Eräänä päivänä tammikuun lopulla lipui Stanleyn laivasto päiväntasaajan yli, suuri virta kääntyi nyt yhä enemmän länttä kohti, ja oli selvää, ettei se voinut yhtyä Niiliin. Näillä vaihein sivuutettiin seitsemäs ja viimeinen putous, jonka kynnykseltä ruskea vesi syöksähtää hurjan voimakkaana alas. Rysillä pyytävät alkuasukkaat kaloja itse koskesta.
Siten oli keksitty ja sivuutettu se putousjakso, joka on siitä asti tunnettu Stanley-putousten nimisenä. Jo paria vuotta myöhemmin ruvettiin ensimäisiin toimenpiteisiin belgialaisen Kongo-valtion perustamiseksi; Stanley-putousten kauppa-aseman hävitti sittemmin juuri Tipu Tip arabialaisjoukkoineen.
Koskien alapuolella laajeni virta, ollen toisinaan kolmekin kilometriä leveä. Tuskin näki vastapäistä rantaa, ja usein jouduttiin saarten välisiin salmisokkeloihin. Aina oli oltava varuillaan, sillä pitkin matkaa teki mustien soturien mieli ihmisenlihaa. Loppumattomia metsiä kasvoi rannoilla ja saarilla. Siellä rehotti monijuurinen mangrovepuu, korkea käärmemäinen rottinki riippuvine viuhkalehtineen, traakki- ja kumipuu sekä monia muita huomattavia kasvimaailman edustajia. Vaarat ja väijytykset vaanivat jokaisen niemekkeen takana. Oli varottava kareja ja vuolteita, putouksia ja pyörteitä. Virtahepoja ja krokotiileja tavattiin runsaasti. Villeistä oli kuitenkin pahin vastus; Stanleyta ja hänen väkeään uuvutti tukalasti se ajojahti, se kujanjuoksu, jota he saivat kestää kuukauden toisensa jälkeen.
Rubungan kylässä, missä alkuasukkaat olivat ystävällisiä, sai Stanley ensi kerran kuulla, että virran nimi tosiaankin oli Kongo. Siellä saivat matkalaiset lisätä ruokavarojaan, ja kun Rubungan rummut pärisivät, eivät ne kutsuneet taisteluun, vaan markkinoille, jolloin lähikylien asukkaat toivat tarjolle kalaa, etanoita ja simpukoita, kuivattua koiranlihaa, vuohia, banaaneja, jauhoja ja leipää.
Mutta villejä ei voinut milloinkaan uskoa. Kamalasti tatuoituina, ihmishampaista pujotellut nauhat kaulassa, omat hampaat viilattuina suipoiksi kuin suden, kevyet ruohovyöt uumilla ja keihäitä ja jousia käsissään heilutellen eivät he suinkaan näyttäneet luottamusta herättäviltä, ja useinkin oli tuskin lähdetty liikkeelle näköjään rauhallisen heimon luota, kun tämä miehitti kanoottinsa ja läksi ajamaan takaa. Niillä tienoin oli villeillä aseinaan muskettejakin, joita olivat saaneet rannikolta. Kerran piiritti Stanleyn pikku laivaston 63 kanoottia, ja taistelu oli ankara; tuliluikkuja käytettiin molemmin puolin. Etumaisessa kanootissa seisoi nuori päällikkö johtamassa ottelua, komeana, tyynenä ja arvokkaana. Hänellä oli päähine päässä, vuohennahkainen vaippa hartioilla ja järeitä messinkirenkaita käsivarsissa, säärissä ja kaulassa. Hän sai luodin reiteensä; levollisesti kietoi hän rievun haavansa ympäri ja antoi soutajilleen merkin ohjata veneen rantaan. Silloin menettivät muutkin miehuutensa ja seurasivat päällikön kanoottia.
Taistelusta taisteluun jatkui matka etelää kohti. Kongon suuresta kaaresta oli suoriuduttu; se oli maksanut kolmekymmentä ottelua. Nyt oli jäljellä tukala taival, missä valtainen virta vaahtoisina putouksina murtautuu sen ylänköjakson halki, joka ulottuu Afrikan länsirannikkoa pitkin. Nämä kosket nimitti Stanley Livingstonen mukaan, hyvin oivaltaen, ettei virtaa milloinkaan sanottaisi muuksi kuin Kongoksi, mutta tahtoen saada nuo isot könkäät säilyttämään suuren lähetyssaarnaajan nimen.
Lukemattomia vastuksia ja vaivoja tuotti se taival matkalaisille. Kerran hukkui puolikymmentä miestä, ja useita kanootteja menetettiin. Retkikunnan täytyi pysähtyä ja hakata itselleen uusia metsästä. Petollisessa imuvuolteessa ajautui Pocock eräänä päivänä putousta kohti ja huomasi liian myöhään vaaran, syöksyi koskeen ja hukkui. Hänen telttinsä oli tyhjillään ja autiona sen iltaa. Kuutamo valaisi kirkkaana ja kaameana valkoista köngästä, joka kohisi ulkopuolella, mutta viimeinen valkoihoinen, joka oli seurannut Stanleyta niin kauvas, ei tullut takaisin.
Erään toisen putouksen lähellä joutuivat työnjohtaja ja kirvesmies ajelulle vastakoverretussa kanootissa. Heillä ei ollut airoja. "Hyppää veteen!" huusi edellinen, mutta sai vastaukseksi: "En osaa uida, en uskalla". — "Hyvästi sitte, veikkonen", sanoi työnjohtaja ja ui maihin. Toinen joutui koskeen. Kanootti katosi kuohuihin, mutta kohos kumollaan pinnalle, kirvesmiehen pidellessä kiinni. Toistamiseen painui kanootti kurimukseen ja palasi pinnalle, mies mukanaan. Mutta kun kanootti seuraavan pyörteen jälkeen ilmestyi kolmannen kerran, oli mies poissa.
Vihdoin hyljättiin kaikki veneet ja matkaa pitkitettiin maitse. Koko kulkue kärsi puutetta, kaikki olivat laihoja, menehdyksissään ja nälissään. Mutta viimeisin raskain ponnistuksin päästiin Kongon suulla sijaitsevaan Bomaan, missä oli kauppahuoneita ja europalaisia. Siellä sai Stanley suoduksi itselleen ja uskolliselle joukolleen lepoa ja virkistystä, kunnes matka Afrikan ympäri meritse jatkuen päättyi Sansibarissa, jonne Stanley jätti väkensä.
Hän palasi kotiin kuuluisana tutkimusmatkailijana. Vuosituhannen ajan oli arabialaisia tunkeutunut sisimpään Airikaan, mutta he eivät tunteneet Kongon juoksua. Turhaan olivat europalaiset tutkijat vuosisatojen kuluessa yrittäneet saada valaistusta asiaan. Eiväthän edes alkuasukkaat tienneet, minne Lualaba jatkui. Stanley oli yhdellä kertaa täyttänyt valkoisen täplän ja solminut yhteen risaisen verkon silmät. Hän oli avannut sisä-Afrikan Europalle ja edennyt horjumattoman miehuullisena uranaukaisijana. Toiset seurasivat ja seuraavat vielä tänä päivänä hänen jälkiänsä. Nyt kulkee rautateitä putousten vieritse, ja Kongo-virralla kukoistaa laivaliikenne. Stanley oli itse mukana perustamassa ensimäisiä asemia, ja mustien keskuudessa oli hänellä nimenä Bula Matadi eli Kivenmurtaja. Ja kun Gordonin kuoltua peljättiin, että tämän kohtalo tulisi päiväntasaajan maakunnan kuvernöörin, suuren saksalaisen Emin-pashan osaksi, samosi Stanley vielä kerran Afrikan halki ja löysi Eminin, niinkuin oli aikaisemmin löytänyt Livingstonen.
Väsymättömään työhön kuluneen elämänuran jälkeen kutsuttiin Stanleykin isäinsä luokse. Westminster Abbeyssa ei kuitenkaan tahdottu suoda sijaa Stanleylle Livingstonen viereen, sillä hänellä oli enemmän vastustajia ja toimintansa väärintulkitsijoita kuin tällä. Hänet haudattiin maalaiskirkkomaalle Lontoon ulkopuolelle, ja haudalle pystytettiin hiomaton graniittilohkare. Siihen hakatun ristin alla on kirjotus: "Henry Morton-Stanley — Bula Matadi — 1841-1904 —" ja viimeksi se sana, johon sisältyy hänen koko elämäntyönsä — "Afrika".
13. Sahara.
Keskellä Luoteis-Afrikaa, missä maanosa ulkonee valtaiseksi niemeksi Atlanttiin, sijaitsee muuan maapallon kuuluisimpia kaupunkeja, Timbuktu. Kairoon tai Algieriin verrattuna on Timbuktu pieni kaupunki. Sen kolme vaatimatonta moskeijaa ei voi kilpailla niiden upeiden temppelien kanssa, jotka ranskalaisen, turkkilaisen tai englantilaisen herruuden alaisina kohottavat siroja minarettejaan Välimeren afrikalaisella rannikolla. Ei ainoakaan rakennus kiinnitä muukalaisen katseita. Harmajankeltaisten, laakeakattoisten ja ikkunattomien savitalojen sekamelskassa muistuttavat ainiaan raunioläjät rappeutumista ja laiminlyömistä. Erämaan vaeltajalle tarjoaa hädin lepoa yksi luhistumaisillaan oleva karavanserai. Moniaat kadut ovat autioina, toisilla vaipuu jalka nilkkaa myöten Saharan lentohiekkaan.
Timbuktu ei ole niin mainehikas kuin Aasian kruunun säihkyvät jalokivet: Jerusalem ja Mekka, Benares ja Lhasa. Niistä on jokainen kuin solkena uskonopissa ja pitää pelkällä nimellään koossa kokonaista uskontunnustusta. Timbuktulla on tuskin mitään uskontoa, tai pikemmin liian monta. Ja kuitenkin on tällä kaupungilla kahdeksansadan vuoden mittaan ollut ylpeitä nimiä: "suuri", "oppinut", "salaperäinen".
Ei kulje sinne pyhiinvaeltajia vaipumaan rukouksiin jonkun vapahtajan haudalle tai anomaan jonkun ylimäisen papin siunausta. Mitkään pyramidit tai marmoritemppelit eivät kohota Timbuktua maailman ihmeitten joukkoon. Siellä ei ole mitään rikkauksia, mitään rehevää kasvullisuutta, joiden nojalla se olisi paratiisin esitarhoja.
Ja kuitenkin on Timbuktu kaivattu kaupunki. Miljoonat ikävöivät sinne, ja siellä olleet haluavat takaisin. Karavaanimiehet, jotka ovat kuukausimäärin samoilleet Saharaa, kaipaavat huilujen ja kitarain säveliä ja tanssijatarten hilpeitä hyppyjä. Palmuja ja mimosapuita kasvaa harvassa Timbuktun tienoilla. Mutta kamalan erämaan jälkeen näyttää yksitoikkoinen, rapistunut kaupunki pölyisine, autioine katuineen kuitenkin viehättävältä keitaalta. Kauppamies, joka on Saharassa pannut alttiiksi omaisuutensa villien rosvoparvien keskellä ja onnellisesti suoriutunut kaikista vaaroista, ilahtuu Timbuktulle ja pitää sen harmaita muureja kauniimpana näkynä kuin mitään kuviteltavissa olevaa.
Timbuktun merkillisyytenä on siis sen asema ja kauppa. Tarvitsee vain luoda silmäys kartalle ymmärtääkseen, että kaupunki on kuin hämähäkki verkossaan. Verkko on niiden teiden muodostama tähti, jotka rannikolta lähtien osuvat yhteen Timbuktussa. Niitä tulee Tripolista ja Tunisista, Algierista ja Marokosta, Senegalista ja Sierra Leonesta, Pippurirannikolta, Norsunluurannikolta, Kultarannikolta ja Orjarannikolta sekä niistä Guinea-lähden ympärillä sijaitsevista maista, jotka Ranska, Englanti ja Saksa ovat vallottaneet. Niitä tulee lisäksi sisä-Saharasta, missä villit, sotaiset paimentolaisheimot vielä tänä päivänä varjelevat vapauttansa muukalaisten tunkeutumiselta.
Timbuktussa tulee siis tekemisiin toistensa kanssa arabialaisia ja neekereitä, muhamettilaisia ja pakanoita, Sahara ja Sudan, erämaa ja hedelmällinen tienoo. Timbuktu sijaitsee suuren hieta-aavikon kynnyksellä ja kuitenkin Afrikan kolmanneksi isoimman virran varrella. Kaupungin kohdalla on Niger neljä kilometriä leveä, ja suuosassaan kuljettaa se enemmän vettä kuin Niili, mutta paljoa vähemmän kuin Kongo. Samoin kuin Kongo tekee myöskin Niger kaaren pohjoista kohti ja uhmailee Saharaa. Mutta erämaa voittaa, ja virta kääntyy etelään päin.
Se on taistelua elämästä ja kuolemasta. Eloa antava vesi hivelee tukahuttavaa hiekkaa. Timbuktu sijaitsee juuri siinä, missä taistelu on käynnissä. Pohjoisesta päin tuodaan tavaroita dromedareilla, kuljetettavaksi eteenpäin kanooteilla ja pitkillä mattojen kattamilla kapeilla veneillä, tai myöskin, missä ei voida käyttää virtaa, härillä, aaseilla tai ihmisillä. Dromedarit eivät siedä Nigerin ympäristön kosteata ilmanalaa, se kun varsinkin talvisin tulvii laajalle yli uomansa. Ne viedään senvuoksi takaisin Saharan halki. Ne viihtyvät kuivassa erämaassa. Ainiaan puhalteleva koillispasaati kuivattaa Saharan, ja paikotellen saattaa kulua vuosikausia ilman ainoatakaan sateen pisaraa.
Timbuktun nimellä on omituinen sointu. Siihen sisältyy kaikkea sitä salaperäistä ja viehättävää, mikä liittyy Saharaan. Se johdattaa ajatuksen maailman suurimpaan erämaaseutuun, pitkien teitten yksinäisyyteen, verisiin kahakoihin ja kavaliin väijytyksiin, karavaanitiukujen kilinään ja beduiinien jalustimien helskeeseen. Ja sieltä sopii meidän nyt pistäytyä retkeilylle ympäristöön.
Ensin matkustamme itään päin, merkilliselle Tsad-järvelle, jonka saarten ja särkkien väliset salmet täyttää rehevä kaislikko. Se nousee ja laskee siihen päättyvien isojen jokien vesimäärän mukaan, ja se muistuttaa keskiaasialaista Lop-noria jossain määrin. Seitsemänkymmentä kuutiokilometriä vettä lasketaan vuotuisesti kertyvän Tsadiin, ja kun järvi ylipäänsä kuitenkin pysyy saman laajuisena, voi saada käsitystä siitä, kuinka vilkasta täytyy haihtumisen olla.
Meillä on omat dromedarimme ja arabialaiset oppaamme, joihin luotamme. Voimme senvuoksi matkata minne mielimme, ja nyt ohjaamme kulkumme Tsadilta itäiseen Sudaniin, jossa jo olemme käyneet Gordonin seurassa. Mutta ennen kuin Niili tulee vastaamme, poikkeamme me pohjoiseen, samotaksemme Libyan erämaan poikki, joka on Saharan luoksepääsemättömin ja autioin sekä senvuoksi vähimmin tunnettu osa. Matkalla pohjoista kohti huomaamme pian, kuinka kasvi- ja eläinmaailma käy yhä niukemmaksi. Jo Sudanissa muuttuvat laidunmaat laihemmiksi, ja aro alkaa yhä enemmän olla erämaata, mitä pitemmälle etenemme. Lopulta vallitsee lentohiekka. Silloin on seurattava hyvin tunnettua tietä, jota arabialaiset ja egyptiläiset ovat käyttäneet kautta vuosituhansien.
Olemme keskellä hiekkamerta. Täällä kasautuu punakeltainen lentohiekka paikka paikoin kirkontornin korkuisiksi harjuiksi. Emme näe mitään polkua; viime myrsky on lakaissut sen umpeen. Mutta oppaalla on omat merkkinsä eikä hän harhaannu jäljiltä. Hiekka madaltuu, ja maisema käy aukeammaksi. Silloin viittaa opas paljaaseen ja kolkkoon vuoriselänteeseen, joka pistäytyy hiedasta kuin luoto merestä, ja sanoo löytävänsä perille tämän merkin avulla, joka pysyy näkyvissä useita päiviä ja saa etäämpänä sijaisekseen toisen kalliokielekkeen.
Me leiriydymme syvän kaivon luo, sammutamme janomme ja juotamme kameelimme. Seuraavana päivänä olemme taas ulkona hietaulapalla. Taivas on saanut harvinaisen väritunnun. Se on keltainen ja tummenee pian lyijynharmaaksi. Aurinko hohtaa punaisena ympyränä. On tyventä ja helteistä. Opas menee totiseksi ja sanoo hillityllä äänellä: "samum". Kuuma, hävittävä aavikkomyrsky, joka on Arabian ja Egyptin vitsauksena, tekee tuloaan.
Opas pysähtyy ja kääntyy takaisin. Hän on kahden vaiheella. Mutta hän lähtee edelleen oivaltaessaan, että me emme ehdi takaisin kaivolle ennen kuin myrsky tapaa meidät. Tuulensuojaa on turha hakea. Hiekkaharjanteet ovat liian laakeita, tarjotakseen turvaa tuulelta. Ja nyt tulee myrsky kohisten. Ilma on tukahduttava ja paahteinen. Dromedarit näyttävät hätääntyneiltä, pysähtyvät ja kääntyvät poispäin tuulesta. Me laskeudumme maahan, dromedarit painuvat makuulle ja työntävät turpansa hiekkaan. Me puolestamme kiedomme huivin kasvoillemme ja laskeudumme vatsallemme elukkain viereen, saadaksemme suojaa. Siten voimme joutua virumaan tuntikausia henkeämme tavotellen. Ja saa olla iloissaan, kun pääsee hengissä samumista aavalla hietikolla. Keitaillakin tuottaa se tuskan ja hädän tunnetta. Sen polttava kuumuus on vaarallinen palmuille ja laiholle. Lämpömäärä voi nousta viiteenkymmeneen asteeseen tässä tukalassa aavikkomyrskyssä, jota ei suotta nimitetä "myrkkytuuleksi".
Myrsky taukoo, ilma selkenee, on hiljaista ja tyventä, ja aurinko on saanut kullankeltaisen loistonsa takaisin. Lämmintä on, muttei tukahuttavaa kuten äsken. Kuumentunut ilma värisee hiekan yllä. Tiemme sivussa näkyy palmurivi ja niiden edessä hopeinen vesijuova. Oppaamme etenee kuitenkin ihan toiselle suunnalle, ja kun kysymme häneltä syytä, vastaa hän, että me näemme vain kangastuksen ja että monen päivän matkalla ei ole mitään keidasta sillä taholla, missä näemme palmut.
Illan suussa saavutamme todellisen keitaan, ja siellä lepäämme mielellämme pari päivää. Siellä on satakunta kaivoa, siellä viljellään maata palmujen siimeksessä, siellä saa täysin henkäyksin nauttia mehevien ruohikkojen kosteata viileyttä. Keidas on kuin saarena aavikkomeressä, ja palmunrunkojen välitse näkee joka suunnalle keltaisen, tasaisen taivaanrannan, kuumentuneen, kuivan erämaan, sen rajattomat päiväpaisteiset lakeudet.
Jos nyt käännymme koillista kohti, niin on Fessan lähimpänä maana matkamme varrella. Se on taatelipalmun luvattu maa. Tämä hedelmäpuu esiintyy siellä niin runsaana, että dromedarejakin, hevosia ja koiria suureksi osaksi ruokitaan taateleilla. Itse maan kamarakin on suuresti muuttunut eikä ole niin karua ja lentohiekan tukehuttamaa kuin Libyan aavikolla. Täällä ja etäämpänä lännessä käy maisema vuorisemmaksi. Graniitti- ja hietakiviharjuja ja kukkuloita kohoaa siellä täällä auringon rapauttamina ja polttamina. Laajoilla someroylängöillä on nimenä "hammada". Ne ovat entisten hajalle rapautuneiden vuorten raunioita. Saharassa on nimittäin päivän ja yön lämpömäärän erotus hyvin suuri. Tummat, alastomat kalliot voivat kuumentua kuuteenkymmeneen asteeseen ja ylikin, kun aurinko niitä paahtelee. Öisin on säteily kirkkaaseen avaruuteen niin vilkasta, että lämpömäärä laskeutuu jäätymäpisteeseen. Alituisten lämmönvaihdosten johdosta laajenee ja kutistuu vuorilaji lakkaamatta, syntyy halkeamia, sirpaleita irtautuu ja putoo maahan. Kovimmat vuorilajit vastustavat kulutusta kauvimmin, ja sentähden nousevat ne kuin ihmeellisinä muureina ja torneina hävityksen keskeltä.
Jos vielä astahdamme länteen päin, niin tulemme tuaregien maahan. Sielläkin on edessämme vuoriseutuja ja "hammada", hieta-aavikkoja ja keitaita sekä soveliailla paikoilla oivallisia laitumia. Tuaregien pieni ja voimakas aavikkokansa on helposti tunnettavissa hunnusta, joka peittää kasvojen alaosan. Kaikki tuaregit käyttävät sellaista huntua, ja muita he sanovat "kärpässuiksi". He ovat vantteria, tummaihoisia; rotuun on sekaantunut neekeriverta kaikista niistä orjista, joita on ryöstetty Sudanista. He ovat yhtä kuivettuneita ja laihoja kuin heidän asumansa maan kamara, ja luonto pakottaa heidät paimentolaisiksi. Suuri, yksinkertainen ja autio on aavikko, suurta ja yksinkertaista on myöskin tuaregien elämä. Mutta kova taistelu olemassaolosta on terottanut heidän kaikki aistinsa. He ovat tarkkoja havainnontekijöitä, viisaita, ovelia ja kavalia. Heille ei ole olemassa mitään välimatkoja; he eivät tiedä, mitä väsymys on. Juoksijadromedareillaan kiitävät he halki puolen Saharaa ja ovat paikoillaan asuvien naapuriensa ja karavaanien vitsauksena. Rosvoretkillään suorittavat he uskomattomia matkoja lyhyessä ajassa. Heille ei ole suuri asia ratsastaa maansa sydämestä Sudaniin saalistamaan. Monilla keitailla ovat he tehneet elämän sietämättömäksi. Mitä hyödyttää viljellä peltoja ja hoitaa palmuja, kun tuaregit joka tapauksessa korjaavat sadon! Ranskalaisilla on ollut monia kuumia taisteluita tuaregien kanssa, ja vielä tänä päivänä on rautatie, jonka pitäisi kulkea heidän maansa kautta ja yhdistää Algier Timbuktuun, vain hurskaana toivomuksena. Ja tämä heimo, joka niin urheasti puolustaa vapauttansa muukalaisia vastaan, on lukumäärältään pienempi kuin esim. Tukholman väestö. Tuaregit eivät ole orjiksi syntyneitä. Täytyy ihailla heidän vapaudenhaluansa, heidän ylpeyttänsä ja uljuuttansa.
Aavikko on opettanut heille elämän vaikean taidon. Myöskin eläimet ja kasvit, joiden alueena on erämaa, ovat erityiseen tapaan varustettuja. Muutamat eläimet, esimerkiksi käärmeet ja sisiliskot, voivat elää ilman vettä. Dromedari kykenee työskentelemään useita päiviä juomatta. Kameelikurki juoksee pitkiä taipaleita tavottamaan vettä, ennen kuin on myöhäistä. Kasveilla on vahaiset juuret, jotta ne voisivat imeä itseensä mahdollisimman paljon kosteutta, ja useilla niistä on lehtien asemasta okia ja piikkejä haihtumisen vähentymiseksi. Monet niistä herättää henkiin yksi ainoa sade; ne kehittyvät valmiiksi muutamissa viikoissa ja kuolevat, kun pitkällinen pouta taas alkaa. Sitten ovat siemenet jäljellä kärsivällisesti odottelemassa seuraavaa sadetta. Jotkut aavikkokasvit näyttävät toivottomasti kuolleilta, kuivuneina, harmaina ja tomun kattamina. Mutta sateen tullessa ne kuitenkin työntävät vihreitä versoja.
"Vadi" on Saharassa jokaisen virranuoman nimenä. Ani harvoin virtaa sellaisen läpi puronen sateen jälkeen. Mutta tyhjissä uomissa on kasvullisuus runsaampi kuin muulloin, sillä siellä pysyy kosteus kauvemmin. Monet karavaanitiet seuraavat niitä myöskin, gasellit ja antilopit tapaavat niistä laitumensa.
Selittämättömän viehätyksen tuntein jättää europalainen Algierin ja suuntaa kulkunsa Saharaan. Välimeren rannikon ranskalaisissa kaupungeissa on hän elellyt jokseenkin kuin Europassa. Rautateitse on hän päässyt risteilemään Atlasin metsäisillä ylänteillä, missä kirkkaat purot lorisevat puiden lomitse. Hän jättää rautatiet ja metsät taaksensa ja huomaa vuoret yhä alastomammiksi, mitä kauvemmas hän tulee etelään. Hänen eteensä levittäytyy lopulta tasainen tai hiukan aaltoileva aavikko, ja hän tuntee Saharan tenhovoiman, joka vetää häntä yhä syvemmälle suureen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Kaikki värit käyvät hillityiksi ja kellanharmaiksi kuin leijonan talja. Kaikki on keltaista ja harmaata, dromedaritkin, jotka kantavat häntä sekä hänen telttiänsä ja kapineitansa kaivolta kaivolle. Hän tietää tuskin, miksi hänestä on tämä kauniimpaa kuin Atlasin rinteiden metsät ja purot. Syynä ovat kai valtaiset välimatkat, etäisyydessä salaperäisenä häämöttävä taivaanranta, veripunaiset päivänlaskut, kaikkialla vallitseva ylhäinen ja hiljainen tunnelma, joka vaikuttaa, että tuskin rohkenee puhua ääneen. Aavikon loihtu on hänet kahlehtinut.
Tällä taipaleella, Algierista etelää kohti Saharan halki, matkusti vuosina 1880 ja 1881 suuri ranskalainen retkikunta eversti Flatterin johtamana. Siihen kuului satakunta miestä, joukossa seitsemän ranskalaista upseeria ja muutamia aliupseereita, ja sen varustuksia ja ruokavaroja kantamassa oli kolmesataa dromedaria. Hallitus oli lähettänyt retkikunnan tutkimaan tuaregien maata ja viitoittamaan soveliasta tolaa rautatielle, joka Saharan poikitse yhdistäisi pohjoiset ja eteläiset Ranskan siirtokunnat. Ensi kertaa ei eversti matkustanut Saharassa, ja hän tunsi hyvin tuaregit. Sentähden oli hän varuillaan. Kaikki näytti käyvän parhain päin. Ranskalaiset kartoittivat Saharasta alueita, missä europalainen ei ollut koskaan ennen päässyt etenemään. Ne suuret saksalaiset matkailijat, jotka olivat ristiin rastiin samoilleet Saharaa, Barth, Rholfs, Nachtigall, Schweinfurth, eivät olleet käyneet siellä. Vaarallisimmat seudut olivat jo jääneet taakse, eivätkä tuaregit olleet yrittäneetkään vastarintaa; jotkut päälliköt olivat osottautuneet ystävällisiksikin. Viimeisissä Ranskaan saapuneissa kirjeissä oli Flatter lausunut toivovansa, että hän pääsee enemmittä vaikeuksitta lopettamaan tehtävänsä ja etenemään Sudaniin asti.
Silloin tuli isku. Eräällä kaivolla hyökättiin äkkiä retkikunnan kimppuun, ja sankarillisen puolustautumisen jälkeen sortui se ylivoiman ahdistukseen. Useimmat ranskalaiset hakattiin maahan. Osa karavaania yritti pelastautua pikamarssilla pohjoiseen, mutta se tavotettiin ja tuhottiin. — Monet urheat ranskalaiset ovat saaneet saman kohtalon kuin Flatter taistelussa Saharan herruudesta.
Ratsastaen nopsilla kameeleilla Timbuktusta isossa kaaressa Sudanin, Libyan erämaan ja tuaregien maan halki joudumme lopulta Marokkoon, "Äärimäiseen länteen", kuten tätä itsenäistä sulttaanikuntaa Afrikassa nimitetään. Marokko on Afrikan levoton kolkka, niinkuin Balkanin niemimaa Europan, Mandshuria Aasian ja Meksiko Pohjois-Amerikan. Näyttää siltä kuin olisi Marokko tuomittu muuttumaan ranskalaiseksi alusmaaksi, ja lopuksi on Italia yksinkertaisimpiakin kunnian ja omistusoikeuden käsitteitä loukaten anastanut heikolta Turkilta Tripolin.
Marokon ja koko Pohjois-Afrikankin rannikolla tapaamme monia vanhoja tuttavia Pohjolasta — muuttolintuja, jotka talvehtivat täällä lenseässä ilmanalassa, ja niiden joukossa näemme mielihyväksemme herttaiset räystäspääskysemme.
* * * * *
Nyt lausumme hyvästi Afrikalle. Meillähän on edessämme vain alun toista penikulmaa leveänä Gibraltarin salmi, ikuisesti sininen nauha, joka yhdistää Välimeren Atlanttiin — se jyrkkä raja, joka erottaa mustien maanosan valkoisten maanosasta.
Me siirrähdämme ylitse ja olemme Espanjassa. Täälläkin tunkee korviimme arabialaisten suuruudenajan kuoleutuva kaiku. Muistamme kaksitoista vuosisataa kuluneen siitä kun profeetan valitut vallottivat Pyreneitten niemimaan. Islamin lapset olivat siellä kristittyjen tiellä. Askel askeleelta tungettiinkin heidät takaisin etelää kohti. Vain Cordoba ja Granada kuuluivat vielä arabialaisille eli maureille, kuten heitä nimitettiin. Kun lopulta Ferdinand Katolilainen v. 1469 meni naimisiin Kastilian kuningattaren Isabellan kanssa, oli ainoastaan Granada jäljellä maurien vallasta. Heidän viimeinen kuninkaansa asui upeassa Alhambra-linnassa Granadan luona. Oli vuosi 1491. Espanjalainen armeija piiritti maurien kaupunkia. Tuskin neljääkymmentä vuotta aikaisemmin olivat muhamettilaiset vallottaneet Konstantinopolin. Nyt piti toiset muhamettilaiset karkottaa Länsi-Europasta. Tuli uudenvuodenpäivä 1492, ja Granada kukistui. Maurien kuninkaan täytyi nöyrästi polvistua voittajien eteen, ennen kuin poistui maasta, ja Kastilian lippu liehui Alhambran torneissa.
Tämän merkillisen tapauksen näkijänä oli muuan 46-vuotias genualainen merimies — Kristofer Kolumbus. Suunnattomista vaikeuksista ja kiusoista huolimatta valmisteli hän parhaillaan sitä uskaliasta Intian-retkeä, jonka tuloksena olikin kokonaan uuden maanosan löytäminen. Kolumbus ei aavistanut, että hänen päämääränsä tiellä oli tuntematon mannermaa ja maapallon suurin valtameri. Hänen monet vaiheensa ja kovaonninen kohtalonsa ovat tuttuja historiasta. "Uusi maailma" sai nimensä Amerigo Vespuccista (Americus Vesputius), joka ensimäisenä lausui sen ajatuksen, että Kolumbuksen löytämät alueet eivät kuuluneetkaan Aasiaan. Liian myöhään oivallettiin, että Kolumbia olisi ollut oikea nimi.
Uudet havainnot seurasivat nopeasti toisiaan, ja Amerikan rannikot saivat merikorteilla ja maakartoilla vähitellen sen muodon, jonka hyvin tunnemme. Ne olivat kaikkien aikojen loistavimpia löytöretkiä. Läntisen kulkutien Intiaan löysi vihdoin v. 1519 portugalilainen Magellan, purjehtien Tyynellemerelle sen salmen läpi, joka on saanut hänen nimensä; samalla matkalla surmasivat hänet villit Filippinien saaristossa. Seuraavien vuosisatojen kuluessa iskeytyivät valkoihoiset yhä lujemmin Amerikaan. Intiaanit tungettiin salomaille, ja Pohjois-Amerikassa ovat he nykyään hyvinkin vähissä. Ranskalaisen ja sittemmin englantilaisen herruuden alaisina kehittyivät aavistamattomaan voimaan ja rikkauteen juuri ne osat Pohjois-Amerikaa, joita espanjalaiset olivat hylkineet, pohjattomassa voitonhimossaan tavotellessaan vain kultaa ja aarteita niillä saarilla ja rannoilla, joita vielä tänä päivänä nimitetään Länsi-Intiaksi.
Sinne suuren ulapan taakse on meidänkin nyt siirryttävä.
14. New York.
Suurin kansainvaellus, mitä historia tuntee, on se ihmisvirta, joka päivä päivältä ja vuosi vuodelta soluu meren yli vanhasta uuteen maailmaan. Päivittäin siirtyy kolmetuhatta ihmistä Amerikaan, ja viime vuosisadan kuluessa on runsaasti kolmekymmentä miljoonaa europalaista ottanut asuntonsa tähtilipun suojasta. Lähes kymmenesosa kaikista nykyään elävistä suomalaisista asuu uudessa maailmassa, ja ruotsalaisista runsas neljännes. [Tekijän suosiollisella luvalla on suomentaja muodostellut siirtolaisoloja koskevat tiedot "kotoisiksi".]
Eri tahoilta soluvat siirtolaisemme rautateitse Hyvinkäälle, mistä alkaa yhteinen taival Hankoon. Aina on heistä suurin ryhmä kertynyt Pohjanmaan radan varrelta, ruotsalaiset eri joukoksi, suomalaiset seurustellen omassa piirissään. Muutamat pikku seudut antavat suhteettoman suuren veron työvoimaksi uudelle mailmalle; missä siirtolaisuus on kerran päässyt alkuun, sieltä toimittavat edellä menneet yhä uusia lähtijöitä jälkeensä. Vasta Hangossa höyrylaivaan astuttua tutustuu koko matkue likemmin keskenään. Epämukavista tiloista ja huonosta ruokahoidosta huolimatta pysytään virkeällä mielellä, kun päästään kokoontumaan kannelle tarinoimaan Amerikan oloista, jotka ovat monelle ennestään tuttuja; "vanhan maan" kaipuu ei näin alussa tunnu paljoakaan, sillä mieli pyrkii viehättymään tuntemattoman ja toivorikkaan tulevaisuuden kuvitteluun. Mutta jos sattuu vähänkin navakka tuuli käymään, muuttuu laiva pelkän surkeuden näyttämöksi. Sekalainen on seurue, joka on täten lähtenyt Suureen Länteen. Tuossa on kaksi veljestä Kuusamon Vasaraperältä. Vanhempi on ollut jo kymmenen vuotta hyvillä palkoilla "kolimainissa paasina", kivihiilikaivoksessa työnjohtajana, mutta yrittänyt nyt kotimaassa hoidella isältä perittyä taloa. Mutta se ei ottanut menestyäkseen. Hän möi talon polkuhinnasta ja otti veljensä mukaansa luvattuun maahan. Nuori rautalampilainen talontyttö on saanut kahdelta ystävättäreltä "tiketin", piletin, Chicagoon asti, missä hänen pitäisi saada paikka astiainpesijättärenä samassa hotellissa kuin hekin, maksaakseen sitte vähin erin velkansa takaisin; hän näyttää kaiken aikaa pyrkivän katumaan matkallelähtöään — koti-ikävä on tuntunut ensimäisestä päivästä alkaen. Vanha kaustislainen torppari on lähtenyt emäntineen poikansa oivalliselle uutistilalle Red Riverin hedelmälliseen laaksoon, jäädäkseen sinne ainiaaksi, sillä toimeentulo on kotona ollut vaivaloista; pariskunta on varsin vakavalla päällä. Nuori väki on yleensä mitä hilpeimmällä tuulella; hanurit ja viulut ovat alituiseen äänessä, lauleskellaan ja jutellaan Lännen oloista, joita niiden tuntijat kertoilevat melkoisesti väritellen ja paremman ponnen saamiseksi höystellen englanninkielisillä vakuutuksilla puhetta, johon muutenkin sekaantuu runsaasti omituisia suomenkielisen asun saaneita "jänkkien" sanoja.
Tullaan Hulliin. Vastassa on toimeensa tottunut siirtolaisasiamies, joka kiireimmiten kaahaa laumansa kuin karjana rautatieasemalle, sitte kun on siirtolaiskodissa yhteisesti aterioittu. Vinhaa vauhtia kiidättää pikajuna retkeläiset halki Englannin; meikäläisten junien hitauteen tottunut ihan pelkää vauhdistaan hypähtelevien ja huojuvien vaunujen suistuvan kiskoilta. Koko matkan varsi tuntuu miltei yhtenäiseltä kaupungilta, jossa pikku puutarhat ja peltotilkut erottavat enimpiä taloja toisistaan. Leedsin ja Manchesterin teollisuuskaupunkien lukemattomat tehdasrakennukset korkeine savutorvineen, jotka verhoavat koko tienoon ainaiseen mustaan savupilveen, tekevät pikku oloista lähteneisiin valtaisen vaikutuksen.
Liverpoolissa on asianomaisilla Atlantin-yhtiöillä kullakin siirtolais"hotellinsa", jonne yhtiön asiamies korjaa saaliinsa jokaisesta junasta maailman suurimman asemarakennuksen lasikaton alla. Ennen kuin tällainen ryhmä yhtiön matkailijakodista lähetetään valtamerilaivaan, tarkastaa kutakin pikimältään lääkäri, sillä yhtiöiden on omalla kustannuksellaan tuotava takaisin kaikki ne, joita ei Yhdysvaltain rannassa kelpoiteta pääsemään maihin.
Tilavat ja mukavat ovat olot valtameren höyryjättiläisissä. Siirtolaisia on nyt kertynyt joukkoon jos jostakin maasta, ryhmittyen kannelle katselemaan Europan rannikon viimeistä häämyä. Siinä haastellaan kotimaahan jääneistä ystävistä ja ulapan takana odottelevista tuttavista. Puhellaan suunnitelmista ja toiveista; hauskaa on palata kotiin, kun on saanut ansaituksi riittävästi säästöön. Useimmilla ensikertalaisilla on mielessä koota joutuisasti varoja ja sitten asettua maailmaa kokeneena kansalaisena vakinaisesti synnyinseudulle, johon ovat monet siteet liittämässä. Vallitsee oikea Baabelin kieltensekotus, kun käyskentelee sellaisten ryhmien läpi. Vanhan juutalaisen kauppiaan vieressä, joka hartaasti tutkii hepreankielistä raamattuansa lopusta alkuun päin, juttelee hiljaisesti kaksi mustasilmäistä arabialaistyttöä, jolla ei suinkaan ole monia tuttavia uudella mantereella. Valtiolliseen selkkaukseen joutunut venäläinen kirjansitoja solkkaa huonolla saksankielellä karkumatkaansa Moskovasta pommerilaiselle rengille, joka yrittää olla tarkkaavainen kuuntelija. Suomalaiset ihan hupenevat näiden tuhatkunnan matkustajan joukkoon.
Aurinko painuu länteen, sirotellakseen kultaansa heidän unelmiensa maan yli; yö vetää pimeän peitteensä Europan verhoksi. Vanha maailma, joka ei ole kyennyt tyydyttämään heitä, jää loitos taakse; uuden, joka vielä kylpee päiväpaisteessa, pitää lahjottaa heille kaikki. Sähkölamput luovat hohdetta laivan joka komeroon. Välikansilla on käytävissä melkein tungosta. Ensimäisten päivien jännityksen uuvuttamina istuu nuoria ja vanhoja naisia penkillä nukkumassa. Toiset järjestelevät käsitavaroitaan ja maistelevat makeisia, jotkut lueskelevat sanomalehtiäkin. Soittokellon kilinä kulkee kautta koko sen osan laivaa, kutsuen siirtolaiset illalliselle. Ja nyt he huomaavat, että jo valtamerellä saa esimakua uuden maailman hyvästä ja vaihtelevasta ruokajärjestyksestä. Sitte käydään makuusijoille ja siunaillaan niiden mukavuutta.
Päivät kuluvat nopeasti laivassa. Meren vivahteluja ja ikuista aaltoilua jaksaa katsella miten kauvan tahansa; pitkinä riveinä seisoskellaan tähystelemässä vastaantulevia laivoja. Niiden joukossa on tällaisia jättiläisiä, joilla suuret valtameriyhtiöt nykyään kilpailevat keskenään. Ne ovat yli puolenkolmattasataakin metriä pitkiä, kaikki neljä savutorvea ovat neljä metriä läpimitaltaan, toistasataa tulta roihuaa kunkin jättiläisen pannujen alla, puolikolmattatuhatta ihmistä saa hyvän tilan laivassa, jonka miehistöksi tarvitaan kuusisataa henkeä. Tällaisessa valtameren kyntäjässä on kokonaisia loistohuoneustoja sisustettuina amerikalaisia miljoonamiehiä varten, salongissa esiintyy soittokunta, laivalla on oma langattoman sähkölennättimen avulla toimitettu sanomalehti. Uiskentelevaksi kaupungiksi voi sanoa tällaista laivaa, ja sen asukkaat pääsevät Atlantin yli vajaassa kuudessa vuorokaudessa. Mutta tällainen vedenpitäviin osastoihin jaettu vankka jättiläinenkään ei kykene suomaan täyttä turvaa, kuten on kamalimmin osottanut "Titanicin" perikato, joka olisi ollut vielä hirvittävämpi ilman Marconin merkillistä keksintöä.
Merimatka lähenee loppuansa. Eräänä päivänä huomataan yltyvää levottomuutta ja jännitystä laivassa, ja matkustajat tähystelevät ahkerasti keulan yli. Tunnin kuluessa kuuluu Amerikan rannikko tulevan näkyviin. Ja aivan oikein. Epätasainen viiva näkyy ylähangan puolella. Se on Long Island eli "Pitkäsaari". Parin tunnin päästä lipuu laiva Hudson-virran suuhun ja laskee Ellis-saaren rantaan New Yorkin satamassa. Joukko muita isoja laivoja on kiinnitetty laitureihin. Nekin ovat tuoneet siirtolaisia Europasta Amerikaan ja pyörtävät piankin takaisin noutamaan lisää. Niidenhän täytyy herkeämättä höyrytä edes takaisin, voidakseen tuoda 3.000 ihmistä päivää kohti Yhdysvaltoihin.
Suunnaton kuhina ja kiire vallitsee nyt vastatulleessa laivassa. Matkustajat tunkeilevat käytävissä, huutelevat toisiaan, laahaavat kuluneita matkareppujaan ja nuorilla sideltyjä myttyjään. Ruotsalaiset ja suomalaiset, tummaveriset italialaiset ja vaaleat saksalaiset sekautuvat toisiinsa, mitkä siististi puettuina ja päällystakit yllä, mitkä kuluneissa vaatteissa ja karkea huivi kauluksen vastikkeena. Taampana kohoaa New Yorkin sataman yli jättiläismoinen vapaudenpatsas, nainen, joka pitelee oikeassa kädessään soihtua. Pimeyden hallitessa maata heittää hän huikaisevan kimpun sähkövaloa yli vedenpinnan, laiturien, rakennusten ja laivain. Mutta mitään suuren ja ylistellyn vapauden vaikutelmaa ei siirtolainen saa laskiessaan jalkansa Amerikan kamaralle. Kaikki matkustajat varustetaan numerolapuilla kuin rakuunahevoset ja ohjataan valtaisen suojaman pitkiin pilttuisiin. Ja sitte huudetaan heidät esille yksi toisensa jälkeen kuulusteluun, jonka päätyttyä lääkäri tutkii heidät. Nykyään on olemassa siirtolaisten maihinpääsylle monia rajottavia määräyksiä, joilla Yhdysvallat koettavat suojella itseään pelkäksi rasituksekseen saapuvilta vierailta.
Koetuksesta suoriutuneet viedään pikku höyrylaivoilla suurkaupunkiin, jonka miljoonien sekaan he katoavat kuin pisarat mereen. Olkoot he kotoisin mistä maasta hyvänsä, aina tapaavat he maanmiehiään New Yorkissa, sillä tässä kaupungissa puhutaan seitsemääkymmentä kieltä. Asujamistosta on kolmannes syntynyt ulkomailla. Brooklynissa, Long Islandilla sijaitsevassa kaupunginosassa, on kokonaisia katuja yksinomaan ruotsalaisten hallussa, samaten kuin siellä on suomalaisia yhtä paljon kuin jossakin täkäläisessä pikkukaupungissamme. "Pikku Italian" kaupunginosassa asuu enemmän italialaisia kuin Napolissa, "Kiinakaupungissa" on viisituhatta vinosilmää saanut asuntonsa, ja oma kaupunginosa on myöskin Venäjän ja Puolan juutalaisilla. Jollei suomalaisella siirtolaisella ole nimenomaista matkan määrää etäämpänä sisämaassa, niin on hänen käytettävissään omakielisiä matkailijakoteja, joista pian tapaa ensimäiset paikkakuntaan tutustuneet maanmiehet, saadakseen heiltä neuvoja ja tietoja suurkaupungin oloista.
Se jättiläinen ei ole suinkaan iällinen, tuskin kolmeasataa vuotta vanha; kolmikymmenvuotisen sodan aikana ei siinä ollut täyttä tuhatta asukasta. Mutta nyt voittaa sen ainoastaan Lontoo. Onhan Yhdysvaltain koko väestö kasvanut tavattoman nopeasti. Viime vuosisadalla paisui se kaksinkertaiseksi joka 20:s vuosi. Ja lähes puolet Yhdysvaltain ulkomaisesta kaupasta käy New Yorkin kautta. Täältä lähetetään maailmalle viljaa, lihaa, tupakkaa, puuvillaa, paloöljyä, teollisuustuotteita ja paljon muuta. Eipä siis ihme, että tarvitaan kuusi penikulmaa laitureita suojamineen ja nostolaitoksineen ja että runsaasti seitsemänkymmentä höyrylaivalinjaa yhtyy New Yorkissa. Lisäksi on New York suuremmoinen teollisuuskaupunki. Rikkauksia on siellä suunnattomia, pankkejakin kaksisataa. Asema on sillä mitä parahin: Atlantin puolella erinomainen satama Europan laivaliikenteelle, lännen puolella mitä tihein rautatieverkko, josta viisi rataa ulottuu suoraan Tyynenmeren rannikolle asti.
Jo v. 1840 oli Yhdysvalloissa 450 penikulmaa rautateitä ja kahtakymmentä vuotta myöhemmin 5.000 penikulmaa. Nyt on kiskoparien yhteenlaskettuna pituutena 40.000 penikulmaa — mikä riittäisi mittanauhaksi kuuhun tai kymmeneen kertaan päiväntasaajan ympäri. Yhdysvalloissa on enemmän rautateitä kuin koko Europassa, vaikka asukasluku on vain viidennes Europan väestöstä; pinta-ala on kyllä jokseenkin sama. Rautateiden runsauteen on syynä se, että aluksi koetettiin vain täyttää kaikki vesiteiden väliset aukot. Virtoja käytettiin niin pitkälle kuin mahdollista, mutta seuduille, missä ei virtoja ollut, rakennettiin ensimäiset rautatiet. Sitte punottiin vuosien kuluessa eri linjat yhteen, uusia ratoja vedettiin kaikkiin suuntiin, koska ne lyhyytensä tähden eivät vaatineet yksityisinä yrityksinä kovin suuria pääomia, ja nyt peittää noita 49 valtiota yhtenäinen rautatieverkko. Sitäpaitsi ovat maantiet niin kurjia, että rautateiden pitää korvata niitä.
Kaikkien noiden isojen virtojen yli tarvitaan suuri paljous siltoja, ja niiden rakentamisessa amerikalaiset ovatkin mestareita. Mississipin ja muiden jokien rautatiesillat ovat mitä rohkeimman insinööritaidon suurtuotteita. Missä radat kulkevat syvien laaksojen poikki, siellä rakennettiin entiseen aikaan puusiltoja, ja ne muistuttivat huikean korkeita muuraustelineitä, joiden harjalle oli kiskot naulattu. Mutta sellaiset sillat katoavat yhä enemmän, nyt rakennetaan kaikki raudasta, ja junat kiitävät täyttä vauhtia sirojen siltojen yli, jotka etäämmältä näyttävät pelkiltä hämähäkinseiteiltä. Maailman vanhimpia rakennustöitä tällä alalla on riippusilta New Yorkin ja Brooklynin välillä. Se on jättiläismoinen, mutta kuitenkin näyttää se kovin hienolta ja hennolta, leijuessaan molempien valtaisten pilariensa välissä. Laivojen korkeimmatkin mastot mahtuvat sen alitse, mutta se onkin 41 metriä nousuveden pinnan yläpuolella. Pituutta on lähes kaksi kilometriä. Hämmästellä täytyy, että ihmiset ovat kyenneet asettamaan tämän rautalaahkon salmen yli.
Omituisin tuntein tekee tulokas ensimäisen matkansa eräänlaisilla kummallisilla radoilla, joita risteilee New Yorkissa — ilmarautateillä. Lukemattomien rautapatsaiden muodostamalla telineellä kiitää hän yli katujen ja torien, nähden ajelevien ja jalankulkijain kuhinan allansa. Käyttövoimana on näillä radoilla sähkö; sellaisia on tässä maassa runsaasti. Niiltä on oivallinen näköala yli kaupungin, ja omituiselta tuntuu kurkistella rakennusten toisiin ja kolmansiin huonekertoihin. Ei tunnu Europalta.
Täältä Lännen suuriin kaupunkeihin lähtiessä on kulku hyvin mukavaa; muutamat junat ovat kuin pyörille asetettuja hotelleja. Niissä saa tosiaan matkustaa herroiksi, jos on varoja. Tilaa on runsaasti, saa kävellä ja liikkua vapaasti, istahdella mukaviin lepotuoleihin isojen ikkunain ääreen ja antaa katseensa harhailla äärettömille preirioille. Siihen kyllästyttyänsä sopii asettua mahonkipöydän ääreen kirjottelemaan postikortteja ystävilleen. Pitkällä taipaleella, esim. San Franciscoon mennessä, ei kuitenkaan pääse ikävä ahdistelemaan. Junassahan saa kaikkea, mitä mieli tekee, kylpyjäkin. Matkalainen lueskelee, nukkuu, syö, katselee ohikiitäviä maisemia, tekee tuttavuuksia ja jakselee kerrassaan mainiosti. Ja kaukaisen lännen Kalliovuoristoon tultaessa saa hän kylliksi vaihtelua. Siellä pujahtelee juna laaksosta toiseen, kiertelee jyrkkiä rotkonkaltaita pitkin, kumisee rautatiesiltoja myöten huimaavien kuilujen yli ja kiipeilee jyrkkiä rinteitä ylös.
Kalliovuorten länsipuolella painutaan uskaliain kääntein alas rannikkoa kohti. Ihan pyrkii pyörryttämään välillä, kun kuljettaja tuntuu menettäneen veturinsa vallinnan. Koko juna tuntuu syöksyvän matkoihinsa omasta painostaan, käänteiden aseman mukaan kallistuen milloin oikealle, milloin vasemmalle. Saattaa käydä hyvinkin hankalaksi liikkua vaunussa; ennen kuin aavistaakaan, tulee menettäneeksi tasapainonsa ja kolahtaa seinään. Jos matkustajat ovat silloin keräytyneinä ravintolavaunuun, niin heillä on tilaisuutta ihmetellä neekeritarjoilijoita, jotka tuovat aterioitsijoille liemilautasia. Notkeina kuin ankeriaat seuraavat he junan liikkeitä eivätkä läikähdytä pisaraakaan. Luulisi heidän juuri tupertuvan nurin lieminensä, mutta he kallistuvat samaan kulmaan kuin vaunukin ja liikkuvat hiljaisesti ja keveästi kuin haamut, junan syöksyessä tohisten ja tärskyen alas laaksoon ja vaaniessa kuin mainingin kohtaama laiva.
New Yorkin nähtävyyksiä on myös sen Central Park, "Keskipuisto", joka tuuheine puineen ja viileine lammikoineen tuntuu mitä herttaisimmalta. Kesäisin on täällä hehkuvan kuumaa, ja nautinnokseen silloin lepäilee joitakuita tunteja puiden siimeksessä. Talvet ovat sitä kylmempiä. Raa'at, tuimat tuulet pyyhkielevät silloin itärannikkoa. Paljon ajatuksia herättää "Viides avenue", New Yorkin hienoin katu. Sen palatsirivissä asuvat miljoonamiehet, — rautatiekuninkaat, teräskuninkaat, öljykuninkaat, viljakuninkaat, vieläpä sokerikuninkaatkin, kokonainen liuta pelkkiä "kuninkaita". He suorastaan kierittelevät siinä kullassa, minkä kansanjoukot saavat maksaa rautatiepileteistä, veitsistä ja kahveleista, paloöljystä, leivästä ja sokerista. Eräässäkin linnassa, josta heti pistää silmään iso ajoportti, korkeat tornit ja koristellut kattoikkunat, asuu tuhannen miljoonan omistaja. Hän ostelee tavattoman kalliita tauluja, kutouksia ja veistoteoksia Europasta, ja antaa päivällisiä, jotka maksavat monia tuhansia markkoja henkeä kohti. Kaiken aikaa vallitsee sanomaton kurjuus hänen lähettyvillään. Perustaahan hän sentään myös silloin tällöin yliopiston. Sellaisia on Yhdysvalloissa runsaasti, ja tavattoman paljon täällä uhrataankin valistuksen ja tieteen hyväksi.
Kannattaa myös käydä katsomassa rakennusrivejä, joiden ikkunat ovat Hudson-virralle päin. New York sijaitsee tämän virran varrella, tai oikeammin sanoen Manhattan-saarella sen suussa. Kolmesataa vuotta takaperin möivät intiaanit tämän saaren hollantilaisille vähän päälle sadasta markasta. Kyllä sillä nyt on hintaa, sen oivaltaa katsellessaan ihmeteltäviä "pilvenhiipojia", joissa voi lukea kahdesta-, kolmeenkymmeneen huonekertaan. Rakennusten suhdaton korkeus johtuu tonttien suunnattomista hinnoista. Kun ei ole kylliksi tilaa rakentaa sivuille päin, kasataan kohti taivasta, jolle suunnalle kyllä mahtuu. Kaunista se ei ole; epäsuhtaiselta näyttää talorivi, jossa toiset rakennukset ovat kohtalaisia, toiset korkeita kuin savupiiput. Kaupunkiin ehtymättömästi saapuvista siirtolaisista lähtee luonnollisesti enin osa sisämaahan ja länteen. Jotkut parantavat asemaansa ja etsivät sitte toisia työmaita. Mutta monet jäävät jäljellekin ja kartuttavat "slummiväestöä", kuten kaikkein köyhimpiä nimitetään. Ne siirtolaiset, jotka heti maahan tullessaan ovat puilla paljailla, ottavat paikan tehtaissa millä ehdoilla hyvänsä. Palkka, jota heille tarjotaan, tuntuu heistä kotimaan oloihin verraten korkealta, mutta amerikalaiseksi se on alhainen. Sentähden tunkevat maahantulleet europalaiset amerikalaisia syrjään, ja sentähden on Yhdysvalloissa aina pari miljoonaa työtöntä. Ja paljon on todella haaksirikkoisia, ihmisraunioita, jotka ovat muille rasituksena. Keskiöisen lähetystyön asemalla näkee illan tullen köyhiä seisovan tiheinä parvina odottamassa porttien avaamista. Heidän kasvonsa ovat välinpitämättömiä ja väsyneitä, mutta porttien auetessa he syöksyvät sisälle, täyttävät ison suojaman lavitsat ja nukahtavat jos jonkinlaisiin asentoihin. Lähetyssaarnaaja selittää heille Jumalan sanaa, mutta he ovat nälissään ja uupuneita, nukkuen sikeästi istuallaan. Heidän joukossaan on irtolaisia ja maankiertäjiä, ammattikerjäläisiä ja varkaita, laiskureita ja työttömiä. Päivisin he kerjäävät ja varastavat, sitte he nukahtavat keskiöisen lähetystyön suojamassa. Kun saarnaaja on sanonut aamenensa, ajetaan heidät ulos yöhön, ja he kiirehtivät "leipäriveihin", missä seisovat jonona tuntikausia, kunnes tulee heidän vuoronsa saada ruokaa ilmaiseksi. Niin kuluu heidän elämänsä päivä päivältä, ja nuo onnettomat vaipuvat yhä syvemmälle kurjuuteen.
Peräti kirjavista aineksista muodostuu aikoinaan lopullinen amerikalainen rotu, jahka Ellis-saari on sulkenut porttinsa Europan siirtolaisilta. Ja tässä ihmeellisessä maassa on muitakin sekotuksia kuin Europan asukkaiden synnyttämiä: mulatit, jotka ovat neekerien ja valkoihoisten jälkeläisiä, ja mestitsit, jotka ovat intiaanien ja valkoihoisten sekarotua. Uudet avioliitot valkoisten taholle ohentavat mustaa ja vaskenkarvaista verta yhä enemmän. New York ei ole tämän sekalaisen valtakunnan pääkaupunki, kuten tiettyä. Sillä kaupungilla, joka kantaa suuren Washingtonin nimeä, katsottiin olevan soveliaampi ja oikeudenmukaisempi asema alkuperäisen liiton eri valtioihin verraten. Yhdysvalloissa on neljätoista kaupunkia, jotka ovat isompia kuin Washington, mutta sieltä käsin hallitaan maata. Siellä asuu presidentti "Valkoisessa talossa", siellä kokoontuu kongressi "Kapitoliumiin", siellä kohoaa Washingtonin obeliski valtaisten valtionrakennusten ympäröimänä, ja siellä on kolme yliopistoa.
15. Suomalaiset Amerikassa.
Amerikan europalainen asutus on saanut alkunsa eri kansain perustamista siirtokunnista, jotka eivät ainoastaan joutuneet taisteluihin alkuperäisten asukasten kanssa, vaan myöskin keskenään mittelemään voimiaan Yhdysvaltain eri osien herruudesta. Atlantin-puoleisten pohjoisvaltioiden alueella kilpailivat siten hollantilaiset, ranskalaiset ja englantilaiset, ja ottivatpa taisteluun osaa myöskin ruotsalaiset ja suomalaiset. Nykyisen Filadelfian paikalla, jossa on lähes puolitoista miljoonaa asukasta, niistä runsaasti 250.000 työmiestä — se onkin Yhdysvaltain kolmanneksi suurin kaupunki — oli aikoinaan ruotsalais-suomalainen siirtokunta.
Muuan kokenut hollantilainen otti johtaakseen Ruotsin ensimäisiä siirtolaisia luvattuun maahan; sitä varten perustettiin Kustaa II Aadolfin suuruuden aikana yhtiö, jonka toimimiehinä oli sellaisia kuuluisuuksia kuin Akseli Oxenstierna ja Klaus Flemming. Se tapahtui samaan aikaan kuin hollantilaiset perustivat sen uutisasutuksen, josta kehittyi New York. Pitkälliseltä purjehdusmatkalta päätyivät retkikunnan laivat "Kalmar Nyckel" (Kalmarin avain) ja "Gripen" (Vaakalintu) Delaware-joen suuhun. Muutamia penikulmia ylempänä astui joukko maihin. Metsäinen tienoo oli koskematonta korpea. Vehmaiden kunnaiden lomissa avautui hymyileviä laaksoja lorisevine puroineen, ja tulijoista tuntui paikka niin ihastuttavalta, että he nimittivät sen Paratiisinniemeksi. Metsissä pyysivät ritarilliset ja urheat minkva-intiaanit Tapion antimia, ja heidän kanssaan ryhtyivät ruotsalaiset ystävällisiin neuvotteluihin. Saadessaan hyvän tarjouksen eivät intiaanit olleet vastahakoisia myymään maakaistaletta joen länsirannalta. Sinne rakennettiin pienen sivujoen varteen paaluvarustus, jolle Ruotsin nuoren kuningattaren kunniaksi annettiin nimeksi Kristina. Uusilla maanhankinnoilla kasvoi alue kahdenkymmenen penikulman pituiseksi. Intiaaneilta ostelivat uutisasukkaat majavannahkoja, joita möivät hyvällä voitolla kotimaahan.
Aluksi oli vaikea saada uutta maata kansoitetuksi. Ruotsalaiset tahtoivat mieluummin pysyä kotona. Oli lähetettävä "värvääjiä" vuoriteollisuusseuduille ja Suomeen keräämään siirtolaisia, ja rangaistusvankejakin ja karanneita huoveja lähetettiin matkaan. Luultavasti oli jo ensimäisessä retkikunnassa mukana suomalaisia Värmlannista, missä he olivat Suomesta siirryttyänsä kokeneet kovaa sortoa, joten teki mieli koetella toivorikkaampia asuinsijoja. Ilmanala oli suotuisa, ja maa tuotti runsaan maissi- ja tupakkasadon. Paha vain, että "Uuden Ruotsin" siirtokunnan hollantilaiset ja englantilaiset naapurit vaativat samaa aluetta omakseen; jälkimäiset esittivätkin vanhempia kauppakirjoja intiaaneilta. Pitkän aikaa menestyi kuitenkin siirtokunta hyvin kuvernööriensä johtamana. Everstiluutnantti Printz rakennutti kuvernöörinä ollessaan nykyisen Filadelfian paikalle Uuden Korsholman linnotuksen ja pidätti hollantilaiset Delaware-joen suulta, ehkäisten heidän kaupankäyntinsä intiaanien kanssa. Mutta pelätyt ruotsalaiset ja suomalaiset eivät lopulta säilyneet 30-vuotisen sodan tuottaman maineensa turvissa. Kun sotaisa kuvernööri Rysingh oli hävittänyt Kasimir-linnan, jonka hollantilaisten yhtä sotaisa kuvernööri Stuyvesant oli rakennuttanut ihan Kristinan alapuolelle, keräsi Stuyvesant lujan laivaston, joka purjehti ylös virtaa ja vallotti urhean puolustuksen jälkeen koko Uuden Ruotsin siirtokunnan v. 1655. Kotiin sai lähteä ken halusi, mutta useimmat jäivät Hollannin alamaisiksi. Siirtokuntaa tuli hallitsemaan hollantilainen ylivouti, ja ensimäiseksi alivoudiksi asetettiin suomalainen Antti Jurgen. Suomalaisille oli isännyyden muutos luonnollisesti vain etu, sillä eihän heidän kansallisista tarpeistaan oltu ennenkään välitetty, mutta nyt oli ainaisista riitaisuuksista tullut loppu, sillä intiaanitkaan eivät näillä tienoin häirinneet uutisasukasten rauhaa.
Vielä vapaammin kehittyivät siirtolaisten olot sitte kun hollantilaiset menettivät kaiken valtansa, ainoastaan kymmenen vuotta nautittuaan vallotuksestaan. Englantilaiset anastivat silloin haltuunsa hollantilaisten kaikki alueet. V. 1682 toi William Penn kveekarinsa Delawarejoen ruotsalaisten ja suomalaisten luo; ostellen maata sekä heiltä että intiaaneilta perusti hän Filadelfian kaupungin. Nämä harrasmieliset ja toimeliaat uutisasukkaat levittivät rauhaa ja vireyttä kaikkialle ympäristöönsä, ja heihin sulautuivat vähitellen äidinkielensä unohtaen pohjoismaalaiset. William Penn kiitteli suomalaisia mitä parhaimmiksi siirtolaisiksi; alkuaan oli heitä uudessa maailmassa joitakuita satoja perhekuntia, joiden uuraan elämän ainoina muistoina ovat nyt Filadelfian ympäristöllä sellaiset paikannimet kuin Finland ja Lapland. Suuri nälänhätä, Isoviha ja muut onnettomuudet olivat tyrehdyttäneet siirtolaistulvan, joten suomalaisasutus ei saanut lisäaineksia kansallisuutensa tueksi.
Yhdysvallat ovat kuin talo, joka on kerran toisensa jälkeen vaihtanut omistajaa. Englantilaiset siirtokunnat vuorostaan kyllästyivät emämaan itsekkyyteen ja ylimielisyyteen, julistautuen vapaiksi ja itsenäisiksi valtioiksi suuressa vapautussodassa, jota johti kuolematon Washington. Silti ei tämä suuri edistyksen maa vieläkään päässyt rauhallisiin oloihin. Jo englantilaisen vallan varhaisimpana kautena oli orjuus tuotu Amerikaan. V. 1619 tuli ensimäinen orjilla lastattu laiva Afrikasta, ja seuraavina vuosina saatiin orjista tuottoisin kauppatavara, mitä Englannin keinottelijat osasivat keksiä rikastuakseen. Neekereitä käsiteltiin kuin karjaa, heitä myytiin huutokaupalla orjamarkkinoilla. Viimein pohjoisvaltiot, Yhdysvaltain valtioliiton eli unionin alkuperäinen alue, tuomitsivat orjakaupan ja kielsivät kaiken mustien maahantuonnin. Etelävaltiot sitävastoin perustivat kaiken vaurastumisensa orjien varaan; ilman heitä ei puuvillan viljelystä saatu kyllin tuottavaksi. Eripuraisuus yltyi vuosi vuodelta, ja lopuksi puhkesi turmiollinen kansalaissota viisikymmentä vuotta takaperin. Hellittämättömän vimmatusti raivosi tämä sota neljä vuotta; se maksoi miljaardeja rahaa ja satojatuhansia ihmishenkiä. Jalo presidentti Abraham Lincoln sai silloin surmansa murhaajan luodista. Mutta etelävaltiot voitettiin perin pohjin, ja orjat vapautettiin ainiaaksi. Nyt nousee mustien lukumäärä lähes yhdeksään miljoonaan; myönnettävä vain on, että heissä on Yhdysvaltain asukkaiden huonoimmat ainekset.
Jo tähän sotaan ottivat ruotsalaiset huomattavasti osaa; heitä oli silloin vakinaisina asukkaina maassa joltinenkin määrä, jotapaitsi Ruotsista matkusti vapaaehtoisia vasiten taistelemaan pohjoisvaltioiden puolella. Historiallisen kuuluisuuden sai ruotsalainen insinööri ja kanavanrakentaja John Ericsson, höyryruiskun, aurinkokoneen ja potkurin keksijä, joka rakentamallaan omituisella "Monitor" laivalla pelasti pohjoisvaltioiden laivaston joutumasta etelävaltioiden panssaripuskurin "Merrimacin" tyyten tuhoamaksi. Suomalaisia oli siihen aikaan Yhdysvalloissa jokseenkin vähän — maihin karanneita merimiehiä ja joitakuita Kalifornian kultakuumeen houkuttelemia seikkailijoita; mutta muutamia on heistäkin jäänyt muistiin kansalaissodan eläkkeelle joutuneina osanottajina, jotka sittemmin näkivät maanmiehiänsä asettuvan ympärilleen yhä sankemmin joukoin. Kun Yhdysvallat v. 1898 julistivat sodan Espanjaa vastaan Kuban ja Filippi-saariston vapauttamiseksi, kunnostautuivat kansalaisemme jo erinomaisesti. Filippineille lähti heitä Idaho-valtion kultakaivoksilta kokonainen komppaniakin. Kubaan lähetetyissä joukoissa oli suomalaisia vapaaehtoisia useita satoja, ja lisäksi palveli heitä kaikissa Yhdysvaltain sotalaivoissa, onnettomasta "Maine"-laivasta alkaen, jonka räjähtäminen ilmaan Havanan satamassa suuresti vaikutti sodan syttymiseen, kun onnettomuutta väärin luultiin espanjalaisten kamalaksi tihutyöksi. Lukuunottamatta siinä loppunsa saaneita kolmea kansalaistamme oli sen sodan ensimäinen uhri suomalainen merisoturi, jolta kanuunankuula vei "Brooklyn"-laivassa pään.
Suomalaiset ovat tulleet tunnetuiksi mitä parhaana siirtolaisaineksena Yhdysvalloissa, vaikka heidän keskuudessaan on viime vuosina sosialismi luonut harhaantunutta villitystä, joka on paikotellen vaikeuttanut kansalaistemme asemaa. Heillä on erityinen taipumus luomaan itselleen vakinaisia oloja, asettumaan perheellisinä maanviljelijöiksi ja muihin yrityksiin, jotka sitovat heitä uuteen maahan, joten heistä ei niin suuri osa vain keräile palkkasäästöjä kotimaahan palatakseen kuin esim. italialaisista. Sitkeään ja kärsivällisinä uurastavat he omintakeisen tulevaisuuden hyväksi ja näyttävät viihtyvän uuden maailman kaikissakin kolkissa, Alaskan niemimaalta Meksikon lahteen asti, mutta parhaiten kuitenkin pohjoisvaltioissa ja Kanadassa, missä ilmanala on enimmin samanlainen kuin vanhassa maassa. Ankara "dollarin tavottelu", joka on amerikalaisen elämän päähyörinänä, vaatii peräti raskasta aherrusta kaikilla toimeentulon aloilla, jos mieli pysyä sortumatta kilpailussa, kestää olemassaolon taistelussa; mutta kova ponnistelu tulee myös yleensä hyvin palkituksi. Suomalaisen luonteen jäykkyydestä johtuu, että meikäläisiä ei vielä suurestikaan ole kohonnut huomattaviin valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin asemiin. Yleensäkin tapahtuu sellaista nousua edellyttävä sulautuminen varsinaiseen amerikalaiskansaan hitaimmin niillä kansallisuuksilla, jotka kieleltään kuuluvat romaanilais-germaanilaisen ja anglosaksilaisen kansaryhmän ulkopuolelle. Mutta eivät suomalaisetkaan siirtolaiset ole oleskelleet pitkää aikaa Yhdysvalloissa, ennen kuin he jo ovat mielestään erityistä Amerikan suomalaisheimoa, joka nopeasti tuntee uuden maan olot ja harrastukset tutummiksi ja likeisemmiksi kuin "vanhan maan". Se ensimäinen vieraantuminen kehittyy jo toisessa sukupolvessa sellaiseksi, että lapset keskenään puhuvat englantia ja vanhemmilleen suomea, eivätkä nämä enää oloihin kiinnittyneinä ajattele isäinsä maahan palaamista muutoin kuin ehkä käymätiellä, vierailuksi.
Suomalainen siirtolaisuus Yhdysvaltoihin alkoi varsinaisesti vuosina 1867-8, jolloin meidän maassamme oli yhtä kovat ajat kuin ne Atlantin takana silloin olivat "kultaiset". Nykyään on siellä jo lukuisia suuriakin suomalaissiirtoloita, joissa seurakunnallinen elämä ja henkiset pyrinnöt ovat vilkkaassa vauhdissa. Heillä on oma kirkkokunta, Suomisynoodi, joka hoitaa v. 1896 Hancockin kaupunkiin Michiganin valtioon perustettua korkeakoulua, Suomiopistoa; tähän liitetty jumaluusopillinen seminaari valmistaa myös pappeja niiden lisäksi, joita seurakunnat saavat palkatuksi Suomesta. Monia seurakuntia kirkkoineen on myös eriävän oppinsa vuoksi tästä kirkkokunnasta erillään, varsinkin laestadiolaisia, mikä johtuu siitä, että hyvin suuri osa suomalaisia siirtolaisia on tullut Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisosista. Kotimaassa tunnettujen yhdistysmuotojen lisäksi ovat suomalaiset siirtolaiset erityisesti harrastaneet "veljeysseuroja", joihin liittyy henkivakuutustoimintaa. Sanomalehtiä ja aikakautisia julkaisuja ilmestyy heidän keskuudessaan pariinkymmeneen, muutakin kustannusliikettä on saatu hyvälle alulle, ja jotkut sikäläiset suomenkieliset runo- ja kertomuskokoelmat osottavat, että Atlantin takaa saattaa kohota huomattavia kirjailijoitakin, vaikka se henkinen edistys vielä on alkuasteillaan.
Lyhyt yleiskatsaus suomalaisten amerikalaisille asuinmaille johtaa meidät New Yorkista alotettuamme ensiksikin n.s. Uuden Englannin valtioihin, unionin vanhimpiin. Näissä eivät suomalaiset ole perustaneet kovinkaan suuria siirtokuntia. Koko alueella he parhaastapäästä työskentelevät kivilouhimoissa ja osaksi tehtaissa, enimmin keskittyneinä Massachusettsin valtioon, mikä muuten on Suomen ruotsalaisten siirtolaisten pääpaikka. "Massassa", kuten suomalaiset valtiota nimittävät, ovat maanmiehemme tavanneet mieluisimmat paikkansa Bostonin suurkaupungista ja sen ympäristöltä, etenkin kauniilta "Kiipinniemeltä" (Cape Ann), missä heidän huomattavimmat asuinkaupunkinsa ovat Rockport ja Lanesville; molemmissa on suomalainen kirkko. Pääansiot tulevat sielläkin kivitöistä. Vilkkaasti edistyneeseen Fitchburgin kaupunkiin ovat lisäksi kehruu- ja kutomatehtaat keränneet paljon suomalaisia; siellä on monet ajat julkaistu suomalaisia sanomalehtiä, ja sieltä käsin levitetään Suomen kirjankustantajien amerikalaista keskusvarastoa pitkin valtioita. Suuressa Worcesterin kaupungissa työskentelevät useimmat suomalaiset "lankamyllyissä", teräslankatehtaissa, kuten moniaissa Illinoisin valtion pikkukaupungeissa; se on raskasta työtä, mutta tuottaa kohtuullisen palkan. Massachusettsin valtiossa on paljon muitakin tunnettuja suomalaisasutuksia.
Vinhasti kiidämme junalla halki Pennsylvanian valtion. Lukemattomia haararatoja poikkeilee kaikille tahoille. Joka suunnalla vilahtelee kaupunkeja ja yhteiskuntia. Tuossa pistäytyy rata vuorikaivokseen, tässä toinen viljavalle tupakka- ja maissiseudulle, pian taas kolmas tukinhakkuupaikalle. Asemilla on pitkiä junia lastattuina viljalla, laudoilla, paloöljyllä, puuvillalla, maanviljelyskoneilla, kivihiilillä, kaikella mahdollisella maan ja ihmisaherruksen tuotannolla. Maisema käy kunnaiseksi, ja rata kulkee mutkittelevina käänteinä Allegbany-vuorten pohjoisimman osan poikki. Niiden graniitti-, gneissi- ja liuskeharjanteet jakavat erilleen Atlantin ja Mississipin vedet, kohoten lounaassa yli kahdentuhannen metrin korkuisiksi huipuiksi. Laaksoissa viljellään maissia ja hedelmäpuita, mutta siellä on myös mahtavia sekä havu- että lehtipuumetsiä. Ja valtiossa on seutuja, missä saattaa toivottomasti eksyä alppiruusujen ja köynnöskasvien läpitunkemattomiin tiheikköihin; on myös jylhiä soppia, minne ihmiset eivät milloinkaan tunkeudu — missä sudet ja karhut saavat tyyssijansa ryteiköistä ja sammaleisista harmaakivilouhikoista. Siellä ei ole mitään muuttunutta siltä ajalta, jolloin intiaanit liikkuivat sotajalalla toisiaan vastaan. Vaarallisimpia eläjiä ovat siellä nyt ruskeat kalkkalokäärmeet, jotka onneksi itse hälyttävät lähelläolostaan, kalisuttaen pyrstönikamiansa liikkuessaan.
Tämä William Pennin asuttama veljesrakkauden siirtomaa on kuitenkin työolojensa puolesta Amerikan kurjimpia valtioita. Sen kivihiilikaivoksia, rautatehtaita ja muita rikkaudenlähteitä ovat vallitsemassa suuret trustit ja monimiljoonamiehet, jotka pusertavat työntekijöistä kaiken mahdollisen työvoiman irti niin vähillä menoilla kuin suinkin, saadakseen suuria korkoja suunnattomille pääomilleen. Keskuksena on suuri Pittsburg, maailman säälittömin liikepaikka, raudan ja savun kaupunki, bessemer-uunien kuluttava ahjo. Kaupunki on kuin taikaiskulla kohonnut maasta. Sitte kun tienoolta keksittiin petroleumilähteitä, sai sen kehitys kaksinkertaisen vauhdin; nyt se on maailman huomatuimpia teollisuuskaupunkeja ja Amerikan suurin raudan- ja teräksentuottaja. Sikäläinen valmistusarvo nousee runsaasti viiteensataan miljoonaan markkaan vuodessa. Läheisyydessä on melkein ehtymättömiä kivihiilikerroksia. Kolmattakymmentä rautatielinjaa kokoontuu Pittsburgiin, joka käyttää myös kolmea purjehdittavaa jokea ja laajaa kanavaverkkoa. Ja yltympärillä saartavat kaupunkia esikaupungit, jotka ovat täynnä konetehtaita, terässulattimoja ja lasitehtaita. Asukkaita on koko rykelmässä miljoona, niistä kolmannes ulkomaalaisia, enimmäkseen slaavilaisia, italialaisia ja unkarilaisia. Tuntuu ahdistavalta, kun ylängöltä katselee tätä suitsuavien tehdashormien metsää. Kaikkialla taotaan ja kalkutellaan, kuuluu metallin kiikkumista ja raskaiden junien jyskettä ratakiskoilla. Hirveän kuumissa uuneissa sihisee ja porisee, ja kipinät tuprahtelevat kankirautamoukarien alla. Ja öisin voi luulla joutuneensa tulivuoren pohjalle, missä laava kiehuu tuhan alla, valmiina kuohumaan esille ja tuhoamaan kaikki. Tuhansista ahjoista loimuaa kaamea punakeltainen lieska, joka valaisee kivihiilensavun paksujen pilvien alipuolta.
Suomalaiset eivät yleensäkään viihdy aivan suurissa kaupungeissa, jotapaitsi he eivät hevillä siedä sulatusuunien kuumuutta. Senvuoksi ei heitä Pittsburgin tienoon hiidenmylly ole paljoakaan korjannut saaliikseen; mutta etenkin kivihiilikaivoksissa heitä työskentelee melkoinen määrä hajallaan pitkin valtiota, muutellen työsuhteiden mukaan ja suurempia siirtokuntia perustamatta. Bessemerin kivimurtimot ovat keränneet vakinaisempaa suomalaisasutusta.
Pittsburgista johtaa suoranainen rautatie suureen S:t Louisin kaupunkiin Mississippi-virran varrelle. Tämä Missourin valtiossa sijaitseva keskus on mitä vilkkain liikepaikka, monien tärkeiden rautateitten solmukohta, josta myös haarautuu lukemattomia höyrylaivalinjoja ylöspäin pitkin Mississippiä ja Missouria sekä kaikkiin niiden sivujokien varsilla sijaitseviin suuriin kaupunkeihin. S:t Louis on keskuspaikka niille mutkitteleville vesiteille, jotka kaikkiin suuntiin täyttävät Yhdysvaltain sisämaan. Ja sieltä myös kuljetaan laakeapohjaisilla ja mukavilla höyrylaivoilla alas jättiläisvirtaa New Orleansiin, valtaiseen puuvillan vientisatamaan. Suunnaton siunauksen ja rikkauden lähde on Yhdysvalloille tämä mahtava virta, jota voidaan sanoa maapallon pisimmäksi, jos mitataan Missourin lähteiltä Kalliovuoristosta asti, ja suuruudeltaan jää se muuten jälkeen ainoastaan Amatsoni-virrasta. Sen laakea laakso on tavattoman hedelmällistä Laajalti pitkin rantoja nousevat rehevät laihot monien miljoonien ihmisten ruokkijoiksi. Ja nuo vesitiet, haarautuneina kuin kasvinlehden suonisto, helpottavat yhteyttä ja tavarankuljetusta eri valtioiden välillä.
Keväisin paisuu tämä jättiläisvirta järveksi, joka siunauksestaan ottaa silloin aimo veron ihmisiltä. Valtainen, ruskeansamea vesipaljous puhkoo silloin usein uomansa äkillisiä käänteitä ja muodostelee oikoteitä niiden kapeiden kannasten poikki. Siten aiheutuneita haittoja on helppo kuvailla mielessään. Tuollaisessa mutkassa sijainnut kaupunki saattaa yhtäkkiä joutua penikulman päähän rannasta. Toisessa on asukkailla milloin hyvänsä hukkumisen vaara tarjolla tulvan aikana. Rautatiesilta voi aavistamattomasti joutua riippumaan kuivan maan yli, samalla kun virta on kappaleen matkan päässä pyyhkäissyt tieltään ratavallin kiskoineen. Insinööreillä on paljon vaivaa oikullisen kevättulvan torjumisessa kaikin inhimillisin apukeinoin, ja kuitenkin tuottaa Mississippi joka vuosi kamalaa tuhoa ja aiheuttaa rantojen omistajille suuria vahinkoja esim. hukuttamalla karjaa.
S:t Louisissa asuu melkoinen määrä suomalaisia m.m. palvelustyttöinä, mutta yleensä on suomalaisasutus kaikissa etelävaltioissa hyvin hajallista; viime aikoina on kuitenkin Alabamaan saatu siirtymään yhä runsaammin maanmiehiämme maanviljelijöiksi. Varsinainen suomalaisvyöhyke ulottuu Yhdysvalloissa Massachusettsin, New Yorkin ja Pennsylvanian valtioiden kohdalta idässä aina yhtä leveänä Washingtonin, Oregonin ja Kalifornian valtioihin Tyynenmeren rannikolle. Pennsylvanian läntinen rajanaapuri Ohio — koko unionin huomattavimpia — on jo varhain suonut vakinaisia asuinsijoja suomalaisille, etenkin Erie-järven rannalla, missä ennen muita Ashtabula Harbor on hyvinkin suomalainen kaupunki; kansalaisemme saavat siellä elantonsa etupäässä suuremmoisista lastaustöistä. Seurakunnalliset olot ja yhdistysriennot ovat niillä tienoin hyvin edistyneet suomalaisten keskuudessa.
Pennsylvanian rajan yli länteen päin Ohion ja Indianan valtioiden halki kiitäessämme näemme sekä pohjoisessa että etelässä mittaamattomia lakeuksia, joilla viljellään maissia, vehnää, kauraa ja tupakkaa. Maissivainiot ovat kuitenkin tavallisimpia, ja korkeakortisina ja paksutähkäisinä ne näyttävät varsin juhlallisilta. Indianassa on vain pieniä suomalaispaikkoja, eikä suuria Illinoisissakaan, jonne joudumme pitkin Michigan-järven rantaa, sinisen ulapan jäädessä pohjoispuolelle, ja piankin päädymme Chicagoon, amerikalaisen jättiläisedistyksen perikuvalliseen näytteeseen.
Chicagossa on maailman suurimmat teräs- ja rautamarkkinat. Pohjoispuolella sijaitsevien järvien ympäristöllä on suunnattomia tukkimetsiä, ja puutavarakaupassakin on Chicago maapallon ensimäinen kaupunki. Kuuluisia ovat niinikään sikäläiset suuret teurastuslaitokset, joihin vuosittain viedään miljoonia nautaeläimiä, sikoja ja lampaita. Suuremmoinen onkin Chicagon liha- ja viljakauppa. Entiseen aikaan oli tällä paikalla pieni intiaanikylä; nyt on Chicagossa runsaasti kaksi miljoonaa asukasta, ja se on maailman viides kaupunki. Liikevaihto nousee neljääntoista miljaardiin markkaan vuodessa. Mutta kaupungin varjopuolista mainittakoon, että Chicago ei tyydy vähempään kuin seitsemääntuhanteen kapakkaan ja maksaa kuusisataa miljoonaa markkaa vuosittain oluesta ja väkijuomista. Elämä onkin kuin rosvopesässä, kaupungin hallinto on viheliäinen, eikä turvallisuus kaduilla ole kehuttava. Mutta paljon tehdään kansanvalistuksenkin hyväksi. Kaupungissa on kansanpuistoja, kisakenttiä ja kirjastoja, vieläpä lastenkirjastojakin, joissa kuhisee lueskelevia pienokaisia.
Lähinnä Tukholmaa on Chicago suurin ruotsalainen kaupunki; ruotsalaisilla on siellä omia esikaupunkikortteleita, missä ei kuule kaduilla puhuttavan muuta kuin ruotsia. Se on skandinavialaisten siirtolaisten varsinainen keskus. Mutta suomalaiset eivät ole tässäkään suurkaupungissa ottaneet viihtyäkseen. Hajallaan asuu heitä siellä kuitenkin melkoinen joukko, hyvissä varoissakin. Sensijaan on Illinoisin pikkukaupungeissa monia tunnettuja suomalaissiirtoloita, joissa henkiset riennot menestyvät.
16. Suuressa Lännessä.
Idän valtioista olemme siirtyneet Lännen puolelle. Kulkutiet koskettavat Kanadaa, jonka suunnattomista havupuumetsistä sadat höyrylaivat kuljettavat puutavaraa Chicagoon. Kanada on Intian jälkeen Britannian kallisarvoisin siirtomaa. Ihmisistä ei se kylläkään ole rikas: asukkaita on ainoastaan 5.400.000, vaikka se on alaltaan yhtä suuri kuin koko Europa ja kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. Idästä länteen leviää maa niin pitkälti, että se on mitaltaan neljännes maapallon ympäryksestä, mutta vaikka varsinkin pohjoiset, kylmät osat ovat harvaan asuttuja, ovat sen luonnolliset rikkaudet tavattomana tulolähteenä. Vainiot, vuoret, metsät ja vesi suovat suuremmoisen sadon. Yksistään viljaa lähetetään Kanadasta 750 milj. markan arvosta vuodessa.
Kanadan ja Yhdysvaltain rajalla on Erie-järven itäpäässä muuan maailman ihmeitä ja Pohjois-Amerikan kuuluisin nähtävyys. Erie-järvi laskee Ontarioon, joka on sata metriä alempana, ja jokseenkin puolitiessä näiden järvien välillä syöksyy vesipaljous äkillisen kynnyksen yli ja sinkoutuu pauhaten syvyyteen. Tämä 900 metriä leveä kynnys on valtainen kalkkikivikerros, jonka alla vuorilaji on hauraampaa liuskakiveä. Liuskakiven hivuminen tapahtuu nopeammin kuin kovan kalkkikiven, joka senvuoksi riippuu kuin ulkonevana pöydänsyrjänä. Kun altakovertuminen on kehittynyt niin pitkälle, että kalkkikivi ei enää kykene kestämään vesipaljouden painoa, murtuu tuolloin tällöin lohkareita irti kalkkikivireunasta ja sortuu huumaavalla pauhulla syvyyteen. Siten hivuttaa putous aikojen kuluessa kynnystä, ja Niagara siirtyy senvuoksi ylöspäin Erie-järveä kohti. Mutta kilometrin taipaleeseen lasketaan sentään kuluvan kaksikymmentätuhatta vuotta.
Kosken jumu kuuluu kuuden penikulman päähän, ja lähemmäksi tullessaan näkee suuria hyrskepilviä kohoavan kuilusta, joka on viisikymmentä metriä putouksen kynnyksen alapuolella. Suuremmoisuudessa voittaa Niagaran ainoastaan Viktoria-putous Sambesissa. Ihminen tuntee itsensä vähäpätöiseksi ja ahdistuneeksi, kun uskaltautuu kosken ylä- ja alapuolelle rakennetuille silloille katselemaan, miten nuo kahdeksantuhatta kuutiometriä vettä sekunnissa äänettömästi kuin öljy soluvat kynnyksen yli, seuraavassa silmänräpäyksessä musertuakseen hyrskeeksi ja vaahdoksi ukkosenkaltaisella jyrinällä. Monet uskalikot ovat menettäneet henkensä yrittäessään laskea alas Niagaraa, mutta kerran on se onnistunut eräälle, joka teki matkan vankassa pieluksilla sisustetussa tynnyrissä. Nuorallatanssija Blondin teki aikoinaan ihmeellisiä matkoja Niagaran poikki teräslankaköydellä, joka oli pingotettu rannasta rantaan.
Niagaran alapuolella virtaa vesi Ontarioon vastapäätä Torontoa, Kanadan isointa kaupunkia. Sitte juoksee se pois järven koilliskolkasta, muodostaen kiemurtelevia vesiteitä "Tuhanneksi saareksi" nimitetyssä saarisikermässä. S:t Lorenso-nimisenä jatkuu senjälkeen virta milloin kaitana ja koskisena, milloin suvannoiksi laajeten. Suuren Montrealin kaupungin kohdalla alkaa sen tyyni alijuoksu, ja Quebecin alapuolella levenee virta kuin metsästäjän torveksi. Se jäätyy joka vuosi, ja jää on paikotellen niin vahvaa, että sille voidaan asettaa rautatiekiskoja raskaiden tavarajunien kuljettamiseksi. Mutta keväisin, jäidenlähdön aikana, on virran naapuruus vaarallinen, ja toisinaan pusertuu suuria jäävuoria Montrealin alavampien osien yli. — Edellä on mainittu Kanadan kolme tärkeintä kaupunkia, mutta siirtomaan pääkaupungin kunnia-aseman on saanut pikku Ottawa.
Englantilainen valta on Pohjois-Amerikassa ikäänkuin pingotettu kahden kultakaivoksen väliin. Äärimäisessä idässä on New Foundland, jonka matalikoille kylmä napavirta tuo vuosittain suunnattomat määrät hylkeitä, turskia, lohia, silliä ja hummereita; pyynnissä työskentelee runsaasti viisikymmentätuhatta kalastajaa. Lännen etäisimmällä kulmalla taasen on Klondike itään Alaskan maakunnasta, joka jo aikaisemmin tuotti tavattomia rikkauksia turkiksilla, hylkeenpyynnillä ja lohenkalastuksella, mutta tuli vähitellen yhä huomatummaksi maan poveenkin kätketyistä aarteista. Aivan sanoin kuvaamaton on se kiihko, joka valtasi koko Pohjois-Amerikan ja ulottui kauvas muuallekin, kun "Excelsior"-laiva heinäkuussa v. 1897 toi Seattleen Tyynenmeren rannikolle ensimäisen kultalastin Klondikesta! Oli löytynyt erinomaisen rikas uusi kulta-alue, ja muutamia suomalaisiakin oli niiden miekkosten joukossa, jotka selkä köyryssä kantoivat kultahietasäkkinsä laivasta maihin, alueen ensimäisinä penkojina. Ihmiset syöksyivät Jukon-virran varsille ihan päättöminä, rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset, tuhansittain sortuen säännöttömien yhteiskuntien rosvoelämään ja Pohjolan ylen ankaran talven hirveihin kärsimyksiin; pakkanen painuu usein 55 asteeseen. Maan kamara on ainiaan jäässä; kullan etsimiseksi on sitä sulatettava nuotioilla. Vähitellen ovat olot järjestyneet, kulta-alueille on kohonnut komeita kaupunkeja, ja vuotuinen kullantuotanto on noussut puoleenkintoista sataan miljoonaan. Maanmiehiämme on runsaasti työskennellyt kullanetsijöinä sikäläisessä jylhässä luonnossa, sitkeydellään keräten suuriakin omaisuuksia. Kanadassa on paljon suomalaisia, työskennellen Canadian Pacific-radan töissä, kulta-, vaski-, kivihiili- y.m. kaivoksissa, metsätöissä ja maanviljelijöinä. Kauniilla Vancouverin saarella Tyynessä valtameressä ovat Nanaimo ja Wellington huomattavia suomalaisten asuttamia kivihiilikaivos-kaupunkeja; Vancouverin ja edellämainitun Seattlen kaupungin välillä on Malcolm-saari, joka muutamia vuosia takaperin herätti omituista huomiota Suomesta käsin perustettuna sosialistisena "Malkosaaren" siirtolana. Keskellä Länsi-Kanadan aavoja preirioita on New Finlandin (Uuden Suomen) maanviljelys-asutus; Kanadan hallitus edistääkin maanviljelijäin lisääntymistä erittäin suotuisilla ehdoilla. Idempänä ovat etupäässä pohjanmaalaiset kansoittaneet Copper Cliffin vaskikaivos-kaupunkia. Mutta maanmiehiämme asuu pitkin koko Kanadaa, lukeutuen Yhdysvaltain suomalaisiin, mistään valtiollisesta rajasta välittämättä.
Yhdysvaltain varsinaiset suomalaisvaltiot sijaitsevat pohjoisvaltioiden keskellä — Michigan ja Minnesota. Edellisessä ovat rauta- ja vaskikaivannot, jälkimäisessä rautakaivannot ja maanviljelys etupäässä kiinnittäneet kansalaisiamme. Laajin suomalaisalue Michiganissa on valtion pohjoiseen pistäytyvä Superior-järven saartama niemimaa; sen jatkoa on suomalaisten keskuudessa kuuluisa "Kuparisaari", joka on maailman huomattavimpia raudan ja vasken tuottajia. Siellä ovat Amerikan suomalaisten suurimmat ja vanhimmat pesäpaikat. Calumetin ja Hancockin kaupungeissa suomalaiset elelevät miltei kuin kotimaassaan; heitä on kumpaisessakin enemmän kuin keskulaisessa Suomen kaupungissa. Liikemaailma on siellä suureksi osaksi suomalaisten käsissä, ja paljon on heitä kaikenlaisissa viroissakin sekä muissa luottamustoimissa. Sekä Kuparisaarella että muualla Michiganissa on runsaasti suomalaisia yhdyskuntia. Uusimpia näistä on Kaleva, jossa nykyään ilmestyy Yhdysvaltain johtava suomalainen sanomalehti.