Eräänä päivänä ajoin Via Appialle, käydäkseni eräässä maanalaisen Rooman katakombissa. Ne ovat ikuisen kaupungin merkillisimpiä ja enimmin mieleenpainuvia nähtävyyksiä. Vahakynttilät kädessä opasti minut kaksi munkkia alas portaita, ja sitte tunkeusimme ahtaisiin käytäviin, sivukujiin ja hautakammioihin, mustien, soukkien, kylmänkosteiden solien sokkeloon syvälle maanpinnan alle. Useimmat niistä ovat vain metriä leveitä, laki on holvattu, ja seinissä näkee lukemattomia vaakasuoria syvennyksiä, joihin kristityt toisen vuosisadan alusta asti tallettivat viimeiseen uneen nukkuneita uskonveljiään ja -sisariaan. Ruumis oli kiedottu käärinliinaan, käsivarret oli laskettu ristiin rinnan yli ja kasvot käännetty Jerusalemia kohti. Syvennys suljettiin marmorilevyllä tai tiiliskivillä. Soihdut käsissä seisoivat surevat ulkopuolella veisaten virsiä.

Kuolleiden kaupungin näkeminen vaikutti minuun syvästi, kun seurasin munkkeja, jotka juomarahoja ansaitaksensa kertoivat tarinoita ja muistotietoja muinaisilta ajoilta. Nähdessäni heidän kummittelevan edessäni vahakynttilöineen, ja katsellessani molemmin puolin ammottavia pimeitä hautaluolia ja heikosti valaistua holvia, ajattelin niitä lukemattomia surusaattoja, jotka olivat kulkeneet näissä käytävissä — roomalaisia seurakuntia, jotka olivat toimittaneet marttyriensa tomun katakombien pyhiin hautoihin. Täällä he myöskin kokoontuivat tulivuoriperäiseen karstakiveen hakattuihin kappeleihin pitämään jumalanpalveluksia ja neuvotteluja, ja viidennellä vuosisadalla viettivät he maan alla juhlia marttyrien muistoksi.

Jyrkät, pimeät portaat johtavat alas syvemmälle tasanteelle. Paikotellen on neljä tai viisi tasannetta ylitysten, ja alimmat ovat runsaasti kaksikymmentä metriä maanpinnan alla. Näitä käytäviä on yhteensä yhdeksänkymmentä penikulmaa. Ja kaikkialla on hautakomeroita koverrettu seiniin. Maanalaisessa Roomassa lasketaan olevan enemmän kuin kolme miljoonaa sellaista hautaa. Hengenvaarallista olisi tutkia niitä oppaan avutta. Eksynyt kävelisi kävelemistään, etsien pääsytietä ja poikkeillen oikealle ja vasemmalle, mutta aina väärälle suunnalle. Turhaan yrittäisi hän pelastua kamalasta kuolemasta.

Museoissa ja olletikin Vatikaanissa näkee paljon hautakiviä ja marmorilevyjä muistokirjotuksineen ja kuvineen, näistä vanhimmista kristityistä haudoista korjattuja. Kirjotukset ovat joko latinan- tai kreikankielisiä, ja pian tutustuu muutamiin niissä käytetyn kuvakielen merkkeihin, joista kala merkitsee Kristusta, öljypuunlehvä rauhaa, laiva ihmiselämää, joka myrskyiseltä matkaltaan purjehtii ikuisen levon satamaan, kyyhkynen vainajan vapautettua sielua, ankkuri ylösnousemuksen toivoa ja palmunlehvä autuaitten voittopalkintoa. Voin tuskin ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo hautakivet ja niiden lyhyet, kaunopuheiset hyvästelyt ovat. Vanhan ajan marmoriveistosten keskelle pysähtyy katsoja mykkään ihailuun. Mutta täällä kuolleiden kaupungin muistojen seassa hän kuulee kivien puhuvan. Todelliset, aikoinaan eläneet ihmiset ne ovat useinkin varsin kömpelöllä käsialalla tulkinneet niissä rakkautensa, kaipuunsa ja toivonsa tunteita.

5. Pompeji.

Taas muutamien tuntien hyryttely kiiltäviä kiskoja pitkin — ja minä olen päässyt Napoliin. Tuolla idässä vartioitsee Vesuviuksen säännöllinen tulivuorikeila tulta syöksevän lohikäärmeen tavoin lahtea, jonka rannoilla kaupungit, kylät ja valkoiset huvilat ovat tiheässä kuin helmet rukousnauhassa. Aikani on kallis; minä kiertelen kiireisesti Napolin laavakaduilla, ihastelen täysin määrin noita viehättäviä tummaihoisia ihmisiä ja heidän kirjavia, likaisiakin pukujaan, enkä voi kyllikseni kuunnella heidän kaunissointuisia laulujaan suloisen Napolin kunniaksi. Tulee käsittäneeksi, kuinka lämpimästi he rakastavat kuuluisaa kaupunkiansa. "Nähdä Napoli ja sitte kuolla", se on heidän sananparsiansa ja merkitsee, ettei maailmassa ole kaupunkia, jonka kauneus vetää vertoja Napolille.

Kävelylläni joudun kansallismuseoon, ja se valtaa minut kerrassaan. Silloin unohdan kaduilla kuhisevan elämän, sinertyvän lahden ja viheriöitsevän puutarhan, — siellä on vastassani muinaisuus valtaisena taide-esineiden, patsaiden ja maalausten kokoelmana, joka on kerätty Pompejista.

Kuudennella tai seitsemännellä vuosisadalla ennen Kristusta perustettiin tämä kaupunki Vesuviuksen eteläiselle juurelle, jokseenkin lähelle lahden rantaa. Noin kahdeksankymmentä vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua joutui Pompeji Rooman valtaan, ja seuraavina 150 vuonna muuttui se joka suhteessa, rakennustavaltaan, kieleltään, kaikilta toimiltaan aito roomalaiseksi kaupungiksi. Torniharjainen muuri saarsi sen rakennus- ja katuryhmää, ja yön tullen sulkeutui kahdeksan kaupunginporttia kahdenkymmenentuhannen asukkaan suojaksi. Huomattavimman forumin — kansankokous- ja juhlapaikan — äärellä kohosi Jupiterin temppeli pylväskatosten, pilarikäytävien ja marmoripatsasrivien seasta. Toisen turun laidoille oli teatterit rakennettu, ja siellä oli myöskin muutamalla vanhalla kreikkalaisella temppelillä sijansa.

Monet rikkaat ja ylhäiset roomalaiset pitivät Pompejista ja rakensivat komeita huviloita kaupunkiin tai sen luonnonihanaan ympäristöön. Niitä oli kuuluisa puhuja ja kirjailija Cicero. Tuon tuostakin lepäili hän Pompejissa Rooman hälyn ja rauhattomuuden jälkeen, ja viimeistä kertaa tiedetään hänen varmasti oleskelleen siellä v. 44 e.Kr., vähää ennen suuren Caesarin murhaa.

Joitakuita katuja reunustamassa oli pelkkiä myymälöitä. Useimmat kadut olivat suoria ja säännöllisiä, toiset leveitä, toiset aivan soukkia. Ne oli laskettu laavalevyillä, ja jalkakäytävät olivat korkeat. Siellä täällä oli asetettu kivilaakoja poikki kadun, jotta jalankulkija pääsi kuivin kengin ylitse sellaisten rankkasateiden jälkeen, jotka silloin kuten nykyäänkin aika-ajoin tekivät kujista virtoja ja kanavia.

Pompejissa oli useita kylpylöitä, upeasti ja mukavasti sisustettuja, kivestä rakennettuja, hämäriä ja viileitä; lämpimänä ja helteisenä kesä-aikana käytettiin niitä ahkerasti. Riisuutumishuoneen komeroihin jätettiin vaatteet ennen kuin siirryttiin kuumien ilmakylpyjen, lämpimien ja kylmien vesikylpyjen tarpeiksi varattuihin suojamiin. Kylmävesikylpylän seinät oli koristeltu maalauksilla, jotka esittivät varjoisia lehtoja ja tummia metsiä; katto oli maalattu siniseksi ja tähditetty; ympyriäisestä lakeisesta pääsi päivänvalo sisälle, joten itse kylpyallas muistutti pikku metsälampea taivasalla. Kylpylän palvelusväki piti huolen kunnollisesta kahnauksesta ja hieronnasta, lopuksi voidellen kylvetettävänsä hyvänhajuisilla öljyillä.

Varakkaiden porvarien kodit olivat kaunisteltuja erinomaisen aistikkaasti ja taiteellisesti. Katua vasten eivät talot juuri näyttäneet muuta kuin alastomia, yksitoikkoisia seiniä, sillä vanhat roomalaiset eivät tahtoneet antaa katuelämän hälyn ja ulkoyleisön uteliaisuuden vähääkään häiritä kodin yksityistä pyhyyttä. Siten on asian laita vieläkin koko Aasiassa, jollei enää Italiassa ja Kreikassa. Vasta sisällä huoneissa loisteli prameus ja uhkeus. Siellä näkyi patsaita ja rintakuvia, reheviä kukkalavoja katottomissa pilarikäytävissä; keskelle hienointa huonetta, jota nimitettiin atriumiksi, oli mosaikilla laskettuun permantoon sovitettu marmorinen allas, jonka kohdalla olevasta nelikulmaisesta lakeisesta tirkistivät aurinko ja kuu sisälle, ja usein sekotti sade pisaroitaan vesitaiteitten ainiaan hypähteleviin suihkuihin. Kun isäntä antoi vieraspidot, kantoivat orjat pöytiä sisälle, ja ylellinen ateria nautittiin pitkäkäisillä lavitsoilla lojuen. Syötiin ja juotiin ja laskettiin leikkiä, välillä kuunnellen huilujen, kitarain ja kymbaalien säveliä ja seuraten tanssijatarten pehmeitä liikkeitä katseilla, jotka viini oli samentanut ja tehnyt unisiksi.

Siten vietettiin Pompejissa elämän iloiset päivät häiriintymättömässä rauhassa. Nautittiin metsien, puutarhojen ja meren anteja, hoidettiin kauppaa ja virkoja ja keräännyttiin neuvotteluihin forumille, jonka kivilaatoille pylväät loivat viileän siimeksen. Kukaan ei ajatellut Vesuviusta. Tulivuoren katsottiin sammuneen ainiaaksi, jo tuhansia vuosia takaperin. Ikivanhoilla laavavirroilla kasvoi iällisiä puita, ja tulivuoren rinteillä kypsyi auringon helliminä mitä suloisimpia rypäleitä, joiden jälkeläisistä vielä tänä päivänä puserretaan "Kristuksen kyyneliksi" nimitettyä viiniä. Tarina kertoo, että Vapahtaja kerran oli vaelluksillaan noussut Vesuviukselle ja pysähtynyt äänettömänä ihailemaan sitä kaunista maisemaa, joka saartaa Napolin lahtea, mutta hän oli myös itkenyt surusta tämän synnin ja turhamaisuuden tyyssijan tähden, ja missä hänen kyyneleensä kostuttivat maata, siitä versoi köynnös, jolla ei ole maan pinnalla vertaistaan.

Mutta vuotta ennen Rooman paloa tärisytti Pompejia hirveä maanjäristys. Asukkaat reipastuivat piankin ja rakensivat kaupunkinsa uudestaan, ehommaksi entistään. Kului kuusitoista vuotta, ja silloin tuli isku tuhoisampana kuin on yksikään kaupunki kokenut sitte kun taivasten tuli hävitti Sodomin ja Gomorran.

Vanhempi Plinius, laajasta "Luonnonhistoriastaan" kuuluisa, oli silloin Napolin lahteen ankkuroineen roomalaisen laivaston päällikkönä, ja itse asui hän sisarensa luona Pompejin lähistöllä. Tämän poika, nuorempi Plinius, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, miehuullinen, vireä ja lahjakas, oli myös mukana. Oli elokuun 24. päivä v. 79. Vesuvius oli levännyt kyllikseen. Nyt ei tulivuoren raivo tiennyt mitään rajoja. Muutamien tuntien kuluessa hautautui Pompeji ja Herkulanum hohkakivi- ja tuhkasateen sekä vedensekaisten liejuvirtojen alle. Tuhoutuneiden joukossa oli vanhempi Pliniuskin.

Useita vuosia jälkeenpäin kirjotti historioitsija Tacitus Plinius nuoremmalle ja pyysi tätä kertomaan, kuinka hänen enonsa oli kuollut. Ne kaksi kirjettä, jotka olivat vastauksena kysymykseen, ovat vielä tallella. Niissä kuvaa Plinius, miten hänen enonsa tukehtui tuhkaan ja rikkihöyryihin rannalla, koettaessaan laivastollaan pelastaa Herkulanumin kaupungin asukkaita. Itse oli hän nähnyt tulikieluja leimahtelevan kraaterista; se syöksi myös kidastaan mustan pilven, joka leveni ylöspäin kuin ruokamännyn latvus. Äitinsä kanssa oli hän mennyt ulos kotinsa esipihalle, mutta kun maa tärisi ja ilman täytti tuhka, kiirehtivät he pois, kintereillään joukko ihmisiä. Vanha äiti pyysi häntä pelastamaan itsensä kiireisellä paolla, mutta hän ei suostunut hylkäämään kantajaansa. Ja hän kirjottaa: "Minä silmään taakseni; sankka savupilvi kaartui uhkaavasti ylitsemme takaapäin; se valui alas maahan kuin eteenpäin syöksähtävä tulva ja seurasi meitä. Poiketkaamme sivulle, sanon minä, niin kauvan kuin näemme, jottemme tuuperru kumoon tiellä ja jää pimeässä tallattaviksi! Tuskin olimme varanneet itsellemme tilaa, kun meidät peitti yö, ei sellainen kuin kuuton tai pilvinen on, vaan sellainen kuin on suljetuissa huoneissa sitte kun on valo sammutettu." Hän kertoo edelleen, miten pakolaiset sitoivat pieluksia päänsä päälle suojaksi putoilevilta kiviltä ja miten oli lakkaamatta ravisteltava itseään, jottei tuhka olisi lyyhistyttänyt hartioita maahan. Itse oli hän tyyni, vaikka luulikin maailman lopun tulleen.

Tämä purkaus hautasi Pompejin kuusi metriä paksun hohkakivi- ja tuhkakerroksen alle. Vuosikausia jälkeenpäin oli tienoon asukkailla tapana mennä paikalle lapioineen ja kaivaa esille yhtä ja toista. Mutta sitte vaipui Pompeji unohduksen yöhön ja uinui maan alla viisitoistasataa vuotta. Silloin keksittiin kaupunki uudestaan, ja alettiin jälleen kaivaa. Maataloja, peltoja ja silkkiäispuumetsikköjä oli nyt ilmestynyt valtaiselle tuhkakerrostumalle. Mutta vasta viisikymmentä vuotta takaperin ryhtyi uuden ajan tutkimus todenperään käsiksi Pompejiin, ja nyt on kaupungista kolme viidesosaa kaivettu näkyviin. Muukalainen voi ratsastaa katuja myöten, kurkistaa myymälöihin ja kylpylöihin ja ihailla ylhäisön palatsien oivallisia seinämaalauksia. Ja Jupiter-temppelin kauvan läpitunkemattomassa yössä olleita pylväitä valaisee taas aurinko, ja ne luovat varjojaan samoille forumin paasille kuin ennenkin. Kalmisto on paljastettu, ja nuoria kypressejä kasvaa hautakivien lomassa. Niitä vainajia, jotka Vesuvius tuhkasateellaan hautasi toiseen kertaan, häiritsevät taas muukalaisen askeleet. Mutta ne onnettomat, jotka hautautuivat elävältä, ovat hiutuneet tomuksi. Ja kuitenkin on heitä jäljellä, ja museoissa voimme nähdä heitä makaamassa vääntynein jäsenin ja kasvot maata vasten. Me näemme heidät siinä asennossa, mikä heillä oli tuhan sulloutuessa heidän ympärilleen. Siten jäivät he makaamaan kahdeksaksitoista vuosisadaksi, ikäänkuin muottiin juuttuneina. Ruumis tuhoutui, mutta tyhjä tila jäi jäljelle. Valamalla kipsiä onteloihin on saatu esiin ihmisten hahmo kuolinhetkeltä. Tuossa makaa vaimo, joka on sortunut talonsa edustalle ja kouristuksentapaisesti puristaa massia, joka on täynnä kultaa ja hopeaa. Tässä tukee mies raskaaksi käynyttä päätänsä kyynäspäällään, ja tässä on koira vääntynyt kaksin kerroin sykkyrään, ennen kuin tukehtui. Kun tulivuoren purkaus tapahtui aamulla ja hohkakivisade puhkesi vasta ehtoopäivällä, oli kaikilla, jotka oivalsivat vaaran, aikaa pelastua. Monet eivät kuitenkaan älynneet asemaa. Vasta hohkakivisadetta seurannut tukahuttava tuhka hääti heidät liikkeelle, ja he menehtyivät taipaleella. Noin kaksituhatta ihmistä sai surmansa, kymmenesosa kaupungin asukkaista. Erään huvilan kellarista löydettiin kaksikymmentä ruumista. Ne onnettomat olivat sieltä etsineet suojaa, mutta joutuneetkin kuin loukkuun.

Nyt on nukkuva kaupunki herännyt henkiin, ja kuolleet ovat palanneet varjojen valtakuntaan. Pompejin esillekaivetut maalaukset, veistokset ja muut taideaarteet sekä koko kaupungin järjestelmä, rakennustapa ja kirjotukset ovat ennen aavistamattomalla tavalla valaisseet muinaisajan elämää. Ja kuitenkin odotetaan vielä runsaampia tuloksia siitä kivikovasta karstakivi- ja liejukerroksesta, joka kahdenkymmenen metrin vahvuisena kattaa Pompejin naapurikaupunkia Herkulanumia. Mutta tällä kerrostumalla kukoistaa uusi kaupunki, joka on ensin raivattava tieltä. Syvällä sen katujen alla uinuu Herkulanum, ja vain harvoja taloja on tavattu maanalaisten käytävien avulla.

Siten on lapio järkähtämättömästi paljastanut kaikki Pompejin salaisuudet. Tuhka on säilyttänyt kaikki. Luemme satunnaisia mieleenjuohtumiakin, joita on piirrelty talojen nurkkiin. Muutamassa kulmassa tarjotaan taloa vuokralle heinäkuun ensimäisestä päivästä — "halulliset vuokralaiset saavat lähempiä tietoja orja Primukselta". Toisessa nurkassa neuvoo joku koirus tuttavalleen: "Mene, hirtä itsesi!" Muuan porvari kirjottaa eräästä ystävästä: "Olen mielipahakseni kuullut, että sinä olet kuollut — hyvästi jääös!" Eräässä seinässä näkyy kirjotus: "Tässä ei ole mikään paikka laiskureille, laputa tiehesi, epäkelpo!" ja muuan valuri ilmottaa rakennuksensa nurkassa: "Vaskikannu on hävinnyt tästä myymälästä; löytäjä saa 65 sestertsiä (18 mk.); se joka ilmiantaa varkaan…" — niin, mitä sen piti saada, sitä emme tiedä, sillä lauseesta on loppu häipynyt. Ihmeellistä on lukea sanat Sodom ja Gomorra, ilmeisesti juutalaisen piirtäminä. Muutamien muurien alaosiin ovat pikku koulupojat raaputelleet kreikkalaisen kirjaimiston harjotuksia, mikä osottaa, että kreikka oli opetusaineena. Vanhemmat pojat ovat piirrelleet säkeistöjä suurten runoilijain teoksista.

Mutta aika joutuu, ja meidän täytyy rientää pois. Me astumme laivaan, joka vie meidät Napolin lumoavan lahden yli. Oikealle jätämme Caprin viehättävän saaren. Sen pohjoispuolelta pääsee uiden tai matalassa soutuveneessä maaten metrin korkuisen kallioholvin kautta "Siniseen luolaan". Sen sisällä ulottuu tyven, kristillikirkas vedenpinta viisikymmentä metriä vuoreen. Sen kuvastimen ylitse kaartuu holvi viisitoista metriä korkeana. Ainoa valaistus tunkeutuu ahtaasta pääsyaukosta. Taivaan ja meren heijastus tekee kaiken siniseksi luolassa, jonka laesta ja seinistä tippukivet riippuvat kuin jääpuikkoina. Mutta jos upottaa aironsa tai kätensä veteen, niin se valkoisen hiekkapohjan heijastuksesta hohtaa hopealle. Ainoastaan tyvenellä säällä pääsee sisälle, muutoin musertuisi vene aukkoholvin kalliolakea vasten. Vain rohkeat Caprin soutajat uskaltavat sinne aallokossakin. Silloin sovittavat he veneensä täyttä vauhtia sujahtamaan sisälle kahden aallonharjan välissä.

Me suuntaamme kulkumme Tyrrheenin meren turkoosinsinisille ulapoille. Etelässä sukeltaa aalloista Strombolin kalliosaari alituiseen hehkuvine tulivuorineen, joka muistuttaa majakkaa. Messinan salmessa seuraamme Sisilian ja Kalabrian rantoja, joita kamalat maanjäristykset ovat moneen kertaan tuhonneet. Mutta nyt olemme jo aavalla Välimerellä. Takanamme vaipuu Italia näköpiirin alapuolelle, ja huimaavien syvyyksien yli keinumme itään päin faraoitten maahan.

6. Gordon ja orjakauppa.

Muistan kuin eilisenä tapahtumana sen päivän v. 1885, jona sähkölennätin levitti ympäri koko maapallon sen surusanoman, että Kartum oli antautunut ja Gordon kaatunut. Harvoin, jos milloinkaan, on koko maailma ollut niin masennuksissaan yhden ainoan miehen kuolemasta. Hän oli skotlantilaista sukuperää, mutta syntynyt eräässä Lontoon esikaupungissa v. 1833, ja jo nuorena insinööriosaston luutnanttina kuunteli hän sodan jumua Sevastopolin muurien juurella. Kolmikymmenvuotiaana majurina johti hän keisarillista sotajoukkoa Kiinassa ja kukisti sen hurjan kapinan, joka riehui Sinisen virran ympäristön maakunnissa. "Aina voitollinen armeija" olisi ollut hukassa ilman voimakasta ja harjaantunutta päällikköä, mutta Gordonin käsissä osottausi se pian nimensä arvoiseksi. Joutuisasti laati hän suunnitelmansa, uskomattoman nopeasti vei hän joukkojaan vihollisen arimpiin kohtiin, ja lujasti löi hän iskunsa. Puolessatoista vuodessa oli hän puhdistanut Kiinan kapinallisista ja palauttanut rauhan.

Muutamia vuosia palveltuaan kotimaassa ja uudestaan vaellettuaan idän maissa sai Gordon v. 1874 Egyptin kediviltä eli varakuninkaalta tarjouksen tulla hänen palvelukseensa ja otti sen vastaan. Kedivi Ismail oli voimakas ja laajakantoisia suunnitelmia hautova mies. Hän tahtoi laajentaa valtaansa aina päiväntasaajalla sijaitseviin suuriin järviin saakka, missä Niilillä oli lähteensä. Gordonin piti hallita päiväntasaajan maakuntaa. Ja nyt oli hän Kairossa, valmiina tunkeutumaan uuteen maahansa. Heti Afrikan isoimman kaupungin eteläpuolelta alkaa ylänkömaa, joka pohjoisesta etelään päin ulottuu melkein koko sen maanosan läpi. Abessiniassa se kohoaa melkoisen korkealle, ja päiväntasaajan tienoilla se kasautuu Afrikan korkeimmiksi vuorenhuipuiksi. Niinkuin varjostimena riistävät nämä vuoret Egyptiltä ja laajoilta osilta Sudania kaiken sateen, Vesihöyryt, jotka monsuuni kesäisin kuljettaa Abessinian yli, muuttuvat näissä vuoriseuduissa sateeksi, ja tuuli saapuu kuivana Nubiaan ja Egyptiin. Ja ne kosteusmäärät, jotka nousevat lämpimästä Intian merestä ja ikuisen pasaatituulen mukana kulkeutuvat koillista kohti, muuttuvat kahdeksana kuukautena vuodesta vedeksi päiväntasaajan vuoristossa. Sieltäkään ei Niilin laakso saa mitään sadetta. Maa on kuivana, ja suunnattomia alueita on erämaina, missä kaivojen väliä on pitkälti.

Mutta Intian meren tuulten kantamana huuhtelee sade itäisen Afrikan vuoria ja keräytyy valtaisiksi virroiksi. Atbara ja Sininen Niili soluvat alas Abessiniasta ja aiheuttavat Niilin kuuluisat tulvat syksyisin. Muuna aikana vuodesta pitää Valkoinen Niili Egyptin kostutettuna. Sillä tavoin tulee maa toimeen sateettakin, ja lukemattomat kanavat kastelevat vainioita. Siellä viljellään monenlaista viljaa: vehnää, maissia, ohraa, riissiä ja durraa; siellä menestyvät monet vihannekset, epälukuiset taatelipalmut imevät mehevyytensä virran rantojen voimakkaasta, veden liottamasta lietteestä, ja sokeriruoko ja puuvillapensas leviävät yhä enemmän. Vainiot, palmut ja hedelmäpuut näyttäisivät korkealla leijuvasta ilmapallosta katsellen vihreältä virtaa reunustavalta juovalta, ja kaikki muu kuvastuisi keltaisena ja harmaana, sillä syrjemmällä on pelkkiä kuivettuneita hiekka-aavikoita.

Siten on Niili Egyptin elinehto, sen emo, sen rikkaus, josta maa on saanut elantonsa kaukaisimmasta muinaisuudesta saakka. Sillä kun nyt olemme lähdössä seuraamaan Gordonin mukana Niiliä päiväntasaajalle asti, emme saa unohtaa, että me olemme ikivanhalla historiallisella kamaralla. Ajatusta melkein huimaa, kun meille sanotaan, että ensimäinen egyptiläinen kuningas, josta muinaisjäännökset kertovat, hallitsi 3,200 vuotta ennen kristittyjen ajanlaskua, ja että suurin pyramidi Gizehin luona on 4,600 vuotta vanha. Sen hautaholvi on louhittu lujaan kallioon, ja siellä on vielä tänä päivänä Keops-kuninkaan punaisesta graniitista hakattu ruumiskirstu. Kaksi miljoonaa kolmesataatuhatta tasoiteltua järkälettä, kukin neljänkymmenen kuutiojalan kokoisia, on käytetty tähän katoavaisen kuninkaan muistomerkkiin. Tätä pyramidia pidetään suurimpana rakennustyönä, mitä on ihmiskäsin saatu aikaan. Meidän aikamme rakennukset ja laitokset hupenevat mitättömiin sen rinnalla. Ainoastaan Kiinan suuri muuri saattaa vetää sille vertoja. Se on rapistunut ja suureksi osaksi hävinnyt, mutta Keopsin pyramidi seisoo yhä jäljellä, milloin auringon kuumentamana, milloin kuutamon kirkkaasti valaisemana, milloin satumaisen aaveen tavoin verhoutuneena pimeään, lenseään yöhön.

Kahdensadan penikulman päässä uuden Egyptin pääkaupungin eteläpuolella loppuu erämaa, ja nyt peittävät maata valtaiset lammet ja huojuvat kaislikot. Se on Sudan, "mustien maa". Niemekkeellä, jonka kärjessä Valkoinen ja Sininen Niili sekottavat vetensä yhteen, sijaitsi Sudanin ainoa kaupunki Kartum; sinne keräytyivät kauppatiet joka suunnalta, siellä vaihtoivat tavarat omistajia. Ja tarjolla olikin tavaroita, joiden ei koskaan tarvinnut pitkään odotella kauppojaan. Ne kallisarvoiset sulat, jotka oli riistetty pitkäkoipisilta kameelikurjilta, tarvittiin koristamaan europalaisten vallasnaisten hattuja; villiä elefantteja, jotka ovat isompia ja voimakkaampia kuin intialaiset heimolaisensa, ammuttiin tai pyydystettiin salahautoihin metsissä torahampaittensa tähden. Parhaina Kartumin kautta kulkevina tavaroina pidettiin kuitenkin orjia, "mustaa norsunluuta", kuten sydämettömät arabialaiset kiusanhenget heitä nimittivät. Elefantin torahampaat ovat painavia. Niitä ei voitu vedättää hevosilla tai härillä metsien uumenista, sillä myrkyllisen tsetse-kärpäsen pistot tuottivat kuoleman juhdille. Sentähden täytyi ihmisten kantaa norsunluuta, ja näiden suoriuduttua työstään myytiin heidät Egyptiin, Syriaan ja Turkkiin. Metsät ja erämaa eivät olleet tyhjentymättömiä, norsunluu ja kameelikurjensulat loppuisivat aikanaan. Mutta neekereitä riittäisi aina. Aina siitä päivästä asti, jona muuan englantilainen kapteeni kolmesataa vuotta takaperin vei ensimäisen laivanlastillisen neekeriorjia Amerikaan, on häpeällinen orjakauppa kirouksena painostanut mustien maanosaa.

Kun kedivi Ismail pyysi Gordonia Egyptin palvelukseen, kuvernööriksi uuteen maakuntaan lähelle Niilin lähteitä, otti Gordon paikan vastaan siinä toivossa, että hän saa hävitetyksi orjakaupan tai ainakin hillityksi mustien miesten ja naisten ajometsästystä. Hän läksi Kairosta, kulki Punaisen meren yli Suakiniin, ratsasti Berberiin Niilin varrelle ja sai upean vastaanoton Kartumin kenraalikuvernööriltä. Täällä sai hän myös kuulla, että Niili oli kulkukelpoinen 150 penikulmaa etelämmäksi, joten hän saattoi pysähtymättä pitkittää matkaansa.

Niili oli mitä oivallisimpana väylänä Gordonin pikku höyryalukselle. Mutta Niili voi nostattaa ylipääsemättömiä esteitäkin kulkijan tielle. Sillä sadekauden jälkeen tulvii Valkoinen Niili yli äyräittensä ja muodostaa selvittämättömän sokkelon haarautumia, järviä ja lampia. Laajoja maa-aloja on veden alla. Kaislat ja papyrusruo'ot kasvavat läpitunkemattomina tiheikköinä, joiden välissä vapaa väylä on useinkin soukka kuin kuurna. Isompien kasvien juuria irtautuu pohjamudasta, ja varsien ja liejun ohella kokartuu niistä jättiläismoisia paakkuja, joita veden paino työntelee pohjoista kohti. Kapeissa aukoissa tai äkkikäänteissä ajautuvat ne kiinni, ja uusia kasvullisuussaarelmia takeltuu niihin. Ne juuttuvat tulpiksi keskelle virran juoksua, ja näiden luonnollisten patojen niskaan muodostaa virta järviä. Sellaisia ajelehtivan, kiinnittyneen ja lahoavan kasvullisuuden päiviä sanotaan "seddiksi", ja mitä enemmän on satanut, sitä suurempina röykkiöinä ajautuu seddiä alas virtaa. Vihdoin pehmenee se ja myötää veden painolle, ja silloin on Niili taas kulkukelpoinen.

Hiljalleen soluu Gordon pikku aluksellaan ylös virtaa. Hän tunkeutuu yhä syvemmälle maailmaan, joka on hänelle tuntematon, ja hänen ympärillään kuohuu troopillinen Afrika. Neljän päivän matkan jälkeen sivuutti höyryalus pikku saaren. Siellä asui luolassaan muuan dervishi eli kerjäläismunkki Mohammed Ahmed, ja hänestä kymmenen vuotta jälkeenpäin koitui Gordonin tuho.

Huhtikuun puolivälissä päätyy Gordon seuralaisineen Gondokoroon, pikku paikkaan, josta meidän päivinämme kulkee Sudanin ja Brittiläisen Itä-Afrikan raja. Ja niin alkoi Gordon hallita päiväntasaaja-maakunnan kenraalikuvernöörinä. Ne egyptiläiset sotamiehet, joita oli varusväkenä täällä ja parissa muussa paikassa Niilin varrella, pakotettiin omavaltaisesta rosvoelämästään auran kurkeen ja viljelystöihin; kaikki ulottuville sattuneet orjienmetsästäjät siepattiin kiinni ja orjat vapautettiin; Gordon auttoi köyhiä, suojeli turvattomia ja lähetti durransiemeniä nälkäisille.

Helle oli hirveä, ja pilvinä vainosivat hyttyset Gordonia ja hänen esikuntaansa. Vielä tukalammaksi kävi asema syyskuussa, kun tihkusade muutti koko seudun lammikoiksi. Näistä nousi murhaavia kuumehuuruja. Kuukauden kuluttua oli Gordonin kahdeksasta upseerista seitsemän kuollut kuumeeseen, mutta itse työskenteli hän uupumattomana toimessaan ja kirjotti päiväkirjaansa: "Jos Jumala suo, niin saan paljon aikaan tässä maassa".

Pian oivalsi hän, että hänen maakuntansa parhaat seudut olivat suurten järvien tienoilla etelässä. Mutta päiväntasaajan-maakunta oli liian etäällä Egyptistä. Sehän ikäänkuin riippui äärettömän pitkässä langassa, Niilissä, ja isoimmalta järveltä, Viktoria Njansalta, oli linnun tietä 350 penikulman taival Kairoon. Sitä lyhyempi oli matka Mombasaan itäiselle rannikolle. Gordon neuvoi kediviä vallottamaan Mombasan ja avauttamaan tien Viktoria Njansalle. Sitte kävisi helpommaksi vastustaa orjakauppaa. Salamoivin sanoin kuvaili hän kirjeissään, millainen tila vallitsi Sudanissa, ja kedivin tietoon sateli totuuksia, jollaisia tämä ei ollut konsanaan kuullut matelevilta pashoiltaan. Gordon tahtoi nyt ensin avata höyrylaivayhteyksiä järvien kanssa, ja hänen maakuntaansa lähetettiin joukko aluksia, jotka voitiin hajottaa osiin.

Vasten tahtoaan täytyi Gordonin raivata tietä itselleen asevoiminkin, milloin mustat heimot eivät käsittäneet tunkeutujan tarkotuksia. Mutta hänen oikeudentuntonsa ja suopeutensa tuotti hänelle vähitellen Afrikan villien keskuudessa saman ihmeellisen vaikutusvallan kuin kymmentä vuotta aikaisemmin kiinalaisten parissa. Kaikenlaisten vastuksien ja vaivojen jälkeen saavutti hän viimein Niilin järvistä pohjoisimman, Albert Njansan, ja höyryaluksen kuljettaminen tälle ulapalle oli jo itsessään urotyö. Viktoria Njansalle ei hänen onnistunut tunkeutua, sillä järvien välisen maan hallitsija oli päättänyt tehdä ankaraa tenää kaikkia häiritsijöitä vastaan, olivatpa ne valkoihoisia tai arabialaisia.

Kolme vuotta työskentelee Gordon siten ylä-Niilin varrella päiväntasaajan läheisyydessä. Seuraavina kolmena vuonna tapaamme hänet Sudanin erämaissa, pohjoisemmaksi siirtyneenä. Hän on nyt koko egyptiläisen Sudanin kenraalikuvernööri, ja Kartum on hänen pääkaupunkinsa. Koko maa oli kuohumistilassa. Kedivi oli käynyt onnetonta sotaa kristityn Abessinian kuningasta vastaan, ja muhamettilaiset Kordofanin ja Dar-furin valtakunnat läntisessä Sudanissa nousivat kapinaan Egyptiä vastaan. Siellä kuljeskeli puolivillejä beduiniheimoja aavikoitten yli; siellä oli joillakuilla pahimmilla orjakauppiailla tyyssijansa.

Kuumimpana vuodenaikana v. 1877 ajeli Gordon, "valkoinen pasha", koko maan nopeimmalla dromedarilla pitkin erämaita, ilmestyen paikasta toiseen uskomattoman nopeasti. Kedivin nimessä jaellen käskyjään tarkasteli hän vartioasemia, asetteli pieniä aseellisia osastoja tärkeihin kohtiin ja katkaisi toisin paikoin polkuja, jotka johtivat kaivoille, tällä tavoin pakottaakseen kapinallisia heimoja alistumaan. Rautaisella ankaruudella lannisti hän niiden päällikköjen vallan, jotka vielä harjottivat orjakauppaa. Hän vapautti joukottain mustia vankeja ja harjaannutti heistä sotamiehiä, sillä hän tarvitsi väkeä — hänen omat soturinsa olivat pelkkiä Egyptin ja Syrian perkkeitä. Kourallinen miehiä mukanaan tähtäsi hän aina iskunsa vihollisen heikoimpiin kohtiin, ja sentähden voitti hän aina. Neljässä kuukaudessa oli hän kukistanut kapinan ja nujertanut orjakauppiasten vallan. Että hän melkein yksinään asettuneena kokonaisia kansoja ja heimoja vastaan alisti läntisen Sudanin, se tuntuu ihmetyöltä. Hänellä oli vain muutamia satoja miehiä, mutta hänen suunnaton nopeutensa ja kaikkialla saapuville ilmestymisensä saivat väestön siihen käsitykseen, että hänellä oli armeijoja käytettävänään. Järkähtämättömällä tyyneydellään ja käskevällä sävyllään lamautti hän kaikki vehkeilyt.

Sitte kun Gordon oli puhdistanut orjakaravaaneista ja kapinoitsijoista koko läntisen Sudanin, oli enää jäljellä Dara eteläisessä Dar-furissa. Sinne olivat mahtavimmat orjakuninkaat keräytyneet vastarintaan. Kuin salama iski Gordon eräänä päivänä keskelle heidän telttileiriään. He olisivat helposti voineet tuhota hänet — hänhän se tärveli heidän kauppansa "mustalla norsunluulla". Silmää räväyttämättä käyskenteli hän heidän telttiensä keskellä, ja he eivät uskaltaneet kajota häneen. Ja kun hänen omat joukkonsa olivat saapuneet, kutsui hän kaikki päälliköt telttiinsä ja esitti heille ehtonsa. Heidän piti luopua aseistaan ja kadota, kukin kotiinsa. Ja he tottelivat yksi erältään ja läksivät äänettöminä tiehensä.

Kartumista käsin hallitsee sitte Gordon jälleen suurta valtakuntaansa, laatien uusia suunnitelmia alueensa olojen parantamiseksi ja suunnaten väsymättömiä iskuja orjakauppaa vastaan. Vuoden vaihteessa kuohuu taas levottomuus kaikilla tahoilla. Bahr Gasalin maakunnassa, jonka sisäosista valuu useita virtoja Valkoiseen Niiliin, on kapina puhjennut, ja Abessinia uhkaa sodalla.

Bahr Gasalissa hallitsi mahtava arabialaispäällikkö; hän se oli sytyttänyt kapinaliekin Egyptiä vastaan, ja liike uhkasi levitä Dar-furiin. Päällikkö osti joukottain orjia Njam-Njamista ja muilta Sydän-Afrikan paikkakunnilta, ei taas myydäkseen niitä voitolla, vaan harjaannuttaakseen heistä sotamiehiä taisteluun Egyptiä vastaan. Neekerit olivat itse kaikkina aikoina edistäneet orjakauppaa. Kun eri heimot kävivät keskenään sotia jousin, keihäin ja kilvin, joita valmistettiin virtahevosen nahasta, söivät he surmatut vihollisensa ja möivät vankinsa orjiksi. Senvuoksi olikin kapinallisen arabialaispäällikön helppo hankkia väkeä. Mutta Gordonin valppaus teki lopun hänen vehkeistään.

Tuskin oli rauha siksi kertaa palautettu, kun Gordon sai tiedon, että Ismail oli syösty vallasta ja että uusi kedivi oli ottanut Egyptin kohtalon ohjattavakseen. Hän riensi Kairoon ja jätti erohakemuksensa. Uusi kedivi ei tullut hänettä toimeen, vaan pyysi häntä jäämään. Ja hänen ensimäisenä tehtävänään oli lähteä Abessiniaan Johannes-kuninkaan luo koettamaan torjua uhkaavaa sotaa. Kuningas kohteli häntä halveksivasti ja asetti mahdottomia ehtoja. Gordon kääntyi pääkaupunkiansa Kartumia kohti. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt Sudanin rajalle, saarsivat hänet abessinialaiset ratsumiehet, jotka ottivat hänet seurueineen vangiksi ja pakottivat heidät lähtemään Abessinian silloin lumipeitteisen vuoriston halki paluumatkalle Punaisen meren rannikolle.

Siten saapui hän taas Kairoon. Kateus, pikkumaisuus, vihamielisyys väijyivät häntä joka suunnalta. Europalaiset vihasivat ja pelkäsivät häntä. He tahtoivat sortaa Egyptin epätoivoon, ja Gordon tahtoi auttaa kediviä. Omassa kotimaassaan, Englannissa, moitittiin ja mustattiin häntä kaikin tavoin. Hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa kedivin kanssa painatettiin sanomalehtiin, ja häntä pidettiin vaarallisena seikkailijana. Muutamat sanomalehdet, — ja nehän aina ovat tarkoin selvillä kaikesta, — sanoivat häntä mielipuoleksi. Ja kuitenkin oli tämä soturi kaikkien aikojen suurimpia ja jaloimpia miehiä, ja hänen nimensä elää kautta aikojen.

7. Gordon Kartumissa.

Kauneilta ja virkistäviltä peräti lienevät Savoijin alpit tuntuneet Gordonista, kun hän sai suoda itselleen parin viikon levon Sveitsissä! Mutta tälle miehelle ei riittänyt aikaa lepäillä. Pian tapaamme hänet Bombayssa. Sinne hän sai sähkösanoman suurelta valtiomieheltä Li-Hung-Shangilta, joka pyysi häntä viipymättä tulemaan Pekingiin. Venäjä uhkasi Kiinaa sodalla, ja Kiina muisti, että Gordon oli kukistanut Taiping-kapinan. Pekingissä onnistui hänen torjua sodanvaara viisailla neuvoilla, ja hän näytti myös kiinalaisille, miten heidän oli parhaiten järjestettävä puolustuksensa.

Käännämme uuden lehden Gordonin elämäntarinasta ja näemme hänet Irlannissa. Taaskin kääntyy lehti, ja hän on palveluksessa englantilaisella Mauritiuksen saarella, Madagaskarin itäpuolella. Ja seuraavalla kerralla palvelee hän Etelä-Afrikassa. Vuoden 1882 lopulla on hän jälleen Englannissa.

Vuotta myöhemmin käyskentelee hän yksinään ja unohdettuna Jerusalemin kaduilla. Hän käy kaikissa niissä paikoissa, missä Vapahtaja on elänyt ja kärsinyt, ja seuraa raamatusta tapausten kulkua. Ristiinnaulitsemisen vuorella viipyi hän kauvan ja unelmoitsi muinaisia aikoja. Maisemaa, joka loisteli päivänpaisteessa hänen ympärillään, vuorten varjoisia rotkoja — samoja piirteitä ja värejä oli muinoin Ihmisen poika katsellut. Gordon ikäänkuin tahtoi valmistautua suuren ja ihmeellisen elämän viimeistä vuotta varten.

Sillävälin oli Egyptissä sattunut merkillisiä tapauksia. Englanti oli lähettänyt laivoja ja sotaväkeä kedivin maahan ja ottanut itselleen vallan ja vastuun. Dervishien kuningas Mohammed Ahmed, jonka saariasunnosta äsken oli puhe, julisti olevansa Jumalan valitsema pelastamaan sorrettuja; hän oli "maadi" eli islamin Messias. Muhamettilaisessa Sudanissa vallitsi kaikkialla tyytymättömyys, sillä Egypti oli vihdoinkin lopullisesti kieltänyt kaiken orjakaupan. Maadi keräsi kaikki tyytymättömät kansat ja heimot lippujensa alle. Hänen päämääränään oli pudistautua irti Egyptin ikeestä. Ylpeänä ja ylimielisenä levitti hän lentolehtisiä yli koko Sudanin, ja kuin kulovalkeana kiiti hänen kutsumuksensa pyhään sotaan yli pohjoisen Afrikan. Älykkäänä ja pontevana kykeni hän kurjasta Sudanista loihtimaan niin voimakkaan valtakunnan, että se tuotti Englannille huolta. Kymmenentuhannen egyptiläisen armeija, osittain englantilaisten johtamana, läksi Kartumista kukistamaan Kordofania, mutta sen tuhosivat niin perinpohjin maadin hurmaantuneet laumat, että tuskin ainoatakaan pelastui kertomaan taistelusta. Kaatuneitten aseet ja ampumavarat olivat voittajalle hyvään tarpeeseen.

Nyt oli Englanti ahtaalla, Egyptin puolesta ottamine vastuineen. Sudan oli joko vallotettava tai jätettävä. Se päätettiin jättää. Kartumissa ja monissa muissa paikoissa päiväntasaajan taakse asti olivat egyptiläiset varusväet jäljellä. Miten voitaisiin ne pelastaa alas Niiliä? Tultiin ajatelleeksi miestä, joka tunsi Sudanin paremmin kuin yksikään muu. Gordon oli ainoa, joka pystyi viemään varusväet turvaan. Vuoden 1883 lopulla tuli uusi Jobin viesti Sudanista. Maadi oli tuhonnut erään englantilaisten johtaman egyptiläisen sotajoukon. Silloin pyysi Englannin hallitus Gordonia ottamaan toimekseen kaikkien varustuspaikkojen jättämisen tyhjilleen. Hän ryhtyi tehtävään, ja yhäti melkein tuntemattomana omien maanmiestensä keskuudessa matkusti hän suoraa päätä Kairoon. — Vuotta myöhemmin ei yksikään englantilainen olisi kieltäytynyt uhraamasta henkeänsä Gordonin tähden.

Niinpä läksi hän viimeiselle matkalleen ylös Niiliä. Viedä varusväet turvaan! Se kuulostaa hyvin yksinkertaiselta. Mutta tositeossa se oli toivoton tehtävä. Kartum oli vain puolitiessä päiväntasaajalle, ja maadilla oli enin osa maata hallussaan. Gordon arveli kuitenkin onnistuvansa joutuisan toiminnan avulla, ja joka tapauksessa tahtoi hän tehdä velvollisuutensa. Koroskosta, Niilin suuresta S:n muotoisesta kärjestä, karautti hän dromedarilla Nubian erämaan halki onnellisesti Abu Hamediin, ja kulki taas sitte ylös Niiliä Berberin kautta Kartumiin. Sudanissa riehuvasta sodasta huolimatta oli koko tie esteettömästi avoinna.

Mutta sekä Englannin että Egyptin hallitukset jättivät lähettämättä apuväkeä Koroskoon, Abu Hamediin ja Berberiin, — kaikki Niilin varrella olevia paikkoja, — pitämään yhteyttä avoinna ja suojelemaan varusväkien paluuta! Englantilaiset ministerit, egyptiläiset pashat, lähettiläät, kenraalit ja insinöörit puhelivat sinne tänne, kinastelivat pikku seikoista, yrittivät voittaa toisiaan viekkaudella ja unohtivat kaikkein yksinkertaisimman keinon, joka olisi maksanut vähimmin, varovaisuustoimenpiteen, joka olisi voitu toteuttaa kuukaudessa. Sen sijaan tuumiskeltiin rautatien rakentamista Punaiselta mereltä Niilin rantaan, mutta insinöörit laskivat, että se työ vaatisi pari vuotta, ja että vesi, joka oli pumpattava merestä erämaahan, kävisi niin kalliiksi, että samoilla kustannuksilla oli voitu täyttää veturien höyrypannut samppanjalla. Niin, Korosko, Abu Hamed ja Berber jätettiin suojattomiksi, ja siten myös luovutettiin Gordon ja varusväet oman onnensa varaan.

Helmikuun 18. p:nä 1884 saapui Gordon, toistamiseen Sudanin kenraalikuvernöörinä, Kartumiin. Hän asettui jälleen asumaan entiseen palatsiinsa. Kaikenlaiset julmuudet ja vääryydet olivat taas päässeet rehottamaan niiden vuosien kuluessa, jotka hän oli ollut poissa. Hän avautti ylenmäärin täytettyjen vankilain portit, kaikki vangit päästettiin vapaiksi, kaikki maksamattomat verokuitit poltettiin roviolla palatsin edustalla. Kaikki ruoskimis- ja kidutuskojeet särettiin pirstaleiksi ja heitettiin Niiliin.

Sitten alotettiin kaupungin tyhjentäminen. Kolmisentuhatta naista ja lasta lähetettiin Abu Hamediin ja Nubian erämaan halki Koroskoon. He pääsivät vaaroitta perille ja olivat pelastettuja. Missä naiset ja lapset saattoivat kulkea, siellä olisi ollut mitättömän helppo kuljettaa Egyptistä sotaväkeä. Sen sijaan lähetti Englannin hallitus retkikunnan Suakiniin hankkimaan kiinteätä lähtökohtaa Punaisen meren rannikolta. Sudanin kapinalliset heimot syttyivät tästä hehkuvaan raivoon, sillä he luulivat, että valkoisilla oli aikomuksena tulla ottamaan omakseen heidän maansa. Yhä lujemmin liittyivät he maadin kannattajiksi. Ja heidän vihansa keskittyi peljättyyn Gordoniin ja niihin harvalukuisiin europalaisiin, jotka olivat hänen luonansa Kartumissa.

Niin kauvan kuin säilyi lennätinyhteys Kairon kanssa ilmotti Gordon tuon tuostakin vallassaolijoille asemasta ja osotti heille, mitä oli tehtävä, jotta tarkotusperä saavutettaisiin, sillä tätäkin kautta voitiin hallita Sudania. Hänen neuvoansa ei otettu varteen, maadin joukot saarsivat ja valtasivat Berberin. Suakinin lähellä tapahtuneiden verilöylyjen jälkeen muuttivat useat tähän asti suosiolliset päälliköt Kartumin pohjois- ja koillispuolella kantaansa ja liittyivät maadiin. Tietoja uusista luopumuksista saapui yhtämittaa Kartumiin, ja itse kaupungissa oli Gordon kavaltajien piirittämänä. Maaliskuun 10 p:nä katkaistiin sähkölennätinlinja, ja sitte seurasi puolen vuoden hiljaisuus, jolloin maailma ei tiennyt juuri mitään Sydän-Afrikaan sulkeutuneesta urheasta soturista. Jo maaliskuun 11. p:nä näkyi Sinisen Niilin rannalla arabialaisia sotajoukkoja. Maadi veti verkkojansa yhä tiukemmalle kovaonnisen kaupungin ympärille.

Viimeisten vuosien kuluessa oli Egyptin hallitus puutteellisesti linnotuttanut Kartumin, ja piirityksen ensimäisinä kolmena kuukautena työskenteli Gordon yötä päivää puolustuksen lujittamisessa. Hänen sotamiehensä loivat multavalleja kaupungin ympärille, piikkilanka-aitoja rakennettiin ja miinoja soviteltiin niihin kohtiin, joista voitiin odottaa hyökkäysyrityksiä. Huhtikuun lopulla oli koko kaupunki saarroksissa; ainoastaan jokitie pohjoiseen päin oli vielä vapaana. Toukokuun alussa kulkivat arabialaiset Sinisen Niilin yli, mutta kärsivät räjähtävistä miinoista suurta mieshukkaa, ja Krupp-kanuunoilla karkotettiin heidät asemistansa. Niin kauvan kuin oli käynyt laatuun oli Gordon lähetellyt pieniä kiertäviä joukkueita keräämään ympäristöltä durraa ja muita elintarpeita kaupunkiin. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla puhdisti Gordon väkensä parhaalla osalla kolmetoista arabialaista varustusta Niilin rannoilla Kartumin edustalla. Siihen saakka oli hän menettänyt seitsemänsataa miestä. Kaikki poistumisen ajatus oli jätetty sikseen. Nyt oli vain kysymyksessä kestää, kunnes viimeinen hiekkajyvänen oli juossut tuntilasista. Syyskuussa oli ruokavaroja vielä kolmeksi kuukaudeksi, ja kun arabialaiset oivalsivat, etteivät he voineet väkirynnäköllä ottaa kaupunkia valkoiselta pashalta, päättivät he nälkiinnyttää sen väestön ja ottaa sen halvasta hinnasta.

Syyskuun alussa saivat Gordon ja hänen kaksi kumppaniaan Stewart ja Power palatsin laakealta katolta antaa katseensa harhailla yli järvimäiseksi paisuneen Niilin, jonka vesi nyt nousi päivä päivältä, joten sikäläisten kahdeksan pikku höyrylaivan oli helpompi ammuskella Valkoisen ja Sinisen virran varsilla sijaitsevia arabialaistelttejä. Kuinka usein tähystelivätkään he pohjoista kohti, nähdäkseen kaivatun avun lähenevän, — sen koskaan saapumatta!

Niili oli nyt korkeimmillaan. Valtaisia, harmajansameita vesipaljouksia vyöryi pohjoiseen. Kymmenen metrin syvyisenä vaahtosi vesi Kartumin ja Berberin alapuolella putouksissa, ja ainoastaan nyt saattoi höyrylaivalla olla toiveita päästä Dongolaan asti, missä se olisi turvassa. Syyskyyn 9. p:n yönä varustettiin pieni höyryalus lähtökuntoon. Eversti Stewart, hra Power, Ranskan konsuli ja joukko kreikkalaisia eli sanalla sanoen kaikki Kartumissa olleet europalaiset — yhtä lukuunottamatta — menivät laivaan, ja heidän mukanaan oli viisikymmentä sotamiestä. He saivat mukaansa piirityspäiväkirjan, kirjevaihdon, luetteloita ruoka- ja ampumavaroista, aseista, miehistöstä ja puolustusneuvoista sekä kaikkea muuta erityisen arvokasta. Ja niin lähti laiva rannasta ja katosi hämyyn; päivän valjetessa oli Gordon yksinään.

Gordonin tullessa Kartumiin helmikuussa oli tässä orjakaupan pääkaupungissa 60,000 asukasta. Piirityksen aikana ajettiin heistä pois kolmasosa, koska heidät tiedettiin kavaltajiksi. Jäljelle jääneistä neljästäkymmenestätuhannesta olivat tuskin puolet luotettavia, nämä enimmäkseen sellaisia, jotka ainoastaan ajattelivat omaisuutensa pelastamista. Ja maadin lippujen alle kokoontuneihin voitollisiin ja kiihkomielisiin dervisheihin verrattuina olivat Gordonin soturit viheliäistä kurjalistoa. Mitä ensimäisen vuosipuoliskon aikana tapahtui, siitä ei kuitenkaan koskaan tule täyttä selvää. Tiedetään vain, että Gordon teki kaikkensa kaupungin puolustuskunnon parantamiseksi; kaikki joutilaat hetket käytettiin sotamiesten harjaannuttamiseen ja heidän valmistamisekseen urhoolliseen vastarintaan viimeiseksi hetkeksensä; Gordon piti huolta köyhistä ja valvoi ruokavarojen oikeudenmukaista jakoa, kävi väsymättömästi rohkaisemassa sairaita ja haavottuneita sairaaloissa, vietti öitänsä vaaran uhkaamilla ulkovarustuksilla. Kerrotaanpa hänen ostaneen myymälärivistä joukottain pumpulipalttinaa, joka värjättiin sinisenharmaaksi ja levitettiin multavalleille, jotta nämä näyttivät teräslevyillä panssaroiduilta; siten tahdottiin viivyttää arabialaisten hyökkäyksiä, kunnes oli ehditty sisemmäksi luoda uusia valleja. Kaikkea tätä on huhuina kuulunut maailmalle Kartumista.

Mutta lähtiväthän Stewart ja muut europalaiset alas Niiliä, muassaan kaikki päiväkirjat ja muistiinpanot? Niin, mutta he eivät päässeet koskaan perille. Heti Abu Hamedin alapuolella joutui heidän aluksensa hylyksi, ja kaikki laivassa olleet murhattiin. Tärkeät paperit joutuivat maadin käsiin.

Sitävastoin on tallella Gordonin päiväkirja syyskuun 10. p:stä joulukuun 14. p:ään 1884, ja se on ihmeellinen lukea.

* * * * *

Kaukana pohjoisessa uurastetaan herkeämättä. Kaikkiin aselajeihin kuuluvia isoja sotaväenosastoja lähetetään etelään Gordonin pelastukseksi. Elokuussa oli Englannin hallitus vihdoinkin päättänyt toimittaa liikkeelle apuretkikunnan. Ei ollut enää kysymys linnotusmiehistöistä, vaan ainoastaan Gordonista. Koko maailma ajatteli häntä, ja jännitys kasvoi kuukausi kuukaudelta. Puoleen vuoteen ei hänestä oltu kuultu mitään, ja nyt, kun oli apua toimitettava, joudutettiin kaikkea niin paljon kuin mahdollista, jotta ehdittäisiin perille ajoissa. Hänen henkensä oli pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Jokiveneitä rakennettiin sadoittain, joukkoja asetettiin liikekannalle, mitä parhaat englantilaiset upseerit ottivat päällikkyyden, ja jo syyskuun puolivälissä oli ensimäinen jalkaväen pataljoona Dongolassa Niilin ison S:n pohjoisessa puoliskossa. Mutta vasta silloin oli höyrylaivoja juuri saapunut Aleksandriaan, lähteäksensä ylös Niiliä ja ponnistautuaksensa selville aikaa haaskaavista putouksista, ja se erämaajoukko> jonka piti tehdä viimeinen ryntäys Kartumin taipaleella, ei ollut vielä lähtenyt Englannista. Tarvittiin aikaa, ennen kuin kaikki oli valmista.

Syyskuun 21. p:nä sai Gordon muutamalta neuvokkaalta sanansaattajalta kuulla, että apuretkikunta oli matkalla, ja kymmentä päivää myöhemmin lähetti hän kaikki höyryaluksensa kappaleen matkaa pohjoiseen kohtaamaan sitä ja jouduttamaan sotaväen lähettämistä. Mutta täten menetti hän myöskin puolet omasta vastustusvoimastaan.

Lokakuun 21. p:nä tuli maadi itse leiriinsä Kartumin edustalle, ja seuraavana päivänä lähetti hän Gordonille selviä todisteita siitä, että Stewartin höyryvene oli tehnyt haaksirikon ja että sen koko väestö oli surmattu. Hän liitti mukaan luettelon kaikista haltuunsa joutuneista päiväkirjoista ja muistiinpanoista. Niistä oli maadi saanut tietää melkein päivälleen, kuinka kauvan Kartum kykeni kestämään, kuinka suuri oli linnotusväki, miten puolustus oli järjestetty, missä patterit olivat ja kuinka pitkälle riitti ampumavaroja. Tämä oli yksinäiselle soturille hirveä isku, mutta se ei lannistanut hänen miehuuttaan. Stewartin ja muiden kuolema suretti häntä sanomattomasti, ja hän katsoi itse olevansa siihen syypää. Mutta hän lähetti maadille ehdotonta horjumattomuutta ilmaisevan vastauksen.

Apuretkikunnassa oli muuan majuri nimeltä Kitchener. Hänen nimensä on sittemmin tullut tunnetuksi koko maailmassa. Hän oli yrittänyt valepuvussa lähestyä Kartumia, saadakseen tietoja Gordonista, ja hänen onnistui lähettää Gordonille kirjeellinen tieto, että apuväki oli lähdössä Dongolasta marraskuun 1. p:nä. Kirjeen saapuessa oli tämä joukko ollut liikkeellä kaksi päivää. Mutta Dongolan ja Kartumin väliä oli linnuntietä 45 penikulmaa.

Alituiseen lähtee uusia karkulaisia Kartumista, yhä useammin sattuu petoksia. Gordon on pelkkien vaarojen ympäröimä, mutta hän koettaa väsymättömänä pitää kutistuvaa uskolliseksi jäänyttä joukkoansa koossa. Omdurman, varustus Valkoisen Niilin läntisellä rannalla vastapäätä Kartumia, joutuu eroon kaupungista, joka on nyt saarrettu pohjoisenkin puolelta. Marraskuun 22. p:ään mennessä on Gordon menettänyt kaikkiaan kaksituhatta sotamiestä. Joulukuun 10. p:nä on ruokavaroja vielä viideksitoista päiväksi. Joulukuun 14. p:nä sai Gordon viimeisen mahdollisuuden tietojen lähettämiseen Kartumista, ja päiväkirja, joka joutuu sanansaattajan matkaan, päättyy senvuoksi tähän päivään ja seuraavin sanoin: "Olen tehnyt parhaani maamme kunniaksi; hyvästi". Kirjeillä jättää hän jäähyväiset ystävilleen. Sisarelleen kirjottaa hän; "Olen täysin onnellinen, Jumalan kiitos, ja velvollisuuteni olen tehnyt".

Päiväkirjan tultua lähetetyksi pois verhoutuvat Kartumin viimeiset viikot läpitunkemattomaan yöhön, niinkuin aallot joka taholta rientävät täyttämään uppoavan laivan aukaiseman kurimuksen. Karkulaisilta on kuitenkin saatu tietoon yhtä ja toista. Niinä 43 päivänä, jotka kaupunki piti puoliansa joulukuun 14. p:n jälkeen, lähetettiin 15,000 asukasta maadin leiriin pelastumaan kuolemasta. Sentähden riitti ruokavaroja kauvemmin kuin oli laskettu; ainoastaan neljätoistatuhatta porvaria ja sotamiestä oli jäljellä. Heidän annoksiansa supistettiin, avun täytyi jo olla lähellä. Omdurman kukistui, ja maadin joukot tunkeutuivat kaikilta suunnilta uuvuttamaan jo uupuneita. Egyptiläiset upseerit puolsivat antautumista, mutta siihen ei Gordon millään ehdolla suostunut. Hän oli tehnyt tilinsä maailman kanssa ja päättänyt taistella viimeiseen asti. Ruokavarojen loputtua syötiin rottia ja hiiriä, nahanpalasia ja palmupuiden kuituja. Valkoinen pasha seisoi aina etumaisena tulessa pää pystyssä rohkaisten väkeänsä sankarilliseen puolustukseen.

Sillaikaa ponnisteli avustusjoukko etelää kohti ja pääsi tammikuun 20. p:nä 1885 Metemmaan ainoastaan 16 penikulman päähän Kartumista. Silloin tapasi se Gordonin alukset, jotka olivat turhaan odotelleet neljä kuukautta. Neljä päivää jälkeenpäin läksi aluksista kaksi Kartumia kohti. Neljää päivää ei olisi saanut hukata, kun jokainen tunti saattoi ratkaista Gordonin kohtalon! Puolitiehen tultuaan täytyi apulaivojen suoriutua kuudennesta putouksesta, ja siinä menetettiin jälleen pari päivää. Vasta 28. p:nä oli auttajilla kosket takanaan, ja puolipäivän aurinko paistoi helottaen, kun englantilainen sotaväenosasto näki Kartumin suoraan edessään Valkoisen ja Sinisen Niilin välisellä niemekkeellä. Kaikki kaukoputket suunnattiin korkeata palatsia kohti; suunnattoman jännityksen valtaamina ei rohjettu puhua, tuskin hengittääkään. Tuollahan kohoaa jo Gordonin palatsi — ja lippua ei liehukaan sen yllä! Alukset pitkittivät kuitenkin matkaansa. Mitkään ilohuudot eivät tervehdi niiden miehistöjä kaivattuina vapauttajina. Heidän ehtiessään ampumavälille alottavat dervishit kiivaan kivääritulen, hurjia voitonriemuisia laumoja parveilee rantaan, Kartum on maadin hallussa, apu on tullut 48 tuntia myöhästyneenä.

Kahta vuorokautta aikaisemmin olivat dervishit keräytyneet viimeiseen rynnäkköön, raivoissaan uppiniskaisesta vastarinnasta, alituisista häviöistään ja Kartumin ehtymättömästä kuulasateesta. Hyökkäys tehtiin yön pimeimpänä hetkenä, sitte kun kuu oli laskenut. Puolustajat olivat valmistautumattomia, voipuneita ja nälän kärsimyksistä tylsistyneitä. He eivät tehneet vastustusta, kun dervishit säntäsivät kaupunkiin ja täyttivät kaikki kadut ja kujat hurjilla ulvahduksillaan. Silloin Gordon kokosi kaksikymmentä viimeistä uskollista soturiansa ja palvelijaansa ja kiirehti aseistettuna ulos palatsista. Idässä sarasti aamu, ja Sinisen Niilin rannalla kuvastui pensaitten ja näreitten reunajuova yhä selvemmin. Pikku parvi suuntasi kulkunsa erään aukion poikki itävaltalaisen lähetysaseman kirkkoon, joka oli jo ennakolta määrätty viimeiseen puolustukseen. Taipaleella kohtasi se joukon dervishejä ja kaatui viimeistä miestä myöten, etumaisten mukana Gordon.

8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa.

Kuinka nopeasti seurasivatkaan ihmeelliset tapaukset toisiansa ajan virralla tuolla mustien maassa! Maadi oli kohottanut kapinalipun v. 1881, ja jo neljä vuotta sen jälkeen oli hän koko Sudanin yksinvaltias. Pitkään ei hän saanut nauttia voittonsa hedelmiä. Hän kuoli päivälleen viisi kuukautta jälkeen Kartumin kukistumisen. Hänen seuraajallaan Abdullahilla oli kalifin arvonimi, ja kolmetoista vuotta suomi hänen ruoskansa onnetonta maata. Egyptin sortoon väsyneinä olivat Sudanin heimot tervehtineet maadia vapauttajanansa. Kuuluuhan kauniilta kaivata vapautta; mutta turkkilaisten pashain sijalle sai kansa hirmuhallitsijan, jolla ei ollut vertaista julmuudessa ja kataluudessa. Abdullahi otatti takavarikkoon kaiken helisevän rahan ja korjatun elon valtakunnastaan. Hän rosvosi ja imi kuiviin oman maansa, ja hänen kurja hallintansa tuhosi asukkaista enemmät puolet.

Kansalta riistetyillä rahoilla ja vainioitten sadolla sai hän kuitenkin pidetyksi mallikelpoista armeijaa sotajalalla. Ihan varmasti käsitti hän, että koston hetki oli kerran koitumassa, ja hän piti joukkojansa valmiina. Hänen pääkaupungikseen tuli Omdurman, jonne maadi oli haudattu kupukirkon alle. Mutta hän ei linnotuttanut kaupunkia. Noin pitkälle eivät mitkään kristityt koirat jaksaisi ponnistautua, ennen kuin heidän luunsa olisivat valjenneet Nubian hiekassa!

Niin, koston hetki oli tosiaan lähellä! Englantilais-egyptiläinen armeija vetäytyi hiljaa ja varmasti pitkin Niiliä ylöspäin. Nyt ei enää tarvinnut kiirehtiä, jokainen askel oli edettävä viisaasti ja harkitusti. Johtaja, kenraali Kitchener, viimeisen kirjeen lähettäjä Gordonille, laati suunnitelmansa niin perusteellisesti ja kaukonäköisesti, että hän kahta vuotta aikaisemmin kykeni melkein päivälleen sanomaan, milloin Kartum ja Omdurman olisivat hänen hallussaan.

Nyt oli hän saavuttanut Atbaran, ison sivujoen, joka laskeutuu Abessinian vuoristosta. Siellä nujersi hän murhaavassa taistelussa kalifin joukoista yhden. Elokuussa 1898 samosi kulkue edelleen etelään Metemmaa kohti. Etumaisina kulkivat tähystäjät ja tiedustajat sekä ratsuväki, sitten egyptiläiset ajomiehet hoputtamassa harmaitten hevosten vetämiä kanuunia ja Maxim-Nordenfeltin kuularuiskuja, harmaankeltaisiin keveihin univormuihin pukeutuneet ja korkkikypäreillä helteeltä suojatut englantilaiset soturit ja viimeisinä egyptiläiset joukot, miehillä kirjavat turbanit päässä ja upseereilla koreat kullalla kirjaillut univormut yllä. Loppumattomina karavaaneina solui siellä vetomuuleja ja kuormadromedareja, pikku päivänvarjostimet pään päällä, kuljettaen kirstullisittain ruoka- ja ampumavaroja, aseita, telttejä, vaatteita ja mitä kaikkea kapistuksia 22.000 miehen armeijalle tarvitaankaan. Raahattiin siellä myös suurina laumoina teuraskarjaa, härkiä, lampaita ja vuohia, jotta tomu pölisi kuivalla Niilin rantueella. Ratsuväki, jalkasoturit, tykistö ja kuormasto olivat kuin keltaisen hiekan yli matava musta käärme; keskeltä ei näkynyt sen alkua tai loppua; niin kauvas kuin katse kantoi samosi joukkoja keskeytymättömänä jonona eteenpäin kuin Vanhan Testamentin aikana Egyptin maalta tuleva kansainvaellus.

Taistelutta päätyy armeija Metemmaan. Elokuun 28. p:nä on Kartumiin enää neljän päivän matka. Kitchener tietää siellä pystyttävänsä pysyväisen muistomerkin elämälleen. Hän kaipaa ratkaisevaa koitosta. Kalifi Abdullahin pitää sovittaa maadin pillat ja omat tihutyönsä. Englannin kunnia on korvattava Sudanissa.

Askel askeleelta lähestytään pelottavaa kamppailua. Rannoilla helottavat vehmaina akasia ja mimosa. Virran vesi kimmeltelee päiväpaisteessa korkeana. Harmajat kanuunaveneet nousevat ylös Niiliä. On hiostuttava helle, kun aurinko kilottaa suoraan kasvoihin. Mutta eteenpäin joutuu kulku vähin erin, ja leiripaikat valitaan siten, ettei mitään yöllisiä yllätyksiä pääse tapahtumaan.

Kaukana ratsastelee pieniä dervishiparvia. Maisema käy epätasaisemmaksi. Kulkue tunkeutuu tiheikköjen läpi ja kunnaitten välitse. Kappaleen matkaa edessäpäin vilahtelee valkoisia telttejä ja lippuja ja ratsastajia. Kuuluu rummunpärrytystä. Kalifi siellä kutsuu väkeänsä taisteluun. Mutta paikka tyhjentyy, dervishit peräytyvät, ja englantilais-egyptiläinen armeija marssii edelleen.

Vihdoin nousee eteläiseltä taivaanrannalta näkyviin maadin haudan holvikupu Niilin varresta, ja taampana häämöttävät Omdurmanin keltaiset ja harmaat savimajat ja muurit. Kaupungin ja hyökkäävän armeijan välillä leviää tasainen hiekkakenttä, joka kasvaa harvaa kuloruohoa. Kaupungin edustalla näkyy musta viiru, se liikkuu, se on ihmismuuri, sillä dervishit aikovat taistella. Kautta Allahin, nyt ovat paratiisin portit longallaan kalifin armeijalle, nyt on koston hetki koittanut valkoisille! Tästä syntyy leikki, joka ei unohdu vuosisatoihin ja vapisuttaa koko Sudania kauhullaan.

Dervishit lähenevät. Heidän tiheistä riveistään kajahtaa sotahuuto kuin meren etäinen meuru, pian kuuluu jo heidän aseittensakin kalske. Mutta vajaan kilometrin päästä pyörtävät he takaisin, ja Kitchener jää odottamaan yön yli.

Syyskuun 2. p:n aamuna asetetaan armeija taistelujärjestykseen. Eteläisten kumpujen usmasta häämöttää taas joukko ratsastajia, niitä tulee yhä lisää, ne saapuvat joukottain kuin heinäsirkat, viidenkymmenentuhannen dervishin liuta kuhisee englantilaisten edessä. Taas kiirivät heidän huikeat sotaulvahduksensa kohti taivasta, ne paisuvat, käyvät yhä kovemmiksi, vyöryvät esille kuin mereltä tohahtava myrskytuuli. Tuimasti ratsastavat he hyökkäykseen lippujansa liehutellen; he pysyttävät rintamansa eheänä ja aikovat kuin musertavana lumivyörynä syöksähtää suoraan yli vihollisen. Mutta paha perii heidät; heidän saapuessaan ampumavälille tuiskahtaa tuli tuhansista kivääreistä, ja ratsastajaparvi pysähtyy äkkiä keskelle kuulasadetta, graniittikartessien levittäessä kuolemaa ja kauhua heidän riveihinsä.

Dervishit näkevät aukkoja keskessään. Mutta he ovat vain toviksi tyrmistyneet pysähdyksiin. Nyt jatkavat he rynnäkköänsä sokeassa raivossa ja innostuneina urhoollisuuteen, jota ainoastaan uskonnollinen haltioittuminen voi pitää yllä. Englantilaiset kuularuiskut linkoavat ammuksiansa niin tiheään, että kuuluu vain yhtämittaista rätinää. Sotamiehet uudistavat panoksiansa ja laukaisevat niin joutuisasti kuin suinkin voivat sormiansa liikutella ja kunnes kiväärit polttelevat heidän käsiänsä. Silloin vaihdetaan ne kylmiin kivääreihin. Dervishit kaatuvat komppanioittain kuten lakoutuu heinä viikatteen tiellä. Suistuneitten rivien sijaan astuu ehtimiseen uusia. Valkoisissa veren tahraamissa kauhtanoissaan peittävät ruumiit kentän kuin kirsimarjakukkien terälehdet loppukeväällä nousseen tuulenpuuskan jälkeen. Vihdoinkin ovat dervishit saaneet kyllikseen ja vetäytyvät takaisin.

"Eteenpäin Omdurmania vastaan", kuului käsky, ja eteenpäin samosi englantilainen armeija. Vielä ei ollut verinen päivä lopussa. Dervishien ratsumiehet kokoutuvat uudestaan. Kalifin lippu lyödään maahan eräällä kummulla, ja sen viereen suistuu profeetan vihreä lippu, joka kutsuu uskovaisia viimeiseen, epätoivoiseen rynnistykseen. Englantilaiset ja heidän keltaiset ja mustat taistelukumppaninsa kunnostautuvat ihailtavan uljaina; dervishit riehuvat kuin jalopeurat, heidän miehuutensa halveksii kuolemaa kerrassaan. Pyhän lipun suojassa etenee yksi rivi tulta kohti, huojuu, tuupertuu ja painuu tantereeseen, ja tuskin on ruudinsavu haihtunut, kun jo on uusi rivi hyökännyt kaatuneitten veriselle temmellyspaikalle, mutta ainoastaan saadakseen saman kohtalon ja seuratakseen heitä paratiisin huvitarhoihin. Nythän oli kysymyksessä maadismi ja Sudanin herruus, kalifi ja autuus, voitto tai kuolema.

Vihdoin oli päivä päättynyt ja kalifin armeija tuhoutunut. Yksitoistatuhatta kaatunutta, kuusitoistatuhatta haavottunutta, neljätuhatta vankia! Kalifi itse pääsi pakenemaan. Hänen haareminsa ja palvelijansa hylkäsivät hänet, ja hän, joka oli aamulla ollut mahtavan maan yksinvaltias, harhaili ennen auringon laskua henkipattona pensastoissa. Hän pakeni lounaaseen ja sai kokoon uuden joukon, joka kuitenkin vuotta myöhemmin kärsi perinpohjaisen tappion, ja silloin hän itsekin sai surmansa.

Kun kaikki oli Omdurmanissa rauhallista, oli voittajalla kallis velvollisuus täytettävänä. Neljättätoista vuotta oli kulunut Gordonin kuolemasta, ja nyt vihdoin viimein oli sankari haudattava vihittyyn multaan. Hautaus tapahtui suuremmoisin sotilaallisin kunnianosotuksin. Neljä eri uskontunnustuksiin kuuluvaa kristittyä pappia otti osaa toimitukseen; yksi heistä luki viidennentoista psalmin, toinen rukouksen ja harmajahapsinen vanhus muistopuheen kaatuneelle kenraalille. Sudanilaisten soittokunta puhalsi Gordonin rakkaimman virren, ja kanuunaveneet tervehtivät jyrisevin yhteislaukauksin Suur-Britannian lippua, kun se lensi palatsin viiritangon latvaan.

9. Afrikan eläinmaailmasta.

Nyt on Sudanissa kaikki muuttunutta. Rautatie ulottuu Niilin suistomaalta Kartumiin saakka, ja Punaiselta mereltä kulkee rata Berberiin. Kartumissa on kouluja, sairaaloita, kirkkoja ja muita julkisia rakennuksia, ja vaarattomasti pääsee höyryveneellä Valkoista Niiliä pitkin aina isoille järville asti. Loordi Kitchener on Egyptin hallitusmiehenä kedivin rinnalla. Gordonin suunnitelma Viktoria Njansan yhdistämisestä rannikolla sijaitsevan Mombasan kanssa on toteutettu, ja rautatie on hiljakkoin rakennettu tältä kohtaa Brittiläisen Itä-Afrikan halki. Valkoiset ovat sanalla sanoen tunkeutuneet joka suunnalta yhä syvemmälle mustien maanosaan ja laittautuneet melkein koko Afrikan herroiksi. Villit eläimetkin ovat kärsineet tästä tunkeutumisesta alueillensa, jotka ennen olivat enemmän rauhotettuja, ja metsästys vähentää vuosi vuodelta niiden lukumäärää. Muutamilta seuduilta on metsänriista tyyten kadonnut, etsien luoksepääsemättömiä tienoita, missä se saa elellä häiritsemättömässä rauhassa.

Saharassa, Libyan erämaassa, Niilin ylävarren aukeilla heinikoilla, Etelä-Afrikan aroilla, kaikkialla, missä maa on tasaista ja asumatonta, oleksii kameelikurki. Ja se esiintyy vielä suurin joukoin, vaikka sitä ankarasti ahdistetaan sulkiensa tähden. Pahimmilla erämaaseuduilla ei se kuitenkaan viihdy, se samoaa vain niiden poikki tarpeen tullen, sillä se kaipaa aina vettä lähellään.

Merkillisen näköinen on tämä lintu, tavallaan muistuttaen dromedaria ja taatelipalmua. Se on voimakas rakenteeltaan; pitkä, paljas kaula kannattelee latuskaista päätä, silmät ovat isot ja kiiltävät, pitkät koivet päättyvät kahteen varpaaseen, siivet ovat niin vähäpätöiset, että kameelikurki on ainiaaksi sidottu maan kamaraan. Mutta sen sijaan on sillä huimaava vauhti, ja kun se porhaltaa täyteen juoksuun, jättää se parhaankin ratsun jälkeensä. Siivissä ovat sen kalliit sulat. Kameelikurki tulee 2 1/2 metriä korkeaksi ja voi täysikasvuisena painaa 75 kiloa.

Kameelikurjet elävät pikku ryhminä, ainoastaan viisi tai kuusi yhdessä. Ne aterioitsevat aamuisin, parhaastapäästä käyttäen ravinnokseen kasveja, mutta myöskin pikkueläviä ja itikoita. Puoleltapäivin on vatsa täynnä; silloin ne lepäävät tai leikkivät, kirmailevat piirihypyissä pitkin hietikkoa, olematta millänsäkään auringon hehkusta tai polttelevasta kamarasta. Sitten ne juovat ja ehtoopäivällä lähtevät jälleen haukkaamaan. Illalla palaavat ne yöleiriinsä.

Näkö on kameelikurjen parhaiten kehittynyt aisti, mutta herkkiä ovat hajukin ja kuulo. Kun kameelikurkea hätyytetään, pakenee se siipiänsä siuhkautellen ja harppoo kolmen tahi neljän metrin pituisin askelin. Se on aina varuillaan vaaralta, ja sebra pysyttelee mielellään sen läheisyydessä, käyttääkseen hyödyksensä sen valppautta. Pohjois-Afrikassa ahdistavat arabialaiset kameelikurkia nopeilla hevosilla tai juoksijadromedareilla. Kaksi tai kolme ratsumiestä kaahaa koirasta, joka on uuvuksissa tunnin juostuansa. Se hiljentää vauhtiansa yhä enemmän. Hevosetkin väsyvät sellaisessa saartoajossa. Mutta ratsumiehistä kannustaa muuan juoksijansa viimeiseen ponnistukseen, kiitää kameelikurjen ohi ja iskee sitä päähän, niin että se kaatuu. Metsästäjät laskeutuvat ratsailta, nylkevät saaliin, kääntävät nahan nurin, jotta siitä koituu säilytyssalkku helposti tärveltyville höyhenille, ja palaavat teltteihinsä. Villin kameelikurjen sulat ovat paljoa kauniimpia ja kallisarvoisempia kuin kesyn. Täysikasvuisella kameelikurjella on isoimpia valkoisia sulkia ainoastaan neljätoista.

Naaras munii matalaan savi- tai hiekkamaan syvennykseen, ja koiras munat hautoo. Päivisin voi pesän jättää tuntikausiksi, mutta silloin peittää hautoja munat hiedalla. Puolentoista kuukauden kuluttua murtautuvat poikaset vankilastaan ja astuvat aavikolle. Ne ovat jo silloin kukon kokoisia, mutta kameelikurjen muna painaakin yhtä paljon kuin 24 kananmunaa ja on pisimmältä kohdaltaan puolitoista desimetriä läpimitaten.

Kameelikurjella on erinomainen ruokahalu, eikä se ole juuri millekään nirsu. Suuri eläintentuntija Brehm piti kesyjä kameelikurkia talossaan ja kertoo, että ne syövät rottia ja kananpoikasia, mutta nieleskelevät myöskin kivensiruja ja tiiliskiven muraa, ryysyjä, metallinpalasia, avaimia ja muuta sälyä.

Paviaanit ovat apinoita, mutta muistuttavat enemmän koiraa kuin ihmistä ja pysyttelevät melkein aina maassa, harvoin kavuten puihin. Julmia, ilkeitä ja kavalia ne ovat, niiden ulkomuoto on kamala ja hurja, silmissä on paha kiilto. Sukulaistensa joukossa ovat ne gorillan jälkeen voimakkaimmat. Ne ovat myöskin rohkeita ja sitkeitä eivätkä kammoksu antautua leopardinkaan kanssa taisteluun elämästä ja kuolemasta. Puolustukseensa käyttävät ne teräviä ja lujia hampaitaan, ja kulmahampaat ovatkin kerrassaan vaarallisia aseita.

Paviaanien sukuun kuuluu peruukkiapina, jota kohtaan muinaiset egyptiläiset osottivat mitä suurinta kunnioitusta, kuvaillen sitä muistomerkeissään kuolleiden valtakunnan tuomariksikin. Paviaanit eleskelevät suurina yhdyskuntina Nubian ja Abessinian kallioilla Punaisen meren rannikolla, mutta näkyy niitä sisämaassakin hyvin korkeilla vuorilla. Ne käyttävät etupäässä ravinnokseen juuria, hedelmiä, matoja ja nilviäisiä. Käärmeitä ne kaikkoavat, mutta pyydystävät skorpioneja ja nyhtävät varovasti pois myrkkyrakon, ennen kuin syövät saaliinsa. Jos durravainioita on paviaanien tyyssijojen lähettyvillä, on niitä vartioittava; muutoin tekevät nuo otukset laiholle suurta vahinkoa. Ja rosvousretkillä ollessaan pitävät ne itse vartijoita, jotka tähystelevät joka suunnalle.

Brehm yllätti kerran paviaaniseurueen, joka kyyhötti kalliopenkereellä. Ensimäinen laaksossa kajahtanut laukaus herätti mitä suurinta hälinää ja suuttumusta, ja apinat ulvoivat ja mölysivät yhteen suuhun. Uskomattoman ketterästi ja varmasti läksivät ne sitte liikkeelle. Taas jymähti laaksossa pari laukausta, jotka eivät tehneet mitään vahinkoa, mutta lisäsivät paviaanien säikkyä ja vimmaa. Jokainen uusi laukaus pysähdytti ne toviksi, jolloin ne läimäyttivät käpälänsä kallioon ja sättivät häiritsijöitänsä kiukkuisin purkauksin. Kallioseinä näytti toisinaan kohtisuoralta, ja kuitenkin kiitivät paviaanit sitä pitkin. Erään kulmakkeen takaa laskeusi koko parvi laakson pohjalle, jatkaakseen pakoansa vastapäisessä louhikossa. Brehmin karavaanissa oli kaksi ajokoiraa, jotka syöksähtivät paviaanijoukkuetta kohti nopeina kuin nuoli. Ennen kuin koirat ehtivät perille, olivat vanhat paviaanit pysähtyneet ja käännähtäneet päin, ja ne tervehtivät koiria niin kauhistuttavalla katsannolla, että nämä kiireesti pyörsivät takaisin. Kun koirat toistamiseen usutettiin paviaanilaumaa vastaan, olivat useimmat apinat jo päässeet kallioiden suojaan; laaksossa oli enää vain muutamia, niiden joukossa pieni penikka. Koirien hyökkäystä säikähtäen kapaisi kirkuva pikku pörröpää ylös kallionlohkareelle, jonka juurelle koirat jäivät haukkumaan. Brehm aikoi pyydystää penikan elävänä. Mutta siitä hommasta ei tullut mitään. Sillä samassa saapuikin vanha koiras rauhallisesti tassuttelemaan lohkaretta kohti, uhkaavasta vaarasta välittämättä. Se lannisti koirat murhaavien katseittensa tiukalla tuijotuksella, loikkasi lohkareelle, kuiskasi kai joitakin viihdyttäviä ääniä penikan korvaan ja läksi suojattinsa kanssa paluumatkalle. Koirat olivat niin nolostuneita, etteivät tulleet hyökkäystä yrittäneeksikään. Sekä penikka että pelastaja saivat luonnollisesti rauhassa vetäytyä omiensa joukkoon.

Hampurin eläintarhan kuuluisa perustaja Hagenbeck kertoo, miten hän pyydysti ruskeita paviaaneja Nubian rannikolla. Siellä kajahtelivat graniittikalliot yötä päivää niiden mölystä. Hän oli pystyttänyt leirinsä virran uomaan, jossa oli vettä ainoastaan sadekautena; muulloin oli se häikäisevän valkoisena hiekkakuurnana. Ihan leirin lähellä oli uoma ainoastaan viisi metriä leveä parin kalliojärkäleen välissä, ja siellä oli joitakuita allikkoja jäljellä viime sateen rippeinä. Sinne oli paviaaneilla tapana pistäytyä juomaan. Ne istuskelivat kallionkaltailla rupatellen, leikkien ja jamaten, ja Hagenbeckin teki mieli saada saaliikseen muutamia kelpo koiraksia. Sitä varten oli hän Airikaan tullut; hänenhän täytyi alituiseen kartuttaa ja pitää yllä saksalaisia eläinkokoelmiansa.

Leiriin ilmestyi arabialainen erämies ja lupasi kunniasanallaan pyydystää niin monta paviaania kuin tarvittiin, kunhan vain sai köyttä ja kirvestä käyttääkseen. Ja hän ryhtyi puuhaansa. Kaikki allikot täytettiin piikkisillä pensailla, paitsi yksi, ja paviaanien täytyi siis juoda tästä ainoasta avoimeksi jätetystä. Nämä tyytyivät supistukseen, ja kun sitte durrajyviä siroteltiin allikon ympärille, arvelivat ne saaneensa tavattoman hyvänsävyisiä naapureita.

Nyt sommitteli arabialainen jyhkeän loukun närtteistä, oksista, vaajoista ja köysistä; enimmin muistutti se muodoltaan latuskaisen lappalaiskodan runkoa. Loukku asetettiin kallelleen lähelle allikkoa. Se nojautui paalua vasten ja voitiin saada mätkähtämään alas, jos vedettiin tukevasti pitkästä köydestä. Apinat eivät aavistaneet mitään salajuonta. Ne saivat tottua loukkuun, ja vihdoin poikkeilivat ne syömään siihen houkuttimeksi ripoteltua durraa. On tyyni ja selkeä päivä, ja aurinko kuumottaa kuin uuni. Parvi loruilevia paviaaneja rientää allikolle sammuttamaan janoansa. Jotkut vanhat sedät livahtavat loukkuun kokemaan durraa — missä on jotakin herkullista tarjolla, siellä täytyy naaraitten ja penikkain aina odottaa viimeisinä, ja se onkin näille tällä kertaa parasta. Metsästäjä istuu matkan päässä köysi kädessään, ja kun hän soveliaana hetkenä kiskaisee, loksahtaa loukku kuin hatuksi kolmen ison paviaanin päälle.

Vankien säikähdyksen voipi arvata. Ensin ne hätkähtävät ja jäävät istualleen kuin kivettyneinä, ihmetellen mitä kummaa on tapahtunut. Sitten alkavat ne juoksennella ympäri ja etsiä pääsytietä, repiä, purra ja röykyttää vaajoja ja köysiä. Mutta koko ristikkolaitos on raskas ja lujasti liitetty kokoon, ja niiden ponnistukset ovat hyödyttömiä. Toverit ovat paenneet, mutta kun vanhuksia ei kuulu, tulevat ne takaisin ja täyttävät laakson hirmuisella hälinällä. Uskaliaimmat menevät loukulle asti ja rohkaisevat huudahduksillaan vankien mieltä.

Erämies ja hänen apurinsa rientävät nyt paikalle ja painavat haarukkaseipäillä paviaanit maata vasten, varovasti avatessaan loukun; vangit sidotaan ja kiedotaan mytyiksi. Ne ovat nimittäin tehtävät vahingoittamattomiksi, sillä niiden torahampaat ovat yhtä vaarallisia kuin leopardin kynnet. Sillä tavoin pyydystettiin lyhyessä ajassa 23 paviaania ja pistettiin häkkeihin leirin aituukseen. Ulkopuolelle vapauteen jääneet apinat kiipeilivät ympäristön palmuihin ja sättivät väkivallantekijöitä minkä osasivat. Hyökkäsi niistä yksi paalutuksenkin yli muutaman häkin päälle vilkkaasti neuvottelemaan vankien kanssa, mitä mahdollisuuksia olisi pakenemiseen.

Simpanssia olen jo kuvannut Berlinin eläintarhasta; huomattavia Afrikan eläinkunnan edustajia on sekin. Koko Keski-Afrikan järvissä ja virroissa asustaa iso, kömpelö ja ruma virtahepo. Entisinä aikoina tavattiin sitä myöskin Egyptin aliosissa, missä sitä sanottiin jokisiaksi. Mutta meidän päivinämme on edettävä melkoisen kauvas etelään Nubiasta, jos tahtoo sen nähdä. Monissa virroissa vaeltelee se sadekauden mukaan, painuen alas virtaa, kun vesi poudalla alenee, ja samoten ylävarteen, kun sade paisuttaa uoman tulvilleen.

Virtahevon ruho on pullea möhkäle, jota kannattelee neljä lyhyttä, nelikavioista koiven tönkkiä. Muodoton pää on melkein nelikulmainen, silmät ja korvat ovat pienet, turpa hirmuisen leveä ja sieramet isot. Karvaton nahka, joka on parin sentimetrin vahvuinen, häivähtelee harmaalle, tummanruskealle ja likaisenpunaiselle sikäli kuin se on kuiva tai märkä. Pientä hännän typykkää lukuunottamatta tulee elukka neljän metrin pituiseksi ja painaa yhtä paljon kuin kolmekymmentä täysikasvuista miestä.

Virtahepo viettää enimmän aikansa vedessä, mutta öisin poikkeilee se maalle, etenkin sellaisilla seuduilla, missä virroista lähtee niukasti ravintoa. Varovasti hiipimällä tyventen jokien äyräitä pitkin voi sen usein yllättää, ja silloin näkee pärskeen nousevan sen sieramista kahtena hienoista vesipisaroista yhtyneenä lyhyenä patsaana, kun se sukeltaikse esiin hengittämään, läähättäen ja tuhisten hyvin meluisasti. Sitte se sukeltaa uudestaan ja voi viipyä veden alla kolme tai neljä minuuttia. Sen pysytellessä pinnalla on veden yli näkyvissä vain kuusi pikku nystyrää: korvat, silmät ja sieramet. Jollei se tunne ympäristöänsä ihan taatuksi, kohottaa se pinnalle ainoastaan sieramensa ja hengittää mahdollisimman hiljaa.

Virtahevoset lojuvat ja loiskivat usein matalassa vedessä tai kapuavat rantaäyräällekin lekottelemaan päiväpaisteessa ja ottamaan olonsa mukavasti. Tuon tuostakin pääsee niiltä silloin röhkiviä mielihyvän äännähdyksiä. Mutta hämärän tullen ne pyrkivät virran syvempiin osiin. Siellä ne uiskentelevat edes takaisin, ajelevat toisiaan ja huppelehtivat vedessä mitä notkeimmin ja ketterimmin. Ne uivat hyvin nopeasti ja heittelehtivät työnnähdyksin eteenpäin, pitkin aikaa töräytellen kuorsuvia ja mölähteleviä ääniä. Ja silti kykenevät ne uimaan niinkin hiljaa, ettei kuulu vähäisintäkään kohua. Haavottunut virtahepo velloo vettä niin rajusti, että pikku palkoveneet voivat kaatua sen ryntäitten nostattamiin hyökyihin.