Sanoi Jankalovics kuninkaanpojalle:

— No, pikku isäntäni, kutsutaan nyt kuningas illalliselle koko talonväkensä ja hovinsa kanssa. —

Tämän sanottuaan potkaisi hän keittiössä uunin kylkeen, josta heti pyörähti esille kaksikymmentäneljä kokkia, ja nuo sitten keittivät ja paistoivat vaikka mitä hyvää.

Sillävälin tuli ilta, ja kuningas saapui koko talonväkensä ja hovinsa kera ja Jankalovics ohjasi heitä kaikkia paikoilleen. Kunniasijalle istuutui kuningas, molemmin puolin häntä kuningatar ja vanha noita, mutta juuri kun nämä kaksi aikoivat istuutua, hypähtivät tuolit kumpaisenkin alta syrjään, ja he keikahtivat lattialle niin, että kuningaskin nauroi vatsaansa pidellen.

Sanoi Jankalovics:

— Armollinen herra kuningas, minä tuon tänne heti erään vaimon, jonka alta tuoli ei hypähdä syrjään. —

Hän juoksi kirkon luo, siellä hän riisui puhvelinnahan oikean kuningattaren ympäriltä, nosti hänet syliinsä, vei hänet kultalinnaan ja istutti hänet kuninkaan viereen.

— Tämä nainen sopii sinun viereesi, armollinen herra kuningas. Sillä tietäkööt kaikki ihmiset, etteivät koiranpenikat ole hänen lapsiansa, vaan nämä kultakutriset lapset tässä näin. —

Ja hän kertoi järjestänsä, miten kaikki oli käynyt. Nyt se vilutauti vasta puistattikin noita-akkaa tyttärineen. Kuningas taas rajattomalta sydämeniloltaan ei saanut sanaakaan sanotuksi. Jankalovics kuperkeikkasi, muuttui pukiksi, pisti toiseen sarveensa noita-akan, toiseen tämän tyttären ja sanoi: — Nämä kaksi sielua on minulle luvattu, minun ne ovat ja minä ne vien! —

Hän hävisi kuin olisi maa hänet niellyt, eikä hän pysähtynytkään ennenkuin hiidenporstuassa, josta hän heitti heidät sisään. Ja sinnehän he olivatkin omiansa!

Kun Jankalovics saapui takaisin, oli ilo jo ylimmillään kultalinnassa: soivat nuo kaksikymmentäneljä helisevää oksaa, nuoret pyörähtivät tanssimaan, sujahteli ja tärisi lattia, vaikka lankut olivat puhdasta kultaa.

Tokko minä sanonkaan, ettehän te usko kumminkaan — mutta minä olin, nähkääs, myös siellä, tanssin niin paljon kuin jaksoin, juoksin sitten kotiin ja teille tämän sadun kerroin.

Olkoot kultakutriset lapset huomenna teidän vierainanne!

Haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka.

Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme kaunista tytärtä. Kuningas kysyi tyttäriltään markkinoille lähtiessään: No, tytöt, mitäs tuliaisia haluatte markkinoilta?

Vanhin sanoi: Tuo minulle, isä rakas, kultaiset vaatteet.

Keskimäinen pyysi: Minulle tuo hopeaiset vaatteet.

— Mitäs sinulle sitten pitäisi olla? — kysyi hän nuorimmalta.

— Tuo minulle, isä kulta, haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka — vastasi nuorin.

Kuningas pudisteli päätänsä tämän kuultuansa: — En ole koskaan kuullut sellaisista puhuttavan, mutta jos niitä vain maailmassa on olemassa, niin kyllä tuon sinulle, tyttöseni. —

Kuningas lähti markkinoille ja kohta hän ostikin kultaisen puvun vanhimmalle tyttärelleen, hopeaisen keskimäiselle, mutta haastelevaa rypälettä, hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa hän ei löytänyt, ei vaikka kuinka olisi hakenut kaikista kauppapuodeista.

Kuningas oli pahoillaan, kun ei voinut täyttää rakkahimman tyttärensä pyyntöä. — No niin — ajatteli hän — kunhan tästä kotia pääsen niin kuulutan kaikkialla valtakunnassani että se, joka tuo linnaani haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan, saa niistä kultaa niin paljon, että elää herroiksi kuolemaansa saakka. —

Juuri kun hän oli näissä mietteissään, töksähtivät hänen vaununsa kovasti ja tarttuivat liejuun niin lujasti, etteivät hevoset päässeet hievahtamaankaan. Parastansa kuski kyllä koetti, läiskytteli ruoskallaan, sivalteli sillä hevosia ja kiroili minkä jaksoi, mutta hevoset vain seisoivat yhdessä kohti kuin kiinni naulattuina.

Kuningasta harmitti kovasti. Kuinkas muuten, kun nämä hänen hevosensa muulloin miltei potkivat tähdet taivaalta, mutta nyt eivät kyenneet liikuttamaan edes näitä köykäisiä vaunujakaan! Hän lähetti kylään noutamaan miehiä, ja niitä tulikin hevosineen, vetojuhtineen, koirineen, kissoineen, kun tuli sana, että kuninkaan vaunut olivat tarttuneet lokaan.

Mutta turhaanpa kokoontui kylänväki, ei siitä ollut apua, vaunut pysyivät kuin pysyivätkin rapakossa.

Heidän siinä puuhatessaan ja ponnistellessaan hiipi kuninkaan luo sika, joka haastelee hänelle näinikään:

— Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, anna nuorin tyttäresi minulle, niin minä tuosta pälkähästä vapautan sinut hevosinesi, vaunuinesi, kaikkinesi.

Suu ja silmät selällään kuningas kuunteli possun pakinata — mikähän
Jumalan ihme se tuokin oli!

Mutta miten ollakkaan, niin hän sanoi kuin sanoikin sialle: — Hyvä on, annahan nähdä, mihin kykenet! Tässä käteni, eikä se olekkaan mikään siansorkka: saat nuorimman tyttäreni, jos päästät minut pulasta. —

Sika ei odottanut sen enempiä kehoituksia, pisti kärsänsä pyöränpuolain väliin, väännälsi kerran pyörää ja yhdellä hujauksella vain vaunut lennähtivät liejusta irti, hevoset syöksähtivät eteenpäin ja lennättivät kuninkaan tuossa tuokiossa linnaan.

Kotiin saavuttuaan kuningas otti esille kultapuvun ynnä hopeapuvun ja antoi ne molemmille vanhemmille tyttärilleen. Nuorimmalle tyttärelleen hän raskain mielin sanoi: — Katsoppas nyt, tyttöseni, mikset sinäkin toivonut vaatteita itsellesi, sillä toivomaasi haastelevaa rypälettä, hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa en löytänyt koko markkinoilta.

Mutta tuskin hän oli ehtinyt tämän lausua, kun hän jo kuulee sian kovasti röhkien tulevan. Hän katsahtaa säikähtyneenä akkunasta, ja näkee, että siinä se tulee tosiaankin se sika, jolle hän oli nuorimman tyttärensä luvannut. Ja se riivattu elukka toi mukanansa työntökärrytkin, joilla se varmaankin tahtoi kulettaa pois hänen rakkaimman tyttärensä!

Niinpä olikin: se röhki kohta ylös akkunoita kohti: — Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, tulin tässä noutamaan tytärtäsi. Öh, öh, öh, lähetä hänet alas, niin vien hänet kärryissäni. —

— Annahan olla — ajatteli kuningas, — kyllä minä sinulle tytön lähetän! — Äkkipikaa puettiin eräs talonpoikaistyttö komeihin, kultaisiin vaatteisiin ja lähetettiin pihalle sian tykö. Mutta tämäpä ei ollutkaan mikään tolvana. Se sanoa tokaisi heti kuninkaalle: — Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, tämä ei ole sinun tyttäresi. —

Nytpä vasta kuningas oikein katuikin hullua tekoansa — ja kun hän vielä oli ojentanut kätensäkin sille rupiselle sialle!

Entäs pieni kuninkaantytär? Hänpä vasta itki ja voivotteli niin että koko linna soi, ja sanoi mieluummin kuolevansa kauhean kuoleman kuin menevänsä sian puolisoksi.

Mutta turhaan hän itki, turhaan voivotteli, turhaan hän heittäytyi permannollekin; kuningas selitti katkerasti itkien: — Se on kaikki turhaa, tyttöseni, minä lupasin sinut, eikä nyt auta muu, kuin mennä. —

Mutta sillävälin kuningas hoksasi pukea tyttärensä repaleisiin, likaisiin vaatteisiin, ja lähetti hänet semmoisena alas. Arveli, näet, ettei sika nyt huolisikaan hänestä.

Mutta siinäpä hän erehtyikin! Sika oli iloissaan vähällä hypätä nahastaan, kun näki kuninkaantyttären tulevan. Se sieppasi tytön, asetti hänet sievästi kärryille istumaan ja vei hänet sitten mukaansa kovasti röhkien: — Öh, öh, öh, elä itke, kuninkaantytär, hyvähän sinun tulee ollaksesi minun luonani. —

Kuninkaantytär itki katkerasti, mutta sika vain röhki: — öh, öh, öh, elä itke, kuninkaantytär, olemme jo pian kotona. —

Mutta silloin vasta kuninkaantytärtä itkettikin, kun sika pysähtyi erään läävän eteen, vei hänet sinne sisään ja asetti likaisille oljille istumaan.

— Öh, öh, öh, tämä on minun taloni! —

Ja sika tarjosi hänelle maissinjyviä: — Öh, öh, öh, syöppäs nyt, kuninkaantytär! —

Kuninkaantytär itki, itki ja nukahti viimein itkuunsa.

— öh, öh, öh, nuku vain, pieni kuninkaantytär, huomiseksi surusi muuttuu iloksi. —

Nukkui kuninkaantytär, nukkui, eikä herännytkään ennenkuin keskipäivällä. Keskipäivän kellonsoiton aikana hän avasi silmänsä — ja auta armias! — sokeaksi hän oli tulla häikäisevästä kimalluksesta!

Läävään hän oli nukahtanut, ja palatsissa hän heräsi! Oljille hän oli paneutunut maata ja silkkipatjoilla hän herääkin! Ja kun hän avasi silmänsä, kiiruhti kokonainen liuta neitosia hänen vuoteensa luokse kysymään: Mitä käskette, armollinen neiti?

He toivat hänelle hetikohta mitä kauneimpia vaatteita, jotka kimaltelivat hopeasta, kullasta ja timanteista, ja pukivat ne hänen yllensä. Sitten he veivät hänet toiseen huoneeseen. Siellä istui katetun pöydän ääressä kaunis, sorea nuorukainen. Hän rientää tyttöä vastaan, ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet pöytään.

Ja kaunis nuorukainen sanoi hänelle: — Istu vain pelkäämättä tänne, kaunis kuninkaantytär. Sinä omistat kaikki, mitä täällä näet. Sinun omasi olen minäkin, jos et halveksine minua. —

— Kuka ja mikä sinä sitten olet? — kysyi tyttö. Nuorukainen sanoi:

— Kerron sen myöhemmin sinulle, kaunis kuninkaantytär. Tule, mennään nyt puutarhaani —

Hän otti sievästi käsikynkästä kuninkaantytärtä, ja niin he menivät alas puutarhaan. Ja kun he siellä kävelevät, kallistuu tytön eteen viiniköynnös, jonka rypäleet sanovat: Poimi meitä, poimi meitä, kaunis kuninkaantytär!

— Tämä se on se haasteleva rypäle — sanoi nuorukainen.

He menevät edemmäs, ja eräästä omenapuusta pienet punaiset omenat hymyilevät hänelle niin kovin herttaisesti.

— Näetkös, tässä se on se hymyilevä omena — sanoi nuorukainen.

Kulkevat taas edemmäs, ja nytpäs koko puutarha rupeaa soimaan. Kuninkaantytär katsoo oikealle ja kysyy: — Mikä täällä soi niin kauniisti? —

— Katsohan tuonne — vastasi nuorukainen — tuolla tuossa persikkapuussa kasvaa soivia persikoita. —

Voi hyvä luojani, kuinka kuninkaantytär nyt iloitsi, ei hän tietänyt, itkeäkkö vai nauraa suuresta ilosta!

— Näetkös — sanoi nuorukainen — minun puutarhassani on haastelevia rypäleitä, hymyileviä omenia ja soivia persikoita, joita sinä toivoitkin. Jäätkö nyt tänne, tuletko vaimokseni? —

Ei kuninkaantytär antanut kahteen kertaan kysyä sitä asiaa, hän heittäytyi kauniin nuorukaisen kaulaan ja sanoi:

— Sinun luoksesi jään enkä ikinäni sinua jätä! —

Silloin sitten nuorukainen kertoi, että hän oli kuninkaanpoika, mutta eräs paha velhotar oli muuttanut hänet siaksi ja kironnut hänet sanoen, että hän niin kauan jäisi siaksi, kunnes joku tyttö kerran toivoo itselleen haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan.

Vielä samana päivänä lähetettiin sana kuninkaantyttären isälle, että tulla vain koko hoveineen häihin! Ja kyllä he pitivätkin semmoiset häät, että niistä puhuttiin seitsemässä valtakunnassa. Ja vielä tänäänkin he elävät, jos eivät vain ole kuolleet.

Kerskailijat.

Olipa kerran mies, jolla oli kolme poikaa. Molemmat vanhemmat poikansa mies pani oppiin ja niin toisesta tuli parturi, toisesta seppä. Nuorimmalle pojalle ei tahtonut mikään ammatti kelvata, ja hän lähti sotamieheksi.

Vuosi vieri vuoden jälkeen, eivätkä pojat käyneet kotonaan, mutta saivatpa sitten kerran kaikki kolme poikaa kotoa viestin, että tulkoot heti kotiin, jos mieli tavata isää vielä elossa. Pojat saapuivat kotiin, ja siinäpä tosiaankin isäukko teki kuolemaa.

— No, rakkaat poikaseni — sanoi ukko — kunhan sain vielä kerran teidät nähdä ennen kuolemaani. Kertokaapas nyt minulle, kuinka pitkälle kukin teistä on päässyt, oletteko hyvin ammattinne perillä, että tässä saisin rauhassa laskea pääni lepoon. —

Vanhin sanoi:

— Elkää yhtään murehtiko, isä kulta, kyllä minä olen hyvin oppinut ammattini. Minä osaan käyttää partaveistäni niin taitavasti, että ajan jäniksen juostessaan sileäksi. —

— No jopa se on hyvä — iloitsi ukko — sinä, poikaseni, tulet kyllä toimeen vaikka missä. —

— Elkää oikoo huolissaan minustakaan, isä rakas — sanoi toinen veljeksistä, se seppä — minä olen niin hyvin oppinut ammattini, että kengitän hevosen juostessaankin.

-. Se on hyvä — hyvä Jumala, kuinka se onkaan hyvä — huokaili ukko.

— Entäs sinä, poikaseni — virkkoi hän nuorimmalleen — millainen sotamies sinä olet, osaatkos heilutella miekkaasi hyvinkin? —

— Niin minäkö, isä kulta? — kysyi nuorukainen — kyllähän minä osaan. Kerrankin läksin kävelemään koreimmassa puvussani, ja siinä kadulla kävellessäni rupesi satamaan vettä oikein rankasti. Ohoo, mikäs nyt neuvoksi, tuumin minä, tämä kirottu sade pieksää ihan pilalle kauniin univormuni. Mutta enpä minä siinä kauan arvellut, vaan vedin miekkani esille, ja rupesin sillä huitomaan niin rajusti ympärilleni, ettei pisaraakaan vettä satanut päälleni. Kylläpä olivatkin ihmeissään toiset sotilaat, kun saavuin takaisin kasarmiin, eikä sade ollut kastellut minua ollenkaan. Tulipa kenraalikin luokseni ja kysyi, kuinka minä olin tehnyt. Minä sanoin, etten minä muuta, kuin vedin miekkani esille ja sillä torjuin sadetta luotani. — "Oletpa kelpo sotilas, poikaseni" — sanoi kenraali ja antoi minulle pussillisen kultakolikolta. —

— No Jumalan kiitos, että voin kuolla huoletonna — sanoi ukko — kyllähän te kaikki kolme näytte tulevan toimeen omin voiminne ettekä tarvitse niitä vähäisiä lantteja, jotka minä olen haalinut kokoon. —

Silloin pappikin juuri saapui antamaan kuolevalle viimeistä voitelua, ja ukko antoi hänelle minkä rahoja oli kerännyt köyhien kesken jaeltavaksi. Mutta kylläpä venyivätkin pitkiksi kerskailijain nenät, ja kerskailemishalu hävisi heistä tykkänään koko heidän elinajakseen! He hautasivat isänsä ja läksivät maailmaa kiertämään, kukin omalle taholleen. Olkoot he huomenna teidän vierainanne!

Pyöreä kivi.

Oli kerran, missä lienee ollutkaan, seitsemännen valtakunnan tällä puolella, kaukaisten merien tuolla puolen eräs köyhä kalastaja. Tällä köyhällä miehellä oli hyvin monta lasta. Mutta ruoka ei tahtonut aina riittää, milloin oli mitä syödä, milloin ei. Turhaan nousi köyhä kalastaja jo kukon laulaessa, turhaan hän meni maata vasta myöhään illalla, turhaan hän kuljetti verkkojaan aamusta iltaan ja virrasta virtaan; häneen sopi sananlasku: metsästelee, linnustelee, kalastelee, aina tyhjää konttiansa tarkastelee.

Niin kovin köyhä kuin tämä kalastaja olikin, oli hänen veljensä sitä rikkaampi. Tällä taaskaan ei ollut yhtään lasta. Kun köyhän kalastajan mökissä ei ollut enää suuhun pantavaa, lähetti hän jonkun lapsistaan veljensä luo, jotta tämä Jumalan nimessä antaisi edes vakallisen maissijauhoja. Mutta hänen luoksensa oli turha lähettää, vastaus oli aina sama: saat jauhoja kyllä vaikka puolen tynnyrillistä, mutta anna sinä vaihteeksi joku pojistasi.

— Sitä en tee — vastasi kalastaja — kaikki lapseni ovat minulle yhtä rakkaita, en voi erota yhdestäkään.

Kerrankin kun kokonaiseen viikkoon tuskin oli ollut mitään syötävää, läksi kalastaja kaloja pyytämään ja sanoi vaimolleen, ettei hän palaa, ennenkuin saa hyvän kopallisen kaloja. Hän asettui jo varhain aamulla rannalle, laski haavinsa veteen, nosti sen ylöskin, mutta ei tullut kaloja, ei pikkusormen kokoisiakaan. [Unkarin joissa kalastetaan usein suurilla haaveilla.] Jo alkoi ilta pimetä, mutta onni karttoi häntä, kuin olisi se häntä pelännyt.

— Jo näen — huokasi kalastaja — että minun pitää palata sittenkin ilman kaloja kotiin. Hyvä Jumala, mitä minun viattomat lapseni saavat syödäksensä!

Hän nosti surusta raskain mielin haavinsa — mutta mitä! — sehän on raskas, niinkuin olisi siihen joutunut joku suuri kivi. Ei se ollutkaan muuta — kivi se oli, suuri, pyöreä kivi. Hän viskasi suuttuneena kiven takaisin ja painoi haavinsa taas veteen, mutta kun hän uudelleen nosti sen, niin pyöreä kivi oli taas siinä. Nyt hän otti kiven verkosta ja heitti sen oikein kauas veteen, ettei se voisi enää joutua haaviin. Mutta turhaan hän sen niin kauas heitti, näkyi olevan Jumalan tahto, että se tarttuisi kolmannenkin kerran hänen haaviinsa.

Kylläpä kalastajaa harmitteli; hän ei heittänyt enää kiveä takaisin veteen, vaan rannalle ja lähti raskain mielin kotiin. Mutta tuskin hän oli astunut pari kolme askelta, kun hän muuttikin mielensä: jos hän ei voikaan viedä kaloja kotiin, niin vie hän ainakin tuon pyöreän kiven lasten pyöriteltäväksi.

Otti kiven maasta, pani konttiinsa ja laahusti kotiin. Lapset juoksivat vastaan, ympäröivät hänet ja kysyivät: Mitä toit isä? —

— Pyöreän kiven, lapset, ei muuta mitään. Tässä se on, ottakaa, leikkikää sillä ja unohtakaa illallisruokanne. —

Jo pani maata kalastaja ja hänen vaimonsakin, mutta lapset eivät malttaneetkaan lopettaa leikkiään, kun kerran siihen innostuivat. He pyörittelivät pyöreää kiveä edestakaisin huoneessa ja he kiljaisivat heleästi iloissaan, kuu huomasivat, että kivi tuli yhä kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi. Mutta ei kalastaja sitä nähnyt, sillä hän makasi seinään päin kääntyneenä ja huokaili. Kerran kumminkin hän kääntyi ja sanoi lapsille: — Menkää nyt nukkumaan, jo riittää leikki. — Mutta kun hän katsahti lattialle, täytyi hänen äkkiä ummistaa silmänsä, niin kirkkaasti kiilsi, kimalteli pyöreä kivi, että sen loisto aivan sokaisi hänet. Sitten hän taas avasi silmänsä, katseli, tarkasteli kiveä ja kutsui vaimoansakin katselemaan.

— Katso, vaimoseni, se on jokin ihmekivi, se loistaa kuin timantti.

— Voi, rakas ukkoseni — huudahti vaimo lyöden kätensä yhteen — se on kun onkin timantti!

He päättivät heti, että vaimo vie huomenna kiven suoraan itse kuninkaalle, kukaties hän maksaa siitä hyviin hinnan. Vaimo nousi päivän valjetessa, kääri pyöreän kiven liinoihin ja läksi kuninkaan luo. Kun hän saapui linnaan, vietiin hänet heti kuninkaan eteen. Vaimo tervehti kunnioittavasti.

— Jumal' antakoon hyvää päivää, armollinen kuninkaani. —

— Jumal' antakoon, köyhä vaimo, mikä tuuli sinut toi tänne? —

Vaimo otti esille pyöreän kivensä ja näytti kuninkaalle.

— Mistä sinä olet tämän löytänyt, köyhä vaimo? — kysyi kuningas kovin ihmeissään.

Vaimo sanoi, että hänen miehensä on sen löytänyt vedestä.

— No, köyhä vaimo, anna minulle tämä kivi, niin saat siitä tuhat markkaa. Sillä tiedä, se on oikea timantti.

Köyhä vaimo ei sanonut mitään, yskähti vain. Kuningas luuli, ettei tuhat markkaa hänelle riittänyt. Hän ei siis odottanutkaan enempää vastausta, vaan sanoi:

— Jos tuhat markkaa ei riitä, niin annan kaksi tuhatta. —

Köyhä vaimo yskähti taas, hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut sanaakaan suustaan. Ei hän väheksynyt tuhattakaan markkaa! Mutta kuningas luuli taas, että kaksi tukattakin oli hänestä liian vähän, ja sanoi taas köyhälle vaimolle:

— Kuuletko, köyhä vaimo, ei minusta kolme säkillistäkään kultaa ole liiaksi tästä kivestä, annatko sen sillä? —

Silloin vaimo ei yskähtänyt enää, vaan nyökkäsi päätänsä.

Kuningas käski heti täyttää kolme säkkiä kullalla, antoipa vielä hevosen ja kärrytkin vaimolle, jotta hän voisi kuljettaa kullan kotiinsa.

Vaimo läksi suurella riemulla kotiin, mutta olipa iloa kotonakin! Nyt he olivat rikkaita, ei heidän enää tarvinnut nähdä nälkää.

— Mutta kuuletkos, vaimoseni — sanoi kalastaja, — pitäisi mitata kulta! Mahtaneeko siinä olla montakin kapallista?

— Totta toisen kerran, mitata se pitäisi! —

Niinpä niinkin, mutta ei ollut mökissä kappaa.

No, he lähettivät yhden pojistaan lainaamaan kapanmittaa rikkaalta sedältä.

— Mitä te kapanmitalla teette? — kysyi rikas mies pilkallisesti.

— Isäni tahtoo mitata rahaa — vastasi poika.

No siitäkös rikas mies nauramaan!

— Ota tästä, poikaseni, kapanmitta, minä tulen myös perässä katsomaan rahan mittaamista. —

Rikas mies meni veljensä luo, mutta suu ja silmät jäivät häneltä auki ihmettelystä. Näin paljon rahaa ei ollut hänkään nähnyt koskaan yhdessä kasassa. Kysyy veljeltänsä:

— Mistä olet saanut tämän äärettömän kultamäärän, rakas veljeni? —

Annappas — ajatteli kalastaja itsekseen — kun nyt puijaan sinua!

— Hm, sanoi kalastaja. Kuningas on sen antanut minulle kolmesta kissasta. —

— Mitenkä se voi olla mahdollista? —

— Niin se oli, rakas veljeni, kuninkaan linnassa on tavattoman paljon hiiriä, niin paljon, että kuningas ja hänen armollinen perheensä eivät saaneet niiltä rauhassa aterioidakkaan. Tämän minä satuin kuulemaan matkoillani ja vein kuninkaalle kolme kissaa lahjaksi. Olisitpa nähnyt, veliseni, kuinka kuningas riemastui kissoista! Hän heti kutsui hovimestarinsa ja käski hänen mitata tälle kunnon miehelle kolme säkkiä kultaa.

Kun rikas mies kuuli tämän, tuli hänelle kiire kotiin, ja hän kertoi vaimollensa mitä oli kuullut.

— No niin, sanoi vaimo, jos tuo raukka vei kolme kissaa kuninkaalle, viemme me kolme säkillistä mirrejä. —

— Sitä minäkin, eukkoseni. —

Sitten he heti läksivät naapurikyliin ja ostivat kalliilla rahalla sieltä kaikki kissat. Kun he saivat niitä kolme säkillistä kokoon, valjasti rikas mies neljä hevosta kärryjen eteen, pani kolme säkkiä kissoja kärryihin ja läksi suurella melulla kuninkaan kaupunkiin.

Hän saapuu kaupunkiin kuninkaan linnan eteen, pysähdyttää hevoset, jättää kyytimiehensä hevosten luo ja lähtee itse kuninkaan puheille. Hänet viedään kuninkaan eteen ja hän tervehtii kunnioittavasti:

— Jumal' antakoon hyvää päivää, armollinen kuninkaan!.

— Jumal' antakoon, rikas mies, mikä tuuli sinut tänne toi? —

Rikas mies sanoo:

— Minä toin vähäisiä lahjoja, armollinen kuninkaani. Kuulin, että veljeni, sen kalastajan, vaimokin toi, ja te otitte ilolla vastaan. —

— Hyvä on, rikas mies, mutta missä ovat sinun tuomisesi? —

— Minä tuon heti tänne, armollinen kuninkaani. Kärryni ovat tuolla linnan portin edessä. —

Menee rikas mies alas, ottaa selkäänsä kolme säkkiä kissoja ja kantaa ne linnaan. Sillävälin kokosi kuningaskin koko talon väen, että hekin näkisivät ihmeen.

No, jo tulikin rikas mies, ja kun hän astui ovesta sisään, avasi hän heti kaikki kolme säkkiä.

Voi Jumala armahda, mitä siitä syntyi! Ääretön mirrien paljous peitti koko permannon, ne läksivät juoksemaan joka suunnalle, hyppäsivät lattialle asti ulottuvia peilejä ja ikkunoita vastaan ja kaappien päälle, pudottaen ja särkien maahan kalliita kullattuja laseja, lautasia. Ja kuningas huusi, kuningatar kiljui, kuninkaantyttäret vielä enemmän, ja silmänräpäyksessä tulvivat sotamiehet sisään katsomaan, mikä oli hätänä.

— Ottakaa kiinni! — huusi kuningas.

Sotamiehet luulivat, että kissoja piti ottaa kiinni, vaikka kuningas tarkoittikin rikasta miestä. Mutta rikas mies ei jäänytkään siihen suu auki töllistelemään, vaan käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti linnasta juoksemaan sen minkä kerkesi.

Huomenna, jos hän sinun luoksesi sattuu juoksemaan, olkoon hän sinun vieraanasi.

Matias kuninkaan paimen.

Totuuttarakastavalla Matias kuninkaalla oli paimen, jota hän suuresti rakasti, hän kun ei koskaan valehdellut. Kun riikinkuningas kerran kävi tervehtimässä Matias kuningasta, rupesi tämä aterioitaessa puhumaan paimenesta; tämä oli näet niin kunnon mies, ettei hän eläissään ollut valehdellut, eikä sellaista aarretta ollut olemassakaan, joka olisi voinut taivuttaa häntä valehtelemaan.

— Mutta tuotapa minä en usko, sanoi riikinkuningas.

— Etkö usko? No hyvä on, lyödään vetoa.

— Mitä panet vetoa?

— Jos sinä saat paimenen valheesta kiinni, niin minä annan sinulle puolet valtakuntaani. Ja jollet saa häntä valehtelemaan, annat sinä minulle puolet valtakunnastasi.

He vahvistivat vetonsa kädenlyönnillä. Riikinkuninkaan tytär, joka myöskin istui pöydässä, erotti kädet. Sitten ei ollut enää puhetta paimenesta. Muista asioista juteltiin. Syötiin, juotiin, iloa pidettiin, paimenen asia unohtui. Mutta kun päivällinen oli syöty ja riikinkuningas meni asuntoonsa, ei hän saanut rauhaa. Hän mietti vain, mitenkä hän saisi puolet Unkaria kynsiinsä. Hän oli joskus kuullut, että Matias kuninkaalla oli kultavillainen karitsa ja että se oli tämän samaisen paimenen hoidossa. Hän aikoi mennä takamaille paimenen luo, luvata hänelle äärettömiä aarteita kultavillaisesta karitsasta, ja kun Matias kuningas sitten kysyisi paimenelta, mihinkä karitsa oli joutunut, niin hän ei ilmaisisi oikeata asianlaitaa. Silloin riikinkuningas saisi puolet valtakuntaa.

Riikinkuningas pukeutui unkarilaiseen talonpoikaispukuun ja meni paimenen luo. Hän tervehti häntä:

— Hyvää päivää, paimen,

— Jumal' antakoon, armollinen herrani, vastasi paimen.

— Mistä sinä sen tiedät, että minä olen kuningas?

— Näenhän minä sen käynnistäsi.

— No, hyvä on, sanoi riikinkuningas, jos tunsitkin minut, ei se mitään tee. Tiedätkö, miksi tulin luoksesi?

— Tiedän, jos armon herra sanoo.

— Sitävarten tulin luoksesi, paimen, että möisit minulle kultavillaisen karitsan, annan sinulle siitä niin paljon rahaa, että saat ikäsi kuusivaljakolla ajaa.

Paimen sanoi:

— En minä voi sitä tehdä, armollinen herrani. Mitä sanoisin kuninkaalleni, jos hän kysyisi, minne kultavillainen karitsa on joutunut?

— Voi sinua houkkiota, sanoisit, että sudet sen veivät.

— Sitä minä en voi sanoa, armollinen herrani, sillä en koskaan ole valehdellut enkä sitä vastakaan tee.

— Anna karitsa minulle, paimen, rikkaaksi teen sinut.

— En minä tahdo olla rikas, armollinen herrani, parasta on että olen köyhä. Jos, herrani, niin kovin haluat tätä karitsaa, niin osta se kuninkaalta. Ehkäpä hän sen myö.

Jo näki riikinkuningas, että turhaa oli tässä kaikki puhe; murheellisena hän meni takaisin asuntoonsa ja mietti ja mietti, mitenkä hän saisi karitsan käsiinsä. Siinä hän mietti päänsä ympäri, ja sitten hän päätti, että hänpä lähettää tyttärensä paimenen luo; jos paimen kielsikin häneltä karitsan, ei hän kiellä hänen tyttäreltään, joka sivumennen sanoen oli kaunis kuin taivaan tähti. Ja niinpä hän kertoikin tyttärelleen, miten hän oli suunnitellut asian.

— Hyvä on, rakas isäni, minä menen ja koetan parastani.

Tyttö läksi paimenen luo. Otti mukaansa kultaa niin paljon kuin jaksoi kantaa pienessä laatikossa. Paimen oli juuri koonnut laumansa. Tyttö meni suoraan hänen luoksensa ja tervehti:

— Hyvää iltaa, paimen.

— Jumal' antakoon, prinsessa! Mitähän sinä tässä näin myöhään illalla?

— Voi, hyvä paimen, jos tietäisit miksi tulin! En tule toimeen enkä saa rauhaa sen jälkeen kuin kuulin kultavillaisesta karitsasta. Katso tätä laatikkoa, se on kultaa täpösen täynnä. Anna karitsa minulle!

— En voi antaa, armollinen prinsessa.

Prinsessalla oli mukanaan hyvää viiniäkin. Hän tarjosi paimenpojalle:

— Juo, köyhä paimenpoika!

Paimenpoika joi ja hyvälle tuulelle hän tulikin. Prinsessa koetti taas onneansa. Annas kun poika näkee kiiltäviä rahoja! Hän avasi laatikon kannen.

— No näetkö, köyhä paimenpoika, tämä on kaikki sinun, ja sinä saat lisää vielä paljon enemmän, kunhan annat minulle kultavillaisen karitsan.

Sanoi paimenpoika:

— En voi antaa, armollinen prinsessa. Turha on kultasi, turhat koko maailman aarteet. Mutta jos kerran suutelisit minua, niin, jumaliste, kultavillainen karitsa heti paikalla olisi sinun!

Prinsessa mietti kotvasen aikaa — ja sitten hän tosiaan suutelikin poikaa.

— No nyt, sanoi prinsessa, tapa karitsa, minä tahdon sen kultavillaisen nahan vain, lihat saat syödä itse toisten paimenpoikien kanssa.

Paimenpoika tappoi karitsan, nylki nahan, prinsessa kaappasi sen käteensä ja juoksi riemuiten kotiinsa.

Olipa riikinkuningaskin iloissaan! Tuskin malttoi odottaa aamua, niin läksi Matias kuninkaan luo nahka kainalossaan.

— Tässä nyt on kultavillaisen karitsan nahka, saammepas nähdä, ilmaiseeko paimen totuuden!

Aamulla paimen nousi, sydän murheesta raskaana. Kyllä hän siinä itseään panetteli pataluhaksi, ja niin hän oli murheesta mustana kuin synkkä sadepilvi. Mitäs hän nyt tekee! Jos kuningas saa tietää, niin hän hirtättää.

Itsekseen hän ajatteli, että hän menee kuninkaan luo ja sanoo sille suoraan totuuden ennenkuin kuningas ehtii kysyäkkään mitään. Siinä vainioita taivaltaessaan hän tapasi maarotan kaivaman reiän, siihen hän pisti keppinsä ja kepin päähän hattunsa, sitten hän peräytyi vähän ja ikäänkuin keppi olisi ollut Matias kuningas, lähestyi hän sitä taas hitaasti, nöyränä, kunnioittavasti tervehtien:

— Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani.

Itse vastasi itselleen:

— Jumal' antakoon sinullekin, paimenpoika. Mitäs sinne takamaille kuuluu?

— Huonosti ovat asiat siellä, armollinen kuningas, kultavillainen karitsa on kadonnut!

— Se ei ole totta, senkin heittiö, sillä silloin olisivat muutkin kadonneet!

Alakuloisena hän veti keppinsä reiästä ja virkkoi itsekseen: valhe ei onnistu, parasta kun sanon totuuden.

Astui taas vähän matkaa, niin tapasi taas maarotan reiän. Pisti keppinsä siihen, pani hattunsa kepin päähän ja kuvitteli, että se on Matias kuningas ja tervehti:

— Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani!

— Jumal' antakoon, paimenpoika! Mitäs takamaille kuuluu?

— Hullusti ovat asiat siellä, armollinen herrani. Kultavillainen karitsa putosi kaivoon ja siihen se hukkui.

— Se ei ole totta, senkin lurjus, sillä silloin muutkin olisivat siihen pudonneet.

— Eihän se tälläkään tavalla käy, mutisi paimen itsekseen. Veti keppinsä reiästä, nykäisi hattunsa silmilleen ja asteli murheellisena Budan linnaa kohti. Mutta siinä kulkiessaan hän kolmannen kerran tapasi maarotan reiän. Kolmas kerta toden sanoo, ajatteli hän, ja niin hän kolmannen kerran pisti keppinsä rotanreikään ja yritti valehdella.

— Hyvää huomenta, armollinen herrani.

— Terve tuloa, paimenpoika, mitä takamaille kuuluu?

— Huonoja sinne kuuluu, armollinen kuninkaani, sudet söivät kultavillaisen karitsan.

— Valehtelet, sinä senkin… ne olisivat syöneet kaikki muutkin.

— Oi voi, hyvä Jumalani, mitä tehdä? Ei luonnistunut kolmaskaan valhe. No, olkoon sitten niin, hänpä sanookin totuuden! Ja kun hän tämän päätöksen oli tehnyt, johtui hänen mieleensä niin hullunkurinen ajatus, että hän purskahti nauruun. Ei hän enää murehtinut, kasvot kirkastuivat, hattunsa hän työnsi takaraivolleen ja niin hän reippaasti meni Budan linnaan kuninkaan puheille.

Matias kuningas istui juuri syömässä, siinä istui myös riikinkuningas ja hänen tyttärensäkin. Jo riikinkuningas iloitsi edeltäkäsin, että hän saa puolet valtakunnasta, sillä varmasti paimen valehtelee.

Paimen tervehti:

— Hyvää huomenta toivotan sinulle, armollinen herrani ja kuninkaani, sinullekin armollinen riikinkuningas ja myös sinulle, ihana prinsessa.

— Terve tuloa, paimen, mitäs takamaille kuuluu?

— Eihän sinne muuta, armollinen kuninkaani, kuin että vaihdoin kultavillaisen karitsan mustavillaiseen. [Riikinkuninkaan tyttärellä oli näet mustat hiukset.]

— Mihinkä mustavillaiseen?

— Oi, armollinen kuninkaani, kauniimpi on se musta kuin kultavillainen. Aurinkoa silmä vielä kestää katsoa, mutta sitä ei, niin häikäisevän kaunis se on!

— No missä se musta karitsa sitten on? Tuo sisään!

— Ei sitä tarvitse tuoda sisään, armollinen kuninkaani, tuossa se istuu pöydässä. Ja hän näytti riikinprinsessaa.

Matias kuningas huudahti iloissaan:

— Hyvä on, poikani, kunhan totta puhut! Olkoon se sinun, minkä minä voitin sentähden, ett'et valehdellut.

Mitäs riikinkuningas muuta saattoi tehdä. — Matias kuningas oli voittanut puolet hänen valtakunnastaan, ei muuta, kuin anna pois vain! Matias kuningas antoi sen vuorostaan paimenelle. Mutta jos puolet valtakuntaa oli paimenen, niin olkoon hänen tytärkin. Eikä prinsessa vastusteliutkaan, ei niin hitustakaan! Siinä paikassa pappi kutsuttiin ja isot häät pidettiinkin. Sen pituinen se.

Pilli-Palkó.

Missä lieneekään ollut kaukaisten merien tuolla puolen, vieläpä lasivuortenkin takana, jossa lyhytsaparoinen porsas tonkii, — siellä oli kerran köyhä leskivaimo ja hänellä oli poika — Palkó nimeltään. He elivät suuressa puutteessa, eikä aina ollut suuhunpantavaa talossa. Ei heillä ollut kuin hajoava mökkipahanen ja puutarha. Sanoipa Palkó kerran äidillensä:

— Rakas äitini, mitäs minä tässä enää istun ja näen nälkää, palvelukseen minä lähden enkä palaa kotiin, ennenkuin saan edes vasikan palkakseni. Puutarhassamme sitä elätämme, ja kun se kasvaa, niin onhan meillä jo silloin niinkuin vähän talouttakin.

Palkó lähtee palvelukseen, sinne hän jää vuodeksi, saa palkakseen vasikan. Sitten hän lähtee uudestaan palvelukseen ja saa taas palkakseen vasikan. Vasikan hän saa palkakseen sitten vielä kolmantena jopa neljäntenäkin vuonna. Nyt oli hänellä jo neljä vasikkaa, mutta puutarha olikin niille liian pieni, heiniä tuli vähän, ei ollut millä elättää vasikoita. Palkó miettii itseksensä, että hän vie vasikat markkinoille ja myy ne. Hän lähteekin vasikkoineen, mutta matkalla tulee vastaan vanha, harmaapäinen äijä, joka virkkaa hänelle: — Poikaseni, minulla on soreaääninen pilli eli huilu, annan sen sinulle yhdestä vasikasta. —

— Mitä joutavia ukkoseni, eihän vasikkaa toki huilusta —.

— Anna sinä pois vain, elä yhtään arkaile, sillä tiedä, ettei tämä ole mikään tavallinen huilu. Saatpa nähdä, että se tulee vielä sinulle hyvään tarpeeseen. —

— Olkoon sitten menneeksi, tuumii Palkó, ja antaa yhden vasikan huilusta. Sitten hän jatkaa matkaansa. Mutta tuskin hän on ehtinyt pyssynkantaman päähän, niin jo ilmestyy vanha, harmaahapsinen äijä taas hänen eteensä ja sanoo:

— Anna, veliseni, vielä yksi vasikka, niin minä annan siitä, katsohan, tämän hiiren sinulle. —

Siitäkös Palkó nauramaan:

— Vai vasikkakos hiirestä, mitäs sanotkaan, ukkoseni! On kotona hiiriä enemmänkin kuin tarpeeksi, äitimuorilla on kyllin harmia niistäkin. —

— Niinpä niinkin, mutta ei tämä hiiri olekkaan sellainen kuin muut hiiret. —

Ukko puheli niin, että Palkó viimein antoi kuin antoikin vasikan siitä hiirestä. Nyt hänellä olikin enää vain kaksi vasikkaa kaupungille ajettavana, mutta miten ollakkaan, — taivaastako tipahti vai maan altako kohosi — vanha ukko ilmestyi taas hänen eteensä ja sanoi:

— Poikaseni, tässä on minulla juokseva koppakuoriainen, tämäpä vasta jotain onkin! Sinä saat sen, jos annat siitä yhden vasikan. —

— En minä anna — pani poika vastaan — enhän minä toki ole sentään vielä aivan pähkähullu! — Johan minä tässä ihan järjettömästi luovutin sinulle kaksi vasikkaa huilusta ja hiirestä! —

— Neuvonpas sinua vain antamaan sentään vasikan tästä juoksevasta koppakuoriaisesta, sillä sinä tulet sitä vielä tarvitsemaan. — Jopa Palkó lopuksi antoi sittenkin sen kolmannenkin vasikan pois. Nyt hän kulki viimeisen vasikan kera kaupunkiin päin; kovin oli poika allapäin, takaisin hän olisikin mieluimmin kääntynyt, ehkäpä hän vielä voisi tavata sen harmaapäisen äijän, sillä kovasti hän katui kauppojansa. No, kääntyä ei tarvinnutkaan. Sillä kun poika siinä surumielisenä kulki, niin hän näkikin taas edessään ukon, joka sanoi:

— Kuulehan, poikani, anna tämäkin vasikkasi minulle, niin annan sinulle pussin siitä —

— Enkä anna — vastasi Palkó — parempi olisi ollut, etten olisi noita toisiakaan antanut. Mitenkä minä nyt saatan astua äitini silmäin eteen? —

— Anna se vasikka tänne vain, eläkä sure yhtään? Ei tämä ole mikään arvoton pussi. Tiedä, että tähän pussiin on suljettu uni. Sinun tarvitsee vain sanoa, kuinka monta tuntia tahdot nukkua, niin nukut juuri niin kauan, ja jos tahdot jonkun toisen nukuttaa, niin sanot sen vain pussille. —

Palkó ajatteli: — Jos niin on, niin mitäs minä lähden enää yhdellä vasikalla markkinoille. Saakoon vanhus tämän neljännenkin vasikan. — Kun hän oli antanut viimeisenkin vasikan ukolle, niin sanoi tämä:

— No, poikaseni, mene nyt kotiisi. Sinne et pitkäksi aikaa jää: äitisi lyö sinua niin kauan, kunnes joku pelastaa sinut hänen käsistään. Mutta silloin juokse, minne nenä näyttää, ja huuda takaisin äidillesi:

— Jää Jumalan haltuun, rakas äitini, minä en palaa, ennenkuin kuninkaaksi tultuani. —

No, kyllä syntyi kotona aika elämä kun Palkó saapui. Hänen äitinsä kysyi:

— Oletko myynyt vasikat, poikaseni?

— Olen, äiti, olen. —

— Missä rahat ovat? —

— En minä ole niitä rahasta myynyt, vaan nämä tässä minä sain — ja otti kontistaan huilun, hiiren, koppakuoriaisen ja unipussin.

Auta armias, kuinka leskivaimo suuttui! Otti kepin ja löi sillä Palkóta mihin sattui, ja jos naapurinvaimo ei olisi juossut hätään ja pelastanut äidin kynsistä häntä, niin uskokaa pois, akka olisi lyönyt poikansa kuoliaaksi.

Palkó nyt juoksemaan, minne jalat veivät, mutta juostessaan hän huusi äidillensä:

— Jumalan haltuun, äitikulta! En palaa ennenkuin kuninkaaksi tultuani. — Meni Palkó, kulki päin seitsemättä valtakuntaa, yli kaukaisten merien, lasivuorienkin yli, sinne, missä lyhytsaparoinen porsas tonkii. Siellä hän joutui erääseen suureen kaupunkiin, jossa asui kuningas. Sillä kuninkaalla oli ihana tytär, mutta tyttärellä oli hyvin vaikea tauti. Hänen sydämessään oli niin suuri suru, ettei hän saattanut koskaan nauraa eikä hän saanut unta silmiinsä päivällä eikä yöllä.

Kuningas oli juuri käskenyt ilmoittaa koko valtakunnassaan, että se, joka saa hänen tyttärensä nauramaan sekä antaa sellaista lääkettä, josta prinsessa nukahtaa tavalliseen maatapano-aikaan, saa prinsessan vaimokseen ja koko valtakunnan omakseen.

No, tulihan tietysti kaikenlaisia ruhtinaita ja kreivejä ja paroneja ja korkealakkisia slovakkeja ja mustalaispoikia jos jonkinlaisia — kaikki he tahtoivat onneansa koettaa. Mutta he eivät voineet mitään; kuninkaantytär ei nauranut eikä nukkunut. Palkókin menee kuninkaan hoviin, ilmoittaa, että hänpä myös koettaa onneansa. Asettukoon vain kuninkaantytär linnan kuistille, niin hän pihalla näyttää jotakin.

Kuninkaantytär asettui kuistille, sinne meni kuningaskin, sinne kuningatar, kerääntyipä sinne hovin muu väkikin katsomaan, mitä tuo mierolainen osaisi. Palkó silloin otti kontistaan hiiren ja juoksevan koppakuoriaisen ja pani ne sievästi maahan. Sitten hän alkoi puhaltaa soreaäänistä huiluansa — ja kuulkaa ihmettä! — hiiri sieppasi vyötäreistä koppakuoriaista ja niin ne laskivat kaunista unkarilaista tanssia, että piha pölysi! No siitäkös kuninkaantytär nauramaan niin että linna kaikui. Nauroi kuningaskin sekä kuningatar, nauroipa koko hovin väki.

— No, poikaseni — virkkoi kuningas — nauraa osaa jo tyttäreni, mutta kuinkas on sen nukkumisen laita? —

Sanoi Palkó:

— Käskekää viedä hänet vain, armollinen kuninkaani, omaan kamariinsa, laittakaa hänet siellä makuulleen omaan vuoteeseensa, niin saattepa nähdä, että hän nukahtaa heti. —

Kun saatiin vuoteeseen kuninkaantytär, pisti Palkó päänsä unipussiin ja sanoi:

— Nukkukoon kuninkaantytär huomisaamuun kello kahdeksaan asti! —

Siinä silmänräpäyksessä sulkeutuivat kuninkaantyttären silmät, ja hän nukkui makeasti seuraavaan aamuun kello kahdeksaan asti.

Sillävälin puettiin Palkó kalleisiin, kauniisiin purppuravaatteisiin, ja kun kuninkaantytär heräsi, niin heti vihittiin heidät ja vietettiin komeat häät. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä soittivat mustalaiset, ja neidot ja pojat karkeloivat.

Häiden jälkeen Palkó läksi hakemaan äitiänsä, ja toi hänet kuusivaljakolla komeasti linnaan. Ei heillä ollut enää suolasta eikä polttopuista huolta. Vieläpä he elävät tänäkin päivänä, jos vain eivät ole kuolleet.

Kaunis Cerceruska.

Olipa kerran köyhä leskimies, ja hänellä oli kaksi kaunista tytärtä. He olivatkin niin kauniita molemmat, että he olisivat aivan hyvin kelvanneet prinsessoiksi. Totta tosiaan, prinsessoiksi he olisivat kelvanneet!

Naapurissa asui eräs leskivaimo, ja kerran tämä, kun isompi tyttönen, jonka nimi oli Cerceruska [lausutaan: Tsertserushka], leikitteli pihamaalla, sanoi tälle aidan yli:

— Sanoppa, tyttönen, isällesi, että ottakoon hän minut vaimoksensa, niin minä teitä hoitelen, maidossa ja voissa vain kylvetän. —

Ihastui tästä Cerceruska ja juoksi heti isän luo kertomaan, mitä leskivaimo oli käskenyt.

— Eihän se olisi hullummaksi — tuumi leskimies, ja hänpä otti naapurinlesken vaimoksensa vielä samana päivänä.

Kelpasipa tyttöjen elääkkin viikon, pari, niin se äitipuoli heitä hyväili ja piti hyvänä, mutta pianpa siitä tuli loppu, ja orpo raukat saivatkin useammin selkäsaunaa kuin suuhunpistettävää.

— Kuulehan — sanoi kerran Cerceruska sisarelleen — tämä ilkeä vaimo vielä lopettaa meidän päivämme, lähdetään pois, mennään vaikka maailmalle. —

— Mennään vain — sanoi pikkusisko.

He nousivat aamulla varhain ja sanoivat äitipuolelle, että he menisivät metsään mansikoita poimimaan, jos hän päästäisi heidät.

— Menkää vain — sanoi vaimo — eihän teistä ole kotona muutenkaan mihinkään. — Ja kun tytöt olivat toisella puolen veräjää, niin hän sanoi hiljaa, mutta Cerceruska sen kuuli kumminkin, että minkä eläimen jalan jäljessä olevasta vedestä he juovat, semmoiseksi eläimeksi he muuttukoot.

Surullisina sitten pikkutytöt kävelivät eteenpäin. Kun he pääsivät metsään, sanoi Cerceruska siskolleen: — Kuule, sisko, elä juo minkään elukan jalanjäljestä, tulipa sinulle kuinka kova jano tahansa. — Pikkusisko lupasi sen, ja sitten he alkoivat poimia mansikoita. Poimivat marjan sieltä, toisen täältä, eivätkä huomanneetkaan, että olivat toisistaan eksyneet.

Alkoipa pikkutyttöä kovasti janottaa. Mutta ei näkynyt lähdettä eikä puroa. Mitä tehdä! Hän kuolee janoon, jollei saa juodaksensa, — niin kovasti häntä janottaa! Itkien hän siinä samoili metsässä, ja jopa löysi pikkusen vettä jonkun eläimen jalanjäljestä. Kyllä hän juo siitä, muuttukoonpa sitten miksi eläimeksi tahansa, päätti hän. Ja voi minun päiviäni, hän muuttuikin pieneksi kauriiksi heti siitä juotuaan.

Sillävälin Cerceruska sai korinsa marjoja täyteen ja vilkaisee oikealle, katselee vasemmalle, mutta pikkusiskoa ei vain näkynyt missään. Hän alkoi hakea ja huutaa, mutta ei siskoa vain löytänyt. Silloin Cerceruska rupesi itkemään, hän itki katkerasti, niin että metsä kaikui. Mutta silloinpa riensi äkkiä hänen luokseen pieni sievä kauris, se määki sydäntäsärkevästi ja nuoleskeli Cerceruskan käsiä, poskia, joka paikkaa.

Voi hyvä Jumala, itki Cerceruska, tämä on varmaankin minun pikkusiskoni! Hän ei totellutkaan ja siten hän muuttui kauriiksi. Hän kiersi käsivartensa pienen kauriin kaulaan ja niin hän talutti sitä läpi metsän, itkien, voihkien. Mutta vasta silloin rupesikin Cerceruska oikein itkemään, kun huomasi kaukaa tulevan metsästäjän. Sillä oli pyssy olalla, ja hänen koiransa juoksi edellä, nuuskien, hakien. Voi, jos metsästäjä huomaa, niin se ampuu hänen pikku siskonsa. Hän vilkaisi ympärilleen, mihinkä voisi piiloutua. Huomaakin onneksi heinäsuovan, ja äkkiä he lymysivät sen taakse. Mutta se oli turhaa, heti tunsi koira kauriin jäljet ja juoksi suoraa päätä suovan luokse. Nuuski pientä kaurista, mutta ei tehnyt sille mitään pahaa, vaan kääntyi äkkiä ja juoksi isäntänsä luo; siellä se hyppeli, vinkui — vonkui, eikä antanut isännälleen rauhaa ennenkuin sai leipäpalasen. Koira sieppasi leipäpalan, juoksi heinäsuovan luo, heitti sen Cerceruskan eteen ja juoksi takaisin isäntänsä luo hyppien ja vonkuen entistä enemmän.

Metsästäjä ihmetteli, ei ymmärtänyt koiransa käytöstä, sillä ei se ollut muulloin metsästäessä syömistä ajatellut, ennenkuin vasta kotiin päästyä. Mutta hän heitti sille taas leipäpalan. Ei koira syönyt sitäkään, se juoksi vain suoraa päätä taas heinäsuovan luo, heitti leivän Cerceruskan eteen — ja taas takaisin isäntänsä luo, hyppi häntä vastaan ja vonkui niin surkeasti, kuin olisi sillä ollut selkäranka poikki.

No odotappas — tuumi metsästäjä — tässä on vielä yksi leipäpala, mutta nytpä tahdon nähdä itsekin, mitä sillä teet, sillä ei ole mahdollista, että itse syöt kaikki.

Kylläpä hän ällistyi nähdessään heinäsuovan takana pienen kauniin, itkevän tytön ja sen vieressä pienen, surkeasti ynisevän kauriin. Cerceruska heittäytyi pienen kauriin yli ja rukoili metsästäjää:

— Oi rakas metsästäjä-setä, elä ammu tätä pientä kaurista, sillä se on minun pieni sisareni! —

— Mitä sinä puhut, sinä tyttönen — nauroi metsästäjä — mitenkä voi tytöllä olla kauris siskona! —

Nyt Cerceruska kertoi, keitä he olivat ja kuinka onnettomasti oli käynyt hänen pienelle sisarelleen.

Kyyneleet kihosivat metsästäjän silmiin, hänen tätä kuullessaan ja hän sanoi: — Elä pelkää, Cerceruska, en minä tee mitään pahaa pikku sisarellesi, pikemmin minä vienkin teidät mukanani linnaani. Sillä tiedä, minä olen tämän valtakunnan kuningas, —

Sitten hän otti Cerceruskaa kädestä, ja Cerceruska kiersi käsivartensa pienen kauriin kaulaan, ja niin he menivät kuninkaalliseen palatsiin.

Kuninkaan käskystä sai pieni kauris aivan oman erityisen puutarhan, ja kaikkien, joille henki oli rakas, piti totella Cerceruskaa ja tehdä hänen mielikseen.

Kaikki kyllä olivatkin Cerceruskan mieliksi, paitsi eräs vanha vaimo, joka oli ollut kuninkaan hoitajana hänen lapsena ollessaan — tämä katseli karsain silmin asiain nykyistä menoa. Tällä vaimolla oli nimittäin tyttö, ja tämän hän aikoi toimittaa kuninkaalle puolisoksi. Sillä — nähkääs, hyvät ihmiset — kuninkaalla ei ollut vielä puolisoa. Turhaan oli sille tarjottu ja neuvottu mitä kauneimpia prinsessoja, mutta ei, hän ei huolinut yhdestäkään. Siitä oli vanha vaimo iloissaan, mutta nyt kun hän näki Cerceruskan, säpsähti hän.

— Kuningas tahtoo varmaankin ottaa tämän puolisokseen — ajatteli vaimo — mutta siitäpä ei tulekkaan mitään.

Hän odotti vain sitä, että kuningas lähtisi pois kotoa; silloin hän meni Cerceruskan kanssa alas siihen puutarhaan, jossa kauris eleli. Puutarhan keskellä oli lampi, ja kun he joutuivat sen rannalle, sanoi vanha vaimo: — Tule Cerceruska, katso vedenkalvossa kuvaasi, kuinka sinä olet kaunis! —

Cerceruska katsahti lampeen, ja siinä tuokiossa työnsi häijy vaimo hänet veteen.

Oi surkeata, kuinka pieni kauris hädissään ja tuskissaan määki! Se juoksenteli vain onnettomana lammen ympärillä, mutta vanha vaimo sanoi sille: määi, minkä määit, kunhan vain et puhu!

Illalla, kun kuningas saapui kotiin, meni hän suoraan Cerceruskan huoneeseen. Kas, Cerceruska ei olekkaan siellä! Hän kutsuu vanhan vaimon ja kysyy, missä Cerceruska on.

— Puutarhaan hän varmaankin meni. Siellähän se aina leikkii sen pienen kauriin kanssa. —

Kuningas menee puutarhaan, hakee, huutaa Cerceruskaa, mutta siellä ei ollut ketään muuta kuin pieni kauris, ja se juoksi vain edestakaisin ja määki — puhua se ei voinut.

Kuningas kävi kovin surulliseksi Luulipa hän jo, että Cerceruska oli lähtenyt maailmalle. Senpä tähden hän käski etsiä häntä ja lupasi suuret määrät kultaa sille, joka toisi Cerceruskan takaisin. Mutta vaikka hän olisi luvannut puolet valtakuntaansa, ei Cerceruskaa kuitenkaan kukaan olisi voinut löytää.

Kuningas oleskeli nyt päiväkaudet puutarhassa, siellä hän käyskenteli ja silitteli kaurista, kysyen: etkö ole nähnyt Cerceruskaa? Mutta pikku kauris raukka ynisi vain, puhua se ei voinut.

Kun häijy vaimo näki tämän, säpsähti hän. Arveli näet, että jos kuningas aina on puutarhassa, voi hänen päähänsä juolahtaa ajatus, että Cerceruska on työnnetty lampeen. Hänpä hävittää kauriinkin! Odotti taas, että kuningas lähtisi pois kotoa; sitten kutsui hän kiireesti teurastajan ja läksi puutarhaan lopettaakseen kauriin päivät.

Pieni kauris raukka läksi juoksemaan minkä heikot jalat kestivät lammen ympäri nähdessään teurastajan tulevan veitsi kädessä. Eikä se pysähtynyt mistään houkuttelusta. Ja kuulkaahan ihmettä! Siinä lampea kierrellessään se sai kovasta säikähdyksestään takaisin puhelahjansa ja rupesi puhumaan:

    Nouse ve'estä, siskoseni,
    Järven pohjasta pakene,
    Vatsasta kalan kamalan!
    Veistä velhotar hiovi
    Heikon henkeni hukaksi,
    Astioita asettavi
    Veren vuotavan varalle.

Juuri tässä silmänräpäyksessä saapuu kuningaskin puutarhaan ja kuulee kauriin puheen. Hän hälyyttää heti koolle koko hovin väen ja käskee ammentaa lammen tyhjäksi. Suuren kalan he saavat käsiinsä, halkaisevat sen vatsan, ja tosiaankin, Cerceruska oli siinä! Minä näin omin silmin, että hän oli elossa ja oli kauniimpi kuin koskaan ennen!

Riemu oli nyt hovissa rajaton. Pieni kauriskin hyppeli iloissaan niin vallattomasti, että sattui heittämään kuperkeikan, ja silloinpa se — ihmeitten ihme! — muuttui taas tytöksi.

Sillävälin lampi taas täyttyi vedellä. Ja kun se täyttyi, niin kuningas kaskikin ottaa vanhan noita-akan kiinni ja heitätti hänet lampeen. Sitten hän lähti Cerceruskan kanssa palatsiin; sinne kutsuttiin pappi, joka vihki heidät, ja nuori pari asettui vielä samana päivänä munankuoreen ja laski alas Kykyllö-jokea. Jos he siitä maihin nousevat, niin tulkoot Teille vieraiksi!