19. Australian halki.

Yhä lännempänä kohoavat Samoa-saaret korkeine tulivuoriperäisine kallioineen, hohkakivi- ja laavakerroksineen, uhkeine metsineen ja vesiputouksineen, jotka ovat kaksikinsataa metriä korkeita ja mitä rehevimmän kasvullisuuden ympäröimiä. Vesaikkojen ja saniaisten, köynnöskasvien ja Intiaa muistuttavien yrttien yläpuolella liihottelee komeita perhosia. Öisin ovat yölepakot kuutamolla parveilemassa.

Sokeriruo'on lehdillä katettujen pitkulaisten majojen ympärillä, joiden multapermanto on peitetty kookosmatoilla, askartelee kellanruskeita polynesialaisia, joilla on voimakas ruumiinrakenne ja ylpeä ryhti. Heillä on yläruumis paljaana, he käyttävät simpukoista ja hampaista liitettyjä kaulakoristeita, somistautuvat kukkasiin ja höyheniin, voitelevat ruumiinsa kookosöljyllä ja tatuoivat ihoansa osittain. Säveinä ja hilpeinä luonteeltaan ovat hekin joutuneet valkoihoisten häiritsemiksi, ja heidän on ollut pakko luovuttaa saariryhmänsä Saksalle ja Pohjois-Amerikalle.

Samoa-saarilla sataa runsaasti. Mustat pilvet painuvat merenpintaa kohti; rajut pilvenpatsaat imevät vettä kierukanmuotoisina pylväinä, laajeten yläpäästään kuin männyn latvus; rankkasade puhkeaa, ja sitä voi kestää viikkokausia. Joka paikka käy märäksi ja liejuiseksi, ja tulitikkuja on turha koettaa raapia syttymään. Melkein jokavuotisena vitsauksena ovat saarille tuhoisat pyörremyrskyt. Ne tulevat äkkiä. Rannikolle paiskautuu laivoja pirstaleiksi. Pellot ja istutukset tärveltyvät. Kookospalmujen lehtiä lentelee ilmassa kuin sulkia, ja jos myrsky on pahinta laatua, niin kaatuvat puutkin pitkinä riveinä kuin jättiläisviikatteella niitettyinä.

Samoa-saaret ovat säännöllisessä liikeyhteydessä Sandwich-saarten kanssa, ja viimemainituista säteilee höyrylaivalinjoja Aasiaan, Amerikaan ja Australiaan, kuin tähtenä. Fidschi-saaret sivuuttaa sähkölennätinkaapeli, joka on laskettu pitkin Tyynen valtameren pohjaa. Me jätämme sikseen Fidschi-saaret, Salomo-saaret ja kaikki muut, jotka ovat kuin sortuneen sillan pylväinä matkalla Aasian rannikolle. Vaikka Uusi Kaledonia onkin niin lähellä länsipuolella, ei meitä houkuttele tämä saari, jota ranskalaiset käyttävät rangaistussiirtolana.

Mieluummin ohjaamme kulkumme etelään ja näemme ennen pitkää Uuden Seelannin pohjoisen saaren tunturien pistäytyvän esiin taivaanrannalta. Niiden joukossa kohoaa Tongariron toimiva tulivuori, jolla on seitsemän kraateria, ja siitä koilliseen kiehuu kraaterijärvi Taupo honkakivikallioiden välissä. Ja tämän järven pohjoispuolella on monta pienempää järveä, joiden ympärillä kohoilee höyrypilviä kuumista lähteistä, ja monet korkeat geisirit pursuavat taivasta kohden kuin suihkukaivot.

Eteläisen saaren vuoret kulkevat pitkin länsirannikkoa aivan kuin Skandinavian ja Amerikan tunturijonot, mahtavia jäätikkökielekkeitä pistäytyy niiden ikuisista lumikentistä, ja niiden joet juoksevat mitä ihanimpiin alppijärviin. Me luomme ohimennen silmäyksen siihen jättiläiskorkeaan vuoreen, joka on saanut nimensä suuren merenkulkija Cookin mukaan. Tasangoilla ja rinteillä kulkevat paimenet suunnattomine lammaslaumoineen. Metsä viheriöitsee ikuisesti. Pohjoisessa kasvaa havupuita. Niiden rungot ovat kuin pilarikäytavinä, niiden latvat kuin kunnianarvoisten tuomiokirkkojen holvit. Siellä kasvaa pyökkejä ja saniaispuita ja kiertokasveja, mutta palmut loppuvat eteläisen saaren puolivälissä, sillä tämän alapää on liian kylmä niille.

Uuden Seelannin runsaassa lintumaailmassa ei mikään herätä ihmettelyämme suuremmassa määrin kuin kivi-linnut, kun ne sipsuttelevat tukevilla jaloillaan ja poimivat matoja ja toukkia pitkillä nokillaan. Noilla viheliäisillä lintupahaisillahan ei ole siipien tynkääkään, ja höyhenien sijasta on niillä karvapeite. Muuan kauvan sitte sukupuuttoon kuollut Uuden Seelannin lintujättiläinen — sekin pelkkä juoksija, — saattoi kasvaa kerrassaan neljän metrin korkuiseksi. Luullaan monien Uuden Seelannin lintulajien siipien surkastuneen siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät tarvinneet niitä. Niillä ei ollut vihollisia, joiden tieltä olisi tarvinnut lentää pakoon, ja ravintonsa ne löysivät maasta, kuten vieläkin kivi-lintu.

Muinoin olivat molemmat saaret maorien asumia. Nämä tatuoivat koko ruumiinsa aistikkaiksi ja hienoiksi kuvioiksi. He olivat ihmissyöjiä ja pistivät vihollistensa päät paaluihin kyliensä ympärille. Nyt on enää neljäkymmentätuhatta jäljellä, ja hekin varmasti häviävät valkoihoisten tieltä. Entiseen aikaan kulkivat maorit sotanuija olalla, nyt raatavat he päivätyöläisinä valkoihoisten palveluksessa.

Keksijänsä mukaan Tasmaniaksi nimitetyn ison saaren yli siirrymme nyt
Viktoriaan, Australian valtioliiton kaakkoisimpaan siirtokuntaan.

Vielä nytkin on viidennen maanosan keskessä ja länsiosissa alueita, missä europalaiset eivät ole milloinkaan käyneet. Siellä leviää suunnattomia hieta-aavikoita, ja maa on hyvin kuivaa, sillä kaakkoispasaati tuo sateita ainoastaan idän vuorijonoille, millä puolella maata myöskin joet virtailevat. Mutta viisikymmentä vuotta takaperin tiedettiin vielä vähemmän Australian sisäosista, ja suuri palkinto oli luvattu sille, joka ensimäisenä samoaisi maanosan halki merestä mereen.

Sitten saatiin suuri retkikunta muodostetuksi. Sen varusti Viktorian siirtomaa. Suuria rahasummia uhrattiin. Robert Burke valittiin johtajaksi. Hän oli rohkea ja kelpo mies, mutta häneltä puuttui täydellisesti se kylmäverisyys ja tyyni, varma harkintakyky, jota tarvitaan karavaanin johtamiseen tuntemattomien, autioiden maiden halki. Kaksi tusinaa kameeleja sekä ajajia hankittiin Luoteis-Intiasta. Ruokavaroja varattiin vuodeksi, ja kaikki valmistukset olivat pienimpiäkin seikkoja myöten parhaita mitä rahalla voitiin saada aikaan. Siten varustettuina olisi voitu vallottaa Australia pala palalta. Kun seurue lähti liikkeelle Melbournesta, Viktorian pääkaupungista, oli koko väestö jalkeilla, ja juhlatunnelma vallitsi kaikkialla. Monet olivat oikeastaan vain kameeleja katsomassa, sillä sellaisia ei oltu nähty koskaan ennen, mutta useimmat odottivat riemuvoittoa koituvaksi maantieteellisen tutkimuksen palveluksessa.

Burke ei ollut yksin. Hänellä oli puolitoistakymmentä europalaista mukanaan. Jotkut näistä olivat tiedemiehiä, joiden piti tutkia maan erikoista kasvistoa sekä pussieläinten kummallisia sukuja, vuoriperän ominaisuuksia, ilmanalaa ja muuta. Eräs heistä oli nimeltään Wills. Toiset olivat palvelijoita, joiden tuli hoitaa hevosia, kameeleja ja kuormastoa.

Karavaani lähti matkalle elokuun 20. p:nä 1860. Se oli ensimäinen erehdys, sillä silloin alkaa Australiassa kevät ja poutakausi. Kuitenkin samottiin pelottomasti eteenpäin, mentiin Australian isoimman virran Murrayn yli ja saavuttiin sen sivujoelle Darlingille. Sinne pystytettiin pysyväinen leiri, johon jätettiin suurin osa karavaania. Burke, Wills ja kuusi muuta europalaista jatkoi matkaa luoteiseen päin, mukanaan viisi hevosta ja kuusitoista kameelia, ja he päätyivät kolmen viikon kuluttua Cooper-joelle, joka laskee Eyre-järveen.

Tähän pystytettiin uusi asemaleiri, tehtiin useita retkeilyjä seudulla ja lähetettiin sanansaattaja Darlingiin kiirehtämään jälkeenjääneitä. Mutta lähetti viivyskeli, viikko kului toisensa jälkeen, ja kun ei ketään kuulunut, päätti Burke lähteä ainoastaan kolmen seuralaisen, Willsin ja molempien palvelijain Kingin ja Grayn kanssa — mukanaan kuusi kameelia, kaksi hevosta ja kolmen kuukauden muonavarat — tunkeutumaan suoraan pohjoista kohti ja kulkea maanosan halki Queenslannin rannikolle Karpentarian lahteen. Toisten neljän piti jäädä hevosineen ja kameeleineen paikalle, kunnes Burke tulisi takaisin, ja ainoastaan suurimmassa hätätilassa he saisivat poistua sieltä.

Alussa kävi kaikki hyvin, mutta maisema oli ikävää ja hajanaista, luonto karua ja epätasaista. Niin kauvan kuin matkailijat seurasivat Cooper-joen hiekka-äyräitä, tapasivat he vesilätäköitä riittävässä määrin. Varjossa oli veden lämpö 36°, ja jos yöllä saivat sen alenemaan 23 asteeseen, tuntui se suorastaan raikkaalta.

Sitten samosivat he uomalta toiselle, leiriytyen pikku jokien partaille, jotka kuljettivat vettä ainoastaan sadekausina ja joissa tavallisesti oli lammikoita jälellä läpipääsemättömien tiheikköjen, ruoho-, puksi- ja kumipuiden eli eukalyptuksien siimeksessä.

Viimeksimainitut eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet samaa lajia kuin maailmankuulu sininen kumipuu, jota kasvaa Viktoriassa ja Tasmaniassa. Tätä pidetään kuumeen lieventäjänä, sillä se kuivaa lammikoita ja epäterveellisiä rämeitä ja kasvaa kahdenkymmenen metrin korkuiseksi seitsemässä vuodessa. Mutta jättiläiskumipuu on vielä ihmeellisempi, sillä se saavuttaa sadankahdenkymmenen metrin pituuden. Eräs toinen eukalyptus-laji kuuluu kohoavan sadanviidenkymmenen metrin korkeuteen, eikä yksikään puu maan päällä kasva sitä korkeammaksi.

Matkailijoilla oli samottavanaan autioita aavikkoja ja hiekkaharjuvyöhykkeitä sekä saviperäisiä seutuja, missä maa oli halkeillut kuivuudesta, ja siellä täytyi heillä olla nahkasäkkinsä täytettyinä vedellä. Toisinaan näkivät he kyyhkysparvia, jotka lensivät pohjoiseen päin, ja he olivat varmoja siitä, että löytäisivät piankin vettä, jos seuraisivat niiden suuntaa. Toisin paikoin oli satanut, niin että oli hiukan ruohoa noussut maasta; paikotellen taasen olivat suolapensaat kuihtuneet kuivuuteen.

Petolliset kangastukset johtivat heitä usein harhaan. Toisinaan syöksyi hillitön rajuilma läpi metsän ja pensaikkojen. Eläinmaailma oli niukkaa. Lyhyissä muistiinpanoissaan mainitsevat he tuskin muuta kuin kyyhkysiä ja sorsia, villihanhia, pelikaaneja, trappeja ja joukon muita kahlaajia, papukaijoja, käärmeitä, kaloja ja rottia. Mutta kengurua he eivät nähneet, tuota kummallista hyppivää ja juoksevaa elukkaa, joka seitsemän kuukautta kantaa poikasiaan ihopussissa vatsan alla ja on yhtä ominainen Australialle kuin lamaeläin Etelä-Amerikalle. Eivätkä he myöskään puhu dingosta, australialaisesta villikoirasta, joka on lammaspaimenten kauhu.

Australian neekereitä he näkivät, asunaan kilvet, pitkät keihäät ja bumerangit, mutta muuta ei. Nämä alastomat, alhaisella asteella olevat villit antoivat heille toisinaan kaloja vastalahjaksi helmistä, tulitikuista ja muista pikku esineistä. He olivat notkeita kuin apinat puissa, kun ajoivat metsäneläimiä, mutta nähdessään kameelit he tavallisesti pinttivät pakoon. Sellaisia kenguruita he eivät olleet koskaan ennen nähneet, yhtä pitkäkoipisia edestä ja takaa ja sitäpaitsi kyttyräselkäisiä.

Sitten kun englantilaiset olivat samonneet erään hiukan vuorisen seudun poikki, ei heillä ollut enää pitkääkään matkaa rannikolle. Viimeiseltä leiriltä etenivät Burke ja Wills jalkaisin läpi rämeiden ja palmumetsäin sekä mangrove-tiheikköjen, mutta Karpentaria-lahden vettä he eivät kuitenkaan saaneet milloinkaan nähdä. Metsä oli edessä, ja räme pidätteli heitä, kun he olivat aivan lähellä.

Burke oli saavuttanut päämaalinsa, hän oli samonnut Australian halki. Mutta hänen urotyöstään ei ollut hyötyä eikä huvia, kaikkein vähimmän hänelle itselleen.

Paluumatka oli yhtenäistä vastoinkäymisten sarjaa; se lienee ollut surullisin matka, mitä milloinkaan on tehty viidennessä maanosassa. Etelään käännyttäessä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat ja satoi rankasti. Pitkäisen tulet välähtelivät niin tiheään, että palmut ja kumipuut olivat keskiyöllä valaistuina kuin ilmi päivällä. Maa muuttui yhtenäiseksi lammikoksi. Säästääkseen kameeleitaan oli Burke laiminlyönyt telttien ottamisen mukaansa. Kaikki kävi kosteaksi, ruumiin hikihuokoset eivät päässeet toimimaan, ja se näännytti matkailijoita. Ja kun sade lakkasi, tuli taas pouta ja sen mukana tukehuttava, painostava kuumuus, jolloin kaipaa yötä kuin ystävää.

Yksi lopen laihtunut hevonen jätettiin. Kahdeksan jalkaa pitkä käärme tapettiin, ja seuraten villien esimerkkiä söivät nuo neljä miestä sen lihaa, mutta sairastuivat siitä. Kun he kerran leiriytyivät erääseen luolaan laakson pohjukkaan, saavutti heidät taas rankkasade, täytti laakson ja uhkasi viedä sekä heidät että heidän leirinsä mukanaan. Moskiitot vaivasivat heitä, ja toisinaan täytyi heidän uhrata kokonainen päivä, kun sade oli liottanut maan liejuksi.

Kun palvelija Gray varasti jauhoja heidän supistuvasta varastostaan, sai hän selkäänsä. Yhden kameelin täytyi menettää henkensä heidän lihavaroikseen. Yksi kurja hevonen meni samaa tietä. Vettä löysivät he tarpeeksi. Gray sairastui ja kuoli.

Huhtikuun 21. p:nä olivat nuo kolme jäljellejäänyttä asemaleirin näkösällä, jossa heidän toverinsa olivat saaneet käskyn odottaa heidän paluutansa. Burke luuli jo näkevänsä heidät etäältä. Kuinka he ikävöivätkään sinne! Siellähän oli kaikkea, mitä he tarvitsivat, ja etenkin pelastus nälkäkuolemasta, joka jo oli vienyt heistä neljännen.

Mutta paikka oli tyhjä! Ei ainoatakaan sielua ollut jäljellä. Erääseen puunrunkoon vain oli piirretty: Kaivakaa. Huhtik. 21 p. He kaivoivat ja löysivät kirjeen, jossa kerrottiin, että heidän toverinsa olivat lähteneet paikalta tänä samana päivänä, ainoastaan muutama tunti takaperin! Onneksi löysivät he myös varaston jauhoja, riissiä, sokeria ja kuivattua lihaa, riittämään heidän matkaansa varten englantilaisille asemille. Mutta missä olivat vaatteet, jotka olisi saanut vaihtaa risojen tilalle, ne kun tuskin pysyivät enää koossakaan heidän verhonaan riippumassa? Neljän kuukauden vaivaloisen matkan ja alituisten kärsimysten jälkeen olivat he niin lopen uupuneita, että jokainen askel tuntui ponnistukselta, ja nyt tulivat he asemaleirille ainoastaan saadakseen tietää, että toverit olivat samana päivänä menneet tiehensä ja heittäneet sikseen velvollisuutensa! Armottomammin ei olisi kohtalo voinut heitä pidellä.

Burke kysyi Willsiltä ja Kingiltä, luulivatko he voivansa saavuttaa toverit, mutta kumpainenkin vastasi kieltävästi. Heidän viimeiset kaksi kameeliansa olivat menehdyksissä, toverien juhtain ollessa täysissä voimissa, kirjeen mukaan. Viisas mies olisi kaikessa tapauksessa koettanut tavottaa poistuneita tai ainakin seurannut heidän jälkiään. Tätä tahtoivat myös Wills ja King. Mutta Burke ehdotti läntisempää tolaa, jota hän luuli paremmaksi ja varmemmaksi ja joka johti Adelaiden kaupunkiin Etelä-Australiaan. Se kulkee ohi "Epätoivon vuoren" — pahaenteinen nimi.

Aluksi kävi kaikki hyvin, niin kauvan kuin heillä riitti riissiä ja jauhoja, ja alkuasukkailta he saivat kaloja ja "nardoa", jonkunlaisia survottuja apilansiemeniä. He saivat rottiakin, paistettuja kokonaisina hiilostalla nahkoineen ja kaikkineen, ja ne olivat varsin maukkaita. Toinen kameeli sortui, ja toinen piankin kieltäytyi kävelemästä. Sen lihaa otettiin varastoksi. Mutta ruokavarat loppuivat, ja pahinta oli se, että vesikin ehtyi matkalla "Epätoivon vuorelle".

Silloin he päättivät kääntyä takaisin hyljätylle asemaleirille. Matkalla sinne pitivät he itseään hengissä kalalla, jota toisinaan saivat alkuasukkailta, ja muuten ei heillä ollut muuta kuin nardo-siemeniä, joita he poimivat apilakentiltä. Puolikuolleina nälästä ja väsymyksestä saapuivat he asemaleirille.

Keskitalvi, kesäkuun loppu, oli käsissä, ja yöt olivat kylmiä. He päättivät, että Burke ja King lähtisivät vaanimaan alkuasukkaita. Wills ei jaksanut mennä mukaan, mutta sai pienen varaston siemeniä ja vettä.

Kaksi päivää laahustettuaan ei Burke jaksanut edemmä. King ampui variksen, jonka he söivät, mutta Burken voimat olivat lopussa. Eräänä iltana sanoi hän palvelijalleen: "Toivoakseni pysytte luonani, kunnes olen aivan kuollut… Jättäkää minut sitten hautaamatta minua". Seuraavana aamuna hän oli hengetön.

Silloin King riensi takaisin Willsin luo ja tapasi tämänkin kuolleena. Viimeiset sanat, mitä hän oli neljää päivää aikaisemmin kirjottanut muistikirjaansa, kuuluivat: "Voin elää korkeintaan neljä tai viisi päivää vielä, jos tulee lämmin. Valtimo 48 lyöntiä, hyvin heikko."

Kun ei matkailijoita kuulunut, peljättiin pahinta. Apuretkikuntia lähetettiin Melbournesta, Adelaidesta ja Brisbanesta, ja Sydneyssä ja muissa kaupungeissa puhuttiin levottomasti Burken kohtalosta. Viimein löydettiin King, joka oli voittanut alkuasukasten luottamuksen ja pari kuukautta asunut heidän luonaan, eläen heidän tavallaan. Hän oli käynyt tuntemattomaksi ja oli puolittain järjiltään, mutta tointui sen hellän hoidon varassa, jota hänelle annettiin. Molemmat kuolleet haudattiin, Burke käärittynä Englannin lippuun. Myöhemmin kuljetettiin heidän tomunsa Melbourneen, missä komea muistopatsas pystytettiin heidän haudalleen. Siinä on melkein kaikki, mitä on jäljellä retkikunnasta, joka alotti matkansa niin valoisin toivein ja teki haaksirikon "Epätoivon vuoren" juurella.

20. Etelänavalle.

Satakunta vuotta takaperin alkoivat europalaiset merenkulkijat lähestyä sen salaperäisen mantereen rannikoita, joka leviää maapallon eteläisen navan ympärillä. James Ross, joka oli v. 1831 keksinyt magneettisen pohjoisnavan, purjehti kymmentä vuotta myöhemmin kahdella kuuluisalla laivalla, joiden nimet olivat "Erebus ja Terror", pitkin maailman eteläisimmän meren rannikkoa, sen meren, jolla vieläkin on hänen nimensä. Hän keksi lähes neljätuhatta metriä korkean toimivan tulivuoren ja nimitti sen Erebukseksi, ja sammuneenkin tulivuoren hän tapasi, ja sille annettiin nimeksi Terror. Hän näki korkean jääsulun, sisämaajäätikön reunan, joka paikotellen nousi kahdeksankymmenen metrin korkeuteen.

Vähitellen alkoivat yhä useammat Europan kansat kilpailla tietojemme kartuttamisessa kuudennen maanosan suhteen, ja sitten oli varsinkin viime vuosikymmen mitä vilkkainta toiminnan aikaa etelänapa-tutkimuksen alalla. Tämän uuden jakson sai alkuun v:n 1898 belgialainen retkikunta, jonka onnistui ensi kerran talvehtia etelänavan seuduilla. Sen palattua varustettiin saksalainen, englantilainen, skotlantilainen ja ruotsalainen retkikunta, jotka kaikki jokseenkin samaan aikaan läksivät eri kohtiin napa-aluetta.

Hyvin onnistuneen retken teki siten ruotsalainen Otto Nordenskjöld "Antarktik"-laivalla v. 1901. Johtaja asettui viiden toverin kanssa saarelle, jolle annettiin nimeksi Lumikunnas. Siellä he liittivät kokoon Ruotsista tuomansa rakennuksen; ruokavaroja oli heillä kahdeksikymmeneksi kuukaudeksi. Niin kauvan aikoivat he oleskella autiolla saarella, tehdä havaintoja ja tutkimusretkiä seudulla. Sitte piti "Antarktikin" palata noutamaan heitä.

Talvi tuli, tuoden mukanaan purevan pakkasen. Kaikki vesi jäätyi sisällä, jääkimpaleita muodostui joka soppeen, home menestyi seinillä, ja kaikki kävi kosteaksi ja hankalaksi. Tämä ei sentään vähääkään vaikuttanut nuorten ruotsalaisten reippauteen, ja he työskentelivät aamusta iltaan sekä sisällä että ulkosalla.

Pakkanen paukkui nurkissa, eikä ollut helppo pistäytyä observatorioon eli havaintotorniin lämpömittarin pysyessä neljässäkymmenessä asteessa alapuolella nollan, hyytävässä tuulessa ja jauhohienossa tuiskussa. Siellä tuuli usein ja peräti vimmatusti; tuulen vauhti oli sama kuin kirjekyyhkynen ja kotka kykenevät saavuttamaan eli kolmekymmentä metriä sekunnissa, paljoa nopeampi siis kuin pikajunan ja kilpa-ajohevosen. Pikku kiviä rapisi majan seiniin tuulen puolella, ja kerran sinkosi heidän isoin veneensä melkoisen matkan päähän jäälohkareiden yli, rusentuen pirstaleiksi.

Keväällä, syyskuussa, pyydettiin hylkeitä ja pingvinejä seuraavan talven ruokavaroiksi. Kuukautta myöhemmin teki Nordenskjöld erään kumppaninsa kanssa rekiretken pohjoiseen päin pitkin jäätikköä. Saattaa arvata heidän hämmästyksensä, kun he muutamia päiviä samottuaan suurella jäälakeudella ja kaksikymmentä kuukautta yksinäisyydessä vietettyään yhtäkkiä näkivät kolme mustaa pilkkua kahlaamassa heitä kohti lumen läpi ja piankin tunsivat heidät ihmisiksi. He olivat parrakkaita, sysimustia ja repaleisia. Ihmeellisiltä he näyttivät, ja ihmeellistä oli tavata heitä asumattomalla napaseudulla. Pian sai arvotus ratkaisunsa — nuo kolme olivat "Antarktikin" miehiä.

Kun "Antarktik" tuli lämpimämmiltä meriltä takaisin noutamaan Lumikunnaalle jättäytynyttä retkikunnan osaa, laskettiin nuo kolme maihin Toivon lahdessa, heidän tunkeutuakseen saarelle, sillä laivaa pidättivät jääesteet. Riittämättömin ruokavaroin täytyi näiden talvehtia viheliäiseen kivimökkiin, jonka olivat itse rakentaneet. Varastojensa puutteen he korvasivat hylkeiden ja pingvinien pyynnillä, ja keväällä pääsivät he viimeinkin pyrkimään Lumikunnasta kohti. Onni suosi heitä, ja jo ennen päämääränsä lähenemistä kohtasivat he Nordenskjöldin. Heidän ihmetyksensä ei ollut vähäisempi kuin hänen, ja mitä iloisimmin mielin läksivät he kaikin asemalle.

Retken menestyksen tai vastoinkäymisen ratkaisee usein sarja sattumia. Sen näimme Burken matkalla Australian halki — jolloin retkeläisillä oli kova onni. "Antarktikin" matka oli onnellinen. Ainoastaan itse laivaa kohtasi perikato. Sitte kun nuo kolme oli laskettu maihin Toivon lahdessa, joutui laiva etelämyrskyssä ajojään puserrukseen ja kulkeutui takaisin pohjoiseen päin. Valtainen jäämöhkäle puristui "Antarktikin" pohjan alle, repäisi pois kölin ja peräsimen ja mursi muutamia laahkoja rungosta. Vesi tulvasi ruumaan, koetettiin tukkia vuotoa, ja pumput olivat käynnissä. Siten ajelehti "Antarktik" jäissä kolme viikkoa, ja jään harvennuttua kohotettiin purjeet ja pyrittiin saavuttamaan Paulet-saari. Jos vain onnistuttiin saamaan laiva ajoissa rantaan, niin voitaisiin pelastaa kaikki kokoelmat ja muu irtain. Veneet, ruokavarat ja aseet siirrettiin alas jäälle. Mutta se tapahtui viime hetkessä, sillä nyt täyttyi laiva nopeasti ja upposi; viimeisenä katosi aaltoihin "Antarktikin" nimeä kantava viiri. Siten oli tämäkin alus yhtynyt niihin suuriin laivastoihin, jotka ovat joutuneet meren pohjaan.

Haaksirikkoiset laahaavat veneensä jään yli ja reunalle päästyään laskevat ne mereen sekä täyttävät ne niin runsailla ruokavaroilla kuin mahtuu. Loput he aikovat hakea sittemmin. He pääsevät saarelle. Yöllä nousee tuima luoteismyrsky. Jos sen rajuus olisi kohdannut heitä jäällä tai veneissä, niin he olisivat olleet hukassa. Kaikki jäälle jätetyt laatikot ja varastot hupenivat tässä myrskyssä kuin akanat tuuleen.

Nyt ei auttanut muu kuin alistua kohtaloonsa. Toinen kysymys oli, miten apua odottavat miehet saattoivat tulla toimeen Lumikunnaalla. Rakennettiin kivimökki, joka katettiin purjekankaalla ja hylkeennahoillla, ja siellä oli makailtava kahdeksan kuukautta sekä eleltävä pingvineillä ja hylkeillä.

Vihdoin läksi kapteeni Larssen viiden kumppanin keralla Toivon lahteen, missä jälkeenjätetty kirjelmä ilmotti, että siellä olleet kolme miestä olivat suunnanneet kulkunsa Lumikunnasta kohti. Silloin kiiruhti hänenkin seurueensa sinne. Vain muutamia tunteja aikaisemmin oli muuan argentinalainen avustuslaiva tunkeutunut Lumikunnaalle, ja ilman uskollista "Antarktikiansakin" pääsivät siis nyt kaikki ruotsalaiset tutkijat kotiin runsaine saaliinensa.

Edellämainittua englantilaista retkikuntaa johti kapteeni Robert Scott, joka nyt saavutti ensimäisiä kokemuksiaan napaseutujen tutkijana. Hänen "Discovery"-laivansa oli vasiten rakennettu retkikunnan käytettäväksi ja tehty hyvin vankaksi, jotta se kykenisi kestämään jäiden puristusta. Itse matkue oli myös varustettu mitä huolellisimmin. "Discovery" läksi Lytteltonista Uudesta Seelannista joulukuun 21. p:nä 1901. Tammik. 9. p:nä saavuttiin Viktoria-maalle ja jatkettiin matkaa itäänpäin pitkin suurta jääsulkua. Ensimäisenä talvena tehtiin pikku tutustumisretkeilyjä sisämaahan. Muuan sellainen joukkue joutui niin ankaraan lumimyrskyyn, että eräs matruusi menetti henkensä. Kun lämpömittari laski 52 asteeseen alle nollan ja 130-170 kilometriä tunnissa pyyhältelevät myrskyt alkoivat olla jokapäiväisiä ilmiöitä, täytyi luonnollisesti luopua kaikista retkeilyistä.

Kevään tullen tehtiin rekimatkoja, joista pisin kesti kolme kuukautta ja tuotti suunnattomia ponnistuksia. Eteläisin saavutettu kohta oli 82° 17'. Syynä siihen, että Scott ei yrittänyt tunkeutua edemmäs, oli parhaastapäästä se, että hän näki edessään valtaisen vuorijonon, jonka huippujen laskettiin kohoavan 3.000-4.000 metriin korkealle merenpinnasta. Paluumatka kävi kovin tukalaksi siitä syystä, että kaikki koirat kuolivat ravinnon puutteeseen, joten miesten täytyi itse kiskoa rekiä. Helmikuun 3. p:nä palasi Scott laivalleen.

Sillävälin oli Englannissa jo alettu peljätä pahinta, ja sieltä oli lähetetty apuretkikunta, joka oli tavannut "Discoveryn" tammikuun 23. p:nä. Vaikka Scott oli hyvinkin rasittunut kaikista vaivoistaan, päätti hän viipyä talven lisää eteläisellä napaseudulla, kuten nyt kävi laatuun hänen saatuansa uusia ruokavaroja. "Morningilla" — se oli apulaivan nimi — palasi yhdeksän matruusia ja luutnantti Shackleton, Scottin matkakumppani, jonka tutkijaura läheisesti liittyy kapteeninsa saavutuksiin. Scott itse saapui vasta huhtikuussa 1904 Uuteen Seelantiin. Hänen matkansa tärkeimmät tulokset olivat runsaat magneettiset ja säätieteelliset määräykset. Sitäpaitsi oli hän tehnyt varsin tärkeitä havaintoja eteläisen napaseudun eläinmaailmasta ja saanut todistetuksi, että jääsulku ei ollut maan kamaralla.

Jo tuon ensimäisen matkansa perusteella on Scott jäänyt toistaiseksi siksi etelänapa-tutkijaksi, joka on enimmin hyödyttänyt tiedettä. Hänen sitä koskeva suuri julkaisunsa, johon hän on itse kirjottanut useita niteitä, on etelänavan seutujen tuntemuksen perusteoksia. Mutta vielä enemmän kuuluisuutta, joskaan ei aivan yhtä suuria tieteellisiä ansioita, saavutti luutnantti Shackleton, joka nyt läksi jatkamaan entisen johtajansa työtä.

Shackleton päätti talviasemaltaan koettaa tunkeutua niin lähelle etelänapaa kuin mahdollista. Hän lähti matkalle lokakuun lopulla 1908. Hänellä oli ainoastaan kolme miestä mukanaan, ja hänen neljää rekeään veti yhtä monta pientä jäntevää hevosta, jotka oli hankittu Mandshuriasta. Niitä ruokittiin maissilla, puserretulla rehulla ja voimarehulla. Ja kun niiltä matkalla niukennettiin ruoka-annoksia, söivät ne hihnoja, köydenpätkiä ja toistensa häntiä. Noilla neljällä miehellä oli koko kolmen kuukauden ruokavarat.

Savun noustessa Erebuksen kraaterista suuntasi Shackleton kulkunsa etelään päin yli lumen peittämän jäätikön. Toisinaan oli lumi pehmeää ja vaivaloista, toisinaan kovan hangen peittämää, kätkien mahtavan jään väijyviä halkeamia. Leiripaikoilla matkamiehet pystyttivät molemmat telttinsä ja ryömivät makuusäkkeihinsä, hevosten nukkuessa loimilla verhottuina seisaallaan ulkopuolella. Väliin täytyi heidän pysytellä paikoillaan päivä tai useampikin, kun lumimyrsky ehkäisi heidän matkansa.

Kun aurinko peittyi pilviin, oli valaistus kiusallista. Mitään varjoja ei ollut osottamassa lumikentän epätasaisuuksia, kaikki oli valkoisen valkoista, ja missä luuli kulkevansa tasaisella maalla, siinä saattoi äkkiarvaamatta tuupertua nenälleen alas pikku vierua. Kerran kuului kumeata jymyä kaukaa idästä. Se kuulosti kanuunanlaukauksilta, mutta luultavasti siellä vain valtainen sisämaan jää "vasikoitsi". Kun jää alituisessa, mutta verkallisessa liikkeessään rannikoita kohti soluu mereen, nousee jääreuna sitä raskaamman veden kohottamana, ja tavattomia lohkareita ja jäävuoria murtuu silloin irti, sitten uiskennellakseen omin päin ympäri merta. Kun nämä möhkäleet vapautuvat, sanotaan sisämaan jään "vasikoitsevan".

Edeten kaksi ja kolme penikulmaa päivässä lähestyi Shackleton napaa. Hänen pieni seurueensa hävisi kuin pienet mustat pilkut tuossa äärettömässä jään ja lumen erämaassa. Ainoastaan lännessä näkivät he rivin vuorenhuippuja, jotka muistuttivat torneja ja rakennusten harjoja. Heistä tuntui kuin olisivat kulkeneet valkoista muuria kohden, jota eivät milloinkaan voineet saavuttaa.

Hevosista ammuttiin yksi marraskuun 21. p:nä ja lihat korjattiin ruokavarastoksi. Reki, jota se oli vetänyt, nostettiin pystyyn ja tuettiin tienviitaksi paluumatkaa varten. Viittä päivää myöhemmin oli Shackleton saapunut Scottin eteläiseen päätekohtaan, ja niitä korkeita vuoria jyrkkine, mustine kallioseinineen, jotka hän sittemmin näki matkansa varrella, ei ollut koskaan ennen tutkija lähestynyt.

Kului pari päivää, ja toinen hevonen ammuttiin. Ja vähän sen jälkeen täytyi kolmaskin, joka ei jaksanut pitemmälle, uhrata häviölle. Viimeinen hevonen hirnui ikävissään tovereitaan kaivaten. Se tunsi itsensä yksinäiseksi etelänavan sisämaassa. Se reutoi yhäti rekeänsä, noiden neljän miehen vetäessä toista.

Vuorijono, joka tähän asti on ollut oikealla kädellä, kaartuu nyt suuresti itään. Mutta onneksi murtaa sen valtainen jäätikkö, "suuri valtatie", joka johtaa navalle. Matkailijat nousevat jäätikölle ja samoavat läpi graniittipylväiden soukentaman pikku vuorensolan. Nyt ovat he korkeiden vuorien ympäröiminä. Jää on repeillyt vaarallisiksi halkeamiksi, ja ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen saavat he kierretyksi näitä, menettäen paljon aikaa mutkateillään. Yksinäinen lintu lentää heidän ylitseen, luultavasti lokki. Mitä saattoi se etsiä täältä ikuiselta jäältä?

Eräänä päivänä veti kolme englantilaista yhtä rekeä, neljännen miehen ajaessa hevosta, joka veti toista. Äkkiä huomasi ajaja elukan häviävän, jään suorastaan nielemänä. Lumisilta oli murtunut hevosen painon alla, ja eläin oli syöksynyt alas kolmensadan metrin syvyiseen railoon. Kun he kumartuivat mustan aukon reunan yli, eivät he kuulleet äännähdystäkään sen pohjasta. Onneksi oli reen etumainen poikkiliista katkennut, niin että reki ja mies jäivät aukon reunalle. Jos kallisarvoinen ruokavarasto olisi seurannut hevosta jään sisustaan, niin olisi Shackletonin ollut pakko kääntyä heti takaisin.

Menetettyään viimeisen vetäjäapurinsa täytyi matkailijain nyt itse ponnistella ylös jäätikköä kallioiden ja liuskakivikerrosten välitse, missä esiintyi kivihiiltäkin. Joulupäivinä, etelänavan kesän aikaan, oli siellä 44° kylmää. Ihana juhannus!

Vihdoin ovat nuo neljä miestä jättäneet kaikki vuoret taakseen, ja nyt avautuu heidän eteensä ylätasanteena pelkkää lumen peittämää jäätä. Mutta alinomaa kohoaa jään pinta etelänavan maanosan sydäntä kohden, ja se jumottava päänkipu, josta miehet kärsivät, johtuu suurissa korkeuksissa olemisesta. Bamburuovon päähän pystytetään lippu tienviitaksi.

Tammikuun 7. ja 8. p:nä 1909 täytyi matkamiesten pysyä paikoillaan kovan lumimyrskyn vuoksi, ja lämpömittari laski 56 pakkasasteeseen. Kun etelänavan kesä on sellainen, niin täytyy talven olla jotensakin viileä. Tammikuun 9. oli heidän viimeinen vaelluspäivänsä etelää kohden. Ilman kantamuksia ja rekiä riensivät he eteenpäin ja pysähtyivät 88° 23' eteläiselle leveydelle.

Heillä oli enää ainoastaan kahdeksantoista penikulmaa etelänavalle. Mutta siitä täytyi heidän kääntyä takaisin ruuanpuutteen takia. He olisivat voineet jatkaa, he olisivat kyenneet pääsemään navalle asti, mutta siinä tapauksessa he eivät olisi tulleet milloinkaan takaisin. Ja sitenhän kävi seuraavalle englantilaiselle retkikunnalle.

Ylätasanne oli nyt enemmän kuin kolmetuhatta metriä korkealla merenpinnasta, ja heidän edessään aukeni navalle päin loppumaton kenttä sisämaan jäätä. Englannin lippu kohotettiin, ja he asettivat lieriöön kirjallisen selityksen matkastaan. Shackleton loi viimeisen silmäyksen yli jään napaa kohti ja antoi kirvelevin sydämin käskyn paluumatkaan.

Että hän kykeni seuraamaan jälkiään takaisin ja että hän onnellisesti saapui talvimajalleen sekä pääsi laivalla taas kotia, se on aivan varmaa, sillä jo saman vuoden syksynä oli hän Europassa ja kertoi kokemuksistaan. Hän oli suorittanut suurtyön, joka oli enää voitettavissa ainoastaan vaivaisilla kahdeksallatoista penikulmalla. Nyt on tämäkin tapahtunut, mutta etelänavan ensimäinen löytäjä ei jää Antarktiksen sydämen varsinaisen vallottajan asemaan.

Shackletonin suuremmoinen saavutus elvytti taas useissakin maissa innostusta etelänapa-tutkimuksiin, joiden yhtenä pyrkimyksenä oli itse navalle pääseminen. Parhaiten varustetuksi tuli Shackletonin entisen kapteenin Scottin retkikunta; Englanti katsoi kunnia-asiakseen, että sen miehen täytyi olla britti, joka ensimäisenä suoriutui noista viimeisistäkin penikulmista. Scott oli peittynyt napaseudun yöhön; arveltiin hänen sentään jo v. 1912 alkupuolella päässeen navalle, kun maailmaa hämmästytti urhea norjalainen löytöretkeilijä, luoteisväylän kuuluisa purjehtija, kapteeni Roald Amundsen, pistäytymällä etelänavalle kuin ohimennen, valmistautuakseen suurta, monivuotista pohjoisen napaseudun tutkimusta varten! Hän siis voitti kilpailun ja tuotti suurta kunniaa pienelle kansalle, joka oli jo ennenkin suuresti kunnostautunut maantieteellisen tutkimuksen historiassa. Etelänapa oli vallotettu, ja miten se tapahtui, siitä ovat viestit vasta vähän aikaa takaperin kierrelleet jännittyneen maailman tarkattavina. Inhimillinen lannistumattomuus oli jälleen osottautunut pystyväksi suoriutumaan sellaisestakin tehtävästä, joka oli tuottanut voittamattomia vastuksia monille edeltäjille, vaikka nämä olivat olleet ihmiskunnan tarmokkaimpia ja alallaan taitavimpia edustajia.

Entä Scott? Niin, se synkkä tarina, traagillisimpia napaseutujen tutkimushistoriassa, värähdyttelee parhaillaan sydämiä koko sivistyneessä maailmassa. Hän ei ainoastaan uhrannut suunnattomia ponnistuksiaan vallotukseen, jonka sitten voitonriemunsa hetkenä näkikin jo kuuluvaksi toiselle, vaan sai vielä maksaa pettymyksensä omalla ja toverien hengellä.

Häntä pidettiin kuin luotuna etelänavan saavuttajaksi tavattomalla tarmollaan, sitkeydellään ja huolellisella harkinnallaan. Hän varustausi aina mitä seikkaperäisimmin — kenties sentään liiaksikin ottaen lukuun kaikkia mahdollisuuksia ja siten johtuen ottamaan mukaan niin paljon ainehistoa, että välttämättömintä ei tullut kylliksi varastoon. Hänen viimeinen retkikuntansa oli uusimpien huomioiden ja keksintöjen perusteella varattu mitä parhain välinein. Elokuussa v. 1910 läksi Scott jälleen Englannista. Australiasta suunnattiin kulku kohti Erebus-vuorta ja sieltä päin pyrittiin laivalla niin pitkälle etelää kohti kuin mahdollista.

Sitte jatkettiin matkaa reillä, etupäässä perustellen varastoasemia, jotka olisivat tukikohtina varsinaiselle navantavottamisretkelle. Vetojuhtina käytettiin taaskin mandshurialaisia poneja, jotka eivät kuitenkaan kyenneet kestämään ankaraa ilmanalaa; useita niistä menehtyi. Marraskuun 2. pnä 1911 alotti Scott matkansa navalle, 14 päivää myöhemmin kuin vähän syrjemmästä Amundsen, jonka lähdöstä hän sai viime hetkessä tiedon. Pääasiallisesti seurasi hän samaa tolaa kuin Shackleton neljää vuotta aikaisemmin. Tammikuun 2. p:nä 1912 oli hän päässyt 87° 22' eteläiselle leveydelle. Niin pitkälle oli Amundsen ehtinyt jo kuukautta ennemmin — hän oli harjottanut miehensä nopeampaan kulkuun.

Scott oivalsi nyt, ettei hän voinut mitenkään ehtiä etelänavalle ja sitte takaisin "Terra Nova" laivalleen ennen pitkän talviyön alkua. Mutta hän päätti jäädä vielä kerran talvehtimaan talvileiriinsä. Osa retkikuntaa palautettiin laivalle, mukanaan siihen asti kertyneet ainekset ja viimeiset viestit matkan vaiheista; ne tulivat maailman tietoon heti Amundsenin paluun jälkeen. Vaikea oli Scottin valita seurueestaan niitä neljää, jotka pääsisivät ottamaan osaa lopulliseen ryntäykseen navalle; kaikki pyrkivät kiihkeästi mukaan. Hänen kohtalonsa osallisiksi tulivat tieteellisen osaston johtaja, t:ri Wilson, ratsuväenkapteeni Wates, luutnantti Bowers ja aliupseeri Evans. Lähtiessään olivat kaikki urhealla mielellä, tahtoen ponnistaa viimeisetkin voimansa — kuten Scott kertoi jäähyväiskirjeessään.

Lähtijät olivat lujasti päättäneet onnistua, ja heidän menestykseensä luottikin koko maailma. Koska Scott oli ilmottanut talvehtivansa napaseudulla, niin odotettiin ensimäisiä tietoja etelänavan tapaajista saataviksi vasta helmikuulla 1913. Ja kaikki laskelmat pitivät paikkansa — yhtä ainoata seikkaa vain ei oltu otettu lukuun: oltiin niin totuttu retkikuntien menestykselliseen paluuseen nykyaikana, että Scottin matkueen täydellinen perikato tuntui uskomattomalta! Likeisimmät asiantuntijat sanoivat suoraan, että juttu oli perätöntä huhua, kun lyhyt sähkösanoma pienestä uusseelantilaisesta kaupungista lähetettynä helmikuun 10. p:nä 1913 ilmotti maailmalle englantilaisen etelänaparetken järkyttävän päättymisen.

Nyt tiedetään, että tuota viimeistä pinnistystä navalle kesti neljätoista päivää. Saattaa kuvitella, miten päämäärän läheneminen kannusti vaeltajia yliluonnollisiin ponnistuksiin. Ja mitkä olivat seurueen tunteet, kun ihmeellinen sattuma perillä osutti heidät juuri siihen kohtaan, mihin uljas Amundsen oli jättänyt telttinsä kirjallisine todistuspapereineen navan vallotuksesta sekä pystyttämänsä Norjan lipun? Kohtalon ivaa. Paluumatkalla ei retkeläisiä ollut entinen innostus elvyttämässä. Sen sijaan he joutuivat hirvittävään taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ankarat sääsuhteet ja muut vastukset saivat paluun joutumaan kaksin verroin hitaammin kuin Amundsenilla. Tasan kuukautta myöhemmin kuin oli etelänavalle päästy kohtasi sairas Evans tapaturmaisen kuoleman. Jälleen kului kuukausi, ja maaliskuun 17. p:nä paleltui kuoliaaksi Wates. Nuo kolme jäljellejäänyttä laahautuivat näännyksissä yhä eteenpäin. Loppu tuli maaliskuun viimeisinä päivinä; muistiinpanot liikuttavine jäähyväisineen päättyivät 29. p:nä. Se teltti, josta "Terra Novan" apuretkikunta löysi ruumiit, oli ainoastaan 17 kilometrin päässä runsaasti varustetulta varastoasemalta. Siihen taipaleeseen eivät matkalaisten voimat olleet enää riittäneet.

Sellainen oli viesti, jota vastaanottamaan Scottin puoliso oli matkustanut kotimaasta. Niin pettäviä ovat ihmistoiveet. Brittein valtakuntaa ei ollut sen kansallisylpeyden kannustamissa tieteellisissä harrastuksissa niin suuri suru kohdannut sitte Franklinin retkikunnan päivien, jolloin kaikkein kaameimmat sivut liittyivät naparetkien historiaan.

21. Suuren retkikunnan kohtalo.

Maapallon navoilla leviävät silmänkantamattomat jääkentät eivät voineet ainiaaksi pidättää rohkeita ja lujatahtoisia merenkulkijoita loitolla. Toinen alus toisensa jälkeen haaksirikkoutui miehineen päivineen, mutta alituiseen kyntivät Jäämerta uudet kölit. Pohjoisnavalla oli suurin vetovoima, sillä se on lähinnä Europaa. Sitä ympäröi Pohjois-Jäämeri, jota Aasian, Europan ja Pohjois-Amerikan rannikot rajottavat.

1840-luvulla etsivät englantilaiset ja amerikalaiset luoteisväylää, s.o. purjehduskelpoista tolaa laivoille, jotka Pohjois-Atlantin valtamereltä tahtovat purjehtia suorinta tietä Tyynellemerelle.

John Franklin oli englantilaisen sotalaivaston upseeri. Hän oli johtanut retkikuntia sekä merellä että maalla, sekä pohjoisella että eteläisellä pallonpuoliskolla, ottanut osaa meritaisteluihin ja kartoittanut melkoisia aloja Amerikan pohjoisrannikosta Beringin salmen itäpuolelta. Suurin osa mantereen rannikkoa oli niin muodoin tunnettua, ja jäljellä oli ainoastaan vesiväylän löytäminen sen pohjoispuolella sijaitsevien isojen saarten välitse. Sellainen täytyi olla olemassa, mutta kelpasiko se merenkulkuun, siitä ei ollut tietoa. Joukko oppineita ja kokeneita miehiä päätti lähettää suuren ja hyvin varustetun retkikunnan, jonka tehtävänä oli täydentää luoteisväylän tutkiminen.

Koko englantilainen kansa kannatti suunnitelmaa innostuneesti, ja sadoittain tarjoutui rohkeita miehiä osanottajiksi. Amiraali, sir John Franklin, joka oli ennen ollut niillä tienoin, halusi kaikesta sielustaan päästä suuren yrityksen johtajaksi. Mutta kun hän ilmottautui amiraalikunnan päällikölle, jonka päätösvallassa asia oli, epäröitsi tämä, sillä hän pelkäsi, että Franklin oli liian vanha miehenä, jolla oli kuusikymmentä vuotta hartioillaan. "Ei", vastasi Franklin, "se ei ole totta: minä olen vain viidenkymmenenyhdeksän vanha". Ja niin oli asia päätetty, ja hänestä tuli retkikunnan pääjohtaja.

Retkeä varten valitut laivat olivat "Erebus" ja "Terror". Me tunnemme ne etelänapamatkaltaan. Terror merkitsee kauhua, ja Erebus on manala, kuolleiden valtakunta — ne olivat nimiä, jotka eivät ennustaneet mitään hyvää. Nyt laitettiin ne mitä parhaimpaan kuntoon kölistä mastonhuippuun asti. Kapteeni Crozier tuli retkikunnan toiseksi mieheksi ja "Terrorin" päälliköksi, Franklinin kohottaessa amiraalilippunsa "Erebuksella", missä kapteeni Fitzjames oli hänen lähin miehensä. Upseerikunta valittiin tarkan harkinnan mukaan. Ainoastaan voimakasrakenteisia, kelpo miehiä, meren karaisemia ja perusteellisesti opiskelleita otettiin mukaan. Ja kun kaikki oli hyväksytty, oli laivoissa kaksikymmentäkolme upseeria ja satayksitoista miestä. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi, ja runkoon sovitettiin pieniä höyrykoneita, jollaista ei oltu koskaan ennen koeteltu napamerillä.

Asianomaiselta virastolta sai Franklin matkasuunnitelman noudatettavakseen, mutta hänellä oli kuitenkin vapaus toimia oman harkintansa mukaan, kun asianhaarat niin vaativat. Pääasia oli purjehtia Amerikan pohjoispuolitse Atlantin puolelta ja tulla Tyynellemerelle Beringin salmen kautta. Tämä oli luoteisväylä.

Toukokuun 19. p:nä 1845 lähtivät "Erebus" ja "Terror" Englannista. Kaikkia, päällystöä ja miehistöä, elähyttivät mitä valoisimmat menestyksen toiveet, ja he olivat päättäneet uhrata kaikki voimansa päämääränsä saavuttamiseksi. He uneksivat jo Tyynenmeren lauhkeista tuulista ja katoamattomasta kunniasta, joka tulisi heidän osakseen, kun he purjehtisivat peräntakaisella etelään Aasian ja Amerikan välitse.

Merellä puhui amiraali miehistölleen; hän terotti mieliin, mistä oli kysymys, ja sanoi odottavansa, että joka mies tekee velvollisuutensa. Laivat pistäytyivät ohi Orkney-saarten, ja juhannuspäivänä nähtiin Grönlannin eteläisen kärjen Kap Farewellin (Jäähyväisniemen) häipyvän ylähangan taa. Tämäkin nimi kuulostaa kuin ikuiselta hyvästiltä "Erebuksesta" ja "Terrorista". Päivää myöhemmin kohdattiin ensimäiset jäät: ne olivat valtaisia uiskentelevia jäävuoria, jylhiä ja särmikkäitä tai vesirajassa aallokon huuhtomia ryhmyisiksi möhkäleiksi. Suurimmalle osalle miehistöä oli tämä näytelmä uutta. He seisoivat kannella ihailemassa jääröykkiöiden kummallisia muotoja, kun ne kohottivat harjojaan isonmaston viirin yläpuolelle. Toisinaan kaatui jäävuori ja meri alkoi kuohua, kun jäävuori käänsi veden syövyttämän alapuolensa ylöspäin.

Kymmentä päivää myöhemmin laskivat laivat ankkurinsa lähelle Disko-saarta Grönlannin länsirannikolla. Siellä kohtasivat he kolmannen englantilaisen laivan; tämä oli tullut tuomaan lisää ruokavaroja ja varustuksia. Sen kapteeni sanoo kertomuksessaan, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin oivallista meriväestöä, niin hyvin varustettuja ja asiaansa innostuneita. Hän uskoi heidän voivan tunkeutua eteenpäin missä hyvänsä. "Olkoon heidän suotu tulla takaisin", toivottaa hän, "Beringin salmen kautta kotimaahan, katoamattoman kunnian kirkastamina". Hän toi heidän viimeisen postinsa. Muutamat kirjeiden lähettäjät antoivat osotteekseen Kamtshatkan, Sandwich-saaret ja Panaman, ja he luulivat ehtivänsä takaisin Englantiin vuoden kuluessa. He kirjottivat innostuneesta mielialasta, joka vallitsi upseerien kesken, ja vanhasta amiraalistaan, joka ahavoittuneen meriurhon tavoin ei kovallakaan ilmalla suostunut supistamaan purjepintaa. Hän tiesi, että saattoi ainoastaan lyhyeksi ajaksi loppukesällä odottaa tapaavansa avovettä, joten hän antoi huilata niin nopeasti kuin raskaasti lastatut, syvässä kulkevat laivat sietivät. Heillähän oli ruokavaroja kolmeksi vuodeksi, ja kannellekin oli kasattu isot röykkiöt laatikoita ja tynnyreitä.

Heinäkuun 26. p:nä näki eräs englantilainen valaanpyytäjä "Erebuksen" ja "Terrorin". Sen päivän jälkeen verhosi tuon onnettomimman kaikista naparetkikunnista pimeys, paljoa sankempi kuin Gordonin Kartumissa sähkölennättimen tultua katkaistuksi. Se mitä tiedetään on saatu selville monta vuotta jälkeenpäin apuretkikuntien tutkimusten nojalla tai eskimoitten kiertelevien yhteiskuntien suupuheista.

Matkaa pitkitettiin edelleen luoteista kohti ja tultiin Lancaster-salmeen kahden ison saaren väliin. Pian ehkäisivät eteenpäin pääsyn voittamattomat ajojäät. Höyrykoneet olivat niin heikot, että niitä voitiin käyttää ainoastaan tyvenessä avovedessä. Eräässä toisessa salmessa, pohjoisempana, oli vesi avointa, ja siinä päästiin etenemään kaksikymmentäviisi penikulmaa, ennen kuin jää määräsi järkähtämättömästi: Tähän asti! Sitten kuljettiin kolmatta avointa salmea takaisin etelään päin. Aikainen syksy oli käsissä. Kaikki vuoret ja kukkulat olivat lumen peitossa, ja uutta jäätä muodostui salmeen. Franklin asettui talviasemiin "Erebuksen" ja "Terrorin" kanssa, sitte kun he olivat tavanneet erään pienen saaren rannalta jonkun verran suojaisan sataman.

Millaiseksi elämä muodostui laivoilla tuona pitkänä talviyönä, sitä ei tiedetä. Saattaa vain arvata, että upseerit lueskelivat ja tutkiskelivat, ja että miehistöä pidettiin työssä lumivallien luomisessa laivan partaita korkeammiksi, suojaamaan väestöä kylmältä, että lumimajoja rakennettiin jäälle ja maalle tieteellisiä havaintoja varten ja että pidettiin yötä päivää auki avantoa, jotta oli vettä aina saatavissa, jos tuli pääsisi irti ja pumput olisivat hyhmääntyneitä jääpilareiksi. Kun tuo pitkä yö oli kulunut ja helmikuussa alkoi näkyä heikkoa kajastusta etelästä, ja kun tuli valoisampaa päivä päivältä, kunnes viimein saatiin tervehtiä auringon paluuta, silloin päällystö ja miehet arvatenkin tekivät pyyntiretkiä läheisille saarille. Heidän toiveensa heräsivät lisääntyvän valon mukana. Ainoastaan 42 penikulmaa tuntematonta rannikkoa oli jäljellä luoteisväylästä, ja kaikki luulivat vuoden varrella pääsevänsä takaisin kotiinsa. Yhä useampia tunteja pysyi aurinko näköpiirissä, ja lopulta valkeni pitkä napapiirin päivä, jolloin aurinko ei laske.

Kun "Erebus" ja "Terror" jälkikesällä vapautuivat jäävankilastaan ja viimeinkin päästiin lähtemään liikkeelle pikku saarelta, oli kolme matruusia jätetty jälkeen rannalle. Heidän hautapatsaansa muutamine yksinkertaisine muistosanoineen tapasi viisi vuotta jälkeenpäin muuan apuretkikunta, ja ainoastaan siitä tiedetään, että Franklin oli talvehtinut juuri siinä paikassa.

Etelään päin oli kulkuvesi avoinna. Sen arvaa, että matkailijat olivat iloissaan. Lännessä päin levisi paksu jääkenttä, mutta eteläinenkin väylä kyllä aikanaan kääntyisi länteen. Penikulman toisensa jälkeen lipuivat laivat etelää kohti, varovasti väistellen ajojäitä. Idässä ja lännessä näkyi isojen saarten rantoja, ja kaukana edessä päin sijaitsevaksi tiedettiin Kuningas Williamin maa, laaja saari, joka on mantereen läheisin naapuri. Sinne ehdittyä olisi luoteisväylä enimmältä osaltaan kuljettu, sillä tuskin kahtakymmentä penikulmaa oli enää jäljellä jo ennestään tunnettuihin läntisiin rannikoihin asti. Kuinka toivottoman pitkältä tuntuikaan silti tämä taival, kun laivat muutamia päiviä myöhemmin uudestaan joutuivat kahleisiin! Yhä tiukemmin puristui jää "Erebuksen" ja "Terrorin" ympärille. Tuulten ja merivirtojen ajamina kokoontuivat lohkareet yhteen ja jäätyivät kivikovaksi röykkiöksi. Vielä ei oltu menetetty irtipääsyn toivoa. Syksy oli tosin tullut, mutta mahdollisesti kovat kevättuulet rikkoisivat jään ja ajaisivat sen pohjoiseen. Mutta se vain puristuikin yhä lujemmin rungon ympäri. Sitten ei enää voitu toivoa vapautusta sinä vuonna. Päivät kävivät yhä lyhyemmiksi. Toinen talvi lähestyi nopeasti, ja kuten edellisenäkin vuonna valmistautui miehistö sitä vastaanottamaan. Laivat olivat juuttuneet jäähän seitsemännellekymmenennelle leveysasteelle. Asema oli siis jonkun verran eteläisempi Nordkapia, mutta siellä ei ollut Golf-virtaa pitämässä lämpimällä vedellään merta avoinna. Vähänpä aavisti päällystö tai miehistö, ettei aalto enää milloinkaan huuhtelisi "Erebuksen" ja "Terrorin" runkoa.

On käsitettävissä, että tämä toinen talvi oli vähemmän hauska kuin edellinen. Laivat olivat jäätyneet pahaan asemaan avoimelle väylälle ilman minkään rannikon suojaa. Ne olivat kuin ruuvipihdissä ja saattoivat musertua ahtojään puserrukseen. Rungot natisivat ja nauskuivat alituisen paineen kiristyksessä. Elämä siten likistetyssä laivassa ei voi olla muuta kuin ainaista huolestusta. Tuntuu kuin laiva vaikeroisi ja valittaisi ja pyytäisi päästä takaisin aalloille. Aprikoidaan kuinka kauvan se pysynee koossa, ja täytyy aina olla valmistautunut huumaavaan jymyyn, kun puuaines kenties luhistuu ja laiva rusentuu niinkuin pähkinänkuori, heti upotakseen. Mutta pahinta on kuitenkin pimeys, kun aurinko on laskenut viimeistä kertaa. Silloin hiivitään kuin varjot pimeissä käytävissä kannen alla, missä ilma on ummehtunutta, kosteata ja katkuista. Mitä voisikaan tehdä ulkosalla! Siellä on yhtä pimeätä, eikä siellä näe liikkua. Mieluummin pysytään kojuissaan, maataan ja lueskellaan himmeässä kynttilänvalossa. Jos laiva on jään puristuksesta joutunut kallelleen, on asema vielä tukalampi, ja ainoastaan vaivoin saa silloin kompuroiduksi eteenpäin kannen alla pilkkopimeissä käytävissä sekä laatikoiden ja kääröjen välissä. Ainoan keskeytyksen suo soittokello, joka kutsuu vangit saamaan ruumiillista tai henkistä ravintoa. Keskustelut käyvät yhä harvasanaisemmiksi. Jokainen tuntee toisensa läpikotaisin, eikä kellään ole mitään uutta kerrottavaa tai kysyttävää. Ihminen väsyy samojen kasvojen alinomaiseen näkemiseen ympärillään, ja lopuksi kartellaan toisiaan ja etsitään yksinäisyyttä hyteistään. Pimeys on hirvittävä, tuo pitkällinen, julma pimeys.

Muuan kehno kolttonen, niin häpeällinen, että sen mainitseminenkin tympäisee, oli myös kohdannut Franklinin retkikuntaa. Kauppias, joka oli saanut hankkiakseen retkikunnalle säilykelihan, oli pannut peltirasioihin mädäntynyttä lihaa, sahajauhoja ja soraa. Sellaisia rasioita löydettiin myöhemmin tuhansittain rannikoilta, joilla laivat olivat käyneet. Senvuoksi eivät ruokavarat voineet kestää kolmea vuotta. Kauppias ei ollut englantilainen. Jääköön hänen nimensä mainitsematta. Hän ei välttänyt rangaistustaan. — Jo toisena talvena värisytti luultavasti mieliä ajatus, että elintarpeet hupenevat, ja voitiin helposti laskea, että ellei apua tulisi ennen kolmatta talvea, olisi asema epätoivoinen.

Talvi kului, ja aurinko tuli takaisin. Kannen alla alkoi käytävissä vähitellen valjeta, eikä enää tarvinnut sytyttää talituikkua, nähdäkseen lukea iltasin. Pian ei ollut iltaa ollenkaan, vaan pelkkää säteilevää päiväpaistetta läpi vuorokauden, sitä häikäisevämpää, kun laivoja ympäröi hohtava jää ja lumi. Kaukana etelässä ja idässä häämöttivät Kuningas Williamin saaren kukkulat. Kun jää vain hellittäisi ja lähtisi liikkeelle! Mutta lännessä pysyi ahtojää paikoillaan, ja luultavasti olivat alukset vikaantuneet jään puristuksesta.

Kuuden miehen kanssa teki kaksi upseeria jalkamatkan Kuningas Williamin saaren etelärannikolle, mistä Pohjois-Amerikan manner siintää näkyviin selkeällä säällä. Takaisin kääntyessään he tallettivat kiviröykkiöön lyhyen kertomuksen tärkeimmistä tapauksista, mitä oli siihen asti sattunut retkikunnan matkalla. Tuo pikku kirjelmä löytyi monia vuosia myöhemmin.

Vaeltajat palasivat hyvin viestein ja valoisin toivein. Mutta laivoissa vallitsikin nyt suru. Amiraali Franklin makasi kuolinvuoteellaan. Odotus oli käynyt hänelle liian pitkälliseksi. Hädin ennätti hän kuulla, että luoteisväylä voitiin katsoa keksityksi. Joitakuita päiviä myöhemmin hän kuoli, kesäkuussa 1847. Ja se oli hänen onnensa. Hänen elämänsä oli ollut miehuuden ja uljuuden uraa, ja varmaan ummisti hän silmänsä onnekas voitonhymy huulillaan.

Millaiselta näytti "Erebuksella" sinä päivänä? Sitä ei kukaan tiedä. Pitkä napapiirin päivä oli silloin puolivälissään, ja auringon säteet taittuivat teräviin jäänkulmiin, hajautuen kaikiksi särmiön väreiksi. Mutta laivassa oli hiljaista, ja mesaanimastossa riippui Englannin lippu puolitangossa. Vakavia miehiä käyskenteli käytävissä ja kuiskaili amiraalin hytin läheisyydessä. He olivat kalpeita ja väsyneitä, ja nyt olivat he menettäneet johtajansakin, joka tunsi etelän mannermaan paremmin kuin kukaan muu heistä. Laivan kirvesmies kyhäsi arkun, johon amiraali laskettiin univormuunsa puettuna. Ja kenties kiedottiin arkku englantilaiseen lippuun, kun päällystö kantoi sen juhlallisen saattueen seuraamana kannen yli jäälle. Lasikirkkaaseen jäähän oli hauta hakattu. Siihen laskettiin arkku, ja hauta luotiin umpeen jään siruilla, sulkien kylmään syliinsä kunnon urhon. Epäilemättä astui uusi päällikkö, kapteeni Crozier, ristin luo kummulle ja lausui rauhan sanoja vainajalle, toisten kuunnellessa paljastetuin päin. Yhtä varmaan veisasivat nuo kalpeat miehet kuluneissa napaseutu-puvuissaan kotimaan hautausvirsiä. Juhlallisena ja liikuttavana sointui heidän laulunsa jääkenttäin yli. Hiljaisina palasivat he "Erebukselle" ja "Terrorille", missä he nyt viihtyivät huonommin kuin milloinkaan ennen ja missä he olivat tuomitut viipymään vielä vuoden.

Taas oli se aika käsillä, jolloin jää alkoi liikkua ja voitiin toivoa avovettä. Varmaankin tehtiin tähystysmatkoja joka suunnalle katsomaan, missä suolaisen veden aallokko oli lähinnä. Kenties käytettiin jääsahoja ja ruutia päästäkseen irti. Kaikki oli turhaa. Jää piti laivoja paikoillaan. Ilokseen huomasivat he kuitenkin, että koko jääkenttä liikkui etelään päin. Entä jos voitaisiin saavuttaa mannermaa tällä tavoin! Eräällä suurella amerikalaisella yhtiöllä, joka on saanut nimensä Hudson-lahden mukaan, on pieniä kauppa-asemia kaukana pohjoisessa. Kun vain voisi päästä jollekin niistä, silloin oltaisiin pelastettuja! Syksy joutui edelleen. Irtipääsemisen toivo meni tyhjiin. Mahdotonta oli nyt talven lähetessä yrittää pyrkiä mantereelle, sillä tiedettiin, ettei noissa äärettömissä erämaissa ollut talvisin riistaa, ja vaellus etelään olisi senvuoksi ollut samaa kuin nälkään kuoleminen. Kesällä sitävastoin voitiin toivoa hyvinkin aikaisin tavattavan poroja ja myskihärkiä, noita kummallisia napaseudun eläimiä, jotka ovat yhtä paljon lampaan kuin häränkin näköisiä ja elävät jäkälistä ja sammalista eivätkä tule kauvemmas etelään kuin kuudennellekymmenennelle leveysasteelle. Pohjois-Amerikan länsipuoliskossa myskihärän eteläinen raja on jokseenkin sama kuin pohjoinen metsänraja. Yksi parin- kolmenkymmenen myskihärän lauma olisi pelastanut Franklinin hädänalaiset merimiehet. Kunpa olisi edes jääkarhuja tavattu! Ja vielä mieluummin hylkeitä tai mursuja, joilla on paksu rasvakerros nahan alla! Eikä napajänistäkään olisi halveksittu, jos sitä olisi sattunut esiintymään riittävässä määrin. Tunturikettu, joka elää linnunmunista ja -poikasista ja talvella valkoisen turkkinsa hyvin salaamana ajaa kiirunoita lumihangella, olisi ollut vähemmän houkutteleva.

Mutta nyt oli vuodenaika joutunut liian pitkälle, ja otukset olivat peräytyneet pakkasen ja runsaan lumen tieltä, joka peittää niukan ravinnon. Varmaan neuvottelivat upseerit, mitä suunnitelmaa olisi noudatettava. Heillä oli karttoja ja kirjoja laivassa, ja he tiesivät tarkkaan, kuinka pitkä matka oli Hudson-lahden ensimäisille kauppa-asemille. Ja matkalla sinne oli heillä kaikki mahdolliset toiveet tavata riistaa ja eskimoja. Päätettiin pysyä kolmas talvi laivoilla.

Minkätähden eivät matkailijat käyttäneet syksyä kuljettaakseen valaanpyyntiveneitä, rekiä, telttejä, työkaluja ja ampumatarpeita — kaikkea sitä raskasta sälyä, minkä piti kulkea mukana etelään — maihin Kuningas Williamin saarelle? Hupenevassa valossakin olisivat he voineet työskennellä monta tuntia päivässä. He pitivät parempana vetäytyä talvehtimaan hytteihinsä. Varmaankin olivat he kovin masentuneita ja murheellisia, odottaen pimeyttä kauhun tuntein. Kylmyys lisääntyi päivä päivältä, ja päivät taas yhäti lyhenivät. Aurinko nousee vielä, kiertää matalassa kaaressa eteläisen taivaan ja laskee puolentoista tunnin kuluttua. Pian kestää päivää ainoastaan puoli tuntia, valoisat minuutit käyvät yhä harvemmiksi. Eräänä päivänä nähdään ainoastaan vilaus auringon yläreunasta; niinkuin hohtava rubiini pilkahtaa se silmänräpäykseksi taivaanrannan yli. Seuraavana päivänä vallitsee hämärä kello kahdentoista aikana, mutta näkyy kuitenkin heijastusta kuin iltaruskona. Nousevalla viikolla käy hämy yhä synkemmäksi. Puoleltapäivin valkenee sentään vielä huomattavasti, ja veripunainen viiru paistaa etelässä, luoden heikon purppurahohteen jääkentille. Sekin valo sammuu. Sillä leveysasteella kestää napaseudun yötä kuusikymmentä vuorokautta, mutta pohjoisnavalla puoli vuotta, ja tähdet tuikkivat kirkkaina sinisenmustalla pohjalla silloinkin kun kello lyö puoltapäivää upseerien seurusteluhuoneessa.

Pilkkosen pimeä ei toki ole aina. Paitsi tähtiä, jotka selkeässä ilmassa ja purevassa pakkasessa loistavat kirkkaammin kuin parempiosaisissa maissa, täyttää kuu tehtävänsä. Mutta sen kumotus tekee jääerämaan vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi kuin muutoin. Pimeässä ei ainakaan näe, kuinka autiota on joka taholla. Kuu siirtää pimeyden esiripun syrjään, ja sen paisteessa kohoavat yhteen sulloutuneet ja kiinnijäätyneet jäälohkareet kuin valkoisina aaveina yössä.

Se, joka ensi kertaa talvehtii kaukaisessa Pohjolassa, huomaa napaseudunkin yössä ihmeellistä viehätystä. Häntä hämmästyttää kylmän pimeyden syvä hiljaisuus, lumimyrskyn puuskuileva, valittava ulvonta sekä lamauttava yksinäisyys ja kaiken elämän puuttuminen. Ei mikään kuitenkaan herätä hänen ihmettelyään ja ihastustaan suuremmassa määrin kuin revontulet. Meidän maassamme näkee niitä myöskin usein talvisin. Tiedetään kyllä, että maan magneettiset ja sähköiset voimat tuolloin tällöin verhoavat melkeinpä koko maapallon kirkkaaseen valovaippaan, mutta silti on tämä ilmiö pysynyt arvotuksellisena. Vanhat viikingit uskoivat revontulten kielujen levittäessä loimuansa yli Pohjolan, että silloin valkyriat ratsastivat hopeahohtoisilla hevosillaan sotaretkelle Valhallasta.

Tavallisesti ovat revontulet epävakaisia. Ne leimahtavat äkkiä loistoon, vipajavat tuokion taivaalla, vaalenevat ja häipyvät. Pysyväisimpiä ovat ne kaarimaiset revontulet, jotka toisinaan ulottavat maidonvalkeat holvinsa korkealle yli taivaanrannan. Väliin on kaaresta ainoastaan toinen puolisko näkyvissä ja kohoaa valopatsaana kohti korkeutta. Toisella kertaa revontulet esiintyvät liekkeinä ja säteinä, alhaalta punaisina ja ylhäältä vihreinä sekä nopeasti syöksähtelevinä yli taivaan. Edempänä pohjoisessa on hohde kellertävämpää. Jos sädesarjoja näyttää suuntautuvan samaan pisteeseen, niin puhutaan revontulten "kruunusta". Komeat värit vaihtelevat nopeasti tässä sädekimpussa, joka kruunaa maapallon laen, mutta vain ani harvoin on valo yhtä voimakas kuin täysikuun. Tenhoisin on kuitenkin hohde, kun se poimutettujen esirippujen muotoisena näyttää laskeutuvan kohtisuoraan alas taivaasta ja on aaltomaisessa liikkeessä, niinkuin tuulessa liehuen.

Jään kammitsoimiin laivoihin jääneiden englantilaisten silmissä olivat revontulten hohtavat kielut menettäneet viehätysvoimansa. Lopen laihtuneina ja tylsistyneinä, tympeytyneinä pilaantuneihin ruokavaroihin, kolmen vuoden odotuksen kiduttamina makasivat he kojuissaan ja kuuntelivat kellon sekuntien tikitystä. Ainoa, millä oli heille mitään arvoa, oli ajan kuluminen. Ainoina tapauksina heidän yksitoikkoisessa olemassaolossaan olivat silloin tällöin kuoleman kyläilyt. Kirvesmiehillä oli täysi työ, ja kapteeni Crozier oppi hautausvirret ulkoa. Yhdeksän upseeria ja yksitoista merimiestä kuoli kahtena viimeisenä talvena, useimmat epäilemättä kolmannen talven kuluessa. Se tiedetään pienestä paperilapusta, joka oli hyvin sinetittynä pantu kiviröykkiöön rannikolle ja löytyi yksitoista vuotta sen jälkeen.

Yön kuukaudet lähenivät loppuaan. Punainen viiru syttyi taas etelässä ja kirkastui vähitellen. Hämärä astui pimeyden jälkiä, ja vihdoin säihkyivät ensimäiset auringon säteet taivaanrannalla. Silloin heräsi miesten toivo viimeisen kerran. Gangeksen rannalla eivät ole bramiinit milloinkaan tervehtineet aurinkoa suuremmalla ihastuksella.

Kapteeni Crozier puhuu väelleen. Ne, jotka tunsivat hänet henkilökohtaisesti, uskovat hänen pysyneen toivehikkaana loppuun asti ja elvyttäneen rohkeutta muissakin. Nyt sanoi hän heille, että oli kysymys elämästä ja kuolemasta kullekin, ja että hän odotti joka miehen tekevän velvollisuutensa. Vielä oli sataviisi miestä jäljellä, mutta useat heistä olivat luultavasti sairaita tai kuolevia, kaikki menehdyksissään. Karttuvan päivänvalon mukana lisääntyi kuitenkin mahdollisuus ja halu työhön. Monta rekeä laitettiin kuntoon, raskaita ja jyhkeätekoisia, mutta lujia. Kolme valaanpyyntivenettä, jotka olivat olleet parin vuoden ajan kiinnijäätyneinä taaveteillaan, irrotettiin ja laskettiin alas jäälle. Varastohuoneista kerättiin vielä mitä parasta oli jäljellä, ja veneiden ympärille kohosi korkeat kasat ruokavaroja. Yhä jännittyneemmin mielin nähtiin auringon viipyvän päivä päivältä pitempään näköpiirissä.

Kun kaikki mukaan aiottu oli saatu jäälle, sullottiin varastot, teltit, tieteelliset kojeet, pyssyt ja ampumavarat sekä muut tarpeet rekiin. Nuo kolme valaanpyyntivenettä köytettiin nuorilla kukin rekensä päälle. Sairaita varten oli erityinen reki varustettu patjoilla. Näitä kaikkia puuhattaessa pitenivät päivät, ja lopulta eivät miehet voineet vastustaa lähtöhaluaan. Liian aikainen liikkeellelähtö ratkaisi heidän kohtalonsa. Eivät otukset eivätkä eskimot tule niin kauvas pohjoiseen ennen kuin myöhempään kesällä. Ja täyteen sälytetyin kelkoin saattoivat ruokavarat riittää ainoastaan neljäkymmentä päivää.

Lähtöpäivän aattona tarkastaa kukin vielä viimeiseen kertaan omaisuutensa. Onhan jokaisella kotimuistoja, lahjoja äideiltä, puolisoilta tai sisarilta, joista ei henno luopua. Raamatun — viimeisen toivon — ja kellon, joka ilmottaa vitkallisen ajan kulun, pitää jokainen noista koetelluista meriurhoista taskussaan. Upseerit menevät viimeisen kerran autioihin hytteihinsä katsomaan, ettei mitään sellaista ole unohtunut, jolla on jotakin merkitystä. Mutta kun he jättivät laivat, jäi kuitenkin vielä suuret määrät tavaroita, kirjoja ja papereita, työkaluja ja laatikoita, pieluksia ja vaatteita sikin sokin hytteihin, käytäviin ja upseerien asuntoihin. Siellä näytti samanlaiselta kuin talossa, joka hyljätään tulvan tähden, ehtien pelastaa vain välttämättömimmät tarpeet.

Huhtikuun 22. p:nä 1848 kuuluu lähtömerkki, ja liian raskaiksi sälytetyt reet narisevat toivottoman hitaasti ja nykäisyin yli lumipeittoisen ryhmyjään. Kirveet, rautakanget ja lapiot ovat herkeämättömässä työssä, raivaten pois teräviä särmiä ja pidättäviä lohkareita. Matkaa Kuningas Williamin saarelle on vain puolenkolmatta penikulmaa, ja se vaatii kuitenkin kolme päivää. Liian hitaasti painuvat "Erebuksen" ja "Terrorin" mastot ja rungot, mutta häviävät kuitenkin viimein näkyvistä.

Nyt oivalsi Crozier, että tähän tapaan ei voitu jatkaa. Koko kuormasto tarkastettiin uudelleen, ja hyljättiin kaikki, mitä ilman tultiin toimeen. Eräs apuretkikunta löysi siltä paikalta suuret joukot tavaroita, univormun osia, messinkinappeja, metalliesineitä ja sen sellaista, mitä varmaankin oli pidetty soveliaana vaihtokauppaan eskimoitten ja intiaanien kanssa. Ainoastaan ruoka- ja ampumavaroja ei jätetty; kun edelliset loppuisivat, olisi jälkimäisistä saatavana ainoa pelastus.

Keventynein kuormin jatkettiin matkaa pitkin saaren länsirantaa. Pitkälle ei oltu ehditty, kun luutnantti John Irving "Terrorista" sortui. Puettuna siniseen univormuunsa, kiedottuna purjekankaaseen ja silkkiliina pään ympärillä hänet haudattiin kyljelleen pystytettyjen kivien väliin, jotka katettiin laakakivillä. Pään viereen pantiin hopeamitali, jonka nurealla puolella oli kirjotus: "Toinen matematiikan palkinto kunink. merisotakoulusta, annettu John Irvingille juhannuksena 1830." Mitalista tunnettiin vainaja monta vuotta jälkeenpäin, ja hän pääsi senvuoksi lepäämään syntymäkaupunkiinsa.

Kaksi lahtea Kuningas Williamin saaren länsirannikolla on saanut nimensä onnettomien laivojen mukaan. Pohjoisemman — Erebus-lahden — rannalla olivat englantilaisten merimiesten voimat niin menehdyksissä, että he hylkäsivät kaksi venettä ja ne reet, joita he olivat tarpeettomasti laahanneet niin pitkälle. Paljon muita tavaroita uhrattiin samaten. Sinne tänne jätettiin myöskin hauta, yhä yksinkertaisempi mitä eteläisempi.

Terror-lahdelle tultua ei matkailijoita enää pitänyt toveruuden side koossa. Päällystö ei kenties enää voinut vallita miehistöä, tai kenties sovittiin erosta rauhallisen harkinnan jälkeen. Vielä oli melkein sata miestä jäljellä. Nämä jakautuivat kahteen, luultavasti yhtä suureen osastoon. Toinen kääntyi takaisin laivoja kohti, missä ainakin oli suojaa pakkaselta ja tuulelta ja missä myös oli vielä ruokavaroja. Toinen joukkue pitkitti kulkuaan etelärannikkoa myöten, valaanpyyntivene mukanaan, aikoen samota mantereelle ja pyrkiä Suurelle Kalajoelle. Varmaankin oli jälkimäisen osaston tarkotuksena palata hädänalaisten toveriensa luo, sitte kun itse olivat tavanneet apua.

Epätoivoista kaiketi oli takaisin kääntyneiden vaellus, epätoivoista etenevienkin. Edellisestä joukosta ei tiedetä suorastaan mitään. Jälkimäiset vaelsivat ja vaelsivat, laahaten raskaita rekiään, kunnes he perätysten sortuivat. Ei kukaan huolinut enää haudata ruumiita. Kukin sai vastata itsestään. Jos joku kuoleva jäi jälkeen, niin ei hänen vuokseen voitu pysähtyä. Jotkut kuolivat kävelevältä jalalta. Se näkyi sittemmin luurangoista, joita löydettiin silmilleen kaatuneina. Riistan jälkeäkään ei esiinny saarella touko- ja kesäkuussa, ja turhaan laahasivat matkalaiset painavia ampumavaralaatikoitaan ja kiväärejään mukanansa, saamatta ampua laukaustakaan.

Yhä vähemmän jäi jäljelle ampumaan ja venettä vetämään jään tai lumen yli maihin. Nyt odotettiin vain veden aukeamista päästäkseen salmen yli mantereelle. Jäät lähtevät tavallisesti heinäkuun alussa, ja on syytä otaksua, että henkiinjääneet juuri siihen aikaan menivät yli, sillä vene löydettiin jälkeenpäin lahdesta, jota nimitetään Kuoleman lahdeksi. Jos paikalta olisi löydetty ainoastaan vene, niin se olisi yhtä hyvin voinut joutua sinne tuulen ja aaltojen kuljettamana, mutta tavattiin myös luurankoja ja esineitä sekä veneestä että ulkopuolelta, ja ne todistavat sen olleen miehitetty tullessaan salmen yli maihin.

Tuossa kohtalokkaassa vaelluksessa on paljon hämärää. Miksi laahattiin raskasta valaanpyyntivenettä pari kuukautta mukana, kun jo vuosi takaperin olisi pitänyt nähdä manner etelässä sillä retkeilyllä, joka tehtiin amiraalin ollessa kuolemaisillaan? Soukimmalta kohdaltaan on salmi ainoastaan puoli penikulmaa leveä, ja sitäpaitsi olisi mistä hyvänsä voitu mennä jään yli. Mutta kun kaikki kuolivat eikä päiväkirjan riviäkään ole nähty, on mahdoton tietää mitään sen lähemmin.

Kun Franklinista ei kuulunut mitään, alettiin jo parin vuoden kuluttua toimittaa ensimäistä apuretkikuntaa matkalle. Aika kului, ja kävi yhä ilmeisemmäksi, että Franklin ja hänen miehensä olivat avun tarpeessa. Syksyllä 1850 oli viisitoista laivaa heitä etsimässä. Miehuullisin ja tarmokkain oli Franklinin puoliso, joka ei vuosikausiin heittänyt jälleennäkemisen toivetta. Hän uhrasi kaiken omaisuutensa apuhankkeisiin. Kuuden vuoden kuluessa maksoi Englannin hallitus 25 milj. markkaa uusiin apuretkikuntiin. Kaikki turhaa; niiden lähtiessä oli muuten onnettomuus jo tapahtunutkin.

Vuonna 1854 pyyhittiin Franklinin, Crozierin ja kaikkien muiden nimet englantilaisen sotalaivaston matrikkelista. Franklinille pystytettiin patsas hänen syntymäkaupunkiinsa ja Westminster Abbeyhin marmorinen muistomerkki, johon oli kaiverrettu kaunis Tennysonin lauselma.

Vielä kolmekymmentä vuotta jälkeen Franklinin retkikunnan tuhoutumisen lähti luutnantti Schwatka niille seuduille, missä onnettomuus oli tapahtunut, päästäkseen arvotuksen perille. Monetkin onnettomuuteen joutuneet olivat tietysti pitäneet päiväkirjaa. Yksi sellainen olisi riittänyt selittämään kaikki.

Schwatka etsi ensiksi käsiinsä ne eskimoheimot, joiden oli tapana metsästysretkillään kesäisin saapua lähimmäksi kuningas Williamin saarta. Useilla heistä näki hän esineitä, jotka olivat kuuluneet retkikunnalle. Merkillisimpiä olivat kuitenkin ne kertomukset, joita hän kuuli vanhoilta eskimoilta.

Eräs eukko oli miesvainajansa ja parin muun perheen kanssa kulkenut Kuningas Williamin saaren poikki hylkeenpyyntiin. He olivat hämmästyneet ja peljästyneet, kun eräänä päivänä näkivät joukon muukalaisia, jotka vetivät venettä perässään. Ensin aikoivat he juosta pakoon, mutta kun jotkut muukalaiset riensivät heitä vastaan, pysähtyivät he. Viittomalla oli saatu haastelluksi, ja eskimot käsittivät, että matkalaiset olivat valkoisia merimiehiä haaksirikkoutuneesta laivasta. He olivat hirveän näköisiä, laihoja ja nälkiintyneitä, silmänympärykset ja suu mustina. Neljä päivää olivat eskimot viipyneet heidän luonaan ja jakaneet heidän kanssaan hylkeen lihat sekä saaneet taskuveitsen korvauksekseen. Valkoihoiset viettivät yönsä osaksi veneessä, osaksi pienessä teltissä. Mitään ruokavaroja ei heillä näkynyt olevan. Muuan miehistä oli kookas ja harmaapartainen. Erästä toista sanottiin "doktukiksi" — tohtoriksi, ja hänellä oli valkoiset silmälasit, kaikilla muilla tummat. Jäidenlähtö oli yllättänyt eskimot, ja heidän täytyi viipyä saarella koko kesä. Sillaikaa hävisivät muukalaiset näkyvistä.

Seuraavana keväänä olivat samat eskimot palanneet saaren etelärannikolle ja tavanneet teltin. Sen ulkopuolella oli useita ruumiita. Ainoastaan kaksi oli peitetty hiekalla ja kivillä. Teltissä makasi useita kuolleita yksinkertaisilla vuoteillaan, vaatteissaan, saappaat jalassa ja peitteet yllä. Oli selvää, että ulkosalla makaavat olivat eloonjääneitten kumppaniensa siirtämiä sinne. Veitset, lusikat, kellot, paperit, työkalut ja kaiken muun, mitä teltissä tapasivat, olivat eskimot vieneet mukanaan.

Toiset eskimot kertoivat mantereelta löytäneensä veneen, jossa oli ollut monen miehen luurangot — kuinka monen, sen he olivat unohtaneet. Veneen vieressä virui neljä kuollutta. Ainoastaan yhdellä onnettomuuteen joutuneista oli vielä tukka ja nahka jäljellä; hiukset olivat vaaleanruskeat. Hän ei ollut voinut olla kuolleena enempää kuin muutaman kuukauden, kun he tulivat veneelle. Sormessa oli sormus ja korvissa renkaat, ja kello oli hänellä vitjoissa. Hänen vieressään oli pari sinisiä silmälaseja. Kaikki arvoesineet olivat eskimot ottaneet mukaansa veneestä, muun muassa sahan, savipiippuja, peltirasioita, purjekangasta, vaatteita, kompassin, tupakkalaatikon ja peltivakan, jossa oli kirjoja. Viimemainitut oli annettu lapsille leikkikaluiksi, ja vuosien kuluessa olivat kaikki joutuneet hukkaan. Varmasti olivat juuri siinä kallisarvoiset lokikirjat, kaikki muistiinpanot tehdyistä havainnoista ja kaikki kolmen vuoden kuluessa piirretyt kartat. Papereista, jotka eskimolapset olivat hajotelleet tuuliajolle, olisi Englanti mielellään maksanut miljoonia.

Lopuksi kertoi muuan vanha ukko, että hän ja hänen heimolaisensa olivat kolmisenkymmentä vuotta takaperin tavanneet laivan sulkeutuneena jääkenttään lähelle mannermaan rannikkoa. Syksyllä he sen olivat nähneet, havaiten myös ihmisjälkiä lumessa. Seuraavana keväänä he olivat taas menneet laivalle, mutta silloin ei enää näkynyt mitään jälkiä, ja laivassa oli ollut hiljaista kuin haudassa. Luultavasti oli koko kansi edellisen talven jäljiltä kokonaan lumen peitossa, ja eskimot, jotka eivät olleet koskaan käyneet missään laivassa, eivät tienneet, miten päästä sisälle. He kolkuttivat ja takoivat, mutta vastausta ei kuulunut. Laivan luukkuja he eivät keksineet. Sitte hakkasivat he kirveellä reiän rungon kupeeseen. Siitä he ryömivät varovasti sisälle. Siellä oli pimeätä ja synkkää. He rohkaisivat mielensä ja talsivat läpi käytävien ja nuuskivat hyttejä. Ainoastaan yhdessä kojussa oli miehen ruumis. Pöydällä hänen edessään oli peltilaatikko, jossa oli muutamia lihanpaloja. Kun jää hajosi kesällä, täyttyi laiva runkoon hakatusta aukosta vedellä ja upposi. Saman kertomuksen vahvistivat muutkin eskimot. Mutta oliko se "Erebus" vai "Terror" — Manala vai Kauhu — sitä ei tiedetä.