"Älä sinä huoli siitä, tee kuten käsken", sanoi Nyyrikki ja luki harvakseen: "hep! — hep! — hep!"

"Ah!" huudahtivat pojat kuin yhdestä suusta.

"So so, ei mitään ilveilyjä! Nyt eteenpäin!" komensi Nyyrikki,

Ilta alkoi jo hämärtyä, kun he saapuivat suurelle pihalle, jota vankat rakennukset ympäröivät.

"Nyt olemme Karhulassa", ilmotti Nyyrikki.

Talon vanha naispalvelija Löntys kehotti heitä astumaan pirttiin. Pojat seurasivat kehotusta, mutta eivät tavanneet sen enemmän Ukko kuin Akka Karhuakaan kotona. Yksin vanha miespalvelija Köntys loikoili kauheissa hammastuskissa uunilla. Hän sai sentään kerrotuksi, että talon ainoa poika, Tummaturkki, oli hävinnyt jäljettömiin ja että Ukko ja Akka olivat siitä saakka kuin mielipuolet erämaita kiertäneet.

"Ettekö osaa edes arvella, mihin Tummaturkki on joutunut?" kysyi
Nyyrikki osaaottavasti.

"Kyllä paljonkin — olemmehan jo monen sukupolven ajan olleet ilmivihassa onnelaisten kanssa", sanoi Köntys alakuloisesti.

Heikki oli vähällä sanoa jotain varomatonta, mutta Nyyrikki tuuppasi häntä ajoissa kylkeen ja virkkoi:

"Kelpo naapureita."

"Niin ovat. Peltomme ja asuma-alani he ovat anastaneet ja nyt vainoavat meitä viimeiseen vereen saakka!"

Vanhuksen silmät salamoivat ja hänen äänessään värisi vanha perintöviha.

Mutta vähitellen solui puhe toisille tolille ja illallista syötäessä oli mieliala jo melkein iloinen.

"Syökää pojat!" kehotteli Köntys ja katseli vesi kielellä, miten vieraat pistelivät hänen mieliherkkujaan: muurahaisenmunapiirakkaa ja häränhäntälientä.

Syötyänsä menivät toverukset aitan luhtiin nukkumaan. Mutta jo aamulla aikaiseen heräsivät he kummalliseen kuhinaan ja kukerrukseen, joka tuntui täyttävän koko äärettömän salon. Reippaasti laskeutuivat he alas pihalle. Aurinko kiipeili vielä metsän rannalla, kun he jo jättivät nukkuvan talon ja lähtivät eteenpäin, "Nyt ne hunajakahvit jäivät", sanoi Nyyrikki. Mutta toiset eivät kiinnittäneet siihen ollenkaan huomiotaan, sillä nuoren Tummaturkin onneton kohtalo alkoi kiertää heidän aivoissaan. Köntyksen puhetta onnelaisista he eivät ottaneet uskoakseen. Siinä täytyi olla joku erehdys.

Käveltyään jonkun matkaa he tapasivat pahanpäiväisen talorähjän. He aikoivat poiketa siihen sisälle saadaksensa jotakin juotavaa, mutta huomattuaan, että talon likaiset kakarat olivat ikkunassa irvistelemässä, he kääntyivät takaisin.

"Kylläpä oli ilkeitä lapsia!" ihmetteli Kalle.

"Sellaisia ne ovat Sutelan penskat aina olleet", sanoi Nyyrikki naurahtaen.

Vähitellen alkoivat maat tulla alavammiksi, maisemat surullisemiksi. Nyyrikki ilmotti, että ne olivat jo Kurkelan ulkoniittyjä. Pian seisoivat he laajan lakeuden laidassa, jommoista kaupungin pojat eivät koskaan ennen olleet nähneet.

"Nyt virsut kainaloon ja housut makkaraksi", komensi Nyyrikki, "tässä alkaa toinen tanssi!"

Pojat tekivät kuten neuvottiin. Ja hetken päästä oli juoksu-hyppy täydessä käynnissä.

"Hei, tämäpä on hauskaa!" huusi Heikki ihastuneena.

Mutta Kallen lyhyet sääret eivät kestäneetkään moista kurssia. Hän päästi yht'äkkiä kimakan huudon, ja kun toverit kääntyivät katsomaan, näkivät he hänen pulikoivan suonsilmässä. Märkänä ja mutaisena aina korviin saakka kiskoivat he hänet kuiville. Ja pienen siistimisen jälkeen oli Kalle mies niinkuin toisetkin, joskin hieman varovaisempi.

Aikansa juostuaan pojat tulivat jonkunlaisen saaren rantaan. Siellä oli koko Kurkelan herrasväki tulijoita vastassa, sillä kesänaikana ei kukaan kulkenut Kurkelan kautta. Siinä oli kunnianarvoisa herra Kurki pitkine letkupiippuineen, oli puolitusinaa rillinokkaisia Kurki-tätejä, kevytkenkäinen ja veikistelevä Kurki-neiti Heippana, sekä monta muuta perheen mies- ja naispuolista sukulaista.

Rouva Kurki seisoi verannalla huitoen nenäliinallaan. Kun seurueet olivat tutustuneet, sanoi herra Kurki:

"Mammalla taitaa olla aamiainen pöydässä — tehkää hyvin!"

Herrat tarjosivat käsivartensa naisille, ja kohta istuivat ystävämme Kurkelan herraskaisessa pöydässä yhdessä talon väen kanssa. Oli siinä ruokaa senkin seitsemätä lajia, niin arkipäivä kuin olikin: kämmenjuuripyreetä, onkimatomakkaroita, sammakonkaviaaria ja muita herkkuja, joiden nimistä pojilla ei ollut aavistustakaan. Ja rouva Kurki pyyteli vielä talon puolesta anteeksi, että räätit olivat ylivuotisia!

"Ei mitään valittamista", tuumi Heikki ottaessaan kolmatta lautasellista mitä hienointa karpalokiisseliä.

Syötyään he tarinoivat vielä hetkisen herrasväen kanssa, kunnes Nyyrikki iski Heikille silmää ja he nousivat kiittämään ja hyvästelemään.

"Muistakaa vain poiketa syksyllä tänne!" huusi rouva Kurki vielä heidän jälkeensä.

"Kyllä tullaan!" kirkasivat pojat täysin keuhkoin ja heiluttivat lakkejaan.

Hyppyjuoksu onnistui mainiosti. Kallekin käytteli koipiaan entistä ehommin, joten Heikin varotus — pidä vaari! — oli tuiki tarpeeton. Kuivalle maalle päästyään istuivat he hiukan hengittämään.

"Oli se mukava talo", sanoi Kalle ihmetellen.

"Paras talo koko matkan varrella", vahvisti Nyyrikki.

"Taitavat olla hienoa väkeä?" arveli Heikki.

"Ovat — asuvat talvetkin ulkomailla. Ja sieltähän se taitaa koko suku olla peräisinkin. — Mutta ei matka istuen etene!"

He päättivät mennä Kiiskilään yöksi. Olisihan siinä sitä ennen ollut Hirvelän kartano, mutta kun siinä asui sukuylpeitä kreivillisiä, ei heitä haluttanut sinne poiketa.

Päivä pyrki jo iltaan, kun he vihdoinkin huomasivat Kiiskilän ikkunat kimaltelevan koivujen välistä. Moista hiljaisuutta ja rauhaa eivät ison kaupungin lapset koskaan olleet nähneet. Ihastuksesta sanattomina laskeutuivat he ruskealle rannalle, jonka yli riippakoivut kuvaansa kurkistelivat.

"Voi teitä kaupunkilaisraukkoja", sanoi Nyyrikki katsellessaan heidän liikutustaan.

Mutta pian kallistui heistä yksi toisensa jälkeen lämpöiselle hiekalle ja nukahti ennenkun toisetkaan ehtivät sitä huomata.

Mutta Kiiskilän nuoret eivät mennetkään maata. Kesäyön hienossa hämyssä uivat he rantaan ja lauloivat poikasille:

Uinukaa, uinukaa, aallot soivat rauhaa, kun ne rantaa ruskeaa suutelee ja pauhaa.

Uinukaa, uinukaa elon kukkais-unta: silmät aukee, katoaa sadun valtakunta…

Kun he aamulla heräsivät, oli heidän silmänsä kyynelissä. Kaihomielin ja vähän päästä taaksensa katsellen he jättivät Kiiskilän ruskeat rannat. Sieti astua ravakkaan, jos mieli sinä päivänä ehtiä perille. Sentähden Nyyrikki heittäytyi sanattomaksi ja käveli niin tuimasti, että toiset vaivoin perässä kestivät. Siten joutui matka entistä nopeammin.

Puolenpäivän tienoissa he tulivat isolle niitylle, missä tuhannet kirkkahat sinikellot keinuivat hiljaisessa tuulessa. Kalle sattui koskettamaan erästä niistä, ja se helähti kuin hopeatiuku. Tuhannet muut kuulivat sen, ja siinä silmänräpäyksessä alkoi hiljainen soitto ja hyminä. Heikki ja Kalle seisoivat hämmästyneinä, mutta Nyyrikki naurahti ja sanoi:

"Niin se on. Kun minun tamineissani tallustatte, avautuvat silmänne ja korvanne."

"Mutta tämä ihana soitto?!" sanoi Heikki katsoen kysyvänä Nyyrikkiin.

"Tämä on ikivanha kevätlaulu, vanhan mestarin säveltämä, jota soitetaan aina uusilla kelloilla. Sentähden se on niin ihana. — Mutta nyt hyvästi, ystävät! Tuolla on Onnela. Osaatte sinne ja ilman minuakin, — niityn ja pellon poikki vain menette. Tamineenne saatte pitää. Hauskaa kesää!"

Kuin unessa painui Nyyrikki takaisin metsään, mutta pojat astuivat niityn poikki sinikellojen soittaessa…

Västäräkki tuli heitä vastaan.

"Tilitt tilitt…" hoki se ahkeraan.

Pojat ymmärsivät olevansa perillä.

Pelto oli juuri kynnetty, niin että mustanpuhuva multa vielä höyrysi.

"Onkohan tämä Onnelan pelto?" kysäsi Kalle.

"Tilitt tilitt", sanoi västäräkki juostessaan vakoa pitkin. "Ettekö tunne mullan tuoksua? Eikö kevät ole mielestänne kylliksi ihana? Tilitt!"

He astuivat rohkeasti puutarhaan, missä kirsikka- ja omenapuut parhaillaan kukkivat ja tuhannentuhatta mehiläistä hyrisi ahkeruuden ääretöntä hymniä. Punaisesta tuvasta puitten takaa kuului kirkas lapsen ääni:

"Isä! Eikö vieraitamme vieläkään näy? Kahvini jähtyy uudelleen."

"Ei näy, lapseni", vastasi syvä miehen ääni pensastosta. "Ehkä lienevät poikarievut metsään tahi rannalle uinahtaneet."

Matin kuusen etsintä.

Oli käsissä se vuoden päivä, jona Joulupukkia odotetaan, ja Ahopellon talossa oli kaikilla kiire. Metsärannassa lämpeni sauna, josta savu paksuna patsaana hitaasti nousi talviseen ilmaan. Halkovajassa pienenteli renki-Pekka puita pyhien varaksi, ja hänen kirveeniskuihinsa kaiku metsästä aina somasti vastaili. Keittiön puolella oli äidillä ja piika Marialla monenmoista puuhaa ja hommaa, ja isossa salissa niin, siellä tapahtui päivän tärkein ja salaperäisin toimitus: isä ja isot pojat laittelivat kuntoon joulukuusta.

Pikku lapset, Matti ja Liisa, oli sijoitettu pihakamariin leikkimään, jotta eivät olisi muiden tiellä. Matti oli isänä, Liisa äitinä, ja nuket olivat pikku lapsia. Joulu oli tulossa heilläkin. Nuket olivat siististi kammatut ja vaatetetut ja istuivat nyt sievästi lattialla puoli-ympyrässä. Mutta heiltä puuttui se, jota paitsi ei joulu oikein tahtonut joululta tuntua: ei ollut kuusta. Tuolilla olivat lapset koettaneet sitä korvata mutta oikeata juhlatunnelmaa ei siitä tahtonut syntyä.

"Ei tämä olo kuusi", sanoi Liisa nyreänä, "eihän siinä ole oksiakaan."

Matti katsahti tuolia: Selkänojasta oli pari pienaa katkennut, ja rottingista punotussa istuinnojassa oli iso reikä. Se ei todellakaan ollut joulukuusen näköinen.

"Kuulepas", sanoi hän, "minä lähden metsään hakemaan meille oikeata joulukuusta. Katso sinä sillä aikaa nukkeja!"

Sanottu ja tehty. Matti pani linkkuveitsen taskuunsa, haki sitten lakkinsa ja nahkalapasensa ja lähti matkaan. Pihan poikki päästyään hän seurasi tietä saunan ohi ja poikkesi sitten metsään.

Hei kuinka siellä oli lunta! Matti vajosi melkein polviin saakka; olisi tarvinnut ottaa sukset mukaan, mutta nyt se oli myöhäistä. Pahinta oli, ettei sopivaa kuusta näkynyt likipaikkeilla. Mäntyjä ja katajia kyllä oli, mutta niistä ei Matilla suurta iloa ollut. "Mistähän Pukki kuusia hakee?" tuumi hän. "Täältähän isä sanoo sen niitä tuovan Isonmäen metsästä. Minun täytyy mennä kauemmaksi!"

Ja hän tallusteli eteenpäin. Puut alkoivat tulla yhä korkeammiksi ja solakammiksi, mitä syvemmälle hän metsään joutui, ja lumipeite niiden oksilla kävi yhä paksummaksi. Lopulta hän tuskin tunsikaan mikä puu oli mänty, mikä kuusi; täytyi lyödä lunta pois ja katsella oksia. "Kyllä Joulupukin virka on raskasta", ajatteli hän nostellen jalkojaan syvässä lumessa, "jos sen pitää joka taloon illaksi kuusi hankkia."

Matti oli nyt joutunut korkealle mäen nyppylälle. Hiljaisena lepäsi suuri, luminen metsä hänen ympärillänsä. Idästä nousi kuu jo pyöreänä pallona, mutta lounaisella taivaanrannalla vielä punersi iltarusko. Matti näki epäselvästi siellä lakeuden ja joitakin rakennuksia. Siellä oli varmaankin koti.

"Olenpa minä jo joutunut pitkälle", mietti Matti. "Kyllä nyt täytyy kääntyä takaisin. On jo kohta sauna-aikakin. Kun menen suoraan iltaruskoa kohti, tulen kotiin."

Ja hän alkoi laskeutua alas mäeltä. Mutta heti laaksoon tultuansa hän huomasi, ettei iltaruskosta näkynyt jälkeäkään. Puut sen kokonaan peittivät hänen silmiltään. Mutta Mattipa ei ollutkaan hätäpoikia, jotka heti pelästyvät. Hän koetti pitää suoraa suuntaa lounaiseen, jossa oli nähnyt iltaruskon ja lähti rohkeasti eteenpäin. Hetken kuluttua jänis tulla tupsahti pensaikosta.

"Hyvää iltaa ja hauskaa joulua", sanoi jänis. "Minne sinä olet menossa?"

Mattia hiukan kummastutti, kun jäniskin osasi puhua. Mutta sitä hän ei ilmaissut, vaan sanoi:

"Lähdin hakemaan Liisalle ja nukeille joulukuusta. Täältä metsästähän
Pukkikin niitä tuo. Mutta en minä ole löytänyt."

"Vai niin", sanoi jänis. "Jos tahdot, vien minä sinut Joulupukin luo.
Ehkäpä hän auttaa sinua."

"Onko sinne pitkä matka?"

"Hiukkasen tuon korkean kuusen toiselle puolelle." Jänis viittasi etukäpälällään metsään. "Astu minun jälkiäni; pian minä sinut sinne saatan."

Jänis lähti hiljaa edellä kuukkimaan, ja Matti seurasi perässä. Hetken kuluttua he olivat perillä. Matti näki suuren luolan aukon vuoren kupeessa. Sen edessä Joulupukki istui kaatuneen puunrungon päällä.

"Kah! Mikä palleroinen siellä kömpii?" sanoi Pukki ystävällisesti, kun näki jänön ja Matin tulevan kuusen takaa.

"Minähän se olen, Matti Ahopellon talosta", sanoi Matti rohkeasti ja meni paiskaamaan ukolle kättä. "Kyllähän Pukki minut tuntee."

"Tunnenhan minä", nauroi Pukki, "vaikka en ensin huomannut. Mutta mitä se Matti näin jouluiltana metsässä tekee?"

"Oikeastaan kuljen minä samoilla asioilla kuin sinäkin; — ethän pahastune? Minä lähdin hakemaan nukeille joulukuusta, mutta en ole löytänyt."

"Vai niin", sanoi Pukki, "onhan siinä kuusi aivan nenäsi alla."

Matti katsahti: Oli todellakin siinä pieni sievä kuusentaimi puoleksi lumeen hautautuneena.

"Onko sinulla puukkoa?" Pukki kysyi.

Matti kaivoi esille linkkuveitsensä.

"Annapa, kun minä autan." Pukki otti oman suuren puukkonsa. "Siinä on sinulla kaunis kuusi nukeille vietäväksi, Mutta istupa nyt hetken ajaksi katselemaan, miten metsässä joulua vietetään."

"Kiitoksia", Matti sanoi. "Saatanhan minä hiukan levähtää", mietti hän itseksensä. "Jalatkin ovat väsyneet, enkä minä kuitenkaan ehtisi kotiin sauna-ajaksi."

Matti istahti Joulupukin viereen ja alkoi katsella ympärillensä. Kummaksensa hän huomasi nyt, etteivät he suinkaan olleet kahden kesken. Kaikki metsän asukkaat näyttivät tänne kokoontuneen joulua viettämään. Äsken kaatuneen haavan ympärillä hyppeli joukko jäniksiä tuoretta kuorta jyrsien. Sinne se Matin äskeinen saattajakin oli hävinnyt ja vilkutteli hänelle veitikkamaisesti toista silmäänsä suu täynnä haavan kuorta. Hongan kolosta oli orava kaivanut esiin uuden vielä koskemattoman käpyvaraston ja herkutteli sillä. "Hyvinä ovat säilyneet" — nuoli tyytyväisenä huuliansa. Metsähiiri oli kömpinyt ylös lumen-alaisesta kolostaan ja oli paraillaan muutamien heinänkorsien kimpussa. Metsot, teiret, pyyt ja metsäkanat olivat jaloillaan kaaputtaneet lumen mustikanvarsien päältä ja olivat hekin syömisen touhussa. Vähän matkan päässä heistä kettu lojuili rauhallisena kuusen suojassa.

"Eikö repolaisella olekaan nälkä?" kysyi Matti Joulupukilta.

"Ketulla on nykyänsä paaston aika", vastasi tämä. "Kettu ei syö muita kuin toisia eläimiä, mutta tänä yönä on maassa rauha, eikä kukaan saa tehdä toiselle pahaa."

Sillä välin oli jo kuu ehtinyt korkealle yli metsän latvojen ja valoi hopeanheleätä hohdettaan hangelle, joka kimalteli kaikkialla, paitsi missä puiden, tummat varjot levisivät. Taivaalla vilkkuilivat ystävällisesti lukemattomat tähdet. Matti tunsi niistä Otavan, Kalevan miekan ja Betlehemintähden. Tyyninä ja hiljaisina seisoivat puut. Ainoastaan toisinaan yötuuli kosketti keveästi niiden oksia, ja silloin kimalteli niissä lumi.

"Nyt", sanoi Joulupukki hetkisen kuluttua, "nyt sinä saat kuulla jotakin ihmeellistä. Tänä yönä kaikissa kaupungeissa, kylissä ja taloissa kiitetään Jumalaa siitä, että hän on lähettänyt maailmaan poikansa. Tähän ylistyslauluun ottaa osaa metsäkin. Sinä saat kuulla metsän joululaulun."

Kaukaisilta mailta saapui silloin tuulenpuuska lentäen yli aavojen merten ja synkkien salojen. Ylpeät, mahtavat hongat ja solakat kuuset taivuttivat nöyrästi vartensa ja alkoivat humista. Heihin yhtyivät koivut, haavat, pihlajat ja kaikki muut metsän puut, ja niin syntyi sävel, syvä ja voimakas kuin vesien pauhu. Ja Matti ymmärsi, että ne lauloivat Betlehemin lapsen kunniaksi. Ja jänöt ja oravat kumartuivat ja kaikki pyyt ja metsäkanat verhosivat siivillään päänsä ja pieni metsähiiri lakkasi nakertamasta, ja he kiittivät häntä, jonka syntymän muistoa tänä päivänä vietettiin.

Tuuliainon oli ohi. Kuuset olivat lakanneet humisemasta, Matti tunsi, että joku hieroi hänen polviansa ja — kas ihmettä! Siinähän oli Musti, hänen hyvä ystävänsä ja leikkitoverinsa.

"Musti on tullut hakemaan sinua kotiin", sanoi Joulupukki. "Tässä on kuusesi."

Matti sanoi jäähyväiset Joulupukille, nyökkäsi jäniksille, ja niin he alkoivat taivaltaa kotia kohti. Jonkun aikaa astuttuaan näkivät he jo tulien vilkkuvan puiden välistä, ja juoksujalassa riensi Matti sitten loppumatkan kotiin, jossa hänen palaamisestaan nousi suuri ilo.

Laurin hiihtomatka.

Kylläpä nämä minun sukseni sentään ovat tuhoiset, kun ajattelee toisten poikien suksia. Ollapa semmoiset sukset kuin Mäkelän Matilla! Ne ovat niin sievät ja kulkevat melkein itsestään; hiukan vain potkasee, niin jo menevät kuin tuulen puuska… Ja minulla on tuommoiset rämät!

Lauri oli kovasti tyytymätön hiihtoneuvoihinsa. Koko tien koulusta kotiin hiihtäessään hän ajatteli niitä. Hän päätti pyytää niin kauvan, että äidin viimein täytyy ostaa uudet. Laurin äiti oli köyhä, siksi hänen oli aina täytynyt pojan kärttämisiin vastata, ettei hänellä ole varaa, ei ainakaan tänä vuonna. Mutta kuu toiset pojat ehtimiseen laskivat pilaa Laurin kömpelöistä kotitekoisista ja mennä huristivat mäestä laskiessa puolta kauemmaksi kuin hän, niin ei ollut ihme, jos se kävi Laurin luonnolle.

Lauri pystytti suksensa seinustalle ja oli juuri astumassa sisään, kun huomasi eteisen loukossa ihan uudet sukset. Hänen pieni yhdeksän vuoden vanha sydämensä alkoi tykyttää kovasti.

— Mitkä ihanat sukset! ihan ne kiiltävät kuin Matinkin, jos ei vaan pikkuista paremmin… Äiti on siis jo ostanut, hän ajatteli. Ja käänneltyään ja siliteltyään niitä joka puolelta, hän pani ne lattialle, sekä työnsi jalkansa hihnoihin… Mutta mitä nyt! Suksethan lähtivät itsestään aika kyytiä portaita alas, ja ovi jonka Lauri oli äsken sulkenut, lensi auki…

Lauri ei ehtinyt ajatella mitään, ennenkun hän kiiti jo veräjästä. Silloin hän muisti äidin; ajatteli, että mahtoikohan äiti nähdä akkunasta. Hän koetti katsoa taaksensa — mutta mitä ihmettä! Siellähän oli pikkuinen soma tonttu-ukko hänen takanaan suksen kannuksella. Lauri hieroi silmiään. Hän ei enää ollut moneen aikaan uskonut moista kansaa löytyvänkään. Ja nyt yksi kyykki kumminkin hänen takanaan. Lauri katsoi uudestaan, ja siinä se oli vielä samalla tapaa kuin äskenkin. Nyt se nyökkäsi päätään hänelle ja hymyili niin herttaisesti. Laurin mielestä; ei kukaan osannut hymyillä niin sievästi kuin Armi-sisko, mutta tuo pikku veitikka taisi viedä voiton hänestäkin. Mutta Laurin täytyi katsoa eteensä. Hei vain sitä menoa! Aidanseipäät, puut ja kivet kiitivät vastaan; silmissä vilkkui vain mustia ja valkeita viiruja. Kunpa nyt Mäkelän Mattikin ja muut pojat näkisivät! Samassa sukset veivät aivan Mäkelän portin sivutse, ja Matti katseli pihalta silmät tapillaan. Lauri nosti lakkia tervehdykseksi, mutta täytyi hänen nostaa hiukan nenääkin.

— Mihin me oikeastaan matkustamme, hyvä tonttu-ukko? kysäsi Lauri. Mutta pikku mies vain nyökähytti päätään salaperäisesti. Ja kun Lauri katsoi ympärilleen, olivat seudut vallan tuntemattomia.

Kuinka kummallista täällä onkaan! Metsä on suurta ja tiheää, varmaankin oikeata aarniometsää. Ja tuo vuori! Onko todella Suomessa noin hirveän korkeita vuoria?

Pikku äijä hymyili Laurin ihmettelylle. Yks kaks aukeni eteen jyrkkä alamäki, niin korkea, että päätä huimasi. Sukset liukuivat siitä semmoista kyytiä, että ilma korvissa vihelsi.

Seis! huudahti tonttu ja sukset pysähtyivät. Lauri astui suksilta, jotka samassa silmänräpäyksessä muuttuivat pienen pieneksi linnaksi. Lauri ei ollut koskaan unissaankaan nähnyt niin kaunista. Kaikki värit vivahtelivat sen pienissä torneissa, väliin ne hehkuivat punaisina, väliin vihreinä ja sinisinä.

— Tämän minä veisin Anni-siskolle, jos tuo tonttu ymmärtäisi antaa, ajatteli Lauri.

Aivan kuin veitikka olisi kuullut, ajatuksen, kysyi se, kumman Lauri tahtoisi ennen ottaa: itselleen ne oivalliset sukset, vaiko pikku siskolleen linnan. Lauri ensin hyppäsi iloissaan, mutta samassa hän kävi vakavaksi. Kyllä hän olisi tarvinnut ne molemmat. Hän näki jo, kuinka Annin silmät loistaisivat, kun hän, Lauri, antaisi tuon kumman lelun. Mutta sukset! Semmoisia suksia ei taida olla monella. Ja Mäkelän Matin ja muitten poikien sydäntä saisi kyllä vähäsen karvastella.

— Kiitos, hyvä tonttu-ukko. Kyllä minä mieluimmin ottaisin sukset, sopersi hän.

Tonttu ei vastannut mitään, katsoi vain niin vakavana Lauria, ja käski pojan astua linnaan sisälle.

— En minä mahdu noin pienestä ovesta, sanoi Lauri. Mutta tonttu kehotti häntä koettamaan ja pujahti itse edellä.

Voinhan näyttää hänelle, ettei mies voi kulkea mistään hiiren reijästä. Mokomakin papu itse! Lauria suututti, kun tonttu ei hänen äskeiseen valintaansa kiinnittänyt suurempaa huomiota, ja harmissaan hän puskasi päällään pieneen oviaukkoon, josta tonttu-ukko oli kadonnut… Taas ihme! Hänhän mahtui siitä vallan mainiosti, ja hän ja tonttu olivat tulleet aivan yhdenkokoisiksi. Lauri ei tiennyt mitä ajatella.

— Minua säälittää sanoa, että äsken menetit molemmat lahjat siksi, että ajattelit enemmän omaa iloasi kuin toisen, puheli tonttu surullisella äänellä heidän kulkiessaan hämärää käytävää. Mutta nyt saat tehdä uuden valinnan, jatkoi tonttu puhettaan, joko jäät tänne meidän pikkumiesten kisakumppaliksi, jolloin saat sukset, tai riennät kotiin ilman suksia. Kumman valitset?

Samassa ovi aukeni heidän edessään, ja siellä valoisassa salissa karkeloi punalakkisia pikkumiehiä. Yksi soitti viulua, jotta harmaa parta keikkui, ja toiset viittasivat sormillaan häntäkin yhteen leikkiin. Mutta Lauria alkoi peloittaa, entäs jos ei täältä pääsisikään enää kotiin.

— Vie minut kotiin, hyvä tonttu! rukoili Lauri.

— Välitätkö sinäkin kodistasi? Parempi on, että pysyt täällä. Silloin sinun köyhä äitisi saa olla rauhassa kärttämisiltäsi, sanoi tonttu tyynesti. Ja Lauri ymmärsi hyvin, että se sillä tarkotti hänen suksijuttuaan.

— Minä en koskaan tee enää niin, lupasi hän.

— Hyvä on, vastasi ukko. Ja kohta linna pikkuväkineen katosi, ja hän ja tonttu-ukko seisoivat hiljaa lainehtivan järven rannalla. Laurista tuntui, että oltiin oikeassa satumaassa, jossa joka henkäys oli ihanaa satua. Metsä ja kivetkin tuntuivat eläviltä. Ja kauniita lumivalkeita kukkia huojui rantamilla. Niiden hohtavan puhtaat terät lumosivat Laurin, ettei hän enää muuta nähnytkään.

— Hyvien lasten sydämessä kasvaa tuo kukka, selitti tonttu. Ja sitten se antoi yhden niistä Laurille kehoittaen häntä hoitamaan sitä hyvin.

— Kiitoksia paljon, ennätti Lauri sanoa, mutta samassa hän huomasi olevansa omassa sängyssään. Hän haki kukkaa, mutta sitäpä ei löytynytkään. Mutta Lauri ei ollutkaan tyhmä; hän hoksasi paikalla, että kukka kasvoi hänen sydämessään. Sinne tonttu oli tahtonut sen juurruttaa.

Siitä alkaen Lauri koetti olla kiltti äidille ja entistä ahkerampi koulussa. Ja tontulle antamansa lupauksen hän piti, ei koskaan kuultu hänen valittavan suksiensa huonoutta.

Kesäyö metsäniityllä.

Korkealla metsäisellä niemellä pitkän kapean lahden kupeella oli Hilkan ja Annikin koti. Se oli pieni punaiseksi maalattu talo, joka valkeine nurkkineen ja akkunalautoineen tuuheiden koivujen keskeltä kuvastui lahden kuulakkaan kalvoon.

Oli heinäkuu ja heinänteko parhaillaan. Kodin ympäriltä ja pellon pientareilta oli heinä jo korjattu. Siinä työssä olivat Hilkka ja Annikki mukana.

Tänä aamuna oli taivas heleänsininen, ja päivä paistoi täydeltä terältä. Hilkka ja Annikki olivat nousseet jo aikaisin, sillä tänään lähti talonväki kaukaniitylle heinään. Tyttöset saivat kahdenkesken jäädä talonvartijoiksi iltaan asti.

"Kuules, Annikki" sanoi Hilkka, joka aina oli kekseliäs, "miksi nököttelemme tässä päiväkauden tuvan portailla. Lähdetään mesimarjoja poimimaan. Se on toista!"

"Voimmehan mennä vähän", sanoi Annikki.

"Vähän!" nauroi Hilkka. "Kuinka hullunkurisen vanha pikku mummo sinä oletkaan, Annikki! Ei! Kipposia kapposia, tuohiset täyteen! Kas noin!" Ja samassa kiitivät tuohiset ylös taivasta kohden.

"No, pikku mummo, näetkös nyt!" Ja tuskin ennätti Annikki rantaan, niin jo oli Hilkka työntänyt venheen vesille. "Joudu nyt Annikki", kiirehti hän, ja samassa hän oli jo airoissa.

Kuinka kirkas ja tyyni se lahden pinta olikaan! Aivan kuin kuvastin, johon rannan solakat koivut ja taivaan lempeä sini kuvastuivat. Ja niin keveästi liukuu siinä venhe pysähtyen vastaisen rannan valkeaan hiedikkoon!

Tytöt hyppäsivät rantaan, ja vetivät venheen maalle. Vähän matkan päässä siitä oli aho, jossa he usein olivat olleet marjassa isän ja äidin kanssa. Sillä laajalla aholla oli paljon mesimarjoja harvan korkean heinikon seassa. Kyllä olikin iloista käyskellä siellä poimimassa noita suuria tuoksuvia marjoja, jotka hymyillen vilkkuivat lapsille sieltä mättäiden siimeksestä. Ja ylhäällä puissa visertelivät linnut, ja valkeat perhot lentelivät sinisten kellokukkain ympärillä, ja sirkat soittelivat heinikossa. Jutellen ja marjoja poimien kului lasten aika ja he joutuivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Viimein, kun heitä alkoi väsyttää, rupesivat he ajattelemaan kotiin paluuta. Mutta minnepäin oli lähdettävä. He olivat kierrelleet siellä täällä, ja aho oli laaja ja metsän ympäröimä joka suunnalta. Hilkka muisti heidän tulleen tuolta suunnalta, Annikki tältä. Hetken arveltuaan päättivät he lähteä metsään suunnaten askeleensa sinne päin, missä luulivat kotilahden olevan. Mutta metsä vain tiheni, eikä vilahdustakaan näkynyt kotilahdesta.

Sinne tänne harhailivat lapset väsyneinä ja hiukan peloissaankin. Ilta alkoi jo hämärtyä, eikä metsä enää ollut läheskään niin iloinen kuin päivällä. Aurinko oli jo mennyt mailleen, ja kukkaset sulkeneet kupunsa. Linnut jo nukkuivat pesissään. Korkean kuusen latvassa vain lauloi yörastas monisävelistä yölauluaan. Metsä humisi suruisasti, himmeät varjot hiipivät puiden juurilla.

"Sisko kulta, olen niin väsynyt, etten enää jaksa kävellä", valitti Hilkka, ja suuret kyyneleet kiilsivät hänen muutoin niin iloisissa silmissään.

"Elä itke, Hilkka", lohdutteli Annikki, joka oli tyynempi ja kestävämpi. "Katsohan, tuossa on edessämme niitty ja lato, jossa voimme levätä, ja minulla on taskussani leipäpala meille kummallekin. Arvelin kotoa lähteissämme, että metsässä tulee nälkä."

Hilkka kuivasi kyyneleensä, ja nyt laskeutuivat tytöt metsärinnettä alas laaksoon, jonka pohjassa kaunis niitty latoineen uinui. Ladon ovi oli auki, ja se oli täynnä heiniä. Olipa onni, että Annikilla oli leipää taskussaan, sillä kovin nälkäisinä olisivat nuo pienet marjamiehet muuten saaneet käydä levolle. Löysivätpä he lähteenkin, josta saivat vettä juodakseen. Sitten laskeutuivat he levolle kuiville heinille ladossa aikoen aamun sarastaessa lähteä etsimään kotia. Mutta väsyneitä kun olivat, alkoivat heidän silmänsä pian painua umpeen. —

— Yö oli tullut. Yhä pitempinä hiipivät varjot niityllä. Synkkänä ja hiljaisena seisoi metsä. Kuusikkoryhmän tummien lehvien lomista kohosi taivaanrannalta hopeisena kuun kehrä. Se valoi vienoa valoaan yli hämärän niityn, jossa tuhannet kastehelmet heinikossa ja kukkasilla kimmelsivät. Mutta uinuvan salon syvyydessä alkoi hiljaa kuulua kaukainen soitto. Se läheni yhä, se muuttui heläjäväksi lauluksi:

"Kun kuutamon loisteessa kultaisen kesähämyinen ilta hohtaa, yli kastehelmien, kukkasten tie metsänneitojen johtaa, sinilaine kuu lahdella uinahtaa, yön sylissä nukkuu metsä ja maa, me kuljemme niitylle seppelepäin ja hunnuin huiskivin laulamme näin:

"Elo kaunis on metsän tyttösten, se kuluu tanssien laulellen! Ja huolia vailla ain' metsissä, mailla soi laulumme nousuhun auringon, Kesä kirkas se Pohjolan on!"

Koko niitty oli kuin muuttunut. Se välkkyi ja säteili. Hiljaisina, vakaina kuin ihmeellisissä unelmissa, seisoivat synkät kuuset sen ympärillä. Ja niiden yllä kaartui korkeana taivas, jonka sinessä kesäyön vaaleat tähdet syttyivät. Mutta keskellä niittyä karkeloivat suuressa piirissä metsän sinipiiat. Heillä oli vienot vaaleat kasvot ja syvät ihmeelliset silmät. Ilmassa liehuivat heidän sinertävät huntunsa ja välkkyvät kultakutrit, joita kukkaseppele kaunisti, valuivat harteille. Kirkkaana helkkyi heidän laulunsa, ja kepeänä keinui tanssi yli kukkasten ja kastehelmien.

Silloin sinipiikojen kuningatar erosi tanssivista siskoistaan ja astui hiljaa latoon, jossa lapset nukkuivat. Hän seisoi ovella heitä katsellen. Valkeana ja ihanana hän siinä seisoi, pitkät hiukset vyötäisille valuen ja päässä säteilevä kruunu kuin suurista kastepisaroista. Syvin, viisain silmin hän lapsia katseli ja sitten hiljaa suuteli pois kyyneleet jotka vielä välkkyivät heidän tummissa silmäripsissään.

"Oletteko suruissanne, pienet ihmislapset?" virkkoi hän sointuvalla äänellä. "Tulkaa kanssani metsän sinipiikojen karkeloon! Siellä haihtuvat kaikki huolet."

Ja hän katsoi lapsiin niin kauniisti suurilla ihmeellisillä silmillään, ja ojensi heille hennot kätensä. Ja kohta olivat Hilkka ja Annikki siellä keskellä sinipiikojen piiriä laulaen kirkkain äänin heidän lauluaan ja liidellen keveinä keijukaisina yli uinuvan kukkaskentän.

Mutta lyhyt on Pohjolan kesäinen yö. Taivas alkoi jo ruskossa punertaa, ja pian pujahti nousevan päivän ensimäinen kultasade metsän latvojen välistä niitylle. Sinipiikojen kuningatar viittasi siskoilleen. Laulu hiljeni, tanssi taukosi ja pian olivat he kadonneet metsän siimekseen.

Kultaisena kohosi aurinko metsän rajasta. Kukkaset heräsivät hymyillen unestaan, ja linnut virittivät aamulaulunsa. Ladossa nukkuivat vielä Hilkka ja Annikki punaposkisina ja hymy huulilla.

Sellaisina löysivät heidät isä ja äiti, jotka olivat koko yön harhailleet metsässä heitä etsien.

Satutyttö.

Kevät leikki pilvettömällä, sinisellä taivaalla, sinkosi sieltä kultaisina säteinä, jotka karkeloivat valkorunkoisten koivujen untuvaisilla pihkalehdillä ja värähtelivät järven kirkkaassa pinnassa. Kaikkialla oli nuoruutta ja iloa.

Muori talonpoika vain, joka kirves olalla kulki metsässä, ei tästä mitään huomannut, vaan oli hyvin nyrpeillään. Äitimuori oli sanonut, että hän muka olisi jo kyllin vanha emäntää ottamaan. Niinpä kyllä! Mutta mistä sen ottaa? — Ja hän asteli yhä vihaisempana, kunnes äkkiä pysähtyi.

Hän oli tullut niitylle, missä kimalteli suonsilmiä, ja ympäri niityn ja suonsilmien oli rentukoita. Ne loistivat niin heleänkeltaisina, aivan kuin kultaa olisi kylvetty… No, rentukoista hän ei niinkään välittänyt — mutta jotain muuta näki hän myöskin, näki tytön, jolla oli rentukkaseppele päässä ja joka hyppeli niin keveästi, että pienet paljaat jalat tuskin koskivatkaan maahan.

"Onpas siinä! Tanssia keskellä kiireistä päivää!" Ja talonpoika hyppäsi yli suonsilmäin ja sai kiinni liehuvista kiharoista. Silloin tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. Mutta sekös ärsytti talonpoikaa. Niissä silmissä oli kokonainen maailma päivänsäteitä. Ja päivänpaiste häntä nyt kerrassaan kiukutti. Hän tempasi rentukat tytön kiharoilta ja viskasi ne suonsilmään.

"Nyt sinä tulet meille emännäksi!" sanoi hän, "näkyipä sulla olevan notkea selkä!"

Ja hän vei tytön taloonsa!

Mutta seuraavana aamuna oli tyttö poissa. Koivikosta talonpoika hänet vihdoin tapasi. Siellä hän istui rentukkaseppeleineen lähteen reunalla ja huljutteli jalkojaan kirkkaassa vedessä.

"Kotia, laiskuri!"

"Enkä tule!" tyttö sanoi, "kuinka minä semmoisessa paikassa viihdyn, jossa on niin likaista ja pimeää ja jossa sinä ja äitisi alituiseen riitelette!"

Talonpoika aikoi ankaraksi ruveta. Mutta silloin ratsasti siitä ohi kuninkaanpoika, jolla oli kruunu päässä ja samettiviitta hartioilla ja sata ratsastajaa henkivartijoina.

"Kuule, sinä kaunis tyttö", huusi hän. "Kultakruunu sopii sinulle paremmin kuin nuo vaivaiset kukat. Sinustapa tulee minun kuningattareni!"

Ja hän käski nostaa tytön eteensä satulaan. Silloin tyttö katsoi häntä suoraan silmiin. Ja hänen katsoessaan oli taas kokonainen maailma päivänpaistetta. Mutta kuninkaanpoika iski vihaisesti kannuksensa hevosensa kylkiin — sillä hän ei pitänyt muusta loisteesta kuin kultaisen kruunun — ja niin kiidettiin linnaan. Ja tytöstä tuli kuningatar.

Mutta yöllä oli tyttö poissa. Ja vaikka häntä etsittiin läpi uhkean kaupungin, niin löytymättä hän pysyi.

Vaan jos he olisivat osanneet etsiä häntä kaukaisesta salosta, missä vuoret sulivat taivaan sineen, olisivat he löytäneet hänet; Siellä hän istui korkean hongan alla, jonka latvassa laulurastas helkytteli sillä nyt oli keskiyö. Kevätkuutamo heitti hohtavan hämärän metsään, ja kaikki näytti pehmoiselta kuin sametti, yksinpä pistelevät katajatkin. Tytön päässä oli taaskin rentukkaseppele. Ja laulurastas korkeassa hongassa lauloi:

    "Miksi vaihdoit kruunun ja kullan
    kukkihin kostean mullan?"

"Kuinka minä olisin siellä voinut olla, missä ihmiset vain kultaa kumarsivat eivätkä iloinneet Jumalan kirkkaasta päivänpaisteesta!"

"Se on totta, se on totta!" helskytti laulurastas, ja koko korpi kaikui, helisi ja soi.

Tuli sieltä metsän kätköstä repaleinen poika, hiljaa asteli ja kuunteli, katseli ihastuneena. Sitten otti hän huilun, jota hän kantoi mukanaan, ja alkoi soittaa. Rastas vaikeni, kuutamo kuunteli, ja metsä oli hiljaa, hiljaa.

Silloin nousi tyttö. Ja kuutamo leikitteli rentukkaseppeleellä, ja silmistä loisti kuin tuhat päivää.

"Kukas sinä olet?" sanoi hän pojalle.

Mutta poika oli lopettanut soittonsa ja itki.

"Onnen Pekaksihan ne sanovat" —

"Vai Onnen Pekka! Etpä sinä onnelliselta näytä!"

"Kas, kun en minä ole vielä onneani löytänyt!"

"Vai niin!" sanoi tyttö. "Vähäpä sinä sitten huomaat. Onni on ihan nenäsi edessä!"

"En minä sinua ymmärrä!" sanoi poika.

"Etkö?" sanoi tyttö. Ja yhä hänen silmissään säteili päivä ja rentukat loistivat.

"Kyllä sinulla on sellaiset silmät, että tulee hyvä olla, kun niihin katsoo", poika virkkoi, "eikä ole kuninkaallakaan kauniimpaa kruunua kuin sinun kukkaseppeleesi!"

"No, sittepä minä tulenkin mukaasi!" tyttö sanoi.

"Äläpäs!" sanoi poika. "Mitäs minä sinulla tekisin! Näes, minä olen köyhä. Ei minulla ole muuta rikkautta kuin Jumalan kaunis luonto ja huiluni ja mökkipahanen tuolla salojärven rannassa."

"Sepä hauskaa! Minä tulen siihen mökkiin emännäksi!"

"Ei sellaiseen mökkiin sovi emäntää ottaa. Se on niin matala, siinä on turvekatto, ja ikkunalasi on vanhuuttaan vihreä."

Tyttö vain nyökäytti päätään. Ja he läksivät yhtenä astumaan.

"Tässä tämä nyt on. Mutta olet sinä liian hyvännäköinen tässä asumaan", poika sanoi, avatessaan mökkinsä ovea.

Mutta hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä. Sillä kun tyttö astui kynnyksen yli, avartui matala mökki kuninkaan saliksi, ja vihertynyt lasi loisti kirkkaana kuin päivä.

"Kuka sinä oikein olet?" kysyi onnellinen Onnen Pekka.

"Minähän olen Satutyttö!" tyttö vastasi.

Annikki Virvatuli.

Tarina pojasta, porsaasta ja metsänväestä.

Kaisu-Liinulla oli mökki, poika ja porsas. Mökin nimi oli Kujanpää, poika oli Viljo ja porsasta sanottiin Nökö-nössiksi.

Eräänä juhannuksena, kun luonto uhkui kauneimmillaan ja lintujen sävelet soivat taukoamatta taivaalla, juoksi porsas metsään, eksyi sinne, eikä sitä löytynyt vaikka Kaisu-Liisu etsi koko päivän. Mihin kumman sokkeloon lie Nökö-nössi joutunutkin! — Murheisella mielellä palasi Kaisu-Liisu illan suussa kotiin, lämmitti saunan ja paistoi tuvan uunissa juhannusjuustonsa. Mutta eihän siinä oikeata juhannustunnelmaa sittenkään syntynyt, vaikka porstuan ovella seisoi kaksi koivun närettä ja tuvan nurkat olivat täpösen täynnään kukkivia tuomen oksia… sillä, Nökö-nössihän oli kateissa.

Viljo ei ollut mikään hyvä poika, kaukana siitä, monet kepposet oli hän tehnyt naapureille, kylän kissoille ja koirille, vieläpä omalle Nökö-nössillekin, Mutta kun hän nyt näki äitikullan surullisena ja tiesi hänen alati ajattelevan kadonnutta porsasta, heräsi hänen mielessään reipas tuuma, joka oli toteutettava heti paikalla. Hänkin tahtoi lähteä possua etsimään.

"Et sinä, poika rukka, saa lähteä yön selkään", kielsi äiti, "eksyt vielä itsekin sinne…"

"En minä eksy —, en vaikka! Olenhan käynyt yksinäni jo Tervalammilla asti… eikä se Nökö-nössi toki sen etemmäksi ole jaksanut pienillä sorkillaan kulkea. Kyllä minä joudun takaisin ennenkun aurinko laskee." Ja niin se Viljo sitten läksi.

Valkeana välkähtelivät vasta aitan orrelta otetun paidan hihat ja uuden uutukaiset siniaivina housut lepattivat somasti säärien ympärillä, kun hän livisti metsäpolkua ylös vuorelle. Polun kahden puolen kasvoi kärrihkämäntyjä ja kanervia ja siellä täällä seisoi ikivanha kivenmöhkäle, siro, vaaleanharmaa sammal myssy päässä. Voi kuinka vanhoja ja viisaita ne mahtoivat ollakaan! Mutta kysypäs niiltä Nökö-nössiä, eivät ne päätänsäkään kääntäneet, katsoivat vain äänettöminä eteensä, niinkuin eivät mitään tietäisi tämän maailman asioista…

Vuoren takana välkähteli pieni lampi, ja sen rannalla kävi havuneulojen peittämä polku kapeammaksi, peittyen vähänväliä korkeiden sananjalkojen sekaan. Entäpäs Nökö-nössi nukkuikin niiden alla virkeällä mustikanvarsivuoteella?

"Sik, sik sik siikaa! Pos, pos, pos poossua!" huuteli Viljo, mutta vastausta ei kuulunut.

Yhä syvemmälle metsään painautui poika, yhä kapeammaksi kutistui polku; puiden ja kukkien suloinen tuoksu leijui tenhoten ympärillä ja käen kukunta loi turvallisen tunteen rintaan. Ei ikinä uskonut hän metsässä näin ihanaa olevan!

Mäeltä mäelle kulki tie, ja mitä kauemmas se juoksi, sitä salaperäisemmäksi muuttuivat tien vierustat. Kuinkahan kaukana mahtoi kotimökki nyt ollakaan! Sitä ajatusta säikähtäen seisahtui Viljo hämmästyneenä pienelle kummulle, jonka vieritse virtasi pienoinen ruohorantainen joki. Jos vaikka eksyisi… eikä löytäisi kotiin koko yönä… ja voi voi silloin äiti rukankin surua! Viljoa alkoi jo itkettää, niin pahalta tuntui turvaton ajatus kaukana metsän kainalossa.

Mutta siinä samassa, ennenkun ensimäiset kyynelkarpalot ehtivät puoliväliin poskia, huomasi hän pienen, soman tytön hyppelevän edessään puiden välissä, ja riemu ja rohkeus syöksähtivät sydämeen uudestaan, Ketterästi kuin orava juoksi hän tyttöä kohti huudellen: "Hohoi, odotappas vähäsen!" Mutta tyttöä oli mahdoton saavuttaa. Se puikkelehti kuin tuulen lennättämä lastunen puulta puulle ja sen pitkät hiukset liehuivat niinkuin nuoren viidakon varvut.

Viljoa jo suututti, — olihan hän ennen tytöt kilpajuoksussa voittanut… mikä kumman nopsajalka se täällä metsässä puikkelehti — —

Viimein seisahtui tyttönen koivikkoon joen rannalle ja istua kiepsautti kaatuneen puun rungolle. Ja voi ihmettä! Kun tarkemmin katsoi ja yhteen kohti tähystämään jäi, näki siinä joukkoa enemmänkin. Oli siinä suuria ja pieniä olennoita, oli tyttöjä ja poikia, oli uljaita, komearyhtisiä nuorukaisia ja suloisen suloisia nauravia neitoja. Mahtoivat olla oikeata metsän väkeä! — Viljo unhotti porsaan, kotimökin ja äidin — unhottipa aivan oman itsensäkin katsellessaan sitä komeutta ja liikettä, mikä joen rannalla, koivujen alla välkehti.

Joukon johtaja oli päätään pitempi muita, se muistutti suuresti vuorella kasvavaa uljasrunkoista honkaa. Ja aivan oikein; tälläkin oli ruskea, hileinen puku ja hartioilla lyhyt, tummanvihreä vaippa, jonka reunoja somistivat täyteläiset, hopeanharmaat kävyt. Päässään sillä oli kevyt kaarnahattu ja siinä pari pitkää, huojuvaa vastakasvanutta männyn kerkkää. Niin että komea se oli!

Hänen rinnallaan seisoi solakka neitonen, joka Viljon mielestä oli aivan kotipihalla kasvavan koivun näköinen. Läpikuultavan hieno ja keväisen vihreä oli neitosen pitkä, poimukas leninki ja sen helman alta pilkisti hienon hieno valkoinen silkkikenkä. Ja kuinka pitkät, kauniit hiukset sillä olikaan, — laskeutuvan auringon hohteessa näyttivät ne hienoilta, väräjäviltä kultasäikeiltä! Ruskeista urvuista kierretty seppele piti niitä koossa, estäen ohimoille valumasta.

Iloinen puheen hälinä kuului metsänväen joukosta ja jokaisella niistä näytti olevan paljon sanomista toisilleen. Mutta siinä hetkessä, kun joukon johtaja heilautti sauvaansa, syntyi syvä hiljaisuus, ja Viljo kuuli hänen puhuvan aivan ihmisten kielellä.

"Nyt on jälleen juhannusilta", sanoi se "ja lehtipuiden pyynnöstä olemme me tulleet neuvottelemaan, miten voimme suojella itseämme ihmisiä vastaan, kun he kaatelevat meitä juhannuspuikseen."

"Veli Honganheimo!" huudahti pieni, esiin pujahtava poikanen, joka oli puettu aivan samalla tavalla kuin ranta-äyräällä kukkiva pihlaja. "Minun kaikki herttaiset sisareni, jotka kasvoivat Lehtovuon rinteellä vietiin tänään kylään juhlakaunistukseksi, ja jos tulette katsomaan, ei heidän kasvantapaikallaan ole jälellä muuta kuin teräviä kannonsiroja. Se on niin hirveätä, että minun varpuni värisevät!"

"Kyllä minä tunnen Pihlajikko-veljen tuskat, samanlaiset ovat meikäläistenkin kohtalot", lausui hento, valkeahapsinen tyttö, jolla oli tuomenkukista tehty kaularöyhelö ja leveä kukkavyö vyötäisillä. "Kumpa suuri Luonto ei konsanaan pukisi meitä näin parhaisiimme juuri juhannukseksi, ehkä säilyisimme paremmin ihmisten isännyydeltä. Meilläkin on nyt niin surullista kotona, kun kaikki nuorimmat ja iloisimmat joukostamme on viety pois… Niin, niin, ei meillä ole muuta turvaa kuin vanhuuden ryhmyisyys, — silloin eivät ihmiset meistä juuri paljoa välitä."

"Ei ole turvaa aina siitäkään!" huudahti Honganheimon vierellä seisova Valkotuohut. "Sen on minun sukuni kymmenin kerroin kokenut. Vaikkei meillä olekaan hohtavan lemuavia kukkia, kuten Pihlajikoilla ja Tuomisilla, viedään meitä kuitenkin suurimmat määrät kylien juhliin. Kymmenittäin soleita koivuja kaadettiin tänäänkin Lehtovuon liepeiltä… Niin että mitä, mitä meidän pitää tekemän, ystäväiset?"

"Minä ainakin raavin heiltä silmät, korvat kirjaviksi, kun tarpeettomasti katkovat oksiani! Eikä niistä moni uskalla minua lähestyäkään!" huudahti tanakka pystypäinen poika, jonka pukuna oli harmaan ruskeat polvihousut ja runsasnappinen pusero. — Se oli tulisilmä Katajainen —, mutta siihen arveli väljäviittainen Lepikäs, ettei heitä, lehtipuita, oltu varustettukaan niin hyvillä aseilla elämän taisteluun. Tyyniluontoinen Tuominen leyhytteli hiljaa valkoista kaularöyhelöänsä ja sanoi:

"Minun soreimmalta siskoltani kiskoivat pojat tänään monta ihanaa, kukkivaa oksaa. Ja jos oikein heidät tunnen oli se Kujanpään Viljo, joka lopulta katkaisi poloisen latvankin."

Kun Viljo näin äkkiarvaamatta kuuli nimeänsä mainittavan, joutui hän kovin ihmeisiinsä, mutta itsekään tietämättään mitä teki, syöksähti hän kiivaasti keskelle metsänväen joukkoa huudahtain:

"Minä en katkaissut latvaa! Minä otin vain viisi kuusi käsivarren pituista oksaa, joilla koristin tuvan nurkat sillä aikaa kun äiti etsi Nökö-nössiä."

Odottamattoman vieraan tulo sai neuvottelevan joukon hämmennyksiin. Eivät he olleet tottuneet sillä tavalla ihmislasten kanssa seurustelemaan. Uljas Honganheimo malttoi ensimäiseksi mielensä ja kysyi, oliko se sellainen mies Hukan vai Repolaisen sukua, joka nakkautui kuin orrelta keskelle vieraan heimon kokoussalia.

"En ole heidän kumpaisenkaan sukua, olen vain Kujanpään Viljo, sama poika, jota tuo hieno neiti syytti tuomen latvan katkaisusta. Mutta minä en sitä tehnyt, sen teki Marjatrannan Paavo."

"Katsopa kun oletkin äkäinen!" virkkoi Katajainen. "Jos minulla nyt olisi piikkisauvani matkassani, antaisin siitä sinulle Marjatrannan Paavonkin osan… Että näet oppisit kohteliaammin puhuttelemaan vieraita. Mitä nyt teemme pojan-naskalille?"

"Ettehän vain tehne pahaa minulle, armollinen herrasväki?" lausui Viljo, säikähtäen Katajaisen tuimaa katsetta. Hän oli kyllä rohkea poika, mutta tämä kaikki tuntui niin ihmeelliseltä, että se pani pelottamaankin. Ja sen tunteen valtaamana hiipi hän lähemmäksi Valkotuohutta, joka näytti hyväntahtoisimmalle koko joukosta.

"Enkä minä nyt tullut puiden oksia katkomaan, minä vain etsin äidin porsasta, joka eksyi aamulla metsään. Ja enkö liene eksynyt itsekin."

"Kas niin, osaathan sinä kauniistikin puhua", virkkoi Valkotuohut ystävällisesti. "Mutta emme me mitään herrasväkeä ole, me olemme puiden haltioita ja neuvottelemme tässä, kuinka voisimme suojella metsää ihmisten väkivallalta. Sanopas nyt sinä, joka olet ihminen, miksi tuhositte tänäänkin niin paljon metsän nuorisoa?"

Viljo katsahti häpeillen alaspäin, voimatta heti vastata kysymykseen. Sitten hän nosti arkaillen silmänsä ja sanoi hiljaa: "Nythän on juhannus ja me tahdoimme kaunistaa autioita pihojamme."

"Kyllä kai!" tiuskasi Katajainen. "Miksi sitten olette karkoittaneet kaikki puut pihoistanne metsään? Olisitte antaneet meidän kasvaa tupienne seinuksilla, niin ette tarvitseisi joka juhannus käydä ryöstöretkillä, mokomat!"

Viljo sanoi että heidän pihallaan kasvoikin koivu ja pieni pihlaja,

"Niin, mutta senkin pihlajan väänsit sinä, vekkuli, aivan vääräksi aidasten väliin…" tiesi Katajainen.

Se oli totta. Turvattomuuden ja syyllisyyden tunne valtasi Viljon jälleen ja hän pyyhkäisi paidan hihalla kyyneleitä silmistään. Sitten istahti hän äänetönnä Valkotuohen viereen kivelle ja kuunteli tarkkaavaisesti, kun metsän väki jatkoi keskeytynyttä neuvotteluaan. Oikeinpa hänen sydäntään viilsi, kun hän kuuli heidän kertovan monenlaisista väkivallanteoista, joita ajattelemattomat ihmiset olivat metsää kohtaan harjottaneet. Mutta eihän hän, poika parka, ollut tiennyt, että puihinkin koski, kun niitä reveltiin. Ja hän sanoi sen metsän väelle.

"Vai et… etpä vainen!" ilkkui Katajainen jälleen, "Vaikka te ihmiset olette tietävinänne niin kovin paljon…. Pyh sentään, siinäpä se nyt nähtiin!"

Mutta lempeä Valkotuohut veti Viljon aivan vierelleen ja sanoi vakavasti: "Pane nyt mieleesi, että kaikki Luojan luomat voivat tuntea iloa ja surua, kipua ja nautintoa; sentähden pitää niitä kohdella oikeudenmukaisesti. Teetkö nyt niin tästälähin, nyt, kun et enää ole tietämätön asian oikeasta laadusta?"

"Teenpä kylläkin!" huudahti poika vilpittömästi. "Minä istutan monta, monta puuta pihallemme, ja neuvon muitakin tekemään samalla tavalla. Sitten kai me saamme tuntea juhannusiloa useampanakin päivänä kuin sinä yhtenä ainoana, jolloin katkotut puut pihoillamme surkastuvat. Kunhan minä nyt vain löytäisin Nökö-nössin ja tien kotiin jälleen, ennenkun äiti tulee levottomaksi tähteni."

"No siinä asiassa autamme me sinua!" sanoivat puiden haltiat yhteen ääneen. Ainoastaan äkäpää Katajainen epäili tokko sitä kadonnutta porsasta on olemassakaan.

Mutta siinä samassa pujahti Nökö-nössi esiin lehvästen välistä, tervehtien metsän väkeä syvään kumartaen.

"Öh, öh, öh" sanoi se syvällä rinta-äänellään. "Täällä minä kuuntelin koko ajan pajukossa, kun te opetitte Viljo-pojalle tärkeätä oppiainetta, välttämätöntä elämän läksyä. Ja hyvilläni siitä olen… olenpa suuresti. Sillä nähkääs, sen olen minä, pätöinen porsaskin, tajunnut, etteivät ne ihmislapset läheskään niin järkeviä ole, kuin vakuuttavat olevansa… öh, öh."

Ihmetellen katseli Viljo porsasta. Hän oli hämmästyksestä aivan mykkänä. Ei ikinä hän uskonut porsasten puhuvan! Mutta Nökö-nössipä siinä pisti tarinaa! Ja sen tehtyään sipsutteli se somasti Viljon viereen ja pisti pienen sorkkansa pojan kainaloon sanoen: "Kyll' on nyt aika lähteä kotimatkalle. Ehkä arvoisa metsänväki saattaa meitä ensimäiseen tienhaaraan asti."

Olipa soma näky, kun kirkkaan juhannusaamun koitteessa pitkä saattokulkue vaelsi metsäpolulla. Käsikädessä ja hilpeästi naureskellen kulkivat Viljo ja Nökö-nössi edellä ja heidän jälissään astuivat Valkotuohut ja Honganheimo ja sitten kaikki muut yhä vain kaksittain. Ainoastaan tulisilmä Katajainen astuskeli yksikseen, hiukan happaman ja tyytymättömän näköisenä. Tämä tämmöinen oli jo liikaa vieraanvaraisuutta hänen mielestään.

Voinette arvata kuinka suuri oli Kaisu-Liisun ilo, kun Viljo ja
Nökö-nössi viimeinkin pujahtivat kotiportista pihamaalle. Silloin oli
Kujanpäässä juhannus.