Kun on useampia koirasvanhuksia karjumassa yht'aikaa, tunkeutuu niiden mylvinä penikulman piirissä aarniometsään ja kiirii pitkin vedenkalvoa kuin ukkosen jyrinä. Mitkään muut eläimet eivät saa sellaista meteliä aikaan. Leijonakin pysähtyy kuuntelemaan.

Niilin yläosassa, Kartumin eteläpuolella, missä mitä rehevin kasvullisuus täyttää rannat ja virta usein haipuu järviksi ja lammikoiksi, poikkee virtahepo vain harvoin maalle, kuten krokotiilikin. Siellä se elää lootuskukkien ja papyrusruohojen lehdistä, pehmeistä kahiloista ja muista vesiperäisten seutujen mehevistä kasveista. Se sukeltaa alas pariksi minuutiksi kahmimaan ja samennuttaa veden laajalti. Saatuaan valtaisen kitansa täyteen varsia ja lehtiä kohoaa se taas pinnalle, ja vesi valuu koskina sen ryhmyselästä. Leuat alkavat liikkua ja hampaat jauhaa. Sillä on huikea ruokahalu, ja makeasti nauttii se ateriastaan. Kuolaa ja pusertunutta kasvimehua pursuaa vaaleanvehreänä tahtaana sen huulilta, ja lujat kulmahampaat näyttelevät tehokkuuttaan.

Niillä tienoin, missä se etsii maalta laidunta, saattaa se ympäristön viljoille ja vihanneksille tuottaa suurta vahinkoa, vieläpä karata kylän asukasten kimppuun. Eikä sen kanssa käy aina silloinkaan leikitteleminen, kun palkoveneellä häiritään sen rauhaa. Vaarallisin on emo poikasen ollessa pieni. Se kantaa poikasta selässään, uiden ja sukellellen, jopa virran pohjassa kävellenkin. Kelpo panosta tarvitaan, jos tekee mieli pyssynlaukauksilla tehota moiseen möhkäleeseen ja tuollaisen nahkapanssarin läpi. Jos elukka laukauksen jälkeen tuhahtaa ja sukeltaa, on erämies menettänyt sen. Mutta jos se kohottautuu korkealle pinnasta ja sitte raskaasti läiskäyttää itsensä alas, niin on haava kuolettava, ja silloin painuu virtahepo pohjaan. Jonkun tunnin odoteltuaan näkee ampuja raadon nousevan pinnalle kellumaan.

Muutamat Valkoisen Niilin varrella asuvat neekeriheimot kaivavat salakuoppia virtahevoille. Toista tapaa elukan halutun lihan hankkimiseksi kuvailee ruotsalainen metsästelijä C.J. Andersson niiden virtojen tienoilta, jotka laskevat Ngami-järven pohjoispäähän. Siellä alkuasukkaat pyytävät virtahepoja harppuunilla jokseenkin samaan tapaan kuin saalistetaan valaita pohjoisilla ja eteläisillä merillä.

Harppuuni päättyy terävään väkänirkkoiseen rautakärkeen. Lujilla nuorilla on tämä kärki kiinnitetty tukevaan puuvarteen, jonka pää on narulla yhdistetty kohoon. Yhteenpunotuista ruokokimpuista liitetylle lautalle vedetään pari kanoottia, ja näiden välissä kyyristelee mustia pyyntimiehiä, mukanaan harppuunia ja keveitä heittokeihäitä. Kun kaikki on selvillä, jätetään lautta virran varaan ja lipuu äänettömästi vuolteen vietävänä. Etäältä kuuluu noiden isojen elukkain pärskymistä ja polskutusta, kaikki keskustelu taukoaa, ja joka mies on varuillaan. Kahilaniemeke kätkee vielä elukat. Lautta soluu hiljaa ohitse. Miehet metsästysinnossaan tuskin hengittävätkään. Nyt näkyy tummia möhkäleitä vedenkalvossa. Ne eivät aavista vaaraa, luulevat kai valtaisen kahila- ja risuröykkiön joutuneen vesiajolle. Muuan elukka sukeltaa esiin ihan lautan vierestä. Silloin ponnahtaa harppuunimies koholle nopeana kuin nuoli ja survaisee terävän aseensa voimakkaasti virtahevon kylkeen.

Haavottunut elukka tempautun sukeltamalla upoksiin, ja narua luistaa veteen. Koho ilmaisee, mille suunnalle virtahepo pyrkii pakoon. Palkoveneet ovat nyt vedessä ja rientävät perässä. Pinnalle noustessaan saa virtahepo vastaansa nuolisateen, sukeltaa uudestaan ja jättää veripunaisen viirun jälkeensä. Se saattaa ärtyä, kun sitä ehtimiseen ahdistetaan uusilla heittokeihäillä, ja silloin sattuu, että se kääntyy hätyyttäjiänsä vastaan ja rusentaa tungettelevan palkoveneen isoilla torahampaillaan tai työkkäilee sitä päällänsä altapäin. Toisinaan ei elukka tyydy purkamaan vihaansa venettä vastaan, vaan rupeaa ahdistamaan miehiä, ja moni liian rohkea pyydystäjä on silloin silpoutunut.

Sitte kun virtahepo on tarpeeksi uupunut, sieppaavat pyydystäjät kohon käsiinsä ja kiidättävät narun maalle, missä kietaisevat sen puun ympärille, kiskoakseen kaikin voimin, kunnes pakottavat elukan kömpimään ylös vedestä.

Virtahevon liha kelpaa kaikkialla syötäväksi, ja varsinkin poikasten lihaa sekä täysikasvuisten silavaa pidetään maukkaana. Kieli on herkkua. Nahasta tehdään ratsupiiskoja, kilpiä ja paljon muuta. Isot kulmahampaat ovat hyvässä hinnassa.

10. Leijona.

Lopuksi saat kuulla kamalan kertomuksen muutamista ihmissyöjä-leijonista. Mutta älä luulekaan, että se on keksitty tai edes liioiteltu, sillä tuhansia ihmisiä oli sen todistajina. Ja kun nyt siirrymme Mombasaan Afrikan itärannikolle, juuri päiväntasaajan eteläpuolelle, ja poikkeamme sisämaahan leijonain tyyssijoille, on meillä mukanamme parahin opas mitä ajatella voipi. Itse seikkailun sankari, eversti Patterson, on matkassamme kertomassa kaikesta. Minä kirjotin hänelle joku aika takaperin ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että pohjolankin lapset saisivat kuulla hänen kertomuksensa. Hän suostui kertomuksensa julkaisemiseen tässä.

Eversti Patterson oli saanut määräyksen mennä palvelukseen Uganda-rautatielle, joka kulkee Mombasasta luoteiseen Brittiläisen Itä-Afrikan halki Niilin isoimman lähdejärven Viktoria Njansan rantaan. Mutta v. 1898, jolloin eversti tuli sinne, ei rautatie ollut edistynyt pitemmälle kuin Tsavon partaalle; tämä yhtyy pikku sivujokena Sabakiin, joka laskee mereen Mombasan pohjoispuolella. Täällä Tsavon rannalla oli everstillä nyt leirinsä, ja lähellä majaili muutamia tuhansia Intiasta tuotettuja rautatietyömiehiä. Tsavon yli vei tilapäinen puusilta. Nyt piti everstin rakennuttaa sen viereen pysyväinen rautatiesilta, ja sitäpaitsi oli hänellä valvottavanaan viisi penikulmaa rataa kumpaisellekin suunnalle.

Joitakuita päiviä Tsavon seudulle saapumisensa jälkeen sai Patterson kuulla kahdesta leijonasta, jotka tekivät tienoon epävarmaksi. Hän ei niille puheille suonut suurtakaan huomiota ennen kuin leijona paria viikkoa myöhemmin sieppasi erään hänen omista palvelijoistaan. Muuan samassa teltissä asuva toveri oli nähnyt leijonan äänettömästi hiipivän leiriin keskellä yötä, astuvan suoraan telttiin ja tarttuvan miestä kurkkuun. Uhri oli huutanut: "hellitä!" ja kietaissut käsivartensa petoeläimen kaulaan, ja sitten oli yön hiljaisuus taas laskeutunut tienoolle. Seuraavana aamuna oli everstin helppo seurata leijonan jälkiä, sillä uhrin kantapäät olivat koko matkan laahanneet hiekkaa. Paikalla, johon leijona oli pysähtynyt aterioimaan, oli onnettomasta jäljellä ainoastaan vaatteet ja pää, jossa silmät olivat kangistuneet hirveään tuijotukseen.

Tähän näkyyn päättyneestä surullisesta tapauksesta kuohuksissaan vannoi eversti pyhästi, että hän ei suo itselleen lepoa ennen kuin molemmat leijonat ovat hengettöminä. Pyssy kädessä kiipesi hän puuhun ihan lähellä palvelijansa telttiä seuraavaksi yöksi väijyksiin. Yö oli hiljainen ja pimeä. Kaukaa kuuluu karjahtelua, se lähenee lähenemistään, molemmat ihmissyöjät tulevat tavottamaan uutta saalista. Sitte tulee taas hiljaista. Leijonat tekevät aina hyökkäyksensä äänettöminä, mutta alottaessaan yöllisen pyyntiretkensä tärisyttelevät ne ilmaa kamalilla karjahduksillaan ikäänkuin varottaakseen tienoon ihmisiä ja eläimiä. Eversti odottaa. Silloin kuuluu toisesta leiristä satakunnan metrin päästä kauhun ja epätoivon kirkaisuja, ja sitten on taas hiljaista. Taaskin oli mies siepattu ja laahattu pois.

Nyt valitsi eversti kätkönsä jälkimäiseltä paikalta. Mutta sielläkin pettyi hän toiveissaan. Sydäntäsärkevä parkuminen vihloi ilmaa loitompana — taas oli työmies joutunut leijonan saaliiksi.

Intialaiset työmiehet asustivat useissa hajallisissa leireissä. Oli selvää, että leijonat miesten eksyttämiseksi valitsivat joka yöksi uuden leirin. Huomatessaan voivansa kerran yössä tai joka toinen yö häiriintymättömästi siepata miehen, kävivät ne yhä rohkeammiksi eivätkä näkyneet ollenkaan arastelevan nuotioita, joita pidettiin alituiseen palamassa. Ne eivät piitanneet siitä sekasorrosta ja melusta, mitä saivat aikaan, eivätpä pyssynlaukauksistakaan, joilla niitä turhaan tavoteltiin pimeässä. Suojelukseksi rakennettiin jokaisen leirin ympäri korkea ja paksu aita kovista, piikkisistä pensaista, mutta leijonain onnistui aina loikata yli tai murtautua läpi noutamaan miehensä. Päivisin seurasi eversti niiden jälkiä kaikkiin suuntiin. Ne olivat helposti nähtäviä pensastossa, mutta häipyivät luonnollisesti kallioisella pohjalla.

Vielä tukalammaksi kävi asema, kun kiskot ulotettiin yhä kauvemmas sisämaahan ja ainoastaan muutamia satoja työmiehiä jäi Pattersonin johdettaviksi Tsavon siltarakennustöihin. Hän pani heidät rakentamaan tavattoman korkeita ja lujia pensasaitoja leiriensä ympäri, nuotioita kasattiin roihuaviksi rovioiksi, vartioita käytettiin tähystystyössä, pyssyjä pidettiin varalla, ja jokaisessa aituuksessa sai mies vuoronsa jälkeen rämisytellä tyhjiä rautapeltisiä öljysäiliöitä petojen pelotteluksi. Mutta siitä ei ollut apua. Yhäti katosi uusia uhreja. Intialaiset työmiehet joutuivat yöllisistä vierailuista niin kauhuihinsa, että he eivät kyenneet ampumaan, vaikka heillä usein oli leijonat ihan edessään. Sairaalateltistä siepattiin muuan potilas, ja seuraavaksi uhriksi korjattiin toisesta paikasta eräs vedenkantaja. Hän oli maannut pää teltin keskeen käännettynä ja jalat ulospäin. Leijona oli loikannut pensasaidan yli, tarttunut miestä jalkaan ja kiskonut hänet ulos. Epätoivoissaan oli mies käynyt kiinni arkkuun, joka takertui telttikankaan laskoksiin, niin että onnettoman oli täytynyt hellittää otteestaan; viimeksi oli hän pidellyt telttinarusta, mutta tämä oli katkennut. Sitten oli leijona saalis kidassa juossut ympäri aituusta, etsien heikkoa kohtaa, ja sellaisen havaittuaan tunkeutunut suoraan pensasaidan läpi. Seuraavana aamuna nähtiin aukossa vaatteenriekaleita ja lihanliuskeita. Toinen leijona oli odottanut ulkopuolella, ja yhdessä olivat ne ahmineet saaliin. Jäljellejääneessä kädessä oli sormus, joka lähetettiin leskelle Intiaan.

Sitten oli leirissä jonkun aikaa rauhallista; leijonat saalistivat toisaalla. Tälle kannalle toivottiin asiain jäävän, ja työmiehet alkoivat helteen takia nukkua telttien ulkopuolella. Eräänä yönä istuivat he nuotion ympärillä, kun toinen leijona äkkiä äänettömästi ponnahti pensasaidan läpi. Kumppani odotti ulkopuolella, ja molemmat olivat nyt niin julkeita, että ahmivat saaliinsa vain kolmisenkymmenen metrin päässä.

Kokonaisen viikon istui eversti valveilla joka yö niiden leirien luona, joihin voitiin odottaa vierailujen kohdistuvan. Hän sanoo, ettei mikään voi järkyttää hermoja pahemmin kuin sellainen odotus, jossa pettyy kerran toisensa jälkeen. Aina kuuli hän varoittavan karjunnan etäältä ja tiesi sen merkitsevän: varokaa, nyt me tulemme. Yhä käheämmin ja kumeammin kajahteli nälkäinen ärjähtely, ja eversti tiesi, että joku hänen miehistään tai kenties hän itse ei enää näe auringon nousevan viidakon takaa idästä. Aina vaikenivat leijonat lähelle päästessään. Silloin oli vartijoilla tapana huutaa: pitäkää varanne, veljet, paholainen tulee! Ja tovia myöhemmin ilmaisivat kiihtyneet hätähuudot ja poislaahatun tuskallinen kirkuna, että leijonain kavaluus oli taas onnistunut. Lopulta meni leijonain röyhkeys niin pitkälle, että molemmat hyppäsivät yhtaikaa aidan yli ottamaan miehen kumpikin. Eräänä kertana ei toinen leijona ollut saanut laahatuksi uhriansa pensasaidan läpi; se oli jättänyt miehen aukkoon ja tyytynyt osuuteen toverinsa saaliista. Mies oli kuitenkin niin pahasti raadeltu, että kuoli ennen kuin hänet saatiin kannetuksi sairaalatelttiin.

On käsitettävissä, että kovaonniset työmiehet yövalvonnan, jännityksen ja kuolemantuskan uuvuttamina ja järkyttäminä viimein arvelivat kestäneensä kylliksi. He tekivät lakon. Sanoivat tulleensa Afrikaan rautatietä rakentamaan eikä leijonain ruuaksi. Eräänä päivänä he anastivat haltuunsa junan, täyttivät kapistuksinensa sen vaunut ja porhalsivat höyryhevolla rannikolle. Ne urhoolliset, jotka jäivät everstin luo, viettivät yönsä puissa, aseman vesisäiliössä tai katetuissa kuopissa, joita olivat kaivaneet teltteihinsä.

Kerran oli eversti pyytänyt erästä englantilaista toveriansa tulemaan Tsavon tienoolle, saadakseen häneltä apua leijonain ahdistelussa. Juna oli myöhästynyt; oli jo pimeä, kun vieras astui polkua pitkin viidakon läpi leiriä kohti. Mutta hänellä oli mukanaan palvelija, joka kantoi lyhtyä. Puolitiessä hyppäsi leijona rinteeltä heidän päällensä, repäisi neljä syvää haavaa englantilaisen selkään ja olisi vienyt hänet saaliikseen, jollei hän olisi laukaissut ratsupyssyään. Pamahduksen huumaamana hellitti leijona otteestaan ja heittäysi sen sijaan palvelijan kimppuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä katosi se saaliineensa pimeään.

Joitakuita päiviä myöhemmin tuli muuan suaheli (arabialaisisän ja neekeriäidin jälkeläinen) kertomaan, että leijonat olivat kaataneet aasin ja olivat parhaillaan aterialla jonkun matkan päässä. Suahelin opastamana kiirehti eversti sinne ja näki jo kaukaa leijonan selän kohoavan esiin pensaikosta. Pahaksi onneksi polkaisi opas risua, ja leijona katosi läpitunkemattomaan tiheikköön.

Silloin riensi eversti takaisin leiriin ja käski koko väkensä liikkeelle. Rummuilla, rautalevyillä ja läkkirasioilla varustettuina saarsivat miehet tiheikön ja tunkeutuivat meluten eteenpäin, everstin väijyessä siinä kohti, mistä päätteli pedon tulevan näkyviin. Aivan oikein, tuossa se tulikin kookkaana ja julmana, suutuksissaan häiriöstä. Se asteli hitaasti suorassa viivassa, pysähdellen usein katsomaan taakseen; siltä taholta kuuluva meteli kiinnitti sen huomiota sikäli, että se ei huomannut metsästäjää. Nyt on se ainoastaan kolmentoista metrin päässä. Eversti kohottaa kaksipiippuisen pyssynsä. Leijona kuulee hänen liikkeensä, survaisee etukynnet maahan, tempautuu ylös takakäpälilleen kuin valmistautuen hyppäykseen ja sähähtää vimmaisesti, näytellen murhaavia kulmahampaitaan. Silloin eversti tähtää sitä päähän, painaa liipasinta ja — pyssy ei ota tulta!

Onneksi pyörähti leijona samassa livistämään takaisin tiheikköön, ja toisella laukauksella ei ollut sen parempaa vaikutusta kuin että leijona raivostuneesti karjahtaen joudutti pakoansa. Ilkijuoninen kaksipiippuinen oli tilapäinen lainakapine, ja yöksi päätti eversti turvautua omiin aseisiinsa. Aasi oli vielä koskemattomana. Ihan lähelle raatoa pystytettiin neljän metrin korkuisten paalujen päähän lava, jolle eversti asettui auringon laskiessa. Hämyhetki on päiväntasaajalla hyvin lyhyt, ja yö sankkenee nopeasti, milloin ei kumota kuu. Afrikan viidakoissa vallitsee öisin pahaenteinen ja kaamea hiljaisuus, joka kätkee lukuisia väijytyksiä ja ottaa runsaasti uhreja hengiltä. Viidakon asukkaita saattaa kohdata hyökkäys minä hetkenä hyvänsä. Yksinäinen eversti odottelee, pidellen lujasti pyssyänsä. Hän on kertonut tunteneensa yhä painostavampaa ahdistusta, mitä pitemmälle aika kului. Hän tietää leijonain tulevan perimään aasia, sillä läheisistä leireistä ei kuulu mitään hätähuutoja.

Hiljaa! Kuului siltä kuin olisi risu rasahtanut poikki! Nyt kahisee pensaikko kuin raskaasti työnnettynä sivulle kahden puolen. Sitten on taas hisahtamattoman äänetöntä. Ei, syvä huokaus ilmaisee selvänä nälän merkkinä, että peto on lähellä. Taas kahahtelee pensastossa. Vimmastunut ärähdys puhkaisee yön. Leijona on huomannut ihmisen läheisyyden. Pakeneeko se? Ei, päin vastoin heittää se aasin sikseen ja ohjaa kulkunsa everstiä kohti! Kaksi tuntia hiiviskeli se telineen ympärillä, ja kierrokset kävivät yhä ahtaammiksi. Everstin tuli kamala olla. Äkkiä tunsi hän jotakin pehmeätä niskassaan. Kas niin, ajatteli hän, nyt on peto poukonnut kimppuuni. Mutta se häiritsijä oli vain yöpöllö, joka ei ollut aavistanut mitään pahaa, kun eversti kyyhötti hievahtamattomana kuin kuvapatsas. Nyt on leijonalla hyökkäyssuunnitelma valmiina, ja se astuu suoraan telineen luo, tehdäkseen lopullisen loikkauksen. Peto kuvastuu hämärästi hiekkapohjaa vasten. Sen ollessa ihan likellä pamahtaa ensimäinen laukaus, leijona karjahtaa kauhistavasti ja heittäytyy lähimpään pensaikkoon. Siellä piehtaroitsee se tuskissaan ulvoen, mutta valitus heikkenee, kuuluu vielä muutamia pitkällisiä henkäyksiä, ja kaikki on taas hiljaista. Ensimäinen ihmissurmaaja on saanut palkkansa.

Ennen päivän koittoa parveilivat pronssinkarvaiset työmiehet liikkeelle rummuin ja torvin ja kanniskelivat kostajaa ilohuudoin leijonanraadon ympäri. Toinen leijona pitkitti kuitenkin vierailujaan, ja kun sekin vähää myöhemmin joutui pois päiviltä, voitiin rautatietöihin taas ryhtyä tyynin mielin, ja everstistä, joka oli vapauttanut tienoon yhdeksänkuukautisesta maanvaivasta, tuli kaikkien suosikki. Työväen päällysmies sepitti lennokkaan laulun hänen kunniakseen ja antoi hänelle kaikilta työmiehiltä muistolahjan.

Urhea eversti koki paljon muitakin seikkailuja — ei ainoastaan leijonain, vaan myöskin sarvikuonojen, virtahepojen, leopardien, kirahvien, sebrain, antilopien ja gasellien sekä krokotiilien kanssa. Kuulkaamme vain, mitä hän kertoo eräältä pikku asemalta Tsavon yläpuolelta.

Kerran oli hän syönyt rautatievaunussa päivällistä poliisimestari Ryallin kanssa, eikä osannut hän silloin aavistaa, minkä kohtalon tämä oli saava joitakuita vuosia myöhemmin samassa vaunussa. Muuan ihmissyöjä-leijona oli valinnut tuon pikku aseman pyyntialueekseen ja laahasi riistakseen miehen toisensa jälkeen, pitämättä vähintäkään väliä arvoasemalla tai rotuerotuksella. Kahden muun europalaisen kanssa matkusti Ryall sinne, yrittääkseen vapauttaa seudun tuosta painajaisesta. Perille tullessaan saivat he kuulla, että peto ei voinut olla kaukanakaan, sillä se oli vastikään nähty aseman lähistöllä. Nuo kolme europalaista päättivät valvoa sen yön. Ryallin vaunu irrotettiin junasta ja vietiin sivuraiteelle. Siellä ei ratapenger ollut vielä kunnossa, ja siitä johtui, että vaunu oli hiukan kallellaan sivulle. Päivällistä syötyään piti heidän vuorotellen hoitaa tähystystä pimeässä, ja Ryall otti itse ensimäisen vuoron. Vaunussa oli kumpaisellakin sivulla kaksi makuulavitsaa, ylempi ja alempi. Ryall tarjosi ne vierailleen, mutta toinen näistä piti parempana heittäytyä pitkäkseen lattialle lavitsain väliin. Ja valvottuaan mielestään kyllin kauvan, mitään leijonaa näkemättä, laskeusi Ryall alalavitsalle lepäämään.

Vaunussa oli lukitsematon työntöovi, joka luisui keveästi uurteessaan. Kun kaikki oli hiljaista, hiipi leijona esille tiheiköstä, loikkasi vaunun takasiltamalle, sai käpälällään oven auki ja livahti sisään. Samassa lipui ovi vaunun kallistumisen takia taas kiinni ja meni lukkoon. Ja niin oli ihmissyöjä suljettuna kolmen nukkuvan miehen seuraan.

Ylälavitsalla nukkuva heräsi kimeään tuskanhuutoon ja näki leijonan, joka melkein täytti niukan tilan, seisovan takajaloillaan lattialla loikovan miehen päällä ja etukäpälät Ryallin päällä. Epätoivon rohkaisemana hyppäsi hän silloin alas, pyrkiäkseen vastapäiselle ovelle, mutta hän ei päässyt ohi, käyttämättä leijonan selkää astuinlautanaan. Kauhukseen huomasi hän, että melun säikähdyttämät palvelijat pitivät ovea ulkopuolelta kiinni. Kaikki voimansa ponnistaen onnistui hänen kuitenkin vääntää ovi auki ja pujahtaa ulos, jolloin se taas läimähti kiinni. Samassa kuului tavatonta ryskettä. Leijona siellä hyppäsi ulos ikkunasta Ryall kidassaan, ja kun aukko oli liian ahdas, pirstoutuivat puureunat kuin paperi. Seuraavana päivänä löydettiin ja haudattiin onnettoman jäännökset. Vähää myöhemmin pyydystettiin leijona loukkuun; sitä näyteltiin monet päivät, ennen kuin se ammuttiin.

11. David Livingstone.

Köyhässä, kunniallisessa ja vakavassa työläiskodissa Blantyressa lähellä Skotlannin pääkaupunkia Glasgowia syntyi sata vuotta takaperin pieni poika, nimeltään David Livingstone, ja tästä nimestä tuli ajan mittaan suuri ja kuuluisa; sen kantajasta ei tullut ainoastaan järvien ja jokien, maiden ja heimojen keksijä, vaan myöskin mies, jonka jalompaa ei ole koskaan nähty uhraamassa henkeään kanssaihmistensä hyväksi.

Kylän kansakoulussa oppi hän pian lukemaan ja kirjottamaan. Vanhemmilla ei ollut varoja antaa hänen jatkaa opintojaan, vaan hänet toimitettiin kymmenvuotiaana puuvillatehtaaseen, jossa hänen oli tehtävä työtä kello kahdeksasta aamulla kello kuuteen illalla. Kova työ ei masentanut hänen miehuuttaan, mutta koneiden suristessa hänen ympärillään ja langan kiertyessä puolalle kiitivät hänen ajatuksensa ja kaipuunsa kauvas tehtaan ahtaitten muurien ulkopuolelle, ulos elämään ja luontoon. Tointansa hoiti hän niin hyvin, että sai korotettua päiväpalkkaa, ja ansioitansa käytti hän kirjojen ostamiseen, joiden ääressä hän valvoi pitkälle yöhön. Tietojansa kartuttaakseen kävi hän iltakoulua, ja vapaapäivinä hän teki pitkiä vaelluksia sisarustensa kanssa.

Vuodet vierivät, ja David-pojasta varttui nuorukainen. Eräänä päivänä hän vanhemmilleen ilmotti tahtovansa valmistua lääkäri-lähetyssaarnaajaksi, lähteä idän ja etelän kansojen keskuuteen auttamaan sairaita ja saarnaamaan pakanoille. Saadakseen varoja opintoihin täytyi hänen säästellä palkastaan, ja ajan tullen meni hän isänsä kanssa Glasgowiin, vuokrasi huoneen kahdesta ja puolesta markasta viikossa ja lueskeli lääkärilukujaan. Lukukauden loputtua palasi hän tehtaaseen keräämään varoja seuraavan talven opiskeluihin. Tutkintonsa suoritti hän viimein loistavasti, ja sitte tuli viimeinen vanhassa kodissa vietetty ilta, ja viimeinen aamu valkeni. Nuori lähetyssaarnaaja luki psalmin. Isä seurasi häntä Glasgowiin, lausui ainiaaksi jäähyväiset pojalleen ja vaelsi yksinään murhemielin kotia kohti. Mutta hän oli myös iloissaan siitä, että pojasta oli oleva hyötyä maailmassa. Englannista purjehti Livingstone Kap-maahan ja läksi pohjoisimmalle lähetysasemalle, Betjuana-maassa sijaitsevaan Kurumaniin, taipaleella kokien monia seikkailuja. Jo nyt kuuli hän puhuttavan, että kaukana pohjoisensa oli suuri suolaton järvi nimeltä Ngami, ja hän toivoi kerran saavansa nähdä sen.

Kurumanista teki hän useita matkoja eri suuntiin, tullakseen tuntemaan asukkaita ja oppiakseen heidän kieltänsä, auttaakseen heidän sairaitaan ja saavuttaakseen heidän luottamuksensa. Viimeiseen hetkeensä asti työskenteli hän, kuten monia vuosia myöhemmin Gordon, orjien vapauttamiseksi. Hän taisteli alkuasukasten raakoja ja julmia tapoja vastaan, valaisi heidän pimeätä taikauskoisuuttaan, ja toivoi ajan mittaan voivansa kehittää oppilaita, jotka sitte hajautuisivat saarnaajiksi ympäri maata. Taitavan lääkäröimisensä tähden pidettiin häntä monin paikoin taikurina, joka hallitsi salaisia voimia, ja hänen huhuttiin kykenevän herättämään henkiin kuolleitakin. Hän voitti puolelleen alkuasukasten rakkauden ja ihailun tyyneydellään ja suoraluontoisuudellaan, ja hän puheli heille aina ystävällisesti, ei koskaan kovasti ja kiivaasti. He käsittivät, ettei hän koskaan ajatellut omaa etuaan, vaan ainoastaan heidän parastaan. Mutta sitä he eivät käsittäneet, että suuri ja mahtava päällikkö saattoi uhrautua muiden tähden, sen sijaan että olisi käyttänyt valtaansa sortaakseen ja kiusatakseen heikkoja, niinkuin he olivat tottuneet muulloin näkemään.

Livingstone perusti uusia lähetysasemia yhä kauvemmas sisämaahan, joutuen monenlaisiin vaiheisiin. Hän oli mitä täpärimmin menettämäisillään henkensä jo uransa alussa: leijona raateli häntä vaarallisesti ja murskasi häneltä vasemman käsivarren hyvin pahasti; koko lopun ikäänsä tunsi Livingstone niiden puremien kivistelyn eikä kyennyt koskaan nostamaan käsivarttaan olkapäätä korkeammalle. Naituaan lähetyssaarnaajan tyttären Kurumanista asui hän etäisimmällä etelä-afrikalaisella lähetysasemallaan Kolobengissa viisi vuotta, mutta se olikin hänen pisin ja viimeinen leponsa, sillä sittemmin oli hänen elämänsä herkeämätöntä ja rauhatonta vaellusta. Hän ei päässyt sovintoon naapuriensa — boerien — kanssa, jotka vihasivat häntä orjakaupan vastustamisen takia, ja lisäksi tuli Kolobengiin sellainen poutakausi, että koko seutua kohtasi nälänhätä. Virrankin uoma kuivui, alkuasukkaat harhailivat pois metsästelemään, naiset keräilivät heinäsirkkoja ruuaksi, lapsia ei kuulunut kouluun, ja kirkko oli sunnuntaisin tyhjillään.

Silloin päätti Livingstone tunkeutua eteenpäin vielä kauvemmas pohjoiseen, olletikin kun hän oli saanut kutsun Ngamin rannoilla hallitsevalta mustalta Letjoletebe-kuninkaalta. Liikkeelle lähdettiin kesäkuun 1. p:nä 1849. Muuan kelpo englantilainen, Livingstonen ystävä Oswell, oli mukana ja kustansi koko matkan. Hän oli varakas mies, ja matkustajat saivat kulkueeseensa useita vaunuja, kahdeksankymmentä härkää, kaksikymmentä hevosta ja viisikolmatta palvelijaa. Vedestä pyrki olemaan puute, samoaminen Kalaharin erämaan poikki tuntui uhkaavalta, mutta kahden kuukauden kuluttua päästiin kuitenkin Ngamin rannalle, jota europalaiset nyt ensi kertaa katselivat.

Letjoletebe osottausi vähemmän ystävälliseksi kuin oli voitu toivoa hänen ennakkolupaustensa perusteella. Saadessaan kuulla, että Livingstone aikoi pitkittää matkaansa pohjoiseen suuren Sebituane-päällikön luo, alkoi hän peljätä tämän saavan ampuma-aseita valkoisilta miehiltä ja sitten saapuvan hänen maahansa ryöstämään ja hävittämään. Lopulta täytyi retkikunnan pyörtää takaisin Kolobengiin. Mutta Livingstone ei ollut sitä lajia miestä, joka taipuu häviöön. Hänen vaalilauseenaan oli: yritä uudestaan! Ja hän samosi vielä pari kertaa järvelle ja vei vaimonsa ja lapsensa mukanaan, iloiten lastensa telmimisestä hänen omassa järvessään.

Tällaisella retkellä saapui hän suuren ja mahtavan Sebituanen valtakuntaan ja sai mitä vieraanvaraisimman vastaanoton. Päällikkö antoi hänelle kaikki pyydetyt tiedot ja lupasi auttaa häntä kaikin tavoin. Koko tässä osassa sisä-Afrikaa oli Sebituane tunnettu hyväntahtoisena ja säveänä miehenä, joka ei milloinkaan päästänyt vierasta tyhjin käsin lähtemään majastaan. Sentähden puhuivat kaikki hyvää Sebituanesta. Nyt oli Livingstone tullut hänen kyläänsä, ja Sebituane oli mielissään valkoisen miehen näkemisestä. Hän käsitti, että niin säveästi ja sydämellisesti puhuva muukalainen ei tahtonut muuta kuin hänen ja hänen heimonsa parasta. Ja jo ensimäisenä sunnuntaina tuli päällikkö Livingstonen saarnatilaisuuteen ja kuunteli tarkkaavasti. Joitakuita päiviä myöhemmin sairastui Sebituane keuhkotulehdukseen. Livingstone näki, että suuri päällikkö teki kuolemaa, ja tahtoi puhua hänelle tulevaisesta elämästä ja ylösnousemuksesta, mutta päällikön soturit vaiensivat hänet. Sebituanen viimeiset sanat koskivat Livingstonen pikku poikaa: "Viekää hänet naisten majaan ja antakaa hänelle maitoa". Livingstone suri mustaa päällikköä kuin likeistä ystävää.

Öswellin kanssa pitkitti hän matkaansa koillista kohti suureen Linjantin kylään, ja pian jälkeenpäin keksivät he virran niin valtaisen, että he vertasivat sitä skotlantilaiseen vuonoon. Virta oli Sambesi. Sen alajuoksun olivat europalaiset jo kauvan tunteneet, mutta kukaan ei tiennyt, mistä se sai alkunsa. Ilmanala oli epäterveellinen eikä soveltunut uuden lähetysaseman perustamiseen. Makololo-kansa, kuolleen päällikön heimo, lupasi hänelle maata, majoja ja härkiä, jos hän jäisi heidän luokseen. Mutta hänellä oli nyt suurempia suunnitelmia, joten hän luopui lähetysasema-aikeestaan. Täällä täytyy ensin rehellisen ja kunniallisen kaupan kukoistaa, ajatteli hän. Makololo-kansa oli alkanut myydä orjia ainoastaan voidakseen ostaa ampuma-aseita ja muita haluttuja Europan tuotteita. Jos nyt sen sijaan voitaisiin saada heidät myymään norsunluuta ja kameelikurjen sulkia, saisivat he vaihdetuksi itselleen mitä halusivat europalaisilta kauppamiehiltä, tarvitsemattansa enää kaupata ihmisiä. Mutta sellaisen kaupan herättämiseksi oli ensin löydettävä sovelias tie rannikolle, joko Atlantin tai Intian meren. Sellainen maa, missä mustat heimot liikkuivat alituisilla sotaretkillä toisiansa vastaan vain saadakseen orjia, ei voinut olla kypsynyt kristinuskolle. Siten sai Livingstone suunnitelmansa selväksi. Ensin tie rannikolle; sitten on edistettävä kunniallista kauppaa, joka tekee orjamarkkinat tarpeettomiksi, ja sittemmin on hyvä järjestää lähetystyö, ajatteli hän.

Ensin läksi hän samoamaan etelää kohti, sillä hänen vaimonsa ja lapsensa eivät voineet seurata häntä vaivaloisilla retkillä, joten heidän oli muutettava Englantiin. Hän lausui heille hyvästi Kap-kaupungissa ja ajoi sitten yksinään Kurumaniin, jatkaen läntistä, pitempää tolaa myöten Kolobengiin. Hän myöhästyi aika lailla, ja se sattui hänen onnekseen, sillä hänen poissaollessaan oli boeritasavallan ensimäinen presidentti Pretorius tehnyt hävitysretken Kolobengiin, mukanaan kuusisataa boeria ja seitsemänsataa mustaa palkkasoturia. He olivat ryöstäneet Livingstonen koko omaisuuden, ottaneet hänen karjansa, tuhonneet kaiken mitä eivät olleet voineet korjata mukaansa, huonekalutkin, repineet rikki hänen kirjansa ja sirotelleet lehdet tuuleen.

He olivat hyökänneet alkuasukasten kyliin ja kanuunillaan surmanneet kuusikymmentä miestä. Mutta kansa puolustausi urhoollisesti, ja kolmekymmentäviisi boeria jäi paikalle. Hyökkäyksen tarkotuksena oli rangaista mustia, koska he sallivat englantilaisten vapaasti matkustaa alueensa läpi. Mutta boerien toivomus itse Livingstonen vangitsemisesta ei täyttynyt. Enimmin katkeroitti Livingstonea se, että nämä kristityt boerit tahtoivat sulkea maan europalaisilta voidakseen sitte rauhassa pakottaa mustia viljelemään maata ja kaitsemaan karjalaumoja julmien isäntäinsä hyväksi, näiden huolettomasti istuskellessa piippuansa poltellen ja raamattuansa lueskellen.

Taaskin varustausi Livingstone pitkälle matkalle, ja v. 1853 oli hän Linjantissa makololo-kansan maassa. Siellä hallitsi nyt Sebituanen poika Sekeletu, joka otti hänet ystävällisesti vastaan ja piankin kiintyi häneen niin hartaasti, ettei tahtonut laskea häntä luotansa. Ja kun Livingstone kuitenkin samosi edelleen ylös Sambesia, tuli Sekeletu itse saattajaksi, mukanaan joukko sotureitansa. Muutamien päivämatkojen perästä kohtasivat he päällikön velipuolen Mpepen, orjakauppiaan, joka tavotteli Sekeletun henkeä, saadakseen sitten itse vallan käsiinsä. Parina kertana yritti Mpepe surmata velipuolensa, ja kerran pelasti Livingstone Sekeletun joutumasta heittokeihään lävistämäksi. Kiista päättyi siten, että Mpepe sai vuodattaa verensä kuiviin.

Vielä ylempänä Sambesin varrella asui Mpepen isä kylässään. Hän oli tehnyt naapuripäällikkönsä kanssa liiton, kostaakseen Sekeletulle. Ensimäisessä kohtauksessa, kaikkien istuessa rauhallisina, antoi Sekeletu merkin, ja 100 hänen soturinsa piirittivät molemmat vihamieliset päälliköt. Ennen kuin Livingstone ehti estämään, oli heidät hakattu kirveillä palasiksi, jotka viskattiin Sambesin krokotiileille. Mutta Livingstonen mieltä järkytti tapaus niin suuresti, että hän heti poistui paikalta.

Linjantista teki Livingstone merkillisen matkansa Loandaan, länsirannikolle, jonkun verran etelään Kongo-virran suulta. Sitä tietä ei ollut yksikään europalainen ennen kulkenut. Hänen saattueenaan oli seitsemänkolmatta uskollista makololo-miestä, joiden harrasta kiintymystä isäntäänsä eivät horjuttaneet matkan vaarat ja vaivat, heidän kulkiessaan villien heimojen alueitten halki ensin Sambesia ylöspäin ja sitte muita jokia pitkin. Lakkaamatta täytyi vuolaiden sateiden takia ponnistella tulvavesien ja pettävien lammikoiden yli. Itse ratsasti Livingstone härällä, sitte kun mukana ollut pikku vene oli pirstoutunut hylyksi. Moskiitot inisivät pilvinä vesiperäisillä tienoilla, ja ummehtuneista, kosteista huuruista sai Livingstone yhtämittaa kuumetta, ollen usein niin menehdyksissään, ettei kyennyt edes istumaan härän selässä. Mutta pahimmissakaan kiusoissaan ja vastuksissaan ei hän koskaan jättänyt tarkkaamatta ympäristönsä luontoa ja laatimatta taipaleensa karttaa. Hänen päiväkirjansa oli vahvoihin kansiin sidottu lukollinen ja jykevä nidos, ja hän kirjotti niin huolellisesti ja sirosti kuin olisi se ollut painettua.

Hyvyydellään ja ystävällisyydellään voitti hän tavallisesti villien luottamuksen, niin että he eivät ainoastaan suoneet hänelle vapaata pääsyä, vaan myöskin lahjottivat hänelle elintarpeita. Väliin pidättivät hänet kuitenkin ilkimieliset päälliköt, jotka vaativat härkää, pyssyä tai miestä veroksi, mutta hän osasi hoidella heitä niin hyvin, että he useimmiten jättivät hänet rauhaan; mutta kyllä häntä parina kertana verotettiin hyvinkin kalliisti. Aina sai hän mielten tyynnyttelyyn apua varjokuvista, esittäen raamatullisia kohtauksia skioptikonilla. He keräytyivät esittäjän taakse mitä jännittyneimpinä, mutta pelkäsivät myös, että kaihtimelle ilmestyneet kuvat olivat henkiä, jotka saattoivat asettua heihin itseensä. Mistään muusta jumalanpalveluksesta kuin näistä kuvista eivät he tahtoneet kuulla puhuttavan.

Loandan edustalla oli muutamia englantilaisia risteilijöitä, jotka olivat tulleet yrittämään ehkäistä orjakauppaa. Maanmiestensä keskuudessa sai Livingstone virkistävän lepoajan ja nautti kunnollisella vuoteella nukkumisesta, maattuaan märällä maalla kuuden kuukauden aikana. Ja kaikki, mitä he kertoivat suuresta maailmasta, oli uutta vaeltajallemme. Hän sai kuulla Krimin sodasta, jossa vielä tuntematon Gordon läpäisi luutnanttina tulikasteensa, ja niistä rohkeista retkeilijöistä, jotka olivat yrittäneet saada selvää Franklinin onnettomasta matkueesta napaseuduilla. Kyllä olisi ollut hauska saada monien Afrikassa kestettyjen vaellusvuosien jälkeen kunnollisesti lepäillä mukavassa laivankojussa matkalla Englantiin. Livingstone voitti kuitenkin kiusauksen. Hän ei voinut jättää uskollisia makololo-miehiään tuuliajolle. Hän oli myös huomannut, että tie länsirannikolle ei ollut sovelias kauppaa varten, ja hän ajatteli, että Sambesi-virta kenties kelpaisi yhdyssiteeksi sisämaan ja itärannikon välillä. Ja niin päätti hän kaikista vaaroista huolimatta kääntyä takaisin, jätti hyvästi englantilaisille ja samosi jälleen Afrikan aarniometsiin.

Ennen Loandasta lähtöään laittoi Livingstone kuntoon valtaisen lähetyksen kirjeitä, muistiinpanoja, karttoja ja kuvauksia vastakeksityistä maista. Se englantilainen laiva, joka sai hänen postinsa kuljettaakseen, teki Madeiran rannikolla haaksirikon miehineen kaikkineen. Ainoastaan yksi matkustaja pelastui. Onnettomuudesta saapui sanoma Livingstonelle hänen vielä ollessaan lähellä rannikkoa, ja hänen täytyi kirjottaa ja piirustaa kaikki uudestaan, mikä työ vaati useita kuukausia. Jos hän olisi jättänyt makololot oman onnensa nojaan ja matkustanut kotia, niin olisi hän joutunut haaksirikon tehneeseen laivaan.

Makololo-kansa otti hänet vastaan mitä innostuneimmin. Sekeletu suosi Livingstonea edelleen niin suuresti, että kun tämä läksi retkelleen itärannikkoa kohti, lahjotti hän tutkimusmatkailijalle runsaat eväät ja kolme parasta ratsastushärkäänsä sekä määräsi hänen saattolaisikseen satakaksikymmentä soturia. Niin kauvas kuin hänen valtikkansa ulottui yli metsien ja vainioiden antoi hän käskyn, että kaikkien metsästäjien ja maanviljelijäin piti antaa valkoiselle miehelle ja hänen joukolleen, mitä he pyysivät. Livingstonen matkoissa ei ollut vähimmin merkillistä se, että hän kykeni tekemään ne ilman mainittavaa apua kotoapäin. Hän oli afrikalaisten ystävä ja matkusteli pitkiä taipaleita heidän vieraanaan.

Nyt suuntasi hän kulkunsa Sambesin vartta alaspäin, tuntemattomalle tolalle. Linjantissa oli hän jo aikaisemmilla käynneillään kuullut puhuttavan, että virrassa oli valtainen koski, ja nyt löysi hän tämän Afrikan Niagaran, jonka hän nimitti Viktoria-putoukseksi. Kosken yläpuolella on virta 1.800 metriä leveä, ja basalttikynnykseltä syöksyy vaahtoava ja jymisevä vesipaljous 119 metriä syvälle alas. Se kohisee ja kiehuu kuin kattilassa, ja vesipaljous sulloutuu kalliohautaan, joka on paikka paikoin tuskin viittäkymmentä metriä leveä. Veden hyrskettä ja höyryä leijuu alituiseen putouksen yllä pilvinä, ja alkuasukkaat nimittävätkin sitä "savuavaksi vedeksi". Europan suureen yleisöön vaikutti Viktoria-putouksen kuvaus enemmän kuin Livingstonen kaikki muut löydöt ja havainnot. Olihan ihan aavistamatonta, että Afrikassa kohisi koski, joka kykeni vetämään vertoja Niagaran jylhälle kauneudelle ja suuremmoiselle voimalle, jopa useissa suhteissa voitti sen. Nykyään kulkee putouksen yli rautatie, ja sinne on kehittynyt paikkakunta, joka on saanut Livingstonen nimen.

Kosken huumaava pauhu häipyi etäisyyteen, ja joukko samosi metsäpolkuja pitkin toisen heimon alueelta toisen rajojen yli. Hätäilemättömänä kuten aina kohtasi Livingstone kaikkia vaaroja ja väijytyksiä miehuullisesti ja kuolemaa halveksien, jättiläisolentona sekä maantieteellisen tutkimuksen että kristillisen lähetystyön riveissä. Hän merkitsi Afrikan tuntemattoman keskitaipaleen eteläisen osan pääpiirteet ja hahmoitti Sambesin juoksun kartalleen. Ensimäiselle virran varrella tapaamallensa portugalilaiselle asemalle jätti hän makololo-miehensä ja lupasi vastedes tulla noutamaan heidät takaisin kyliinsä. Ja niin läksi hän Sambesia myöten Kvelimaneen meren rannikolle. Nyt oli hän siis kulkenut Afrikan halki rannasta toiseen. Ja hän oli ensimäinen tieteellisesti sivistynyt europalainen, joka on siitä tehtävästä suoriutunut.

Viisitoista vuotta Afrikassa samoiltuaan kannatti hänen jo matkustaa kotia. Englantilainen priki vei hänet Mauritius-saarelle, ja vuoden 1856 lopulla oli hän Englannissa. Rajaton riemu tervehti häntä kaikkialla, ja varmaankaan ei oltu milloinkaan kunnioitettu ketään tutkijaa niin suuremmoisesti kuin häntä. Hän kulki kaupungista kaupunkiin ja vastaanotettiin kuin sankari. Aina puhui hän orjakaupasta ja siitä vastuusta, mikä valkoisilla on mustien pelastamiseksi. Afrika, joka oli siirtyvien sadevyöhykkeittensä vallitsemana ollut unohduksissa ja pimeässä, joutui yhtäkkiä koko sivistyneen maailman huomaamaksi.

Moitettakaan ei sentään puuttunut voittajan kotiutuessa. Jotkut maantieteilijät väittivät, että samoja keksintöjä olivat jo muut tehneet, mutta jättiläistä vastaan korotetut kääpiöäänet vaikenivat vähitellen. Lähetysseura antoi hänen ymmärtää, ettei hän ollut toiminut kyllin uutterasti evankeliumin levittämiseksi ja että hän oli ollut liian suuressa määrin tutkimusmatkailijana. Sen vuoksi erosi hän seurasta, ja runsaasti vuoden oleskeltuaan kotimaassa palasi hän Afrikaan Englannin Kvelimaneen nimitettynä konsulina ja suuren retkikunnan johtajana Itä-Afrikan sisäosien tutkimiseksi.

Uudella, kuusivuotisella retkeilyllään Afrikan sisäosissa sai Livingstone kokea kaikenlaatuisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Suurinta haittaa tuotti hänelle orjakauppa. Uskolliset makololot, jotka olivat kärsivällisesti odottaneet hänen paluutansa, vei hän kuitenkin turvallisesti omaan maahansa takaisin. Hänet nähdessään huudahtivat he: "Täkäläiset ihmiset kiusottelivat meitä ja sanoivat: ei teidän englantilaisenne tule koskaan takaisin; mutta me luotimme teihin, ja nyt voimme nukkua rauhallisesti". Tärkeimpiä löytöjä oli nyt iso Njassa-järvi, jonka ympäristöltä vuosittain vietiin yhdeksäntoistatuhatta orjaa Sansibariin, lukuunottamatta sitä monin verroin suurempaa määrää, joka menehtyi matkallaan rannikolle. Kerran läksi Livingstone alas Sambesin suulle englantilaista laivaa vastaan. Se toi hänen vaimonsa ja pienen erikoismallisen höyryveneen, joka oli nimeltään "Lady Njassa" ja oli aiottu virroilla ja järvillä tehtäviä retkiä varten. Pian jälkeenpäin sairastui hänen vaimonsa ja kuoli, saaden hautansa apinanleipäpuun tuuheitten oksien siimeksessä. Surussaankin työskenteli hän yhä yhtä uupumattomasti, ja kun aika oli lopussa ja hänen piti matkustaa kotiin, aikoi hän myydä "Lady Njassan" portugalilaisille. Mutta kuullessaan aluksen siinä tapauksessa joutuvan käytetyksi orjien kuljetukseen, piti hän sen, hinautti sen Sansibariin ja päätti pienoisella, avoimella "Lady Njassalla" lähteä höyryn ja purjeiden avulla Intian valtameren poikki. Tämä oli Livingstonen uskaliaimpia yrityksiä, sillä matka Bombayhin oli neljänsadan penikulman taival aukeata ulappaa, ja kesäkuun alussa voitiin odottaa kaakkoismonsuunia ankarine, korkeine aallokkoineen. Hän toivoi kuitenkin ehtivänsä Bombayhin ennen monsuunin puhkeamista, ja mukanaan kolme valkoista merimiestä ja yhdeksän afrikalaista sekä neljätoista tonnia kivihiiliä viiletti hän ulos Sansibarin satamasta, näki Afrikan rannikon katoavan ja aution meren levittäytyvän kaikille tahoille.

Valkoisista miehistä sairastui kaksi työhön kykenemättömiksi, ja rohkean lähetyssaarnaajan täytyi enimmäkseen luottaa itseensä. Imevät merivirrat ehkäisivät "Lady Njassan" kulkua, ja viiteenkolmatta päivään ei se tyvenen tähden päässyt paikaltaan, sillä kivihiilivarastoa oli säästeltävä, ja kun purjeet riippuivat velttoina pitkin mastojen kylkiä, oli vain asetuttava kärsivällisiksi. Onneksi oli ruokavaroja ja juomavettä riittämään asti, ja Livingstone oli tottunut vastoinkäymisiin ja turhaan odotukseen. Kaksi kovaa myrskyä oli hänen kestettävä, ja peräti täpärällä oli, ettei "Lady Njassa" mennyt nurin meren kuohuissa. Vihdoin kohosi Intian rannikko merestä, ja kuusiviikkoisen matkan jälkeen lipui "Lady Njassa" Bombayn suuremmoiseen satamaan. Ilma oli usvainen, eikä kukaan pannut tähdelle pikku alusta, mutta kun tuli tietoon, että Livingstone oli kaupungissa, riennettiin osottamaan hänelle kunnioitusta kaikin tavoin.

V. 1866 on Livingstone taas Afrikassa. Tapaamme hänet Rovuma-joen suulla; se laskee mereen Njassan itäpuolella. Hänellä on 37 palvelijaa, monet niistä palkattuja Intiasta, ja yksi hänen miehistään, Musa, on ollut mukana ennenkin. Hän samoaa poikkimaitse Njassa-järvelle, mutta tahtoessaan lähteä alkuasukasten veneillä järven yli länsirannalle, estävät hänet siitä arabialaiset, jotka tietävät hänet orjakaupan vaarallisimmaksi viholliseksi. Hänen ei auta muu kuin kiertää järvi jalkasin, ja askel askeleelta laajentaa hän nyt maantieteellistä tietämystä, laatii karttoja, tekee muistiinpanoja ja kartuttelee kokoelmia.

Hänen palvelijakuntansa osottausi ennen pitkää kerrassaan roskaväeksi. Intialaiset miehet erotettiin, ja muidenkin joukossa oli vain harvoja luotettavia. Parhaat olivat Susi ja Tjuma, jotka uskollisuudellaan saivat suurta mainetta sekä Afrikassa että Europassa. Livingstonen taival oli pitkä ja vaivaloinen, ja hän kärsi suuria vahinkoja. Ruokavarat loppuivat, ja muuan palkattu kantaja karkasi, vieden mukanaan rohtolaatikon. Siitä hetkestä saakka ei Livingstonella ollut mitään lievikettä kuumeelle, ja hänen terveytensä murtui. Mutta hän saavutti Tanganjikan eteläisen kärjen, ja seuraavana vuonna keksi hän Bangveolo-järven. Hän läksi järven saarille ja herätti suurta ihmettelyä sikäläisten alkuasukasten keskuudessa, jotka eivät olleet koskaan ennen nähneet valkoihoista miestä. Järven koko ympäristöllä levisi laajoja rämeitä, ja Livingstone luuli, että näiltä seuduin oli Niilin äärimäistä eteläistä lähdettä etsittävä. Niilin alkuhaarojen hakeminen kiinnitti hänen mieltänsä siinä määrin, että hän viipyi vuoden toisensa jälkeen Afrikassa. Ja kuitenkaan ei hänelle oltu suotu koskaan ratkaista arvotusta, eikä hän saanut milloinkaan tietää, että Bangveolosta juokseva joki on Lualaban eli ylä-Kongon sivujoki.

Bangveolon rannalla tekivät hänen useimmat miehensä kapinan. He kokivat mielestään liian kovaa ja olivat väsyneet pureskelemaan maissipuikeloita sekä vaativat isäntäänsä viemään heidät seuduille, missä sai kyllikseen syödä. Ainaisen rauhallisena ja säveänä puhutteli Livingstone heitä ystävällisesti. He tuntuivat hänestä olevankin oikeassa, ja hän oli itsekin väsynyt ponnistelemaan eteenpäin puutetta ja vaivoja kärsien. Miehet kummastuivat niin suuresti hänen lempeydestään, että pyysivät saada jäädä hänen palvelukseensa.

Livingstonella oli nyt seuranaan muuan ystävällismielinen arabialainen nimeltä Mohammed. Saattueeseen kuului useita muitakin arabialaisia, Tanganjikan itärannikon alkuasukkaita ja orjia, jotka kantoivat norsunluuta ja ruokavaroja. Ja usein näki Livingstone kokonaisia orjalaumoja, joita ajettiin eteenpäin puuhaarukat kaulassa ja ammuttiin kuoliaaksi, jolleivät jaksaneet kävellä, jotta heistä eivät toiset kauppamiehet hyötyisi. Itse oli Livingstone tällä matkalla vaarallisesti sairaana; häntä oli kuljetettava paareilla. Siinä virui hän tajuttomana ja kuumehoureissa, kokonaan menettäen ajantietonsa. Matkue samosi taas Tanganjikaa kohti ja aikoi mennä kanooteilla järven itärannalle Udjidji-maahan. Kun hän vain pääsisi sinne asti, saisi hän levätä; siellä odottivat häntä uudet varastot ja kotimaasta saapunut posti.

Puille paljaille joutuneena ja menehdyksissään saapui hän Udjidjiin, joka oli arabialaisen orjakaupan pääpaikkoja. Mutta uudet varastot olivat hävinneet jäljettömiin. Hän tilasi silloin kirjeellisesti lisää rannikolta ja kehotti Sansibarin sulttaania vastaamaan siitä, ettei mitään joutuisi hukkaan. Hän lähetti joukottain kirjeitä, jotka eivät milloinkaan päässeet perille. Kerrankin toimitti hän matkaan neljäkymmentäkaksi kirjettä sisältävän käärön; niistä ei ainoakaan saapunut määräpaikkaansa. Mutta järven itäpuolella asuvat heimot olivatkin parhaillaan sodassa keskenään.

Livingstone ei menettänyt miehuuttaan. Hän hankki uuden joukon kantajia, lähtien Susin ja Tjuman kanssa länttä kohti järven yli, missä Manjema-maa oli hänen matkansa määränä. Sen rajaseutujen halki juoksee Lualaba. Jos hän kykeni osottamaan, mihin tämä valtainen virta suuntasi kulkunsa, Välimereen vaiko Atlanttiin, niin hän saattoi sitte hyvällä omallatunnolla palata kotia. Hän ei tahtonut jättää tätä mustien maanosaa ennen sen arvotuksen selviämistä, ja sen ratkaisemiseksi uhrasi hän turhaan henkensä. Kanootit kiitivät siis järven yli, ja länsirannalta pitkitti hän jalkasin matkaansa manjema-kansan maahan. Siellä kuljeskelivat mustaihoiset metsissä ja kävivät sotaa naapuriensa kanssa, söivät kaatuneet vihollisensa, tekivät taikoja ja palvelivat epäjumalia, joita olivat itse veistelleet puusta. "Kuoleeko teidänkin maassanne ihmisiä?" kysyivät he. "Tiedättekö mitään loihtua kuolemaa vastaan? Minne joutuvat ihmiset, kun elämä loppuu?" Ja hän selitti heille kaikki.

12. Henry Stanley.

Livingstone jatkoi kulkuansa länttä kohti. Lualaba ei suonut hänelle rauhaa. Hänen tutkimiensa seutujen alkuasukkaat luulivat, että hänkin oli orjakauppias, kuten kaikki muut muukalaiset, eivätkä antaneet hänelle mitään apua. Hän ihaili uutta maata, missä kunnaitakin kattoivat tuulessa huojuvat palmut, missä loppumattomat hedelmäaarteet kypsyivät päiväntasaajan ikuisen kesän vaalimina ja kaapelin paksuiset köynnöskasvit kiertyivät jättiläispuiden ympäri, joiden lehvistössä kirkuvat papukaijat lentelivät oksalta oksalle. Lukuisat apinalaumat viettivät vapaata elämää vehmaissa lehtisuojamissa, ja eläinmaailma kilpaili kasvivaltakunnan kanssa monimuotoisuudessa ja runsaudessa. Kaikkialla kulki Livingstone valppain katsein. Hän näki ihmeellisiä kasveja, jotka vetivät puoleensa ja käyttivät ravinnokseen hyönteisiä, ja tarkkaili kaloja, jotka nousivat märkään ruohikkoon maalle. Sadekauden tullessa menetti hän useita kuukausia, ja seuraavalle retkelle lähtiessään sai hän mukaansa ainoastaan kolme saattolaista, joiden joukossa olivat uskolliset Susi ja Tjuma. Troopillisen metsän hämyisissä tiheiköissä repi hän jalkansa verille, kaatuneitten runkojen ja lahoavien ryteikköjen yli tunkeutui hän edelleen, ja korkeiden puiden latvojen ja tiheän alikasvullisuuden välillä leijuivat kuumehuurut kuin näkymättömänä harsona. Hän sairastui taas ja joutui pitkäksi aikaa lepäämään köyhässä majassaan, missä hän ruohovuoteella lueskeli kulunutta raamattuaan tai kuunteli alkuasukasten kertomuksia taisteluistaan ihmisten ja apinain kanssa. Sillä gorillakin asusti niissä metsissä.

Niin vierivät vuodet, meluavan maailman etäisimmänkään kaiun saapumatta hänen kuuluviinsa. Lualaba-joki oli hänen ainoana pidättäjänään. Valuivatko sen vedet tyhjentymättömänä verona länsimereen vai soluivatko hiljaa metsien, rämeiden ja erämaiden halki Egyptiin? Jos hän vain voisi vastata siihen kysymykseen, lähtisi hän suoraa päätä Sansibariin ja sitte kotia. Moniin vuosiin ei hän ollut kuullut sanaakaan lapsistaan ja ystävistään. Afrikan maa piteli häntä aarniometsäinsä vankina.

Livingstonen perheeseen kuului tytär nimeltä Agnes. Hän elää vielä, ja hänen vieraanvaraisessa kodissaan Edinburghissa pysähtyy kävijä kunnioittavasti hänen isänsä päiväkirjain, hänen vanhan raamattunsa ja tieteellisten kojeittensa ääreen. Nuorena tyttönä oli Agnes kirjottanut isälleen, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä kotiin pelkästään ilahduttaakseen tytärtään, vaan hän sai huoletta viipyä, kunnes oli suorittanut tehtävänsä ja päässyt itse tyytyväiseksi saavutuksiinsa. Mikään ei voinut paremmin tukea häntä kuin sellainen rohkaisu tyttärensä taholta. Eräässä Manjemasta lähettämässään kirjeessä lausui hän tahtovansa myös antaa nuorille maanmiehillensä esimerkkiä miehekkäästä uurastuksesta. Ja hän kertoi käyneensä vanhaksi ja harmaapääksi, menettäneensä hampaansa ja saaneensa poskensa ja silmänsä kuopalle. Hän haasteli nuoresta gorillasta, jonka muuan päällikkö oli antanut hänelle lahjaksi. "Istuessaan on se lähes kaksi jalkaa korkea, ja se on viisain ja vähimmin ilkikurinen kaikista näkemistäni apinoista. Se kokottelee käsiään, jotta se otettaisiin syliin kannettavaksi, ja toisen kieltäytyessä menevät sen kasvot surkeiksi kuin itkevän ihmisen, ja se vääntelee käsiään ihan kuin ihminen, toisinaan lisäten mukaan kolmannen kouran, saadakseen vetoamisensa sitä liikuttavammaksi. Minut näki se heti ystäväkseen, ja jos joku kiusotteli sitä, käänsi se aina selkänsä minuun päin, saadakseen turvaa, tuli istumaan matolleni, teki itselleen ruohoista ja lehvistä kunnollisen vuoteen ja kietoi maton ympärilleen, kun oli aika mennä nukkumaan. En voi ottaa sitä mukaani, ja pelkään sen kuolevan ennen kuin matkustan kotiin. Sen musta karva oli hieno ja kaunis niin kauvan kuin sitä vaali emo, joka surmattiin. Minua ällistellään ihan kylliksi yksinäni; kaksi gorillaa — se ja minä — ei varmaankaan saisi milloinkaan olla rauhassa."

Helmikuussa 1871 läksi Livingstone taas Manjemasta ja saapui Lualaban rannalle Njangveen, joka oli orjakauppiaiden tyyssijoja. Alkuasukkaat olivat vihamielisiä ja luulivat häntä orjakauppiaaksi, ja orjakauppiaat samaten vihasivat häntä, tuntien hänen mielipiteensä. Turhaan yritti hän saada kanootteja, tehdäkseen matkan tuota isoa virtaa pitkin. Hän tarjosi eräälle Dugumbe-nimiselle orjakauppiaspäällikölle runsaan korvauksen, jos tämä auttaisi aiotun matkan järjestämisessä. Dugumben punnitessa tarjousta sai Livingstone nähdä tapauksen, jonka kamaluus voitti hänen kaikki edelliset kokemuksensa Afrikasta.

Se tapahtui Lualaban rannalla eräänä kauniina heinäkuun päivänä. Viisitoistasataa ihmistä, enimmäkseen naisia, oli kokoontunut erääseen rantakylään markkinoille. Livingstone kuljeskeli ulkosalla, kun näki Dugumben väen tähtäävän kaksi pientä kanuunaa kansanjoukkoa kohti ja laukaisevan ne. Monet noista onnettomista, jotka oli tuomittu kuolemaan tai orjankahleisiin, ryntäsivät kanootteihinsa, mutta alempana oli heitä vastassa orjametsästäjän joukkoja, jotka pidättivät pakenijat nuolisateella. Viisikymmentä kanoottia oli rannassa, mutta niin yhteen sullottuina, ettei niitä saatu liikkeelle. Haavottuneet kirkuivat ja heittelehtivät hurjan epätoivon sekasorrossa. Virran pinnalla ilmaisi joukko mustia päitä, että monet uimarit yrittivät päästä puolentoista kilometrin päässä olevalle saarelle. Virta kävi heitä vastaan, ja heidän asemansa oli toivoton. Heitä ammuttiin herkeämättä. Jotkut upposivat tyynesti ja hiljaisesti, toiset kirkuivat kauhistuneina ja kohottivat kätensä taivasta kohti, ennen kuin painuivat krokotiilien pimeihin suojamiin. Ne pakolaiset, joiden onnistui saada kanoottiinsa vesille, unohtivat melansa ja soutivat käsillään. Kolme kanoottia, joiden miehistöt koettivat pelastaa onnettomia ystäviään, täyttyi vedellä ja upposi kaikkinensa. Vähitellen harvenivat pinnallauiskennelleet päät, ja vain muutamia oli enää taistelemassa hengestään, kun Dugumbe armahti heitä ja antoi pelastaa kaksikymmentäyksi ihmishenkeä.

Tämä näytelmä teki Livingstonen sairaaksi ja toivottomaksi. Sen kuvaus kulki sitte koko englantilaisessa sanomalehdistössä ja herätti sellaisen kauhun myrskyn, että Sansibariin lähetettiin valtion komitea tutkimaan läheltä orjakauppaa ja etsimään sulttaanin avulla keinoja sen hävittämiseksi. Mutta me tiedämme, että vielä Gordonin aikana oli Sudan orjakaupan maita, ja tarvittiin yhä vuosikymmeniä, ennen kuin orjakauppiasten valta oli murrettu. Livingstonelle itselleen oli onneksi, ettei hän tullut yhtyneeksi Dugumben retkikuntaan, sillä alkuasukkaat kokoontuivat puolustautumaan, hyökkäsivät Dugumben saattueen kimppuun ja surmasivat rosvolaumasta kaksisataa. Tällä tavoin jäi Lualaban kysymys ratkaisemattomaksi. Livingstone alkoi itse peljätä, että hänen unelmansa Niilin lähteestä oli väärä. Hän kuuli hämärää puhetta, että Lualaba kääntyi länttä kohti. Mutta yhä toivoi hän virran kulkevan pohjoiseen ja että Niilin lähde oli siis etsittävä Bangveolon lisien joukosta. Vaikeuksien karttuessa hänen ympärillään vahvistui myöskin hänen päätöksensä pysyä hellittämättömänä. Ilman voimakasta ja hyvin järjestettyä karavaania ei yritys kuitenkaan voinut menestyä. Sentähden täytyi hänen palata Udjidjiin, jonne piti sillävälin saapua uusia varastoja rannikolta. Ja tuhansien vaarojen ja väijytysten keskellä suoriutui hän paluumatkastaan levottoman maan läpi. Puolikuolleena kuumeesta ja hätää kärsien saapui hän Udjidjiin lokakuulla.

Siellä odotti häntä uusi pettymys. Uudet varastot olivat kyllä tulleet, mutta se arabialainen roisto, jonka piti tallettaa hänen tavaroitansa, oli myynyt hänen omaisuutensa, m.m. pari kilometriä kankaita ja useita säkillisiä lasihelmiä, jotka olivat ainoana käypänä rahana. Arabialainen selitti varsin tyynesti, että hän oli luullut lähetyssaarnaajan kuolleen.

Livingstonen päiväkirjasta luemme, että hän avuttomuudessaan tunsi olevansa kuin se mies, joka matkusti alas Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin, ja turhaan odotti hän pappia, leviittaa tai laupiasta samarialaista. Mutta näin kirjottaa hän viisi päivää Udjidjiin tulonsa jälkeen: "Ollessani enimmin masennuksissani oli hyvä samarialainen ihan lähellä, sillä eräänä aamuna tuli Susi kaikin voimin juosten ja huusi henki kurkussa: 'Englantilainen! Minä näin hänet!' ja sitte pyörähti hän vierasta vastaan. Karavaanin etunenässä liehuva Yhdysvaltain lippu ilmaisi muukalaisen kotimaan. Tavaramytyt, sinkkilevyaltaat, isot kattilat, teltit, kaikki saivat minut ajattelemaan: Sen täytyy olla varakas matkustaja eikä tällainen puutteeseen joutunut raukka kuin minä."

Tulija oli nuori sanomalehtimies Stanley, jonka oli suuren "New-York Herald"-lehden omistaja Gordon Bennett vasiten lähettänyt hakemaan Livingstonea Afrikan tuntemattomasta sisämaasta. Hän oli perusteellisesti valmistautunut merkilliselle retkelleen ja sai kokea monia seikkailuja, kerran joutuen arabialaisten seurassa taisteluunkin villien kanssa, jolloin kaikki arabialaiset saivat surmansa sekä suuri joukko heidän puolellaan olleita alkuasukkaita ja viisi Stanleyn miestä. Erään Tanganjika-järveen laskevan joen varrella kuuli hän viimein karavaanilta, joka tuli Udjidjista, että siellä päin asui valkoihoinen mies. Nyt oli Stanley varma asiastaan, hänen innostuksensa yltyi korkeimmilleen, ja hän lahjoi kantajiaan, kannustaakseen heitä pitkiin päivämarsseihin. Ja hän samosi maasta maahan, kiistellen päällikköjen kanssa heidän vaatimistaan veroista.

Marraskuun 10. p:nä tapahtui molempien tutkimusmatkailijain merkillinen kohtaus, kun Livingstone tiedon saatuaan astui alas kuistiltaan pihalle, jonne olivat myös kaikki Udjidjin arabialaiset keräytyneet. Stanley raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja näki edessään pienen miehen, harmaatukkaisen ja kalpean, kauhtuneen kultanauhan ympäröimä sininen konsulinlakki päässä, punahihainen nuttu ja kuluneet harmaat housut yllä. Stanley olisi tahtonut rynnätä syleilemään häntä, mutta väkijoukon läsnäolo tuntui kiusalliselta, jonkavuoksi hän vain nosti hattuaan ja astui esille, sanoen yksinkertaisesti: "Tohtori Livingstone luullakseni?" "Niin", vastasi tämä säveästi ja kohotti lakkiaan. "Kiitän Jumalaa, hra tohtori, että minun on suotu tavata teidät." "Minäkin kiitän Häntä siitä, että olen täällä teitä vastaanottamassa."

He istuutuivat kuistille, ja kaikki alkuasukkaan seisoivat töllistellen ympärillä. Olen kerran Stanleyn omassa päivällispöydässä Lontoossa kysynyt häneltä, miltä tuntui tavata Livingstonea Afrikan sydämessä, ja hän vastasi tunteittensa olleen niin kuohuksissa, ettei niitä voi kuvata. Hän vain katseli ja katseli suurta erakkoa, joka oli kieltäytynyt maailmasta ja lähes kolmekymmentä vuotta samoillut mustien seassa. Hän tarkkaili kalpeiden kasvojen jokaista ryppyä ja ymmärsi, että nuo kärsimyksen ja totisuuden piirrot merkitsivät kokonaisen ihmispolven kestänyttä yksinäisyyttä ja työtä, sairauksia ja suruja. Ja hän ajatteli Bennetin sanoja: "Se saa maksaa mitä hyvänsä — mutta ottakaa selko Livingstonesta!"

Kyllä oli miehillä kertomista keskenään. Neljä kuukautta olivat he yhdessä. He vuokrasivat kaksi isoa kanoottia, soutivat Tanganjikan pohjoispäähän ja saivat selville, ettei järven vesi juokse minnekään siltä taholta. Vasta kahta vuotta myöhemmin onnistui englantilaisen Cameronin keksiä Tanganjikan laskujoki Lukuga, joka yhtyy Lualabaan. Ja kun hän sitäpaitsi huomasi, että Lualaban varrella oleva Njangve on 150 metriä alempana kuin Niilin lähtökohta Albert-järvestä, oli hän todistanut, ettei Lualaba voinut kuulua Niiliin ja että Livingstonen luulo Niilin äärimäisten lähteiden löytymisestä Bangveolon tienoilta oli ollut vain pettävä unelma. Lualaban täytyi siis laskea Atlanttiin, ja itse asiassa ei tämä virta olekaan muuta kuin Kongon yläjuoksu. Cameron oli myös ensimäinen europalainen, joka on idästä länteen päin kulkenut Afrikan keskiosan poikki.

Nyt piti Stanleyn lähteä takaisin Sansibariin kertomaan lehdelleen lähetettävällä kirjeellä maailmalle, että Livingstone oli elossa. Taboraan saakka matkustivat he yhdessä, sillä Livingstone odotti uusia varastoja, ja yltäkylläisyydestään lahjotti Stanley hänelle neljäkymmentä kantamusta kankaita, lasihelmiä ja metallilankaa, purjekangasveneen, vedenpitävän teltin, kaksi pyssyä ja muita aseita, ampumavaroja, työkaluja ja keittiöastioita. Kaikki tämä oli mitä suuriarvoisinta Livingstonelle, joka tahtoi kaikin mokomin viipyä Afrikassa, kunnes oli suoriutunut tehtävästään. Sydämellisesti erosivat he sitte toisistaan.

Sansibarista piti Stanleyn hankkia joukko luotettavia ja kunnollisia kantajia sekä lähettää heidät Taboraan, missä Livingstonen oli siis odoteltava heidän tuloaan. Päiväkirjansa, kirjeensä ja karttansa oli hän jättänyt Stanleyn talteen, ja hyvä olikin, sillä kun Stanley saapui Englantiin, epäiltiin hänen kertomustaan, ja hänet otettiin vastaan kylmäkiskoisesti. Sanomalehdet koettivat mustata häntä, mutta suuri yleisö uskoi hänen sanojaan. Aikanaan kääntyi kaikki toisin; hän sai täyden hyvityksen, ja kaikkialla tunnustettiin, että hän oli suorittanut loistavan urotyön.

Vihdoin saapui uusi kantajajoukko Taboraan, 57 miehen voimalla. He olivat oivallisia ja luotettavia, ja kirjeessään Stanleylle ei Livingstone voinut kyllikseen kiitellä tästä uudesta palveluksesta. Elokuun lopussa läksi sitkeä tohtori viimeiselle matkalleen, joka suunnattiin Tanganjikaa kohti, ja uudenvuodenpäiväksi 1872 ehti hän lähelle Bangveoloa. Sateli vuolaammin kuin koskaan ennen; kaikki taivaan akkunat tuntuivat auenneen. Karavaani ponnistausi verkalleen eteenpäin tässä märkyydessä. Toisinaan oli kahlattava tuntikausia vedessä, missä ainoastaan vuolteen renkaat olivat merkitsemässä jokia erilleen ympäristön lammikoista ja tulvavesistä. Alkuasukkaat olivat ynseämielisiä, kieltäysivät antamasta ruokavaroja ja pettivät muukalaisia pitkin matkaa. Tukalampaa retkeä ei Livingstone ollut milloinkaan tehnyt.

Hänen suunnitelmanaan oli kulkea Bangveolon ja kaikkien siihen järveen laskevien vesistöjen eteläpuolitse sekä sitte seurata järvestä lähtevää virtaa, kunnes tuli vakuutetuksi sen lopullisesta suunnasta. Mutta olipa tämän salaperäisen virran tie mereen mikä tahansa, niin se tie oli pitkä, ja Livingstonen päivät olivat luetut. Hän oli ollut kauvan kivuloinen, ja hänen tilansa paheni viime matkan vaivoista. Hänen ruumiinsa oli riutunut alituisista kuumekohtauksista ja riittämättömästä ravinnosta. Kuukauden toisensa jälkeen laahautui hän eteenpäin vielä seuraavallekin vuodelle, Susin ja Tjuman hoitelemana, mutta toukokuun 1. p:n aamuna 1873 veti hän viimeisen henkäyksensä kaukaisessa Tjitampo-päällikön kylässä.

Susi ja Tjuma, jotka olivat saattaneet Afrikan apostolia viimeiset seitsemän vuotta, tunsivat vastuunsa. He ottivat Stanleyn lähettämän joukon johdon, sulloivat huolellisesti arkkuihin vainajan tavarat ja ryhtyivät urotekoon, joka on ainoa laatuaan kaikkien tutkimusmatkojen historiassa. He päättivät kantaa ruumiin koko matkan Sansibariin! Ruumis täytettiin suolalla ja kuivattiin kahden viikon aikana päiväpaisteessa, säilyäkseen mätänemiseltä, ja neulottiin sitte tiukasti karttuunikääreeseen, joka pujotettiin soveliaasta puusta leikatun kaarnalieriön sisään. Tämä kiedottiin purjekankaaseen, ja mytty kiinnitettiin seipääseen, jotta sitä oli mukava kantaa.

Yhdeksän kuukautta kesti sitte ruumissaaton matkaa; kerran oli sen taisteltava itselleen tie vihamielisen heimon alueen läpi. Taborassa tapasivat he englantilaisen retkikunnan, joka oli liian myöhään lähetetty Livingstonen apuun, ja sen jäsenet kuuntelivat syvästi liikutettuina miesten kertomusta. He tahtoivat haudata vainajan Taboraan, mutta Livingstonen palvelijoita ei saatu siihen taivutetuksi. Helmikuussa 1874 päästiin Bagamojoon, mistä vainaja vietiin risteilijällä Sansibariin ja sitten Englantiin. Lontoossa tahdottiin varmuutta siitä, että ruumis todella oli Livingstonen. Kaikki epäilykset haihdutti hänen musertunut ja jälleen luutunut käsivartensa, jonka oli leijona ruhjonut Mabotsassa. Hänet haudattiin Britannian suurmiesten kunniasijaan, Westminster Abbeyn tuomiokirkkoon.

Menestys rohkaisee. Jo syksyllä 1874 on Stanley uudestaan Sansibarissa, vielä kerran koettaakseen onneansa pimeässä Afrikassa. Hän järjestää karavaanin, johon kuuluu kolmesataa kantajaa, hankkii ruokavaroja, kankaita, helmiä, messinkilankaa, aseita, osiin hajoteltavia veneitä, telttejä, työkaluja ja kaikkea muuta, mitä tarvitaan useampivuotisella retkellä.

Ensin suuntaa hän kulkunsa Viktoria Njansalle ja purjehtii koko järven ympäri. Hän käy Njandassa, näkee jälleen Udjidjin, missä Livingstonen maja oli jo hajonnut maan tasalle, ja purjehtii koko Tanganjikan ympäri. Kahden vuoden kuluttua on hän Njangvessa Lualaban rannalla. Sinne olivat Livingstone ja Cameron ennen tunkeutuneet.

Mutta nyt oli hänen edessään ihan tuntematon alue, alaltaan paljoa laajempi kuin koko Skandinavia, kartoille merkitty yhtenä ainoana valkoisena täplänä. Kaikilta suunnilta olivat matkailijat lähestyneet tämän alueen reunoja, mutta yksikään ei tiennyt, miltä näytti keskemmällä. Eihän edes tiedetty, minne Lualaba jatkui. Njangvessa oli arabialaisilla orjakauppiailla läntisin markkinapaikkansa. Sinne tuotiin viljaa, hedelmiä ja vihanneksia, siellä myytiin raavaseläimiä, kalaa, ruohomattoja, metallilankaa, jousia, nuolia ja keihäitä, sisämaasta norsunluuta ja orjia. Mutta vaikka tiet kaikilta tahoilta johtivat Njangveen, olivat arabialaiset yhtä tietämättömiä kuin kaikki muutkin.

Mustien maanosa, pimein Afrika, levisi Stanleyn edessä. Hän oli uljas mies. Hänelle ei ollut mitään esteitä. Hän oli päättänyt olla kääntymättä itää kohti, mistä oli tullut; hänen piti päästä länteen päin Atlantin rannikolle — tai sortua taipaleelle.

Marraskuun 5. p:nä 1876 painui hän suureen aarniometsään mahtavan ja rikkaan arabialaispäällikön Tipu Tipin seurassa. Jälkimäisen väkeen kuului seitsemänsataa henkeä, miehiä, naisia ja lapsia. Stanleyllä oli 154 kivääreillä, revolvereilla ja kirveillä aseistettua saattolaista. Majesteetilliset puut nousevat siellä jättiläisiksi, joiden latvoja saattaa myrsky huojutella, henkäyksenkään tuntumatta alhaalla tiheikön hämyssä; palmu taistelee tilasta villin viiniköynnöksen ja rottingin kanssa, muheassa maaperässä rehottaa saniaisia, kortteita ja kaisloja, ja pensaitten troopillinen runsaus muodostaa läpipääsemättömiä muureja.

Kaikki on kosteata ja märkää. Kaikilta lehdiltä ja oksilta tippuu kastetta alituisena suihkeena. Ilma on paksua ja helteistä, kasvien ja mullan tuoksun kyllästyttämää. Kirveillä on raivattava tietä tahmean tiheikön läpi, jonka pohjalle ei ole auringonsäde koskaan tunkeutunut. Siellä makailee pyton-käärme kärsivällisesti vaanimassa saalistansa. Siellä kiitää muurahaisia, tuhatjalkaisia, kovakuoriaisia ja tuhansia muita hyönteisiä pitkin kamaraa kuin kansainvaelluksina. Apinat kapuilevat taivaan ja maan välillä puiden lehvistöissä ja heilahtelevat toisesta jättiläispuusta toiseen. Paviaanit mölyävät ja karjuvat tavalliseen tapaansa, ja joskus kuulee simpanssin äänen ja näkee tukevan oksan haarukassa sen taidokkaasti punotun pesän. Ahtaan käytävän ikuinen hämy ja ummehtunut ilma tuntuu ajan mittaan yhä kyllästyttävämmältä; maisemasta ei näe kumpaisellekaan puolelle vilahdustakaan.

Stanleynkin kaltaisen miehen oli työläs suoriutua tästä aarniometsästä. Sairaus, ikävystyminen ja tottelemattomuus ahdistivat hänen rivejänsä. Suuri Tipu Tip katsoi sellaiseen maahan tunkeutumisen mahdottomaksi ja tahtoi pyörtää takaisin koko mustine laumoineen. Vaivoin sai Stanley hänet lupaamaan seuransa vielä kahdeksikymmeneksi päivämatkaksi. Ja lukemattomien vaivojen jälkeen saapui kulkue taas Lualaban rannalle.

Äänettömänä ja majesteetillisena solui sen valtainen vesipaljous ohitse. Lahoavista kasveista paksuna ja ruskeana virtasi Lualaba tiheiden metsärantojensa välitse tuntemattomaan maahan, jonka lukemattomista neekeriheimoista europalaiset eivät olleet edes kuulleet puhuttavan ja johon yksikään valkoihoinen ei ollut jalkaansa astunut. Stanley tahtoi voittaa tämän salaperäisen virran, josta oppineet turhaan kiistelivät keskenään.

Teltit pystytettiin oikeanpuoleiselle rannalle. Stanley mietiskeli asemaa, sillaikaa kun hänen isoa venettänsä liitettiin kokoon. Jalkasin vaeltaminen näissä ikuisissa metsissä ei käynyt ajan mittaan päinsä. Mutta virtahan tarjosi kulkutien! Metsä oli kasvavia kanootteja täynnä, tarvitsi vain kaataa puita ja veistää niiden rungoista kokonainen liuta veneitä.

Väkeä oli vaikea suostutella siihen yritykseen, mutta Stanley vakuutti tekevänsä retken, vaikka häntä ei seuraisi kukaan muu kuin Frank Pocock, ainoa henkiin jäänyt niistä kolmesta valkoihoisesta, jotka olivat olleet mukana Sansibarista asti. Vihdoin taipui yksi toisensa jälkeen, ensimäisinä ne venemiehet, joiden kanssa Stanley oli purjehtinut suurilla järvillä. Tipu Tip ja muut arabialaiset vakuuttivat kyllä, että sellainen retki oli sulaa hulluutta, kun edessäpäin oli hurjia sotaisia heimoja, ihmissyöjiä ja kohisevia koskia.

Retkikunta joutuikin heti otteluihin villien kanssa, jotka väijyivät sitä aina kun sen oli asetuttava yöleiriin. Virta oli tavallisesti kilometriä leveä ja leveämpikin, usein saari- ja särkkärivien keskeyttämä. Ison Ikondun kylän lähistöltä löydettiin valtainen vanha kanootti, halkeillut ja rapistunut; se tiivistettiin, laskettiin vesille ja varustettiin sairaalaksi. Isorokko ja punatauti riehui karavaanissa, ja joka päivä heitettiin pari kolme ruumista virtaan.

Kerran, kun pikku laivasto rauhallisesti lipui rantaa pitkin, kirahti muuan mies sairaalakanootista. Hän oli saanut rintaansa myrkytetyn nuolen, ja sitä seurasi tiheä nuolisade. Vaarallisesta rannasta etäännyttiin, ja sitte leiriydyttiin vanhalle markkinapaikalle. Telttien ympärille pystytettiin tavanmukaiset risuaidat, ja vakoojia asetettiin tiheikköön. Yhtäkkiä kuului pyssynlaukauksia, kirkunaa ja meteliä. Vartijat tulivat juoksujalkaa ilmottamaan: "Olkaa valmiita, ne tulevat!" Ja tuossa tuokiossa sateli vasamia ja heittokeihäitä vallitusta vastaan, ja villit tekivät hyökkäyksen, huikkaillen hurjia sotalaulujaan.

Villi-raukat! Mitä merkitsivät heidän nuolensa ja keihäänsä luoteja ja ruutia vastaan! Heidät torjuttiin, mutta he palasivat lisääntyneinä kerran toisensa jälkeen. Vasta kun taistelua oli kestänyt kaksi tuntia ja tuli hämärä, vetäytyivät he takaisin.

Uusien taistelujen jälkeen saapuivat Stanley ja Tipu Tip tiheään asutulle ja vihamieliselle seudulle virran vasemmalle rannalle, missä he taas joutuivat kahakkaan. Villit karkotettiin, ja he soutivat pitkäkäiselle saarelle, jonka rannoille sitoivat kanoottinsa naruilla seipäisiin. Seuraavana päivänä tulisivat he varmasti uudestaan.

Mutta sillä kertaa kohtasi heitä perinpohjainen pettymys. Sade solisi virralla, yö oli sysimusta, ja puhalsi navakka tuuli. Silloin souti Stanley saaren luo. Hiljaa ja varovasti liikkui hän veneellään pitkin korkeita metsäisiä rantoja. Hän leikkasi poikki jokaisen tapaamansa kanootin pidätysnuoran, ja ennen pitkää oli kolmekymmentäkuusi kanoottia ajelehtamassa virralla, ja niistä joutui suuri osa alempana vartioimaan asetettujen soutajien haltuun.

Villit, jotka olivat hytisten makailleet ruohomökeissään saarella, nolostuivat aika lailla, kun aamulla huomasivat, että omat kanootit olivat jättäneet heidät pulaan. Silloin souti heidän luokseen tulkki, esittäen valkoihoisen ehdot. He olivat salakavalasti karanneet hänen joukkonsa kimppuun, surmanneet neljä miestä ja haavottaneet kolmeatoista. Nyt piti heidän hankkia elintarpeita, ja sitte saisivat he maksun menettämistään kanooteista ja olla rauhassa.

Tällä tienoolla tarvittiinkin muutamien päivien levollista väliaikaa, sillä nyt oli Tipu Tip saanut kyllikseen eikä tahtonut enää edetä tuumaakaan sotaisella virralla. Hän päätti pyörtää takaisin mustine laumoineen. Stanley sai valituksi itselleen miehistön, josta monella oli vaimo ja lapset mukanaan. Koko joukkoon kuului sataviisikymmentä sielua. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kanootit sidottiin yhteen parittain seipäillä, jotteivät kaatuisi. Koko laivastoon kuului kaksikymmentäkolme alusta.

Oli viimeisiä päiviä joulukuussa. Tiheä usva leijui kuin patjana virran päällä, ja läheisimmätkään palmut hädin häämöttivät siitä. Nouseva tuulahtelu hajotti usmaa. Silloin kajahtivat torvet ja rummut lähtömerkiksi, ja Stanley komensi: veneisiin! Unjamvesin pojat virittelivät erojaislauluja, joihin vastasivat Tipu Tipin kotiinpalaavat joukot, ja niin lipui kanoottilaivasto tummalle virralle tuntemattomia maita ja kohtaloita kohti.

Stanley luuli kyllä, että tämä valtainen joki ei ollut mikään muu kuin Kongo, jonka suu oli ollut tunnettuna jo runsaasti neljäsataa vuotta. Mutta mahdollista oli silti, että se todellakin yhtyi Niiliin tai oli yhteydessä kaukana luoteisessa virtaavan Nigerin kanssa. Tämän arvotuksen ratkaisu oli nyt ostettava verin ja kyynelin. Ja siitä tuli kaikiksi ajoiksi kuuluisa matka, rohkeuden, voitettujen vaarojen ja seikkailujen puolesta täysin verrattava espanjalaisten venematkoihin pitkin heidän keksimiänsä Amatsooni- ja Mississippi-virtoja.

Alituiseen tapahtui kahakoita. Uudenvuodenpäivään oli jo päästy, kun muuan rauhallinen heimo varoitti matkailijoita niistä vaarallisista vuolteista ja koskista, joiden pauhu oli piankin tulossa heidän kuuluviinsa. Laivasto lipui oikeanpuoleista rantaa pitkin. Kaikki heristivät korviaan, kuullakseen odotetun jymyn. Silloin näkyi äkkiä kahdeksan villiä, jotka ryntäsivät alas rantaan ja viskasivat keihäänsä. Muutamat näistä jysähtivät kanoottien kupeisiin, toiset viuhahtivat ylitse. Stanley huomasi viisaimmaksi ulota keskemmälle virtaa. Mutta nyt pärisivät taas sotarummut, ja suuri joukko pitkiä kanootteja lähestyi. Soturit olivat maalanneet toisen puolen ruumistaan valkoiseksi, toisen punaiseksi, ja koristautuneet leveillä mustilla viiruilla; kamalilta he näyttivät. Heidän ulvontansa ja vimmattu rämisytyksensä ennusti kuumaa ottelua. Stanley soudatti kaikki veneensä taistelujärjestykseen, ja laiteiden päälle soviteltiin kilvet suojelemaan niitä, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun. Viidenkolmatta metrin pituinen kanootti hyökkäsi suoraan Stanleyn venettä vastaan, mutta sai tervehdyksekseen tuiman yhteislaukauksen. Sitte kävi Stanley ahdistamaan. Iso kanootti ei ehtinyt ajoissa kääntyä. Soturit ja soutajat hyppäsivät veteen, pelastuakseen uimalla maihin. Ja kun muutkin olivat peräytyneet, voitiin pitkittää matkaa alas putouksia kohti.

Nyt kuului vesipaljouksien jyminää, kun nämä voimallisina kuohuina syöksyivät virran uomassa olevan kynnyksen yli. Alkuasukkaat ajattelivat, että tässä oli hyvä paikka muukalaisten pyydystämiseksi, ja vain askel askeleelta pääsi Stanley taistellen tunkeutumaan eteenpäin milloin maitse, milloin vesitse. Eri putousten välisissä suvannoissa voitiin soutaa, muulloin täytyi rannan tiheikköihin hakata polkuja ja laahata kanootit maata myöten. Usein taisteltiin puulta puulle. Kerran yrittivät villit pyydystää Stanleyn seuruetta isoon verkkoon, mutta siitä vaivastaan menettivät he itse kahdeksan miestä.