"Kyllä meidän kirkkoherra niin hengelliset kuin maallisetkin asiat tietää, kun vaan hänen neuvojansa seuraisimme. Kun tämänkin päivän saarnasta saisi puoletkaan varteen otetuksi, niin ei olisi ihmisellä hätää", sanoi muuan vanhanpuoleinen toimellinen mies.

"No kyllä se on totta, mitä Samuli sanoi, että meidän kirkkoherran laista miestä ei monta löydy, vaikka ensimmältä häntä moitittiin, Mitä loruja hänestä laskettiin, kun hän käsityön opettajan tänne hommasi, ja entäs sanomalehdistä, kun hän niitä jakeli pitäjälle luettavaksi, ja pyhäkouluja sekä lauluharjoituksia asetteli, ja nyt kaikki ovat hyvää tuottaneet", kertoi eräs joukosta.

"Eipä se Paavonkaan talo taitaisi Rämeellä seisoa ilman kirkkoherratta", arveli eräs.

"Ennenhän Paavo olisi lähtenyt kerjuulle, ennen kuin Rämeelle ilman kirkkoherran kehoittamatta; kuulinhan minä sen omilla korvillani jo silloin kun oltiin Rämeen selälle talon paikkaa katselemassa, miten kirkkoherra sitä puolusti ja meille selitteli, mitä edullisempi alankomaan viljelys on kuin kivikkomaan; johan hän on sitä ennenkin Paavolle teroittanut, niinhän Paavo itsekin sanoo", selitti Paavon sukulainen.

"Useinpa se kirkkoherra kuuluu Rämeellä käyvän nytkin, eikö tuo antane Paavolle neuvoja vieläkin, outoahan olisi, että Paavo olisi omin neuvoinsa osannut taloutensa niin laittaa", luuli muuan.

"Se on tiettyä, että ei Paavo neuvojen puutteessa ole; mitä saanee kirkkoherralta, mitä sanomalehdistä ja muista kirjoista, joita hän lukee. Paavo on hankkinut paljo kirjoja itsellensä, ja niissä on hyviä neuvoja; minä muutamia olen hänen kirjoistansa lukenut", sanoi Paavon sukulainen.

"Kyllä ne taitaisi nuo sanomalehdetkin olla sentähden hyvät, vaan ne tulee talonpojalle kalliiksi ostaa", arveli eräs talonmies.

"Sanomalehdet ovat hyvät; enemmän niistä saapi oppia, kuin mitä ne maksavat; monta neuvoa on kalliimpaa, kuin koko sanomalehden hinta on", vakuutti muuan, joka sanomalehtiä oli lukenut.

"Vieläkin minä menen tuohon Rämeen Paavoon, kun se minusta tuntuu kummalliselta, että siellä voipi semmoinen talo syntyä. Olisihan meilläkin siellä lähellä Paavoa salopalsta eikä siitä ole mitään hyötyä. Kuin olisi sinne tehdä mökki ja vaikka kesällä karjaa pitää, kun meillä on niin huonot laitumet kotona, ja ajan kanssa vaikka muuan poika menisi Paavolle naapuriksi, ja olisi eräs suosaareke viljellä samaan tapaan, kuin Paavo, arveli muuan talonisäntä."

"Se ei hulluinta olisi, ja siihen tapaan voisit kotonasikin suota viljellä näkeiksi. Minä sitä jo koetin, ja se onnistui samoin kuin Paavollakin, ja koetan minkä jaksan vuosi vuodelta lisätä purovarsien raivuuta ja suon viljelystä", vakuutti Paavon sukulainen.

"Olisihan meilläkin samanlaisia rämeitä ja purovarsia, tokkokaan niistä tulisi nurmea", arveli eräs soutaja.

"Minkätähden niistä ei tulisi, eihän ne Paavonkaan rämeet ole muita paremmat", tuumaili muuan.

"Mitenkä Paavon Sanna maitojansa hoitanee?" kysäsi eräs miesten lähellä veneessä istuva emäntä.

"Kyllä se paremmin hoitaa kuin täällä muut tavallisesti hoitavat, heillä on siisti maitohuone, jossa ei säilytetä muuta mitään, kuin nuoret maidot, ja se on kesälläkin jotenkin kylmä", selitteli Paavon sukulainen.

"Vai semmoinen karjan ja talouden hoitaja siitä Sannasta tuli, vaikka se tyttönä ollessansa näytti semmoiselle heikaleelle", sanoi muuan emäntä. "Sanna on semmoinen emäntä, jota harvasta tavataan. Hänen kaltaistansa emäntää ei likeltä löydä."

"Kyllä pitää koettaa saada heinämaita lisää ja tarttua paremmin suon viljelykseen, kuin tähän asti, ja vähentää kasken viljelystä", sanoi päättävästi muuan keskustelussa osallinen talonisäntä.

"Sitä täytyy useammankin yrittää, ei tämä kituroiminen maksa mitään, että lehmiä pitää ruisolilla ja syöttää kaikki elot niille eikä sittenkään mitään saa, ja huonoja kaskimaita viljelet, eikä siitä siihen pääse, puute puutteen päältä ei lähde", vaikeroi eräs talonisäntä.

Useampi venheessä istujista isäntämiehistä yhtyi samaan vaikeroimiseen ja toivomukseen viljelyksiensä parantamisesta.

Samaan tapaan keskustelivat ja päättivät toisessa puolessa venhettä istuvat emännätkin, että karjanhoito pitäisi saada entistä paremmalle kannalle.

Moni isäntä päätti mennä oikein emin silmin katselemaan tuon Rämeen
Paavon viljelyksiä ja karjan hoitoa, kun se niin erilaiselle kuului.

Samallaisia keskusteluja kuului useammassa paikassa likitienoilla, missä vaan rahvasta enemmän oli koolle kertynyt.

Yhtä ahkerasti Paavo hoiti talouttansa ja vuosi vuodelta lisäsi suon viljelystä ja rämeitten raivuuta, joten heinä varat lisääntyivät, niin että sai pitää suuren karjan, ja sikäli suureni pellon viljelys, kuin lantavarat lisääntyivät.

Kun Paavon omalta tilalta parhaat rämeet ja purovarret alkoivat vähetä, niin osti Paavo eräältä etempänä asuvalta talolta ulkopalstan, joka oli Paavon tilan vieressä, ja myöjältä oli joutava, kun oli talosta kaukana. Vaikka ostopalsta oli melkein yhtä suuri, kuin Paavon oma tila, niin sai sen huokealla hinnalla, kun se myöjälle oli aivan arvoton eikä tuottanut hänelle mitään hyötyä, päinvastoin vahinkoa, kun piti siitä joka vuosi ulostekoja tehdä. Mutta Paavolle ei ollut tämä palsta saman arvoinen kuin myöjälle, sillä tässä oli hyviä soita ja ryösöjä purovarsia, joista oli toivo saada hyviä niittyjä, sekä jotenkin hyvä puumetsä.

Nyt Paavo käänsi viljelyksensä ostopalstalle, jossa oli parempia paikkoja, kuin hänen entisellä tilallansa. Tällä ostopalstalla oli myös arviolta noin puolen virstan suuruinen lampi, jota Paavo aikoi laskea, toivoen sen pohjalta saavansa niittyä ja samalla sen ympäristöllä olevat suot kuiviksi. Hän luuli sen kuivaamisella viimeisenkin hallan Rämeen ympäristöltä häätävänsä. Tarkemmin sen laskupaikkaa katseltuansa, näytti laskuoja tulevan kalliiksi, niin ett'ei vielä uskaltanut työhön tarttua, kun oli tilan ostoon ja uusiin viljelyksiin varoja mennyt tavallista enemmän.

Ennenkuin Paavo oli kymmenen vuotta Rämeellä asunut, niin oli hänelle monta naapuria tullut. Joku pani takamaillensa torpparia, ja monta taloakin sinne oli syntynyt, eron kautta, samoin kun Honkalankin talossa, ja uusia oli tekeillä. Ei nyt muuttajat enää kammoneet Rämeen saloa, niinkuin Paavon sinne muuttaessa. Kilpaa olivat sinne menneet, kun Paavosta näkivät esimerkin, miten siellä saattoi menestyä.

Vuosi vuodelta tuli uusia naapuria Paavolle lisää, niin että kymmenen vuoden perästä oli jo pieni kylä Rämeen selällä. Nämä uudisasukkaat elivät täällä hiljaista elämää mullistaen soita ja korpia nurin. Olisi outo luullut näitten saloasukkaitten elävän kuin metsän peikkojen korven keskellä, mistään muusta maailmasta tietämättä ja kaikkea henkistä elämää vailla, mutta niin ei asian laita ollut. He elivät hyvässä sovussa keskenänsä, ja henkinen elämä oli tämän siirtokunnan kesken elävämpi, kuin monessa suuressa kirkonkylässä. Siitä asti kuin Paavolle alkoi naapuria tulla, niin alkoi hän sunnuntaisin pitää pyhäkoulua, jonne kokoontui nuoret ja vanhat. Pyhäkoulussa kävijäin luku kasvoi kasvamistansa sitä myöten, kuin asukkaat Rämeelle lisääntyivät. Näissä pyhäkouluissa ei Paavo yksinänsä opettanut lukemaan, vaan hän opetti kirjoitusta, luvunlaskua ja laulua, niin että moni täysikasvuinen oppi vielä kirjoittamaan ja nuottia tuntemaan. Useammassa asunnossa, missä nuorta rahvasta oli, olikin nuottikannel, ja sunnuntai-iltoina pidettiin lauluharjoituksia. Monesti kirkkoherrakin oli Rämeeläisien lauluharjoituksissa ja pyhäkouluissa.

Nämä harjoitukset tekivät niin siunatun vaikutuksen uudisasukkaissa, että kaikki lapset ja nuori väki osasivat hyvästi lukea, ja useampi heistä osasi myös kirjoittaa ja tunsi nuottia. Perhe-elämä yleensä oli siivoa, kristilliselle pohjalle rakennettua. Taloudelliset olot myös vaurastuivat vaurastumistansa.

Siitä asti kuin Paavo oli veljistänsä eronnut, oli hän sanomalehtiä tilannut ja muitakin kirjoja hankkinut, joita naapuritkin saivat hyväksensä käyttää, ja viime aikoina muutamat naapurit jo itsekin tilasivat sanomalehtiä ja jonkun uuden kirjan ostivat.

Vaikka Rämeeläiset elivät näin syrjäisessä seudussa, jossa ei mikään liikkeen hälinä heidän rauhaansa häirinnyt, niin olivat he kumminkin tyytyväisiä oloonsa. He pitivät itsensä onnellisimpina, kuin moni suurien liikkeitten paikoilla asuja. Ja sen, joka likemmin tuli tuntemaan näitten uudisasukkaitten sisällistä ja ulkonaista elämää, täytyi myöntää, että he todellakin olivat onnellisia.

Heidän perhe-elämänsä oli siivoa ja puhdasta. Lapset olivat totutettu nöyriksi ja Jumalaa pelkääväisiksi. Kaikki perheen jäsenet olivat yksimieliset keskenänsä. Samoin naapurit olivat ystäviä keskenänsä. Ahkeruus, rehellisyys ja ystävällisyys oli heidän yhteinen tunnussanansa. Sillä he jokainen tiesivät, että velttona, huolimattomana ja eripäisenä ei täällä leivissä pysy. Yksimielisellä ahkeruudella ja kestävyydellä on tämä jylhä luonto valloitettava, ja he olivatkin vakuutetut siitä, että jos heillä on kuntoa, niin he Jumalan avulla tästä kolkosta seudusta tekevät ihanan ja viljavan seudun, siitä oli jo Paavon talo todistuksena.

Rämeen asukkaat olivat, kuten jo tiedämme, syrjässä liiketeistä, että ei mitään läpi kulkua heidän paikkakunnaltansa ollut, paitsi kolmen virstan päässä vähän kuljettava maantie, jonne Rämeeläiset olivat viime aikoina rakentaneet jotenkin hyvän kärritien. Mutta eivät Rämeeläiset ijäti umpipohjukkaan jääneet.

Noin kahden peninkulman päässä Rämeeltä salon takana oli naapuripitäjän suuria kyliä, joista asukkaita samoin kuin Rämeellenkin oli muuton kautta metsään tullut, ja niin Rämeen salolle päinkin, joten tämä salo pieneni ja kylät tulivat likemmäksi toisiansa. Vaikka näitten kylien välimatka ei ollut mikään pitkään matkaan verraten pitkä, niin ei kuitenkaan toisella puolella saloa asujat paljon tunteneet toisiansa. Tuntemattomina toisiinsa pysyivät siitäkin syystä, kuin olivat eri pitäjätä, joten heillä ei ollut mitään yhteisiä asioita keskuudessansa.

Eräänä syksynä salon takana naapuripitäjän kyläläiset karsivat talvitien Rämeen salon halki, joka tie lyhensi monta peninkulmaa heidän kaupunkimatkaansa, ja tiellä oli toinenkin tarkoitus. Muutamia peninkulmia Rämeeltä oli ruvettu rakentamaan rautaruukkia, josta ympäristöläiset toivoivat suurta rahan tuloa, ja tämä toivo se Rämeen salon täkäläisiä enimmän kehoitti tien raivuusen. Jo ensimmäisellä rekikelillä tätä uutta tietä alotettiin kulkea, ja talven päälle oli siinä jotenkin paljon kulkijoita. Keväällä rospuuton tultua tämä liike kokonansa taas loppui, niin että maitten sulettua ei yhtään matkamiestä näkynyt, paitsi muutamia jalkasin kulkijoita, jotka salon poikki rämpivät.

Muutamana kesänä tavallisilla virkamatkoillansa tuli äsken lääniin tullut uusi kuvernööri tähänkin pitäjään.

Vaikka tämä kuvernööri oli vanha sotilas, niin oli hän harras maanviljelyksen harrastaja, mutta kasken viljelystä hän ei suosinut, jommoista viljelystapaa hän ei ollut paljon tottunut näkemään Suomessa siinä läänissä, mistä tähän muutti. Harmistuneena kuvernööri vaikeroi, miten täällä kansa toimeen tuli, kun pellot ja niityt ovat niin huonossa kunnossa; ja äärettömänä vahinkona piti hän metsien polttamista ja niitten kyntelemistä. Kirkkoherralta hän likemmin kyseli, eikö ensinkään löydy tässä pitäjässä taloja, jotka paremmin viljelevät peltoja ja niittyjä, kuin mitä hän oli nähnyt? Kirkkoherra ei sanonut löytyvän muuta kuin erään pikku uudiskylän, ja siinäkin yhden ainoan talon, jossa järjellisemmin on viljelykset; se oli Rämeen Paavon talo. Oikein kuvernööri tästä ihastui, että joku talo kumminkin löytyy, jommoista hän ei ollut vielä yhtään tavannut koko läänissä, vaikka oli suuremman osan lääniä jo kierrellyt. Kuvernööri kirkkoherralta tiedusteli, tulisiko tämä seutu hänen matkansa varrelle, että hän saisi nähdä; hän vähän ikäänkuin epäili, josko semmoista taloa oli olemassa. Kirkkoherra kertoi sen olevan noin kolme virstaa syrjässä siltä maantieltä, mitä kuvernööri tulisi kulkemaan. Kun ei matka ollut sinne pitempi maantieltä, niin päätti kuvernööri syrjäytyä sinne katsomaan ja pyysi kirkkoherraa seuraamaan mukana; johon kirkkoherra suostuikin.

Kun asiat kirkonkylässä oli toimitettuna, niin lähti kuvernööri kirkkoherran kanssa Rämeelle.

Kun Paavokin oli kuvernöörin kokoukseen saapunut, niin kirkkoherralta sai hän vähää ennen kuvernöörin lähtöä tiedon, että kuvernööri tulee Rämeelle, jonka vuoksi Paavo kiirehti kotiinsa edeltäpäin.

Ei pitkälti Paavon tarvinnut kotonansa odottaa, kun kuvernööri seuralaisinensa tuli Paavon taloon.

Ystävällisesti tervehti kuvernööri Paavoa ja hänen perhettänsä. Uteliaasti hän kyseli Paavolta kaikkia hänen elämänsä vaiheita, vaikka kirkkoherra oli ne melkein tarkoin jo matkalla kertonut.

Ei kuvernööri kauvan viihtynyt sisällä, vaan pyysi Paavoa näyttelemään viljelyksiänsä. Ujostellen Paavo kuljetti näin korkeita vieraita vainioillensa.

Kesän kauneimpana aikana, viljain parhaallaan vihannoidessa näyttivät
Paavon lihavat viljavainiot reheviltä.

Kummastellen silmäili kuvernööri näitä harvassa tavattavia viljelysaloja, ja sitäkin kummempi oli hänestä, kuin niin lyhyessä ajassa Paavon toimeliaisuus oli niin hylkynä olleen ruman seudun muuttanut näin kauniiksi viljakentäksi. Samoin kuvernöörin seuralaisetkin ihailivat Paavon viljelyksiä ja loivat väliin Paavoon kunnioitusta osoittavia silmäyksiä.

Kaikki Paavon talon rakennukset kuvernööri katseli ja olivat ne hänestä mieleiset. Rakennuksien joukossa piti hän erittäin siististä maitohuoneesta.

Parissa Paavon naapuritalossa kävi kuvernööri myöskin katselemassa, joissa viljelykset oli Paavon malliin alotettu, vaikka olivat vielä paljon vaillinaisemmat, kun olivat myöhempään alotetutkin.

Paavo kertoi kuvernöörille, että hänen tiluksillansa olisi eräs toinen lampi, jonka laskemalla lisääntyisi vielä paljon niittyä, mutta ei sanonut kohta varansa siihen yritykseen riittävän.

Kuvernööri ehdotti Paavolle, että Paavo kyllä siihen saisi pienen avun valtiolta, ja sen lisäksi lainan hyvillä ehdoilla, ja tämän hän lupasi toimittaa, kun Paavo vaan lähettää kirjalliset hakemukset.

Näin hyvän tilaisuuden sattuessa ehdotteli Paavo kuvernöörille uuden maantien tekoa Rämeen salon halki, mistä talvitie muutamia talvia oli jo kulkenut. Kirkkoherra vakuutti Paavon ehdotuksen uuden maantien teosta tarpeen vaatimaksi. Kuvernööri lupasi panna asian alkuun ja pyytävänsä tähän tarvittavia varoja kruunulta.

Tyytyväisenä lähti kuvernööri seuralaisinensa Rämeeltä, luvaten vielä vastakin käydä.

Jo samana syksynä, kun kuvernööri kävi Rämeellä, tuli asianomainen insinööri tutkimaan uuden maantien linjaa ja samalla Paavon lammin laskua; jo seuraavana talvena Paavo sai lammin laskuun luvatut rahat, pienemmän summan palkinnoksi uutterasta maanviljelyksestä ja suuremman määrän helpoilla ehdoilla lainaksi.

Vuoden perästä jo alotettiin maantien tekokin Paavon ehdottamaan paikkaan, ja parin vuoden perästä maantie oli jo valmis, ja siten Rämeen umpipohjukassa asuneet uudisasukkaat joutuivat valtamaantien varrelle.

Alusta aikain oli tällä uudella maantiellä enemmän matkustajia, kuin edeltä voitiin arvata, sillä uusi rautaruukki veti rahvasta laajalti liikkeelle, ja monelle muullekin haaralle oli tästä mukava matka.

Nyt Rämeeläisille koitti uusi aika; korvet ympäristöltä olivat hävinneet; pikku kylän halki kulki pulska, lavea maantie, jota matkamies matkamiehen perästä kulki. Tuo entinen rauhainen, tyyni elämä oli nyt vähän häiritty. Mutta, sen pienen häiriön palkitsi liike. Useampi matkamies tarvitsi jotain ostaa, ja etenkin oli Rämeeläisillä heiniä myötävänä enemmän, kuin missään muualla likitienoilla. Heinillä Rämeeläiset saivatkin, varsinkin kevättalvella, paljon rahoja.

Ruunulta rahat saatuansa kaivatti Paavo Kuikkalammista niin suuren viemäriojan, että lampiin ei jäänyt kuin lätäkkö keskipaikaile. Tämän jotenkin pitkän viemäriojan varsille aukeni monta viljeltävää suota, ojan saatua kuivaksi.

Tuo vanha vihollinen halla ei Rämeeläisille ollut paljon mitään vahingoita tehnyt; sen pelko oli heiltä melkein unhotuksiin jäänyt.

Seuraavana syksynä, kun Paavo Kuikkalammin oli kuivannut, ilmestyi tuo vanha odottamaton vieras, halla harmaaparta Rämeelle ja kylmi kaikki myöhemmin tehdyt kevätviljat, vaikka hallasta, muualla ei paljon tietty.

Seuraavana kesänä ojitti Paavo lasketun lammin rantoja ja viemäriojan varsia uusia viljelyksiä varten. Kaivatti myöskin muutamia tavallista suurempia ojia kuiville jääneen lammin pohjalle, että saisi kuivatuksi ne kylmät vesilähteet, joita lammin kuivettua sen pohjalle lukuisasti ilmestyi ja joista luuli hallan viime syksynä irti päässeen. Mutta ei halla totellut Paavon ojitusta, vaan samana syksynä oli se vieläkin rohkeampi kuin edellisenä, ja teki paljon enemmän vahingoita.

Alakuloisuus vallitsi nyt Rämeeläisiä, kun halla jo kahtena vuotena perättäin suuren osan heidän vuodentuloistansa turmeli. Arveluttavalta näytti heidän vastainen toimeentulonsa, kun halla ei näyttänyt olevan mikään kulkuvieras, vaan varusteli ainaiseksi asukkaaksi vanhoille elinpaikoillensa, vaikka he luulivat sen jo ijäti karkoitetuksi. Monia tuumitteluja oli Rämeeläisillä tuon vanhan alkuasukkaan takaisin tulosta:

Jo yltä ympäri tiedettiin Rämeeläisien onnettomuudesta. Nyt vanhat miehet saivat vettä myllyynsä; niinhän se muka kävi, kuin sitä ennustettiinkin; ei semmoisilla paikoilla voi elää; kyllä halla ei hevillä lähde; missä sillä on asumuksensa, niin siellä se on vaikka se välistä piilenee. Saapihan nähdä, miten käypi Rämeeläisten kanssa, ei niistä pitkästä eläjää tule, lyhyt se oli kuin kanan lento tuo heidän onnellisuutensa. Kyllä kivikkovaarat eivät petä; jos ne vähemmin kasvaa, niin harvoin niistä halla osalle tulee, niin kuin alavista. Jos semmoiset ryösöt olisivat soveliaat talon paikoiksi, niin kyllä niille olisi ennen Paavoa jo taloja tehtynä, päättivät vanhat viisaat.

Jos missä Rämeeläiset liikkuivat, niin ensimmäiseksi kyseltiin heiltä tapahtuneista hallan tuhotöistä, ja usea säälitteli heidän rohkeuttansa, kun olivat semmoiseen hallanpesään erehtyneet muuttamaan; vaikka useamman säälimiset olivat vaan pelkkää teeskentelyä, ja muutamat mielessänsä iloitsivat, kun heidän ennustuksensa ennen pitkää toteentuivat. Tämmöiset säälimiset vielä alemmaksi painoivat Rämeeläisten mieliä, kun tiesivät että ne eivät olleet sydämmellistä sääliä.

Kovalla mielten jännityksellä odotettiin tulevaa kesää ja mitä se mukaansa toisi. Jo keväillä aikaiseen koettivat Rämeeläiset kylvää kevätviljansa, ett'ei halla syksyllä niitä tapaisi.

Selkeinä tyyni-iltoina pitkin kesää silmäilivät Rämeeläiset taivaan rantaa, nähdäksensä, rupeisiko ilma jäähtymään ja tulisiko pohjoinen pilvettömäksi. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla kääntyi tuuli pohjoseen ja ilma kylmeni. Aamusta kulki paksuja pilven pahkoja, joista väliin satoi. Päivän päälle pilvet harvenivat harvenemistansa, niin että iltapäivällä oli taivas melkein pilvetön, ja tuuli vaikeni.

Mitä kirkkaammaksi selkeni taivas, sitä synkemmäksi muuttuivat Rämeeläisten mielet. He olivat kuin elämän ja kuoleman rajalla. Kaikki aatteet seisattuivat huomisaamuun. Huomisaamu oli heille julistava ratkaisevan päätöksen, saisivatko he kovasta työstänsä mitään palkkaa vai jäisivätkö tyhjille suin. Pitkä oli tämä odotusaika. Ei monelle uni tullut silmiin tänä kolkkona yönä. Kaikki tähystelivät vaan pohjoista taivaanrantaa, vieläkö siellä joku pilven hattara olisi.

Vielä pohjoisessa oli muutamia pilven pahkoja, mutta ilma oli tyyni. Useammat isäntämiehet kävelivät vainioillansa kopeloiten, joko tähkät jäätyivät. Ei Paavoakaan nukuttanut, hän käveli kaiken yötä alhaisemmilla paikoilla, tutkien, mitkä paikat vilummilta tuntuivat. Lasketun lammin seudut, joita Paavo epäilikin, tuntuivat kylmemmille. Kuikkalammen pohjalle ja reunoille avonaiseksi jääneet lähteet puhuivat kuin pale vilua ilmaa. Ojissa juokseva vesi oli kylmää kuin rauta. Jo keskiyön aikana lammen tienoilla oli heinät jäässä, vaikka muualla vielä olivat sulat. Nyt Paavo luuli päässeensä täysin hallan synnyn perille. Hän tuli vakuutetuksi, että lammen kuivaaminen oli koko tämän turmion tuottanut. Nyt kylmänä yönä hän selvästi näki, miten noista ennen veden alla piilossa olleista ja nyt avonaiseksi jääneistä pohjattomista aukoista auverti ylös kylmää, joka ilmaa laajalti jäähdytti. Hän päätti nämä vilun ahjot salvata takaisin kiinni ja siten saada halla hävitetyksi. Mutta tämä ei kerinnyt täksi yöksi; ennenkuin hän sen kerkiäisi tehdä, niin halla on hävitystyönsä jo kerinnyt tehdä.

Allamielin nyt Paavo katseli noita huuraisia noroja, joita hän ennen ihaili. Yö kylmeni kylmenemistänsä, niin että silminnähtävä vaara oli tulossa. Päivän koittaessa alkoi kuitenkin vähän tuuli hengittää, ja muutamia pilven pahkoja ilmaantui taivaalle; siitäpä sydämmet, samoja kuin maakin, alkoivat sulaa. Ilma vähän lauhkeni, eikä hallaa ollut kuin alhaisemmilla noroilla, kaikki kasvit vielä säilyivät. Haikeain huokausten sijasta kohosi nyt korkeuteen monta harrasta kiitoshuokausta, kun Kaikkivaltias vielä varjeli viime yön vaarat.

Seuraavana päivänä oli vieläkin kylmä, ja iltapuoleen taivas taas selkeni. Sama pelko taas valtasi Rämeeläisiä kuin edellisenä iltana. Koko yön oli selkeä taivas, ja jo päivän koittaessa alhaisemmat paikat alkoivat muuttua valkeiksi. Auringon noustessa olivat norot aivan valkeat, mutta kuin aurinko kohosi ylemmäksi, niin pian katosi valkea varjo. Ei halla vielä mitään vahingoita tehnyt.

Ilma ei vieläkään lämminnyt, iltasella näytti samat merkit kuin kahtena edellisenä iltana. Ei pienintäkään pilven hattaraa näkynyt pohjoisella taivaalla. Ei lehtikään liikahtanut tuulen hengähdyksestä. Pahempi pelko oli nyt kuin edellisinä iltoina. Jo aikaisemmin kuin edellisinä aamuina häämötti hallan harmaa vaippa alangoilla. Mitä likemmäksi tuli auringon nousu, sitä ylemmäksi kohosi halla. Auringon noustessa olivat kaikki Rämeeläisten vihannoivat viljat kolkon syystalven näköiset.

Levottomina Rämeeläiset kouristelivat huurassa olevia tähkäpäitä. Syvät huokaukset tunkeutuivat useamman rinnasta, oltiin toivottomina siitä, miten päästänee talven yli, kun vilu vei kaikki vuoden, tulokset. Huolistuneena Paavokin vainioitansa katseli ja meni vieläkin Kuikkalammen seudulle, ikäänkuin manaamaan tuota tuhon tuottajaa. Harmissansa heittäytyi hän istumaan mättäälle, katsellen kolkkoa kesätalvea, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt eikä luullut enää tämmöistä näkevänsä. Istuissansa vaipui hän syviin mietelmiin. Hänen mielessänsä kuvautui esi-isien ajat, jolloin saivat joka vuosi hallan kanssa taistella. Elävänä astui hänen silmiensä eteen Saarijärven Paavo. Unelmistansa herättyä huokasi hän syvään, ja tähän tapaan kulkivat hänen mietteensä:

    "Syyttä ei surrut Paavon vaimo,
    Saarijärven raukka aimo,
    Kun hän näki jo heinäkuussa
    Kaikki vainionsa hallan suussa.
      Suruun suistui sydän syvään vallan,
    Kenen viljat viruu alla hallan.
      Kyynel kasvaa silmään rohkeimmanki,
    Keltä kasvit kattaa kesähanki.
      Ahnettakin ahneempi on hallayö,
    Vaivat vuosien se kerralla syö.
      Vaikka vaivoin korvet pelloiksi perkaa,
    Niistäkin hän tulon kerralla tempaa.
      Unettomin öinpä nytkin moni tähtää,
    Josko eineheksi jäänee yhtään tähkää.
      Mutta eineen antava on toki kerran
    Työmme siunaten Taivahan Herra.
      Nälkään emme näänny nytkään,
    Vaikka halla ei heittäne yhtään."

Tällaisissa mietteissä ja toiveissa Paavo läksi kotiinsa. Jos pakkanen pani viljat pahaksi, niin karjan tuotteilla voipi tarkemmin eläissä toimeen tulla. Huolettomampi oli hän kotiin palattuansa, kuin lähteissänsä.

Auringon ylemmäksi noustua halla hävisi näkymättömiin, ja viljat sulivat huurasta. Vaikka jokainen koetti saada selkoa hallan tuottamasta vahingosta, niin ei vielä voinut varmasti päättää vahingon suuruutta. Rukiit ainakin näyttivät ylhäisemmillä paikoilla säilyneeksi. Keskipäivän aikana ilma muuttui lämpimäksi, ja iltapuoleen taivas pilveytyi, ilta ja yökin tuli lämmin. Seuraavana päivänä tuli sadetta.

Ei halla kumminkaan ollut niin suuria vahingoita tehnyt kuin arveltiin. Ainoastansa alhaisemmilta paikoilta vikuutti rukiita ja ohria sekä pienen osan kauroja.

Iloiset olivat Rämeeläiset kun pääsivät niin vähällä vahingolla, vaikka luulivat kokonansa katovuoden tulleen.

Kiirein työ oli Paavolla ruveta salpaamaan Kuikkalammen laskuojaa, että vesi nousisi ylemmäksi ja peittasi lähteensilmät. Vaikka ojaan oli sulku tehtynä, niin ei vesi kesä-kuivan aikana jaksanut kohota niin korkealle, että lähteet olisivat hukkuneet. Kun lammenpohja ja ympäristöt kasvoivat jo hyvästi heiniä, niin tuli sääli Paavolle hukuttaa tämä laaja niitty veden alle, vaikka halla häntä niin hätyytti. Hän rupesi miettimään muita keinoja hallan häätämiseksi, ennen kuin hän niin suuren työn tyhjäksi tekisi ja niin suuren tulon toiveen kokonaan kadottaisi. Monia keinoja hän mietti. Viimein juolahti hänelle mieleen koettaa kaivaa lammen pohjalle ja reunoille syvät ja leveät ojat että vesi pinnasta ja lähteistä vieläkin alenisi, ja sitten näissä kanavissa seisottaa vettä kesän aikana, kuitenkin ainoastaan niin yläällä, että se ei heinän kasvulle haitaksi tulisi. Hän luuli, että kun ojissa seisova vesi auringon paisteesta lämpiää, niin lähteistä nouseva vilu vesi sekaantuu lämpimän veden kanssa, ja siten koko vesi lämpeää eikä synnytä vilua kuuraa.

Keksintönsä piti hän varmana ja päätti sitä Luojan avulla koettaa. Kiireimmät kesätyöt tehtyänsä alotti hän ojan kaivun. Samana syksynä ja seuraavana talvena sai hän aikomansa ojat kaivetuiksi.

Keväällä suurimman tulvaveden mentyä, pani hän valtaojaan tehdyn sulun kiinni, sikäli, että lammen pohjalle oleviin ojiin vesi jäi seisomaan noin vähän yli kyynärän alemmaksi maan pinnan.

Vähän ajan takaa kävi Paavo katsomassa uutta laitostansa ja pysyikö vesi alallansa. Vilumpina kesäiltoina meni hän Kuikkalammen tienoille katselemaan, josko lähteet vielä vilua ilmaan hohtivat; mutta mitään vilun merkkiä ei näkynyt koko kesässä. Yhtä lämmin oli tämäkin hallan pesä kun muutkin paikat.

Entistä iloisemmat olivat Rämeeläiset, kun halla ei koko kesässä enää heitä hätyyttänyt, ja luulivat, että Paavo sai hallan haudatuksi ehkä syvemmälle kuin se ennen lammen laskua olikaan. Perästäkin päin joka kesä hoiti Paavo samaan tapaan laskemansa lammen pohjalla olevissa ojissa vettä, eikä hallaa enää Rämeellä nähty.

Mutta palatkaamme takaisin hallakesään. Niin kuin jo tulimme tietämään, turmeli halla osan Rämeeläisten kasvuja jo heinäkuun lopulla. Vielä Elokuun lopulla tuli halla uudestansa, ja nyt se pahemmin vikuutti kauroja, joita vielä oli paljon korjaamatta.

Mutta vaikka Rämeeläisiltä oli näin ison osan viljoista vilu vienyt, niin eivät he kumminkaan pahaan pulaan joutuneet. Heillä oli jotenkin hyvällä kannalla karjanhoito, ja kun ruokavaroja elukoille tuli runsaasti, niin heillä oli iso tulonlähde karjasta, jolla paikkasivat sen aukon, minkä vilu viljoista kadotti.

Kun Rämeeläiset pääsivät taas rauhaan pakkasen pelosta, jatkoivat he entistä innollisemmin viljelyksiänsä uusilla aloilla. Siten vuosi vuodelta laajeni heidän viljelysalansa, ja sikäli myös tulot suurenivat; etenkin niittyjä oli heillä runsaasti ja hyvässä kunnossa.

Kuikkalammen laskun johdosta oli Paavo saanut avarasti lisää hyvästi kasvavaa niittyä, ei yksinänsä lammen reunoista ja pohjalta, vaan myös valtaojan varsille ja sen alasuuhun. Laskuojan suussa oli vanhaa takkuheinää kasvavaa niittyä, jossa, niin kuin tavallista ainakin, kasvoi lyhyttä ja kovaa heinää kuin sian harjaksia. Mutta kun keväällä lammesta kaivettu laskuoja levitti vettä näille takukoille laajemmalti ja toi kaikenlaista muraa, niin nämä vanhat väsyneet nurmitanteret tuosta uudesta ravinnosta virkistyivät ja rupesivat kasvamaan hyvästi mehukasta heinää, niin että missä vesi vaan kulki, siitä takku hävisi ja heinän kasvu korjautui.

Kun Paavo näki, että kulku vesi tekee niin paljon hyötyä, niin hän koetti levittää sitä laajemmalti vanhoille niityille, pikku salpuitten ja syrjäoja-nirojen kautta. Tämä vesi teki monipuolista hyötyä, jota Paavo ei osannut aavistaakaan.

Eräässä paikassa valtaojan suussa oli pieni ala vanhaa suoniittyä, mikä ei kasvanut muuta kuin sammalia, ja jonkun piipan vihiläisheinää. Tälle oli tulvavesi keväällä kulettanut hiekkaa. Sikäli kuin hiekka oli levinnyt, sikäli katosivat sammalet ja vihiläisheinä, ja kasvoi rehevästi mehukkaampaa heinää. Muutamaa somerikkorinnettä myöten oli Paavo niinikään johtanut vettä vanhalle niitylle. Ojan alareunasta valui vettä rinteelle, ja sikäli kuin oja kulki, rupesi alapuoli ojasta kasvamaan heinää. Tämä Paavoa ja muitakin, jotka sen näkivät, ihmetytti, aivan laiha ja kuiva somerikkomaa kun rupesi heinänkasvuun, kun vesi sitä vaan kasteli. Tätä Paavo kertoi monellekin, mutta harvat sitä tahtoivat uskoa, ennenkuin omin silmin näkivät.

Kerran muitten vieraitten muassa tuli eräs vuori-insinööri Paavon luokse. Vieraat lähtivät katselemaan Paavon viljelyksiä, ja menivät myös tuota ennen hallaista paikkaa katsomaan. Siellä Paavo erittäin osoitti sitä somer-rinnettä, joka paljaasta veden ylijuoksusta oli ruvennut heinää kasvamaan. Insinööri kaiveli niityn pinnan alta maata ja otti sitä mukaansa useammasta kohden. Pihaan päästyänsä tutki hän mitä aineksia siinä löytyi. Hän tuli siihen päätökseen, että mullan seassa olevat kiviaineet sisälsivät lanta-ainetta, erittäinkin fosforia. Tämmöinen somermaa kun saapi vettä, niin siitä liukenee lanta-ainetta kasveille, mutta kuivana ollessa ei siinä kasvullisuus menesty.

Paavo koetti muuallakin somermaata vedellä lannoittaa, ja se onnistui yhtä hyvin.

Paavon kokeista levisi muillenkin oppia, erittäinkin niittyin hoidossa.

Rämeelle tuli yhä uusia asukkaita lisää, niin että ikuisista ajoista asti hylkynä ja kammottuna ollut korpiseutu oli muuttunut ihanaksi kyläksi. Ja Rämeeläiset vuosi vuodelta vaurastuivat. Heillä oli hyvät rahatulotkin karjasta ja heinistä. Rautatehtaan työväelle saivat karjantuotteet myödä hyvästä hinnasta, ja rahtimiehille möivät he heiniä. Vaikka tehtaalla oli rahtia kyllälti tarjona, ja välistä edullistakin, eivät he kuitenkaan osanneet rahdilla rahaa saada eivätkä siihen joutaneet, heillä kun oli työtä kotinsa ympärillä.

Vaikka Paavon suuren ja järjellisen talouden hoito veti häneltä paljon aikaa, kun hänen tuli pitää silmällä, että kaikki tehtävät tulivat aikanansa ja kunnollisesti tehdyiksi, niin liikeni häneltä kuitenkin aikaa talouden toimiensa rinnalla yhteisasioita valvoa, ei yksinänsä oman kunnan olojen parantamisessa, vaan ulkopuolellakin. Pystyvämpiä miehiä hän oli koko likikuuluvissa monipuolisesti. Innolla hän harrasti kansan sivistyksen kohottamista. Myös oli hän harras käsiteollisuuden edistäjä, antaen siihen aivan käytännöllisiä neuvoja, kun oli itse hyvä puuseppä.

Ahkeruudesta ja hyödyllisestä toimesta oli Paavo Talous-seuralta saanut, paitsi pikku rahapalkinnoita, myös "mitallin."

Palajamme nyt vielä hetkiseksi Paavon syntymäpaikalle Honkalan mäelle, katselemaan Simon ja Pekan taloja. Simo ja Pekka asuivat nyt kumpikin eri kartanoissa Honkalan mäellä. He viljelivät samaan tapaan kuin isä vainajansa; enimmät viljansa he saivat kaskiviljelyksestä. Jo hekin olivat ruvenneet niittyjänsä entistä paremmin hoitamaan. Vesijohtoja niityillensä olivat laittaneet mihin suinkin oli tilaisuutta. Suoviljelykseen ja laveampaan niityntekoon ei heillä ollut tilaisuuttakaan.

Veljekset Honkalan mäellä elivät melkein entisellään. Karjanhoito oli vähän parempi kuin ennen. Ei Simon eikä Pekan emännät enää pilkanneet Sannaa karjanhoidosta. Nyt he kunnioittivat Sannaa. Usein veljekset kävivät toistensa luona. Vaikka Simon ja Pekan talot olivat torppia Paavon taloon verraten, niin eivät veljet kadehtineet sen tähden Paavon onnea. He tunnustivat nytkin, että ei heillä olisi talo Rämeen selällä seisonut pienempikään, saatikka semmoinen kuin Paavolla oli. He muistivat vielä, miten iloiset he olivat, kun Paavo suostui sinne muuttamaan ja heidän ei tarvinnut sinne mennä. He tunnustivat, että Paavolla oli parempi kyky kuin heillä.

* * * * *

Viiteentoista vuoteen en ollut tilaisuudessa tarkemmin Rämeeläisistä enkä muistakaan tämän seudun oloista kuulemaan.

Viidentoista vuoden perästä sain hyvän tilaisuuden päästä näkemään näitä ennen tuttavia seutuja. Enemmän kuin luulin oli Rämeellä tällä ajalla muutoksia tapahtunut. Rämeellä oli monta vankkaa taloa kohonnut, monta uudisasukasta oli lisää tullut, suuret alat rämeitä ja korpia oli viljelykselle raivattu. Paavon talo oli aivan hovimaiseksi muuttunut. Siihen menin ensin sisälle, koska se oli tuttavin minulle. Suuria muutoksia huomaitsin tämän talon asujissakin tapahtuneen. Paavo ja hänen vaimonsa olivat reippaista ja voimakkaista, jommoisia he miehuuden ijässä olivat, muuttuneet jo vanhoiksi ja vähän kömpelömäisiksi, Paavolla oli tukat päässä, kuin hallan panemat, ne olivat kuin heinät halla-aamuna. Muoto oli kalpeampi ja vartalo vähän köyristynyt, liike hitaampi, eikä luontokaan ollut niin vilkas ja hilpeä kuin viisitoista vuotta takaperin. Pitemmälti tarinoidessa tuli kuitenkin näkyviin, että järki oli vielä paljon vahvempi ruumiin voimia. Emäntä puolestaan oli paljon vahvempi Paavoa ruumiinvoimiensa puolesta. Oli vielä Paavon perheessä muitakin muutoksia tapahtunut. Paavon lapset, jotka useammat olivat viisitoista vuotta takaperin pikkusia, olivat nyt täysikasvuisia vereviä nuorukaisia. Paavon vanhin poika Yrjö oli ylioppilas, ja jo monta vuotta oli hän ollut kotona isän apuna taloa hoitamassa. Talon hoidossa Paavo tarvitsikin jo apua, sillä hän oli viime aikoina tullut vähän kivuloiseksi. Lempityötä olikin Yrjöllä talouden toimet; hän oli toimialaksensa valinnut maanviljelyksen. Sepä ukko Paavostakin oli suotuisin, että Yrjöllä oli taipumus maanviljelykseen, johon hänkin Yrjöä oli toivonut, sillä hän piti maanviljelyksen tärkeämpänä kuin minkään viran. Paavoa hyvin miellytti nähdessänsä poikansa nuoruuden innolla talon toimissa puuhaavan. Ikävällä Paavo oli toivonutkin sitä aikaa, että hän näkisi poikansa jatkavan häneltä kesken jääpää toimialaa. Yrjöstä olikin Paavolla nyt hyvät toiveet, että tämä ehkä olisi hänestä kykenevämpi tällä alalla, kun oli aikanansa saanut tieteellistä oppia ja nuoruuden aikana jo pääsi opin avulla kokeita tekemään. Paavo luuli siis pojallansa olevan paljon laveamman näköalan tulevaisuuteen, kuin mitä hänellä poikansa ijällä oli ollut. Monta uutta tapaa olikin jo Yrjön kehotuksesta tehty. Oli jo kylvetty heinä muutamiin pelto-osiin, ja sikäli uudispeltoa lisätty viljan kasvulle. Karjan hoidossa ja itse karjassa oli myös monta kohtaa entisestään muutettu. Vanhoja purovarsiniittyjä hoidettiin vieläkin entiseen tapaan vesilannoituksella, ja niitten sanoivat vieläkin hyvästi kasvavan. Vielä nytkin vangitsi Paavo hallaa Kuikkalammen pohjalla samaan tapaan, kuin hän aloitti, ja oli sen saanut sinne asettumaan, joten ei sitä sen päivän perästä sanonut näkyneen, kun oli uudet suuret ojat kaivattanut, ja niissä ruvennut pitämään vettä kaiken kesää varman määrän.

Hauska oli katsella tätä harvassa tavattavaa seutua ja erittäin Paavon taloa, josta syrjäinenkin voi päättää, että sillä tavalla järjestetyn talon kannattavaisuus on taattua. Tulin ajatelleeksi, että moni alanko-räme ja korpi tulisi hyödylliseksi viljelysmaaksi ja vieläpä ihanaksi ihmisasunnoksi, kun vaan olisi tiheämmässä semmoisia miehiä kuin Paavo on, ja joilla olisi ahkeruutta, lujaa kestäväisyyttä, ja ennen kaikkea rohkeutta työn alkuun panemiseen.

Antti Heimosen taloudenvaiheita

eli

Miten velkoihin tullaan ja miten veloista päästään.

Kansamme velkaantumisesta on erittäin näinä aikoina ollut paljon puhetta. Useammissa sanomalehdissä on valituksia lakkaamatta. Sanomalehdet eivät valituksiansa ole itse synnyttäneet, vaan ovat valitusvirtensä ottaneet kansan vaikeroimisista, joita kuulee ylt'ympäri. Suurempaa seuraa ei tarvitse hakea, valituksia kuullaksensa, kun kaksi naapuria tulee yhteen, niin ei pitkältä ennätetä muuta tarinoida, kun jo tulee puheeksi: miten saatanee rahaa veloista vähemmäksi päästä? — Kokonansa irtautumisesta ei monellakaan ole heti toivoakaan. — Kumma ei olekaan, jos ensimmäisenä kielellä pyörivät tämmöiset puheet! "Suu puhuu sydämen kyllyydestä." — Alituinen velkakuorman paino tekee mielen sairaaksi, ja sairas heti, tuttavansa tavattuaan, ilmoittaa kärsittävän kipunsa. En aio ruveta kertomaan, miten näin mieli-sairautta synnyttävä velkakuorma itse kullekin on syntynyt, sillä siihen on joka eri talossa erilaisia syitä, jotka joko ovat pakottaneet tahi houkutelleet velan tekoon, joista tulisi liian pitkälle tässä kertoa; ja onhan niitä syitä jo yllinkyllin koeteltu hakea ja sanomalehdissä paljastaa. Sivumennen mainitsen kuitenkin muutamia pääkohtia. Taloudessa, olipa se suuri tahi pieni, vakinaisen palkan saajan, maanviljelijän, kauppiaan, käsityöläisen tai minkä hyvänsä, jolla oma talous on, jos sillä ei riitä tulot menoihin, silloin siinä on vika; joko tulopuoli on laskettu vähenemään tai menopuoli suurenemaan. Jos nämä molemmat on päästetty luonnollisten rajainsa ulkopuolelle, niin silloin pakko ajaa velan tekoon. Ja kun kerran tämmöiseen pakkotilaan on jouduttu, niin siitä on vaikea irti päästä. Mutta kuinka moni meistä huomaa, milloin olemme rajan yli kulkeneet? — Ainahan itse luulemme rajaimme sisällä seisovamme, vaikka raja on jäänyt jo matkan päähän. Tarkka naapuri tosin näkee, että olemme ulkopuolella rajaimme, ja jos hän huomauttaisikin, niin emme sitä usko. Me olemme liika itserakkaita ja kunnianhimoisia. Ajattelemme itsestämme liika paljon hyvää. Emme milloinkaan tahdo ottaa omia vikojamme tarkastuksen alaisiksi itseksemmekään, saati sitten perheemme ja naapuriemme kesken. Ja jos vaikka kuinka hyvä ystävä muistuttaisi eli varoittaisi, "sinun taloudessasi tai käytöksessäsi on se ja se paha epäkohta, ja jos se ei tule aikanansa korjatuksi, niin se ennen pitkää viepi perikatoon", niin moniko meistä enään tämmöistä ystävää tosi-ystävänään pitäisi? Ajattelemmehan: "olenhan vapaa ja kunniallinen ihminen ja yhtä viisas kuin hänkin; itsehän paraiten osaan asiani punnita", ja vieläpä pöyhkeilemme: "mitä toisen on toisen asiain kansa tekemistä." — Tämmöinen ajatuskanta sekä itse-viisautemme, huolimattomuutemme, kokeneitten neuvon hylkääminen, omien kokemattomien mielikuvituksiemme jäljestä ajaminen, on monenkin alkujansa velkaan houkutellut. Ja joka velkaan kerran on takertunut, etenkin maanviljelijä, jolla ei ole vakinaista rahantuloa, niin hänen on vaikea niistä selvitä ilman vahinkoa ja vaikeroimisia. Tämmöisiä vaikeroimisia joka päivä kuullessani muistuu mieleeni elävänä kuvauksena erään vanhan naapurini Antti Heimosen talouden vaiheet, kuinka hän niinikään joutui, omia mielikuvituksiansa seuraten, velkain orjaksi. Hänen taloutensa vaiheita aion tässä lyhyesti kertoa.

* * * * *

Talo, meidän taloihin katsoen, oli keskisuuri. Talossa keskimäärin elätettiin 8 jopa 10 lypsylehmää, pari hevosta ja vähän pientä karjaa. Alaansa myöten oli se tavallisen hyvässä kunnossa. Kartanonkin puolesta oli se tavallinen talonpojan asunnoksi: yksi väljä, siisti tupa, porstua ja porstuan pohjassa kamari; karjakartano ja muut ulkohuoneet olivat hyvän puoleiset. Eloa ei koskaan ostettu, velkaa talossa ei yhtään ollut. Talon perheesen kuuluivat: Antti vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, Antin isä ja äitipuoli, vanha täti ja kaksi keskenkasvuista sisarta.

Ennen kun pitemmälti rupean kertomaan Antin talouden vaiheista, on tarvis vielä paremmin päästä selville talon sisällisestä olosta ennen ja nyt.

Jo monesta polvesta asti oli tämän talon rahvas tunnettu siivoksi ja Jumalaa pelkääväiseksi. He elivät erinomaisen hyvässä sovussa keskenänsä ja naapurien kanssa. Antin isä, joka myöskin oli Antti, tuli hyvin kivuloiseksi, että ei jaksanut taloutta hoitaa, semminkin ulompana liikkua. Sentähden ukko Antin täytyi taloudenhoito jättää kahdenkymmenen vanhalle pojallensa. Alussa piti hän tarkalla silmällä poikansa toimia ja ohjasi, mikäli voimansa myöten antoivat. Pyysi myös lankoansa, nuoren Antin enoa, joka oli toimellisimpia ja ymmärtäväisimpiä miehiä paikkakunnassa, tarkastelemaan poikansa toimia ulko-asioissa ulkopuolella hänen näköpiiriänsä. Tämä hyvän suopa, toimellinen eno täytti lankonsa vaatimuksen. Hän tarkasteli ja ohjasi nuoren isännän toimia niin maltillisesti, että nuori Antti ei päässyt luulemaan enoansa miksikään hänen tarkastelijaksensa. Nuori Antti olikin isänsä ja enonsa ohjaamana harjaantunut talon toimiin, niin että kaikki asiat menivät entiseen tapaan. Useampia vuosia kun Antti oli taloa hyvästi hoitanut ja kun hän oli siivo ja ahkera mies, niin ei kellään ollut epäilystä, että talon asiat huononisivat. Niinpä jo eno lopetti koko tarkastustoimensa, ja siten taloudenhoito jäi yksinomaisesti Antille, josta ei kukaan häneltä tiliä eikä mitään selvityksiä vaatinut; ja jo kontukin tuli nuoren Antin kiinteesen.

Siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, oli nuori Antti ollut jo monta vuotta itsenäinen talonisäntä.

Talolla oli varakkaita sukulaisia, joiden kanssa käytiin vieraisilla. Sukulaisuus Antin naimisen kautta vielä laajeni. Monesti sattui vieraita yht'aikaa useampia, ja niin yksi pienen puoleinen vierashuone kävi pieneksi. Tämä Anttia vähän loukkasi, ja hän oli vähän häpeissänsä pienien ja yksinkertaisien huoneidensa vuoksi. Hän usein ajatteli uusien huoneitten tekoa ja tuumittelikin siitä isänsä ja enonsa kanssa. Mutta nämä estelivät Antin uusia tuumia. Kerrankin Antti enonsa kanssa asiasta keskusteli ja esitteli, että kun on hirsiä omassa metsässä ja ne omilla hevosilla vedetään niin ei se paljon tule maksamaan, jos muutamia huoneita tekisi lisää.

Vanha kokenut eno tunsi talouden asiat monipuolisesti ja tiesi, miten vähänkin liika meno pikkutalossa tulee rasitukseksi ja saattaa velkaan. Mutta eno kun oli ajatteleva mies, niin ei jyrkästi sisarensa pojan palavaa mielihalua vastustanut, vaan toi kumminkin esiin monia esimerkkejä, koettaen niiden kautta näyttää, että "parempi oli pienessä kartanossa elää ilman velatta, kuin suuressa velallisena."

Anttia eivät nämä vastustustuumat tyydyttäneet. Hän ei luullut paljon tulevan maksamaan, jos muutamia huoneita tekisi lisää, ja jos siihen vähän tulisikin ottaa lainaa, niin pianhan ne maksaisi. Eno kun näki kaikki estelemiset turhiksi, niin hän viimein ehdoitteli: "Tee vaan yksi huone lisää, siitä tulee kyllä pikku talon asunnoksi. Loma-ajoilla varustat siihen kiviä ja teetät ensi kesällä kivijalan ja uunin pohjan, sitten vedätät talvella hirret. Keväällä sinä sen hakkuutat ja panet vesikattoon, sitten vasta toisena vuotena teetät uunin, ikkunat y.m. Siten et tarvitse velkaa tehdä."

Tämä puhe oli Antista mieleen. Nyt oli eno Antin mielestä viisaampi kuin koskaan ennen, kun käsitti vähän nyky-aikaisia vaatimuksia.

Antti päättikin tehdä enon neuvon mukaan. Ensi kesänä varustettiin kiviä ja alotettiin tehdä enon neuvon mukaan. Kartanon asema oli hyvä ja Antin mielestä näytti paljon muhkeammalta, jos tekisi vielä kaksi huonetta lisää. Samalla puuhallahan ne muka menisivät. Jos vedetään vielä vähän kiviä lisää ja talvella joku liika kerta metsässä ajetaan hirsiä hakemassa, niin ei se paljon rakennusta tule kallistamaan. Sitenpä Antti päättikin ensimmäisen aikomuksensa mukaan tehdä kolme uutta huonetta. Kivijalka jatkettiin ja valmistettiin kolmen huoneen perustukseksi.

Eno sai kuulla sisarensa pojan kartanontekotuumat. Hän tuli katsomaan, minkälainen perustus oli asetettu. Eno ukko ja Antin isä puhelivat keskenään kivijalan vieressä vähän etempänä Antista, joten Antti siis ei tarkoin kuullut heidän puhettaan; mutta arvasipa hän, että ukkoloista ei tämä rakennus ollut mieleen. Antin isä oli aina ollut vastenmielinen uuden kartanon tekoa, vaan kun oli hiljainen luonnoltaan ja isännyys oli pojan käsiin joutunut, niin ei jyrkempää vastarintaa ruvennut tekemään. Sanoihan taas enon aikana Antille: "kunhan tämä uusi rakennus ei sinua, poikani, murheesen saattaisi."

Eno ei enää virkkanut mitään, kun tiesi vastustelemisensa tyhjäksi ja ettei hän sillä muuta saisi kuin Antin vihoitetuksi.

Talvella siis vedettiin hirret, keväällä hakattiin ja katettiin. Talvella oli Antti myös saanut lasit, uunin, ovet ja lukot huokealla hinnalla ja vielä velaksi. Siten päättikin kartanon valmistaa syksyyn valmiiksi.

Kartanon valmiiksi saatuansa pyyti Antti sukulaisensa ja muutamia herrasperheitä ja naapureita vieraiksi. Nyt ei Antin tarvinnut ujostella kartanonsa huonoudesta, kun oli hyvästi rakennettuja huoneita kyllälti. Kaikki olivat iloisia ja reippaita. Antin isä ja enoukko vaan näyttivät ajattelevilta. Kartanon teko ei velkaa taloon tehnyt muuta kuin neljättä sataa markkaa. Talossa kun ei ennen velkaa ollut, niin Anttia tosin rupesi vähän tuo asia huolettamaan, että hän nyt oli talon velkaan saattanut. Hän päättikin lisätä viljelys-aloja, että saisi lisätuloja velkain maksuksi. Samana kesänä, jolloin kartano tehtiin, hän jo hakkasi suuren kasken ja pellon vieressä olevaa ahoa hän kynti lisäpelloksi; jätti myöskin karjaa kolme lehmää lisää talvelle, jotta saisi voita enemmän.

Enoukko tuli taaskin syksyllä vieraiksi. Kohta tultuansa eno huomautti Anttia: "ovatko vahingossa teidän lehmät ja hevoset päässeet paraasen niittyynne? Ja oli lehmiä niityn laidassa olevassa oraassakin." — Antti vastasi: "Ei, kyllä ne sinne varta vasten vietiin. Niityllä on käytetty eläviä koko syksy, kun siinä oli niin hyvä äpärikkö, ja muualta alkaa ruoka loppua, ja sitä paitsi tuli karjaa jätetyksi enemmän talvelle kuin ennen, joten ruokaa säästäessä täytyy elukoita myöhemmin käyttää metsässä, ja oraasenkin on niitä laskettu, kun on routa ja hyvä oras."

"Monta kertaa huokeammaksi tulee syöttää elukat kiinni, kuin niityssä ja oraassa", vastasi eno. "Niityn syöttäminen, varsinkin pehmeäpohjan, niinkuin teidänki niitty on, se on suuri vahinko. Ensiksi: elukat maan pehmeänä ollessa sotkevat pinnan rikki, ja heinän juuret särkyvät. Toiseksi: niityn pinta tannertuu kovaksi, ja keväällä pysyy maa kauemmin kylmänä, kun lujaksi poljettuun maahan ei ilma pääse syvemmälle vaikuttamaan, joka juuri antaisi kasville ravintoa. Kolmanneksi: äpärikkö kun syötetään pois, niin mistä sitte tulee uutta kasvuvoimaa, kun niittyjä meillä ei lannoiteta? Äpärikköhän on juuri jätettävä niityn lannaksi. Jos useampana kevännä ja syksynä niityillä käytetään karjaa, niin se lakkaa heinänkasvusta ja muuttuu metsäiseksi. Tuuliainen kuljettaa näet puunsiemeniä, joita pysähtyy niityllenki; siemen kun sattuu elukan polkemaan koloon, josta on pinta rikki, niin siinä puun siemen hyvästi itää ja on hyvässä säilössä juurtuaksensa. — Oraan syöttäminen on suurempi vahinko. Maan sulana ollessa syöttämistä emme ota puheeksikaan, eihän ketään niin hullua löydy, joka pehmeään oraasen laskisi kissaakaan tallaamaan. Kysymykseen tulee ainoastaan routaan kylmäneen oraan syötön vahinko. Oras routaisessa maassa on puristettu kuin hohtimien väliin. Kylmänyt oras on hapras, se elukkain kävellessä katkeaa poikki aivan maan rajasta; maan sisään jääpi oraan kanto, jossa on reikä sitä suurempi, mitä parempi oras on. Reikään elukkain kävellessä karisee multaa, joka säilyy siellä kuin putelissa. Oras kun on katkennut aivan maan tasalta ja muutama vielä maan sisältä, niin sinne kevät-sade langettaa veden kanssa lisää multaa. Ilman lämmittyä silloin oraan kanto ja juuret alkavat lahota. Sitä vastaan jos oras on syöttämättä, niin lehvä kaatuu reijän päälle ja estää oraan sisään pääsemästä multaa ja vettä. Jos talven alla hyvät oraat ovat mädänneet, niin parempi on keväällä lauhtuneet oraan lehdet haravoida pois."

"Ovatko teidän heinät pilaantuneet tuolla suurella nurmella, kun näyttävät niin keloontuneilta?" jatkoi eno.

"Kyllä ne vähän pilaantuivat sateistakin, kun jäi myöhäksi teko", vastasi Antti.

"Mitenkäs teiltä tänä kesänä heinänteko myöhästyi, ainahan teillä muulloin on heinät tehty oikealla ajalla?" kysyi eno.

"Heinänteko myöhästyi sen kautta, että hakattiin suurta kaskea, ja se veti paljon aikaa, ja kun heinät keväistä myöhään pääsivät kasvamaan, niin jätin senkin tähden, että heinä vielä turpoaisi. Hyvin näytti hupenevan, kun toisista nurmista aikaisemmin tehtiin", vastasi Antti.

"Pidätkö siis vahinkona aikaisen heinänteon?" kysyi taasen eno.

"Tiettävä vahinkohan se on, kun saapi kolmatta osaa vähemmän heiniä", tuumaili Antti.

"Se on väärä käsitys", jatkoi eno. "Aikaiseen niitetyt heinät tosin kokoonsa katsoen hupenevat. Vasta kukalle puhjennut heinä hupenee tosin kolmannen osan siihen verraten, joka on kasvanut siemeneen asti. Pehmeimmillään oleva nuori mehuisa heinä kutistuu pieneen tilaan, kun heinän varressa oleva reikä menee pehmeänä ollessa umpeen ja lehvät samoin kutistuvat pienempään tilaan, joten koko näyttää pienemmälle; mutta paino siitä ei katoa. Sitä vastaan siemeneen kasvanut heinä ei enää lymmy. Varressa oleva reikä jääpi avonaiseksi, sikäli kuin se on kasvaissa mehunsa kadottanut; kova korsi ei pääse kutistumaan; samoin lehvät jäävät saman kokoisiksi, kun ovat kasvaissa. Tämä se tekee silmällä katsoen ko'on suuruuden eron. Vaan mitäs ravinto-ainetta on täysikasvaneessa kelottuneessa heinässä? Siitä ravinto-aineen on imenyt siemen, joten sillä heinällä käytettynä ei ole mitään arvoa. Vielä on niitylle vahinkoa myöhäisestä heinänteosta. Kaikki kasvit tarvitsevat maasta puolta suuremman voiman siementä kasvattaessansa, kuin itse vartta; etenkin suoperäisessä niityssä, jossa luonnostansa on vähän kivennäis-ainetta, sillä ilman kivennäis-ainetta siemen ei voi kasvaa, ja sitä tarvitsee myöskin varsi kasvaaksensa. Mutta heinää kun emme kasvata siemenen tähden, niin turhanpäiväisesti lopetamme niityistämme vähän kivennäis-aineen siemenelle heinää kasvattaessa ja siten viimein koko heinän kasvun. Ja mitä kärsii myöhään niitetty sänki? Se ei kykene kasvamaan äpärettä, ja avonaisen kovan kannon sisään sataa syksyllä vettä, joka lahottaa juuret, ja kun niitty ei ole kasvanut äpärettä, niin jääpi se ilman lannatta. Kyllä se on luonnollista."

"Sitä pitää koettaa", tuumasi Antti.

"Koeta vaan, kyllä sen todeksi löydät", vastasi eno!

Illan kuluessa tuli vielä puhe Antin talouden asioista. Antti kertoi enollensa, että kyllä hän vähän joutui velkaan kartanon teossa vaan että hän niistä luulee heti pääsevänsä. Tänä kesänä hakattiin suuri kaski, niinkuin oli puhe, ja pellonvierestä ahoa kynnettiin lisäpelloksi; kolme lehmää lisättiin talveksi, jotta voillakin muka saadaan enemmän.

Antin talouden tuumat eivät olleet enosta mieleen. Nyt eno ei välittänyt, vaikka Antti suuttuisikin häneen, vaan sanoi ajatuksensa suoraan:

"Poikani, sinä olet nyt pahemmin erehtynyt, kuin viime syksynä kartanon tekopuuhissasi. Kaskea ei olisi pitänyt niin suurta laihaan maahan hakata, siitä ei tule muuta kuin suuri tappio, sen olen jo kokemuksesta nähnyt, ja itsekin sait jo alussa vahinkoa, kun paras niittysi jäi myöhään tekemättä. Ja miksikäs sinä peltoa lisäsit? Onhan teillä entistä peltoa sen verran, kuin jaksatte voimassa pitää. Vanhat ennen sanoivat: 'kun peltoa suurennat niin kekoa pienennät', ja se on totta. Lehmiä myöskään ei olisi pitänyt lisätä, kun ei ole ruo'aksia enempää, kuin ennen, ja ostoruo'alla talonpojan ei kannata karjaa pitää. Olen pitkin ikääni merkinnyt, että jos missä talossa eläväin ruoka tulee keväillä ostosaan, siitä ei taloa tule. Mutta tämän erehdyksesi voit vielä purkaa. Hakatusta kaskestasi jätät puolet toiseen vuoteen, ja kynnetyn ahon jätät sikseen. Liiat lehmät myö tai pane tiinuun, niin saathan lihat ja nahkat myödä. Veloistasi et sillä tavoin pääse koskaan, päinvastoin velat sinulle suurenevat. Jos sinun haluttaa veloista päästä, niin myö ne kolme liikaa lehmää, vaikka huokeammastakin hinnasta, ja toinen hevonen; silloinhan sinä olet niistä irti, ja vielä jääpi ainakin sen verran, että saat varsan sijaan kasvamaan, josta sinulla muutaman vuoden perästä on hevonen. Minun mielestäni olisi paras niin tehdä, niin pääsisit veloistasi huoletta, vaan jos säästät velkaa, niin 'velka tekee poikaa'."

Antti oli kotvasen äänettä ajatuksissansa. Enon viimeiset neuvot eivät Anttia miellyttäneet. Hänen mielessänsä kuvaili: mitä enemmän hän saapi viljaa suuresta kaskesta ja suuremmasta pellosta, ja mitä enemmän hän saa suuremmasta karjasta voita ja enemmän lantaakin pellolle, sitä helpommat ovat tuon vertaiset velat hänelle maksaa. Ja olenhan toki suuremman talon isäntä, onhan sekin jotain, tuumi hän. Mutta jos tekisin enon esityksen mukaan: jättäisin viljelykseni kesken, möisin lehmäni ja hevoseni huokeaan hintaan, paljoko niillä hyötyisin? Niin — enhän muille ihmisille viitsisi silmiäni näyttää. Koko kylähän nauraisi itsensä uuvuksiin, ilkkuen: jopahan Antilta jäi viljelykset kesken, ja täytyi hänen myödä lehmät ja hevonen uuden kartanon tähden. Sen se teki! Kohta se talo loppuu! Olisi sitten rolli-ämmillä tekemistä. Kohta se kuuluisi ympäri pitäjän. Ja jos kuka kysyisi, miksi niin tein, — mitä siihen vastaisin? Viitsisinkö sanoa, että velkain tähden täytyi talouttani repiä? En, siihen häpeään en vielä rupea! Eno on liika vanhoillaan olija, ei hän tähän asiaan ymmärrä niin paljon, kuin luulee, vaikka hän on viisas mies. Tässä en saata häntä totella. Jos hän suuttunee, niin minkä hän pääasiassa sille tekee. Minulla on oma talouteni, eihän eno ole minun holhoojani. En mitenkään voi sitä tehdä. Olisin juuri kuin Mökki-Mikko yhdellä hevosella, jommoista meidän talossa ei ole moneen miespolveen tapahtunut. Mitä hullutusta?

Näin riehuivat Antin ajatukset itsekseen. Rauhoitti Antti kuitenkin ajatuksensa ja jatkoi enonsa kanssa keskustelua. "Kyllähän se hyvä olisi, jos pääsisin veloista irti mitä välemmin, se olisi haluni, vaan en voi kuitenkaan neuvoanne seurata. Paha on jättää kaskea rasiksi, kun se kerran tuli hakatuksi; en kynnettyä ahoakaan viitsi jättää pehmyttämättä, siihen talvella vedän liiemmäksi mutaa; ainahan liika liian kasvaa. Lehmät taas — siinä ne menee yli talven, missä toisetkin. Jäihän tuota viime kevännäkin ruokaa tähteeksi, niin — vaikka nyt muutamia tulee lisätä, niin ehkä niille ruoka piisaa. Hevosen myönti on kokonansa mahdoton, enhän mitenkään yhdellä hevosella voi töitä aikaan saada."

Eno vaikeni äänettömäksi, sanoen vaan verkalleen: "oma asiasi, mutta minä aavistan pahaa." — Vielä lisäsi eno säälivästi: "Poikani, pane mieleesi: jos tähän tapaan talouttasi pitkität, niin ennen kymmentä vuotta sinulta menee talo käsistä."

Antti närkästyi tästä ja tokasi vaan: "Noh, omin neronsa sitä pitää jokaisen koitella toimeen tulla."

Tähän loppui nyt keskustelut talouden asioista. Kumpainenkin vähän närkästyi toiseensa. Antti päätti tehdä oman päänsä mukaan, ikäänkuin näyttääksensä enolle, tokko hänestä talo tulee. Talvi elettiin ennellään kevääsen. Kevät näytti pitkälle, ruo'an etsijöitä alkoi vilistä yltä ympäri. Ruokaa edellisenä kesänä kyllä tuli tavallisesti, mutta syksyllä tuli talvi aikaseen, ja kun elukat olivat huokeita, ei monikaan niitä hennonnut myödä. Kun nyt kevät rupesi jatkumaan, niin ruoakset useammaltakin alkoivat käydä vähiksi. Jopa Antinkin talosta heinät alkoivat loppua, ett'ei lehmille kannattanut antaa, eikä ollut enää paljon olkiakaan. Lehmät joutuivat nyt kokonansa ruisolkien varaan; niille täytyi antaa suurusta enemmän, jos mieli vähänkin ne kunnossa kesään saada. Pakkasta kun yhä kesti, niin jo Antinkin täytyi lähteä etsimään elukkain ruokaa, mitä oli nyt vaikea saada. Sai Antti kumminkin vielä kaksi kuormaa olkia. Mutta ei ilmat vieläkään näyttäneet kesään päin, joten elukkain ruo'asta alkoi kummia kuulua. Antinkin täytyi vielä lähteä uudestaan hakemaan. Vaikea oli nyt enää löytää mistään. Koko viikkokauden ajeli Antti monessa paikassa vähääkään saamatta. Jo päätti hän lähteä kotiin tyhjiltänsä, mutta kun tiesi, että kotona ei enään ollut yhtään ruokaa, niin ei voinut tyhjiltänsä mennä; kuolisivathan kaikki elukat nälkään. Hän päätti vieläkin syrjäytyä eräässä kylässä asuvaan rikkaasen itaraan taloon, joka ei muulloinkaan ollut myönyt, ennenkuin saisi monenkertaisen hinnan. Tämä armelias isäntä auttoi Anttia suuressa tarpeessa monien rukouksien ja nelinkertaisen maksun edestä.

Antin kotiin saavuttua olivatkin jo elukat kaksi päivää paljaan elon varassa. Jo viimeinkin ilmat alkoivat muuttua lämpimämmiksi ja lumet alkoivat sulaa, että Antinkaan ei tarvinnut enään ruokaa hakea.

Anttia alkoi harmittaa, kun oli tullut lisävelkaa ruo'an ostossa toista sataa markkaa; ja sekin, kun elot oli pitänyt syöttää elukoille niin vähiin, että nyt alkoivat loppua, vaikka luuli niitä piisaavan koko vuodeksi. Kesään kumminkin päästiin sen pahempaa kuulumatta. Paikalla lumien sulettua täytyi Antinkin laskea karja niitylle, kun ei muualla metsässä ollut ruokaa, eikä kotona mitä eteen ojentaa. Tyhjässä metsässä käveltyänsä lehmät kuivuivat, ettei niistä paljon maitoa kihonnut.

Kevätkylvy kylvettiin entisellään; sitten täytyi Antin lisätä työväkeä suuren kasken raivuusen ja uudispellon pehmitykseen.

Keväistä sateli vettä, että oli huonot palosäät, ja niin Antinkin kaskesta piti puolet viertämällä paloksi saada. Kaski sai paloksi ja uudispelto pehmitellyksi. Sitten hakattiin toinen suuri kaski, ja senjälkeen ryhdyttiin heinäntekoon. Heinät Antti teetti tavallisella ajalla. Heinäilmat olivat hyvät. Heinänteon lopussa muuttuivat säät sateisiksi; uutisen joutuminen näytti myöhästyvän. Kellä oli vanhaa rukiin siementä, ne aloittivat rukiinpanoa, vaan niitä olikin harvalla talolla. Pitkä kevät vei siemenet elukoita kesään saadessa. Antiltakin olivat siemenet menneet keväällä rintapeltoon eikä ostamaan enää haluttanut, kun koko kesä piti syöntäeloakin ottaa velaksi. Pitäjän lainajyvästöstä lainattiin siemeniä, vaan paljonko niistä piisasi suureen tarvitsevaan joukkoon. Arveli Anttikin pyytämään sieltä, vaan häntä hävetti, kun ei koskaan ennen heidän talosta makasiinin ovea oltu avattu, ja sekin kainustutti Anttia, kun jyvästönhoitajana oli eräs hänen varakkaita sukulaisiansa. Tarvis kun pakotti, niin rohkaisi hän mielensä menemään ja saikin sieltä lainaksi yhden tynnyrin. Sen hän kylvi maahan, vaan mitä se riitti suuriin viljelyksiin. Eihän muu auta, loput pitää jättää uutisella kylvettäväksi. Sateita kesti vielä kolme viikkoa. Uutinen joutui myöhään ja sikäli myös rukiin kylvy useammalla talokkaalla, joiden joukkoon nyt ensikerran Anttikin kuului. Viimein kylvettiin, mutta vesinen maa ja sateisena aikana valmistunut siemen ei paljo orastunut, josta tarkka maamies osasi päättää, että ensi vuonna oli oleva katovuosi uutiskylväjillä.

Viljavuosi tuli nyt vähän huonompi, kuin edellisenä vuonna, joten elukatkin tulivat huokeammiksi, kuin edellisenä syksynä — luonnollisesta syystä, kun useamman täytyi myödä enemmän keväältä ja kesällä tehtyjen velkain tähden ja kun vuosi tuli huonompi edellistä vuotta. Anttikin möi nyt neljä lehmää. Hänelle vielä jäi karjaa sen verran, kuin hän ennen tavallisesti piti. Lehmistä saatu hinta ei riittänyt likikään sen korvaamiseksi, mitä hän elukkain ruo'an ja kesällä elon ostossa tuli velkaan. Voitakin saatiin vähän myödä, kun lehmät pääsivät huonoon kesään, ja suuren työväen kanssa meni paljon syödessä.

Jo Anttia alkoi arveluttaa, että hänen asiansa eivät nyt olleet paikallansa. Tuumaili, että parempi kuitenkin olisi ollut edellisenä syksynä tehdä enon neuvokin mukaan, myödä vaikka nuo neljä lehmää, mitkä nyt piti kuitenkin myödä vielä huokeammasta, kuin niistä edellisenä syksynä olisi saanut; siten olisi hän päässyt entisistä veloistaan liki kuitiksi. Hän huomasi nyt, että hänen ei olisi tarvinnut keväällä ostaa eläimen ruokaa ja olisi elokin piisannut ostamatta. "Kyllä se oli suuri hairaus, vaan mikä on tullut se on tullut, ei sille nyt auta", arveli hän.

Lohdutti kuitenkin Antti itseänsä. "Onhan minulla nyt puolta suurempi ruiskylvö kuin ennen. Jos Jumala vuotta antaa, niin kyllä se palkitsee tämän vuotisen vahingon; eikä ihminen tiedä edeltäpäin, miten käy. Mitä Jumala antaa, se pitää vastaan ottaa."

Ei kuitenkaan tämä lohdutus Anttia pitkältä rauhoittanut; hän mietti yhtä ja toista, miten välemmin pääsisi veloistansa. Antti oli raitis, rehellinen, huoleva ja ahkera mies, hänestä oli häpeä olla velassa. Vihdoin juolahti hänelle mieleen, että P:salolle piti tulla suuri pölkyn veto ensi talvena; sieltä, arveli hän, tuli hänenkin koetella rahaa saada, se muka olikin paras keino näin tiukkana raha-aikana.

Antti palkkasi toisen rengin; yksi oli jo ennen palkattu. Kotitöitä tehdään kiireen mukaan, että kelin tultua päästäisiin rahtiin. Ensimmäisillä lumilla ei Antti vielä päässyt kotitöiltänsä. Toisia naapuria oli jo mennyt, kun reki rupesi juoksemaan. Antin lähtö viivästyi niin pitkälle, että muuan naapuri jo tuli kotiinsa uusia eväitä hakemaan. Antti kyseli, minkälaista se rahti oli?

"Rahti on hyvää, hevonen ja kaksi miestä voipi saada 8 jopa 10 markkaa päivälle, jos tekee työn tavoin", vastasi naapuri.

Antti kiirehti matkalle kahdella hevosella viiden miehen kanssa. Naiset muistuttivat Antille, miten he hevosetta kotona toimeen tulisivat, kun on vesi vedettävä ja pitäisi saada heiniä y.m., kun oli määrä lähteä useammaksi viikoksi pois kotoa.

"Todellakin! — Eihän sitä hevosetta koti tule toimeen, sitä en tullut ajatelleeksikaan; ja yhdellä hevosella taas ei paljon kerkiä tienata rahdissa", — myönsi Antti. Mikä neuvoksi? — Eräs naapuri sattui istumaan penkillä ja kuuli talon tuumat. Hän huomautti Antille: "Osta kolmas hevonen, teidän talossa menee kolme hevosta muutenkin, kun kesätyöt ovat suuremmat kuin ennen, saatikka nyt kun on semmoinen rahti käsissä, jota harvoin tapaa!"

"Eipä se hulluinta olisi, kolmas hevonen menisi kesälläkin, kun on suuri palo kynnettävä", arveli Antti. "Mutta milläpä sen ostaa, kun ei ole rahaa."

"Rahaa! Rahaako teidän talossa pitäisi hevosen ostoon olla? Saattehan te vaikka viisi hevosta rahattakin. Minä tiedän, että ukko Tuomaalla on kolme hevosta, ja hänellä on kolmas aivan joutava, ja häneltä joutaa velaksikin vaikka mihin asti", esitti naapuri.

Anttia esitys miellytti, ja hän päättikin lähteä Tuomaalta hevosen ostoon. Tuomas mielellänsä antoikin hevosen Antille velkakirjaa vastaan. Nythän taas asiat oli hyvällä kannalla. — Kolmas hevonen jäi kotiin ja kahdella hevosella lähti Antti renkien ja päiväläisten kanssa suureen rahan saaliisen.

Rahti olikin hyvä, niinkuin naapuri oli kertonut, mutta ainoastaan alussa. Se ei hyvänä kauan kestänyt. Siitä kun oli paljon puhuttu, niin sinne pakkautui paljon rahvasta, että likeinen metsä loppui väleen. Vetomatka jatkui, lunta tuli paljon ja palkkaa ei lisätty, joten rahti päivä päivältä huononi, niin että muutaman kuukauden perästä ei tahtonut rahtimies saada leipää. Useampi sitä kuitenkin jatkoi: "parempi saada vähänkin, kun ei mitään", arveli monikin.

Antti myöskin pitkitti rahtia melkein pakosta, kun oli tullut kolmannen hevosen ostaneeksi. Se ei Antillekaan rahaa antanut niin paljon, että olisi niistä velan maksuun joutanut, vaan ne menivät aikuisiin talon tarpeisin.

Kevätpuoleen loppui sekin huono rahti, ja nyt joutuivat rahdintekijät kotiinsa. Useammalla rahdintekijällä oli elot lopussa, ja täytyi ruveta velkaa etsimään.

Elot väheni Antiltakin, hätäisesti saattoi hän kesään päästä. Hän ei kevätkorvaa ruvennut jouten viettämään, niinkuin moni muu rahtimies teki, vaan veti mutaa pellolle ja puita kesän tarpeeksi. Lumet sulivat nyt maalta aikaisempaan, kuin viime kesänä, niin ett'ei eläväin ruo'asta puutetta tullut. Mutta vaikka lumet aikaiseen sulivat, olivat ilmat kylmiä koko toukokuun ajan. Uudispano-rukiista ei näyttänyt paljon mitään tulevan. Oraat kun olivat jo syksyllä huonot, niin kevätahavat ne lisäksi hävittivät. Niinpä kävi Antinkin ruiskylvyille. Siinä, minkä oli vanhalla siemenellä kylvänyt, oli parempi oras, kuin uudiskylvyissä, vaan ei niin hyvä, kuin ennen oli Antin pelloissa, johon oli syynä, että makasiinista saadut siemenet eivät olleet niin hyviä, kuin omasta hinkalosta mitatut.

Surumielin katselivat kaikki uutisella kylväjät ruisoraitansa ja huokailivat: "Ei Jumala anna milloinkaan hyvää vuotta. Kasvaapas rikkailla!"

Anttikin oli harmissansa, ei yksinänsä tulevasta katovuodesta, vaan monet huolet häntä painoivat. Elot olivat loppuneet, ja niitä täytyi saada millä hinnalla hyvänsä. Rahaa ei ollut, millä ostaa. Velkaa oli jo entistä ja toistako pitäisi tehdä! — Mikä tästä viimein piti tulla?

Huolet eivät asiaa parantaneet. — Syömistä täytyi saada, eihän sitä syömättä elä, eikä töitä saata jättää tekemättä, sillä loppuhan sittenkin tulee. Useampi rahdin tekijä haki touvon siementä. Kuka sai velaksi, kuka osilla kylvätti, kuka mitenkin keinotteli; jäipä muutamille kylvämättäkin. Antti oli kumminkin kevätsiemenet säästänyt, joten hänellä niistä ei puutetta ollut. Kesätöitä alettiin tehdä kuka mitenkin jaksoi. Ilmat muuttuivat lämpimiksi. Palosäät olivat hyvät, kun koko kevät oli poutaa. Anttikin sai palonsa paremmin tehdyksi, kuin viime kesänä. Uuden kasken hakkasi hän vähän pienemmän entistä. Heinä-ilmat olivat suotuisat. Heinät teki hän aikaiseen, seuraten tässä enon neuvoa. Uutinen näytti nyt joutuvan aikaisempaan kuin viime kesänä. Vanhaa rukiin siementä ei taas ollut useammalla talolla, eipä Antillakaan. Sitä koeteltiin nyt neuvotella kuka mitenkin. Anttikin oli saanut eräältä naapuriltansa lainaksi uudisrukiin päähän, joita sitte antaisi maksuksi enemmän. Muutamat toimeliaat maamiehet kieltelivät vanhan siemenen etsivää. "Ei nyt pidä vanhalla kylvää, kun on ollut poutakesä, kun sitä vastaan viime vuoden rukiit valmistuivat sateilla eivätkä ole hyvät siemeniksi."

Monen täytyi tätä neuvoa väkisenkin seurata, kun eivät saaneet mistään lainaksi; vaan joka sai se kylvi kielloista huolimatta.

Niin Anttikin kylvi saamansa kaksi tynnyriä vanhaa ruista. Varakkaammat talot eivät kylväneet viime vuoden rukiilla; se, jolla oli kolmannen vuoden poutakesän rukiita, kylvi vanhalla osaksi ja loput uutisella; nämä sitten seuraavana syksynä joutuivatkin vanhan kanssa yksin ajoin. Niiltä, jotka viime vesikesän siemenillä olivat rukiinsa kylväneet, alkoivat oraat pitkällä poudalla kuivaa, ja nähtävänä oli, että niistä ei ruista leikattaisi. Muutamat kylvivät uutisella uudestaan, mutta useampi jätti sallimuksen nojaan: "Mitä Jumala antanee, siihen pitää tyytyä." Ei Anttikaan raatsinut uusilla siemenillä kylvää, vaikka oras näytti huonolta. Vuodentulon sai hän tänä syksynä paljon huonomman, kuin edellisenä syksynä, vaikka oli kylvänyt lähes puolta enemmän kuin sitä ennen.

Kiireimmät kesätyöt oli nyt tehtynä. Jopa lautamiehet alkoivat etsiä niitä, jotka keväillä olivat eloa lainanneet ja muita velkamiehiä. Eivätpä nämä tarkkavainuiset Anttiakaan enää unhottaneet, vaan useampi kävi siellä vieraisilla, ja lähtiessänsä pyytivät vuorostansa Anttia kestiinsä — käräjiin. Tähän asti oli huoli velan saannista, nyt niitten maksusta.

"Huolet ei näy loppuvan" — arveli Antti, joka oli ensimmäiset manuut eläissänsä saanut. Antti lautamiesten kestiä koetteli välttää, möi kolmannen viime syksynä ostetun hevosen melkein puolta huokeammasta hinnasta, kuin oli ostanut, ja muutamia lehmiä sekä vähän eloja; siten pääsi hän tästä kerrasta. Talvikäräjistä ei Antti jaksanutkaan lautamiesten kestiä kiertää, vaan otettiin hänelle kaksi tuomiota, yhteensä yli kuuden sadan markan. Antin velat olivat näet kuuluiksi tulleet, että niitä muka olisi enemmän kuin hän jaksaisi maksaa, ja sentähden velkojat olivat kiireissänsä, kuka ennen kerkiäisi velkansa pois saamaan.

Talven askaroi Antti nyt kodissansa vetäen mutaa pellolle. Rahtia etsimään hän ei enään lähtenyt, kun viime talvi vaan velkaa lisäsi. Rukiin, niinkuin touvonkin siemenet pani Antti omasta kasvusta säästöön, vaikka epä-tietosena, säästyisivätkö ne todella syömiseltä.

Eläimien ruuan puutetta ei hänellä nytkään ollut, mutta elo meni niin, että sitä kesän aikana taas oli ostettava — tietysti velaksi, kesän aikana työskenteli hän muuten samaan tapaan kuin parina viimeisenä kesänä, sillä poikkeuksella vaan, että nyt ei ollut uudispeltoa kynnettävänä eikä kaskea hakattavana entistä määrää; ruis-kylvöt kylvi hän omilla vanhoilla siemenillänsä.

Uudiskylvöt Antin pellossa ja metsämaassa olivat paremman puoleiset, siihen katsoen, että metsä-maa ja uudispelto olivat laihaa maata; mutta vanhalla kylvetyssä maassa oli huono kasvu. Touvot kasvoivat yleensä hyvästi. Anttikin toivoi nyt parempaa viljavuotta, kuin viime kesänä, koska hänellä nyt oli paljon toukoviljoja. Viljat valmistuivat aikanansa, ja tuli keskinkertaista parempi vuosi yleiseen.

Syksyllä alkoivat nuo kutsumattomat vieraat taas käydä vieraisilla velkaisten luona, pyytelemässä käräjiin. Antillekin oli monta uutta kutsua lisääntynyt. Hän koettelee velkojiansa suositella odottamaan, vähä itse kullekin maksamalla, mutta velkojat eivät tahdo suostua vähään maksuun. Antti on kuin tulen keskellä, ei tiedä miltä puolen sammuttaisi. Vähät maksut häviää, kuin kauhallinen vettä suureen tulipaloon. Sai Antti kumminkin estetyksi, että ei uusia tuomioita tehtynä. Taas pääsi hän vähän hengähtämään, mutta eipä pitkää lepo-aikaa ollut. Talvikäräjissä otetut tuomiot, joista jo mainittiin, olivat vielä maksamatta; ne hän oli luvannut maksaa nyt tänä syksynä, johon aikaan asti velkojat odottivatkin. Hän möi taas muutaman lehmän ja vähän eloja, joista vei vähän kummallekin tuomiomiehelle. Tuomiomiehet eivät tyytyneetkään niin vähään maksuun, kuin Antti oli heille saanut, vaan talven tultua panivat tuomionsa ryöstöön. Antti on nyt aivan toivoton, ei tiedä millä nämä maksaisi? Näistä menee irtain omaisuus ja muista veloista kontu. — Antti tiedusteli uusia lainoja, vaan ei saanut mistään. Hän etsii talollensa ostajia myödäksensä kaikki ja päästäksensä tuosta kiusallisesta olosta. Loppuhan tästä kuitenkin tulee, arveli hän, ja meneehän se kuitenkin perästäkin, niin välemminhän tämä tuska sammuisi!