Sudenajo.
Henkilöt:
Susi, (Laitettu hallavasta turkista.) Antti, Kalle, Ville, Matti,
Kusti, Eemil, kyläkoulun poikia. Sudenajaja.
(Näyttämö kartanolla, jossa näkyy huoneen nurkka ja sola oikealla. Seinämällä, keskellä näyttämöä, on muutamia lyhyitä suksia ja kaksi pientä kelkkaa, joista toisessa on paidanhihasta tehty eväspussi.)
Kalle: Vieläköhän tässä ennättäisi hurautella muutamia mäkiä ennen lukutunnin alkamista?
Ville: En minä enää lähde, kun täällä ei ole oikeata hyppyri-mäkeäkään.
Kalle: Kukapa teistä uskaltaisi oikeasta hyppyrimäestä laskoakaan?
Matti: Jottako sinä uskallat, jos oikein syltä korkea hyppyri laitetaan?
Kalle: Uskallan minä vaikka minkälaisesta hyppyristä.
Eemil: (Pienin pojista.) Ja minä kelkalla.
Kusti: Kelkallako sinä hyppyristä. Mene toki…
Antti: (Tulee vasemmalta silmät pyöreinä ja innostuneena.) Ku… kuulkaapas pojat, kun tuolla Vatalan kylällä kuulutaan sutta ajettavan ja…
Kaikki: (Kukin eri lausetta, melkein yhteen ääneen.) Mitä sinä sanoit?
Suttako ajetaan? Nytkö aivan? Kuka sitä sanoi? Oikeata suttako?
Antti: (Huiskii kädellään.) Kuunnelkaahan, kun minä sanon! Sitä kuulutaan jo ajetun monta päivää, ja nyt se on kääntynyt tännepäin ja se saattaa tulla vaikka tännekin.
Kaikki: (Melkein yhtaikaa, kukin eri lausettaan.) Tännekö? Kuka sitä sanoi sinulle? Voi jos se tulisi? Onko se suuri? Mitäpä me tehtäisiin jos se…?
Antti: Älkäähän höliskö, kun minä sanon. Se kuuluu olevan jo niin väsynyt, että juoksee vain tietä myöten ja kartanoiden kautta.
Kalle: (Pöyhistelleen.) Jos se tulisi tästä kautta!
Ville: Silloin se saisi kalloonsa.
Matti: Me kuu annettaisiin miehissä sille oikein.
(Eemil ottaa eväspussinsa kelkasta.)
Kusti: Kuulitteko paukausta?
Antti: Tulkaa te isommat pojat, niin mennään katsomaan, jos se hyvinkin on jo tulossa; jo ne ampuvat sitä.
(Neljä ensimäistä poikaa, sieppaavat suksensa ja menevät vasemmalle, Kusti ja Eemil jäävät kurkistelemaan nurkan suojasta.)
Kusti: Näetkö sinä mitään?
Eemil: En minä ylety näkemään.
Kusti: Otetaan kelkat ja mennään mekin toisten perästä.
Eemil: Mihinkäs minä tämän eväspussin panen?
(Pojat juoksevat vasemmalta takasin kiihkoisina.)
Antti: (Huiskii käsillään.) Se on ihan varmaan se susi.
Kalle: Ja miehiä hiihtää perästä.
Ville: Mitäs me nyt?
Matti: Seiväs käteen joka mies! (Alkavat hamuilla seinäviereltä aseita.)
Eemil: Mihinkäs minä tämän pussin?
Antti: Mene sinä pussinesi Kustin kanssa huoneeseen. Susi kuuluu koirankin rutasevan sivumennessään, niin samoinhan se sinunkin.
Kalle: (On löytänyt seipään.) Tässä on poika, jota ei susi rutase.
Ville: (Seiväs kädessä.) Mihinkä me nyt asetutaan?
Matti: Kaksi miestä jokaiselle solalle, ja kenen solasta vain susi päätään pistää, niin silloin silmäin väliin.
Antti: Kiireelle nyt, se on kohta täällä. Pienimmät pojat menkööt piiloon. Kuka tulee minun toverikseni aittojen solalle?
Kalle: (Asettuu pöyhistellen nurkan viereen.) Tässä ei tarvita muita kuin minä. Menkää te sinne!
Antti: Jos se vaan tulisi tänne.
(Antti, Ville, Matti ja Kusti menevät vasemmalle. Eemil nousee kelkkaansa, joka on noin 2 metriä etäällä Kallen selän takana ja asettuu seisomaan torjuvaan asentoon, leipäpussi ojennettuna.)
Kalle: Kunhan ne toiset vain eivät antaisi mennä ohitse. (Kääntää päätänsä ja huomaa Eemelin.) No siihenkö sinä jäitkin seisomaan?
(Susi tulee oikealta nurkan takaa. Samassa kääntää Kalle päätänsä
sinne päin ja seiväs putoaa kädestä.)
Eemil: Nyt se on tuossa.
(Heittää pussillaan sutta, joka kääntyy oikealle ja katoaa.)
Kalle: (Hamuilee seivästä maasta.) Mihinkä se nyt meni?
(Antti, Ville ja Matti juoksevat vasemmalta hätäisinä ja ilman aseita.)
Antti: Näitkö sinä sitä sutta?
Ville: Saitko sinä sitä lyödä?
Kalle: (Vapisten.) Olisinhan minä saanut lyödä, mutta seiväs luiskahti kädestä.
Matti: No kun et puristanut kovemmin.
Kalle: Puristinhan minä, vaan kun satuin katsomaan tuohon Eemeliin päin, niin se susi silloin tuli ja seiväs luiskahti. Missäs teidän seipäät ovat?
Kaikki kolme: (Yhtä aikaa kukin eri lausettaan.) Minä en ennättänyt asettua vielä vahtiinkaan, kun se tuli kieli pitkällä ja minun täytyi hypätä hankeen.
Minä en arvanna, että se on jo niin lähellä ja kun se sitten tulla volahti, niin enhän minä päässyt sitä lähelle, kun täytyi hypätä hankeen. Heitin minä seipäällä jälkeen ja kyllä se saattoi häntää hipaista, vaikka en minä sitä nähnyt.
Kalle: Niin, kyllä me olisi annettuna sille aika paukaus, jos vain…
Eemil: Niin, jos olisitte uskaltaneet.
Antti: Uskalsitkos sinä?
(Kuuluu paukaus.)
Ville: Mikäs paukaus se oli?
Matti: Nyt ne saivat sen ammutuksi, koska huutavat hurraata.
Suden-ajaja: (Tulee oikealta nurkan takaa.) Kunnon poikia, kun saitte suden kääntymään tänne syrjään, että pyssymies joutui. Kuka teistä sitä niin urhoollisesti löi?
Eemil: (Ottaa pussinsa maasta.) Minähän sitä tällä leipäpussilla pamautin.
Suden-ajaja: (Silittää Eemelin päätä.) Sinusta mies tulee, kunhan syöt vielä useita pussillisia leipää.
(Toiset katsovat häpeissään maahan.)
Esirippu laskee.
Puurokuppi.
Henkilöt:
Lauri, poika.
Lempi, tyttö.
Musta, henki.
Valko, henki.
Näyttämönä huone, jossa on joulukuusi, pöytä, kaappi ja kaksi ovea. — Lauri katselee kuusta.
Lempi (tulee, kainalossa paperiin kääritty kuppi).
Joulu saapui vuoden takaa.
Aika lahjoja on jakaa.
Täss' on lahja äidillen.
Arvannetko, Lauri, sen?
Vuoden kokosin ja säästin
pennit kaikki nyt mä päästin,
äidillemme ostin tän.
Mitä sulta saapi hän?
Lauri.
Mullakin on rahaa vähän. Isä kylään lähteissähän mukaansa ne multa sai, äidilleni — muut en keksi — kupin ostaa, iloiseksi äiti siitä tulee kai.
Lempi (säikähtäen).
Ethän toki, veikko kulta!
Äitihän saa kupin multa.
Lauri.
Sulta?!
Lempi.
Katso tätä! (Ottaa vadin paperista ja näyttää.) Aikeesi sä, Lauri, jätä! Keksi jokin lahja muu, josta äiti ilostuu. Mutta minä lämpimällä puurolla tän kupin täytän. Kun sen äidillemme näytän, mieli riemastuvi hällä.
Lauri.
Mutta mulla, kuulit sen, vati myös on kaunoinen.
Lempi.
Kaksi lahjaa samanlaista?
Se ei ole sopivaista.
Lauri.
Sit' on isä tinkimässä.
Lempi.
Minun kuppini on tässä.
Lauri.
Aivan heti minä saan.
Lempi.
Kaksko sitten annetaan?
Lauri.
Jollet omaas heitä pois…
Lempi (pilkalla).
Minä? Sepä temppu ois!
Kumpi ensin ehti ostaa?
(Panee kuppinsa kaappiin ja poistuu).
Lauri (hänen jälkeensä katsoen, katkerasti).
Voisin pilkkaa sulle kostaa… (Menee kaapin luo, ottaa kupin). Tulis samanlaista kaksi, äiti katsois paremmaksi sen, min ensiks saanut on, toinen olis arvoton.
(Huone pimenee).
Musta (hiipivä haamu, ilmestyy kuusen taa).
Lauri.
Soisin, että kuppi tämä olis rikkinäinen rämä, minun ehjä.
Musta.
Säre vähän!
Lauri (katsellen kuppia).
Jos sais naarmun syntymähän.
Valko (pieni kultakutri ilmestyy ovelle).
Musta.
Permantoon se rikki lyö!
Valko.
Oi, se olis rosvontyö!
Lauri.
Lusikkaa en ainokaista puuroa ma tästä maista.
Valko.
Tuo on alentavaa ähmää.
Lauri.
Voisinhan näin salakähmää kupin kestävyyttä koittaa.
(Lyö vatia hiljalleen permantoon).
Musta.
Kellonas se kestää soittaa.
Lauri (lyö lujemmin).
Sepä vasta vahvaa lie.
Musta.
Lempi lahjaksi sen vie.
Valko.
Muista, toisten riemu soma hyvälle on onni oma.
(Askelia kuuluu, valo suurenee, haamut häviävät).
Lauri (piilottaa kupin ja katsoo ikkunasta).
Eipä isää vielä näy.
Lempi (tulee vasemmalta).
Äiti läävässä nyt käy. Kuppini siis voin nyt pestä, äidin silmä sit' ei estä. (Ottaa kupin.) Puuroa on lämpimää täynnä kuppi kohta tää.
(Menee).
Lauri.
Kun en tuota särkenyt!
(Menee sisarensa jälestä, mutta palaa pian juosten, painaa ovea ja tarkastelee avaimen reiästä).
Tänne sit' et kanna nyt!
Musta (ilmestyy).
Oikein, Lauri! Ällös päästä!
Valko.
Sisartasi sääli, säästä!
Lauri (varansa pitäen).
Nyt se tulee!
Lempi (oven takaa).
Avaa ovi!
Lauri.
Tästä sä et käymään sovi!
Lempi (koettaa tulla väkisin).
Musta.
Nyt se tulee, puuro-Lempi, äidin omaa pikku hempi.
Valko.
Lauri kuule! Pois jo tule!
Kiusaajalle korvas sule!
Lempi (huutaa).
Mari, joudu avaamaan!
Musta.
Katsos itsepäistä vaan!
Nykäise ja kiinni lyö!
Lauri.
Siitä puuroa et syö!
(Tempaa oven äkkiä auki. Lempi kaatuu vatineen permannolle. Kuppi särkyy).
Lempi (kipeästi).
Voi, voi!
Musta (ryntää ulos).
Hah hah hah haa!
Lempi (itkien kupin palasia kooten).
Lauri, tää on kauheaa.
Miksi, veljeni, sen teit?
Jouluilon kaiken veit.
Valko.
Paha taasen voitti, voi!
Lauri ilon sille soi.
Lempi.
Joulua ei meille tulle.
Lauri (on hämmästyksissään katsellut sisartaan. Isän ääni kuuluu ulkoa).
Isä toi jo kupin mulle!
(Menee).
Lempi (koettaa sovitella särkyneitä paloja yhteen).
Ehjää näist' ei kenkään saa.
Valko.
Tahdon sentään koettaa.
Lauri (saapuu kuppi kädessä).
Onko samallainen? Sano!
Valko.
Sisareltas anteeks ano!
Lauri (hitaasti läheten).
Lempi, anteeks mulle suo.
Valko.
Viel' ei riitä sana tuo.
Lauri (tarttuen sisarensa käteen).
Anteeks anna pahuuteni!
Tässä sulle kuppiseni.
(Ojentaa vatinsa hänelle).
Vie se lahjaks äidillemme.
Lempi.
Yhdessä miks antais emme?
Lauri ja Lempi.
Puurokupin yhteisen annamme me äidillen.
Valko.
Rakkaus ja sopu tuo onnen puurokupin luo.
Sielukellot.
1-näytöksinen lastennäytelmä.
Matti ja Mari, orpolapsia metsäkulmalta.
Ilvo ja Urho, kaupunkilaispoikia maalla, tätinsä luona Hirvelässä.
Suntio eli kirkonvartija.
Hirvelän kartanon Rouva.
Näyttämö: maantie puiden välissä lähellä Kirkonkylää. Perällä (jos mahdollisia) kaunis veräjä. Matti ja Mari tulevat vasemmalta, Marilla eväsnyytti, Matilla nenäliinaan kääritty taskukello kädessä. Molemmilla liian suuret vaatteet. Kantavat kenkiänsä olalla.
Matti (näyttää perälle oikealle).
On kirkonkylä tuossa vihdoinkin.
Ja päivä paistaa kirkon ristihin.
Minusta tuntuu aivan, niinkuin yhä
Ois täällä juhlapäivä suuri, pyhä.
On huoneet kauniit, siistit ihmiset.
Hyviä mahtaa olla miekkoset.
On kirkot, koulut heillä avoinna.
Se toista on, kuin meillä raukoilla.
Kun näen kaiken ihanuuden tään,
En tunne enää väsymystäkään,
Vaikk' onkin meillä ollut pitkä tie.
Kai sitä täysi peninkulma lie?
(Kuuntelee kelloa korvassaan.)
Mari.
Vaan mistä löydämme nyt suntion?
Hän kai se kellonsoittajakin on.
Matti (viittaa perälle oikealle). Kas poikaa
kaksi tulee vastahamme.
Me heiltä suntiota tiedustamme.
(Ilvo ja Urho tulevat perältä.)
Ois suntiolle meillä asiaa.
Hän missä asuu, meille neuvokaa!
Ilvo (näyttää perälle vasempaan). Mäellä
tuossa tupa punainen.
Vaan mitäpä, jos löydättekin sen?
Käy kerjäläiset turhan matkan sinne.
Ei mitään sieltä tiuku pussihinne.
Matti (loukkaantuneena). Me emme
kerjää! Sielukellot me
Tulimme hankkimahan äidille.
Kuin tiedätte, on tänään lauantai.
Ja silloin soivat sielukellot kai?
Ilvo.
Voi korven pökkö. Kaiket viikothan
Nuo kellot tuolla kuuluu vonkuvan!
Jos sielu taikka ruumis kellot saa,
Se mahtaa niille saman vaikuttaa?
Matti.
Ei ketään haudata tok' ennen voi,
Kuin hälle pyhät sielukellot soi.
Kun malmit kaikuu, ruumis sitten vasta
Voi laata näkemästä, kuulemasta.
(Ilvo ja Urho nauravat.)
Ilvo.
Ken moista taikaa uskotellut on?
Matti.
Ken? Äiti itse. Eikä, kelvoton,
Hän ole taikuri?
(Ilvo ja Urho katsovat ivallisesti toisiinsa.)
Ilvo.
Vaan se on taika!
Ei moista enää usko nykyaika.
Jos kellot soivat taikka eivät soi,
Se aivan saman sielullemme voi!
Matti.
Vai niin, vai niin? Se minusta on uutta,
Ja kauheaa se lienee pakanuutta?
Sa herjaat kirkonkelloja, sen kuulen.
Sä pilkata voit kaikkea, mä luulen.
Siis sano, onko taikaa rukouskin?
Ilvo (ivalla).
Se vastausta ansaitseepi tuskin.
Mari.
Ei ole ollut teillä äitiä.
Urho.
Sen mistä tiedät, löntti, päätellä?
Mari (säälien).
Silt' usko puuttuu aivan kokonaan,
Ken rukousta pitää pilkkanaan.
Urho.
Me rupatustas emme viitsi kuulla,
Meit' opetetaan viisaammalla suulla.
Me käymme koulua — — —
Mari.
Ei luulla vois.
Ja koulustako aatteet moiset ois?
Urho (repelee Maria).
Pois vätystys, sä lintuinpeljätin!
Sun nuttuus mahtuis vielä veljeskin.
Ilvo (repelee Mattia). Ja entäs tämä —
siinä vasta mies!
On pienennetty vanhasta kenties!
Rahasta teitä sopis näyttää kyllä.
Niin kaunista on kaikki teillä yllä!
Mari.
Miks ilvehditte? Ilo kellenkään,
Ei köyhyys ole; kenties näkemään
Sen joudutte.
Urho.
Vai povailet jo mulle!
Mari.
Sanonpa suoraan: hyvin ei käy sulle,
Jos oitis et sä lopeta sun pilkkaas!
Ilvo (ilvehtien Urholle).
Kai noidannuoli iskee vielä nilkkaas!
Mari.
Kyll' omatuntos kerran iskun saa,
Ja nöyrtymään sun vielä pakottaa!
Matti.
Niin, varmaan teitä vartoo rangaistus,
Ja olkoon siitä teissä parannus!
Urho.
Vai mökötätkös vielä, Jöröjussi!
(Tempaa kellon).
Kas, mikäs tää on? Varmaan taikapussi!
(Juoksee Iivon kanssa vasempaan.)
Matti (rukoillen).
Se isän kello on, sit' älä raiskaa!
(Juoksee Marin kanssa heidän perässään.)
Mari (kulissin lakana).
Voi ilkeää — sen tuonne lokaan paiskaa!
Se heille vielä rangaistuksen tuo!
Puvusta heidät herraspojiks arvaan.
(Itkevät ja puhdistavat kelloa. Ilvo ja Urho ilmestyvät
puun taa kuuntelemaan.)
(Palaavat näyttämölle.)
Voi kuinka paatuneet on pojat nuo.
Matti.
Ei ole koiraa katsomista karvaan.
Kai katupoikia on täälläkin,
Kun tääll' on muutkin tavat kaupungin.
Mari.
Perintö isän kallis, ainut tää!
Noin kuinka kehtasivat ryvettää!
(Kuuntelevat kelloa korvassaan.)
Matti.
Se kaikeks onneks sentään vielä käy,
Ei siinä myöskään muuta vikaa näy.
(Itkevät ja puhdistavat. Suntio tulee perältä
vasemmalla, kirkonavaimet kädessä.)
Suntio.
No, lapset, mikä hätä teillä on?
Matti.
Me luultiin tulleen vian kellohon.
Suntio.
En tunne teitä. Kenen lapsia?
Mari.
Me? Sydänmaalta, Kolhon torpasta.
Olemme orvot, murhe meitä painaa.
Isämme monta vuott' on ollut vainaa.
Ja eilen myöskin äitikulta kuoli.
Se nyt on meillä huoliemme huoli,
Kun ilman sielukelloja hän jää.
Se ajatus meit' oikein hirvittää.
He huomenna jo hänet hautaan tuo. —
Jos osais kirkonvartijan nyt luo!
Suntio.
Mä olen suntio.
Matti (iloisesti).
Oi kuitenkin! (Rukoillen.)
Siis kuulkaa pyyntömme nyt hartahin
Ja äidillemme kellot soittakaa!
Tää kello korvaukseks ottakaa.
Suntio.
Nyt soitosta ei mitään tulla voi.
Matti.
No eikö enää kirkonkellot soi?
Suntio.
Kas, illalle jo kääntyy päivä tuolla.
Sanomakellot soivat aamupuolla.
Tulitte myöhään.
Mari.
Läksimme jo varhain.
Ja kippasimme, minkä voimme parhain.
Vaan matkalla me kovin väsyimme.
Ja heittäydyimme ruohokummulle.
Niin uni petti — —
(Urho ja Iivo ovat puun takana muuttuneet hyvin vakaviksi
ja alkavat kuivailla silmiään.)
Suntio.
Eikä ihmekään!
Vaan eikö ollut muita lähtemään?
On lapset lapsia — —
Matti.
Ken tullut ois,
Kun omaisemme kaikk' on kuolleet pois?
Suntio.
Mut eikö voisi maanantaihin jättää?
Mari.
Ei; tänäpäivänä aivan välttämättä.
Ei kuuma ilma viivytystä siedä.
Nyt pian täytyy ruumis hautaan viedä.
Suntio.
Mä teitä säälin, mutta mitäs voin?
Ei laatuun käy, jos kuinka aprikoin.
Matti (itkusuulla).
Oi suntiokulta, sentään koittakaa!
Suntio (tuumii).
No, voinhan rovastilta tiedustaa.
Mari.
Oi tehkää se! Hän kieltäne ei varmaan —
On kallis hälle sielu äidin armaan!
Suntio.
Ma olen matkalla nyt pappilaan.
Te jääkää tähän siksi vartoomaan.
Mä parastani pappilassa koitan,
Jos luvan saan, niin mielelläni soitan.
(Ottaa taskukellon, menee perälle oikealle.)
Matti.
Tuo suntio niin lempeältä näyttää.
Saa nähdä: vielä toivomme hän täyttää.
Mari.
Oi hyvä Jumala, nyt meitä auta,
Ja siunaa meidän äitikullan hauta!
(Ilvo ja Urho näyttävät hyvin liikutetuilta.)
Matti.
Niin, äitimme siis tuodaan hautahan.
Voi, sisko, miltä luulet tuntuvan,
Kun palajamme tyhjään kotohon!
Kai koturikin taloon mennyt on.
Nyt velkamiehet mökin ottavat,
Myös vievät lehmän sekä lampahat.
Ja toisistamme kauvas erilleen
Me kunnan eläteiksi myytäneen!
(Itkevät käsi kädessä.)
Mari.
Niin, yksin kyllä jäimme maailmaan,
Vaan äiti käski luottaa Jumalaan.
Tilamme vaikka kuinka kurja ois,
Ei orpoin Isä hylkää meitä pois!
Kun vuosi muudan vielä vieriää,
Niin itsemme me voimme elättää.
Rukoillen teemme ahkerasti työtä
Ja säästäen, — niin siunaus on myötä.
Matti (näyttää jotakin tuumivan).
Ei kostaa saisi eikä vihaa kantaa,
Mut poikain työ on työläs anteeks antaa.
Knink' onnelliset sentään julkeaa
Viel' onnettomain kuormaa suurentaa?
Mari.
Kentiesi mekin heidän sijassaan
Niin piintyisimme mieleen korskeaan.
Kun ylempää ken katseleepi toista,
Hän arvelee: saa halveksia moista!
Matti.
Myös Luoja katsoo ylähältä tuolta,
Vaan hänpä pitää sorrettujen puolta!
(Iivo ja Urho astuvat esiin katuvan näköisinä.)
Ilvo.
Olemme kaikki pensaan taakse kuulleet:
Niin onnettomiks emme teitä luulleet,
Niin hyviks emme teitä arvanneet.
Teit' uhkaa hätä, kurjuus, surkeus,
Vaan teill' on turva, toivo, rohkeus.
Tuo todellisuus eteemme kun aukes,
Niin meissä korska röyhkeys jo raukes.
Jos joutuisimme teidän asemaan
Niin vaipuisimme hätään katkeraan.
Siis häveten ja katuin sielustamme
Anomme teiltä anteeks pahuuttamme!
Olemme kesää hauskaa viettämässä
Tätimme luona maalla Hirvelässä.
Jos teidät meidän sijaan pantaisiin
Ja meidät teidän — oikein tehtäisiin!
Urho.
Olette, kuulemma, te turvattomat;
Ja täti, setä ovat lapsettomat:
He kenties teille suovat kotimajan
Ja teistä saavat elon hauskuttajan.
Me neuvoisimme koulutaidot teille,
Te nöyryyttänne, hyvyyttänne meille.
Täst' alkain olkoon pyrintömme pyhä
Hyväksi heikkoin työtä tehdä yhä!
Se nostaa parhain meitä itseämme.
(Tarjoavat kättä Matille ja Marille.)
Siis anteeks suokaa, armaat ystävämme!
Mari (iloisesti).
Min onnen hyvyytenne tuonut on!
Matti.
Mun riemuni on aivan rajaton!
(Suntio ja Hirvelän rouva tulevat perältä oikealta puhellen. Ilvo ja Urho rientävät rouvaa vastaan ja jäävät peremmälle innokkaasti kuiskailemaan. Rouva näyttää kelloa heille. Suntio lähenee Mattia ja Maria.)
Mari.
Kuin käy nyt? Eihän kielletty lie vain?
Suntio.
Nyt hyvin käy, mä soittoluvan sain.
Rovasti lausui: kellot äidillenne,
Kun toimititte, on se onneksenne.
Ken vanhempiaan kuulee, kunnioittaa,
Hänelle aina onnenpäivä koittaa. —
Nyt sielukellot kohta kaikuvat
Ja iltakirkkoon kansaa kutsuvat.
(Menee vasempaan.)
Mari (Suntion jälkeen).
Oi, kiitos teille, kiitos tuhatverroin,
Sen palkitkohon Herra monin kerroin!
Rouva (lähestyy poikain kanssa Maria ja Mattia, jotka niijaavat).
Mä suntiolta teistä kuulla sain,
Pojilta myöskin tuossa tullessain.
He kuvaa mulle kurjuuttanne syvää,
Ja vakuuttavat teistä pelkkää hyvää.
Tilanne sinänsä jo säälittää, (näyttää kelloa).
Ja paljon sitä lisää kello tää:
Se onko ollut teidän isällänne?
Matti.
On ollut — mutta pantiks jää nyt tänne.
Rouva.
Kai tiedätte, kuink' isänne sen sai?
Mari.
Se kirjoitettu kuorehen on kai?
Hän palkinnoksi sai sen, kun hän kerran
Pelasti hukkumasta erään herran.
Rouva.
Sen herran luokse vien mä teidät nyt.
Hän isäänne on usein kysellyt,
Kiitollisuuttaan vielä täyttääkseen.
Sen näyttää hän nyt hänen lapsilleen.
Mä tiedän sen, kun mieheni on hän
Ja isäntänä rikkaan Hirvelän.
Mä sinne vien nyt teidät kasvatiksi.
No, tulette kai tästä iloisiksi?
Mari.
Jumala meitä johtanut on näin.
Hän kääntää aina kaikki parhainpäin.
Urho (Matille ja Marille).
Nyt emme pilkkaa enää rukousta,
Ja meillä on nyt Luojaan luottamusta
Ja rakkautta kanssa-ihmisiin,
Ja säälimieltä kurjiin, kärsiviin.
Oi sisko, veikko, tervetulleet vaan,
Kaikk' elon kevätriemut jakamaan!
(Urho ja Iivo kättelevät Mattia ja Maria. Kirkonkellot alkavat
soida vasemmalla. Mari ristii kätensä, pojat paljastavat päänsä.)
Matti (juhlallisesti).
Nyt sielukellot äidillemme soi!
Nyt rauhassa hän vihdoin maata voi!
Esirippu alas.
Jouluvieraat.
Isä ja äiti.
Jaakko ja Hanna, heidän lapsensa.
Mikko ja Eeva, näiden serkut.
Näyttämö kuvaa tavallista maalaistupaa. Perällä ovi, oikealla akkuna ja sen edessä pöytä rahineen, tuolineen; vasemmalla rukki tuolineen ja nurkassa halkoja. Keskellä lattiaa pieni jakkara.
Jaakko (istuu rahilla veistellen puupalasta, Hanna jakkaralla kirja kädessä.)
Jaakko. Kauvan se isäkin serkkujamme etsii. He kuuluvat lähteneen tänne heti äitinsä kuoleman jälkeen viime viikolla. Eivätkä vieläkään ole saapuneet perille. Minne ovatkaan, raukat, eksyneet? Äitikin on heistä kovin levoton.
Hanna. Ihme ei olekaan, jos ovat eksyneet. Onhan koko viikon tuiskuttanut. Kaikki tiet ovat vallan ummessa, Isä pelkäsi sitäpaitsi, ettei hän enää tuntisi heitä, vaikka heidät matkallaan tapaisikin, kun ei ole vuosikausiin nähnyt. Muistatko sinä, Jaakko, vielä heitä?
Jaakko. En paljoa. — Kuinka aika onkin pitkä, kun äitikin on kylällä! Hän toivoo isän palaavan tänä iltana ja lupasi odotella häntä siellä, jotta pääsisi hevosella takaisin. — Leikkisimmekö jotakin?
Hanna. Leikitään! leikitään! Minä tiedän! Ole sinä olevinasi isä, minä olen äiti, ja sitten puhumme niinkuin isot ihmiset.
Jaakko. Ja minä pukeudun isän takkiin, lakkiin ja saappaihin. Pukeudu sinä äidin hameeseen, esiliinaan ja huiviin.
(Pukeutuvat.)
Hanna (sitoessaan liinaa päähänsä). Mutta mistä saisimme lapset, joita sitten opettaisimme ja nuhtelisimme? Kelpaisivatkohan halot tuolta nurkasta?
Jaakko (menee tarkastamaan halkoja). Huonoja nuo ovat ja kovin tyhmiä lapsiksi, mutta parempien puutteessa saavat kelvata.
Hanna (katsoo ulos ikkunasta). Tuolla tulee kaksi kerjäläislasta, poika ja tyttö. Näyttää siltä, kuin he poikkeaisivat tänne.
Jaakko. Heistähän saammekin lapset! Olkaamme nyt olevinamme aivan kuin isä ja äiti ja pitäkäämme heitä lapsinamme.
Hanna. Mutta ovathan vanhempamme sanoneet, ettemme saa ilvehtiä kerjäläislapsille. He ovat Jumalan edessä —
Jaakko (keskeyttäen). Mehän vain vähän leikimme. Sitäpaitsi annamme heille vitsaa vasta hätätilassa. Mutta he tulevat jo. Istu sinä tuonne rukin ääreen, minä asetun tähän pöydän päähän.
Mikko ja Eeva (astuvat sisään). Päivää!
Jaakko ja Hanna. Jumal'antakoon!
Mikko. Onko tämän talon nimi Hakala?
Jaakko. Etkö sinä kotiasi tunne, poika? Tuo tänne isän puukko tuolta seinältä — ja sinä tyttö, vie äidillesi sakset tästä pöydältä.
Mikko (hämmästyneenä). Ei meillä ole isää eikä äitiä.
Eeva (Mikolle). Mutta äiti sanoi, että setä ja täti ottaisivat meidät oikein omiksi lapsikseen ja olisivat isänämme ja äitinämme. Olisivatkohan nuo setä ja täti?
Mikko (Eevalle). Sanoihan äiti myöskin, että setä on iso mies, ja tuo on noin pieni. Mutta ehkä on niinkuin luulet.
Jaakko. Mitä siinä töllistelette, lapset! Kiltit lapset tottelevat aina vanhempiansa.
(Mikko ja Eeva noudattavat Jaakon käskyä.)
Mikko (antaessaan puukon). Ei meillä ole vanhempia; ne ovat kuolleet.
Jaakko. Mutta minä sanon teille, että me tässä olemme teidän vanhempanne. Tämä (osottaen Hannaa) on teidän äitinne ja minä itse olen isänne. Ellette tottele meitä, saatte vitsaa. — — Ota luuta nurkasta, tyttö, ja ala lakaista lattiaa. Ja sinä, poika, kisko tuohta haloista virikkeiksi äidille.
(Mikko ja Eeva tottelevat.)
Mikko (sivumennen Eevalle). Kovin pieniä setä ja täti sentään ovatkin.
Lienevät jo vanhuuttaan kutistuneet.
Hanna. Elä sillä tavoin tuiski, tyttö — lakaise näin kuin äiti näyttää. (Ottaa Eevalta luudan ja huiskaisee pari kertaa huolimattomasti sekä antaa sen sitten hänelle takaisin.)
Mikko (itku kurkussa). En minä saa tuohta lähtemään näistä haloista, ne ovat kuusisia.
Jaakko. Pitää saamasi, kun isä kerran käskee — muuten annan vitsaa.
Mikko (itkien). Ei niistä lähde, ei havupuissa ole tuohta.
Jaakko (Eevalle). Tuo tänne vitsa luudastasi! Kyllä näytän, että tuohi lähtee.
Hanna (samoin Eevalle). Tottele heti, kun Jaak… isä käskee — muuten saat sinäkin samasta vitsasta!
Eeva (uhmaten). En vie! Ette saa syyttä lyödä veljeäni — lyökää ennen minua!
(Hanna sieppaa luudan Eevan kädestä, taittaa siitä oksan ja alkaa sillä piestä häntä. Jaakko ottaa luudan ja hutkii hänkin Mikkoa. Isä ja äiti astuvat sisään.)
Isä. Jaakko, Hanna, mitä te teette! (Jaakko ja Hanna vetäytyvät säikähtyneinä syrjään.) Mitä ovat he tehneet? Miksi olette noin puetut?
Äiti. Mitä olette te, vieraat, tehneet, kun meidän lapset teitä noin rankaisivat?
Eeva. Niin, kun veljeni ei saanut kuusesta lähtemään tuohta, niin isä ja äiti — — —
(Nyyhkyttää.)
Mikko (Eevalle). Varmaan eivät nuo olleetkaan oikea setämme ja tätimme:. Elä huoli itkeä, sisko!
Isä. Mitä, mitä tämä on? Olen monta päivää ollut matkalla. Kun sitten palaan kotiin, näen omien lapsieni syyttä pieksävän kahta vierasta lasta.
Äiti (itkien). Taivaan enkelitkin itkevät meidän lapsiemme tähden. Voi minua!
Hanna (ujosti). Me vain leikimme isää ja äitiä —
Isä. Koska olette nähneet isän ja äidin tuolla tavalla kohtelevan teitä? Vieraat, minkä rangaistuksen annan meidän lapsille tästä?
Mikko ja Eeva. Antakaa heille anteeksi!
Äiti. Mistä te, hyvät lapset, olette kotoisin?
Mikko. Pohjanmaalta; etsimme setää ja tätiä, jotka äitimme kuoltua pitävät meistä huolta.
Isä. Torppari Heino-vainajan lapsia?
Mikko ja Eeva. Niin.
Äiti (ihastuneena). Voi, kun en teitä heti tuntenut. (Syleilee lapsia.)
Terve tultuanne!
Isä (hänkin syleillen). Jaakko ja Hanna, tervehtikää serkkujanne! Heitä saatte kiittää siitä, että nyt jäätte rankaisematta. (Jaakko ja Hanna syleilevät serkkujansa.) Kas niin hyvät lapset tekevät! Aatto-ilta on jo huomenna. Tehkäämme se oikeaksi juhlahetkeksi, jolloin maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Jaakko ja Hanna (serkuillensa). Annattehan meille todellakin anteeksi, hyvät serkut?
Mikko ja Eeva. Kaikki on unohdettu.
Isä (äidille). Saimme todellakin hauskoja ja herttaisia jouluvieraita.
Kuusenhaltija.
Pieni joululeikki lapsille.
Henkilöt: Matti ja Mikko, Kuusenhaltija, Jouluenkeli. —
Metsä, kaunis pienehkö kuusi etualalla, kiven vieressä.
Pojat tulevat. Matilla kirves olalla, Mikolla pieni, punainen pussi kädessä.
Matti (edellä). Voi kuinka väsyttävää! Ja kohta on jo pilkkosen pimeä, eikä kunnollista kuusta ole vieläkään löytynyt.
Mikko. Kaikki sellaisia variksen pelättiä, ettei niistä kukaan huolisi!
— (Tähystelevät ympärilleen.)
Matti. Niin juuri, — viepäs tuommoinenkin rupukka kotiin joulukuuseksi, niin kyllä ne tytötkin nauraisivat (naputtaa kirveellään pientä, harvaa kuusta vierellään).
Mikko. Ja ilkkuisivat! Sanoisivat taas, että kyllä olette huonoja miehiä, kun ette kunnon kuusta kykene löytämään.
Matti. Tulisivat itse tänne lumikinoksiin rypemään, niin saisivat nähdä ja kokea, onko hauskaa.
Mikko. Mutta hauskaahan tämä kuitenkin on!
Matti. No tietysti, tietysti! (huomaa kauniin kuusen.) "Hip, hellettä! sanoi jänis pakkasessa!" — Tuossapa nyt viimeinkin meidän kuusemme!
(Juoksevat kuusen luo kierrellen sen ympäri ja tarkastellen
sitä joka puolelta.)
Matti ja Mikko (yhtaikaa). Kuinka tuuhea ja kaunis! Kuinka herttaisen vehreä! —
Mikko. Mutta ennenkun hakkaamme sen, istumme tähän kivelle ja syömme viimeiset voileipämme. Minulla on niin hirmuinen nälkä!
(Istuvat, Mikko ottaa pussista esille kaksi vastakkain
pantua voileipää. Syövät.)
Matti. Niin minullakin. Äitiköhän nämä voileivät laittoi?
Mikko. No näkeehän sen jo etäälle, että äiti! Maija panee tok' aina niin vähän voita leivälle, että oikein suututtaa, — eikä maistu miltään.
Matti. No ei miltään!
Kuusenhaltija (tirkistelee salaa kuusen takaa). Mitähän ne nuo ovat olevinaan? Meluavat niin, että heräsin makeasta unestani.
Pojat (hypähtäen ylös). Kuka puhui?
(Katselevat ympärilleen, kuusenhaltija piiloutuu.)
Mikko (kiertää kuusen ympäri). Taisimme erehtyä. Ei täällä olo ketään.
Matti. Vaikka niin selvästi kuulin äänen.
Mikko. Eikö lie ollut orava. Pelkäätkö?
Matti. Minäkö pelkäisin! — Ehei, — Mikot ja Matit ne miehiä ovat — mutta Jussia on kaikki metsätkin täynnä!
(Nauravat.)
Mikko. Ja nyt kiireesti toimeen. Ala paukuttaa!
Matti. Heti paikalla!
(Nostaa kirveensä iskeäkseen kuusta, mutta samassa hypähtää haltija esiin, vihaisena uhaten poikia kepillä.)
Kuusenhaltija. Keitä te olette, — tyhmeliinit? Kenenkä luvalla te tulette tänne hiljaiseen metsään meluamaan — vieläpä jouluaattona. Hoh hoi, herätitte minutkin herttaisesta unestani.
Mikko. Me olemme Päivölän poikia ja etsimme kuusta joulukuuseksemme.
Mutta kuka sinä olet, joka aiot maaten joulusi viettää?
Kuusenhaltija. No ettekö näe, että minä olen minä, (pyörähtää verkkaan ympäri) tällainen, katsokaa! Ja tämä punainen myssy on minun juhlamyssyni.
Mikko (pistää eväspussin päähänsä). Ja tämä on minun juhlamyssyni!
(Kaikki nauravat.)
Matti. Niin, mutta mikä sinun nimesi on?
Kuusenhaltija. Ka, Kuusenhaltija, Tonttu-ukko, Korven ketterä poika, — eikö se ole komea nimi?
Pojat. Onpa kylläkin!
Matti, Mutta nyt täytyy kaataa kuusi. Kohta on pimeä käsissä.
(Iskee kerran kuusta).
Kuusenhaltija (sieppaa kirveen hänen kädestään). Poika! Vai sinä kaataisit minun kuuseni? Häpeä toki!
Matti. Vai häpeä. — Mehän viemme sen joulukuuseksemme. Ja se on suuri kunnia sinulle, herra Korven poika.
Kuusenhaltija. Mihin viette? Ettekö luule sillä olevan joulua täällä metsässäkin?
Mikko. Kylläpä täällä taitaa olla ikävä joulu — pimeässä ja pakkasessa, hui!
Matti. Mutta meillä kotona on valoa ja lämmintä, on iloa ja riemua kattoon asti! Ja kuusen me koristamme, niin että se loistaa kuin taivaan tähti!
Kuusenhaltija. Joutavia! Minä vain en anna katkaista rakasta kuustani, en vaikka! Pienestä pitäen olen sitä hoitanut ja suojellut, kesät ja talvet rakkaudella vaalinut. Lumitaakasta olon sen hennot oksat vapauttanut ja kuivina kesinä kantanut vettä juuriensa kostukkeeksi tuolta alhaalta Urpus-noron lähteestä. Kuivat oksat olen siitä karsinut ja aina, aina sen hyväksi elänyt.
Mikko. Mutta sittenkään et saa sitä niin komeaksi, kuin me sen laitamme jouluiltana. Siihen pannaan tuhat tähteä, sata kynttilää ja paljon muuta kaunista ja hyvää. Tule vaikka katsomaan!
Kuusenhaltija. Ei kiitoksia! Juhlallisempaa on sittenkin täällä metsässä — (viittaa ylöspäin). Täällä on tähtiä ja kynttilöitä — miljoonittain!
Matti (ankarasti). Anna pois kirveeni! Kuuletko, — ellet tahdo että yövymme ja eksymme tänne pimeään korpeen.
Kuusenhaltija. No juoskaa sukkelaan kotiinne. Ei teitä täällä kukaan kaipaa! Mutta kuustani en anna.
Pojat (yht'aikaa). Hyvä, rakas Kuusenhaltija, elä nyt ole noin paha .-!
Emme löydä koko metsästä toista näin kaunista kuusta.
Kuusenhaltija. Sen kyllä uskon. Mutta tätä en anna — en, en, en! (Pui nyrkkiä pojille. Silloin alkaa kuulua vienoa laulua metsästä, ensin hiljempaa, sitten kovemmin):
Oi pyhä on jouluilta, niin armas ja ihana! Soi sävelet taivahilta ja maassa on rauhoa — On hyvyyttä sydämissä ja rakkautta rinnoissa, kun taivahan puhdas lapsi käy ihmisten majoissa! —
Kuusenhaltija (riemuiten). Enkelit laulavat! Vieläkö sanotte, ettei metsässä ole juhlallisempaa!
Pojat (ihmeissään). Voi kuinka kaunista! Oikeinko enkelit?
Enkeli (ilmestyy puiden välistä). Luulin kuulleeni täältä kiivaita ääniä. Lapsi-kullatko riitelevät?
Kuusenhaltija (nöyrästi), Nehän ne tahtovat viedä kuuseni, — katkaista, kaataa, sydämettömät, — kauniin puuni!
(Itkee.)
Pojat (paljastavat päänsä arasti). Me olisimme vieneet sen joulukuuseksemme, — isälle, äidille, siskoillemme.
Enkeli, No miksi et anna heille kuustasi, pikku haltija? — Sinähän olet aina ollut niin hyvä.
Kuusenhaltija. Kuinka voisin luopua siitä, kun se on minulle niin rakas, — niin rakas!
Enkeli. Tiedän sen. Mutta kuulehan! Jumala itsekin antoi ainoan poikansa lahjaksi ihmisille, vaikka se oli hänelle niin rakas! — — niin rakas! — Sentähden viettävät ihmiset joulua suurena muistojuhlana, asettaen vihreän, valaistun kuusen Jumalan antaman kalliin lahjan vertauskuvaksi.
Kuusenhaltija. Kylläpä ne ihmiset ovat itsekkäitä — ensin ne saavat suuren lahjan Jumalalta, ja sitten vielä tahtovat viedä minun armaisen kuuseni. — E-ei! Ottakoot petäjän, tuolla Köpin kankaalla kasvaa niitä vaikka kuinka paljon!
Pojat. Ei, ei! Me tahtoisimme kuusen.
Enkeli (ottaa poikia kädestä kiinni). Katsokaa, lapsukaiset, uhraus on vaikea jokaiselle, joka kalleimmastaan joutuu sen tekemään. Ymmärrättehän siis, kuinka raskasta Kuusenhaltijallekin on luopua lemmikistään, suojatistaan. Mutta jos te, pienet ihmisalut, lupaatte elämässänne auliisti antautua uhrauksiin, jos te lupaatte toisten, tarvitsevien hyväksi luopua sellaisestakin, joka on teille niin rakas, niin rakas, että aina juuri itse tahtoisitte sen pitää, niin saatte tämän komean kuusen.
Pojat. Oi, kyllä me lupaamme!
Enkeli. Teidän tulee myöskin pitää lupauksenne; silloin joulun merkitys on pyhitetty sydämissänne!
Pojat. Kyllä me tahdomme pitää sen!
Enkeli. (Kuusenhaltijalle). Suostutko? Annatko?
Kuusenhaltija (surullisesti). Kuuseni kuolee, jos se viedään joulupuuksi.
Enkeli. Niin, mutta joulu-ilo elää lasten sydämissä!
Kuusenhaltija (katselee hetkisen miettien enkeliin, ojentaa sitten kirveen Matille ja molemmat kätensä enkelille). Sinun tähtesi, hyvä enkeli!
Enkeli. Hakatkaa, pojat!
Pojat. Kiitos! Kiitos!
(Matti hakkaa kuusta ja Mikko tukee sitä kädellään. Enkeli ja Kuusenhaltija seisovat vierekkäin hymyillen ja enkelien laulu kuuluu jälleen kirkkaasti):
Oi pyhä on jouluilta, niin armas ja ihana! Toi lupaus taivahilta sydämihin riemua — Ja jouluinen siunaus suuri maan alhoissa virtailee: se köyhien kyyneleet pyyhkii ja rintoja valaisee!