Hän oli tavattoman äänetön, tullessaan kotiin Lucyn luo, ja kun hän pani maata, vieri hänen silmistään muutamia kyyneleitä.

"Sinusta tuntuu tyhjältä, Greeta", mutisi hän nyyhkytystensä kesken. "Tiedän minä syynkin, sinä kaipaat sukkaasi — tuntuu siltä, kuin olisi täällä käynyt kuolema huoneessa, — mutta tuo on vain tuhmuutta! Ajattele sinä, mihinkä se on mennyt ja mitä kaikkea sinun rahasi saavat aikaan. Ja jos sinusta tuntuu tyhjältä ilman sukkaa, niin ota toinen ja rupea sitä täyttämään huomenna!"

Tämän päätöksen tehtyään hän lohdutettuna vaipui unen helmoihin.

* * * * *

Neljä vuotta sen jälkeen kuin Greeta oli palannut Lontoosta Ivyn huvilaan, näemme hänen eräänä kauniina iltapäivänä seisovan puutarhassa omenapuun suojassa kuunnellen kirkonkellojen juhlallista ääntä.

Albert Edvard istuu takajaloillaan ja katselee tarkkaavasti tyttöä. Mutta siinä on myöskin voimakas, nuori mies, jonka silmät ovat häneen kiinnitetyt, eikä hän ole pakotettu äänettömänä tyttöä katselemaan, sillä hänellä on kieli, millä voi puhua.

"Greeta"!

Greeta hätkähti ja punastui samassa niin, että tuli melkein kauniiksi.

"Noh, Bill, miksi minua seuraat? Minä näin sinut kirkossa vähän aikaa sitten, ja siinähän on kyllin yhdeksi päiväksi."

"Isä on lähettänyt minut", sanoi hän vähän ujosti. "Hän haluaisi kuulla jotakin häistä."

"Voithan sinä kertoa hänelle niistä", sanoi Greeta katsellen puussa nuokkuvia valkoisia ja punaisia omenankukkia. "Sinä tiedät, miltä Joyce neiti näytti, eikä löydy koko maailmassa toista kapteenia, joka voisi kapteeni d'Arcyn voittaa. Nyt minun täytyy lähteä sisälle ilostuttamaan Helena neitiä. Hän on mennyt huoneeseensa itkeäkseen tarpeeksi. Minä tulin tänne, kun vaunut vierivät pois, vieden heidät mukanaan."

"Mitä sinä ajattelit?"

"Minä ajattelin sitä, miten he molemmat puristivat minun käsiäni", vastasi Greeta, ja innostunut hymyily päilyi hänen huulillaan. "Olenko kertonut sinulle, että he pyysivät minua mukaansa Intiaan? Minä kuvittelin ennen, että menisin sinne lähetyssaarnaajana, kun täysikasvuiseksi tulisin, ja nyt näytti siltä, kuin Jumala olisi antanut minulle tilaisuuden; mutta olen saanut oppia toista, ja koska Helena neiti nyt on kovin luuvalon vaivaama, en aio häntä jättää. Hän ja minä keskustelimme paljon täällä eräänä päivänä. On muutamia, joitten on sallittu puhua ihmisille täällä kotona, ja toisia, joitten tulee lähteä ulkomaille, ja kunhan me vaan puhumme toisillemme Jeesuksesta ja voimme tarjota auttavaa kättä, teemme Jumalalle otollista työtä, missä olemmekin. Minä olen vain taitamaton, sivistymätön tyttö, mutta minä rupean käsittämään, etten ole niin taitava kuin ennen luulin olevani. Ja Vapahtajamme on sanonut: 'Seuratkaa minua ja minä teen teistä ihmiskalastajia'; ja jos Joyce neiti ja hänen kapteeninsa seuraavat häntä Intiaan, niin minä voin seurata häntä täällä Sundalessa. En tahdo milloinkaan lakata ajattelemasta pakanoita, Bill. He ovat, niin sanoakseni, kapaloidut minun sydämmeni ympäri, ja minä tahdon yhä edelleenkin koota heille ja rukoilla heidän puolestaan. Mutta minä koetan tehdä velvollisuuteni neitiäni kohtaan ja olla uskollinen pienessä —"

Bill kuunteli häntä ääneti näin pitkälle, mutta nyt hän kurkotti kätensä Greetalle.

"Tule, Greeta", sanoi hän, tarkoittavasti silmää iskien; "tule ja tee velvollisuutesi minua kohtaan. Olen sinua odottanut koko tämän vuoden, ja isä kaipaa sinua niin hirveästi!"

Greeta pudisti päätään, mutta hänen silmiinsä tuli uusi loiste.

"Sinun täytyy odottaa vielä vähän kauvemmin, Bill. Minun neitini on sanonut, että hän tulevana vuonna muuttaa erään sukulaisen luo, ja silloin minä olen vapaa."

"Lupaatko varmasti, Greeta, että tulevana vuonna tulet? Nuo hääkellot soivat minun päässäni ja sydämmessäni tänään."

"Jos sinä ja minä koetamme tehdä Jumalalle otollista työtä yhdessä,
Bill, niin tahdon tulla luoksesi silloin."

Greeta puhui kuiskaavalla äänellä, mutta Bill veti hänet luokseen.

"Tyttöni, sinä olet osottanut isälle ja minulle tien taivaaseen, eikä ole luultavaa, että minä tahtoisin tehdä sitä, mikä sotii Herran tahtoa vastaan."

Greetan silmät täyttyivät kyynelistä.

"Oi Bill, mitä luulet kapteeni d'Arcyn sanoneen minulle tänään, kun hän puristi kättäni? Hän katsoi minuun ja sanoi: 'Hyvästi, Greeta. Minä saan sinua kiittää paljosta hyvästä, mutta parhaan päivätyön teit silloin, kun annoit minulle tuon sanoman, ensikerran kuin kohtasimme toisemme. Sinä sanoit sairaalle kapteenille, mihin hänen tuli mennä tullaksensa terveeksi, ja vaikka kesti kaksitoista kuukautta, ennenkuin hän lopullisesti teki päätöksensä, niin hän kuitenkin vihdoin sen teki ja saa nyt kokonaan kiittää sinua siitä, että hän on parantunut.' Nämät ovat hänen omat sanansa, ja minä itken, kun noita sanoja muistan, sillä ne tekevät minut niin äärettömän onnelliseksi. Minä rukoilin Jumalaa, ennenkuin palvelukseen menin, että saisin auttaa sairasta kapteenia, ja tällä tavalla hän on vastannut rukoukseeni!"