja astui signor Alvisen keralla lapsen vuoteen luo.

"Tyynny, rakkaani! Tyynnyhän!" kuiskasi Barbara neitsyt itkevän Chiaran korvaan. "Kunnianarvoisa isä Francesco tuo sinulle lohdutusta, lohdutusta, jota sinä lapsi raukka tarvitset, sillä sairas sinä et ole — pyhä Rocco olkoon kiitetty — ja Jumala varjelkoon rakkaan pääsi jokaista hiuskarvaa! Aukaise silmäsi, lapsi, ja tervehdi kunnianarvoisaa herraa."

"Pyhä neitsyt häntä siunatkoon!" vastasi Chiara Cornaro kohoutuen hieman. "Mutta, Barbara — minä en voi puhua, niin kauan kuin nuo kaksi katsovat minuun, signor Alvise ja tuo vieras mies tuolla! Isä, jos voitte jotain tehdä, niin toimittakaa, että he jättävät meidät kahden; teille minä uskon huoleni!"

Palatsin herra ja kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja kuulivat selvästi jokaisen sanan, jonka tyttö lausui papille. Alvise Morosini puristi vaieten kätensä yhteen ja tuijotti synkästi jalkoihinsa mattoon. Mutta Daniello Barozzi ei enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Tuomiopasuunana soivat vuoteella lepäävän lapsen hiljaiset, hennot äänet hänen sielussaan; hänen silmäinsä edessä väikkyivät jälleen San Erasmon tapahtuman ja viime yön kuvat. Hän heittäytyi vuoteen ääreen, tavoitti tytön kättä, joka oli papin kädessä, ja voihki: "Älkää työntäkö luotanne palvelustani, signorina! Tahdon olla mitä ikinä vaaditte — gondolinsoutajanne, kuormajuhtanne talonkoiranne — sallikaa minun vain palvella teitä! Jumalan laupeuden tähden, älkää kieltäkö!"

Syvä hiljaisuus seurasi. Signor Alvise ei ollut ennättänyt hillitä rikostoveriansa eikä ehkäistä sanaakaan hänen puheestaan. Barbara ja San Roccon pappi katselivat hämmästyneinä maassa viruvan Daniellon kookasta vartaloa ja rukoilevasti ylöspäin kääntyneitä laihoja kasvoja. Mutta nuori Chiara vaipui pieluksilleen takaisin, teki käsillänsä torjuvan liikkeen ja sanoi:

"Jättäkää minut — jättäkää minut yksikseni! Rakas isä raukkani!"

Näissä lapsen muutamissa sanoissa oli sointu, jota Daniello ei kestänyt. Hän kavahti jälleen pystyyn, pudisti lyhyttä mustaa tukkaansa, niin että se valui otsalle, ja loi katkeran katseen Alvise Morosini'in, joka viittasi häntä menemään ulos. Isä Francesco vaihtoi muutaman hiljaisen sanan Chiaran kanssa, sitten hän lähestyi vakavana miehiä ja sanoi senaattorille:

"Jättäkää minut hetkeksi yksikseni tämän lapsi raukan kanssa, jalo herra. Hänen nuori sielunsa on järkytetty, ja hän kaipaa lepoa ja selvittävää puhuttelua. Suokaa kuitenkin anteeksi, ettei hän vielä kykene kiittämään teitä siitä huolenpidosta, jota hänelle omistatte!"

Katse maahan luotuna Morosini astui gondolinsoutajan jäljessä etuhuoneeseen. Isä Francesco sulki lapsen makuuhuoneen oven, mutta signor Alvise aukaisi suureen porraskäytävään vievän oven laskeakseen hieman valoa pilkkopimeään huoneeseen, jossa hän nyt oli yksin Daniellon kanssa. Kanavanpuoleinen ikkuna oli jo auki; yöilma, kostea ja painostavan lämmin kuten eilenkin, huokui sisään ja liikutteli raskaita samettiverhoja. Signor Alvise heittihe lavitsalle oven viereen, Daniello oli mennyt verhojen väliin voidakseen hengähtää vapaasti. Miesten katseet kohtasivat toisensa — ne eivät ilmaisseet vihaa, vaan katkeraa mielipahaa.

"Jollet sinä onneton olisi tullut tänne tänään, olisin kenties saanut hänen epäluottamuksensa häviämään!" puuskahti ylimys viimein. "Sinun hirtehisen-naamasi on herättänyt hänessä kaikki pahat ajatukset uudelleen henkiin. Minä olisin voittanut hänet tyttärekseni ja pelastanut sieluni ja sinunkin sielusi ilman sinun sekaantumistasi, senkin hullu!"

"Jollette olisi riistänyt häntä hänen isänsä talosta, olisi hän kyllä ottanut vastaan vähäiset palvelukseni!" murahti Daniello vastaukseksi. "Jos lapsi aavistaa, että me tiedämme hänen isänsä viimeisistä hetkistä enemmän kuin hän, niin hän toivottavasti myöskin tietää, ettemme me alhaiset kirjoita kuolemantuomioita. Jos Jumala olisi ollut minulle armollinen — olisin pannut käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi."

Ja jäykkä, voimakas mies kääntyi poispäin, kumartui ikkunasta ulos ja katseli pitkin kanavaa koettaen erottaa pimeässä gondolia, jolla hän nyt, unelmansa mukaan, olisi ollut jo kaukana laguuneilla. Palatsin herra katseli halveksivasti tuollaista hentomielisyyttä. Hän koetti hetkeksi voittaa takaisin ylpeytensä ja levolliset, läpitunkemattomat kasvonsa, jotka hän ennen oli näyttänyt maailmalle.

"Jos hän työntää minun käteni luotansa — niin olenpa tehnyt voitavani. En aio elää kurjassa haamujen pelossa enkä tuhlata päiviäni joutavaan katumukseen. Olkoonpa Orlando Cornaro saanut surmansa syystä tai syyttä — tasavalta vapauttaa minut eikä unohda semmoista narriakaan kuin sinä olet, Daniello!"

"Käskekää sitten tasavaltanne antaa teille sielunrauha ja levollinen kuolinhetki, signor Alvise!" huudahti Daniello, ja hänen äänessään soi katkera iva. "Jos te voitte saavuttaa rauhanne kymmenen-neuvostossa — hyvä teille! Mutta minua — vaikkapa itse pyhä isä vapauttaisi minut syyllisyydestä tähän murhaan — minua se ei auta. Yksi hyvä sana tuon lapsen suusta tuolla olisi minulle suuremman arvoinen — mutta sitä sanaa en tule kuulemaan!"

Alvise Morosini kuuli Daniellon sanat, jotka tuntuivat niin vääräuskoisilta ja jotka kuitenkin herättivät vastakaikua hänen omassa sydämessään. Synkkänä ja levottomana hän asteli edestakaisin pitkin etuhuonetta ja käytävää, karttoi rikostoverinsa katsetta ja jäi aika-ajoin seisomaan oven luo, jonka taakse isä Francesco oli jäänyt Cornaron tyttären ja tämän hoitajan kanssa. Hän kuuli supatusta ja kuisketta, mutta yhtään sanaa ei erottanut hänen korvansa, niin terävä kuin se olikin, ja syvään huokaisten ylimys jatkoi levotonta vaellustaan. Daniello tuskin hievahti paikaltaan, tuijotti vain milloin surullisesti ja jännittyneenä suljettuun oveen, milloin synkkänä Morosini'n jälkeen, milloin haaveksivasti ikkunasta ulos. Ulkona vallitsi syvä hiljaisuus; vain silloin-tällöin erotti kuuntelija raskasta airon loisketta ja varoitushuutoja ruumisveneistä, jotka kuljettivat päivän uhreja San Micheleen. —

Niin kului lähes kaksi painostavaa tuntia, kunnes yhtäkkiä Chiaran makuuhuoneen ovi aukesi ja isä Francesco astui ulos. Hänellä oli kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jonka kynttilät hän oli sisällä sytyttänyt. Hänen kasvojensa ilme oli tyyni ja vakava. Hän laski kynttilänjalan upeakoristeiselle kaapille, joka oli huoneen pitkän seinän luona, ja otti samalla käteensä taiteellisilla leikkauksilla koristetun norsunluisen ristiinnaulitunkuvan, joka kaunisti kaappia, viittasi äänettömästi Danielloa tulemaan lähemmäksi ja kääntyi sitten senaattoriin päin.

"Signor Alvise", sanoi hän hiljaa, "Barbara Gradi on kertonut minulle kaikesta, mitä te olette tehnyt Orlando Cornaron tyttären hyväksi ja mitä jaloja tarkoituksia teillä on isättömän lapsen suhteen. Minä ymmärrän, kuinka syvästi te kärsitte tuon omituisen tytön jäykkyydestä, — olen liikuttanut hänen omaatuntoansa ja selittänyt hänelle, mitä tällaisena aikana kuin nykyisenä merkitsee se, että kelpo mies vapaaehtoisesti tarjoaa palvelustaan, kuten sinä, Daniello Barozzi, olet tehnyt. Mutta Chiaran nuorta sielua ahdistaa hämärä pelko, eräs, niinkuin kaikesta sydämestäni toivon, mieletön epäluulo, joka teidän tulee panna lapsi raukan kohtalon laskuun. Hänen isänsä oli elostelija ja kunnoton tuhlari — mutta kuitenkin hänen isänsä — ja Chiara on rakastanut häntä puhtaan, nuoren sielunsa koko voimalla. Orlando Cornaro on kadonnut, luultavasti kuollut; salaperäisiä huhuja hänen lopustaan liikkuu pitkin Veneziaa, ja niitä on tullut hänen lapsensa korviin. Niin on tuska hiipinyt hänen kokemattomaan sydämeensä, että hän luulee jokaisen, joka häntä lähestyy ja kyselee hänen kohtaloansa, tietävän jotakin hänen isänsä katoamisesta. En ole salannut häneltä, että sellainen epäluulo voi olla väärä, että se voi tulla suureksi synniksi — mutta minun sanani eivät yksinään kykene tuomaan rauhaa ja iloista kiitollisuutta hänen ahdistettuun, nuoreen mieleensä. Niinpä sitten lupasin kysyä teiltä Vapahtajamme ristin nimessä, tekeekö hän väärin teitä kohtaan. Vannokaa, korkea-arvoinen herra, että olette syytön Orlando Cornaron loppuun, joskin ehkä tiedätte siitä jotakin, ja vanno sinä samoin, Daniello!"

Alvise Morosini ja Daniello olivat, ikäänkuin salaisen, vastustamattoman voiman vetäminä, astuneet lähemmäksi isä Francescoa, joka oli kohottanut hohtavan ristiinnaulitunkuvan ja ojensi sen heitä kohden. Senaattori etsi sanoja kalpein, värisevin huulin, mutta ei löytänyt, — Daniellonkin rinnasta nousi vain kumeita, epäselviä ääniä, jotka San Roccon pappi sai tulkita itselleen. Lujemmin hän katsoi miehiä silmiin, käsi, joka piteli kohotettua jumalankuvaa, vaipui hitaasti; nuo molemmat eriarvoiset miehet seisoivat vavisten hänen edessään ikäänkuin samojen vilunväreiden puistattamina. Yhtäkkiä talon herra lausui:

"Voisin vannoa olevani ilman persoonallista syyllisyyttä — en tiedä miksi yhden olisi kannettava kymmenen kumppanin synti. Venezian valtio on tuominnut Orlando Cornaron, en minä! Mutta — tahdon kantaa mitä kerran olen ottanut hartioilleni! Toivoin sovittavani kaiken, hiljaisuudessa, pitämällä uskollisesti huolta vainajan tyttärestä. Jollei niin saa tapahtua, sanokaa minua syylliseksi, — valaa, jota vaaditte, ei Alvise Morosini tahdo vannoa!"

Daniello Barozzi, joka tuskin kuuli jalosukuisen toverinsa harkittuja sanoja, voihkasi ainoastaan: "En voi vannoa! Minä ja Andrea Rotto olimme hänen murhaajansa. Pyytäkää hänen tytärtänsä Jumalan laupeuden tähden antamaan minulle anteeksi ja sietämään minua silmäinsä edessä!"

"Hän antaa teille anteeksi, hän on sen jo tehnyt!" vastasi isä Francesco. "Mutta sitä sovitustyötä, joka on Jumalalle otollinen, emme valitse mielemme mukaan, vaan se annetaan meille. Tuolla sisällä oleva nuori neitsyt on luvannut, jos tuon hänelle teidän valanne, mielellään luottavansa teihin — minä taas olen hänelle luvannut viedä hänet tästä palatsista isänsä taloon tai Veneziasta pois, jollette voi vannoa. Sanani pidän. Teidän täytyy käsittää, signor Alvise, että kun minä menen takaisin tuonne huoneeseen enkä voi lapsi raukalle sanoa, että hänen epäluulonsa on ollut täysin perusteeton, — niin signorina Chiara ei enää tule jäädä tänne. Jos tahdotte tehdä tähänastiselle suojatillenne viimeisen hyväntyön, niin kirjoittakaa meille ja hänen palvelusnaisillensa passi, jolla pääsemme lähtemään tästä kaupungista. Gasparo Castiglione on tarjonnut Bellunon luona sijaitsevan maatilansa Chiara Cornaron turvapaikaksi. Mitä pikemmin hän sinne pääsee, sitä parempi. Minä lähetän hänen myötänsä jonkun laupeudensisaren, ja siihen asti tulee Barbaran saada yksin hoitaa nuorta valtiatartansa."

"Passin saatte", vastasi Alvise Morosini tyynesti, kun San Roccon pappi katsoi häneen odottaen. "Sen kirjoittaminen olkoon viimeinen tekoni kymmenen-neuvoston jäsenenä, — jo huomenna eroan tasavallan senaatista ja koetan löytää tietä Jumalan laupeuden luo. Taivas ei salli meidän katumustyömme tulla niin helpoksi kuin luulimme, Daniello!"

"Enkö minä saa edes viedä signorina Chiaraa gondolissani maatilalle asti?" jupisi Daniello ojentaen rukoilevasti kätensä isä Francescoa kohden.

"Sinun näkeminen voisi saattaa hänen henkensä vaaraan, ja sitähän et tahdo, Daniello!" vastasi pappi. "Veneziassa ei tätä nykyä ole puutetta hyljätyistä ja kovaonnisista, joiden hyväksi voit katuvaisena uhrautua. Chiaran anteeksianto tulee sinulle vielä kerran selvin sanoin ilmoitetuksi, mutta nyt siirry tieltä ja anna tuolla sisällä olevan hädänalaisen jälleen hengittää vapaammin!"

Isä Francescon ääni oli muuttunut lempeämmäksi ja lämpimämmäksi kuin se oli ollut muutama minuutti sitten; hän katseli säälivän myötätuntoisena, kuinka valtioinkvisiittorin ja gondolinsoutajan pää painui alas ja he seisoivat synkästi vaieten vastapäätä toisiaan. Hän ojensi siunaavasti kätensä heidän ylitsensä, asetti ristiinnaulitunkuvan, jonka äsken oli ottanut kaapilta, äänettömästi paikallensa takaisin, viittasi oikealla kädellään juhlallisesti siihen, samalla kuin hänen vasen kätensä hiljaa avasi sisähuoneen oven.

Tuokion kuluttua olivat rikostoverit yksin. Alvise Morosini läksi sanaakaan virkkamatta takaisin siihen huoneeseen, missä Daniello Barozzi oli hänet tänä iltana ensiksi nähnyt. Gondolinsoutaja seurasi häntä ääneti tarkaten katseellaan senaattorin kasvoinilmeitä ja huulia. Morosini otti heti kynän ja kirjoitti, Daniellon seisoessa vaiti ja odottaen, paperin, joka antoi Chiara Cornarolle luvan päivän tultua lähteä kolmen naisen seuraamana kaupungista ja laguuneilta. Sitten hän lausui tyynesti:

"Kuule, Daniello! Serviitit [Pyhän neitsyen palvelijat, erään hengellisen veljeskunnan jäseniä] perustavat uuden, ankarasääntöisen veljeskunnan ruttotautisten ja kaikkien parantumattomien hoitamiseksi. Huomenna annan toisen puolen omaisuudestani Orlando Cornaron tyttärelle, toisen puolen serviiteille ja lupaudun heidän veljeskuntansa jäseneksi."

Daniello heittäytyi polvilleen korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston jäsenen eteen ja sammalsi:

"Suokaa minulle oikeuteni, herra, oikeuteni! Olen kulkenut kanssanne pahuuden teitä, herra — jos tiedätte hyvän tien, antakaa minun seurata teitä sillekin! Ottakaa minut veljeskuntaanne halvaksi palvelevaksi veljeksi — sen olette velkaa minulle ja onnettoman Andrean sielulle — jotta minäkin löytäisin sieluni pelastuksen toivon!"

Veit lasinpuhaltaja.

Kolme laajalatvaista puuta kasvoi vieretysten suuren lammen rannalla, jota niiden mukaan nimitettiin Leppälammeksi. Keskimäisen alla paloi nuotio, jonka punaiset liekit iloisesti nuoleksivat tulella olevaa vaskikattilaa ja loistivat yön pimeydessä hyvän matkan päähän. Kattilasta nousi kalakeiton voimakas tuoksu kietoen keskeensä muutamat nuoret miehet, jotka olivat leiriytyneet nuotion ympärille ja istuivat kääntöpääveitset ja läkkilusikat kädessä valmiina nauttimaan myöhäisen iltasensa. Läheisen Winklarnin kauppalan tornikello oli juuri kumahuttanut yksitoista lyöntiä, jotka olivat heleän kirkkaina soineet lämpimään kesäyöhön. Neljässä nuorukaisessa, jotka olivat asettuneet nurmelle siten, että lauhkea iltatuuli, joka huokui lammen yli, puhalsi liekin poispäin heistä, ja jotka samalla pitivät silmällä keiton kiehumista, näytti kellonlyönti herättävän kärsimättömyyttä. He kääntyivät viidennen puoleen, joka istui aivan lammen rannalla ja irroitteli märän verkon silmukoista pyristeleviä pikkukaloja heittäen ne takaisin veteen. Puolikasvuinen poika, jonka kapeita vaaleita kasvoja tulen loimo valaisi ja jolla oli lyhyeksi keritty punertava tukka ja kasvoissa kesakoita, huusi rannalla-istujalle: "Hei, Veit, eikö kalakeitto jo ala joutua? Kohta on puoliyö, ja meillä on puolentoista tunnin matka lasitehtaalle. Kello tulee yksi, ennenkuin pääsemme nukkumaan. Anna olla niiden kiiskisten — kuolevat ne verkossakin — ja tule tänne istumaan meidän luoksemme. Nälkä kai sinun on niinkuin meidänkin!"

"Onpa niinkin", vastasi Veit päättäen rauhallisesti työnsä. "Kalat kuuluvat joko kattilaan tahi lampeen, ja se, joka antaa luontokappaleiden surkeasti kitua, on roisto. Mutta te ette ollenkaan ansaitse tämmöistä kesäyötä, jos kaipaatte koppiinne nukkumaan. Minä en mene vielä pitkiin aikoihin; panen metsään maata puun juurelle hetkiseksi, kunnes aurinko minut herättää, ja sitten reippaasti työhön taas. Ja tahtoisinpa silloin nähdä sen, joka saa enemmän aikaan kuin minä."

Hän levitti suuren verkon lammen ja leppien väliselle rantanurmelle ja tuli kattilan ääressä istuvien kumppaniensa luo. Lyhdyn, jota oli käyttänyt kalastuksessa, hän ripusti pieneen näveriin, jonka väänsi puunrunkoon vähän yläpuolelle päätänsä. Ja nyt hän itse seisoi tämän lyhdyn valossa; pää kapea, hyvin muodostunut, kasvot päivettyneet, silmät ruskeat, tuuhea tumma kiharatukka, tummat viikset täyteläisten punaisten huulien yläpuolella. Hänen silmistään säihkyi ja kauniiden, rohkeiden kasvojensa jokaisesta juonteesta uhkui pelkkää iloista vallattomuutta. Eräs toveri tuumi pudistaen päätänsä hieman: "Miksi ripustat lyhdyn ylös, Veit? Löydämme kyllä lusikalla suumme ilman valoakin, etkä kai aikone kutsua ketään illalliselle. Mutta Winklarnin kreivi ratsastaa usein yöllä tuota ylätietä kotiinsa." Siihen Veit vain sanoi kujeillen: "Ratsastakoon. Luulenpa, että hän tuntee tuleni — ja mielellään suo minulle pari karppia. Vähätpä mokomasta, ja rahaa en vielä ole häneltä vienyt. Nyt syömään, pojat, ja maistukoon ruokamme."

Kesakkonaama kurkotti ohutta nenäänsä vielä enemmän eteenpäin kuin tavallisesti ja huudahti: "Mitäs horiset? Ettäkö kreivi ihan kirjallisesti on antanut sinulle luvan varastaa hänen kalojaan? Saamme kiittää Jumalaa, jos hän on jo makuulla tahi tulee kotiansa toista tietä. Istu tänne, tässä on lusikkasi, ja nyt katsokaamme miten keittosi on luonnistunut."

"Minä puhun totta, Sebald Riedhofer!" sanoi Veit ja heittihe pitkäkseen nurmikolle. "Kreivi tietää, että juopottelevilla böhmiläisrentuilla, jotka puhkovat ja tärvelevät hänen parhaat puunsa, ei ole pahempaa vihollista kuin minä, ja että minulla on tarkemmat silmät kuin hänen metsänvartioillaan — ja että olen usein kulkeilla öisin ja sieppaan monen veijarin kauluksesta kiinni. Ja senkin tuo herra hyvin tietää, etten tahdo rahaa ettenkä metsästele hirviä ja metsäkauriita, ja hän antaa minun pitää hyvänäni ne pari kalaa, tahi jäniksen tai peltopyyn, mitkä satun sillointällöin saamaan. Ja nyt ottakaa eteenne ja sanokaa itse, eikö se ranskalainen, joka kaksi vuotta sitten oli meillä lasitehtaalla, ole opettanut minulle keittotaitoa."

Veit oli nostanut kattilan tulelta ja pannut sen toverusten eteen. Kaikki nämä olivat häntä nuorempia, ja niinkuin hän oli heitä päätänsä pitempi, niin hän myös istui käskijänä pienessä piirissä. Yölliset kalakekkerit, missä palanpaineena oli pari pullollista böhmiläistä viiniä, jotka Sebald Riedhofer oli jäähdyttänyt rantavedessä, näyttivät saavan hänestä, isännästä, valoa, eloa ja rattoisuutta. Muut nuorukaiset olisivat hänettä painautuneet kalavarkaina arasti yhteen, mutta hän istui heidän keskellään varmana ja mielissään kuin tämän suuren lammen ja ympäröivän metsän omistaja ikään. Kalakeitto maistui ilmeisesti kaikille, täysi kattila tyhjeni tuotapikaa puolilleen, ruotojen varominen ehkäisi pakinaa, mutta pitoveikot osoittivat tyytyväisyyttään katsein, sanattomin hymyin ja ryypätessä nyökäten toisilleen. Kun Musta Andreas, harteva mies, kuitenkin erehtyi ja sai ruodon kurkkuunsa, löi Veit häntä avuliaasti selkään ja sanoi: "Et sinä Antti viisastu ikinä! Aina liian hätäisesti, aina liian ahnaasti käyt kiinni; turmelet itseltäsi koko ilot!"

"Kun harvoin saa, niin ottaa lusikkansa liian täyteen", vastasi Andreas jatkaen halukkaasti syöntiään. "Ja jos tässä läkähtyisikin — niin eipä olisi suurikaan vahinko meidänlaisen orjan meno."

Veitin kasvoille välähti salaman nopeudella suuttumuksen ilme. "Orjan? Miksi niin halvaksi arvostelette itsenne? Semmoinen ei kenenkään tarvitse olla. — Olenko minä orja?"

"No, kun työssä raadat tai seisot lasinjäähdytysuunin edessä, niin olethan semmoinen sinäkin, Veit — vaikka näytätkin siltä, kuin vain huviksesi puhaltelisit lasipikareita!" puuttui punatukkainen Sebald puheeseen. "Itse asiassa sinä hikoilet aivan kuten me kaikki muutkin ja olet paremmassa asemassa vain siksi, että sinulla on enemmän taitoa, niin ettei sinulla lasi koskaan säry ja että työnjohtaja antaa sinun olla rauhassa."

"Sinäpä sen sanoit, Sebald!" huudahti Veit. "Työnjohtaja tietää saavansa etsiä kauan, ennenkuin löytää minua paremman työntekijän. Ja tietää myöskin, että jos hän tänään hankkii riitaa kanssani, niin on huomenna viisi lasitehdasta täällä ja Böhmerwaldin puolella, jotka heti ottavat minut työhön. Hän tietää, että liivini alla on vitjat, jotka ovat tehdyt kultakolikoista. Paljon niitä ei ole, mutta on toki kaksikymmentä kappaletta. Niinpä en ole riippuvainen työnjohtajasta ja tiedän aina, kun haluan säästää keuhkojani ja silmiäni kuukauden päivät, että sekin käy laatuun. Siksi pidän pääni pystyssä ja niin aion edelleenkin jonkun aikaa pitää sen."

"Niin sinä!" huoahti kolmas, joka tähän asti oli ollut vaiti. "Sinulla onkin parempi onni kuin meillä toisilla. Ehkä se on sinulla nahassa tai siinä vauhdissa, millä olet kasvanut. Jos me pitäisimmekin itsemme niinkuin sinä, ei se meitä auttaisi mitään, ja ennenkuin saamme säästetyksi yhden kruunun, olemme kahdesta velassa. Jos meikäläinen saa hiukan kokoon, niin kohta hänet kietoo jokin tyttö pauloihinsa, ja sitten on hänelläkin vitjat, vaikka toisenlaiset kuin sinulla."

"Miksi annatte kietoa itsenne?" nauroi Veit ja heitti päänsä taaksepäin, ikäänkuin sitä joku tyttö juuri tavoittelisi. "Minä katselen neitosia yhtä paljon kuin tekin, vaikka en heti paikalla pidä jokaista kauniina kuten te! Mutta kun sellaisen löydän, kiedon minä hänet — ja pakotan jokaisen taipumaan! Tahtoisinpa nähdä sen tytön, joka vielä vastustaa, kun minä annan hänen huomata, että menehdyn ilman häntä. Yksi tosin on — mutta se ei kuulu teihin. Joskus sattuu olemaan taitamatonkin!"

"Veit — Veit, älä ole liian ylpeä ja ylimielinen", varoitti Musta
Andreas.

"En tiedä, onko se ylimielisyyttä. Tunnen niin, ja teen niinkuin tunnen. Olen Katariinantehtaan paras lasinpuhaltaja — parempaa saavat hakea. Mutta kun illalla lähden työpajasta ulos ja vain oikaisen käsivarteni, vedän vertoja kelle tahansa metsästäjälle. Tahdon hengittää yhtä syvään, nähdä ja kuulla yhtä tarkasti kuin metsänkävijät ja olla vapaa kuin mustalainen."

"Entä kuinka kauan sitä kestää?" kysäisi Sebald, jonka punatukkainen pää juuri kohosi kattilasta, mistä hän oli ongiskellut viimeistä kalanpalasta. "Saadaan nähdä — kukistua ihmisen aina lopuksi täytyy — eikä lie sinun vapautesi kohtalo toinen. Mitä sinua auttavat vankat lihaksesi ja työuhmasi, jahka satut sairastumaan?"

Veit karkasi pystyyn ja suoristihe. "Minä en tule sairaaksi! Minunlaiseni miehet iskee salama kuoliaaksi, tahi sattuu jokin suuri tulva tai tulipalo, mistä pelastan jonkun raukan saaden itse surmani!" Hänen kasvonsa loistivat valoisaa uskallusta ja rohkeata elämänhalua, silmänsä katsoivat niin tulisesti toisiin, että Sebald Riedhofer loi katseensa maahan ja Musta Andreas silmäili sivullensa. Mutta juuri kun Veit siinä seisoi solakampana, jäntevämpänä kuin puunrunko, jolla hänen kätensä lepäsi, tunsi hän äkkiä ruumiissaan oudon väristyksen, ja jos kumppanit tällöin vielä olisivat katsoneet häntä kasvoihin, olisivat he nähneet uhmaavien huulien vaalenevan. Hän katsoi ympärilleen neuvotonna, ikäänkuin joku peto olisi hyökännyt hänen kimppuunsa, sitten hän ravisti itseään, väristys oli haihtunut. Näiden omituisten kekkerien pitäjä nakkasi tyhjät pullot sirpaleiksi rantakiviin, käski vieraittensa huuhtoa kattilan, panna verkot ja muut kampeet kokoon ja mennä tiehensä. "Koska tahdotte vielä mennä takaisin lasitehtaalle yöksi, niin Herran haltuun! Minä nukun puun juurella kuten sanoin."

"Se puu kai ulottaa pari oksaansa jonkun neitsytkammion yli!" tokaisi Musta Andreas. "Kuten haluat, Veit, eihän sinun tiellesi tohdi asettua enemmän kuin neuvomaankaan ruveta. Oli hauskaa, että kutsuit meidät tänne, ja mitä vielä tänään saanet, sen olet meidänkin tähtemme ansainnut. Hyvää yötä sitten; tule, Sebald, tulkaa, pojat — olemme väsyksissä, ja hän on väsynyt meihin."

"Ensi kerralla kutsun peltopyypaistille, jahka verotan niitä. Hyvää yötä, ja pitäkää sananne. Työnjohtajan ei huomenna tarvitse tietää, ettemme nukkuneet tehtaalla yötämme." —

Toverit lähtivät. He veivät Veitin viittauksesta lyhdyn mukanaan; ottaessaan sen alas piti nuorin heistä, Kirjuri-Frans, sitä aivan Veitin kasvojen edessä ja näki hänen poskillaan ja otsallaan oudon punan. "Viini nousee pintaasi, Veit", huusi hän mennessään, — "viini tai rakkaus!"

Veit ei vastannut, vaan kääntyi selin menijöihin, jotka astuttuaan lepikkosuon halki ja kappaleen matkaa ketoa saapuivat maantielle ja suureen Schwarzhofin metsään. Hän meni aivan Leppälammen partaalle, käveli kappaleen matkaa tyynen veden rantaa pitkin ja kumartui alas vilvoittaakseen itseään. Kirjuri-Frans oli nähnyt oikein, Veit tunsi kasvojensa hehkuvan. Mutta eihän se saattanut johtua noista parista viinikulauksesta eikä rakkaudestakaan. Oli hän tosin, lähettäessään vieraansa kotiin, tuuminut suunnata paluumatkansa Schwarzachin myllyn ohi ja kolkuttaa myllärin sisaren Klaaran ovelle. Mutta hän oli karkoittanut tämän mielijohteen yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Hänessä varmaankin paloi suuttumuksen tuli, jonka hän äsken, pöyhkeillessään vastoin tapaansa vallastaan tyttöihin nähden, oli itse virittänyt ja saanut leimuamaan. Nyt hän tahtoi tallata suuttumuksenkin sammuksiin. Toverien takaa, joiden äänet olivat jo vaienneet, hän kuuli Winklarnin tornikellon ilmoittavan puoliyötä, ja sitten oli hänen ympärillään kesäöinen hiljaisuus. Nouseva kuu kuvastui liikkumattomaan vedenpintaan ja valoi äänetönnä loistettansa metsän pimentojen yli. Lasinpuhaltaja veti sieraimin ja suin heinäkuun-yön ilmaa keuhkoihinsa; lämmin tuulenhenki kantoi kukkien ja pihkan tuoksua etäältä suurista kuusikoista. Muina öinä oli ilma ja tuoksu täyttänyt voimakkaan nuoren miehen jonkinlaisella huumauksella; hän oli heittäytynyt pitkäkseen jonnekin nurmelle ja oli aina heti vaipunut uneen ja nukkunut aamun sarastukseen asti. Jotakin huumauksen tapaista hän havaitsi nytkin, mutta sen sijaan että olisi väsynyt, tunsi hän keskellä syvää rauhaa kiihtymystä ja levottomuutta. Kalvava muisto, joka äsken oli herännyt, seurasi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin. Lähtiessään leppien luota, missä oli lasitehtaalais-tovereineen istunut, Veit arveli poistuvansa siksi, että pitojen jätteet, tummuvat kekäleet ja veriset kalansuomukset herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Hän jätti nopein askelin taaksensa lammen ja lepikkosuon ja koetti vakuuttaa itselleen menevänsä etsimään eräältä suuren metsätien syrjäpolulta muuatta houkuttelevaa paikkaa leposijakseen. Hän kulki laajan, kuunvalaiseman laidunmaakaistaleen poikki ja huomasi jo, että jokin veti häntä kohden erästä metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka hän oli viimeisen puolentunnin ajan yhäti nähnyt edessään, joko sitten sulki silmänsä tai piti ne auki. Veit virkkoi puolittain unelmoiden, puolittain uhmaavasti: "Eihän minun tarvitse mennä sinne eikä maata siellä", mutta kulki yhä edelleen kohden metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka tunsi jo kaukaa siitä, että siellä kasvoi lehtipuiden keskessä yksinäinen, mahtava petäjä.

Ja siellä hän istui petäjän juurelle, mihin sammal ja varisseet neulaset muodostivat ikäänkuin vuoteen ja mistä hän silmäili yli kuuvaloisen aukean, jolle vastapäiseltä puolelta johti hiekkainen, pensaita kasvava solatie. Petäjän oikealla ja vasemmalla puolen kasvavat koivut olivat tulleet korkeammiksi, pähkinäpensaat laajemmiksi — mutta muuten kaikki oli kuten sinä kesäyönä, jona hän oli istunut täällä Elsbethin, Winklarnin opettajan tyttären kanssa, painanut häntä rintaansa vasten ja suudellut häntä, niin että immen solakka ruumis värisi hurmauksesta ja pelosta. Tytön paksut, kauniit palmikot olivat irtautuneet, hän oli kiertänyt ne kätensä ympäri ja luullut saaneensa värisevän neidon kokonaan valtoihinsa. Ketään tyttöä ei Veit ollut kiihkeämmin, palavammin, lemmenjanoisemmin himoinnut kuin häntä, ei kukaan ollut tuota uhmapäätä lumonnut niinkuin vaalea Elsbeth. Hänen takiansa Veit olisi ollut valmis panemaan alttiiksi kultaisen vapautensakin. Ja juuri tuo ainoa, jonka vuoksi kenties olisi kannattanut kuluttaa voimansa ja huohottaen laahautua läpi elämän kuten tuhannet muut, oli vastustanut häntä, kieltäytynyt häneltä. Oli riuhtautunut irti hänen syleilystään, työntänyt hänet luotansa, rukoillen pyytänyt päästä vapaaksi. Kirottu olkoon hän vieläkin kerran! — Veit tuijotti kohden hiekkaista solatietä. — Mikä houkkio hän oli ollut, kun juuri tänne oli tuonut Elsbethin! Tuolla ylänteen reunalla törröttivät, kuten tapa on Ylä-Pfalzissa, kymmenen tai kahdentoista ammoin sitten unohtuneen vainajan hautaristit, joista sade oli huuhtonut nimikirjoitukset pois. Tuon yön kuutamossa oli tyttö nähnyt ja tuntenut isänsä viimeisen kylmän leposijan ja saanut voiman riistäytyä intohimoisen lemmittynsä sylistä. Mutta kun hän sitten oli tahtonut paeta pois ja kuitenkin vetää lemmittynsäkin mukaansa, oli vimmastunut mies singahuttanut hänet luotaan ja syöksynyt viidakkoon kuten ilves, joka metsäkaurista tavoitellessaan on iskenyt harhaan.

Kaikki tämä oli nyt taas lasinpuhaltajan silmien edessä, ja hän pureskeli katkerana alahuultaan sitä muistellessaan. Hän oli tuon yöllisen tapahtuman jälkeen kääntynyt tytöstä pois, nähnyt hänet vain kaukaa joskus ja nauranut hänen kohtalolleen tylysti ja pilkallisesti. Orpo tyttö oli seuraavana talvena mennyt naimisiin erään vähäpätöisen schwarzachilaisen tullivirkamiehen kanssa, jonka oikea olkapää oli hieman ylempänä kuin vasen. Veit nimitti häntä pilkallisesti kyssäselkäiseksi tullariksi. Miksikä nuo vanhat asiat juuri tänään olivat muistuneet hänen mieleensä ja houkutelleet hänet tänne? Hän tunsi jotakin väsymyksen kaltaista, hänen katseensa ei enää viipynyt noissa menneitä muistuttavissa hautaristeissä, jotka törröttivät synkkinä kirkkaassa kuutamossa, ja hän antoi ylpeän pystyn päänsä painua rinnoille.

Jotkut äänet saivat hänet vavahtaen heräämään mietteistään, äänet, jotka kuuluivat solatieltä päin. Ne kajahtelivat keskiyössä omituisen kovina ja kirkkaina. Veit kuunteli päästäkseen selville, olivatko ne ihmisääniä; sitten hän murahti halveksivasti: "Naisia, naisia vain", ja oli nytkin lähteä paikaltaan ja karata metsään. Mutta äkkiä hän painoi jo liikkeelle nousseen jalkansa takaisin maahan ja kurottautui suuren petäjän vieressä eteenpäin; hänen korvansa erottivat vieläkin naisten äänet solatieltä, mutta yhtäkkiä hän kuuli läheneviä, kevyitä askelia, hänen silmänsä terottuivat ja tähystivät olentoa, joka solatieltä tuli kohden tätä paikkaa, missä hän seisoi. Epäilemättä tulija oli tuo Elsbeth, jota hän oli pari tuntia herkeämättä ajatellut. Vahvaa miestä puistatti, hän tunnusteli otsaansa, jota tuskanhiki kostutti. Ja vaikka hän tiesi aivan varmaan, että opettajan tytär oli elävä vaimo, tuntui hänestä kuitenkin tuokion ajan siltä, kuin hän olisi manannut haudasta esiin jonkun haamun. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hänen vanha verensä kuohahti, hän harppasi vauhdilla hiekkaiselle tielle, niin että tulija vuorostaan pelästyi, ja huusi hiljaa, mutta terävästi: "Hoo, tullireviisorin rouva — tavataanko taas näin yöllä, vaikkei päivällä osuta yhteen?"

Nuori rouva, jonka tielle hän näin astui, peräytyi ääneti pari askelta, kädet ristissä rinnalla. Veit saattoi tuntea edessään saman vartalon ja samat kasvot, joiden viehkeys kerran oli hurmannut hänet. Solakammaksi vain oli Elsbeth käynyt, säihkyvät silmät olivat syvemmällä kuopissaan, mutta mies tiesi kuitenkin, että ne olivat hohtavan siniset. Ja silloin sattui hänen korvaansa äänikin, jonka hän viimeksi oli vihan vimmassaan kuullut tuskaisen kuiskivana. "Mitä teet täällä, Veit?" kysyi Elsbeth. — "En ole koskaan ennen tavannut sinua, vaikka olen monta kertaa tullut tänne rukoilemaan tuolla ylhäällä paternosterin isäni sielun puolesta," lisäsi hän nopeasti — arvaten, että Veit vastaisi ivallisesti hänen kysymykseensä.

"Sitä vartenko tulet Schwarzachista asti?" vastasi lasinpuhaltaja. "Tie on kyllä sievä. Ja tätä sievää paikkaa et ole unohtanut. Minä en ole siitä päivin täällä käynyt näinä kaikkina vuosina, mutta tänä yönä olin Leppälammella — kalastamassa ja kaloja syömässä. Niin minä vaan — usko pois!"

Elsbeth ei näyttänyt kuulevan mitä Veit viimeksi sanoi. Hän koetti katsoa edessään seisovasta miehestä poispäin, toiselle puolen solatielle, missä hänen seuralaisiaan ei enää näkynyt. "Olin postinhoitajan rouvan ja hänen tyttärensä kanssa Oberviechtach'issa — nyt olen kuitenkin Winklarnissa — mieheni on viransijaisena Cham'issa."

Nuori rouva alkoi yhä enemmän vavista, kun taas Veit toipui ensi hetken hämmennyksestä ja suoristihe. Hän tarttui Elsbethin molempiin käsiin ja lausui hiljemmin kuin äsken: "Et siis tapaa kyssäselkäistä tullariasi vuoteessa eikä sinulla ole kiirettä. Kun näin kohdataan vuosien kuluttua, pitäisi puhua suunsa puhtaaksi."

"Mitä meillä on puhumista keskenämme, kun et ole minusta koskaan välittänyt?" vastasi Elsbeth rouva. Veit ei nähnyt, mutta kuuli äänestä, että hänellä oli kyynelet silmissä. Hänestä tuntui, että Elsbeth oli oikeassa ja että olisi parasta hypähtää sivulle, hävitä metsään ja olla taas oma itsensä. Nyt hän oli mielestään kuin muuttunut. Itkevää hän ei voinut loukata, kun tällä jo muutenkin oli paha mieli. Vaivoin hän sai sanotuksi: "Älä liiaksi sure, että silloin ajoit minut pois. Näethän, Elsbeth, se saattoi hyvinkin olla parasta. Risti tuolla ylhäällä on vielä pystyssä, ja minä olen yhä vielä sama hurjapää, joka ahmii elämää kahdella lusikalla yhtaikaa. Hyvää yötä siis, käyköön sinulle kaikki hyvin."

Hän astui askelen metsään päin; nuori nainen ei pidättänyt häntä, kuten hän ehkä oli odottanut, vaan ainoastaan valitti: "Veit — Veit, miksi meidän pitikin tavata toisemme täällä nyt!"

Silloin mies kääntyi äkisti jälleen häneen päin. "Miksi juuri tänne tahdot tulla sitten, Elsbeth! Olet pahoillasi siitä silloisesta ja säälit minua!" Ja ennenkuin Elsbeth sai estetyksi, kietoi hän hänet syleilyynsä ja tavoitti hänen huuliaan. Elsbeth riistäytyi irti ja painoi päänsä alas, mutta tuokion kuluttua, kun Veit hellitti hänestä ja pani käsivartensa ristiin, hän nousi varpailleen ja tarjosi nyt itse hänelle huulensa. Veit suuteli häntä nopeasti kerran, kahdesti, kymmenesti ja koki turhaan muistella, vieläkö Elsbeth osasi suudella niinkuin ennen muinoin. Mutta sitten hän puuskahti: "On jo aika meidän kummankin joutua kotiin. Hyvää yötä vielä kerran, Elsbeth!"

"Hyvää yötä!" vastasi Elsbeth aivan hiljaa, ja kun Veit oli vielä kumartuneena hänen puoleensa, veti hän tuon ruskeakiharaisen pään omien vaaleitten hiustensa viereen ja kuiskasi lasinpuhaltajan korvaan: "Minulla on kotona kaksivuotias tytär, ihmeen suloinen pienokainen. Hänen nimensä on Elsbeth, ja hänellä on sinun silmäsi, Veit!"

Lasinpuhaltaja vain nyökkäsi — sitten hän riistäytyi irti eikä nähnyt enää miten nuori nainen, joka itse riensi ripein askelin solatielle, viittoi hänelle kädellään. Hän seisoi syrjässä tieltä, taaskin tuon samaisen petäjän kohdalla ja nyt syvemmällä metsässä; sitten hän päästi väkinäisen vihellyksen ja jupisi katkerasti: "Niinpä niin. Saan lohduttaa itseäni sillä, että hänellä on toiselta saatu lapsi." Ja astuessaan pitkin kapeata polkua viidakon halki kohden Katariinantehdasta tunsi hän taas yhtäkkiä verissään samat vilunväreet kuin pari tuntia sitten Leppälammen luona. Hän pysähtyi hetkeksi ja mietti, eikö olisi parempi mennä johonkin suojamajaansa kuin yöpyä minkä tahansa puun juurelle. Taajimman suojakatoksen, jonka Veit oli kyhännyt pyssynkantaman päähän lasitehtaalta, oli kreivillisen metsästäjän Ulrich Häslerin kömpelö jalka hävittänyt muutama päivä takaperin. Veitin mieleen juolahti, että olisipa somaa, jos samainen jalka sattuisi tarttumaan Ulrichin omiin ketunrautoihin jossakin odottamattomassa paikassa. Mutta viime tunnin tapahtuma painoi hänen mieltään niin raskaasti, ettei hän tullut pitemmälti ajatelleeksi metsästäjälle tehtävää kepposta. Levollekin oli vihdoin mentävä, jotta olisi nousevana päivänä virkku ja kunnossa, kuten itse oli kehunut. Oli jo aika — sillä hän erotti ensimäisen sarastuksen, kun lähimmässä metsän aukeamassa tuli taas näkyviin palanen taivasta. Hänen täytyi nukkua, täytyi ainakin saada uneksia, että Elsbeth kuitenkin oli vielä tullut hänen syliinsä. Valoisa päivä näyttäköön, onko unelma myöskin elettävissä.

Mutta aamulla havahtuessaan lyhyestä, lyijynraskaasta unesta Veit tunsi aivoissaan rasittavan painostuksen ja jäsenissään sietämättömän poltteen. Joku muu kuin tuo uhmaavan toimintatarmoinen lasinpuhaltaja olisi katsonut itsensä sairaaksi, mutta Veit peseytyi ja pukeutui kuten tavallisesti ja oli viimeisenä lasitehtaalla, missä tapasi toverinsa jo eineellä. Hän istuutui harvapuheisena heidän seuraansa tuskin vastasi heidän kysymyksiinsä. Musta Andreas, joka huolestuneena tarkasteli Veitin kasvoja, lausui arvelunaan, etteivät eiliset kekkerit tahi yö olleet tehneet hänelle hyvää. Mutta Veit suoristihe ja löi kädellään pakottavaa rintaansa: "Ei niin, Antti, ei niin. Mutta sen, joka pitää kemuja ja tavoittelee onnea, tulee tehdä työtä kaksin verroin!" Ja sitten hän meni työhuoneeseen ja kävi käsiksi työhön temmaten innollaan toisetkin mukaansa, niin että työnjohtaja huusi hyvillään lasiuunin luota: "Näytit huonolta tullessasi, Veit — mutta luulen melkein, ettet osaa olla sairas ensinkään!" Ja Veit vastasi totisesti: "Enpä osaakaan", vaikka hänen jokainen huokosensa poltti. Niin kului hikipäin puuhatessa, ulkonaisessa ja sisäisessä kuumuudessa, heinäkuun päivä; tunnit eivät lentäneet kuten ennen, ne matelivat verkalleen, hitaasti, yhä hitaammin, ikäänkuin jäähtyvä lasivirta. Veit piti sanansa; ei koskaan hän ollut puuhannut niin väsymättömästä, tarrautunut työhönsä niin lujasti kuin juuri tänään. Mutta ei hän olisi ihmetellyt, vaikka olisi puhaltanut viimeisen henkäyksensä johonkin niistä lasipikareista, joita syntyi hänen puhaltimestaan. Mitä kiihkeämmin sisäinen levottomuus ajoi häntä ulkoilmaan, sitä uhmaavammin hän suoristihe työtuolillaan ja jupisi joka kerta, kun irroitti kappaleen ja taivutti sen suoraksi: "Minun ei pidä nähdä Elsbethiä koskaan enää!" eikä kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin hänet; Elsbethin suloiset kasvot katsoivat häneen puolittain kainosti, puolittain rukoilevina, kuten viime yönä.

Ja kun pitkä, kuuma työpäivä päättyi, sieppasi Veit takkinsa ja murahti vain lyhyesti "hyvää yötä!" tovereille, jotka odottivat häneltä tietoa miten ilta oli vietettävä, ja lisäsi sitten vielä Mustalle Andreaalle: "Täytyy mennä uimaan, Antti — ihan palan tänään! Huomenna tai ylihuomenna kutsumme taas itsemme Winklarnin kreivin luo kalakekkereihin jonkun toisen lammen rannalle." Ja sitten hän läksi — miehet näkivät vain, että hän meni pienelle kirkasvetiselle lammelle, joka oli tuskin viidensadan askelen päässä lasitehtaan takana.

Veit sukelsi vilpoisaan veteen, ja pari minuuttia tämän kylvyn jälkeen oli hänellä parempi olo ja hän luuli jo olevansa eilinen Veit. Mutta tuskin oli hän ripein askelin lähtenyt liikkeelle, kun jo taas tunsi poltteen verissään; hänen ohimojaan jyskytti ja silmissään vilkkui kuin valkeita harsoja, jotka hävisivät, kun hän hieraisi silmiään. Hänen mieleensä jysähti, että hän vielä eilen oli arvellut ennen kaatuvansa salaman iskusta kuin tulevansa sairaaksi; tänään hän kysyi itseltään, saattoiko ehkä kuume iskeä kuin salama ja syöstä hänet maahan. Jos niin oli laita — jos hän oli jo hautaan menossa, silloin ei ollut hetkeäkään hukattava haaveisiin, silloin tuli koota tahtonsa ja voimansa yhteen. Silloin tuli sen naisen, joka oli halveksinut, uhmannut häntä, vielä antaa hänelle hyvitys tuosta entisestä katkerasta hetkestä. Suoraa päätä hänen luokseen — Veit tiesi tapaavansa hänet ja näki edessään hänen sisarensa mökin. Elsbeth kenties odottikin häntä — naiset ovat käsittämättömiä — mutta vaikka ei niinkään olisi, tahtoi Veit nähdä hänet. Elsbeth ei ollut, miehestään ja lapsestaan huolimatta, unhottanut häntä, ja oli viime yönä luopunut oikeudesta saada vielä toistamiseen riistäytyä häneltä irti — Veit tahtoi temmata hänet itselleen ja hänen sylissään sammuttaa kuumeisen janonsa, jota hän luuli elämänjanoksi. Ja nyt hän riensi metsätietä pitkin ja halki niittyjen ja nurmikoiden kohden Winklarnin kauppalaa, kuten äsken mielikuvituksessaan. Elsbethin kasvot ja solakka vartalo olivat hänen silmäinsä edessä, peräytyivät yhä ja houkuttelivat häntä eteenpäin.

Hänellä ei ollut aikaa malttaa mieltänsä — hänen täytyi vain pitää huolta siitä, että pysyi pystyssä, sillä keskellä kuumetta, joka hänet täytti, puistattivat häntä vilunväreet, ja hänen täytyi purra hampaansa lujasti yhteen estääkseen niitä lotisemasta. Kerran johtui hänen mieleensä ajatus, että hän ehkä saattoi naiselle, jonka luo hän jonkin pakon ajamana riensi, viedä kuumeen ja kuoleman, jotka tunsi itsessään yhä raskaammin. Hän karkoitti sen ajatuksen luotansa kuin paarman, joka lenteli hänen polttavan otsansa ympärillä. "Joutavia! Tuollainen tuuli vain huojuttaa minunlaistani miestä — ei kisko juurineen maasta. Ja jos niinkin olisi — miksi pitäisi hänelle käydä paremmin kuin minulle?!" Niin hän yhä läheni kauppalaa. Yli kenttien hän katsoi taaksensa hehkuvaan ilta-aurinkoon, joka laskiessaan valoi veripunaisen hohteen yli maailman. Ei hän pysähtynyt miettiäkseen, vaan ainoastaan siksi, että jalat kieltäytyivät kantamasta häntä kauemmaksi. Sitten hän otti uudestaan vauhtia ja oli hetken kuluttua niiden aitojen luona, jotka tässä kohden erottivat kymmenkunnan pikkutalon vähäiset puutarhat tiestä ja kauppalan-takaisista pelloista. Hän katseli ympärilleen ja tähysteli silmillään, jotka olivat taas terävät, vaikka näkivätkin kaiken hämärämmin, etsien mökkiä, jonka hän ennen muinoin oli tuntenut hyvin, mutta jonka nyt oli puolittain unohtanut. Ympärillä oli iltaisen hiljaista, niin hiljaista, että hän kuuli syvät, raskaat hengenvetonsa ja koetti pidättää niitä. Ja sitten hän kuuli rapinaa, soratiellä sipsuttelevia askelia, ja heti sen jälkeen vihreän pensas-aidan ristikkoveräjältä hiljaista kättentaputusta ja onnellista lapsen naurua, punaisen auringon ja sen alla hohtavan kultapilven aiheuttamaa. Sinne katsoessaan hän erotti noin kaksivuotiaan, ruskeakiharaisen lapsen, joka oli yöpaita yllä pujahtanut puutarhaan ja iloitsi väriloisteesta. Ja kun tyttönen nosti silmänsä kohden vierasta miestä, joka katseli aidan yli, niin Veit havaitsi, että Elsbeth oli viime yönä puhunut totta. Hänen omat silmänsä ne tuossa katsoivat häneen, eivät tosin levottomina ja kuumeisina, vaan kirkkaina, lapsellisina, luottavaisina. Pienokainen tarttui kätösillään veräjään ja koetti avata sitä. "Tahdotko äidin luokse, mies?" kysyi lapsi. "Hän on tuolla tuvassa, mutta on ollut koko päivän kipeänä."

Veit auttoi veräjän avaamisessa ja astui pieneen puutarhaan, korkeakasvuisen, punaterttuisen viinimarjapensaan taakse. Täältä hän saattoi avatun lasioven ja avointen ikkunain kautta nähdä matalaan huoneeseen ja hän tunsi kalpean, nuoren naisen, joka uneksivan näköisenä istui korituolissa ja joka, mitä näkikin, ei nähnyt silmiensä edessä olevaa puutarhaa, ei lastansa eikä miestä, joka oli laskenut oikean kätensä pikku tytön päälaelle. Siinä oli se nainen, jonka luokse sisäinen pakko oli Veitiä ajanut. Hän tiesi tällä hetkellä yhtä varmasti kuin aurinko illalla laskee, että jos hän nyt astuisi Elsbethin eteen ja painaisi hänet vasten rintaansa kuten viime yönä, niin tällä ei olisi voimaa kieltäytyä häneltä. Hänessä kytevä hehku leimahtaisi liekiksi, joka pakostakin polttaisi tuon naisen. Hänen katseensa ahmivat salaa nuoren vaimon solakkaa ruumista, hiljaisia liikkeitä. Sillävälin koettivat lapsen kätöset silittää Veitin ruskeaa vasenta kättä, hän riistihe irti tuon sisässä-istujan kuvasta ja katsoi alas pienokaiseen kysyen: "Mikä on nimesi, tyttönen?"

"Pikku-Elsbeth", vastasi lapsi. "Äiti on Iso-Elsbeth — hänen pitää tulla terveeksi taas. Tule sanomaan hyvää iltaa hänelle!"

Selvemmin kuin ennen Veit tunsi tällä hetkellä kuumeenväristyksiä ruumiissaan. Entistä valtavammin iski häneen hämärä pelko, että hän tuottaa Elsbethille kurjuuden, turmion ja kuoleman, jos astuu askelenkaan edemmäksi, ja puolittain vihaisesti hän jupisi itsekseen: "Maailma pyörii, ja minä huomaan vasta nyt, ettei aina voi ylinnä keikkua. Mutta tuo tuolla sisällä on varannut itselleen riittävän tukikohdan: ensin se oli kuollut isä, nyt se on elävä lapsi."

Rajun päättäväisesti hän kiskaisi auki takkinsa ja liivinsä, otti kaulastaan piilossa kantamansa vitjat, jotka olivat tehdyt hopearenkaisiin kiinnitetyistä kultarahoista, ja ripusti ne lapsen kaulaan lausuen: "Sano äidillesi, Pikku-Elsbeth, että Veit lasinpuhaltaja oli täällä sanomassa hyvää yötä ainiaaksi. Jumala suojelkoon sinua, Pikku-Elsbeth. Vitjat saat pitää. Veit setä on kuollut — Veit setä ei tarvitse enää mitään!"

Ja äkillisellä harppauksella, välittämättä kuinka paljon lapsi, joka säikkyen hänen rajua liikettänsä kirkaisi, ymmärsi hänen puheestaan, hän syöksyi puutarhasta ja pois juostessaan puhui itsekseen: "Minuun iski salama — maailma pyörii, ja minä olen alhaalla, alhaalla syvyydessä." Hän ei kuullut, kuinka Elsbeth rouva, jonka lapsen itku säikytti liikkeelle, huuteli hänen nimeään hänen jälkeensä. Kuten haavoitettu hirvi hän kiiti kohden Schwarzhofin metsää — päästäkseen viimeiset voimansa ponnistamalla johonkin niistä suojamajoista, joita hänen oli tapana kesäksi kyhätä itselleen sinne-tänne. "Kultapuron viereiseen", voihkasi hän itsekseen. Ja sitten välähti hänen aivoissaan: "Aivan hyvä, tuli mitä tuli. Sanoinhan eilen, että sorrun johonkin suureen paloon! Elämän rahtunen täytyy aina maksaa sitä kalliimmin, mitä kauemmin se kestää. Kuolla tosin tahdon mutta en menehtyä janoon!" — —

* * * * *

He etsivät Veit hurjapäätä seuraavan päivän aamunkoitteesta aina toisen päivän puoliväliin asti: tullireviisorin rouva Deggendorfer, hänen sisarensa, Oberviechtachin lääkäri sekä työnjohtaja ja toverit Katariinantehtaalta. Vihdoin punatukkainen Sebald muisti Kultapuron partaalla olevan majan. Sieltä löydettiin lasinpuhaltaja pähkinänvesoista palmikoidun katoksen alta kuolleena makaamassa pehmeällä sammalvuoteella, jonka hän oli aikaisemmin valmistanut itselleen. Sydämenhalvaus oli kohdannut häntä keskellä kuumetta. Lääkäri totesi, että hän oli kuollut jo neljäkolmatta tuntia sitten. "Hän oli kaiketi hurja mies, jolla lisäksi oli säännötön sydämentykintä", sanoi hän järjestäessään pientä saattoa, jossa Leppälammen toverit kantoivat vainajan pois.

Saattueen taakse jäi kalpea nainen, joka syvissä, tuskallisissa mietteissään puhui itsekseen: "Tai oli muitten sydämentykintä liika laimeata hänelle!"

Alppijoen partaalla.

Ramsaun kylästä, joka hiljaisena ja vihantana lepää Berchtesgadenin alppien jättiläisvuorten välissä, johtaa jalkapolku Wimbachin rotkoon.

Mitä lähemmäksi kulkija tulee sen kallioseiniä, sitä kapeammaksi käy polku. Jäätävä kylmyys huokuu sieltä vastaan helteisimpänäkin kesäpäivänä. Kun viimeinen mutka on sivuutettu, on edessä kaksi jylhää kallioryhmää, jotka ovat työntyneet niin likelle toisiaan, että jää tilaa vain polulle ja ryöppyisälle vuorijoelle, joka lukemattomina pieninä putouksina ja pyörteinä ryntää jylisten ja vaahtoisena korkeiden ruskeiden jyrkänteiden välitse. Jokaisesta kallioseinän halkeamasta syöksyy esiin rotkoa kattavien pensaiden läpi tunkeutuvassa niukassa vaaleanvihreässä valossa vain kohisevia ryöppyjä ja sihisevää vaahtoa; ei missään näe kirkasta vedenpintaa. Muutamia tuhansia askelia kulkee polku pitkin kosteata, hämyistä, kylmää vuorensolaa, missä veden pauhu tukahuttaa kaikki muut äänet. Loitompana leviää Wimbachin rotko laaksoniityksi. Ramsaun asukkaat ja heidän naapurinsa ovat hyvin tottuneita tuohon kaitaan polkuun ja kulkevat sitä kuten muutakin tietä sekä päivällä että yöllä. Mutta harvoin he panevat aikaa rotkon tarjooman ihmeellisen näytelmän katselemiseen.

Untersteinin opettajakin, joka tänään, kirkkaana, auringonpaisteisena elokuun aamuna, teki kävelymatkan Hirvikukkulalle ja kulki Wimbachin rotkon kautta, astui jotenkin kiireesti ja pysähtyi vain erikoisen komeiden putousten kohdalle. Olipa hänellä senvuoksi syytäkin ihmetykseensä, kun näki keskellä kapeata polkua märän käsipuun yli kumartuneen miehen, joka liikkumatta tuijotti alas kuohuihin. Tuokiossa hän tunsi tuon harmaatakkisen olennon, jolla oli päässä maan tavan mukaan vuorikauriin parralla ja kukon sulilla koristettu musta suippo hattu, Ramsaun nuoreksi metsänvartiaksi Ambrosiksi. Tämä näytti varhain aamulla laskeuneen alas vuorilta ampumasta, niin valvoneen näköinen hän oli eikä ensinkään juhla-asussa. Metsänvartian läntällensä tallatut kengät, tahraiset sukat ja likaiset, paljaat polvet, ryttyinen takki ja rähjääntynyt hattu pistivät sitä enemmän untersteinilaisen silmään, kun hän oli nähnyt Ambrosin palaavan monelta metsäretkeltä siistinä ja komeana. Mutta lähemmäksi tultuaan hän, nähdessään metsänvartian väsyneet, kalpeat kasvot, säikähti vielä enemmän kuin äsken oli kummastellut hänen asuansa. Ambros tuijotti liikkumatonna syvyyteen eikä huomannut tulijaa, vaikka opettaja astui lujasti pitkin kalliopaasia. Vasta tuntiessaan tulijan käden kosketuksen metsänvartia säpsähti ja pyyhkäisi kädellään kasvoiltansa vesipisarat, joita kuohuvasta putouksesta oli niille pärskynyt.

"Hyvää huomenta, opettaja!" sanoi hän hieman hämillään. "Mistä tulette ja mitä täällä kuljeksitte?"

"Samaa mielisin kysyä teiltä, Ambros", kuului vastaus. "Lojutte siinä kuin mikä tullinkantaja sulkien ihmisiltä polun. Mitä teette rotkossa? Laittautukaa kotianne; on jo kahdesti soitettu messuun."

Ambros kääntyi puolittain poispäin.

Opettaja ei varmasti tiennyt, pyyhkikö hän jälleen putouksen pisaroita vai kyyneliäkö, jotka valuivat pitkin ahavoituneita, parrakkaita kasvoja. Oli miten oli, mies suoristihe ja virkkoi uhmaavin ilmein:

"Vesi kiehtoo minua. Ettekö luule, herra Joseph, että tuolla alhaalla on rauhaisaa levätä?"

Todenteolla suuttuneena tarttui nuori opettaja metsänvartian käsivarteen ja ravisti jäykkänä seisovaa miestä voimainsa takaa. Nuhtelevalla äänellä hän sanoi:

"Oletteko täysijärkinen, Ambros? Oletteko mies? Rukoilkaa pyhimystänne saadaksenne anteeksi tämän synnin! Teillä on häijy vaimo, kuten sanotaan. Onko hän niin peräti vienyt teiltä rohkeuden, että luulette pelin olevan ihan menetetyn, jotta ei muuta kuin anna mennä sielun suoraa päätä paholaiselle? Onko kotonanne hullusti asiat? Hankkikaa rauha itsellenne tai kantakaa ristinne kärsivällisesti! Mutta älkää enää laskeko suustanne moisia puheita ja karttakaa tätä polkua, missä teitä paha väijyy! Miksi otitte sahamyllärin Vevan? Ettehän olisi kuninkaan leivässä ollut niiden muutamien guldenien tarpeessa!"

"Noin älkää puhuko", vastasi metsänvartia painokkaasti. "Näytänkö minä mieheltä, joka on kosinut rahoja? Ja kun vaimoni ajaa minut paholaisen luo, pitää hänellä toki olla minuun muuta valtaa kuin myötäjäisensä! Ei olisi teidän pitänyt niin sanoa, herra Joseph, — muutenkin on taakkani jo ylen raskas. Ei tarvitsisi kenenkään hämmentää päätäni enempää! Hyvä herra, kun miehellä on kotonaan kuolemansairas lapsi eikä hän voi pysyä huoneessaan, kun vaimo ajaa ulos solvauksin ja pilkkasanoin — herra jumala, eikö silloin ole paras syöksyä tuosta alas?"

Nuoren metsänvartian kalpeat kasvot olivat punehtuneet, raukeat silmät alkaneet säkenöidä; voimakas, harteva mies seisoi miltei uhkamielisenä Untersteinin opettajan edessä. Mutta hän suostui kuitenkin kävelemään kaitaa polkua eteenpäin, kun toinen pelottomasti häntä kehotti sanoen:

"Tulkaa ulos Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, jotta synkät ajatuksenne haihtuvat! Kertokaa minulle kärsimyksestänne, jos se voi keventää mieltänne! Täällä ei teillä ole mitään tekemistä. Oikean metsästäjän ei pitäisi milloinkaan tulla Wimbachin rotkoon."

"Oikein sanottu, koulumestari! Minun ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne. Se olisi ollut parempi minulle ja Vevalle", vastasi metsänvartia ja läksi päättävästi astumaan edellä. Opettaja olikin jo alkanut väristä vilusta kosteiden, synkkien vuorenseinien välissä.

He saapuivat pian rotkon suulle. Metsäniitty, johon Wimbachin rotko päättyi, helotti valossa, joka tuntui kaksin verroin virkistävältä kosteasta, pimeästä rotkosta tullessa. Aamu läheni puoltapäivää, auringonsäteet kultasivat vuorenseiniä ja lakeutta, jolla Ambros ja opettaja nyt seisoivat. Kallioiden teräväpykäleiset ääripiirteet siintivät sinisinä. Kedolla hyöri ja pyöri tuhansittain eläviä olioita, linnuista satalukuisiin hyönteisiin asti. Joseph, opettaja, hengähti syvään, mutta Ambros polki maata uuden levottomuudenpuuskan valtaamana.

"Teidän olisi pitänyt jättää minut sinne! Ei käy laatuun, että tulen jälleen tänne. Tietysti pidätte minua perin kurjana ja turmeltuneena. Mutta katsokaahan, tämä on sama paikka, missä olen kerran seisonut Vevan rinnalla ja luullut voivani nauraa vaikkapa teidän rikkaalle Arco kreivillenne. Onnesta ja riemusta jyskytti sydämeni silloin, vaikka olisi pitänyt tietämäni, ettei minulle ollut enää mitään onnea maailmassa sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla rotkossa."

"Puhukaa toki ihmisten lailla järkevästi ja niin että voi käsittää mitä tarkoitatte!" vastasi hänelle Joseph herra hieman kärsimättömästi. "Tahdon mielelläni kuunnella ja lohduttaa teitä, mikäli suinkin voin. Mutta ensin pitää minun saada tietää, missä on vika. Vaimossanne ja teissä! Kun valjaat sotkeutuvat, niin toinen juhta kiskoo sinne, toinen tänne."

"Niin onkin!" huudahti Ambros kiihkeästi ja heittihe perin uupuneena kedolle, nojaten päätään ja käsiään muutamaan niistä lukuisista kallionlohkareista, joita oli hajallaan siellä-täällä. "Minä tein alun ja Veva tulee lopettamaan. Sillä tällaista ei voi jatkua! Ette tiedä siitä mitään — Martinpäivänä tulee vasta vuosi kuluneeksi siitä kuin tulitte Untersteiniin. Nähkääs, herra Joseph, en ole aina ollut tällainen retkale, jolle maailma on yhdentekevä, ja kolme vuotta sitten ei sunnuntaiaurinko milloinkaan olisi nähnyt minua sellaisena kuin te nyt näette minut. Ramsaussa joka paikassa ja vuoristossa, uljasten metsämiesten parissa, kaikkialla olin kuin kotonani, ja kaikissa tansseissa aina sanottiin: 'Joko vihdoin tulee se riedingiläinen? Terve, terve, Ambros!' Sain valita tytöistä sievimmät, ja iloa riitti yltäkyllin. Niin meni aika ja tuli Bartholomeuksen kirkkojuhla, missä ensi kerran näin sahamyllärin Vevan. Sievä ja siisti hän on vielä nytkin, mutta miltä hän silloin näytti, sitä en osaa teille kertoa. En tahtonut enää muista ympärillä olevista tietää mitään, ja milloin hän ei tanssinut kanssani, seisoin syrjässä ahmien häntä silmilläni. Franssi, meripoika, tuumi, että minä katsoin Genovevaa kuten vuorikaurista, jonka aioin ampua. Jotain sentapaista se olikin, paitsi että minä se olin ammuttu enkä kyennyt maksamaan takaisin. Kyllähän tyttö mielellään tanssi kanssani ja hymyilikin minulle ystävällisesti, mutta enempää ei hänen mieleensä juolahtanut tehdä. Minä käyttäydyin melkein kuin hupsu, tahdoin jo heti ensi päivästä nimittää häntä kullakseni. Nauroivat sitä ihmiset ihan kilvalla. Jo ennen iltaa menin vuoren yli Ramsaun kylään ja vannoin, etten jalallanikaan astu sahalle enkä muuanne, missä saattaisin tavata Vevan tai hänen isänsä. Tahtoisinpa, että olisin pitänyt valani, tämän tai erään toisen, jonka tein. Mutta en pitänyt niitä, vaan asetuin tytön tielle ja osoitin rakkauttani kaikin tavoin. Aloin pukeutua komeasti ja panna sulkia hattuuni, niin että ihan sitä kummasteltiin, ja mieluummin olin vailla syötävää kuin ilman hopeista vyösolkea. Ja sitten Genoveva alkoi käydä ystävälliseksi minulle; sahamylläri nauroi, mutta minä huomasin hänen näöstään, että kunhan vain olen tytöstä varma, niin isästä ei tällä kertaa ole estettä. Kävin yhä kiihkeämmäksi, rakkaus kulutti minua, ja siihen aikaan minun täytyi pitää hyvänäni monta kovaa läksytystä, joita sain metsäherralta. Kaikki oli minusta samantekevää, ajattelinhan vain Vevaa, ja monesti katselin ympärilleni mökissäni tuumien tulleeko se häntä miellyttämään. Niin pitkälle ei sentään vielä päästy moniin aikoihin; Veva oli perin oikullinen, ja ihan vihloi sydäntäni, kun hän toisinaan katsoi minuun niin veitikkamaisen rakkaasti, että olin suoraa päätä kaulaan kapsahtaa, ja toisena päivänä taas murjotti synkin kasvoin. Kidutin itseäni, hätäilin ja tuskailin, niin että lopulta olin näöltäni kuin munkki — laiha munkki nimittäin — enkä niin kuin metsänkävijä. Mutta Veva vain lauleli:

"Metsämiest' äl' usko, tyttö, pettävä on kieli sillä, kymmenesti kun lupasi, kymmenesti valhetteli.

"Ja muuta semmoista, herra Joseph, niin että monta kertaa en tiennyt, tuliko nauraa vaiko iskeä tulikuuma päänsä seinään. Ja sitten tuli se, minkä ei olisi koskaan pitänyt tulla.

"Se tapahtui eräänä sunnuntaina. Tiesin, että Veva aikoi käydä tätinsä, vanhan metsänhoitajan emännän luona, jonka asunnon katto näkyy tuolla kuusikon takana, ja arvasin hänen menevän lyhintä tietä rotkon kautta. Minä siis asetun väijyksiin ja vannon itsekseni, etten hänettä poistu paikalta elävänä. Niin pidän vahtia aamusta varhaisesta puolipäivän paikkeille. Silloin näen hänen tulevan. Minulla on kuin paha omatunto; peräydyn yhä kauemmaksi, kunnes joudun noiden kallioseinien väliin. Ja kuullessani joka puolelta veden kohinaa ja pauhua tunnen meneväni ihan pyörälle. Mutta Veva astuu mitään aavistamatta polkua pitkin, eikä hän ikinä ole ollut kauniimpi kuin tuona sunnuntaiaamuna. Punainen hame ja liivi, ruusuilla koristettu hattu ja paksut hopeiset kaulaketjut sopivat hänelle erinomaisesti; mutta musta tukka ja silmät ne minut lumosivat. No niin, hän tulee, huudahtaa äkkiä, sillä hän näkee minut, melkein samassa paikassa, missä te minut tapasitte tänään. Siinä minä seisoin tolkutonna, saamatta sanaa suustani; se mitä tahdoin sanoa, kuristi kurkkuani. Mutta hän, nähdessään minun seisovan jäykkänä kuin pyssynpiippu, tulee ihan rohkeasti kohti ja kysyy ivallisella äänellä: 'Tie-rahaako siinä kannatte, metsänvartia, vai onko tuolla ulkona liika lämmin?' Kun tämän kuulen, on kuin vihloisi tulinen tuska, ja minusta tuntuu olevan parasta tehdä heti loppu. Tartun polun käsipuuhun 'Veva', huudan, 'jollet minusta huoli, niin sano se heti paikalla! Ennen hyppään koskeen kuin elän ilman sinua.' Ja niin todellakin aioin tehdä — mutta Jumala on minua rangaissut siitä rikoksesta. Sillä Veva kirkaisi vain: 'Jeesus Maria!' — ja juuri kun aion hypätä, näen allani vihreän pyörteen ammottavan nielun; päätäni huimaa, tarraudun lujemmin käsipuuhun ja painan jalkani kalliota vasten. En voinut tehdä sitä syntiä, ja onnetonta oli, että olin uhannut. Sillä Veva, vieläkin vavisten, päästi heleän naurun ja vielä toisenkin, niin että se vihlaisi kuin pyssyn luoti lävitseni. Silloin olisin hypännyt, mutta hän, yhä nauraen, tarttuu käsivarteeni, tunnen hänen suudelmansa, tahdon riemusta huudahtaa, mutta en saa ääntäkään kuuluviin. Tahdotonna annoin kuljettaa itseni pitkin polkua ja tulin päivän valoon kuin huumaantuneena. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin kuin nyt, maailma säihkyi ja kimalteli kuten alpit tuolla. Syleilin Vevaa, joka oli hellä ja sanoi minua pahaksi pojaksi, kun muka niin säikäytin hänet; olihan hän muka aina ollut minulle hyvä ja tahtoi edelleenkin olla. Silloin suutelin häntä jälleen ja olin miltei mieletön riemusta. Mutta minuun jäi kuitenkin jäljelle jokin tuska, ikäänkuin olisin loukannut itseni rotkossa. Veva puheli pelkkiä hyväileviä sanoja, ja niin saavuimme kuten ainakin kaksi rakastavaista metsänhoitajan talon tienoille. Mutta syvällä mielessäni haudoin hänen äskeistä nauruansa ja tuumin, että milloin tahansa saattoi joku tulla vastaan ja sanoa: 'Kerskuri ja suunpieksäjä sinä olet, Ambros! Puhut, että hyppäät koskeen, mutta jätät itsellesi koreasti peräytymisaikaa.' Ja sitä mietin, kun Vevan rinnalla istuin niityllä ja kävelin metsässä, vaikka oikeastaan mieleni oli kuin autuaitten. Olisi vaikka kuningas ratsastanut ohi, en olisi häntä kadehtinut. Kun sitten kävimme metsänhoitajan luona ja olimme selittäneet asiamme, pakistiin yhtä ja toista. Metsänhoitaja osoittaa vanhaa metsärenkiä, joka on monet vuodet asustanut järven toisella puolen. Hän on menettänyt kaksi sormeaan, ja metsänhoitaja kertoo Vevalle ja minulle, että se oli tapahtunut sodan aikaan — 'tiedättehän, vuonna yhdeksän; kun tyrolilaiset tunkeutuivat Hirvikukkulan yli, tahtoivat he viedä hänet mukanaan ja väkisin panna omaan nostoväkeensä, hän kun oli hyvä ampuja. Mutta mies oli kelpo baijerilainen, ja kun he eivät heittäneet häntä rauhaan, tempasi hän metsästyspuukkonsa ja viilsi kaksi sormeaan poikki.' Semmoista metsänhoitaja meille kertoo ja lisää nauraen, että mies teki viisaasti; siitä teosta hän on saanut kiitokset maakunnan-oikeudelta eikä hänen tarvinnut kolme vuotta myöhemmin paleltua kuoliaaksi Venäjällä. Minä vastustan ja sanon, että on synti ja häpeä ihmisen silpoa itseään; mutta Veva nauraa: 'Eikö totta, Ambros, sitä et sinä olisi koskaan tehnyt?' Semmoista oli tänä ensimäisenä päivänä, kun olimme kihloissa, ja sitä jatkui. En tahdo viivyttää teitä tällä surkealla tarinalla, kertomalla miten Veva kävi yhä pilkallisemmaksi ja alituiseen osoitti, ettei rohkeuteni hänestä ollut kolikonkaan arvoinen. Kun menimme tansseihin ja naapurikylien pojat alkoivat liiaksi remuta, niin että minä nousin heitä asettamaan ja puhuin selkään-antamisesta, niin kuulin Vevan virkkavan aivan ääneen: 'Joutavia, hän uhkailee, mutta ei koskaan tee mitään.' Ja silloin hurjistuin ja riehuessani iskin ammottavia haavoja, ja monen julman tappelun aiheuttajana on Veva ollut. Oli melkein kuin me kumpikaan emme olisi saaneet mielestämme poistumaan muistoa tuosta Wimbachin rotkon tapauksesta. Milloin yllätin minä Vevan siitä, milloin hän minut. Ja sitten kuljimme rinnakkain kuten kaksi ihmistä, joilla on paha omatunto — tai Veva purskahti taas äkkiä nauruun ja huusi: 'Katsokaas, siinä on mies, joka rakkaudesta syöksyy päistikkaa koskeen!' Ja kun hän välistä lasketti sellaisia sanoja kotonaankin, tuli isän ja serkkujen ja tätien kasvoille sellainen ilme, että minun taas teki mieli ruveta riehumaan ja huitomaan ympärilleni. Älkää sentään ajatelko, että aina oli tällaista. Ei, Veva oli toiste taas niin herttainen kuin mikään tyttö tässä maailmassa voi olla, niin että minä unhotin kaiken ja ajattelin vain sitä onnea, että saan hänet vaimokseni. Saatte uskoa, herra Joseph, ettei ole näillä mailla vuosikausiin ollut semmoista riemua kuin meidän hääpäivänämme. Sahamylläri valmisti oikein komeat häät, antoipa myötäjäisiksikin pari sataa guldenia. Tästä kaikesta olisin tietysti ollut kiitollinen, ellei hän juuri illalla olisi sanonut minulle: 'No, Ambros, nyt olet saanut Vevan, ja koska lupaat pitää häntä hyvänä, niin pidäkin sanasi paremmin kuin Wimbachin rotkossa.' Sitä oli vaikea kuunnella, mutta nielin katkeruuteni, sillä en tahtonut riidellä kauneimpana päivänäni. Sitten aloimme asua yhdessä; en tohdi ajatellakaan, kuinka hyvin kaikki olisi voinut meillä olla ja kuinka me sentään tärvelimme jokaisen iloisen päivän, pirstoimme jokaisen oikean riemun niinkuin kuivan puun. Hyvä Jumala, Veva ei voi ikinä vastata siitä, miten hän on kohdellut minua! Olen aina ollut hänen käskettävänään; rakkaudesta olisin tehnyt mitä hyvänsä. Mutta paha henki ei jättänyt häntä rauhaan. Mitä ikinä olen toimittanut tai tahtonut, aina hän on ivallisesti puuttunut siihen ja sanonut: 'Sinussa muka olisi miestä! Et sinä sitä kuitenkaan ikinä tee!' Ja monta asiaa minun onkin ollut mahdoton tehdä pelkästään siitä syystä, että hän on tuolla tavoin puuttunut niihin ja häijysti soimannut minua. Yhä selvemmin olen tullut huomaamaan, että hän on kerran nähnyt minun pelkäävän henkeäni. Mutta semmoinen on järjestys maailmassa, että vaimo saa ajatella miehestään mitä hyvänsä paitsi sitä, että hän on heikko. Ja jos mies kerrankaan on siinä suhteessa hairahtunut, on parempi, että hänestä heti tulee murhaaja kuin että hänen vaimonsa joka päivä ajattelee hänen olevan tyhjänpuhujan ja saamattoman."

Opettaja, jolle Ambrosin kertomus ilmeisesti kävi yhä vastenmielisemmäksi, yritti näiden sanojen jälkeen puuttua nuhtelevasti puheeseen. Mutta metsänvartia ei antanut keskeyttää itseään, vaan torjui hyvin tarmokkaalla kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet. Tähän asti hän oli, yhäti kallionlohkareeseen nojaten, puolittain loikonut maassa, mutta nyt hän karkasi pystyyn ja seisoi hämmästyneen kuulijansa edessä kädet nyrkissä ja kasvoilla äskeinen uhma.

"Sanon teille", huusi hän käheäksi käyneellä äänellä, "että tätä kärsimystä on mahdoton enää kestää! Onko minulla ollut mitään iloa pojastani, jonka Veva on minulle synnyttänyt? Eivätkö kotini ja vaimoni ole tulleet minulle katkeruuden tuottajiksi? Aamusta iltaan olen samoillut metsissä ja vuorilla, ja kotia tullessani olen aina saanut pelätä, että vaimoni taas kertoo minulle samoja juttuja, joilla itse olen ihan tarpeeksi kiduttanut itseäni joka kerta, kun tieni on sattunut Wimbachin rotkoon. Mieluummin olen pakoteillä, vuoteessa tai tuopin ääressä ravintolassa. Ja poikani on varttunut, on jo kohta vuoden ikäinen, mutta tuskin tunnen häntä! Kolme päivää sitten hän sairastui; Berchtesgadenin tohtori kävi ja katsoi häntä, noin vain silmillään, kuten ne tekevät, kun viisaus loppuu. Ja tuskassani pikku Maxin tähden rukoilin Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he jättäisivät lapsen minulle. Silloin astuu eteeni Veva, joka on itkenyt nurkassa, ja kiljaisee: 'Mitä sinä pojasta piittaat? Tuskin olet silmääsi luonut häneen koko aikana, kun hän on ollut olemassa!' Herra Joseph, sen siitä sain, että vain rakkaan rauhan nimessä olin pysytellyt kotoa poissa. Olinpa vähällä kiivastua, mutta huomasin ajoissa, että vaimoni juuri sitä odotti. Siksi vielä kerran nielin katkeruuteni, mutta enempää en kestä, en jumal'auta, ja jos poikani kuolee tai Veva etsii riitaa, niin käy hullusti! Herra Jumala!"

Ambros seisoi vielä hetken jäykkänä ja suorana; sitten hän yhtäkkiä hypähti ja poistui tasaisin, nopein askelin.

Opettaja, joka oli vielä kerran katsonut häntä kasvoihin, epäröi hetken, eikö velvollisuus ehkä vaatinut seuraamaan miestä. Mutta kävelyretki Hirvikukkulalle viehätti häntä liian paljon, ja rauhoittaen itseään sillä, ettei kai sentään voinut tapahtua mitään kummempaa ja ettei hänestä Ambrosin kotona olisi suurtakaan hyötyä, hän pääsi helposti epäilyksestään. Hän siis jatkoi matkaansa, mutta ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta metsänvartiaa vaeltaessaan järven ohi pihkantuoksuisessa havumetsässä kohden päämääräänsä.

Mutta päästyään opettajan näkyvistä metsänvartia Ambros muutti nopean käyntinsä hurjaksi juoksuksi. Hän lensi pitkin laaksotietä mökkiänsä kohti, niin että kirkkoväki oikealla ja vasemmalla jäi kummastellen katselemaan tuota jumalatonta juoksijaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan lystikkäältä. Vasta ihan asuntonsa lähelle ehdittyään metsänvartia malttoi mielensä ja ikäänkuin tyyntyäkseen tahi saadakseen jonkun hyvän ajatuksen jäi seisomaan viimeisen pyökin luo, jonka runkoon oli kiinnitetty koruton Maariankuva. Hän otti hatun päästään, mutisi rukouksensa ja astui mielestään tyynenä mökkiinsä.

Hän astui tupaan, missä oli vain vähän kapineita. Hänen ensimäinen katseensa lensi nurkkaan, missä lapsen kätkyt oli. Hänen vaimonsa Genoveva oli kumartuneena kätkyen yli. Nuoren naisen mustat letit riippuivat valtoiminaan puoleksi palmikoituina, esiliina oli sitaistu höllästi vyötäisille, — näkyi, että hän oli ollut pukeutumassa kirkkoon mennäkseen, mutta lapsi oli keskeyttänyt hänet. Mies astui varpaisillaan lähemmäksi; vaimo loi valvoneet, punehtuneet silmänsä ylös — ivallinen hymy vilahti melkein silmänräpäyksessä hänen kasvoillaan. Häntä olisi muuten täytynyt sanoa miltei kauniiksi, mutta uhmaava suu teki sen, että hänen kasvoissaan oli jotakin kovaa. Hänen hymynsä nähdessään Ambros kalpeni. Äsken hän vielä oli huoneeseen astuessaan ollut häpeästä punainen muistellessaan epätoivoaan, viime yötä ja tätä aamua. Nyt hänestä tuntui, kuin jäinen käsi painautuisi hänen kasvoilleen, ja heti kävi silmissä kaikki taas yhtä sumuiseksi kuin ennenkin. Vain konemaisesti hän läheni kätkyttä.

"Kapakassako olit yön?" kysyi Genoveva.

"Näytänkö juopuneelta?" vastasi metsänvartia katkerasti.

Katseltuaan häntä kiireestä kantapäähän nuori vaimo tunsi hänen sanansa tosiksi. Hän kääntyi taas lapseen päin, ja sitä katsellessa hänen äänensä kävi miltei soinnuttomaksi.

"Pojan laita on huonosti. Tohtori kävi täällä taas ja arveli, ettei lapsella enää ole pitkää aikaa elettävänä."

Puolittain tukahdutettu "Jeesus Maria!" oli Ambrosin ainoa vastaus. Hän polvistui kätkyen ääreen; kuumesairas lapsi äänteli tuontuostakin valittavasti unissaan. Pää painettuna tuskallisesti vasten pikku vuoteen reunaa oli mies polvillaan maassa; toisella puolen oli Genoveva kumartuneena ja kuunteli jännittyneenä ja levottomana lapsen jokaista hengenvetoa. Heidän päänsä miltei koskettivat toisiaan, heidän raskaat hengähdyksensä ja pidätetyt huokauksensa yhtyivät. Keskipäivän aurinko paistoi huoneeseen, ilma oli siellä ummehtunut ja painostava. Niin kului tunti tai enemmänkin. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, eikä kukaan, joka näki heidän yksimielisen tuskansa, olisi voinut aavistaa, mikä juopa oli olemassa heidän sielujensa välillä.

Nuori vaimo katkaisi ensiksi vaitiolon. Hiljaisella, äskeistä vienommalla äänellä hän sanoi:

"Hän nukkuu paremmin kuin viime yönä. Hänellä ei varmaankaan ole enää yhtä kovia tuskia. Kenties hän ei kuolekaan."

Synkistä mietteistään havahtuen Ambros nousi äkisti, loi vaimoonsa ja lapseensa hämmentyneen katseen ja sanoi:

"Jos Max kuolee, en minäkään voi jäädä elämään! Parasta siis olisi tehdä loppu heti!"

Genoveva katsoi mieheensä. Syystä kyllä välähti hänen kasvoillaan suuttumus. "Ja miten käy minun sitten?" oli hän vähällä kysyä. Kunpa hän olisikin tehnyt sen! Mutta jo tuokion kuluttua väikkyi hänen puoliavoimilla huulillaan äskeinen pilkallinen hymy; pari kolme kertaa hän näytti nielevän vastauksensa, mutta virkahti sitten ääneen, kylmästi ja terävästi:

"Älä puhu niin hurjasti, et sitä kuitenkaan tee!"

Seuraavassa tuokiossa hän olisi ottanut takaisin sanansa, niin pelottava oli niiden vaikutus. Ambros karkasi pystyyn, niin että lapsi parahtaen heräsi, jokainen veripisara pakeni hänen kasvoiltaan, hänen silmänsä säkenöivät hurjan päättäväisesti, ja käheällä äänellä hän huudahti vaimolleen:

"Niinkö? Kohta tulet toisiin ajatuksiin!"

Genoveva tuskin tiesi mitä tapahtui. Hän kuuli tuvan oven paukahtavan kiinni. Ambros oli kadonnut, lapsi parkui vielä surkeammin kuin äsken. Tänä hirveänä hetkenä nuori nainen yhtäkkiä huomasi tekemänsä vääryyden, kauhistuen näki, mihin oli pakottanut miehensä. Nyt ei käynyt empiminen, ei ollut aikaa miettiä. Päättäväisesti hän teki ristinmerkin lapsensa yli, sitaisi kädenkäänteessä palmikkonsa nutturalle ja riensi vavisten ja kalpeana ulos. Hänen terävä silmänsä keksi salaman nopeudella laaksotien päässä aivan käänteen lähellä Ambrosin, joka paljain päin ja nuttu auki leuhottaen kiiti poispäin.

"Hän pitää sanansa! Nyt tulee onnettomuus!" Tämä varmuus kannusti nuoren vaimon äärimäiseen, jopa yli hänen uhkuvain voimainsa menevään ponnistukseen. Hän löi oven lukkoon, lensi alas laaksotietä, harppasi puron yli kaukana porraspuusta päästäkseen edelle. Pensaat ja puut, pellot ja talot vilisivät hänen ympärillään keskipäivän kirkkaimmassa paisteessa — hän ei nähnyt mitään muuta kuin miehensä, joka riensi kaukana hänen edellään ja jonka korvaan hänen rukoileva huutonsa ei kantanut. Onneksi ei ketään sattunut vastaan hänen kiitäessään mielipuolen näköisenä eteenpäin. Laaksossa oli hiljaista, päivällisaika piti ihmiset taloissa; myllyn luona vain nukkui vanha kerjäläis-ukko, joka havahtui vasta kun Genoveva huimaa vauhtia ohi juostessaan kosketti häntä jalallaan. Juoksija riensi jo rinnettä ylös, toista alas; hänen polvensa uhkasivat pettää, kaikki vilkkui hänen silmissään, hän ei nähnyt Ambrosia enää. Mutta hän tiesi minne tämä tie vei; varmuus siitä, että oli aikoja sitten pakottanut miehensä tähän tekoon, sai hänet värisemään kauhusta, — polku johti Wimbachin rotkoon.