Ihmehirvi.
Kaukana idässä eli kerran kuuluisa, mahtava ruhtinas — ei ole tuntematon teillekään hänen nimensä. Nimrod hän oli nimeltään. Useita tuhansia vuosia sitten eli tämä Nimrod, mutta hänen maineensa elää yhä vielä. Sillä Nimrod oli Hunorin ja Magyarin [lausutaan: Madjar], noiden kahden uljaan, kauniin urhon isä, joiden jälkeläisiä ovat hunnit ja magyarit.
Tiedättekö, mistä Nimrod ruhtinas oli kuuluisa? Siitä, ettei siihen aikaan eikä sitä ennen eikä sen jälkeenkään ole elänyt sellaista miestä, joka olisi ollut niin taitava metsästäjä kuin hän, ja joka olisi niin paljon pitänyt metsästämisestä. Niin olen minä sen kuullut vaariltani ja vaarini aikoinaan omalta vaariltansa. Aamulla, kun hän oli noussut ja järjestänyt valtakuntansa kaikki asiat, heitti hän jousen hartioillensa, hyppäsi oriinsa selkään ja lähti kiitämään niinkuin vinha vihuri, vieläpä vinhemminkin yli vuorien ja laaksojen, yli soiden ja metsien, ja laukatessaan hän ampui lentävän linnun. — Lintu, jota hän kerran tähtäsi, ei enää laulanut, ei lentänyt.
Mieluimmin Nimrod metsästeli yksinänsä, mutta kun hänen poikansa varttuivat jonkun verran, otti hän heidätkin mukaansa. Varsinkin molemmat vanhemmat, Hunor ja Magyar, nelistivät aina hänen rinnallaan ja koettivat hekin saada lintuja lennosta ammutuksi.
Hei, kuinka Nimrod riemuitsi nähdessään, että molemmat tulevat isäänsä, sekä Hunor että Magyar. Harva se lintu, joka pelastui heidän nuoliltaan, ja usein Nimrod ajatteli itsekseen, että pojista saattaa vielä tulla isäänsä parempiakin metsästäjiä, kunhan miehiksi varttuvat. Mutta vanha Nimrod iloitsi siitä: Tulkoon pojista vain etevämpiä, kuin hän itse oli. Levitköön heidän maineensa yli seitsemän valtakunnan.
Aika kului, Hunor ja Magyar kasvoivat suuriksi, vahvoiksi nuorukaisiksi, uljaiksi, kauniiksi urhoiksi, niin että Nimrodin molemmat silmät nauroivat suuresta sydämenilosta, kun hän heitä katseli.
Nimrod ajatteli itsekseen: No, nämä pojat voi jo päästää siipiään koettelemaan. Asukoot he tästälähtien omissa teltoissaan, lähtekööt metsästämään milloin itse haluavat ja menkööt minne sydän heitä vetää. Hän sanoikin pojilleen: — Rakkaat lapseni, minä olen jo vanha mies, enkä voi teitä viedä metsästämään milloin vain haluatte. Asukaa tästä lähtien eri teltoissa. Minä annan teille niin paljon maata, metsää, hevosia, juhtia ja kaikenlaista tavaraa, että voitte elää huolitta, ja kun minä ummistan silmäni ikuiseen uneen, saatte myös valtakuntani. Jakakaa maat ja huolet keskenänne rehellisesti.
Pojat kiittivät rakasta isäänsä hänen suuresta rakkaudestansa, ja seuraavana päivänä he muuttivat pois vanhempainsa teltasta. Kauniin, viettävän mäen kukkulalle he pystyttivät kaksi telttaa vähän matkan päähän toisistaan ja asettuivat niihin väkinensä.
Ensi aikoina he metsästelivät telttojensa läheisyydessä, mutta ajan pitkään loittonivat he yhä kauemmas. Illaksi he kumminkin aina kotiutuivat, pistäytyivät isävaarin luona, kertoivat, mitä maita olivat kulkeneet, kuinka paljon riistaa saaneet, kuinka monta kertaa nuoli oli käynyt harhaan. Mutta eräänä iltana, kun he juuri olivat aterioimassa suuren roihuavan nuotion ympärillä, sanoi Hunor veljellensä:
— Kuule Magyar, mitä sinulle haastan!
— Haasta vain, Hunor veliseni, mielelläni minä sinua kuuntelen, sillä hyvää sinun suustasi aina vain lähtee.
— Se minulla on sanottavana, Magyar veliseni, että lähtekäämme huomenna pitemmälle matkalle. Katsotaan kerran, mitä on valtakuntamme rajojen ulkopuolella. Kukaties siellä on vielä enemmän riistaa, kenties virrat isommat ja kalaisammat! Käykäämme katsomassa!
— Jo kauan olen minäkin sitä mietiskellyt — sanoi Magyar — ei ole vain tullut sanotuksi. Täällähän me tunnemme jo joka pensaan, jokaisen kolkan metsässä ja niityillä, melkeinpä tiedämme, kuinka monta puhvelia, karhua, hirveä, kotkaa, haukkaa ja muita lintuja on metsissämme.
— Ei siitä ole vaikea pitääkkään lukua, sillä riista kovin vähenee. Mikä on totta, se on totta — isämme on kaatanut monta otusta — ja samoin mekin.
Päätettiin, että aamuhämärissä lähdetään — ja lähdetään länteenpäin. Mukaansa ottaa kumpikin viisikymmentä vahvinta ja rohkeinta miestä, eikä takaisin tullakkaan ennenkuin lumi peittää maan.
Aamuhämärissä he lähtivät matkalle; matkatessa metsästivät ja metsästäessään yhä etenivät kauas, kauas. Missä yö saavutti heidät, siihen he leiriytyivät, lepäsivät yönsä ja aamulla suoriutuivat taas matkalle.
Jo aikoja he olivat jättäneet valtakuntansa rajat taaksensa, ja mitä enemmän he etenivät, sitä enemmän miellyttivät heitä metsät ja niityt. Yli silmänkantamattomien tasankojen vei heidän tiensä, ja toisinaan he joutuivat suuriin suunnattomiin aarniometsiin, jotka vilisivät metsäeläimiä.
Hei, tämä heille kelpasikin! Täällä oli mitä ampua! Olisipa ollut mieluista, jos isäukko olisi ollut mukana näkemässä sitä riistan paljoutta! Varmaan metsästämishalu heräisi hänessä uudelleen. Johan he melkein kyllästyivät siihen riistan paljouteen. Puhvelihärät, hirvet, gasellit käyskentelivät metsän aukeamilla, niihin he eivät kajonneet. Mieluimmin he ottivat ajaakseen jotain yksityistä eläintä. Semmoista he saattoivat ajaa takaa aamusta iltaan.
Mutta kerran he näkivät sellaisen eläimen, jollaista he eivät olleet sitä ennen koskaan nähneet. Se oli hirvi, ihmeen kaunis hirvi, jommoista ihmislapsen silmä ei ollut koskaan nähnyt. Sen sarvien haarat olivat kietoutuneet yhteen ja kohosivat sen pään yläpuolelle kuin seppele. Sen kauniit mustat silmät loistivat kuin mustat timantit. Sen vartalo oli hoikka ja notkea kuin keinuva kaisla, kapeat jalat eivät näyttäneet maata koskettavankaan sen juostessa.
— Katso, Magyar veljeni, kuinka ihmeen kaunis hirvi!
— Ihmeen kaunis, ihmeen kaunis, — huusi Magyarkin, — en ole sen vertaista koskaan nähnyt, —
— Lähdetään perään! —
Ihana hirvi kiiti nuolena eteenpäin, Hunor, Magyar ja sata rohkeata urhoa sen kintereillä. Aukeamalta tiheikköön, tiheiköstä aukeamalle, ylös vuoria, yli virtojen he riensivät. Milloin katosi ihmehirvi näkyvistä, milloin se taas ilmestyi viekoitellen perässänsä Hunoria ja Magyaria.
Vaahto peitti jo väsyneet hevoset, yhä hitaammaksi kävi niiden kulku, mutta Hunor ja Magyar eivät hellittäneet. — Juokse, juokse rakas ratsuni! — kiihottivat he.
Aamusta iltahämärään asti he ajoivat takaa ihmehirveä. He halusivat saada sen elävänä kiinni, että voisivat viedä isällensä. Sillä he eivät olleet unohtaneet rakasta isäänsä vieraalla maallakaan. Mutta turhaan! Aurinko laski — hämärtyi, ja ihmehirvi katosi suohon, tiheän kaislikon kätköihin. Sinne he eivät voineet seurata, sillä siellä he olisivat kaikki tuhoutuneet. Varmasti oli ihmehirvikin siellä saanut surmansa.
Vaikka he eivät saaneetkaan ihmehirveä kiinni, oli se johdattanut heidät niin kauniiseen maahan, etteivät he koskaan ennen olleet sen vertaista nähneet. Tämä oli ihana saari, täynnä metsiä ja virtoja. Vyötäröitä myöten he kahlasivat korkeassa, kukkivassa heinässä. Mahtavat lakkapää-puut tarjosivat maukkaita hedelmiä ja suloista varjoa. Tuhansia pieniä ja suuria kaloja uiskenteli virroissa ja leikitteli veden pinnalla auringon paisteessa.
— Oi, tahtoisin jäädä tänne iäksi — sanoi Hunor iki-ihastuneena. —
Entäs sinä, Magyar?
— Minäkin, veljeni, minäkin! Mutta mitä isämme mahtaa siitä sanoa? —
— Se on totta! Huomenna menemme takaisin ja kysymme hänen neuvoaan. —
Seuraavana päivänä he korjasivat tavaransa ja lähtivät takaisin isänsä maahan. Paluumatkalla he ampuivat ainoastaan sen verran eläimiä, kuin tarvitsivat eväikseen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä he matkasivat. Nyt vasta he huomasivat, kuinka kauas he olivat joutuneet kodistaan. Vanha Nimrod makasi teltassaan heidän astuessaan sisään. Hän oli surullinen, kovin surullinen. Heikolla äänellä hän kysyi: — Missä olitte? On kulunut kaksi kertaa seitsemän yötä ja päivää jo siitä asti, kuin viimeksi näin teidät. Ja minä tunnen, etten elä kauan. —
Hunor sanoi:
— Anna anteeksi rakas, hyvä isäni, meidän metsästyshalumme vei meidät kauas. Mutta katso, me löysimme kauniin, hyvin kauniin maan, johon meitä kovasti haluttaisi asettua asumaan. —
— Ettekö te huoli minun valtakunnastani? — kysyi Nimrod surullisena.
— Isäni! — sanoi Magyar — sinulla on vielä monta muuta poikaa, olkoon tämä maa heidän. Siunaa meitä ja päästä menemään kaksi vanhinta poikaasi. —
Nimrodin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän sanoi vapisevalla äänellä:
— Tulkaa siis ja polvistukaa eteeni, laskeakseni vapisevan käteni teidän päänne päälle. —
Pojat polvistuivat, ja vanhus siunasi heidät:
— Menkää, Jumala teitä johdattakoon! Siunaus ja onni seuratkoon teitä, missä vain käyttekin. —
Näin sanoi Nimrod ja suuteli otsalle Hunoria ja Magyaria. Vielä kerran viipyi hänen katseensa heissä, sitten hän sulki silmänsä ja veti viimeisen henkäyksensä Hunorin ja Magyarin sylissä.
Nimrod kuoli, ja hänen poikansa hautasivat hänet suurella komeudella. Hautaamisen jälkeen Hunor ja Magyar jättivät valtakunnan nuoremmille veljilleen ja lähtivät takaisin ihmeen kauniiseen saareensa.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti matka taas, ja kun he saapuivat perille, heittäytyivät he maahan ja kiittivät Jumalaa, joka oli johdattanut heidät takaisin. He siunasivat ihmehirveä, joka oli heidät viekoitellut tälle ihanalle seudulle.
Jo useampia päiviä he olivat olleet kauniilla saarella ja ihmettelivät, etteivät nähneet ketään muuta ihmistä, paitsi omia miehiään. Hunor sanoi: — Veljeni, katsokaamme ympärillemme, emmekö löydä mitään muuta sielullista olentoa. —
— Hyvä on, veljeni, lähdetään. —
He lähtivät sadan urhonsa kanssa ja seikkailivat ja kuljeksivat kauan suurella tasangolla.
Mutta mitä he nyt näkivätkään! Suuri joukko tyttöjä, toinen toistaan kauniimpia, tanssi tuossa piirissä lirisevän lähteen partaalla. Kauniisti toisiinsa kietoutuneina — heitä oli sata, jos ei enemmänkin — he kiertelivät, kaartelivat piirissä; keskellä tanssi kaksi kauneinta, ja he olivat niin ihania, että aurinkoa saattoi katsoa, mutta heitä ei.
Hunor ja Magyar katsahtivat toisiinsa ja muut urhot myöskin; he eivät mitään sanoneet, mutta tiesivät, että kaikki ajattelivat samaa. Yhtäkkiä he piirittivät tanssivat tytöt, sieppasivat jokainen yhden niistä satulaansa ja läksivät sitten nelistämään niin kovaa kuin kavioista lähti.
Hunor ja Magyar ottivat ne tytöt, jotka olivat piirin keskellä. Kun he pääsivät telttojensa luokse, laskivat he hellästi tyttönsä maahan ja veivät heidät telttaansa.
Sillävälin toipuivat tytötkin. He vapisivat pelosta, mutta Hunor ja Magyar lohduttivat ja rauhoittivat heitä niin kauniilla sanoilla, että he vähitellen rohkaisivat mielensä, eivätkä he enää yhtään surreet sitä, että nuo kaksi urheaa poikaa olivat ryöstäneet heidät. Eipä ne toisetkaan tytöt surreet kohtaloaan.
Hunor ja Magyar saivat nyt vasta tietää, että nuo kaksi tyttöä olivatkin alaanien ruhtinaan Dulin tyttäriä. Sitä parempi! He saavat näin ollen ruhtinaan tyttäriä vaimoikseen. Tulivatpa tytötkin iloisiksi, kun saivat kuulla, että maailmankuulun Nimrodin pojat ottivat heidät puolisoikseen.
Kumpikin sanoi tytöllensä:
— Sinä olet minun ja minä olen sinun, kuokka ja lapio meidät vasta erottaa! —
Tytöt kertasivat samaa sanasta sanaan.
Tämä oli heidän vihkimisensä.
Vielä samana päivänä vietettiin suuret häät. Samalla kertaa pitivät häitä Hunor, Magyar ja sata urhoa.
Jumala siunasi heidän liittonsa, ja he lisääntyivät polvesta polveen.
Ajanpitkään ei kaunis saari enää riittänytkään Hunorin ja Magyarin jälkeläisille.
Heidän täytyi uudestaan suoriutua retkille. Uusi isänmaa ja suurempi heidän piti etsiä: niin olivat hunnit ja magyarit lisääntyneet.
Mihinkä he menivät ja minnekä he joutuivat, sen kerron teille seuraavalla kerralla.
Jumalan miekka.
Kerroin teille eilen illalla siitä, miten Nimrodin pojat, Hunor ja Magyar, asettuivat siihen kauniiseen saareen, johon ihmehirvi heidät johdatti. Hunor ja Magyar jäivätkin sinne asumaan, mutta tuskin oli kulunut sataakaan vuotta, niin he olivat lisääntyneet niin suuresti, sekä hunnit että magyarit, ettei enää vesikään riittänyt heille, vielä vähemmin leipä. Molemmat heimot laittautuivat nyt matkaan ja kulkivat yli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen, ja kulkivat, kulkivat, kunnes saapuivat skyyttiläisten maahan.
Se oli iso kaistale maata; siihen he kyllä mahtuivat, vaikka siellä asui muitakin kansoja, vieläpä vanhoista ajoista saakka. Nämä eivät ottaneet riemulla vastaan tulokkaita. Mutta Hunorin ja Magyarin jälkeläiset eivät paljoa kyselleet, valloittivat maan ja jakoivat sen sataankahdeksaan osaan sadankahdeksan heimon kesken. Maata, metsää ja laidunta riitti joka heimolle kylliksi. Eivätkä he kärsineet puutetta hyvään aikaan, kunnes nämä satakahdeksan heimoa lisääntyivät vielä enemmän.
Mutta sitten ajan täyttyessä ei skyyttiläisten maakaan riittänyt enää
Hunorin ja Magyarin jälkeläisille.
Silloin kokoontuivat heimojen johtajat neuvottelemaan, mihin kansa olisi johdettava, kun nyt skyyttiläisten maakin kävi heille liian pieneksi. Hunni-heimojen päälliköt arvelivat, että länteenpäin olisi lähdettävä, mutta magyari-heimojen päälliköt neuvoivat, että olisi parempi mennä takaisin vanhaan isien maahan, josta heidän esi-isänsä Hunor ja Magyar polveutuvat. Mutta Hunorin jälkeläiset sanoivat, että olisi turhaa mennä sinne takaisin; eivät he sinnekään enää mahtuisi. — Mennään vain länteenpäin, kyllä hyvä jumala johdattaa meidät semmoiseen paikkaan, jossa hunnit ja magyarit voivat asua maailman loppuun saakka.
— No menkää te — sanoivat magyarit —, me jäämme tänne. Jos löydätte kyllin suuren maan, niin lähettäkää meille viesti, ja me tulemme perässä. Jos ette löydä, niin kääntykää takaisin, kun vetäydymme yhteen, niin jotenkuten mahdumme. Kyllä sopu sijaa antaa.
Kaikki hyväksyivät tämän puheen. Menkööt hunnit ja jääkööt magyarit.
Mutta kun lähtö oli käsissä, niin siinä hyvästeltäessä virkkoi Attila, Bendeguzin poika: — Entä Jumalan miekka, kuka sen nyt saa, hunnitko vai magyarit? — Sillä kun magyarit ja hunnit valloittivat skyyttiläisten maan, pyhittivät he miekan Jumalalle, joka auttoi heitä voittamaan skyyttiläiset. Tätä miekkaa sanottiin Jumalan miekaksi, ja siihen oli oikeus joka heimolla. Tietäjät sanoivat: "Niinkauan, kuin miekka säilyy, älkää pelätkö ketään, sillä Jumala on kanssanne."
Magyariheimojen päälliköt katselivat neuvottomina toisiansa, eivät tienneet, mitä vastata. He kutsuivat vihdoin tietäjät avukseen. Kolme päivää ja kolme yötä neuvoteltuaan tietäjät viimein päättivät: annettakoon miekka sokean miehen käteen, pyörittäköön hän sitä seitsemän kertaa ja seitsemännen kerran jälkeen pudottakoon sen; jos se putoaa länteenpäin, viekööt hunnit sen mukaansa, jos itäänpäin, niin jääköön se magyareille.
Tähän kaikki suostuivat. Eräs vanha, harmaa, sokea ukko talutettiin paikalle ja annettiin miekka hänen käteensä.
— Pyöritä sitä seitsemän kertaa, ja seitsemännellä kerralla anna sen pudota! — sanottiin hänelle.
Sokea teki niinkuin käskettiin. Seitsemän kertaa pyöritettyään hän pudotti miekan kädestään, mutta — kuulkaa ihmettä! — miekka ei pudonnutkaan maahan. Syntyi äkkiä hirvittävä pyörretuuli, se sieppasi miekan ja lennätti sen mukanansa, kuletti, kuletti sitä länteenpäin ja äkkiä se hävisi niin, ettei ihmissilmä sitä enää nähnyt. — Katsokaa, katsokaa — virkkoi Attila, — Jumala itse tahtoo, että länteen päin menisimme. Elkää huolehtiko miekan tähden, kyllä me vielä sen löydämme ja kun löydämme, niin ilmoitamme sen teille. Tulkaa silloin tekin, tulkaa!
Niin lähtivät hunnit hyvässä toivossa matkalle. Edellä kulki vanha Bendeguz, molemmilla puolillaan hänen poikansa Attila ja Buda. Heidän perässään kulki sankka kansanjoukko, mikä jalkaisin, mikä ratsain. He pysähtelivät metsissä, niityillä, virtojen varsilla, tarkastelivat maita ja vesiä kulkiessaan, mutta heille ei kelvannut mikään paikka ennenkuin Tonavan ja Tiszan [lausutaan Tisan] välillä.
Tämä maa miellytti heitä suuresti. Kuin yhdestä suusta he huusivat: emme mene edemmäs, tänne jäämme!
Mutta he eivät olleet vielä oikein asettuneetkaan, niin jo tuli heitä vastaan rautapää Detre hirmuisen suuren sotajoukon kera. Säikähtyneet kansat, jotka asuivat Tonavan ja Tiszan varrella, olivat hänet kutsuneet kaukaisilta mailta.
Hän lähetti sanan hunneille, että he saivat jäädä sinne kolmeksi päiväksi ja kolmeksi yöksi, mutta sitten laittautukoot matkaansa Jumalan nimeen.
Bendeguz vastasi: — Kuuleppas sinä rautapää Detre, elä sinä lähettele viestejäsi, me emme kuitenkaan lähde täältä pois. —
Rautapää Detre ei vastannut 'mitään, vaan lähti sotajoukkoineen hyökkäämään. Niin lähtivät hunnitkin, Bendeguz johtajana, ja hänen rinnallaan hänen molemmat urheat poikansa, Attila ja Buda. Niin he törmäsivät yhteen, kuin kaksi ukkospilveä, ja kun he yhteen törmäsivät, silloin Tonava nousi yli äyräittensä, — niin paljon verta siihen vuoti.
No jos Tonava nousi yli äyräittensä, ei se noussut turhaan! Hunnit voittivat ja saivat kauniin maan omakseen. Itse rautapää Detrenkin oli käydä hullusti. Bendeguz ampui hänen otsaansa rautanuolen, mutta se tunkeutui vain puoleksi päähän. Detre tarttui siihen, napsautti sen kahtia, eikä ollut millänsäkään koko asiasta. — Varo Bendeguz — huusi Detre — tätä saavat jälkeläisesi katua vielä seitsemännessä polvessa. — Sitten ajaa karautti hänkin jäljelle jääneen pakenevan joukkonsa jälkeen.
Aika kului, hunnit elivät rauhassa, eivätkä juuri ajatelleetkaan sotatoimia. Mutta Attila ei saanut rauhaa. Tonavan ja Tiszan väli tuntui hänestä liian ahtaalta: hän olisi tahtonut valloittaa koko maailman.
Hänen isänsä, Bendeguz, varoitti häntä: elä ajattelekkaan sellaista, poikani, ennenkuin löydät Jumalan miekan. Sillä turha on sinun rohkea urheutesi, jos Jumala ei ole kanssasi.
Sitten kuoli iäkäs Bendeguz, ja hunnit valitsivat Attilan kuninkaaksi. Siitä päivästä alkaen Jumalan miekka askarrutti Attilan mieltä. Oi, kunpa hän sen löytäisi!
Kerran sitten hän näkee unta, jonka merkitystä hän ei voi selittää.
Kutsutti siis tietäjiä ja kertoi heille:
— Kuulkaatte tätä, yöllä näin ihmeellistä unta. Muistan sen niin selvästi, kuin olisi se tapahtunut keskellä kirkasta päivää. Harmaahapsinen vanha mies laskeutui luokseni yläilmoista ja sitoi kupeelleni kiiltävän miekan, mutta sidottuaan sen hävisi hän niinkuin olisi maa hänet niellyt. Katselen, tarkastelen miekkaa, — sehän 011 kerrassaan Jumalan miekan näköinen! Ja niinkuin Jumalan miekan silmiemme edestä sieppasi hirvittävä pyörretuuli, samaten nosti se minutkin, kuletti yli metsien, vuorien, merien, loppumattomien tasankojen ja kauhean suurien kaupunkien yli. Lentäessäni sivaltelin minä miekallani, ja katso: metsät kumarsivat, virrat ja meret jakautuivat kahtia, kaupungit peittyivät liekkeihin. Tähän minä sitten heräsin. Sanokaa te, tietäjät, mitä uneni merkitsee?
Astui esiin Torda, vanhin tietäjistä, ja sanoi: — Armollinen kuninkaani, henkeni herra, unesi merkitsee, että Jumalan miekka löydetään, ja silloin sinä valloitat koko maailman.
— Samaa mekin ennustamme, sanoivat toiset tietäjät.
Siinä tuokiossa juoksee heidän luokseen eräs paimenpoika ja sanoo hengästyneenä Attilalle: — Armollinen kuninkaani, pustalta [ruohoaavikolta, arolta] löysin miekan, tässä se on, ota se omaksesi!
Attila katselee miekkaa, heiluttelee, välkyttelee sitä, ja iloissaan hän huudahti niin, että maa ja taivas tärisi:
— Tämä on Jumalan miekka, miehet! Tietäjät katselevat sitä, skyyttiläisten maassa mukana olleet vanhukset tarkastelevat sitä ja sanovat hekin:
— Tämä on Jumalan miekka, tämä!
Attila kysyy paimenpojalta:
— Mistä olet tämän miekan löytänyt, poikani?
— Armollinen kuninkaani, — virkkoi paimenpoika — siinä kun laumani perässä kuljin, huomasin, että eräs viimevuotinen hieho arastelee jalkojansa. Tarkastan, mikä sitä vaivaa ja katso, sen vasen takajalka on veressä. Ihmettelin siinä, että mikä sen on voinut verille repiä, kun ei koko pustalla ole muuta kuin hentoa pehmeätä nurmea. Katselen sinne, katselen tänne, ja kas! huomaan miekan kärjen heinikossa. Tartun siihen, vetääkseni sen ylös, mutta siinä silmänräpäyksessä nousee liekki miekan kärjestä. Minä säikähdin ja juoksin pois, mutta kun katselin taakseni, huomaan, että miekka ponnahtaa maasta ja pyörii, pyörii, niinkuin vihurin pyörittämänä. Sitten se liekki leimahtaa vielä viimeisen kerran ja miekka putoo maankamaraan.
Silloin minä rohkaisin mieleni, palasin ja nostin miekan maasta.
— Tämä on Jumalan miekka, tämä! — riemuitsi kansa.
Attila koetti sitä heti. Kolme kertaa hän iski sillä joka ilmansuunnalle niin, että suhahti vain!
— Tämä se on, tämä se on — riemuitsi Attilakin ja määräsi heti sytytettäväksi uhritulia Jumalalle, joka oli antanut miekkansa takaisin hänelle ja hänen kansalleen.
Ja tietäjien ennustukset täyttyivät, sillä Attila tosiaankin valloitti koko maailman.
"Sotajoukkojen tie".
"Sotajoukkojen tiestä" ["Linnunrata" on sen suomalainen nimitys.] kerron teille tänä iltana, kuunnelkaa minua. Kerron siitä pitkästä, loistavasta, valkoisesta vyöstä, joka tähtikirkkaina iltoina taivaalla näkyy. Minä kerron teille, mitenkä joutui taivaalle tämä valkoinen, tämä loistavan valkoinen vyö.
Alan siitä, mihin eilen illalla lopetin: Attila oli valloittanut koko maailman. Sillä kun Jumalan miekka oli ihmeellisellä tavalla löytynyt, ei ollut maan päällä sitä kansaa, joka olisi kyennyt voittamaan Attilaa ja hänen sotajoukkoansa. Attila ei kuljettanut mukanansa Jumalan miekkaa. Hän antoi vartioida sitä kotonansa kolminkertaisen lukon takana. Mutta siitä asti, kuin miekka löytyi, ei hänen sydämensä enään päässyt lannistumaan. Hän tiesi että Jumala oli hänen kanssansa, ja se tieto kasvatti hänen käsivarsiensa voimaa.
Usein, kun hän vaimonsa Rékan [lausutaan: Reekan] ja sarikaripoikiensa kanssa istui teltan edustalla, sanoi hän: — Nyt jo voin rauhallisena laskeutua hautaani, olen saavuttanut sen, mihin olen pyrkinyt. Minun on koko maailma. Kaikki maailman kansat ovat minun sankarikansani veronmaksajia. — Mutta yksin ollessaan hän mietti ja murehti paljon sitä, että hänen urhea maailmanvalloittaja-kansansa kerran voisi hajaantua. Hän olisi tahtonut, että hänen nuorin poikansa Csaba [lausutaan: Tshaba] tulisi hunnien kuninkaaksi hänen kuolemansa jälkeen. Hänen monista pojistaan tämä oli hänelle rakkain, tämä oli urhein. Häntä oli eniten rakastanut ja hellinyt hänen äitinsäkin.
Kerran kun kaikki olivat yhdessä Rika nimisessä metsässä, jossa oli Attilan lempilinna, kohtasi suuri suru Attilaa ja hänen poikiaan. Réka kuningatar tuli hyvin sairaaksi, ja tuntien kuolemansa lähestyvän, kutsutti hän vuoteensa ääreen miehensä ja kaikki poikansa, joista Aladár [lausutaan: Aladaar] oli vanhin, Csaba nuorin. Hän sanoi surullisena, kyynelet silmissä: — Minä kuolen nyt, mutta elkää haudatko minua seitsemään päivään. Seitsemäntenä päivänä tulkaa peräkkäin minun luokseni, rakkaat poikani, ja suudelkaa molempia silmiäni. Se, jonka suudelmasta silmäni avautuvat, olkoon hunnien kuningas. Alistukoot toiset siihen, se on Jumalan tahto. Unissani hän sen minulle ilmoitti.
Tämän sanottuaan Réka ummisti silmänsä ja kuoli. Ja he eivät haudanneet häntä, ennenkuin seitsemän päivää oli kulunut. Silloin kaikki hänen poikansa suutelivat hänen silmiänsä perättäin. Ensin Aladár, sitten toiset, mutta Rékan silmät eivät avautuneet. Tuli viimein Csaba, itkien hän heittäytyi äitinsä päälle ja suuteli hänen silmiänsä, ja katso, Réka avasi silmänsä ja hymyili rakkaimmalle pojalleen.
— Sinusta tulee hunnien kuningas, poikani. Sinun suudelmasi olivat kuumimmat. Katso, tässä vuoteeni vieressä on nuoli — olkoon se sinun. Monessa suuressa hädässä se tulee sinulle hyvään tarpeeseen.
Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä koskaan enää avannut niitä. Linnan alapuolella, vuoren juurella, juoksi puro. Sen rannalle kaivettiin hänen hautansa, ja siihen hänet haudattiin. Äärettömän suuren kiven vyörytti Attila vuoren huipulta haudalle, ettei ihmiskäsi koskaan häiritsisi Rékan rauhaa.
Monta, monta vuotta oli kulunut Rékan kuolemasta, kun Attila kyllästyi yksinäiseen elämäänsä, ja meni uudestaan naimisiin. Mikolt oli sen ihanan kuninkaantyttären nimi, johonka hän mieltyi. Attilan mielessä kyti tuuma lähteä merien yli katsomaan, oliko sielläkin valtakuntia ja kansoja. Olkoot vain, kyllä hän valloittaa nekin. Mutta ennenkuin hän laittautui matkalle sankarijoukkoineen, vietti hän Mikoltin kanssa häitä. Olkoon emäntä talossa sill'aikaa, kuin hän merien takana samoilee.
Mutta kuinkas kävikään! Hääyönään Attila kuoli! Kun hän heittäytyi vuoteeseensa, rupesi hänen nenästään vuotamaan verta, omaan vereensä tukehtui koko maailman valloittaja ja kuningas.
Suru oli suuri koko maassa. Omaan vereensä piti kuolla sen, joka oli vuodattanut niin monen urhon verta — valittivat kansat. — Ei hän ehtinyt siunatakkaan meitä — murehtivat hänen poikansa.
Suurella komeudella Attila haudattiin. Kolminkertaiseen ruumisarkkuun laskettiin hänen ruumiinsa: kultainen oli ensimäinen arkku, hopeainen toinen ja rautainen kolmas. Virran rantaan kaivettiin syvä hauta, joka johti virran pohjan alle: tänne laskettiin hänet tuossa kolminkertaisessa arkussa, ja ettei ihmiskäsi voisi häntä koskaan häiritä eikä edes kukaan tietäisi, mihinkä hän oli haudattu, kaivatettiin hauta orjilla, jotka sen umpeenkin loivat ja tämän jälkeen tappoivat toisensa…
Tuskin oli saatu Attila haudatuksi, kun voitetut kansat joka taholla alkoivat liikehtiä. Mutta he tiesivät hyvin, etteivät muuten voi mitään urheille hunneille, elleivät saa Attilan poikia usutetuiksi toisiansa vastaan. Työn aloitti salakavala Detre. Bendeguzin ampumaa nuolta hän kantoi yhäkin otsassaan. Otsassaan nuolta ja sydämessään kostoa! Jo silloin hän uhkasi Bendeguzia: varo, tämän nuolen tähden saa vielä seitsemäskin sukupolvesi kärsiä.
Hän meni suoraan Aladárin luokse ja sanoi hänelle: — Miten sinä saatat, vanhempana, suostua siihen, että Csaba, veljistä nuorin, on hunnien kuningas! Sinullahan on siihen oikeus Jumalan ja ihmisten edessä!
Aladár vastasi: — Oikeassa olet, Detre, mutta äitini tahtoi näin. Ja hänelle oli Jumala määrännyt, että se on tuleva kuninkaaksi, jonka suudelmasta hänen silmänsä avautuvat.
— Voi sinä, maailman narri, —- sanoi Detre — etkö sinä ole sitten huomannut, että äitisi on Csabaa rakastanut eniten! Jos hän olisi sinua eniten rakastanut, niin sinun suudelmastasi olisivat hänen silmänsä avautuneet.
Jo himmeni Aladárin järki tästä salakavalasta puheesta. Hän uskoi nyt, että hänen äitinsä oli pettänyt hänet, kun Detre niin vakuutti. Hän lähetti heti sanan Csaballe, käski tuoda Jumalan miekan omaan telttaansa, sillä siellä sen oikea paikka muka oli. Csaba vastasi: — Jumalan miekka on hunnien, veliseni, ei minun, eikä sinun.
— Otanpa sen väkisin, jos hän ei anna hyvällä — virkkoi Aladár.
Hunnit jakautuivat kahteen osaan; toiset pitivät Csaban, toiset Aladárin puolta. Gootit ja muutkin voitetut kansat nousivat hunneja vastaan, mutta viekas Detre neuvoi heitä, että toiset liittyisivät Csabaan, toiset Aladáriin, ja sotajoukkojen yhteentörmätessä pitäisi heidän säästämän toisiansa ja tappaman ainoastaan hunneja.
Eipä kavala Detre tyytynyt vielä tähänkään. Kolme päivää oli jo kauheaa taistelua kestänyt, ja purot paisuivat hunnien verestä. Silloin hän lähetti erään luotettavan miehensä, vanhan harmaahapsisen ennustajan muodossa, Csaban luokse. Tämä neuvoi Csabaa: — Jos tahdot olla hunnien kuningas, niin ota esille Jumalan miekka, sillä ilman sitä et voita Aladária. —
Csaba ei oikein tiennyt, uskoakko vai eikö näitä sanoja, mutta kotvasen mietittyään hän käski avata kolminkertaisen lukon, ja otti esille Jumalan miekan. Turhaan vanhukset häntä varoittivat; — Elä koske Jumalan miekkaan, kuninkaanpoika Csaba! Jumala on vain niinkauan kanssamme, kuin miekka säästyy veljenvereltä. — Csaba ei totellut vanhuksia. Hän keräsi joukkonsa jäännökset, ja miekkaa kädessään välkyttäen hän läksi hirvittävän suurta vihollisjoukkoa vastaan. Jo kaukaa hän huusi Aladárille: — Tässä on Jumalan miekka, veli! — Mutta miten kävi! Veljet törmäsivät yhteen niin, että taivas ja maa tärisi. Kipinöitä sinkoili ja liekkejä nousi Jumalan miekasta niin, että monet tuhannet kadottivat näkönsä. Ja kuolleena kaatui harmaan oriinsa selästä Aladár sekä moni muu hunnilaisurho hänen rinnallaan. Mutta kuulkaapas nyt! — Jumalan miekka sammui äkkiä, siitä ei lähtenytkään löpinöitä eikä liekkejä enää! Siihen räiskähti Aladárin verta, ja siitä verestä sammuivat kipinät ja liekit. Turhaan löi Csaba sillä oikeaan ja vasempaan, miekka ei haavoittanut enää ketään.
Jos hänellä ei olisi ollut omaa miekkaansa mukana, olisivat viholliset tappaneet hänetkin.
— Jumala on rangaissut minua — huokasi surullisena Csaba. Jo tuli tuho hunnien jalolle kansalle, jo tuli. Maailman voittaneesta sankari joukosta ei ollut jälellä enään kuin viisituhatta miestä. Muut — noin kymmenentuhatta — makasivat verissään ja haavoissaan.
Tuska kouristi sydäntä kun ajatteli, että nuo haavoittuneet sankarit olivat kaikki kuoleman omia. Jos edes nämä voisivat jäädä eloon! Jos hän nämä saisi parannetuiksi! Silloin hän ehkä vielä voisikin pelastaa tämän maan hunneille! Ja katso! Hänen tätä ajatellessaan avautui taivas, ja Turul, tarulintu, valkea vaakalintu, ilmestyi kirkkaassa taivaallisessa valossa hunni-urhojen yläpuolelle. Se laskeutui yhä alemmas ja puhkesi puhumaan:
— Elä lannistu, Csaba! Ota nuolesi, jonka äitisi on antanut sinulle kuolinvuoteellaan. Ammu sillä nuolella ja juokse sitten nuolen perässä. Minkä kasvin päälle se putoaa, sen kasvin nesteellä anna voidella urhojen haavat, niin he paranevat samassa. —
— Tämähän on minun äitiarmaani ääni — huusi Csaba. Mutta siinä tuokiossa pyrähti Turul-lintu lentoon nopeammin kuin tuuli ja hävisi taivaan korkeuteen.
— Hänen äänensä se oli — huusivat hunniurhotkin — se on Rékan ääni!
Heti noutamaan ihmenuolta! Csaba jännitti jousen tähdäten yli kukkaisniityn, jolla he seisoivat. Sitten hän juoksi nuolen jälkeen minkä kerkesi. Hän löysikin nuolen erään leveälehtisen kasvin päältä. Sukkelaan he poimivat oikein paljon näitä yrttejä. Yrtin nesteellä he voitelivat urhojen haavat ja katso, he tulivat nyt entistä vahvemmiksi ja kauniimmiksi.
— Johdata meidät takaisin magyarien luo — virkkoivat hunnit Csaballe — kutsutaan heidätkin tähän kauniiseen maahan! Yhteisvoimin sen takaisin valloitamme.
— Puhutte niinkuin minun sydämestäni — vastasi Csaba. — Samaa tahdon minäkin. Mennään takaisin — mutta ei kaikki. Jääköön tänne kolmetuhatta miestä. Asukoot he täällä, kunnes me palaamme magyariveljien kanssa. Ei kukaan saata silloin sanoa, että häpeällisesti olemme jättäneet Attilan maan.
Samana päivänä erkani kolmetuhatta urhoa Csaban joukosta ja asettui maan rajalle, kauniiseen Székelynmaahan [lausutaan: Seekäinmaahan] asumaan. Mutta ennenkuin Csaba läksi takaisin skyyttiläisten maahan, uhrasivat he tulelle, vedelle, ilmalle ja viimeksi maalle. Takaisin lähtevät vannoivat kaikki valan Jumalan vapaan taivaan alla, että jos vihollinen Székelynmaahan jääneitä ahdistaisi, niin he palaavat takaisin vaikka maailman äärestä. Vaaran ilmoittaa heille tuli, jos ei tuli, niin vesi, jos ei vesi, niin ilma, jos ei ilma, niin maa.
— Palaamme, kyllä palaamme! — huusivat he niin, että maa ja taivas kaikui.
Olt-virran, lähteillä he tekivät valansa. Silloin Csaba otti esille Jumalan miekan ja kastoi sen Olt-virran veteen. Kovalla äänellä hän lausui: — Oltin vesi, pese pois veljen veri Jumalan miekasta! — Ja katso, Aladárin veri juoksi pois Jumalan miekasta. Se välkkyi ja kiilsi, niinkuin ennenkin. He panivat sen taas kolminkertaisen lukon taakse, ja veivät sitä siten kotiinpäin skyyttiläisten maahan.
Mutta tuskin he olivat lähteneet, eivät olleet päässeet vielä kunnolla rajallekaan, niin jo maa järisi, puut huojuivat ja viittailivat surullisesti, niinkuin olisivat sanoneet: takaisin, takaisin, székelyläiset [lausutaan: seekälläiset] ovat vaarassa.
Ja niinpä olikin, kuin puut ilmoittivat. Kaikenlaiset kansat hyökkäsivät székelyläisten kimppuun.
— Takaisin, takaisin — huusi Csaba — perässäni urhot! —
Nopeammin kuin vinha vihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin he nelistivät takaisin, ja maahan he löivät viholliset niin, ettei heistä jäänyt jälkeäkään jälelle.
Sitten he taas suoriutuivat matkalle skyyttiläisten maahan. Kulkivat taas yli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen. Mutta seitsemäntenä päivänä, kun he yrittivät suuren joen yli kulkea, rupesi virta äkkiä paisumaan, tulvimaan, se kohisi ja ärjyi kauheasti, ihan kuin se olisi ärjynyt ja huutanut: takaisin, takaisin, vaarassa ovat székelyläiset!
Takaisin he nelistivät taas vinhaa vihuria nopeammin, vieläpä ajatustakin sukkelammin ja katso, vesi oli oikeassa. Monenlaiset kansat piirittivät székelyläisiä. Maahan Csaba löi nämäkin, ei heistä hituistakaan jäänyt jälelle.
Kolmannen kerran hunnit lähtivät paluumatkalle, jo he olivat yhden vuoden matkanneet, siellä Kreikan valtakunnan tienoilla he samosivat, mutta silloinpa nousi äkkiä hirmuinen myrsky. Sieltä se sai alkunsa székelyläisten maasta. Se lähti liikkeelle pienenä tuulena, mutta kulkiessaan se yhä kasvoi, ja myrskynä se heidät saavutti. Ulvoi ja ärjyi hirmumyrsky, ja eikös se ulvonut ja ärjynytkin: takaisin, takaisin, székelyläiset ovat vaarassa!
Taas lähdettiin tuulispäänä takaisin, ja ääretön vihollisjoukko lyötiin kolmaskin kerta.
Nyt he lähtivät takaisin skyyttiläisten maahan jo neljännen kerran.
Aika riensi. Kului viisikymmentä, jopa satakin vuotta, eikä székelyläisiä vihollinen häirinnyt: he saivat elää rauhassa. Mutta turhaan he odottivat takaisin palaavaksi Csabaa kuninkaan poikaa magyarien kera. Jo luulivat heidän hävinneen Kreikan maahan, takaisin löytämättä. Vaikka takaisinhan he kuitenkin löysivät. Csaba vei magyarilaisille veljille jälleen Jumalan miekan, ja kertoi heille: — Isäni on löytänyt Jumalan miekan ja valloitti sen avulla koko maailman. Mutta kun hän ummisti silmänsä, asettui meihin paha henki ja veli nosti veljeä vastaan miekkansa. Minunkin sieluni järkkyi. Upotin Jumalan miekan veljeni sydämeen. Mutta ennen lähtöäni huuhdoin sen Olt-virran vedessä: katsokaa sitä, se välkkyy ja kiiltää niinkuin ennenkin. Tulkaa magyarit, valloittakaamme takaisin Attilan maa!
Nuoret urhot olivat kovin halukkaita lähtemään heti paikalla, kun Csaba oli niin paljon kaunista kertonut Attilan maasta. Mutta vanhukset estelivät: — Odottakaa, elkäämme lähtekö ennenkuin Jumala antaa meille lähdönmerkin.
Tähän magyarit suostuivat ja elelivät eteenpäin skyyttiläisten maassa.
Sillävälin lisääntyivät székelyläisetkin ja elelivät rauhassa. Kauas oli levinnyt heidän maineensa, ja viholliset eivät uskaltaneet kajota heihin. Mutta kaiken maailman kansat eivät saattaneet pysyä kauan alallaan, ja kun he voimistuivat jonkun verran, ahdistivat he taas székelyläisiä. Olisipa vain ollut székelyläisiä hiukan enemmän! Mutta sata vihollista tuli jokaisen osalle, kun yksinpä heinänkorretkin näkyivät nousevan heitä vastaan. Turhaan he käänsivät katseensa skyyttiläisten maahan, ei sieltä tullut apua. Csaba kuninkaanpoikahan oli jo aikoja sitten muuttunut tomuksi ja tuhaksi, häntä oli turha odottaa enää.
Mutta kuulkaa nyt ihmettä! Kun székelyläiset juuri valmistautuivat viimeiseen otteluun, valkeni pimeänä keskiyönä taivas, ja tähtien kirkkaassa valossa ilmestyi kuninkaanpoika Csaba kaikkien niiden urhojen kanssa, jotka monta sataa vuotta sitten löivät hajalle kolmasti székelyläisten viholliset.
Ei jättänyt székelyläisiä pulaan nytkään heidän suojelustähtensä, Saturnus. Se se oli antanut tiedon ylhäällä taivaassa Csaballe: székelyläiset ovat vaarassa!
— Ylös, ylös urhot! huusi Csaba, ja jo ammoin kuolleet urhot nousivat ja ajaa karahuttivat yli kirkkaan tähtitaivaan nopeammin kuin vinha vihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin. Ja székelyläisten maan rajalla, jossa taivas kaartuu yli vuoren, laskeutuivat he alas taivaasta.
Hirmuinen kauhu valtasi viholliset heidän nähdessään hunni-urhojen laskeutuvan alas taivaasta ja tulevan székely-veljien avuksi näiden suuressa hädässä. Jo pakenevat järkensä menettäneet, eikä ole sitä miestä, joka uskaltaisi pysähtyä tahi edes taaksensa vilkaista.
Ja kuulkaa ja ihmetelkää! Csaba ja hänen urhonsa nousivat taas tähtikirkkaalle taivaalle ja ajaa karahuttivat takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleetkin. Välkkyvä valkoinen tie syntyi orhien kavioiden jäljistä, tie, joka ei koskaan häviä, vaan joka pysyy ikuisesti: se on "sotajoukkojen tie".
Siellä se tähtikirkkaina öinä taivaalla vieläkin välkkyy.
Attilan maa.
Noin neljäsataa vuotta oli kulunut maailman valloittajan Attilan kuoleman jälkeen, kun Hunorin veljen, Magyarin, jälkeläiset läksivät skyyttiläisten maasta takaisin valloittamaan Attilan maata. Sitä maata, josta Csaba oli niin ihmeen kauniisti kertonut. Se on kaunein kaikista Attilan valloittamista maista. Sen multa on musta. Sen vesi on makea. Sen nurmi on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Mittaamattoman tasangon halki vyöryy kaksi suurta virtaa: Tonava ja Tisza. Suunnatonta tasankoa reunustavat metsäiset kukkulat. Ei haltioidenkaan valtakunta voisi olla kauniimpi ja ihanampi.
— Tulkaa mukaani — sanoi Csaba — minä opastan teidät isäni maahan.
Se on kaunein paikka maailmassa. —
— Uskomme kertomuksesi joka sanan — vastasivat heimon vanhimmat. — Lähtisimmekin kanssasi, Attilan poika, isäsi maahan, jos et olisi tappanut omaa veljeäsi. Mutta tuo maa on nyt vielä veljenverestä punainen. Itse sanoit, että hunnit ovat jakaantuneet kahteen puolueeseen, veli on vuodattanut veljen verta. Ei maa ime itseensä veljen verta niin pian. Emme mene kanssasi, Csaba. Odotamme hiukan ajan kulkua. Pidämme muistissa isäsi maata. Jos emme itse näkisikään sitä, niin voivat poikamme ja jälkeläisemme nähdä sen. Magyarilaisten jumala on monta ihmeellistä asiaa ilmoittanut meille. Me luotamme häneen: hän on meille tai meidän jälkeläisillemme ilmoittava, onko meidän lähdettävä Attilan maahan —
Suuri, raskas suru laskeutui Csaban, kuninkaanpojan, sydämmelle. Hän suri yöllä, suri päivällä. Miksi hän tulikaan takaisin! Miksi hän olikaan jättänyt sen kolmituhantisen hunnijoukon sinne vihollisnaapurien saaliiksi! Tullessaan skyyttiläisten maahan kääntyi hän kolme kertaa takaisin: ensiksi maanjäristys, sitten veden paisuminen ja kolmannella kerralla tuulen pauhina toi viestin székelyläisten vaaraan joutumisesta. Joka kerta lyötiin vihollinen. Jos hän silloin olisi tietänyt, että magyarit eivät seuraa häntä — silloin hän ei olisi jättänyt sinne sitä kourallista joukkoa — He tuhoutuvat sinne — murehti itsekseen Csaba.
Csaba raukka! Ei hän saanut enää koskaan nähdä isänsä maata. Yhden ainoan kerran kumminkin — toisesta maailmasta. Sinne oli vienyt viestin Saturnustähti, että székelyit olivat vaarassa. Kirkkaasta taivaasta hän riensi joukkoineen takaisin Attilan maahan, auttaakseen székelyläisiä vielä kerran. Hän pelastikin heidät. Ja sitten hän nousi takaisin tähtikirkkaalle taivaanlaelle urhojensa kera. Kimalteleva valkoinen tie syntyi ratsujen jalkojen jäljistä. Te näette sen tähtikirkkaina iltoina: se on "sotajoukkojen tie".
Aika kului, vuosi tuli vanhan tilalle — magyarit eivät liikahtaneet skyyttiläisten maasta. Mutta vuosien näin vieriessä lisääntyivät lisääntymistään Hunorin ja Magyarin jälkeläiset. Vuosi vuodelta kävi maa yhä ahtaammaksi. Vanhat alkoivat neuvotella ja nuoret liikahdella. Isältä pojalle oli jäänyt muisto Csabasta ja hänen ylistävistä, kauniista, Attilan maata koskevista kertomuksistaan.
— Me menemme nyt sinne ja otamme sen takaisin, omistakoon sen kuka tahansa — sanoivat nuoret niinkuin yhdestä suusta.
Koko maa kuhisi, vanhat, nuoret, kaikki olivat valmiit lähtemään Attilan maahan. Vuoret ja laaksot kaikuivat innostuneista puheista: otamme takaisin Attilan maan! Suusta suuhun kulkivat Csaban sanat hyljätystä maasta: sen multa on musta, sen vesi makea, sen vihreä nurmi on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Riemuitsi joka sielu — yksin Elöd [lausutaan: Älööd] oli murheellinen. Elöd ja hänen vaimonsa Emese [lausutaan: Ämäshä]. Elöd, Attilan pojanpoika, oli ensimäisiä miehiä skyyttiläisten maassa. Hän oli urhoista urhein ja viisaista viisain. Suuri suru painoi hänen sydäntään — hänellä ei ollut lasta. Olisihan voinut tyytyä siihen sentään, ettei hän pääsisi näkemään Attilan maata, jos vain liha hänen lihastaan johtaisi magyarit heidän uuteen kotimaahansa.
Tätä hän murehti vaimoineen yötä ja päivää. — Katso — sanoi Emese — maan madollakin on lapsensa, minua vain ei Jumala armahda. — Yhtä vain Emese rukoili illalla maata pannessaan, aamulla noustessaan — poikaa, joka astuisi isänsä tilalle.
Vihdoin Jumala kuuli Emesen rukouksen. Hän näki eräänä yönä ihmeellisen unen. Hän näki Attilan poikinensa kiitävän siivellisten orhien selässä skyyttiläisten maan halki. Ja heidän jäljessä hunnisankarit. Attilan kädessä liehui lippu. Lipussa Turul-lintu, ihmelintu, räpyttelee siipiänsä, lähtee äkkiä lentoon lipusta ja laskeutuu suoraan hänen syliinsä, laskee päänsä hänen povelleen ja nukahtaa siihen. Ja kuulkaa tätä ihmeellistä unta: Emesen povi avautuu ja siitä puro pulpahtaa esille. Puro kasvaa, kasvaa, paisuu suureksi virraksi ja vierii maan läpi, tunkeutuu läpi metsien ja vuorien, yli maan rajojen ja virtaa eteenpäin yli koko maailman.
Tämä on tosiaankin ihmeellinen uni! Kukahan sen taitoi selittää? Heti kutsuttiin tietäjät kokoon sitä selittämään. Tietäjät kokoontuivat ja neuvottelivat seitsemän päivää ja seitsemän yötä yhtämittaa, ja heidän ennustuksensa riemastuttivat Elödin ja Emesen sydäntä sekä aiheuttivat suuren ilon nuorten sekä vanhojen, koko kansan keskuudessa.
— Sinun unesi selitys merkitsee meille suurta iloa — virkkoi tietäjien esimies. — Unesi merkitsee, että Jumala antaa sinulle poikalapsen, joka isoksi kasvettuaan johdattaa magyarit Attilan maahan. —
Ihmiskielellä ei ole mahdollista tulkita Emesen ja hänen herransa iloa. Ja kansa iloitsi myös suuresti. Entäs kun tietäjien ennustus toteutuu, ja Emese saa kauniin, vahvan pojan! Vielä samana päivänä Elöd kutsutti kokoon kansan tietäjät antaakseen nimen pojalleen.
— Uni on ilmoittanut hänen syntymänsä, olkoon Almos [Alom = uni. Almos lausutaan: Aalmosh] hänen nimensä — sanoivat tietäjät.
Nimi miellytti sekä Elödiä että Emeseä. He kasvattivat suurella huolella ja rakkaudella Almosia. Ja vuosien vieriessä kasvoi Almos kauniiksi, uljaaksi sankariksi. Hänen viisautensa ja urheutensa maine meni kauas yli maan rajojen. Arkaluontoiset ja heikkouskoisetkin saivat rohkeutta ja Almosin kehoituksesta kaikki läksivät matkalle, vanhat ja nuoret, naiset ja lapset.
Mutta ennenkuin magyarit läksivät kotimaata itselleen valloittamaan, vannoivat seitsemän pääheimon johtajat Almosille uskollisuudenvalan. Valansa he vahvistivat verellänsä. He laskivat käsivarrestaan verta yhteiseen astiaan, tähän vereen he kastoivat miekkansa ja sillä tavalla he vannoivat, että niinkauan kuin Almosin heimossa on miespuolinen jälkeläinen, ei voi muuhun heimoon kuuluva tulla magyarien johtajaksi Myös Almos laski verta käsivarrestaan ja vannoi, että ne seitsemän päämiestä ja heidän jälkeläisensä jäävät kaikiksi ajoiksi johtoon.
— Näin vuotakoon sen veri, joka rikkoo valansa — sanoi Almos punaisen verensä pulputessa.
— Näin vuotakoon — sanoivat siihen päämiehetkin
Maa järisi, puut huojuivat magyarien matkan varrella. Miehet matkasivat hevosten selässä ja jalkaisin, naiset ja lapset härkävaunuissa. Metsästä arolle, arolta metsään, yli vuorien ja laaksojen ennen kulkemattomia teitä vyöryi yhä eteenpäin isänmaatansa etsivien magyarien tulva, lakaisten tieltään kaiken, mikä ei väistynyt. Väliin kerääntyi suunnaton ihmisjoukko työntääkseen heidät takaisin, mutta se saikin katkerasti katua tekoansa. Missä heitä isänmaanhankinta-matkallaan pidätettiin, siellä he eivät jättäneet kiveä kiven päälle.
Mutta vuodet vierivät, eivätkä he voineet löytää Attilan maata. Monet heistä kuolivat vieraalla maalla. Nuorena, kukkeimmillaan ollessaan läksi Almoskin matkalle, ja katso, nyt hän oli jo vanha mies ja heikko. Usein virkkoi hän pojalleen, Arpádille [lausutaan: Aarpaadille], joka oli pitkän vaelluksen aikana kehittynyt uljaaksi nuorukaiseksi: — Mielelläni laskeutuisin hautaan, poikani, kunhan vain saisin nähdä edes vilahdukselta Attilan maan, kunhan vain saisin viedä kansani perille asti.
Kerran he jo löysivät sellaisen maan, joka oli Attilan maan kaltainen. Multa oli musta, vesi makea ja nurmi kuin vihreä silkki ikään. Loppumattomia tasankoja halkaisivat suuret virrat ja reunustivat metsäiset kukkulat. Jo he aikoivatkin siihen paikkaan pysähtyä. Mutta pianpa heidän teltanpystyttämispuuhansa keskeytyivät, sillä taivas ja maa musteni yläilmoista laskeutuvista haukkalaumoista. Ne laskeutuivat nautalaumojen päälle, ja hakkasivat, noukkivat eläimiä kauheasti kirkuen ja kiljuen ikäänkuin olisivat sanoneet: eteenpäin, eteenpäin, ei tämä ole teidän paikkanne. Sehän niiden tarkoitus olikin. Niin tietäjät selittivät, jotka ymmärsivät lintujen kieltä.
Eteenpäin, eteenpäin, ei tämä ole Attilan maa!
Ja he suoriutuivat matkalle taas ja lähtivät kulkemaan, kulkivat metsien, niittyjen, jokien poikki, paljon kärsien, mutta koskaan lannistumatta. Jumalahan oli heidän kanssaan. Ja katso, kun he luulivat olevansa kenties hyvinkin kaukana Attilan maasta, valtasi jokin ihmeellinen aavistus vanhan Almosin. Hän virkkoi Arpädille:
— Kutsu kokoon kansan johtajat, poikani. Minä tunnen, että tämä maa, jonka päällä minä seison, on Attilan maa. Katso ympärillesi! Mitä minä aavistan, sen sinä varmaan näetkin selvästi. Niin pitkälle, kuin silmä kantaa, näkyy vain tasaista alankomaata, jota metsät ja vuoret reunustavat. Ihan kuin näkisin ne kaksi virtaakin, joista Csaba niin monta kertaa on kertonut meille. Tämä on se maa, juuri tämä!
Sillävälin kokoontuvat päämiehet ja tietäjät, ja kaikki kuuntelivat surunsekaisella riemulla Almosin sanoja. He riemuitsivat saapuessaan vihdoinkin Attilan maahan, mutta suru oli syvä heidän nähdessään Almosin silmistä, että tämä puhuu viimeisen kerran heille.
— Seuratkaa häntä! — Almos osoitti poikaansa ja kaatui kuolleena päämiestensä syliin.
Pian levisi tieto magyarien saapumisesta Attilan maahan.
Tonavan, Tiszan, Marosin ja Oltin seutuvilla, metsissä ja pustilla liikahtivat ihmiset ja elämä kihisi kuin muurahaiskeossa. Sillä Attilan muisto ei ollut vielä haihtunut. Pakoonko lähteä vai vastustaakko "Jumalan ruoskan" jälkeläisiä! Ainoastaan székelyit tiesivät, mitä heidän oli tehtävä. Neljäsataa vuotta he olivat odottaneet magyariveljiään, ja nyt, kun nämä olivat saapuneet, läksi heidän parhaimmistonsa heitä vastaan, kulkien yöt ja päivät saadaksensa nähdä silmästä silmään kauan kaivattuja veljiään.
Eihän oltukaan turhaan huokailtu: nyt olivat magyarit vihdoinkin täällä! Toistensa syliin heittäytyivät magyarit ja székelyit ilosta itkien. Heidän kielensä oli yhtäläinen, he ymmärsivät toistensa puhetta. Ja nyt he valmistivat suuria juhlia. Hevosia he uhrasivat magyarien jumalalle, joka heitä auttoi ja tänne johdatti.
— Yhdessä elämme ja yhdessä kuolemme! — huusivat magyarit ja székelyit, niin että taivas ja maa raikuivat.
— Lähdetään! Eteenpäin! — kiihkoilivat nuoret.
— Seis! Odottakaa! — rauhoittivat vanhukset, viisaat heitä. — Meidän on ensin saatava tietää, mitkä kansat nykyään asuvat maassa, luovuttavatko he meille hyvällä Attilan perinnön vai eivätkö. Jos luovuttavat, niin vanhalla oikeudella sen saamme, jos taas eivät, niin miekalla me sen otamme. —
Nuori oli iältään Arpád, mutta vanha viisaudessa: hän hyväksyi vanhojen neuvot. Hän virkkoi heti Kusidille [lausutaan: Kushidille], Kund päällikön pojalle, joka oli hänkin nuori mutta hyväjärkinen, jonka jokainen ajatus oli viisas, mutta joka sittenkin aina punnitsi sitä kaksi kertaa, ennenkuin lausui sen ilmi.
— Kuules, Kusid, lähde sinä ja matkustele Attilan maassa yksinäsi, nähdäksesi ja kuullaksesi, mitkä kansat asuvat maassa, kuka nykyään on maassa ensimäinen ensimäisten joukossa. Niin kauan, kuin sinä olet matkalla, me emme liikahda täältä. Levähtää saa kansani sill'aikaa, kunnes sinä saavut. —
Kusid läksi ja otti tarkkaan vaaria kaikesta matkansa varrella. Metsät, pustat, purot, joet tulivat tarkastetuiksi. Hänen sydämensä paisui ihastuksesta ja riemuiten huudahti hän tuon tuostakin: Tämä se on se maa, josta Csaba meille kertoi! Saapuipa hän kerran erääseen kaupunkiin. Siinä kaupungissa asui ruhtinas, jonka nimi oli Svatopluk. Hän meni suoraan Svatoplukin palatsiin. Eipä hän kaunistellut eikä kierrellyt, sanoipa vain suoraan, kuka hän oli ja kenen lähettämä.
— Ja mitä te sitten tahdotte täältä? — kysyi ylpeästi Svatopluk.
Kusid sanoi: — Emmehän me ole sen pahemmissa aikeissa, minä, Kusid, Kundin poika, sanon sen sinulle. Tahdommepahan vain asettua tähän maahan asumaan. —
— No asettukaa sitten, onhan tässä tilaa tarpeeksi asti tässä minun maassani — myönteli Svatopluk. — Hätäkös teidän on täällä elääksenne, jos väin minua uskollisesti palvelette. —
Tarpeeksi Kusid tästä puheesta ymmärsi, mutta ei ollut tietävinään, sanoipa vain Svatopinkille:
— Ymmärrän puheesi, Svatopluk. Minä palaan herrani luo, ja kerron hänelle. — Palatessaan hän ei voinut olla lekkeriänsä täyttämättä Tonavan vedellä. Laukkuunsa hän pani multakokkareen ja kourallisen ruohoa näyttääksensä Arpádille ja magyareille, etteivät Csaban kertomukset olleet satua.
Ja Kusid saapui, ja Arpád keräsi ympärillensä päälliköt, että he kuulisivat Kundin pojan retken tulokset.
Kusid näytti multakokkaretta ensin.
— Katsokaatte tätä multaa — se on mustaa ja pehmeää. Sen vertaista ei löydy muualla maailmassa.
Kädestä käteen kulki nyt se kourallinen multaa, kaikki he kauan tarkastelivat sitä suurella mielihyvällä. Silloin hän otti esille heinätukkonsa.
— Katsokaa nyt tätä! Eikö se olekin vihreätä silkkiä vihreämpi? Ja koettakaa kädessänne, se on pehmeämpikin kuin silkki. —
— Silkkiä pehmeämpi! — myönsivät kaikki.
— Juokaahan nyt tilkkanen tästä minun lekkeristäni; minä täytin sen
Tonavasta. —
Ympäri kulki lekkeri ja kaikki sanoivat:
— Mettä makeampi! —
— Mitä kansoja asuu nyt tässä maassa? — kysyi Arpád — ja kuka on niiden ylin päämies? — Kasvot ja silmät paloivat hänen tätä kysyessään.
— Monenlaisia kansoja asuu täällä — vastasi Kusid. — Mutta ensimäinen ensimäisten joukossa on Svatopluk, slovakkien- ja morvalaisten ruhtinas. Kuulkaa hänen viestiänsä! Ei hän ole sitä vastaan, että tänne asetumme asumaan, kun vain palvelemme häntä uskollisesti. —
Kauheasti suuttui Arpád tästä. Hänen säilänsä säihkyi, kun hän sitä vimmoissaan pyöritteli.
— Kuulettekos! Hän kutsuu minua ja minun kansaani orjuuteen.
Lähdetään! —
Hän käski heti puhaltaa sotatorveen. Kaikki, jotka kelpasivat aseiden käyttöön, olivat pian jalkeilla. Kusidin lähetti Arpád edeltäpäin. Sanoi hänelle:
— Valikoi orheistani valkoinen. Pane sille kultaiset suitset ja päähän timanteilla koristetut päitset. Mene edeltäpäin ja vie ratsu Svatoplukille. Sano hänelle: Sinun herrasi Arpád lähettää nämä sinulle. Lähettää ne siksi, että olisi, millä karkaisit pois tästä Attilan maasta. —
Kusid meni siis edeltäpäin ja talutti valkoisen ratsun Svatoplukin eteen. Sanoipa hän suoraan, pelkäämättä mitä Arpád oli käskenyt.
— Mitäs sinä puhut? Sanoppas vielä kerran kuinka se oli! —
Ja Svatopluk remahti sellaiseen nauruun, että nauru kajahti maan allakin.
— Kyllä minä, vaikka sata kertaa — sanoi Kusid. — Jos elämäsi on sinulle rakas, näin nouse ratsun selkään, Svatopluk, sillä sen sanon, että miekan kärkeen muuten pääsi joutuu. —
Svatopluk lakkasi jo nauramasta. Viha ja suuttumus väänsivät hänen kasvonsa.
— No sano siis herrallesi, että minä en istu hänen ratsunsa selkään.
Nuijalla käsken lyödä hänen koninsa kuoliaaksi, kultaisen satulan
viskaan Tonavaan, timanttiset päitset heitän heinikkoon.
Ymmärsitkös? —
— Ymmärsin, Svatopluk. Tapa sinä vain ratsu, koiramme syövät sen lihan. Heitä satula Tonavaan: meidän kalastajamme löytävät sen sieltä. Saatathan sinä heittää päitsetkin heinikkoon, meidän niittomiehemme ne kyllä sieltä korjaavat. Ymmärsitkös? —
Paikalla toitotutti torvea Svatopluk, ja kun Arpád saapui Tonavan rannalle, odotti hän siellä jo niin suuren joukon kera, että taivas musteni sen varjosta. Ei magyareja ollut puoltakaan sen vertaa, mutta yksi riitti kolmea vastaan — tahi ehkäpä kymmentäkin. Ensimäisenä hyökkäsi Arpád, ja seitsemän heimon etunenässä niiden seitsemän päämiestä. Svatoplukin joukko kaatui niinkuin viljaa leikatessa. Tonavan vesi paisui ja nousi yli äyräittensä, — niin paljon verta siihen vuoti. Svatoplukin joukko pakeni, minkä kerkesi. Pakeni Svatopluk itsekin, hyppäsi hän Tonavaankin ratsuineen, mutta ei päässyt tulvivan joen yli: samainen Tonava, johonka hän Arpádin satulan heitti, tuli hänenkin haudakseen.
Lehelin torvi.
Vieläkin säilyttävät Jaszberényissä [kaupunki Unkarissa (lausutaan: Jaasbäreenj)] unkarilaiset erästä valkoista luutorvea. Sanotaan, että tämä oli ollut Lehel päällikön torvi. Olipa se sitten ollut hänen tai ei: Lehelin ja hänen torvensa muisto elää ja säilyy niin kauan kuin unkarilaisia elää maan päällä.
* * * * *
Arpád hankki magyareille takaisin Attilan maan. Svatoplukilta hän otti Tonavan ja Tiszan välisen maanalan eikä levännyt, ennenkuin magyarit olivat herroina siinä maassa, jonka nimi on Unkari. Kaksikymmentä päivää ja kaksikymmentä yötä kestivät suuret ilojuhlat uuden kotimaan kunniaksi. Vuoret, laaksot, metsät ja pustat raikuivat magyarien voittolauluista, pillien ja kanteleiden soitosta. He sytyttivät rovioita kukkuloille ja tasangoille, ja tulien liekit nousivat taivaisiin asti viestinä Csaballe: nyt on täytetty sydämesi toivomus, magyarit ovat hankkineet takaisin isäsi perinnön. Roihuavien tulien liekit ja savu tuntui naapurimaissakin, jotta naapurit tietäisivät: magyarit ovat saapuneet.
Sitä saivat tuta naapurikansat muutenkin Arpádin kuoleman jälkeen. Sillä magyarilaiselle urhoudelle oli oma maa liian ahdas, se pyrkii yli rajojen. Kauhu valtasi naapurikansat: hävitys seurasi kaikkialla magyarien jälkiä. Mutta heikkenivät, vähenivät magyaritkin, magyarien jumala jo kyllästyi vierailla mailla seikkailemiseen. Hän lähetti Vastaonnen heidän keskuuteensa, että se saattaisi heidät järkiinsä ja ajaisi heidät takaisin Arpádin maahan.
Saksan maalla Augsburgin luona magyarit kärsivät kauhean tappion. Hirvittävästä sodasta palasi ainoastaan seitsemän magyaria takaisin Unkarin maahan, nekin typistetyin korvin ja nenin. Eikä heitä ottanut kukaan telttaansa. Surusankareiksi pilkattiin heitä ja moitittiin, etteivät kuolleet sotatantereella niinkuin kaikki muutkin. Sillä ne muut olivat kaikki kuolleet tahi joutuneet vankeuteen. Vankeuteen joutuivat myöskin molemmat päälliköt Lehel ja Bulcsu [lausutaan: Bultshu]. Vangiksi joutuivat, sensijaan että olisivat kaatuneet sodassa, vaikka he kyllä hakivat kuolemaa. Häpeän ja suuttumuksen puna paloi Lehelin ja Bulcsun kasvoilla, kun heidät vietiin Saksan keisarin eteen tuomiotaan kuulemaan.
Siellä telttansa edustalla istui keisari päämiestensä ympäröimänä. Hän rypisti kulmakarvojaan, katseli kauan sanatonna molempia päälliköitä. Sitten hän ärjäsi heille kuin millekin pahantekijöille:
— Tekö olette magyarien päälliköt? —
— Me — vastasi ylpeänä, pää pystyssä, Lehel.
— No miksi te ahdistatte ja piinaatte kristittyjä?
— Siksi, että olemme Jumalan ruoska. Hän lähetti meidät teitä ruoskimaan — sanoi Lehel vahvassa uskossa.
— Kuolema teille! — huusi Saksan keisari. — Hei sotilaat! Käykää kiinni! Viekää heidät teloituspaikalle. -.
— Kuulehan, keisari, sinä saksalaisten keisari, armoa en pyydä. Ansaitsen kuoleman, koska olen hävinnyt sodassa. Yhtä vain pyydän sinulta. —
— Puhu! —
— Käske heidän antaa takaisin rakas torveni, että saisin puhaltaa siihen vielä viimeisen kerran. —
Keisari viittasi, ja torvi tuotiin Lehelille.
— Ota, puhalla rakkaaseen torveesi! —
Oi hyvä luojani! Sydän vapisi sillä, joka kuuli sen torven soittoa, kyynelet tulivat silmiin, niin surullisena, kaihoisana kaikui soitto. Saksalaiset urhot kerääntyivät Lehelin ympärille ja silmät vesissä, pää kumarassa he kuuntelivat surullista säveltä.
Mutta kun surullinen sävel loppui — mitäs silloin tapahtui! Silloin heilutti Lehel torveansa pari kolme kertaa päänsä ympäri jotta ilmassa vonkui ja paiskasi sen Saksan keisarin päähän niin, että hän kuoli siihen paikkaan.
— Nyt saatte viedä minut teloituspaikalle — jyrisi Lehel keisarinne on minun palvelijani toisessa maailmassa. [Pakanallisten magyarien uskon mukaan palvelivat heitä kuoleman jälkeen ne, jotka he eläessään olivat toimittaneet toiseen maailmaan.]
Botond.
Asettua unkarilaiset eivät vain voineet heidän suuren, Saksanmaalla kärsityn vastoinkäynnin jälkeenkään. Kun he taas vahvistuivat, niin eivät he enää pysähtyneet kuin vasta Kreikan keisarin kaupungin luona. Säikähtipäs pahasti nyt Kreikan keisari, ja käski sulkea kaupungin kaikki seitsemän porttia, etteivät unkarilaiset pääsisi sisään. Samalla hän lähetti unkarilaisten johtajan puheille sanansaattajan. Hän käski tämän sanoa, etteivät he vuodattaisi toistensa verta, vahinko olisi niin kreikkalaisia kuin unkarilaisiakin, vaan mieluummin lähtisi yksi kummankin puolesta kaksintaisteluun. Jos kreikkalainen voittaa, menkööt silloin unkarilaiset siivosti takaisin kotiinsa, ja jos voittaa unkarilainen, niin silloin hän lupautuu maksamaan suuren veron.
— Olkoon menneeksi — sanoi unkarilaisten päällikkö — tulkoon siis esiin se urho. —
Lähetit palasivat takaisin, ja ennenkuin oli tuntiakaan kulunut, niin jo tulee linnan portista heitä kohti tavattoman suuri jättiläinen; hän laskee käsivartensa ristiin rinnalleen, seisahtuu unkarilaisten eteen ja sanoo ylen ylpeästi:
— Katsotaanpa, kuka tässä uskaltaa ryhtyä taisteluun minun kanssani.
Mutta tulkoonkin samalla kaksi, sillä yhdellä minä en alotakkaan. —
Unkarilaiset vilkaisivat toisiinsa suuttumuksesta kipinöitsevin silmin ja satakin huusi samalla kertaa: minä lähden! minä myös!
Kaikista sukkelin oli Botond, eräs tanakka, jykevä, lyhyenläntä mies, hän kun silmänräpäyksessä erkani joukosta ja kreikkalaisen urhon eteen asettuen sanoi hänelle: Kuule sinä, kreikkalainen jättiläinen! Nimeni on Botond. Olen pienin urho unkarilaisten joukossa. Kutsuhan sinä vain viereesi vielä kaksi kreikkalaista! —
Ja tämän sanottuaan hän heilutti nuijaansa ja paiskasi sen linnan rautaporttia vastaan niin, että se raksahti kahtia siinä tuokiossa. Siihen syntyi niin suuri lovi, että poikanen pääsi helposti kulkemaan siitä.
— No no — ärsytteli jättiläinen — vahinko sinun oli heittää nuijaasi pois juuri nyt. —
— En minä tarvitse nuijaa enkä kalpaa — sanoi Botond ja läksi tyhjin käsin jättiläistä vastaan. Hän heilautti jättiläistä kerran oikealle, kerran vasemmalle, nosti hänet ylös, heilutteli ilmassa ja paiskasi hänet maahan niin, että jos hänellä olisi seitsemän sielua ollut, niin olisivat ne kaikki lähteneet hänestä.
Arvaahan sen helposti, että Kreikan keisariin kovasti koski tämä häväistys. Siellä hän istui linnansa valleilla hovinsa ja koko talonsa väen seurassa, siinä varmassa uskossa, että jättiläinen voittaa minkä unkarilaisen tahansa. Eikä hän kyennyt voittamaan pienintäkään! Häpeissään he hiiviskelivät takaisin linnaan, ja keisari otti niskoilleen niin suuren veron, kuin unkarilaiset vain tahtoivat, kunhan he jättivät kreikkalaiset rauhaan.