Ja ken oli se erakko? Minkä sijan oli hänen nimensä saanut alkuperäisessä laivaluettelossa, kun päällystö ja miehet mynsträttiin Englannissa? Värisyttää ajatella hänen kohtaloaan. Hän oli viimeinen niistä viidestäkymmenestä, jotka kääntyivät takaisin laivalle Terror-salmelta. Sitten kun kaikki toverit olivat kuolleet, oli hänellä ollut vielä voimia päästä laivalle asti. Hyteissä oli kaikki epäjärjestyksessä, niinkuin oli lähtökiireessä jäänyt paria kuukautta aikaisemmin. Hän etsi esille ruokavaroja, jotka kantoi hyttiinsä. Huopapeitteitä oli runsaasti, joten hän kykeni laittamaan vuoteensa mukavaksi. Kesäpäivä läheni loppuaan, yhä kauvemmin viipyi aurinko taivaanrannan alla. Kuinka vähän aavistikaan hän, että eskimoita seisoi ulkopuolella katselemassa, uskaltamatta tulla laivaan. Ja kuitenkin kävi hän toisinaan kannella ja jäällä, turhaan vaanien apua maalta. Sitte tuli hämärä ja pimeys. Silloin pysytteli hän hytissään. Hän kuunteli, mutta kuuli vain tuulen ulvonnan taklaasissa ja köysissä tai laivanrungon narisevat huokaukset jään likistyksessä. Haaskiolle heitetyn laivan yksinäisyys on kamalampaa kuin mikään vankila. Se pimittäisi useimmilta ihmisiltä järjen. Mutta tämä mies odotti hetkeänsä arvokkaasti, neljäs talvi oli hänelle liikaa, ja seuraava päivännousu oli liian etäällä.

22. Pohjoisnavalle.

Gordon Bennett — se mies, joka oli kerran sanonut Stanleylle: "Ottakaa selvä Livingstonesta!" — ei tyytynyt uhraamaan suuria summia troopillisen Afrikan tutkimiseen. Hän tahtoi lähettää retkeilijöitä myöskin pohjoisnavalle. Itse oli hän tutkinut naparetkien historiaa ja pannut tähdelle, että useat laivat, jotka olivat menneet pohjoiseen päin Atlantin mereltä, olivat joutuneet jäiden täyttämään merivirtaan, joka pakotti ne kääntymään takaisin etelää kohti. Jos hän siis lähettäisi laivan Beringin salmen kautta, pitäisi sillä olla hyötyä virroista, ja kenties kulkeutuisi se suoraan yli navan, toiselta puolen tullen ulos Atlantille.

Hän osti laivan, joka oli aikoinaan ollut mukana etsimässä Franklinia. Sen nimeksi pantiin "Jeannette", ja kastetilaisuudessa oli saapuvilla vasta kotimaahan palannut Stanley. "Jeannette" vietiin koko Amerikan ympäri Magellanin salmen kautta San Franciscoon. Siellä täydennettiin varustukset. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi. Kapteenina ja ylijohtajana oli De Long. Ensimäisen koneenkäyttäjän nimi oli Melville, lääkärin Ambler. Niiden lisäksi tuli vielä viisi muuta upseeria. Miehiä oli kaksikymmentäneljä, joukossa kaksi intiaania, taitavia metsästäjiä, ja yksi kiinalainen, jolla oli keittiötehtävät hallussaan. Koko yritys tuli maksamaan kolmatta miljoonaa markkaa.

Bennett oli antanut De Longille kolme erityistä tehtävää. Ensiksikin piti hänen koettaa päästä pohjoisnavalle. Edelleen piti hänen täydentää koillisväylän purjehtiminen, mutta päinvastaisessa suunnassa kuin "Vega". Ruotsalaisesta retkikunnasta ei silloin tiedetty mitään. "Vega" oli ollut poissa vuoden, ja sen kohtalosta ei oltu saatu lainkaan vihiä. Se saattoi olla pikaisen avun tarpeessa. Sentähden piti De Longin tehdä kaikkensa avustaakseen ja tukeakseen ruotsalaisia.

Lähtöpäivä oli heinäkuun 8. 1879. Patterien tervehtimänä solui "Jeannette" ulos San Franciscon satamasta, suuren höyrylaiva- ja pursijoukon seuraamana. Rouva De Long saattoi miestänsä, kunnes saavuttiin aavan meren äärelle. Silloin annettiin pysähdysmerkki. Saattaja jätti hyvästi päällystölle ja miehistölle, ja pienellä laivaveneellä seurasi hänen miehensä häntä odottavaan höyrylaivaan. Siellä jättivät he viimeiset jäähyväiset toisilleen — pitkät jäähyväiset. De Long souti takaisin "Jeannettelle" ja määräsi täyden vauhdin. Rouva De Long nojasi laivansa partaaseen niin kauvan kuin naparetkeläislaivan savupatsaista näkyi häämyäkään. Sitte tuotiin hänet takaisin San Franciscoon, ja kaikki, jotka olivat mukana laivassa, ihmettelivät hänen miehuullisuuttaan ja horjumatonta jälleennäkemisen toivoaan.

Alaskan rannikolta otettiin eskimolaisia koiria laivaan. Kumppanit söivät pian yhdeksän niistä, ja tilalle otettiin uusia. Intiaanit oli otettu mukaan noiden neljänkymmenen hoitajiksi, kuten metsästäjiksikin. St. Lorens-saarella sai De Long tietää, että "Vega" oli ollut siellä ja jatkanut matkaa etelään päin kolme kuukautta sitten. Epäilemättä se uutinen teki häneen omituisen vaikutuksen. Kaksi hänen tehtävistään oli nyt rauennut. Koillisväylä oli löydetty, ja Vega-miehet eivät tarvinneet apua. Jäljellä oli ainoastaan pohjoisnapa, ja siihen hän kohdisti kaiken huomionsa.

Mutta "Jeannette" joutui matkalla pohjoiseen jo syyskuun alussa tiheään irtojäähän, ja sitte kun se ei enää päässyt tuumaakaan eteenpäin, kiinnitettiin ankkuri ajojääkenttään, ja tulet sammutettiin höyrykattilain alta. Seuraavana päivänä olivat matkamiehet joka puolelta suljettuina ja kahlehdittuina yhdeksikolmatta kuukaudeksi. He ottivat asemansa tyyneltä kannalta ja toivoivat jäiden piankin hajaantuvan. Miehistö luisteli jäätyneillä vesilammikoilla, joita oli muodostunut jäälaatoille. Toiset metsästelivät, toiset lueskelivat. Pari mursua ja jääkarhua ammuttiin.

Pian huomattiin, aurinkoa ja tähtiä tarkattaessa, että laiva ainoastaan näennäisesti pysyi paikoillaan, jäähän kiinnitettynä. Koko jääkenttä liikkui säännöttömän merivirran painamana luoteiseen päin. Jos se vain olisi kulkenut hiukan nopeammin, niin tuskin olisi voinut ajatella mukavampaa tapaa päästä yli napameren. Mutta se liikkui toivottoman hitaasti. Usein ajautui jäälautta takaisin pitkiä taipaleita, mutkitellen ja kierrellen. Ja matkaa kesti lähes kaksi vuotta Wrangel-saaren ja Uuden Siperian saariryhmän välillä.

Turvallinen ei "Jeannette" suinkaan ollut kahleissaan. Jää pusersi ja väänsi hirveästi. Peräsin nostettiin paikoiltaan. Potkuri sai vielä jäädä, mutta sen ympäriltä hakattiin uhkaavia jäänlohkareita. Tieteelliset kojeet vietiin usean sadan metrin päähän laivasta, observatorio rakennettiin ja yhdistettiin puhelimella laivaan. "Jeannettet" oli kahden metrin paksuisessa jäässä, mutta kun eri jääkentät likistyivät toisiinsa ja puristuivat päällekkäin, kävi jää paikotellen kuudenkin metrin vahvuiseksi. Sellaisissa työntäyksissä jyrisi "Jeannetten" ympärillä kuin ukkosilmalla, ja alituiseen täytyi olla varuillaan.

Oli luultu, että Wrangel-saari ulottui kauvas napaa kohti kuin toisena Grönlantina. Mutta "Jeannetten" ajautuminen osotti, että saari oli aivan pieni. Sen rannoilla oli meri vielä enimmäkseen avoinna. Hylkeitä ja mursuja siellä näkyi hyvin runsaasti, mutta vain kaksi maitovalasta.

Tammikuussa pusertui laiva kamalasti ja sai vuodon. Ei tiedetty, missä vuoto oli, mutta vesi nousi eturuumassa, ja pumput pantiin käyntiin. Höyryvoiman avulla pidettiin niitä sitten toimessa kahdeksantoista kuukautta.

Se oli pitkä ja kärsivällisyyttä koetteleva aika! Taivaallinen valaistus supistui vähitellen syksyn mittaan, ja sitten alkoi toinen neljännesvuoden pituinen yö. Vangittujen terveys kärsi enemmän kuin ensimäisenä talvena. Täälläkin ilmaantui keripukin oireita, tuhoisan napaseututaudin, joka on vienyt paljon ihmishenkiä; tohtori Amblerilla oli runsaasti työtä.

Toukokuun 18. p:nä näki jääluotsi märssytynnyristä maata lounaassa, sellaisessa osassa Jäämerta, missä ei ennestään maata tunnettu. Se oli vain pieni saari, ja se sai ikuisiksi ajoiksi jään kahlehtiman laivan nimen. Muutamaa päivää myöhemmin nähtiin vielä toinen pieni saari. "Jeannette" ajelehti hiljalleen sen ohi. Kesäkuun alussa syntyi ammottavia halkeamia laivan ympärille. 10. p:n illalla tuntui kovia töytäyksiä, ja päiväpaisteisen kesäyön hetkinä avautuivat jääkentät, joten "Jeannette" pääsi melkein irralleen. Suuria vesipintoja näkyi yltympärillä. Peräsin sovitettiin jälleen paikoilleen, kattilain alle viritettiin tulet, riemastunein mielin toivottiin saatavan laiva viedyksi pois ahtojäistä.

Tähän päättyy De Longin lokikirja. Mutta hän jatkaa päiväkirjassaan ja kertoo, että 11. p:n aamupäivänä irtautui "Jeannette" täydellisesti jäistä. Tuntui kuin se olisi solunut telakalta. Ne, jotka olivat hyteissään, ryntäsivät kannelle, ja ilahtuivat nähdessään "Jeannetten" kelluvan kristallikirkkaassa, heleänsinisen veden täyttämässä altaassa.

Ankkuroitiin jäänreunaan odottamaan kulkuväylän avautumista. Turha odotus! Jää tunkeusi takaisin joka puolelta, ja kesäkuun 12. p:nä pusertui laiva niin kauheasti, että runko lopultakin rusentui ja vesi syöksyi sisään monista raoista. Päällystö ja miehistö tekivät työtä kuin kaleeriorjat. Matruusit seisoivat vyötäisiään myöten vedessä ja ojentelivat ylös ruokalaatikoita toisille, jotka muodostivat ketjun. Kun miehet yhä seisoivat nousevassa vedessä kannen alla, käski kapteeni heidän lähteä vaaralliselta paikaltaan. Rekiä, veneitä ja ruokavarastoa oli jo kauvan pidetty varalla turvallisessa paikassa melkoisen matkan päässä laivasta. Kaikki pelastettu kannettiin leiriin, johon oli pystytetty telttejä. Varhain seuraavan päivän aamuna upposi laiva. Miehet seisoivat hiljaisina katselijoina kuin hautajaisissa, ja pari koiraa ulvoi surkeasti. Leiri järjestettiin, teltit tehtiin mukaviksi ja lämpimiksi. Kaikki olivat reippaalla tuulella. Olivathan he aivan lähellä Uuden Siperian saaria ja pääsisivät helposti meren yli Lenan suistomaalle. Illalla laulelivat matruusit hanurin säestyksellä.

Kaksikymmentäkahdeksan miestä ja kaksikymmentäkolme koiraa lähti matkalle kuuden päivän kuluttua, jolloin kaikki lähtövarustukset olivat valmiita. Jääluotsi oli mennyt edeltäkäsin ja viitottanut parhaan tolan jään yli pienillä mustilla lipuilla. Kuljettiin yöllä ja levähdettiin keskiyön aikana "päivällistä" syöden — sillähän ei ollut väliä, kun kerran aurinko paistoi vuorokauden läpeensä! Reet olivat raskaita ja imeytyivät kiinni nuoskeaan lumeen. Samottiin senvuoksi sama taival moneen kertaan, jotta saatiin koko varasto mukaan vähin erin. Ehtimiseen sattui keskeytyksiä ja pysähdyksiä, kun leveät halkeamat ja avoimet vesikourut katkaisivat tien. Niiden yli oli mentävä jäälautoilla. Jokaisen railon äärelle muodostui siten lauttauspaikka, josta reki toisensa jälkeen sauvottiin yli.

Usein marssivat miehet sulausvedessä polviaan myöten. Auringon kilotuksessa tuntui tukahduttavan lämpimältä, he kävelivät paitahihasillaan ja höyrysivät hiestä, taistellessaan pelastuksestaan. Koirat laahasivat pienempiä rekiä, ja niitä elätettiin säilykelihalla, jollei ollut riistaa saatavissa.

Sitte kun he olivat orjien tavoin uurastaneet viikon, huomasi De Long, että jääkenttä oli kulkeutunut kolme sen vertaa luoteiseen kuin vaeltajat olivat edenneet etelään. Vaikka he kulkivat minkä jaksoivat etelää kohti, ajautuivat he siten yhä loitomma päämäärästään. De Long ilmotti ainoastaan kahdelle upseerille tämän surullisen havainnon, joka olisi miehistöön vaikuttanut lamauttavasti.

Jatkettiin kuitenkin matkaa, sitten kun oli purettu taipaleelle yhtä ja toista tavaraa, sillä nyt oli ennen kaikkea pyrittävä avovedelle.

Heinäkuun keskivaiheilla valkenivat toiveet. Pari hylettä, yksi mursu ja jääkarhu tapettiin, ja kaikki olivat hyvillään tuoreesta lihasta ja koirat saadessaan luita jyrsiäkseen. Parasta oli kuitenkin se, että lounaassa tuli näkyviin saari. Lukemattomien vastusten jälkeen ja paksun sumun läpi pääsivät he vihdoin saarelle, jolle annettiin Bennettin nimi. Lippu nostettiin tankoon, ja kolminkertainen eläköön kohotettiin löydön kunniaksi.

Bennettin saarella levättiin useita päiviä. Kun edempänä voitiin jatkaa matkaa veneillä, tehtiin uusi yleinen tavarain katsastus. Aluksi oli aikomus ottaa reet mukaan, mutta ne hyljättiin pian. Koirat olivat myös tarpeetonta painolastia, ja niin katkeraa kuin se miehistä olikin, ampuivat he kuitenkin yksitoista huonointa. Kaksitoista otettiin veneisiin mukaan, mutta ne kammosivat merimatkaa ja pitivät parempana hypätä jääkentille, häviten toinen toisensa jälkeen. Ainoastaan kaksi pysyi uskollisina, seuraten isäntiään märällä ja kuivalla.

Saarelta lähdettäessä jaettiin päällystö ja miehistö, ruokavarat ja varustukset kolmeen veneeseen. Kapteenin vene oli kuusi metriä pitkä sekä varustettu mastolla, purjeilla ja airoilla. Siihen mahtui neljätoista miestä, niiden joukossa tohtori Ambler, fyysikko Collins, matruusit Nindemann, Noros ja Erikson sekä kiinalainen ja toinen intiaani. Melville sai johtoonsa toisen veneen, jossa oli tilaa yhdelletoista miehelle. Luutnantti Chipp, etevä merimies, oli päällikkönä kolmannessa veneessä, pienimmässä; siihen mahtui ainoastaan kahdeksan miestä. Kaikille annettiin käsky pysytellä koossa.

Nyt joutui matka nopeammin; miehet saivat levätyksi veneissä, joita tuuli kuljetti eteenpäin. Muuan vastoinkäyminen kohtasi heitä, kun he taas kymmeneksi päiväksi sulkeutuivat jäihin; mutta he pääsivät irti ja laskivat maihin Fadjejevin saarelle, joka kuuluu Uuden Siperian saariryhmään. Rannalla oli joukottain ajopuita; muutamat mökit ja työkalut olivat muistoina ihmisten käynneistä. Sitte he seurasivat Kattilasaaren etelärantaa milloin purjein, milloin airoin. Syyskuun 10. p:nä poikkesivat he Semenov-saarelle, joka oli kahta vuotta aikaisemmin näkynyt "Vegaan". Siellä ammuttiin poro, ja miehet saivat kelpo ateriaksi tuoretta lihaa.

De Long tahtoi pysähtyä saarelle moniaaksi päiväksi, jotta levättäisiin kunnollisesti, ennen kuin lähdettäisiin ulapalle. Valitettavasti mukautui hän Melvillen lähtökiireeseen, vaikka taivas ja tuuli ennustivat ankaraa säätä. Lenan suistomaa, läheisin osa Siperian mannermaan rannikkoa, oli kahdenkymmenen penikulman päässä. Yön lähetessä yltyi tuuli myrskyksi, meri aallehti ankarasti, pimeässä taisteli väki hengestään, likomärkinä ja jäykistynein jäsenin. Veneet hajaantuivat, koko seuraava päivä ja yö kului ainaisessa kamppailussa. Kun Melvillen vene viimein pääsi Lenan suistomaan itäiselle niemekkeelle, olivat sen miehet, istuneet yhteen sulloutuneina satakahdeksan tuntia. Parin päivän kuluttua tapasivat he kalastajia, jotka näyttivät heille tien Buluniin, läheisimpään Lenan varrella sijaitsevaan kylään. Chippin veneestä ei vieläkään tiedetä mitään; pidetään varmana, että sen peri meri.

De Long suoriutui aluksi hyvin. Tosin menetti hän ensimäisenä yönä sekä maston että purjeet, mutta hänellä oli kolme paria airoja. Syyskuun 13. p:n aamuna hän ei enää nähnyt toisia veneitä. Seuraavana päivänä tuli maa näkyviin. Rannikko oli laakea, ja vastamuodostunut jää esti maihinnousun. Kahta päivää myöhemmin olivat miehet puolikuolleina kylmästä ja suolaisesta vedestä; he soutivat niin lähelle rantaa kuin pääsivät ja vetivät sitte venettä, kunnes eivät kyenneet pitemmälle. Seuraavana päivänä he kantoivat kaikki tavaransa maalle, ja heidän täytyi siten kahlata monta sataa metriä pitkälle ulottuvaa matalaa pohjaa.

Nyt pysähtyivät he pariksi päiväksi lepäämään ja järjestelemään taakkojaan. Ajopuita, joita Lena oli kuljettanut Siperian metsistä, oli joka paikka täynnä. Erikson oli palelluttanut jalkansa ja häntä täytyi vetää kelkalla, kunnes kuoli. Ruokavaroja oli vielä viideksi päiväksi, ja lisänä yksi koira, viimeinen neljästäkymmenestä. Kantamukset olivat kuitenkin painavia, sillä De Long ei voinut jättää lokikirjojaan, ja hänen miehensä kantoivat telttejä, kiväärejä ja ampumatarpeita sekä reppuja.

Kun ensimäiset viisi päivää olivat kuluneet ja he olivat ehtineet muutaman penikulman etelään päin, ampui intiaanimetsästäjä kaksi poroa. Se pelasti heidät joksikin aikaa. Niin kului yhdeksän päivää, kunnes heidät pysäytti leveä joenhaara. Sen ajan kuluessa he kärsivät nälkää, ja heidän täytyi tappaa koira hengenpitimikseen. Oli ankara lumituisku ja kova tuuli; sellaisella ilmalla kulkeminen oli mahdotonta. Myrsky pieksi heitä suoraan kasvoihin. He pysähtyivät senvuoksi ja söivät illallisekseen viimeiset tähteet koirasta. Sitte kyyristyivät he kokoon kuin siilit, pysyäkseen lämpiminä.

Seuraavana päivänä päättivät he mieluummin uhmata yhä jatkuvaa lumimyrskyä kuin maata paikoillaan ja kuolla nälkään. Paikalle jätettiin yksi pyssy sekä kirjotettu ja hyvin kääritty kertomus "Jeannetten" vaiheista. Koko kantamuksena oli enää peltilaatikoissaan säilytetyt lokikirjat sekä kaksi kivääriä ja teltti.

Jumalanpalveluksen jälkeen kutsui De Long sunnuntaina lokakuun 9. p:nä luokseen molemmat voimakkaimmat matruusit, Nindemannin ja Norosin, ja kysyi heiltä, lähtisivätkö he menemään edellä niin nopeasti kuin mahdollista, etsiäkseen apua. Nämä pyysivät saada lähteä heti. De Long antoi heille oppaaksi pienen kartan Lenan alajuoksusta ja neuvoi heitä pysyttelemään länsirannalla, sillä ainoastaan siellä oli kyliä ja majoja. He saivat mukaansa toisen kiväärin ja viisikymmentä patruunaa. Jos heidän onnistuisi parin päivän kuluessa ampua poro, tulisi heidän pyörtää takaisin. Liikuttavien jäähyväisten jälkeen ja kolminkertaisen eläköön-huudon kajahtaessa lähtivät he matkalle.

Nindemann ei ollut ensi kertaa seikkailemassa. Hän oli ottanut osaa "Polariksen" retkikuntaan luoteisen Grönlannin salmessa. "Polaristakin" oli jää ankarasti ahdistanut. Eräänä pimeänä lokakuun yönä 1873 oli pari valtaista jäälaattaa kohottanut laivan vedestä. Oli varustauduttu pahimman varalta, ja kaikki oli valmiina kannella. Veneitä ja ruokavaroja vietiin uiskentelevalle jäälautalle, joka ankarassa myrskyssä hajosi. Yhdeksäntoista miestä — niiden joukossa yhdeksän eskimoa ja Nindemann — ajelehti suuremmilla ja pienemmillä jäälautoilla meren kuohuissa ja pilkkosen pimeässä. Keskipäivän kajastuksessa näkyi laiva etäällä. Neljätoista miestä oli vielä laivassa. Kävi mahdottomaksi koettaa yhtyä heihin, sitte kun "Polaris" oli hävinnyt näkyvistä. Hätään joutuneet kokoontuivat suurelle jääkentälle, missä he rakensivat lumesta ja jäästä majoja ja kasasivat varastonsa koolle. Tällä jääkentällä he ajelehtivat kerrassaan kahdeksan kuukauden ajan etelää kohti. Kauhistuvin mielin huomasivat he kevään tullen, kuinka kenttä pieneni laajuudeltaan. Aallokko lohkoi jäästä isoja möhkäleitä ja syövytti sitä joka puolelta. He olivat jo ehtineet kauvas Kap Farewellin eteläpuolelle, kun vähissä voimin pelastuivat erääseen laivaan. Nekin neljätoista, jotka olivat jääneet "Polarikselle", saivat nähdä kotinsa.

Nyt, seitsemän vuotta jälkeenpäin, oli Nindemannilla taas elämä kysymyksessä. Toverinsa Norosin kanssa kiirehti hän etelään päin. Sokaiseva lumimyrsky tuiskusi suoraan vastaan. Monien kärsimysten ja vaiheitten jälkeen nämä hengestään sitkeästi taistelleet miehet olivat turhaan apua etsien samonneet kaksikymmentä penikulmaa, kun he lokakuun 19. p:n iltana näkivät kolme majaa etäällä ja riensivät sinne iloissaan, että pääsivät yöksi suojaan. Sieltä he eivät ainoastaan saaneet suojaa, vaan myös pelastuksensa. Eräästä majasta he löysivät pienen varaston puristettuja kaloja, ja reki, joka oli ulkopuolella, käytettiin polttopuiksi.

Kahden päivän levon jälkeen aikoivat miehet pitkittää matkaansa, mutta olivat niin uupuneita, että päättivät pysähtyä vielä päiväksi. He olivat juuri valmistamassa päivällistä lokakuun 22. p:nä, kun kuulivat majan ulkopuolelta kummallista ääntä, joka muistutti siipien räpytystä. Nindemann meni ovelle, kurkisti ulos ja riensi heti pyssyään noutamaan. Hän oli nähnyt kaksi poroa. Kun hän oli hiipimäisillään ulos, näyttäytyi kynnyksellä — tunguusi!

Tämä haki paikalle kaksi heimolaistaan ja useita rekiä. Reissä oli heillä turkkeja, saappaita ja jäätynyttä kalaa, jota he antoivat hädänalaisille. Nämä söivät ja pukeutuivat uusiin lämpimiin vaatekappaleihin. Nyt heillä ei ollut enää mitään vaaraa. Keskiyön aikaan laittautuivat he hyvin kääriytyneinä rekiin ja luistivat tunguusien kanssa kylään, jossa oli kaksi suurta telttiä ja kymmenen asukasta. Nämä omistivat seitsemänkymmentäviisi poroa ja kolmekymmentä rekeä. Toisessa teltissä kiehui tuoretta poronlihaa padassa. Miehiä kehotettiin käymään käsiksi ruokaan, ja rasvainen liemi kaadettiin puukulhoihin heidän nautittavakseen. Hyväntahtoiset tunguusit tarjosivat heille myöskin teetä. Sitte levitettiin heille lämpimät, pehmeät poronnahkaturkit maahan vuoteiksi. Sellaista yötä he eivät olleet saaneet moneen kuukauteen.

Seuraavana päivänä jatkoivat kaikki tunguusit ja heidän vieraansa rekijonossa matkaa toiseen kylään, tullen perille lokakuun 25. p:nä. Nyt Nindemann toden teolla ajatteli kapteenia ja onnettomia tovereitaan. Hän ei kyennyt vaihtamaan tunguusien kanssa yhtään sanaa, mutta hän koetti selittää heille asemaansa merkkien avulla. Tunguusit nyökyttelivät päätään ja puhuivat keskenään käsittämättömiä sanoja. Mutta vaikka matruusit kuinka moneen kertaan vatvoivat samaa asiaa, eivät he näyttäneet ymmärtävän tahi eivät tahtoneet ymmärtää, peljäten kolkkoa talvista tundraa. Lopulta alkoi Nindemanni itkeä epätoivoissaan. Silloin yrittivät tunguusit lohduttaa häntä, taputtaen häntä olkapäälle ja näyttäen myötätuntoisilta.

Seuraavana päivänä saapui eräs maanpakolainen, jonka nimi oli Kusma. Hän näytti olevan tunguuseja lahjakkaampi, ja Nindemann vetosi hänen kykyihinsä perusteellisesti. Hän näytti käsittävän. Yksitoista harhaanjoutunutta miestä! Hän koetti vuorostaan selittää Nindemannille, että nämä oli pelastettu. Mutta Kusma tarkotti Melvillen joukkuetta, johon myöskin kuului yksitoista miestä. Ja sitten otti hän molemmat matruusit mukanaan Buluniin, missä he marraskuun 2. p:nä tapasivat Melvillen väen.

Kun Melville kysyi heiltä De Longia, alkoivat he nyyhkyttää ja pyysivät saada seurata häntä takaisin pohjoiseen. Hän katsoi heidät liian heikoiksi ja matkusti yksin. Hän tapasi jätteitä De Longin matkalta, lipun, tieteelliset kojeet ja rohtolaatikon, mutta ei voinut lumen ja tunguusien vastahakoisuuden takia pitkittää etsiskelyä.

Vasta maaliskuussa 1881 lähetettiin useita hakuretkikuntia Lenan suistomaalle. Ja Melville läksi sinne myös. Silloin tavattiin onnettomista kahdeksan kylmään ja nälkään menehtyneinä. Viimeinen leiripaikka oli lumen peitossa. De Longin käsi pisti esiin lumesta ikäänkuin osottaakseen paikkaa. Hän, tohtori Ambler, Collins, kiinalainen ja matruusit olivat osittain teltin verhoamina. He olivat viimeiseen asti koettaneet pitää tulta vireillä. Pakkanen oli ahdistanut heitä. Parilta oli palanut kädet ja vaatteet — he olivat ryömineet niin liki tulta. He olivat leikelleet palasiksi nahkasaappaat, käristäen niitä tulella nälkänsä lieventämiseksi. Collinsin kasvot oli peitetty huivilla, nähtävästi olivat sen viimeisen palveluksen tehneet De Long ja tohtori Ambler. Kapteenin päiväkirja ja lyijykynä olivat maassa. Hänellä ei ollut riittänyt voimia viimeisen muistiinpanon jälkeen pistää kynää taskuunsa. Mutta päiväkirjasta näkyi, että he olivat lokakuun 9. päivän jälkeen seuranneet Nindemannin ja Norosin jälkiä. Heidän voimansa kuluivat loppuun. He laahautuivat eteenpäin askel askeleelta. He keittivät lientä kaisloista. "Uskon kuitenkin, että Jumala auttaa, ja ettei hänen tarkotuksensa ole antaa meidän kuolla nälkään."

Pari kertaa oli De Long merkinnyt, että intiaani oli ampunut riekon, joka jaettiin kaikkien kesken. Toisena päivänä oli merkitty ainoastaan: "Ei ole mitään syötävää, mutta pysymme miehuullisina. Oi, auta meitä, Jumala!" Lokakuun 11. p:nä: "Emme kykene kävelemään. Ei mitään poltettavaa". 13. p:nä: "Emme jaksa ponnistella vastatuuleen ja jäämme tänne nälkäkuolemaan." Muuan matruusi menehtyy. Kapteeni lukee Isämeidän hänen sielunsa rauhaksi. "Hirveä yö lumimyrskyssä."

16. p:nä, sunnuntaina: "Aleksis (intiaani) lopussa." Jumalanpalvelus. 17. p:nä: "Aleksis kuolemaisillaan. Tohtori kastaa hänet. Minä luen rukouksen sairaiden puolesta. Collins täyttää tänään neljäkymmentä vuotta. Aleksis kuoli päivänlaskun aikana väsymykseen ja nälkään. Me peitimme hänet lipulla teltin alle."

Paria päivää myöhemmin leikkaavat he puoli telttiä kaistaleiksi, joita kietovat jalkojensa ympäri. 21. p:nä näkivät tohtori ja kapteeni erään matruusin kuolleeksi välissään. Puoleltapäivin kuoli toinen matruusi. Henkiinjääneet ovat liian heikkoja hautaamaan vainajia jäähän. He vain siirtävät ruumiit ulos, päästäkseen näkemästä niitä. Seuraavana sunnuntaina luettiin ainoastaan osa jumalanpalveluksesta, ja sitten etsittiin polttoaineksia yöhön asti.

Lokakuun 24.: "Julma yö." Sitte kaksi sanatonta päivää. 27. p:nä mainitaan erään matruusin tekevän kuolemaa, ja seuraavana päivänä, että hän on kuollut. 29. p:nä kuolee taaskin matruusi.

Lokakuun 30. p:nä, sunnuntaina, 140 päivää "Jeannetten" tuhoutumisen jälkeen, ei enää pidetä mitään jumalanpalvelusta. Viimeisiksi sanoikseen kirjotti De Long, ennen kuin kynä luisui hänen kädestään: "Boyd ja Gortz kuolivat yöllä. Collins henkitoreissaan."

Kolme vuotta "Jeannetten" haaksirikon jälkeen löydettiin Kap Farewellin läheltä joukko esineitä, jotka olivat kuuluneet tähän laivaan. Ne olivat jäätyneet jäämöhkäleen sisään, ja niiden alkuperästä ei voinut olla mitään epäilystä, kun tavattiin m.m. ruokatavarain luettelo, jonka oli De Long omakätisesti vahvistanut allekirjotuksellaan, selonteko "Jeannetten" veneistä, pari öljykangashousuja, joihin oli merkitty "L. Noros", ja kynttilänvarjostin, jossa oli Nindemannin nimi. Oli selvää, että nämä esineet olivat kulkeutuneet jään mukana koko matkan Uuden Siperian saarilta Grönlannin eteläkärkeen, ja kenties olivat ne tällöin tulleet suoraan yli pohjoisnavan. Tiedettiin myöskin, että suuri paljous ajopuita, jotka kerran olivat muodostaneet metsiä. Siperian jokien rannoilla, keräytyi alituiseen Grönlannin rannikolle.

Kaikesta tästä ja monista muista maapallon pohjoisen patalakin reunoilla havaittavista merkeistä teki eräs norjalainen, Fridtjof Nansen, sen johtopäätöksen, että keskeytymättömän merivirran täytyy liikkua Beringin salmen seuduilta Grönlannin itärannikolle.

Nansen päätti käyttää tätä virtaa hyväkseen. Toiset olivat menneet pohjoiseen Atlantin puolelta, ja virta oli ajanut heidät takaisin. Hän tahtoi alottaa vastakkaiselta puolelta ja saada virran avukseen. Toiset olivat peljänneet ja välttäneet ajojäitä. Hän aikoi tavottaa ne ja hyvällä antautua vangiksi. Muut olivat menneet sopimattomilla laivoilla, jotka olivat pähkinänkuoren tavoin rusentuneet jääkenttien väliin. Hän päätti rakennuttaa laivan, jonka sisäänpäin viettävät kyljet eivät antaisi jäälle mitään otetta. Mitä pahemmin jää puristaisi, sitä varmemmin kohoaisi tämä laiva ylös vedestä ja kulkeutuisi jään selässä vahingoittumattomana virran myötä.

Hitaasti joutuisi matka, sen käsitti siitä, että "Jeannetten" tavarat olivat olleet taipaleella kolme vuotta. Mutta silloin saisi nähdä maapallosta seutuja, missä ei kukaan ollut ennen käynyt, ja tarjoutuisi hyviä tilaisuuksia tutkia meren syvyyttä, säätä ja tuulia. Juuri sen pisteen saavuttamista, jota sanotaan pohjoisnavaksi, piti Nansen vähempiarvoisena seikkana.

Niiden monien joukosta, jotka pyrkivät mukaan, valitsi hän kaksitoista parasta. Laivalle annettiin nimeksi "Fram", ja kapteenina oli Sverdrup. Hän oli ollut ennen Nansenin mukana seikkailemassa, silloin, kun he samosivat Grönlannin sisämaajään yli rannasta rantaan. Ruokavaroja heillä oli viideksi vuodeksi, ja he olivat mitä parhaimmin varustettuja.

Ensin piti päästä Uuden Siperian saarille. Sinne oli "Vega" osottanut tien, ja "Framin" tarvitsi vain seurata sen tolaa. Heti näiden saarten länsipuolelta suunnattiin kulku pohjoista kohti; pian oli laiva jäiden puristuksessa, ja aivan kauniisti kohosi se jään pinnalle, saamatta pienintäkään vuotoa. Sikäli kävi kaikki Nansenin laskelmien mukaan, ja ne kokeneet napamatkailijat, jotka olivat vakuuttaneet koko suunnitelmaa järjettömäksi, saivat sittemmin tunnustaa, että heidän viisautensa oli ollut riittämätön.

"Fram" ajautui, aivan kuten Nansen oli ennustanut, luoteiseen ja kulki yli suunnattomien merensyvyyksien, missä kahdentuhannen metrin naru ei tavannut pohjaa. Joulu vietettiin pohjoismaalaisella juhlimisella; kun kahdeksaskymmenes leveysaste sivuutettiin, pidettiin iloiset kekkerit, mutta suurinta riemua herätti kuitenkin auringon paluu helmikuun 20. p:nä.

Kevät ja kesä kuluivat ilman merkittäviä tapauksia. Jo kauvan oli Nansen hautonut rohkeata suunnitelmaa. Hän aikoi koiranreillä tunkeutua niin pitkälle pohjoiseen kuin mahdollista ja kääntyä sitten etelään, Frans Josefin maahan. "Fram" saisi sillaikaa jatkaa ajelehtamistansa, ja laivalla tehtäisiin tavalliset havainnot. Ainoastaan yksi mies seuraisi häntä. Hän oli valinnut luutnantti Johansenin. Vasta marraskuussa 1894 puhui hän tämän kanssa. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta; Johansen saisi pari päivää ajatusaikaa ennen vastauksen antamista. Mutta hetkeäkään miettimättä vastasi tämä myöntävästi. "Siinä tapauksessa alotamme valmistukset aamulla", sanoi Nansen..

Siihen meni koko talvi. He laittoivat kaksi yhden miehen kajakkia, jonkun verran isompia ja vähemmän vaapperia kuin eskimot käyttävät kalastusmatkoilla tai hylkeenpyynnissä. Kehykset liistoista sommiteltuina ja purjekankaalla päällystettyinä painoivat nämä palkoveneet ainoastaan kahdeksantoista kiloa. Ne olivat umpikantisia, ja kun soutaja oli asettunut istuinsijalleen keskelle ja tiivistänyt tarkoin ympäriltänsä, saivat aallot roiskua sekä hänen että kajakin yli, tuottamatta mitään haittaa.

Koiranreet, valjaat, kahden hengen makuusäkki, sukset, sauvat, ruokavarat, öljyuuni, — kaikki laitettiin valmiiksi. Kaksi kertaa lähtivät Nansen ja Johansen pohjoiseen, mutta kääntyivät takaisin. Toisella kerralla oli reki mennyt rikki, toisella oli kuormasto ollut liian raskas. Maaliskuun 14. p:nä lähtivät he "Framilta" viimeisen kerran ja suuntasivat matkansa pohjoiseen. Heillä oli kolme rekeä ja kaksikymmentäkahdeksan koiraa. Itse he hiihtivät, pitäen silmällä valjakkojaan. Aluksi oli jää tasaista, ja matka kului nopeasti. Sitten se kävi ryhmyiseksi ja epätasaiseksi, ja kulku oli vitkallista. Milloin mikin reki tarttui kiinni.

Parin päivämatkan jälkeen oli heillä neljäkymmentäkolme astetta kylmää, ja pienessä silkkiteltissä tuntui viileältä. He voivat kävellä yhdeksän tuntia, ja jään ollessa tasaista näyttivät nuo loppumattomat valkoiset lakeudet saattavan ulottua aina navalle saakka. Niin kauvan kuin he olivat liikkeellä, eivät he tunteneet pakkasta, mutta haihtuminen jäätyi vaatteisiin, ja he kulkivat jääpanssareissa, jotka natisivat joka askeleella. Puukovat hihat kalvoivat Nansenin ranteet verille, ja haavat eivät parantuneet ennen kuin myöhään kesällä.

Leiripaikaksi valittiin aina joku suojainen jään notkelma. Johansen hoitaa koiria ja antaa niille ruokaa. Nansen pystyttää teltin ja täyttää padan jäällä. Illallishetki on heille hauskin koko päivästä, silloin he ainakin lämpenevät sisällisesti. Sitte rientävät he makuusäkkiin. Siellä sulaa jää heidän vaatteistaan, ja he makaavat kuin kylmissä kääreissä koko yön. He uneksivat reistä ja koiravaljakoista, ja unessaan huudahtelee Johansen: "Kiirehtikää, senkin rakit, sivaan — ei, nyt menee päin honkia."

Kovin usein on jää epäsuotuisaa, reet tarttuvat kiinni, niitä täytyy kantaa ja työntää töyryjen ja railojen yli. Molemmat matkailijat pinnistävät yhä pohjoista kohti, yksi leveysaste on voitettu. Väsyttävää on kulkea ja laahustaa tällä tavoin. Toisinaan ovat he niin näännyksissä, että he melkein nukkuvat hiihtäessään, koirien hiljaa sipsutellessa heidän vierellään. Koiratkin uupuvat punnerrukseen. Pari on teurastettava. Ne palotellaan ja jaetaan kumppanien kesken, joista jotkut kuitenkin kieltäytyvät syömästä sellaista ruokaa.

Kun jää yhä huononi ja kylmä valkoinen aavikko näytti yhtämittaiselta kiviröykkiöltä niin kauvas kuin silmä kantoi pohjoiseen päin, päätti Nansen kääntyä takaisin. Mahdoton oli enää tavata "Framia". Monet tuiskut olivat lakaisseet umpeen kaikki jäljet. Ei auttanut muu kuin suunnata kulkunsa sitä saariryhmää kohti, jota nimitetään Frans Josefin maaksi. Tosin oli sinne seitsemänkymmentä penikulmaa, ja ruokavarat olivat loppumaisillaan. Mutta kun tulisi oikein kevät, tavattaisiin kai riistaa, ja miesten kahta pyssyä varten oli varattu 180 luotipatruunaa ja 150 haulipanosta. Koirien laita oli pahempi; niiden olo oli todellista koiranelämää tuolla Pohjolan perukoilla. Voimakkaammat saisivat vähin erin syödä heikommat. Niinpä kääntyivät vaeltajat takaisin ja tekivät pitkiä päivämatkoja mukiinmenevää jäätä myöten.

Toukokuun alussa oli ainoastaan kuusitoista koiraa jäljellä. Nyt teki pitkä kesäpäivä tuloaan napamerelle, ja kun oli vain yksitoista astetta kylmää, puhkuivat Nansen ja Johansen lämpimissään. Mutta jää oli viheliäistä. Alinomaa täytyi heidän retustaa rekiä yli syvien railojen ja korkeiden jääröykkiöiden, joita oli puristus läjännyt. Uuvuttavien ponnistustensa jälkeen hoipertelivat he suksilla eteenpäin. Koirille kävi eteneminen yhä raskaammaksi, mitä vähemmän niitä jäi jäljelle, mutta ruokavarat vähenivät myöskin.

Kesäkuu saapuu. Jäälokkien kirkuna vihloo ilmaa. Miehet pysähtyvät viikoksi leirille laittamaan kajakkinsa merikuntoon. Heillä on vielä leipää hyvinkin kuukaudeksi. Ainoastaan kuusi koiraa on hengissä. Kun on enää kolme jäljellä, täytyy heidän itse valjastautua rekien eteen.

Laskien kajakkinsa suureen pitkään avantoon ja kiinnittäen nämä yhteen suksilla, meloivat he jään reunaa pitkin. Toisella puolella ampuivat he kaksi hyljettä ja kolme jääkarhua, saaden siten lihaa pitkäksi aikaa. Viimeiset kaksi koiraakin saivat syödä itsensä kylläisiksi.

Vihdoin näkyi kaivattu maa etelässä, ja he riensivät sitä kohden. Kerran piti heidän mennä kajakilla railon yli. Nansen piti kiinni jään reunasta, kun kuuli Johansenin huutavan: "Ota pyssy!" Nansen kääntyi katsomaan ja näki ison karhun, joka oli lyönyt kumoon Johansenin ja seisoi nuuskimassa häntä. Nansenin piti siepata pyssy,. mutta samassa luisui kajakki loitomma, ja kun hän veti sitä takaisin, kuuli hän Johansenin huutavan aivan tyynesti: "Nyt saatkin kiirehtiä, muutoin on myöhäistä!" Viimein ulettui hän pyssyyn, ja karhu sai surmanlaukauksen.

Viisi kuukautta olivat he laahustaneet jäätä pitkin, kun elokuun alussa saapuivat jäänreunalle ja näkivät avovettä saarten luona. Nyt alkaisi merimatka, ja heidän täytyi erota kahdesta viimeisestä koirastaan. Se oli katkera hetki. Nansen otti Johansenin koiran ja Johansen Nansenin, ja pari luotia oli niiden uskollisuuden palkkana.

Matka jatkui helpommin ja nopeammin, kajakit olivat yhteen sidotut, niissä oli masto ja purje, ja ne pyyhälsivät ohi tuntemattomien saarten. Ankara aallokko pakotti heidät nousemaan maihin eräälle saarelle. Heidän parhaillaan vetäessään kajakkeja ylös tuli valkoinen mesikämmen juosta lönköttäen, vainusi heidät ja alkoi nuuskia heidän jälkiään. Kovin typeriä ovat nuo karhut, mutta nehän eivät ymmärrä paremmin. Matkailijoillemme merkitsi kontion vierailu ruokavaroja pitkäksi aikaa.

Nansen ja hänen matkatoverinsa tarkastelivat uutta valtakuntaansa, samosivat saaren sisäosaan ja palasivat sitte jääkarhupäivälliselleen, joka lisäsi hyvää vointia. He rakensivat pienen kivimajan, joka katettiin suksilla ja silkkiteltillä. Päivä ja tuuli pilkistivät joka lävestä, mutta heillä oli kyllä hyvä ollakseen, ja lihapata porisi ihratulella.

Nansen päätti talvehtia tällä saarella. Ne saaret, joita he olivat tähän asti nähneet, eivät olleet Frans Josefin maan tunnettujen osien näköisiä, ja Nansen ei oikein tiennyt, missä hän oli. Ei voitu uskaltautua avoimelle merellekään kajakeilla. Parempi oli siis kerätä talvivaroja, sillä pian tulisi pimeys, ja kaikki riista häviäisi.

Ensiksikin piti rakentaa mukava maja. Kiviä ja sammalia oli runsaasti saatavissa; ajopuun rungosta, joka löytyi rannalta, saataisiin kurkihirsi, ja jos vielä tavattaisiin pari mursua, silloin olisi kattauskin tiedossa.

Iso mursu loikoili juuri puhaltelemassa ulapalla. Tuossa tuokiossa työnnettiin yhteensidotut kajakit vesille, ja niistä pommitettiin jättiläistä. Se sukelsi, mutta tuli uudelleen ylös toisen purren alta, ja koko hökötys oli keikahtaa nurin. Lopuksi sai se kuolettavan vamman, mutta se vajosi juuri kun Nansenin piti iskeä siihen harppuuna.

Parempi onni oli kahden muun saalistuksessa, jotka makasivat mölisten jäällä ja viimein nukahtivat aavistamatta, että niiden hetket olivat luetut. Nansen sanoo, että niiden ampuminen tuntui murhalta ja että hän ei voi milloinkaan unohtaa niiden ruskeita, rukoilevia, kaihomielisiä silmiä, kun ne makasivat nojautuen torahampaillaan jäähän ja köhisivät verta kuin rintatautiset ihmiset.

Nyt piti nylkeä nuo isot eläimet sekä kuljettaa silava, liha ja nahat majalle. Kun haettiin rekiä ja puukkoja, ajatteli Nansen, että kenties oli kuitenkin turvallisempaa ottaa mukaan kajakit. Ja se oli onni. Sillä heidän molempien seistessä nirhaamassa kuin teurastajat, nousi navakka maatuuli, heidän jäälauttansa irtaantui maihinkiintyneestä jäästä ja ajautui ulomma saaresta. Mustanvihreä vesi maidonvalkeine lakkapäineen ammotti heidän takanaan. Siinä ei ollut aikaa miettiä. Hehän painuivat täyttä vauhtia merelle. Mutta noloa olisi ollut palata aivan tyhjin käsin. Senvuoksi sivalsivat he puoli vuotaa mukaansa ja laahasivat sen ja silavankimpaleet kajakkeihin. Lopen väsyneinä saapuivat he maihin seikkailurikkaan soudun jälkeen ja kiiruhtivat majaan.

Yöllä tuli karhuemä kahden ison penikan kanssa perinpohjaisesti tutkimaan majan ympäristöä. Emä ammuttiin, penikat juosta hölköttivät rannalle, heittäysivät veteen ja uivat jäänmöhkäleelle, joka hädin kannatti niitä. Ne kapusivat sen päälle, ja siinä ne seisoivat möristen ja valittaen, ja ihmettelivät kai, miksi emä viipyi niin kauvan maissa. Toinen tuupertui yli reunan, mutta kapusi uudestaan ylös liukkaalle jäälautalle, ja suolavesi norui sen turkista. Ne kulkeutuivat pois tuulen mukana ja häämöttivät piankin kahtena valkoisena pilkkuna melkein mustalla vedenpinnalla. Nansen ja Johansen tarvitsivat niiden lihat sitäkin suuremmalla syyllä, kun karhut olivat ahmineet kaikki mursunlihat majan ulkopuolelta. Kajakit työnnettiin vesille ja olivat pian karhujen lautan ulkosivulla. Ne ajettiin veteen ja kaahattiin rannalle asti, missä ne ammuttiin.

Jo alkoi kelvata. Kolme karhua yhtähaavaa! Sitte kohosi ensin ammuttu mursukin uudestaan ylös, ja sitä nyljettäessä tuli toinenkin kurkistelemaan ja pääsi sille seuraksi. Tukalaa työtä oli noiden valtaisten eläinten nylkeminen. Miesten viheliäiset vaatteet likosivat rasvassa ja veressä. Jäälokit kerääntyivät kovaäänisinä ja ahnaina läheltä ja kaukaa sieppaamaan perkkeitä. Pian lentäisivät ne etelään, meri menisi jäähän, ja napayö olisi autio ja hiljainen.

Uuden majan kuntoonsaaminen vei viikon. Mursun lapaluu kelpasi suksenporkkaan sidottuna lapioksi. Saman otuksen torahampaasta saatiin rekiliistaan kiinnitettynä oivallinen kuokka. Ja niin kohosivat uuden majan muurit, ja sisäpuolelle kaivoivat Nansen ja Johansen kuopan maahan sekä sommittelivat yhteisen makuulavan kivistä, jotka peitettiin karhuntaljoilla. Sitte kun vielä oli pari mursua ammuttu, oli heillä riittävästi kattausaineksia, jotka pantiin ajopuun rungolle. Kerran tuli tosin karhu ja repi kaikki alas, mutta se kävi sille kalliiksi, ja senjälkeen laitettiin katto lujemmaksi kivipainojen avulla. Saadakseen avonaiseen tulisijaan vetoa asettivat he katolle jäästä onsitetun savutorven. Ja sitte muuttivat he uuteen kotiinsa, jonka piti olla heidän asuntonaan koko pitkän talven aikana.

Lokakuun 15. p:nä näkivät he viimeistä kertaa sinä vuonna auringon, ja kolmas napayö alkoi. Karhut hävisivät eivätkä tulleet takaisin ennen kuin seuraavana keväänä. Mutta tunturiketut pysyivät paikoillaan ja olivat kovin tungettelevia ja pitkäkyntisiä. Ne varastivat purjenuoraa ja rautalankaa, harppuunan ja köyttä, ja oli tuiki mahdotonta löytää varastettuja tavaroita. Vaikea oli käsittää, mitä ne tekivät lämpömittarilla, joka oli ulkopuolella, sillä luulisipa niille olleen yhdentekevää, kuinka monta astetta kylmää oli niiden luolakodeissa. Koko talven tallustelivat ne katolla, murisivat, ulvoivat ja riitelivät, mutta siellä ylhäällä rapisi varsin rattoisasti, eivätkä miehet talvilevossaan olisi millään muotoa tahtoneet olla ilman kettuseuraansa.

Keskellä talviyötä tulee uudenvuodenpäivä paukkuvine pakkasineen. On niin kylmä, että miehet vain makaavat ja nukkuvat ja kurkistavat makuusäkistään ainoastaan syödäkseen. Toisinaan he eivät pistä nenäänsäkään ulos säkistä kahteenkymmeneen tuntiin, vaan viruvat horrostilassa kuin karhut pesässään.

Helmikuun viimeisenä päivänä ilmestyy aurinko vihdoinkin taas näkyviin. Se on sydämellisesti tervetullut, ja sitä seuraa muutamia aamunvirkkuja lintuja, rohkeita ruokkeja. Miehet peljästyvät toisiaan, kun päivä paistaa heihin. Tukka ja parta ovat saaneet kasvaa. He eivät ole peseytyneet vuoden päiviin ja ovat naamaltaan mustia kuin neekerit. Nansenilla, joka muuten on mitä vaaleaverisin, on nyt sysimusta tukka. Heille on suotava anteeksi, etteivät he kylve, kun on neljänkymmenen asteen pakkanen.

Ensimäinen karhu on saapunut. Se tulee raappimaan majaa ja pyrkii sisälle, sieltä kun tuoksuu perin herttaisesti. Luoti tervehtii sitä käytävässä. Ja kun se on paennut jyrkälle rinteelle, kohtaa sitä toinen, ja se kierii vinhasti kuin potkupallo alas. Sen lihoilla elivät Nansen ja Johansen sitte kuusi viikkoa. Päivien pitentyessä laittelivat he uusia varustuksia. Huopapeitteistään he ompelivat housuja. Jalkineita kursittiin kokoon, hihnoja leikeltiin mursunnahasta, uusia liistoja sovitettiin rekiin, ruokavaroja pantiin säilyyn, ja toukokuun 19. p:nä läksivät Nansen ja hänen toverinsa pesästään ja samosivat edelleen lounasta kohden.

Tuon tuostakin täytyi heidän pysähtyä lumimyrskyn vuoksi. Teltit he olivat uhranneet ja ryömivät sensijaan rekien väliin, jotka peittivät purjeella. Kerran vajosi Nansen sukset jalassa ja olisi hukkunut, ellei Johansen olisi päässyt apuun viime hetkessä. Vettynyt lumi oli ohuen jään verhona. Heidän täytyi aina pitää varansa ja etsiä kannattavaa jäätä. Ruokavarat loppuivat, mutta meressä vilisi mursuja. Toisinaan olivat eläimet niin pelottomia, makaillessaan ryhminä jäällä, että Nansen saattoi mennä ihan lähelle valokuvaamaan niitä. Kun yksi uros ammuttiin, makasivat toiset paikoillaan, ja ainoastaan suksenporkilla huidellen pääsi niistä eroon. Silloin laahustivat ne peräkkäin tiehensä ja molskahtivat pää edellä veteen, joka näytti kiehuvan niiden ympärillä.

Kerran oli vaeltajilla niin tasainen jää ja hyvä myötätuuli, että he nostivat purjeet rekiin, seisoivat suksilla edessä ja ohjasivat ja antoivat luistaa, jotta viuhui.

Toisena kertana purjehtivat he yhteenköytetyillä kajakeilla ja aikoivat poiketa maihin eräälle saarelle, saadakseen paremman näköalan. Kajakkipari kiinnitettiin nahkanarulla. Heidän kuljeskellessaan saaren laella huudahti Johansen: "Hei, kajakithan ovat karussa!" He ryntäsivät alas rantaan. Tuuli kävi maalta päin. Ulapalla oli armottomasti menossa koko heidän nykyinen maallinen tukensa. "Ota kelloni!" huusi Nansen, heitti pari vaatekappaletta yltään, hyppäsi jääkylmään veteen ja lähti uimaan kajakkien perässä. Nämä ajelehtivat nopeammin kuin Nansen ui. Näytti toivottomalta. Hän tunsi jäsentensä jäykistyvän, mutta hänen mielestään sopi yhtä hyvin nukkuakin kuin uida takaisin ilman aluksia. Hän ponnisteli henkensä edestä, väsyi, asettui selälleen, jatkoi, näki välimatkan lyhenevän ja elpyi viimeiseen yritykseen. Hän oli aivan puutunut ja uppoamaisillaan, kun sai kiinni aluksiin sidotusta suksesta ja pääsi sen varassa hengähtämään. Sitte hän vääntäytyi toiseen kajakkiin ja souti takaisin, takaisin, hytisten ja hampaat loukkua lyöden, jäykkänä ja siniseksi kylmettyneenä. Mutta maihin hän saapui. Johansen pisti hänet makuusäkkiin ja latoi hänen päälleen mitä saatavissa oli. Ja muutaman tunnin nukuttuaan oli hän pirteä kuin särki ja antoi illallisen maistua. Yhä eteenpäin etelää kohti joutuu heidän uskalias retkensä yli jään ja aaltojen. Nyt purjehtivat he enimmäkseen kajakeilla. Mursu sukelsi esille Nansenin aluksen vierestä ja koetteli torahampaillaan sen kestävyyttä, ollen vetää sekä kajakin että soutajan mukanaan suolaiseen syvyyteen. Kun eläin oli vetäytynyt tiehensä, tunsi Nansen epämieluisan kylmää ja kosteaa jaloissaan. Hän souti lähimmälle jäänreunalle. Siinä vajosi matalaan veteen kajakki, joka oli vähitellen täyttynyt, ja koko sen sisältö kastui ja turmeltui. Silloin täytyi heidän pitää kunnollinen pysähdys ja korjata kaikki vammat, mursujen röhkiessä ja puhkuessa ihan likellä.

Tämä Nansenin matka on urotyönä ainoa laatuaan naparetkien historiassa. "Erebuksen" ja "Terrorin" 134 miehestä ei ainoakaan ollut kyennyt pelastautumaan, vaikka he eivät olleet menettäneet laivojansa ja vaikka olivat aivan lähellä rannikkoa, missä oli ihmisiä ja riistaa. De Long oli menehtynyt epäsuotuisissa olosuhteissa. Mutta nämä kaksi norjalaista olivat nyt viettäneet napamerellä viisitoista kuukautta ilman mitään vaurioita, vieläpä pysyen mitä parhaassa voinnissa.

Heidän vapautumisensa hetki oli lähellä. Kesäkuun 17. p:nä tapasi Nansen äkkiarvaamatta miehen koirineen, englantilaisen Jacksonin, joka oli oleskellut kaksi vuotta Frans Josefin maalla, tehden rekimatkoja ja tutkimuksia. He menivät Jacksonin taloon, jonne Johansen myöskin haettiin. Kesällä tuli alus tuomaan Jacksonille lisätarpeita. Sillä laivalla matkustivat Nansen ja Johansen kotiaan. Jo Vuoreijassa saivat he sähkösanomia omaisiltaan, ja heidän ilollaan ei ollut rajoja. Ainoastaan yksi huoli painoi heitä. Missä oli "Fram?"

Eräänä yönä herätettiin Nansen Hammerfestissä. Oven takana seisoi lähetti ja tahtoi heti puhutella häntä. Kyllä, mutta lähetin piti odottaa, kunnes hän sai vaatteet yllensä, arveli Nansen. Vihdoin tuli hän ulos. Sähkölennätinkonttorin päällikkö itse oli lähettinä. "Niin, katsokaas, minulla on sähkösanoma, joka varmaan herättää mielenkiintoanne", sanoi lennätinpäällikkö. Nansen avasi ja luki: "'Fram' saapunut mitä parhaassa kunnossa. Kaikki hyvin laivalla. Lähden heti Tromsöhön. Tervetuloa kotiin." Ja sähkösanoman lähettäjä oli "Framin" kapteeni, urhoollinen ja uskollinen Sverdrup.

23. Ilmapurjehtija.

Ruotsalainen Andrée oli jo tunnettu ilmapallopurjehtija ja kuuluisa tavattoman vaarallisesta retkestään öisessä syysmyrskyssä Ahvenanmaan saariston yli, kun hän esitti suunnitelman ilmapallomatkaa varten, joka ei rajottunut Itämereen. Hän tahtoi leijua yli koko Pohjoisen Jäämeren Huippuvuorilta Beringin salmelle, 370 penikulman taipaleen, ja mikäli mahdollista lentää suoraan pohjoisnavan yli. Se on rohkein suunnitelma, mitä tutkimusmatkailija on milloinkaan laatinut. Ja Andrée oli miettinyt niin kauvan ja niin tarkkaan, että hän tiesi täsmälleen, kuinka paljon mikin nuora, mikin ruuvi sai painaa. Pallo oli valmistettava kaksinkertaisesta ja kolminkertaisesta kiinalaisesta silkistä ja öljyttävä sekä ulkoa että sisältä, jotta se menettäisi mahdollisimman vähän 4.500 kuutiometrin suuruisesta vetykaasu-sisällöstään. Läpimitta olisi kaksikymmentä metriä, ja yläosan pinta verhottaisiin kalotilla, joka estäisi lumen tarttumasta verkkoon.

Pitkien laahusköysien avulla pidettäisiin pallo aina samalla korkeudella. Ne valmistettaisiin kookoskuiduista, jotta ne kelluisivat veden päällä; jään yli liukuisivat ne paljoa keveämmin kuin maan yli, missä ne usein tarttuvat puihin ja muihin esineihin ja panevat pallon vaarallisesti nytkähtelemään. Jos puolet köyttä on maassa ja toinen puolikas leijuu ilmassa, niin ainoastaan jälkimäinen painaa palloa alaspäin. Mutta jos pallo vaipuu, joutuu yhä suurempi osa köyttä lepäämään maassa, joten pallo keventyy ja kohoaa. Laahusköydet estävät sitä myös nousemasta liian korkealle, sillä mitä pitemmät osat köysiä riippuu ilmassa, sitä enemmän ne painavat palloa taas alas. Seurauksena on, että se aina pysyy jokseenkin samalla korkeudella maan pinnasta.

Laahusköysillä on toinenkin tarkoitus. Kihnaten meren pintaa tai jäätä ne ehkäisevät pallon nopeutta. Tuuli kulkee senvuoksi joutuisammin kuin pallo, joka ei ole vapaa, vaan laahautuu maan varassa. Asettamalla purjeen jommallekummalle sivulle voipi siis jossain määrin ohjata palloa oikealle tai vasemmalle vallitsevasta tuulensuunnasta.

Palmikoiduista pajunvesoista tehdyn gondoolin tulee olla pyöreä, tilava, luja ja kevyt, varustettu katolla, jonka päällä ilmapurjehtijat voivat seistä tekemässä havaintojaan kuten rintasuojan reunustamalla lavalla. Luukusta päästään alas gondooliin, jossa on makuusijat kahdelle miehelle. Kattoon on kiinnitetty pieniä vitsaskirjahyllyjä, ja parista ikkunasta avautuu näköalaa. Seinissä on runsaasti taskuja ja silmukoita kaikenlaisille kapineille. Kuuden paksun köyden varassa riippuu gondooli kantorenkaassa. Kahdeksan 70 metrin pituista painolastiköyttä riippuu ilmalaivasta lieventämässä sysäyksiä, siltä varalta että tuuli äkkiä painaa pallon maanpintaa vasten. Ne voidaan myös sivaltaa poikki, jos pallo menettää niin paljon kaasua, ettei se kykene kannattamaan ilmassa koko painoitustaan. Kaikki nämä laahus- ja painolastiköydet vastaavat yhteensä noin 1.000 kiloa.

Pallon arveltiin voivan pysyä ilmassa kolmekymmentä päivää. Mutta saattoihan tapahtua, että se joutui tyveneen tai ajautui takaisin napaseudun ahtojään yli. Sen vuoksi oli oltava varustautuneita jättämään ilmapallo ja lähtemään paluumatkalle yli jään. Siitä syystä otettiin mukaan kelkkoja ja lumikenkiä, teltti, purjekankainen vene ja kolme kivääriä ampumatarpeineen. Sadaksi päiväksi lasketut ruokavarat sullottiin säkkeihin ja taskuihin kantorenkaan yläpuolelle.

Kuinka laitettaisiin ruokaa ja saataisiin jotakin lämmintä tuolla ylhäällä kylmässä? Siihenkin oli keino; valmistettiin erikoinen keittokoje, jonka tuli riippua nuorassa syvällä ilmapallon alla. Tarvitsi vain asettaa rasiallinen lihamöykkyjä, kala-annos tai lientä pataan, pitää väkiviinalamppu täytettynä ja laskea koko laitos gondoolin alapuolelle. Narusta vetämällä saatiin tuli lamppuun, ja kun ruoka oli kiehunut tarpeeksi kauvan, voitiin letkun avulla sammuttaa liekki ja sitten vetää ylös keittokoje.

Eikö noilla rohkeilla ilmapurjehtijoilla ollut mitään keinoa tietojen antamiseksi lennossaan matkansa kulusta? Kyllä oli; he ottivat mukaansa kolmetoista korkkipoijua, joiden ympäri oli kierretty kuparilankaa ja sisälle sovitettu metalliputki kirjesäiliöksi. Poijut olivat numeroittuja, ja isoin aiottiin heittää ulos, kun oltaisiin päästy pisimmälle pohjoiseen.

Ja eräällä tavalla voitiin lähettää kirjotettuja kirjeitä suoraan halki ilman. Tähän tarkotukseen ostettiin viitisenkymmentä kirjekyyhkystä, parasta rotua. Ilmamatkalla asustaisivat kyyhkyset kevyissä vitsashäkeissä, jossa niillä oli pieniä aluminiumista tehtyjä vesikaukaloita ja pikku vasuja jyvien, herneiden ja rapsinsiementen säilyiksi. Kyyhkyset otettiin mukaan Huippuvuorille.

Niin, kaikki oli hyvin harkittua. Kokonainen teos on kirjotettu tuon matkan pelkästä varustamisesta. Kahden seuralaisensa kanssa piti Andréen nousta ilmaan Tanskalaissaarelta Huippuvuorten pohjoisrannikolta heinäkuun alussa, jolloin aurinko on näkyvissä yötä päivää. Silloin voisi aina ottaa valokuvia, jos purjehtisi yli tuntemattomien saarten. Alituinen auringonpaiste pitäisi kaasun pallossa samalla lämpöasteella, ja kantovoima pysyisi siten muuttumattomana niin kauvan kuin pallo oli ylhäällä.

Andrée oli varma matkan onnistumisesta. Niin, parhaassa tapauksessa kävisi kaikki kuin tanssi. Eräällä ilmapallomatkallaan, Göteborgista Gotlannille, hän oli viilettänyt neljäkymmentä penikulmaa kolmessa tunnissa. Sellaisella vihurilla hän pääsisi navalle yhdeksässä tunnissa. Tavallisella tuulella kulkisi sen matkan parissa päivässä. Niin, jos hänellä olisi onnea sään suhteen, ja jos hän saisi hyvän etelätuulen Huippuvuorilta ja muutenkin kaikki kävisi myötäisesti, niin hän voisi olla viikon kuluttua Beringin salmella taikka jossakin kohti Aasian tai Amerikan pohjoisrannikkoa. Mutta "tuuli puhaltaa minne se tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, etkä tiedä, mistä se tulee tai mihin se menee".

Ruotsissa herätti hanke ensin hämmästystä, sitten ihailua ja lopuksi ihastusta. Mutta mistä saisi Andrée rahat? Tarvittiin kaksisataatuhatta markkaa. No, Alfred Nobel tarjoutui merkitsemään puolet, kuningas Oskar, joka anteliaasti kannatti kaikkea, mitä tutkimusmatkoiksi sanottiin, avusti neljänneksellä, ja muut lahjottivat lopun.

Kun kaikki oli valmista, matkusti Andrée Huippuvuorille. Tanskalaissaarelle rakennettiin mahtava, vajan näköinen talo ilmapallon suojaksi, sitä täytettäessä. Heinäkuun lopulla oli pallo täytettynä, ja nyt odotettiin vain etelätuulta. Mutta tuuli puhalsi alati pohjoisesta tai lännestä. Päivät kuluivat, sumu ja lumiräntä eivät parantaneet toiveita. Odotettiin turhaan. Suotuisaa tuulta ei vain tullut. Vuodenaika kävi myöhäiseksi. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Pallo tyhjennettiin, kaikki tavarat sullottiin kokoon, ja sitten hän matkusti Tukholmaan. Jotkut pilkkasivat häntä, mutta useimmat ihailivat hänen maltillisuuttaan. Varat, jotka tarvittiin uuteen yritykseen, merkittiin Ruotsin miesten keskuudessa heti. Toukokuun puolivälissä seuraavana vuonna piti hänen palata Tanskalaissaarelle.

Toukokuun 12. p:nä 1897 jätti hän Tukholman ainiaaksi. Lähtö tapahtui nyt aivan hiljaa. Häntä oli usutettu tarpeeksi, ja saattoi käsittää, että hän nyt nousisi ilmaan, meni se sitte syteen tai saveen. Kesäkuussa vallitsi Tanskalaissaarella sama kiire kuin edellisenäkin vuonna. Heinäkuun alussa oli kaikki valmiina, ja odotettiin vain etelätuulta. Koitti sunnuntai, heinäkuun 11. p. Jo kello kolmelta aamulla näkyi vedenkalvossa pientä viriä Hollantilaisniemen edustalla. Se oli etelälounainen tuulahdus ja voimistui hetki hetkeltä.

Kanunaveneestä, joka oli tuonut heidät sinne, komennettiin miehistö maihin repimään ilmapallorakennusta, jolloin käytettiin monia huolellisia varokeinoja pallon vahingoittumisen estämiseksi. Kaikista valmistuksista suoriudutaan viimein, Andrée kiittää auttajiansa, ristii pallonsa "Kotkaksi" ja jättää kiireiset jäähyväiset kullekin. Hän hyppää ylös gondoolin kannelle, jonne hänen molemmat kumppaninsa Strindberg ja Fränkel ovat jo asettuneet isänmaan lipun suojaan. Pidäkepunnuksien nuorat katkaistaan yhtaikaa, ja "Kotka" kohoaa majesteetillisesti pesästään.

Laahus- ja painolastiköysien siukuessa vettä myöten ja kyntäessä leveätä vakoa meren pintaan, leijuu "Kotka" koilliseen päin yli Hollantilaisniemen. Sitä ennen laskeutuu se kerran arveluttavasti, kenties ylhäältäpäin vaikuttavan tuulen painamana. Gondooli ihan koskettaa laineitakin, mutta poukkoaa jälleen ylös. Yhdeksän hietasäkkiä on heitettävä yli laidan, jotta "Kotka" suoriutuu tuulen alapuolella kohoavista kallioista. Kaksisataa kiloa painolastia meni siten hukkaan. Pahinta oli kuitenkin, että hyvin suuri osa laahusköysiä oli mennyt poikki ylösnoustessa. Siinäkin menetettiin puoli tonnia painolastia.

Koko se suunnitelma, johon Andrée oli perustanut matkansa, oli siten kumoutunut. Hänellä ei enää ollut kunnollista laahuskiinnikettä maanpinnalla, hän leijui irrallisessa ilmapallossa, tahdottomasti seuraten oikullisia tuulia.

"Kotka" nousikin noin seitsemänsataa metriä korkealle. Hetkisen oli se pilven peitossa, mutta tuli jälleen näkyviin. Tunnin kuluttua hävisi se ikuisiksi ajoiksi kalliosaarten taakse koilliseen ja meni suureen yksinäisyyteen.

Hiljaisina ja vakavina läksivät ruotsalaiset "Svensksund"-laivalle ja matkustivat kotiaan.

Miten jännittyneenä odottikaan koko maailma uutisia Andréesta, ja kuinka sähkölennättimet toimivatkaan, kun tuli tietoon, että hän oli kohonnut ilmaan ja hävinnyt pohjoiseen! Tuskin oli koko maailmassa sanomalehteä, joka ei olisi sisältänyt palstamäärin kuvauksia tästä uhkarohkeasta lennosta. Ja kaikkialla ihmeteltiin, miten siinä käynee. Koetettiin laskea, kuinka kauvas etelätuulta saattoi riittää ja missä pallo todennäköisimmin tulisi taas näkyviin. Siinä kunnossa, missä "Kotka" oli noussut, ei arveltu sen voivan pysyä ilmassa pitempään kuin korkeintaan kaksi viikkoa. Mutta siinä ajassa ehtisi se kulkea suunnattomia matkoja, ja milloin hyvänsä saattoi se tulla näkyviin asutuilla seuduilla. Valaanpyytäjiä ja kalastajia oli parastaikaa liikkeellä pohjoisilla vesillä. Ja jännitys kohosi sitä mukaa kuin päivät kuluivat. Ei välitetty enää pohjoisnavasta. Mihin ikinä pallo laskeutuisikin, olisi se suorittanut merkillisimmän purjehduksen, mistä ihmiset olivat koskaan kuulleet puhuttavan.

Tuskin oli kahta viikkoa kulunut, kun jo ensimäiset huhut kiersivät lihavin kirjaimin maailman sanomalehdistön palstoilla. Heinäkuun 17. p:nä oli eräs hollantilainen nähnyt pallon kelluvan Vienanmerellä. Asiaa tutkittaessa saatiin selville, että se oli luultavasti ollut vain kuollut ja pöhöttynyt valas, minkä hollantilainen oli nähnyt.

Sitten ihan sateli huhuja joka puolelta. Grönlannin länsirannikolla oli kuultu pyssynlaukauksia mereltä. Selvästi oli siellä Andrée tovereineen jäälautalla ajelehtamassa etelään aivan kuin "Polariksen" miehistö. Kun laivoihin syyspimeällä kuultiin jäälokkien, kiislojen tai ruokkien kirkunaa, heti oli Andrée siellä purjekangaskanootissaan tuuliajolla ja huusi apua.

Ja kuinka moni pohjoisnavan naapureista olikaan omin silmin nähnyt pallon! Kaukana sisä-Siperiassa olisivat venäläiset turkiskauppiaat ja talonpojat voineet mennä valalle, että he näkivät pallon leijailevan sen tai sen kylän yli. Etäisessä idässä oli maanpakolaisten saarella Sahalinilla "Kotka" hiljaa ja salaperäisenä leijunut alastomien kallioiden yli.

Pohjois-Amerikan intiaanit olivat nähneet pallon. Toiset olivat tietävinään, että Andrée oleksi Klondikessa ja oli lähettänyt kirjeitä sieltä. Kerrottiinpa, että pallo oli eräänä päivänä viilettänyt yli Brittiläisen Columbian. Kanadassa olivat eskimot nähneet muutamia valkoihoisia miehiä, joilla oli ruokavaransa isossa kummallisessa vehkeessä. Toiset olivat nähneet näkyjä ja tiesivät, että Andrée ja hänen toverinsa olivat pudonneet mereen ja hukkuneet — he olivat itse nähneet, miten se tapahtui. Toiset taas vakuuttivat, että Andrée oli vielä elossa, mutta tarvitsi pikaista apua.

Jo syksyllä lähetettiin Ruotsista apua, ja ruokavaroja asetettiin sellaisille paikoille, missä arveltiin Andréen mahdollisesti käyvän. Eräs retkikunta tutki suuren osan siperialaista jäämerenrannikkoa ja alotti De Longin ja hänen tovereittensa silloin tyhjistä haudoista. Professori Nathorst luuli, että Andrée ja hänen toverinsa olivat joutuneet Itä-Grönlantiin, missä he olisivat voineet kauvan elää myskihärillä. Hän varusti senvuoksi "Antarktik"-laivan ja tutki rannikon läpikotaisin. Andréeta hän ei löytänyt, mutta hän toi kotiin erinomaisia karttoja, kokoelmia ja havaintoja.

Niin kuluivat kuukaudet ja vuodet. Silloin tällöin nousi uusi huhu ja herätti uinuvan jännityksen uudelleen henkiin.

Mutta minne olivat ne kolmetoista poijua joutuneet, ja missä olivat ne kolmekymmentä kyyhkystä?

Poijuista löytyi parin vuoden kuluttua viisi. Kolme oli rikkoutunutta, ja niistä puuttui putket kirjeineen. Kahdessa oli kirjelmä, ja ne olivat kulkeutuneet pitkät matkat virran mukana meren yli. Toinen löytyi Norjan pohjoisrannikolta, toinen Islannista. Ne oli heitetty pallosta k:lo 10 ja k:lo 11 samana päivänä, jona Andrée oli noussut ilmaan, ja kirjelaput antoivat lyhyitä tietoja suunnasta, paikasta, johon poiju oli heitetty, ja matkalaisten tilasta. Kello kymmenen kulkivat he koillista kohti, kaikki meni hyvin; he leijailivat irtojään yläpuolella, "ilma ihana, mieliala erinomainen". Kello yksitoista olivat he kuusisataa metriä merenpinnan yläpuolella, "kaikki hyvin".

Ainoastaan yksi kyyhkynen tavattiin. Sen löysi jo neljä päivää ilmaannousun jälkeen eräs norjalainen valaanpyyntilaiva. Ja merkillisintä sen tiedonannossa oli se, että Andrée oli kirjottanut sen heinäkuun 13. p:nä kello puoli yksi päivällä. Pallo oli silloin leijunut ilmassa neljäkymmentäkuusi tuntia ja pysynyt ylhäällä kauvemmin kuin mikään muu ilmalaiva. Pienessä kokoonkäärityssä silkkipaperissa oli luettavana m.m.: "Kaikki hyvin pallossa. Tämä on kolmas kyyhkysposti. Andrée". Pallo oli silloin Huippuvuorten pohjoispuolella, mutta ajautui hyvää vauhtia itäkaakkoon.

Sen hetken jälkeen ei tiedetä mitään "Kotkan" kohtalosta eikä kai tulla tietämäänkään.

Vielä kaksi vuorokautta ilmaannousun jälkeen oli kaikki hyvin pallossa, ja matkailijoilla ei ollut mitään syytä pelkoon lähimmän tulevaisuuden suhteen. Kenties he ovat leijuneet ympäri, milloin pohjoista, milloin etelää kohti useita päiviä. Pallon kantovoima vähentyi kuitenkin päivä päivältä, ja viimein ei "Kotka" enää jaksanut kantaa taakkaansa. Silloin heidän täytyi painua alas. Missä se on tapahtunut ja miten, sitä ei voi tietää.

Jos he laskeutuivat ahtojäälle navan läheisyyteen, Beringin salmen taholle, oli heidän asemansa melkein toivoton, kun ruokavarat eivät voineet riittää pitkään jäävaellukseen.

Luultavimpana pidetään, että pallo kulkeutui meren eteläiseen osaan Frans Josefin maan ja Kuolan niemimaan välille. Pallo on väljennyt vähitellen ja painunut yhä alemma. Kaikki köydet on katkaistu sen keventämiseksi. Kaikki painolasti on heitetty ulos. Siten on pallo leijunut vielä muutaman tunnin, kenties päivän. Mutta sitten se on taas vajonnut, ja tummanvihreä meri on ammottanut heidän allaan. Silloin on viimeiset poijut uhrattu, ja kaikki, mitä ilman on voitu tulla toimeen, on heitetty pois. Pallo on kohonnut hetkeksi, mutta sitte jälleen laskenut, avutonna ajelehtaen pienimmänkin tuulenhengen mukana. Audrée oli mies, joka ei lannistunut vaaran hetkenä. Hän ja hänen toverinsa taistelivat urheasti viimeiseen asti.

Jos tuuli on käynyt vanhan maailman pohjoisrannikolle päin, olisi heillä ollut toivoa saada piankin ihmisten apua. Silloin ovat he saattaneet syytää mereen melkoisen osan ruokavaroja ja paljon muuta. Jäljellä olleet kyyhkyset voitiin laskea vapauteen ja niiden häkit heittää alas. Kenties matkalaiset kuitenkin vajosivat eivätkä nähneet missään maata. Silloin on lopulta ollut kysymys elämästä ja kuolemasta. Gondooli on laahannut vettä kuin kelkka, heittelehtinyt sinne ja tänne ja saanut töytäyksen jokaiselta aallonharjalta. Silloin ovat he kiivenneet ylös kantorenkaaseen ja irrottaneet gondoolin. Sellaisen kevennyksen jälkeen on "Kotka" noussut viimeiseen lentoonsa. Kenties he ylemmässä ilmakerroksessa tapasivat tuulen, joka ajoi heidät taas merelle. Tuollaisessa tilanteessa on kysymys ainoastaan joistakuista tunneista, sillä sitte kun pallo on saavuttanut suurimman korkeutensa, painuu se jokseenkin nopeasti. Kun he seuraavalla kerralla olivat alhaalla vesirajassa, ei ollut mitään muuta kuin kantorengas irrotettavana.

Millaiseksi heidän loppunsa tulikaan, toivokaamme sen olleen pikainen! Vielä tänä päivänä, näin monen vuoden kuluttua, emme tiedä siitä. Heidän retkensä on ollut turha, mutta itse pysyvät he kaikkina aikoina miehekkyyden ja miehuuden esikuvina. He uursivat uusia uria, ja se aika on lähellä, jolloin muut paremmilla apuneuvoilla seuraavat heidän näkymättömiä jälkiään "ylös ilmojen halki ja ulapan yli kuin myrskynä tuulten teitä".