Jälleen herra Pagani seisoi hallinsa edessä, ja kun Peppino saapui ottaen kohteliaasti hatun päästään, laski herra Pagani kätensä ystävällisesti hänen päälaelleen ja sanoi: "Peppino, poikaseni, me tunnemme toisemme. Sinun äitisi on roomatar ja kunnon nainen. Minulla olisi puhuttavaa sinulle muutama sana." Näin sanoen hän otti pojan mukaansa neliskulmaiseen kamariinsa, jossa he olivat kahden kesken. "Nyt minun täytyy saada tietää sinulta jotakin, Peppino poikaseni", sanoi herra Pagani, "eikä sinun tarvitse olla huolissasi siitä, että rikkoisit lupauksesi, sillä näetkös, minä tiedän tarkoin minkä konnantyön Mateo aikoi neideille tehdä. Kerroppa nyt minulle, mitä olet siitä ilmaissut neideille!" "En mitään, en ole ilmaissut yhtään mitään, en sanaakaan", huudahti Peppino kiihdyksissä, "koska olin luvannut Neolle olla puhumatta. Minä ajattelin, että he palaisivat takaisin samaa tietä, kun sanoisin heille, että toinen on huono ja liejuinen, mutta he eivät tahtoneet, ja minulla oli suuri hätä, enkä minä uskaltanut sanoa mitään, ja minä arvelin, että minun täytyisi menehtyä tuskasta, sillä neiti sanoi menevänsä yksin, jollen minä tulisi mukaan. Silloin minä tuskissani muistin jotakin, ja juoksin noutamaan Gasparon, joka voi niin hyvin antaa selkään, ja ajattelin: hän kykenee puolustamaan itseään ja pehmittämään sekä Mateon että toiset. Mutta sitten neidit yht'äkkiä eivät enää halunneetkaan kulkea viidakkotietä, ja he olivat suuttuneet minuun ja sanoivat minun kujeilevan, ja nyt he eivät enää luota ollenkaan minuun. Mutta minä olin iloinen, kun me olimme omalla hyvällä tiellämme eikä minun enää tarvinnut olla huolissani siitä, että heiltä otetaan kaikki ja heidät kenties heitetään suohon. Mutta Neon kanssa minä en enää tahdo olla missään tekemisissä, en ollenkaan, hän on suuri lurjus, eikä äiti ole koskaan ollut mielissään hänen tulostaan."

"Niin, poikani, se on oikein. Karta huonoa seuraa ja noudata äitisi neuvoja, sillä hän on arvokas nainen, joka ansaitsee kunnioitusta, hän on roomalainen." Näin sanoen herra Pagani ylen ystävällisenä jätti Peppinon. Poika juoksi hilpeänä äitinsä luokse, jolle hän nyt saattoi kertoa kaiken, koska herra Paganikin jo tiesi asian. Sitä ennen hän oli pelännyt antaa ilmi salaisuutta, jonka Neo oli hänelle tyrkyttänyt, eikä hän koskaan ennen ollut salannut äidiltänsä mitään.

Sillävälin herra Pagani lähetti poikansa neitien huoneeseen kysymään, saisiko hän tavata heitä. Mutta kun Helminan kaikki tavarat olivat lattialla, niin naiset halusivat kernaammin ottaa vastaan herra Paganin hänen ruokasalissaan ja menivät alikertaan. Siellä herra Pagani riemukas hymy huulillaan ilmoitti jo saaneensa selville koko jutun, jonka hän nyt kertoi neideille. Erityisellä äänenpainolla hän vielä puhui, millainen suru Peppinolla oli ollut neitien turvallisuudesta ja miten hänelle vihdoin pisti päähän hakea oppaaksi Gasparon kaltainen tappelupukari, koska hän ei uskaltanut puhua, jottei joutuisi petturiksi. Hän pyysi sitten neitejä, että he jättäisivät aiheettoman pelkonsa eivätkä saattaisi hänen hotelliaan häpeään lähtemällä sieltä ennen aikojaan. Hän taas puolestaan pitää lujasti lupauksensa ja toimittaa konnan, jota yksinomaan on pelättävä, oikeaan paikkaansa.

Kun asia nyt selvisi Helminalle, ja hän ymmärsi, että Mateo häviää paikkakunnalta, niin hänet sai helposti jäämään, sillä hänellä oli kaikenlaisia uusia ajatuksia, jotka liittyivät Albanoon, ja Klara puolestaan ei ollut lähtöä ajatellutkaan. Näin keskustelu päättyi kaikkien tyytyväisyydeksi, ja herra Pagani lähti ylen kohteliaana neitien luota.

X luku. Onni hymyilee.

Palattuaan taas huoneeseensa ei Helmina enää joutanut panemaan kokoon tavaroitaan, vaan riensi suoraa päätä Klaran huoneeseen. "Oletko kuullut ennen mitään sellaista!" huusi hän ihan haltioissaan. "Minä olen torunut ja ivannut Peppinoa, eikä hän ole sanonut sanaakaan, jottei joutuisi rikkomaan lupaustaan, ja samalla kun minä olin hänelle paha ja epäluuloinen, on hän huolehtinut meidän turvallisuudestamme ja harkinnut, mistä saisi meille pelastajan ja sitten noutanut kauhistavan Gasparon. Mutta tiedänpä mitä teen, Peppino saa palkinnon, minä tiedän keinon."

Sitten hän innoissaan kiskaisi soittonauhaa niin ankarasti, että juoksupoika, ovenvartija ja kamarineitsyt juoksivat kaikki yhdessä portaita ylös, sillä herra Pagani oli huutanut alhaalta: "Rientäkää, joku on pyörtynyt tahi tuli on irti!" Mutta Helmina tahtoi ainoastaan, että juoksupoika noutaisi kiiruusti Peppinon. Juuri ikään hän oli käynyt samanlaisella asialla ja ihmetteli sen vuoksi, ettei poikien juoksuttamisesta tullut mitään loppua. Ja yhtä hämmästynyt oli Peppinokin, kun sama lähetti saapui jälleen. Tällä kertaa hän sai laukattuaan ensin katuja vinhaa vauhtia vilistää vikkelästi läpi hallin ja sitten nousta kaikkien neljän kerroksen portaat, kunnes Helmina otti hänet vastaan ovensa kynnyksellä.

"Kelpo Peppino", sanoi hän taputtaen ystävällisesti poikaa päähän, "tiedän, ettei menettelysi johtunut ollenkaan itsepäisyydestä ja tiedän sinusta vielä paljoa enemmän. Luotan sinuun niin suuresti, että matkustaisin kanssasi koko Italian halki, ja jos sinä lupaisit minulle jotakin, niin tietäisin, että sinä pidät sen, maksoi mitä maksoi." Peppino katsoi äänettömässä ihmetyksessä Helminaa, mutta hänen kasvonsa loistivat kuin äkillinen päivänpaiste, olihan hänen kunniansa nyt pelastettu. "Kuuleppa, Peppino", jatkoi Helmina innokkaasti, "sinä olet tehnyt meille suuren palveluksen, nyt minunkin täytyy tehdä jotakin sinun puolestasi. Sinä tahtoisit kernaasti auttaa äitiäsi, että te jälleen pääsisitte parempaan asemaan, ja sinä tuumit, että siihen kestää kaksi tahi kolme vuotta. Mutta asianlaita ei ole niin. Nykyisessä työssäsi kuluu runsaasti kymmenen vuotta, ennenkuin voit hankkia äidillesi sen mitä hän haluaa. Mutta tiedän toisen keinon: otan sinut isäni luokse maatilallemme, jossa saat olla pikku kamaripalvelijamme ja tarjoilijamme. Siihenhän kykenet varsin hyvin. Ja kun lähden ajamaan pienillä hevosillani, niin silloin saat seisoa vaunujen takana lakeijanani, ja minä annan sinulle kauniin sinisen, kultanauhuksisen takin. Sitten saat isältäni vuodessa kauniin rahasumman, jonka voit lähettää äidillesi, sillä minä annan sinulle kaiken mitä itse tarvitset. Niinpä sinä lähetät hänelle ensimäisenä vuonna jonkin summan ja toisena samoin, ja kolmantena tahi neljäntenä me tulemme yhdessä takaisin ja tuomme vielä sievän loppusumman. Silloin sinä saatat tarjota äidille sitä, mikä häntä ilahduttaa, ja myöskin jäädä hänen luokseen, jos kernaammin niin haluat. Miellyttääkö asia sinua, Peppino? Tahdotko lähteä mukaan?"

Helmina oli kertonut suunnitelmansa Peppinolle sellaisella sydämenlämmöllä ja riemulla, että poika innostui heti paikalla ja sanoi katsoen toiseen loistavin silmin: "Niin, niin, minä lähden kernaasti mukaan, ja saanko heti mennä kertomaan siitä äidille?" "Saat kyllä, ja sano hänelle, että minä itse tulen huomenna puhumaan hänen kanssaan. Hänen täytyy myöskin heti tilata sinulle uudet vaatteet kiireestä kantapäähän, minun kustannuksellani, ymmärräthän? Kahdessa viikossa tulee kaiken olla valmista, sitten me matkustamme."

Riemuissaan Peppino laukkasi kadulla niin raisuna, että oli vähällä kaataa kumoon vanhan Cinocan, joka hapuroi eteenpäin keppinsä nojassa. Hän pääsi kuitenkin väistymään tekemällä voimakkaan syrjähyppäyksen, joka heitti hänet kauaksi katukäytävältä, niin että hän ainoastaan vaivoin pääsi jälleen jaloilleen. Vanhus kohotti etusormeaan ja huusi hänelle kadun yli: "Itku isosta ilosta!" Tämä sananparsi ei nyt tehnyt häneen mitään vaikutusta, mutta hänelle juolahti mieleen, että äiti oli sanonut olevansa jo vanhan Cinocan näköinen sen ajan saapuessa, jolloin hän jälleen saattaa koristaa itseään. Ja nyt hän näki kaiken niin lähellä edessään, tunsi suurimpien toiveittensa olevan täyttymäisillään. Sitten hän juoksi vielä ylemmäksi, kääntyi kadunkulmauksessa ja syöksyi äitiään vastaan niin kiivaasti, että moni toinen olisi tuoleineen päivineen mennyt nurin-niskoin, mutta rouva Bertolini ei ollut niin hevin heiteltävissä. Peppino kertoi onnestaan, ja tuskin hän saattoi löytää sanoja kaikelle kauniille, joka odottaisi äitiä hänen palatessaan, ja kaikelle suloiselle, joka väikkyi hänen silmiensä edessä. Mutta rouva Bertolini oli laskenut kädet helmaansa, jommoista hän harvoin teki, ja sanaakaan sanomatta katsoi Peppinonsa kirkkaisiin, onnellisiin silmiin.

Jo varhain seuraavana päivänä Helmina tunsi halua puhua kaikesta perin pohjin Peppinon äidin kanssa. Neidit tapasivat hänet tavallisella paikallaan. Hän kiitti hyvin kohteliaasti suuresta ystävällisyydestä, jota neidit olivat osoittaneet hänen Peppinolleen ja edelleen tahtoivat osoittaa. Mutta hän oli niin hillitty ja lyhytsanainen, että keskustelu päättyi tuossa tuokiossa. Uudesta puvusta hän erikoisesti kiitti ja sanoi hieman arkailevasti, ettei poikanen ollut hyvin varustettu ja että kaksi viikkoa oli lyhyt aika. Mutta Helmina rauhoitti äitiä. Kun hän kerran ottaa Peppinon mukaansa matkalle, niin hän myöskin pitää hänestä huolen. Niinpä kaikki ratkaistiin ja matkapäivä määrättiin.

XI luku. Onni kääntyy poispäin.

Rouva Bertolini istui seuraavat kaksi viikkoa neuloen ahkerasti. Joskus hän loi Peppinoonsa katseen, jonka hän antoi levätä pojassaan paljon kauemmin kuin muulloin, eikä päivä silloin tullut hänelle koskaan liian pitkäksi. Peppino nyppi ja punoi ja kierteli koriaan tulisella innolla, sillä ennen matkaa täytyi olla valmiina puoli tusinaa, jotka hänellä olivat tekeillä. Mutta hän oli iloinen huomatessaan, että lähtöön oli vielä useita päiviä, ja sitten vielä muutamia päiviä ja sitten ainakin kaksi päivää; sillä ensimäisen innostuksen jälkeen Peppinossa oli herännyt kaikenlaisia ajatuksia, jotka tekivät hänet hieman miettiväiseksi. Mutta nyt oli tullut matkan aattopäivä, ja Peppino istuutui viimeisen kerran korinsa kimppuun, jonka tuli olla tänään valmis. Äiti oli aamusta alkaen silmissään mitä hellin ilme antanut katseensa levätä Peppinossa. Sen Peppino huomasi ja ajatteli: "Äiti iloitsee minusta, koska voin järjestää asiat siten, että saamme jälleen palata entiseen kotiimme ja kaikki on samankaltaista kuin isän eläessä." Iltapuolella sanoi äiti, joka ei ollut koko päivänä puhunut juuri mitään: "Pane päällesi hyvä takkisi, sinun tulee nyt mennä pater Benedetton luokse sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään häntä kaikesta hyvästä, mitä hän on sinulle tehnyt."

Mutta äidin ääni ei ollut niin varma kuin äsken, ja siinä oli niin vieras, värähtelevä sointu, että Peppinossa heräsi omituinen tunne, ja hän tuskin saattoi niellä kyyneliään. Hän puki kuitenkin takin päälleen ja läksi liikkeelle, nousi Pyhän-Paavalin-katua, kulki ohi kirkon ja saapui kukkulalle. Ilta-aurinko loi hohdettaan ulapalle, se oli niin kaunista, sitä hänen täytyi vielä kerran nähdä. Ja hän istuutui maahan katsellen kuinka vesi kullalle kimalteli. Sen hän oli nähnyt niin usein, mutta nyt näytti siltä, kuin siitä ei voisi ollenkaan kääntää katsettaan. Saattoiko tosiaan olla mahdollista, ettei hän enää saa täällä istua pitkän pitkiin aikoihin, eikä enää aikaisin aamulla juosta pater Benedetton luo, vanhojen tammien alitse, kun kaikkialla vielä on vilpoisaa ja kaunista, — eikä enää senjälkeen palata äidin luokse? Äidin luokse! Hän ei ollut vielä koskaan ollut poissa äidin luota, eikä kukaan, ei yksikään ihminen ollut hänelle äidin veroinen. Ja hän näki edessään vanhan Cinocan, miten hän uhaten kohotti etusormeaan lausuen: "Itku isosta ilosta!" ja kaikki tämä tarttui hänen kurkkuunsa kuin syvä onnettomuus, niin että hänestä tuntui siltä, kuin hänen täytyisi tukehtua. Sitten hän heittäytyi maahan ja itki ja nyyhkytti, ikäänkuin rukoillen armahdusta. Mutta se ei auttanut häntä. Hän kuuli lakkaamatta äänen, joka hänelle huusi: "Nyt pater Benedetton luokse ja sitten kotiin, ja sitten tulee aamu, ja sitten sinun täytyy lähteä." Ja hänestä tuntui niin kauhealta, että hänen aivan täytyi huudahtaa: "Minä olen hukassa, aivan hukassa!"

Silloin kapusiinikirkosta tulevat suloiset ja hellät äänet kajahtivat hänen korviinsa. Hän hypähti pystyyn ja juoksi kirkkoon. Siellä hän laskeutui polvilleen ja laulun kaikuessa rukoili hartaasti isämeitänsä, ja vähitellen hänen tuli paljoa helpompi olla. Oli kuin laulun sävelistä olisi soinut: "Mene kotiin ja puhu kaikki äidillesi." Yht'äkkiä soitto taukosi ja kaikki oli hiljaista. Silloin Peppino läksi kirkosta ja juoksi suoraa päätä Pyhän-Paavalin-kadulle, sillä hänen korvissaan ja sydämessään kaikui yhäti: "Mene kotiin ja puhu kaikki äidillesi!"

Saavuttuaan Pyhän-Paavalin-kirkon kohdalle hän näki erään naisen tulevan kirkosta. Se oli kookas nainen, mutta eihän se saattanut olla hänen äitinsä, hänhän ei koskaan lähtenyt kotoaan ennen Aven aikaa. Mutta se oli sittenkin hänen äitinsä eikä saattanut olla kukaan muu. Silloin Peppinon sydän alkoi tykyttää. Mitä äiti sanoo? Poikanen juoksi hänen luokseen. Rouva Bertolini kuuli sipsutuksen, kääntyi ympäri ja katseli silmät suurina Peppinoa. Ja nämä silmät näyttivät hyvin punaisilta ja itkettyneiltä. Peppino tunsi piston sydämessään, sellaista hän ei ollut nähnyt sen koommin kuin isä oli viety kuolleena pois. Ja pitikö hänen tehdä äiti vielä murheellisemmaksi? Kaikki tämä teki Peppinoon niin syvän vaikutuksen, että hän jäi ikäänkuin kivettyneenä paikoilleen seisomaan eikä osannut astua askeltakaan. Silloin äiti tuli häntä kohti, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi ystävällisesti: "Peppino, mikä sinun on?" Nyt Peppino heittäytyi äitiä vasten, itki ääneensä ja sai vain sanotuksi: "En voi tehdä sitä, äiti, en voi mitenkään lähteä." Hetkisen äiti oli aivan ääneti, sitten hän sanoi liikutetulla äänellä: "Peppino, miten kauan olet niin ajatellut? Vai onko tämä asia juuri nyt pälkähtänyt päähäsi."

Silloin Peppino sai nyyhkyttäen kerrotuksi joka päivä ajatelleensa, että kunhan vain ei vielä olisi lähdettävä, ja puhui mitä oli tuolla ylhäällä tuntenut, miten oli ollut tuskasta tukahtumaisillaan ja miten oli ajatellut: nyt on kaikki mennyttä, nyt ei ole enää mitään apua, ja — ja — tahtoi Peppino jatkaa, mutta ääni tukahtui, hän ei voinut enempää. "Et siis tahdo ollenkaan lähteä", täydensi äiti. Silloin Peppino vielä kerran nyyhkytti ja huusi valittaen: "En voi, en voi!" Äiti puristi poikaansa lujasti rintaansa vasten sanoen: "Jumalan kiitos, ettet voi, Peppino. Kas, nyt sanon sinulle: Minä näin sinun ilosi ja arvelin sen sinun onneksesi, jonka vuoksi en tahtonut sinua estää, ajattelin että tiedäthän mitä teet. Mutta sydäntäni ahdisti. Ja kun olit poissa ja minä tiesin, että huomenna lähdet etkä enää palaa, niin en enää kestänyt, vaan riensin kirkkoon ja rukoilin siellä hartaasti, ja Jumala on kuullut minua. Hän ei anna kenellekään raskaampaa taakkaa kuin hän kantaa voi."

Peppino oli kohottanut päänsä ja katsoi äitiinsä kuin unessa. Ja kun hän vaikeni ja pani kätensä ristiin, sanoi poika arkaillen: "Ja sinä et ole ollenkaan murheellinen, äiti, siitä, ettei meillä pitkiin aikoihin ole muuta kuin majalepöytä ynnä joku komero asuaksemme?" "Ah, Peppino", sanoi äiti ja painoi hänet vielä kerran rintaansa vasten: "Kernaammin seison ja asun koko ikäni majalepöydän ääressä kuin olen ilman sinua; sinähän olet ainoa iloni maailmassa, Peppino."

Näin ei äiti ollut puhunut hänelle koskaan ennen, eikä hän ollut tiennyt äidin aina näin ajatelleen; rouva Bertolinin täytyi jo olla ylen liikutettu, ennenkuin hän näin puhui. Mutta niin onnelliseksi Peppino ei ollut koskaan itseään tuntenut. Hän piti äitinsä kädestä kiinni yhä lujemmin eikä tiennyt ollenkaan miten kaikki saattoi näin olla.

"Tule, nyt menemme Ave-Mariaan", sanoi äiti, "meillä ei ole yhtään aikaa viivytellä, se on kai jo alkanut, mutta nyt minun täytyy saada kiittää ja niinpä sinunkin, Peppino." Siihen poika oli hyvin halukas ja kiiruhti askeliaan äitinsä rinnalla, päästämättä hänen kättänsä. Santa Mariassa oli Ave jo alkanut. Rouva Bertolini polvistui taempana ja Peppino meni lähelle kuoroa, jossa pojat lauloivat. Hän polvistui sen eteen ja viritti yht'äkkiä sellaisen riemulaulun, että Ave Maria kajahti koko kirkon halki kuin herätyspasuuna. Silloin vanha pater Vicenzo ylhäällä urkujen ääressä pani lasit silmilleen, katseli alas ja kuunteli mielihyvällä. Ja kun Ave oli loppunut ja rouva Bertolini ja Peppino käsikkäin tulivat kirkosta, niin vanha pater liittyi heihin, laski kätensä Peppinon päälaelle ja sanoi: "Rouva Bertolini, teidän pojallenne minä annan siunaukseni, hän kiittää ja ylistää heleällä äänellään Jumalaa."

Heidän astuttuaan vielä muutamia askelia sanoi rouva Bertolini: "Ei kai ole enää liian varhaista, meidän täytyy näet nyt heti mennä neitiesi luokse ja ilmoittaa heille kaikki."

XII luku. Kaikki käy hyvin.

Heidän molempien kulkiessa kadulla seisoi Helmina ylhäällä keskellä huonettaan, sillä hän oli saanut kauan odottamansa kirjeen. Se oli hänen isänsä vastaus hänen innostuneeseen kuvaukseensa Peppinon luonteesta ja hänen jalosta työstään ynnä palkinnosta, jonka hän aikoi hänelle antaa. "Kuule nyt, mitä isä kirjoittaa", sanoi hän kääntyen Klaraan ja alkoi lukea:

"Sinun italialaista poikaa koskeva suunnitelmasi on minusta hieman arveluttava. Mihin kymmenvuotias poika ryhtyy täällä, jossa kukaan ei ymmärrä hänen kieltään eikä hän itse kenenkään toisen? Kenen kanssa hän oleskelisi? Alasaksalaistenko kanssa palvelusväen tuvassa vai yläsaksalaisten kanssa salongissa? Ja lisäksi, näetkös, tuo pieni etelän mies saa minut jo värisemään säälistä, ennenkuin olen edes nähnyt häntä, kun vain kuulen, niinkuin nyt, miten itätuuli täällä puhaltelee. Usko minua, on parempi, että jokainen saa olla omalla maaperällään, silloin hän menestyy parhaiten. Jätä sinä kelpo pelastajasi sinne päivänpaisteisille mailleen äläkä laahaa häntä Mecklenburgiin; anna hänelle sankarityöstään joku mieluisa muisto, sen hän on todellakin ansainnut, mutta tule kernaammin kotiin tuomatta sellaista palvelijaa mukanasi."

"Mutta isähän kirjoittaa kovin epäystävällisesti, kuinka hän saattaa noin nolata minua. Ja nyt rouva Bertolini vetoaa tietysti tinkimättä minun lupaukseeni, ja minun täytyy mennä tämän naisen eteen ja sanoa: koko asia ei merkitse mitään. Ja sitten minun soma Peppinoni, joka iloitsee tästä matkasta, häneltä minun siis tulee riistää kaikki toivo? Ei sitä minä en tee!" huudahti hän tavantakaa, "ja minä en tee sitä".

Silloin koputettiin ovelle, ja hämmästyksekseen naiset näkivät rouva Bertolinin astuvan sisään Peppinonsa keralla. Muutamin selvin sanoin rouva Bertolini oli hetkisessä ilmaissut asiansa. Hän lausui vielä kiitoksensa ja pyysi anteeksi, että asia oli viime tingassa saanut sellaisen käänteen, Peppino seisoi hieman alla päin. Mutta silloin Helmina tuli ylen ystävällisenä hänen luokseen, kohotti hänen päätään ja sanoi: "Ole nyt iloinen, Peppino, me jäämme kaikiksi ajoiksi parhaiksi ystäviksi, enkä minä suinkaan unohda minkä suuren palveluksen olet minulle tehnyt."

Silloin Peppino kohotti Helminaan iloa ilmaisevan katseensa, niin että hänenkin sydämensä suli täydellisesti yhteen iloon ja hän oli täysin tyytyväinen niin kauniiksi suunnittelemansa yrityksen odottamattomaan loppuun. Viimeisiä jäähyväisiä ei kuitenkaan vielä sanottu, sillä neideillä ei ollut mielessä mikään varhainen matka, ja he tahtoivat sitä ennen vielä kerran vaeltaa Albanon halki.

Rouva Bertolinin ja Peppinon lähdettyä Helmina luki vielä kerran läpi kirjeensä, mutta tällä kertaa hän ei enää suuttunut. Hän hymyili veitikkamaisesti ja sanoi: "Odotappa, isä kulta, minä kyllä annan sellaisen 'mieluisan muiston', jota ei unohdeta." Samassa hän juoksi kaikkia portaita alas herra Paganin vastaanottohuoneeseen, jossa keskusteli kauan hänen kanssaan. Sitten hän palasi takaisin selittäen, että matka oli lykättävä kolmeksi päiväksi. Herra Pagani oli juuri sanonut hänelle, että kolmen päivän kuluttua pidetään pyhän Fransiskuksen juhla, kapusiinimunkkien suurin juhla, se heidän oli vielä perinpohjin nähtävä, sillä silloin albanolaiset tulivat joka kulmalta kaikkein kauneimmissa puvuissaan, ja kirkossa saa kuulla oivallista soittoa.

Vielä samana iltana herra Paganin nähtiin astuvan hallistaan ja menevän kadulle merkitsevän näköisin askelin ja kasvoissaan onneaennustava ilme, sillä tehtävä, jonka hän oli saanut, täytti hänet ylpeällä voitonriemulla; hän tiesi mitä oli aikoja sitten ennustanut. Seuraavana päivänä, kun Peppino ja hänen äitinsä istuivat jälleen paikoillaan, mieli täynnä hiljaista iloa, tuli juoksupoika "Romasta", pani kaksi sinetillä suljettua paperia katetulla pöydällä olevien pullojen väliin ja katosi jälleen. Peppino kummasteli sanatonta lähettiä ja ojensi paperit äidille. Äiti avasi toisen, luki sen, ojensi sen sitten Peppinolle, joka vuorostaan luki: "Pyhän-Paavalin-kadun varrella olevan hallirakennuksen ensimäisestä kerroksesta olen saanut leskirouva Bertolinilta kolmen vuoden vuokran tästä hetkestä alkaen j.n.e." Peppino tuijotti äitiinsä, joka ojensi hänelle toisen lehden. Siihen oli kirjoitettu asiaa koskeva pitempi selitys ja kaikenlaisia vaikeita sanoja, mutta kun Peppino oli lukenut loppuun, niin hän ymmärsi, että äitinsä oli saanut jälleen haltuunsa vanhan kaupan. Nyt Peppino oli aivan kuin mieletön, hän syöksyi äitinsä syliin ja huusi: "Äiti, äiti, pois tästä luolasta. Ei enää mitään majalepöytää! Takaisin hallitaloon! Me olemme koko maailman onnellisimmat ihmiset!"

Vielä samana iltana rouva Bertolini ja hänen Peppinonsa saattoivat kaikkine tavaroineen muuttaa hallirakennukseen, ja jo seuraavana päivänä kaikki oli entisessä kunnossaan. Moni esine tosin puuttui siltä ajalta, mutta nyt oli kuitenkin täydellisesti avattu tie, josta pääsi vanhalle, hyvälle uralle.

Vielä kerran äiti ja Peppino tahtoivat mennä hotelliin, sillä kummankin sydän oli niin tulvillaan kiitollisuutta, että he halusivat myöskin lausua sen julki. Mutta Helmina säästi heiltä käynnin. Hänen täytyi kiiruhtaa katsomaan hallirakennukseen muuttaneita asukkaita, ja hän saapuikin juuri kun kaikki oli saatu kuntoon. Ja rouva Bertolini osasi kiittää tavalla, joka valtasi koko hänen sydämensä; niin lämpimäksi ja syvästi tuntevaksi Helmina ei ollut häntä ajatellut.

Saapui sitten pyhän Fransiskuksen päivä. Kun väkijoukko oli noussut Pyhän-Paavalin-katua, ja rouva Bertolini toisia melkoista pitempänä kulki heidän keskellään kauneimmissa koristuksissaan taluttaen riemusta säteilevää Peppinoa kädestä, niin kaikki ihmiset katselivat heitä ilomielin. Näky miellytti jokaista, sillä kaikki pitivät kunniallisesta rouvasta ja hänen hyvinkasvatetusta pojastaan. Kun Peppino sitten kapusiinikirkossa jälleen äitinsä keralla polvistui juhlallisen joukon keskellä ja kaunis soitto korkealta kajahtaen ilmassa väreili, niin silloin hän ajatteli: "Tällaista on varmaankin taivaanvaltakunnassa, ja muuta minä en tahtoisikaan."

Vasta muutamien tuntien kuluttua, viimeisten ihmisten poistuessa kirkosta, tuli sieltä myöskin Peppino äitinsä kera. Tällä kertaa he olivat odottaneet myöskin siunausta eivätkä tunkeutuneet pois aikaisemmin, kirkossa heillä molemmilla näet oli hyvä olla. Ovella seisoivat Helmina ja Klara, jotka olivat olleet mukana juhlassa ja tahtoivat nyt sanoa jäähyväiset ystävilleen, äidille ja pojalle. Heitä näet odottivat vaunut tammien alla. Sitten hyvästeltiin, kiiteltiin ja kättä puristeltiin, ja vaikkakin sanottiin jäähyväisiä, niin oltiin kuin riemujuhlassa, sillä kakki olivat sydämessään onnelliset toistensa ilosta ja kaikki puristivat toistensa kättä iloisessa toivossa: "Näkemiin, näkemiin!"

Samaan aikaan oli Mateo kadonnut Albanosta, eikä kukaan tiennyt mihin. Mutta herra Pagani oli pitänyt lupauksensa: Mateo oli joutunut siihen paikkaan, joka hänelle kuului, sillä eräänä päivänä oli kaksi miestä vienyt hänet vaunuissa tuomatta enää takaisin.

Neon kertomuksesta herra Pagani oli vielä saanut selville erään hämärän jutun kahdesta nuoresta matkailijasta, jotka vuosi sitten oli löydetty häpeällisesti ryövättyinä, pensaihin ja puihin sidottuina. Asiaa oli Roomasta käsin tutkittu, mutta tekijästä ei oltu saatu selkoa. Nyt herra Pagani näki olevan ajan poistaa vaarallinen mies, ennenkuin hän saattaisi koko Albanon ympäristön huonoon huutoon. Niinpä hän ilmoitti asianomaiseen paikkaan kaiken, mitä Mateosta tiesi. Mutta pörrötukkaisen Neon herra Pagani otti taloonsa juoksupojaksi, sillä hän on oikeuttarakastava mies ja auttaa avuntarvitsijoita.

Kun sitten Hotel Roman palvelija oli pessyt ja sukinut Neon perinpohjin, näytti hän varsin mukiinmenevältä, mutta vasta tulevaisuus näyttää, voiko hän edelleen pysyä siistinä ja siivona vai vaipuuko hän jälleen entiseen likaiseen ja vetelehtävään elämäänsä.