SANOMALEHTIMIEHEN SEIKKAILUJA

Ranskalainen kertomus

Kirj.

JOSEPH JACQUIN

Mailta ja meriltä 46.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

I.

Eräänä kauniina kevätaamuna Saint-Michelin bulevardin varrella olevan talon n:o 178 talonmies heräsi oveltaan kuuluvaan koputukseen.

Hätääntynyt ääni huusi: — Herra Trublet, nouskaa pian! Porraskäytävä on täynnä kaasua.

Nämä sanat saivat talonmiehen nopeasti jalkeille. Hän avasi kaikki ikkunat, jotka valaisivat käytävää. Vähitellen tukahduttava kaasunhaju laimentui, niin että Trublet saattoi tutkia kaikki johdot. Niissä ei ollut pienintäkään vuotoa. Kuitenkin kaasunhaju säilyi edelleen viidennen kerroksen kohdalla, kuten eräs vuokralainen huomautti, joka auttoi talonmiestä hänen tutkimuksissaan. — Pahus, — sanoi Trublet. — Vasemmanpuolinen vuokralainen, hra Grippon on ollut poissa viikon päivät. Ehkä hän on unhottanut sulkea mittarinsa ja heittänyt samalla jonkun hanan auki. — Ei suinkaan, — sanoi vuokralainen. — Haju tulee oikealta siiveltä. Nuuskikaa tässä oven alaosaa. — Se on totta, — sanoi talonmies kumarruksissaan. — Mutta miten hra Carcel, joka asuu tässä huoneustossa, ei ole huomannut mitään? — Hän painoi kaikin voimin soittokellon nastaa. Kuului kellon ääni, mutta asunnosta ei mitään elonmerkkiä. Trublet soitti vielä kerran, toisen kerran, yhä edelleen; sama hiljaisuus. — Oh, oh, — hän sanoi levottomana, — nyt on paha merrassa. On parasta heti murtaa ovi. Talonmies työnsi taltan molempain ovenpuolikkaiden väliin ja voimakkaalla töytäyksellä saatiin lukot rikotuiksi ja ovi lennähti auki. Sisältä tulvahti sakea savupilvi, joka pani lähelläolijat peräytymään. — Ei saa tulla sisään, — huusi Trublet. — Se on vaarallista. — Tämä huomautus ehkäisi uteliaitten halun tunkea sisään. Talonmies meni yksinään huoneustoon.

Trublet kiiruhti ensinnä keittiöön, joka oli ensimmäinen huone oikealla, avasi ikkunan ja sulki mittarin, joka, kuten hän ensi silmäyksellä huomasi, päästi kaasun kulkemaan. Odotettuaan vähän aikaa kaasunhajun häviämistä hän ryhtyi tutkimaan muita huoneita. Makuuhuoneessa kaasunhaju oli vähäinen, koska ovet olivat kiinni. Vuode oli tekemätön eikä hra Carcelia näkynyt, eikä hän ollut viereisessä ruokasalissakaan. Kun talonmies avasi työhuoneen oven, hänen täytyi peräytyä sakeaa kaasuvirtaa, joka lehahti vastaan. Kuitenkin hän kerkesi huomata hra Carcelin istuvan työpöytänsä ääressä tuolin selustaan nojaten. Hän näytti nukkuvan. Kun talonmies vähän ajan perästä saattoi tunkeutua huoneeseen, totesi hän, että hra Carcel oli kuollut. Uutinen levisi nopeasti vuokralaisten keskuudessa. Käytävässä syntyi kiihkeä puheensorina, joka hetki hetkeltä kasvoi, kunnes joku alhaalta huusi: — Poliisikomisario tulee! — Syntyi hiljaisuus. Poliisikomisario, jolle asia oli käyty ilmoittamassa, tuli mukanaan sihteeri ja eräs poliisi-inspehtori. Komisario jätti inspehtorin vartioimaan ovea ja meni itse sisään mukanaan sihteeri. Talonmiehen tiedonantojen nojalla hän astui suoraan työhuoneeseen. Mutta Trublet'n suureksi hämmästykseksi hän palasi pian takaisin. — Bernard, — sanoi hän ovea vartioivalle inspehtorille. — Te jäätte tänne vartioimaan. — Sitten hän enempää puhumatta lähti sihteerineen, jättäen Trublet'n ja käytävässä olevan joukon aivan ymmälleen.

Hra Carcelin kuolema näytti todellakin johtavan mitä tärkeimpiin tapauksiin, ja uteliaat joutuivat kerrassaan tuskan valtaan, kun vähän ajan perästä saapui tutkintotuomari, joka heti aloitti tutkimuksensa. Tuomarilla oli mukanaan kirjurinsa ja itse etsivän poliisin päällikkö oli liittynyt heihin. Hänen vierellään näkyi pienikokoinen, pyylevä ja punakka brigadieri Paimpol, jota kelpo miestä olisi paremmin luullut joksikin vaatimattomaksi viinikauppiaaksi kuin yhdeksi Parisin poliisilaitoksen etevimpiä etsiviä. Tavallista onnettomuustapausta tai itsemurhaa varten olisi riittänyt alueen poliisikomisarion läsnäolo. Mutta tutkimukseensa ryhtyessään tämä alempi virkamies oli tehnyt löydön, jolla hänen mielestään oli suuri merkitys. Hän näet oli huomannut hra Carcelin pöydällä vainajan edessä levällään kirjeen, jonka sisältö oli seuraava: "Herra Tasavallan prokuraattori. Minä voin ilmaista teille Kellotornin varastajan nimen. Sattuman kautta olen saanut sen tietooni. Jos suvaitsette kutsua minut vastaanottohuoneeseenne, voin antaa todistettavasti luotettavat tiedot, joiden avulla ainakin saadaan varas kiinni, ellei päästäisikään perille taulun kätköpaikasta." — Tämä kirje oli tehnyt valtavan vaikutuksen poliisikomisarioon.

Kuusi kuukautta takaperin Louvren museon vartijat olivat eräänä aamuna huomanneet, että kuuluisa taulu Kellotorni, jonka arvo oli 800,000 frangia oli hävinnyt paikaltaan. Innokkaista etsimisistä ja poliisin ja eräiden sanomalehtien lupaamista palkinnoista huolimatta ei oltu päästy taulun eikä varkaan jäljille. On helposti ymmärrettävissä, minkä vuoksi tapahtuma Saint-Michelin bulevardin varrella sai nyt niin erinomaisen tärkeyden ja minkä vuoksi niin korkeat viranomaiset puuttuivat asiaan tutkiakseen hra Carcelin kuoleman syitä, jotka näyttivät niin yksinkertaisilta. Poliisilaitos toivoi, ettei salaisuus ollut mennyt vainajan mukana, vaan että huoneustoa tarkastettaessa löydettäisiin jonkunlainen todistuskappale, joka paremmin kuin tuo lopettamaton kirje johdattaisi sen asian perille, jonka hra Carcel oli aikonut ilmoittaa silloin, kun kuolema hänet kohtasi.

— Hyvät herrat, — sanoi tutkintotuomari, kun Trublet oli johdattanut nämä arvokkaat viranomaiset viidenteen kerrokseen. — Me tutustumme ylimalkaisesti paikkoihin sillävälin kuin brigadieri Paimpol säännönmukaisesti tarkastaa huoneuston kaikki sopet. Senjälkeen koetamme saada selville asianhaarat, jotka ovat aiheuttaneet hra Carcelin kuoleman. — Niin tehtiin. Sillävälin kuin Paimpol penkoi kaikkia huonekaluja, tuomari ja etsivän osaston päällikkö menivät huoneeseen, jossa ruumis oli. He panivat siihen vain vähän huomiota. Tuo merkillinen kirje kiinnitti sitä enemmän heidän mieltään. — Tuossa se on, — virkkoi tuomari kumartuen sitä lukemaan. — Todellakin, siinä on vain vähäinen viittaus siihen, mikä mieltämme tässä asiassa eniten kiinnittää, jätetään se hetkeksi tuohon paikoilleen. Kun Paimpol on lopettanut tutkimuksensa, palaamme vielä siihen. — Virkamiehet siirtyivät ruokasaliin ja istuutuivat odottamaan. — Eikö teistä tunnu omituiselta, — virkkoi äkkiä tutkintotuomari, — ettei hra Tapinois ole vielä pistänyt tänne nenäänsä? — Todellakin se on omituista, — vastasi toinen hymyillen. — Se mitä olemme saaneet tietää, olisi epäilemättä hänelle hyvin mielenkiintoista.

Tämä hra Tapinois, josta tutkintotuomari ja etsivän osaston päällikkö puhelivat, oli eräs sanomalehtimies. Kun Kellotornin varkaus tuli tunnetuksi, oli Päivän Uutiset, eräs Parisin huomatuimpia ja suurimpia lehtiä, tehnyt itselleen kunnia-asiaksi tuon hämmästyttävän rikoksen tekijän tai tekijäin löytämisen ja tämän oli lehti julistanut niin suuriäänisesti, ettei kukaan ollut sen aikeesta tietämätön. Kaikki ymmärsivät, että lehti aikoi lähettää varkaan jäljille henkilön, jonka harvinainen taitavuus pani varjoon etsivän poliisin parhaimmatkin kyvyt. Tämä henkilö oli kuuluisa herra Tapinois, Hän oli opiskellut polyteknillisessä opistossa, oli lakitieteen tohtori, filosofian lisensiaatti ja osasi viittä tai kuutta kieltä. Näihin tietoihin liittyi hyvä kasvatus, soitannolliset lahjat, taipumus maalaustaiteeseen ja runouteen. Näin ollen hän olisi voinut tavoitella sellaista yhteiskunnallista asemaa, joka olisi suonut hänelle mukavuuksia ja rauhaa. Mutta hän oli antautunut kokonaan sanomalehtimiesuralle, vieläpä sille sen erikoisalalle, joka on kiihkein, vilkkain ja eniten onnekkaan sattuman varassa: reportterin toimelle. Hän oli aloittanut Päivän Uutisissa neljänkolmatta vuotiaana kirjoittamalla huomattavia artikkeleita Transvaalin sodasta. Hän oli seurannut taisteluita buurien puolella käyskennellen tappelukentällä kävelykeppi kädessä ja tehden rauhallisesti muistiinpanonsa kuulasateessa. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli Mandschuriassa Venäjän-Japanin sodassa ja oli vähällä saada surmansa Port-Arthurin piirityksessä. Messinan maanjäristys oli tuskin kerinnyt lakata, kun herra Tapinois ilmestyi paikalle ja kulki vaarallisimmilla paikoilla horjuvien raunioiden keskellä kynä ja muistiinpanokirja kädessä. Aina pukeutuneena aistikkaaseen matkailijapukuun, älykkäine kasvoineen, joita kaunistivat komeat viikset, hän oli kaikissa tilaisuuksissa niin muodikas ja siro, että täytyi ihmetellä, miten hän oli voinut harhailla raunioiden keskellä ja rämpiä loassa saamatta ainoatakaan tahraa pukuunsa. Eipä tapahtunut mitään tärkeämpää, ettei hän yht'äkkiä ilmestynyt, usein ajalla, jolloin häntä vähimmin odotettiin, mutta jonka hän oli katsonut otolliseksi. Tällainen oli mies, jonka Päivän Uutiset oli määrännyt paljastamaan Kellotornin varkaan. Vaikka hänen nimeään ei oltukaan mainittu, ei siitä ollut epäilystäkään poliisiviranomaisilla, oikeuspalatsissa ja suuren yleisön keskuudessa. — Mutta tällä kerralla näytti kuuluisan reportterin vainu pettäneen. Kuuteen kuukauteen ei Päivän Uutisissa ollut ollut riviäkään, josta olisi käynyt selville, että sen etevä avustaja olisi päässyt langan päästä kiinni. Hra Tapinois'n tähti alkoi himmetä.

Nyt oli hänen kovan onnensa kukkuraksi virallinen poliisi — hänen kilpailijansa — löytänyt jälkiä. — Tämä on todellinen onnettomuus hänelle, — naureskeli tutkintotuomari. — Miesparka varmaankin sairastuu harmista. — Samassa kuului ruokasalin ovelta kevyt kahina. Tuomari loi sinne silmänsä ja ällistys kuvastui hänen kasvoillaan. Oven kynnyksellä seisoi hra Tapinois hymyilevänä ja kumarsi hattu kädessä. — Herra tutkintotuomari on kovin ystävällinen huolehtiessaan minun terveydestäni, — virkkoi hän erinomaisen kohteliaasti.

Virkamiesten hämmästys kilpailijan äkillisestä ilmestymisestä kesti vain vähän aikaa. Tutkintotuomari aloitti keskustelun niin rakastettavalla äänellä kuin tässä äänilajin vaihdoksessa oli mahdollista. — Te saavutte hyvään aikaan, hra Tapinois, — hän sanoi, — työ on tuskin vielä aloitettu. Ehkä tiedätte, että on kysymyksessä kuolemantapaus? — Sain sen tietää, — reportteri vastasi, — ja nähdessäni Teidät täällä herra päällikön kanssa arvelin, että on kyseessä vakava asia. — Eipä juuri — sanoi tuomari. — Alueen poliisikomisarion ensimmäisten toteamisten mukaan on huoneuston ovi ollut suljettu sisältäpäin. Ei siis voi ajatella, että kukaan olisi tunkeutunut hra Carcelin luo. Sillävälin Paimpol oli lopettanut etsimisensä ja kun hän palasi, niin hänen kasvoistaan näkyi niin selvästi hänen tehneen turhaa työtä, ettei tuomarin tarvinnut kysyäkään hänen onnistumisestaan. Kaikki lähtivät nyt työhuoneeseen, jossa hra Carcelin ruumis oli. Se oli jätetty samaan asentoon, jossa se oli ollut talonmiehen tullessa. Työhuoneen kalusto oli hyvin yksinkertainen, ja se samoin kuin seinillä olevat keskinkertaiset kuvataulut osoittivat, että omistajan taideaisti ei ollut erinomainen. Pöydän keskuksen peitti imupaperi, jonka päällä oli levällään tuo merkillinen kirje. Avonaisen mustepullon reunaa vasten nojasi kynänterä: Vasemmalla oli paperisäiliö, oikealla muistiinpanovihkonen ja piippu. Pöydän yläpuolella riippui katosta hehkuttimella varustettu kaasulamppu. Todettiin, että kaasulampun hana melkein kokonaan oli auki. Tätä tietä siis kaasu oli levinnyt työhuoneeseen ja siitä eteiskäytävää myöten ulko-oven hatarasta alaosasta porraskäytävään.

Nähdessään pöydällä kirjeen, jonka hra Carcel oli kirjoittanut
Tasavallan prokuraattorille, tutkintotuomari irvisti itsekseen. —
Miten varomattomia olimme, kun emme heti ottaneet sitä haltuumme, —
hän ajatteli.

— Nyt tuo toinen näkee sen. — Mutta ei ollut syytä uskoa, että reportteri olisi huomannut kirjeen. Hän seisoi pöydän toisessa päässä ja näytti vajonneen tarkastelemaan piippua, joka oli imupaperin oikealla puolen.

Tuomari hengähti helpotuksesta. Sitten hän varovaisesti ojensi kätensä, otti kirjeen, taittoi sen ja pisti salkkuunsa, joka hänellä oli kainalossa. Hra Tapinois oli seurannut kaikkia näitä liikkeitä, vaikka hän ei ollutkaan niitä huomaavinaan. — Hyvät herrat, — lausui tutkintotuomari. — Minulla on näissä asioissa niin paljon kokemusta, että tiedän jo, miten tämäkin tapaus on otettava. Kuitenkin on tarpeellista, että saamme joitakin tietoja vainajasta. Siten ehkä saamme tietää joitakin syitä, jotka ovat aiheuttaneet tämän tapauksen. Paimpol, olkaa hyvä ja kutsukaa tänne talonmies. — Ukko Trublet oli jo ollut harmissaan, ettei oltu pyydetty hänen tietojaan. Häntä ei tarvinnut kahdesti kehoittaa kertomaan, mitä hän tiesi vuokralaisesta.

Hra Carcel oli noin kuudenkymmenen ikäinen. Hän oli pitkä, laiha ja kuivettunut. Kasvot olivat tuimat ja silmissä oli ilme, joka työnsi ihmiset loitolle paremmin kuin kaikki sanat. Hänen elintapansa olivat äärimmäisen yksinkertaiset. Hän eli yksin, palvelijanaan ainoastaan siivoojatar, joka tuli aamulla seitsemän aikana ja läksi yhdeksältä. Hra Carcel poistui hänen jälkeensä, lukiten huolellisesti ovensa, ja palasi vasta illalla kello kymmenen aikoina. Ruokasalia hän ei käyttänyt mihinkään tarkoitukseen, sillä hän söi ateriansa muualla. Hän oli kauppain välittäjä, jonka toimisto oli Orleansin puistokadulla. Suoritettuaan päivän työt hra Carcelilla oli tapana mennä illoin Kolmen Pylvään Kahvilaan, joka on Orleansin puistokadun ja Denfert-Rochereau-torin kulmassa. Siellä hän istahti rauhalliseen nurkkaan ja ryypiskellen kahvia vaipui lueskelemaan sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, mutta luki yksinomaan lehtien ilmoitussivut ja aikakauskirjojen kannet, joissa oli yleisölle ratkaistavaksi annettuja kilpatehtäviä ja kuva-arvoituksia. Kahvilassa hän oli tunnettu nimellä Setä Oidipus, kun sattuman kautta oli tullut ilmi, että hän se oli, joka nimimerkillä Kolmen Pylvään Kahvilan Oidipus, Parisin Montrougesta, otti osaa näihin sanomalehtien toimeenpanemiin kilpatehtäväin ratkaisuihin ja esiintyi usein palkinnonsaajain joukossa.

— Kaikesta tästä ei käy selville, minkä vuoksi hra Carcel on tehnyt itsemurhan, — sanoi tutkintotuomari. Hra Tapinois, joka seisoi ikkunan luona ja näytti katselevan vastapäätä olevaa huonetta, kääntyi hitaasti. — Te siis arvelette itsemurhan tapahtuneen, hra tutkintotuomari? — hän kysyi. — Epäilemättä. Kaikki on selitettävissä aivan yksinkertaisella tavalla. Jos olette eri mieltä asiasta voitte ilmoittaa sen meille, — lopetti tuomari hiukan terävällä äänellä. Reportteri hymyili mitään vastaamatta ja kääntyi talonmiehen puoleen. — Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, onko tuo toisella puolen pihaa vastapäätä samassa kerroksessa oleva huoneusto samanlainen kuin tämä. — Trublet myönsi. — Siis vastapäätä oleva ikkuna valaisee huonetta, joka on samalla tavoin rakennettu kuin tämäkin? — Aivan niin. — Ja kuka asuu tuolla vastapäätä? — Eräs ilmailija, hra Grippon. — Hänkö, jolla on ennätys lennossa kanaalin yli? — En tiedä, — vastasi Trublet, jota ilmailua koskevat asiat eivät liikuttaneet. — Voin vain sanoa, että hän on ollut poissa viikon ajan ja viipyy vielä toisen viikon. Niin ainakin kertoi hänen sihteerinsä Le Huppé, joka käy hakemassa hänen postinsa joka päivä. — Hra Tapinois kiitti tiedonannoista ja kääntyi tuomarin puoleen. — Herra tuomari, — sanoi hän kunnioittavasti. — Sallitteko minun toimeenpanna pienen kokeen? Tahtoisin jälleen avata kaasumittarin. — Olkaa hyvä. — Kun mittari oli avattu, alkoi kaasua virrata kattolampusta. Hra Tapinois tuotti automatisen sytyttäjän ja vei sen lampun hehkuverkon lähelle, joka syttyi heti ja alkoi palaa vilkkaalla liekillä. — Hra tuomari, — jatkoi reportteri. — Pyydän nyt lupaa saada koskea lampun hanaan. Kun olen lopettanut kokeeni, asetan sen jälleen alkuperäiseen asentoon, — Olkaa hyvä, olkaa hyvä, — vastasi tuomari äänellä jossa tuntui, että nuo kummalliset pyynnöt alkoivat häntä harmittaa. Hra Tapinois avasi lampun hanan kokonaan, ja liekki, joka tähän asti oli ollut kirkas ja tasainen, kävi nyt lepattavaksi ja himmeäksi. — Erinomaista! — mutisi reportteri ja siirsi hanan entiseen asentoon, jolloin liekki kävi jälleen kirkkaaksi. — Ja nyt saa mittarin sulkea, sanoi hän tehden sukkelasti muistiinpanoja pieneen kirjaseen, jonka hän oli ottanut taskustaan. Tuomari ja etsivänpoliisin päällikkö vilkaisivat hymyillen toisiinsa ja Paimpol tulkitsi heidän ajatuksensa kohouttamalla olkapäitään. Reportterilta ei tämä jäänyt huomaamatta, mutta hän aivan tavallisella äänellä pyysi etsivänpoliisin brigadieriä näyttämään hänelle paperilippua, joka oli hra Carcel-vainajan oikean jalan alla, Paperi hra Carcelin jalan alla! Virkamiesten mieltä ahdisti. Ehkä paperissa oli tieto siitä asiasta, johon oli viitattu kirjeessä, jonka sisällön he, kuten luulivat, olivat onnistuneet salaamaan reportterilta. — Paperissa ei kuitenkaan ollut muuta kuin muutama rivi peräkkäin kirjoitettuja kirjaimia, jotka nähtävästi kuuluivat johonkin kilpatehtävään, joiden ratkaiseminen oli "setä Oidipuksen" ajanvietettä. Virkamiehet eivät antaneet paperilapulle mitään merkitystä. Mutta hra Tapinois kopioi nämä kirjainrivit muistikirjaansa. — Minä annan ne Päivän Uutisille. Tuosta Kolmen Pylvään Kahvila-jutusta saa mieltäkiinnittävän artikkelin otsakkeella: Setä Oidipuksen viimeinen kilpatehtävä. —

— Meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää, — virkkoi tuomari. — Lähdetään pois ja annetaan sulkea ovet. Loppu on omaisten asia, jos hänellä on omaisia. — Tuomari otti salkkunsa. Kaikki valmistautuivat lähtemään. Hra Tapinois lähti ensimmäisenä, ja kun toiset laskeutuivat portaita, luulivat hra Tapinois'n olevan jo kaukana. Mutta he tapasivat hänet neljännen ja viidennen kerroksen väliltä. Hän oli kumarruksissaan kasvot seinään päin ja tutki suurella huomaavaisuudella kahta porraskäytävän askelmaa. Kuullessaan toisten tulevan hän oikaisihe, kirjoitti jotakin muistikirjaan ja laskeutui toisten kanssa kadulle. Paimpol tuli levottomaksi reportterin omituisesta käytöksestä, vaikka hän koettikin näyttää varmalta virkamiesten läsnäollessa. Hän antoi näiden mennä ohitse ja kumartui sitten vuorostaan tarkastamaan noita kahta askelmaa, jotka reportteri oli huomannut muita mielenkiintoisemmiksi. Hän huomasi vähän pölyä ja askelten jälkiä, siinä kaikki. Tämän aamupäivän kuluessa oli niin suuri ihmisjoukko kulkenut käytävässä, ettei noiden jälkien vuoksi kannattanut pysähtyä hetkeksikään. Paimpol kohautti olkapäitään ja laskeutui esimiestensä jälkeen. Saapuessaan kadulle hän näki hra Tapinois'n puristavan automobiiliinsa nousevan tuomarin kättä. — Näkemiin, hyvä herra — sanoi tuomari, — Ette hukannut aikaanne tänne tullessanne. Saitte aiheen sievään artikkeliin. — Aivan niin, — vastasi reportteri. — En hukannut aikaani, mutta otin itselleni vaikean tehtävän muutamien kuukausien ajaksi. — Minkä tehtävän? — Selon ottamisen "setä Oidipuksen" murhaajasta! — Kun tuomari, Paimpol ja muut läsnäolijat jäivät seisomaan suu auki, hän lisäsi: — Sallikaa minun toivottaa teille hyvää vointia! — Ja hän hävisi, ennenkuin toiset toipuivat hämmästyksestään.

II.

Kymmenkunta kilometriä Parisista lounaiseen laajan Villacoublayn tasangon reunalla on pieni viehättävä kylä Velizy. Toistakymmentä vuotta ennen niitä tapauksia, joista edellisessä on ollut puhe, vuokrasi eräs sairauden vuoksi virasta eronnut opettaja, hra Mirande, kylästä talon ja perusti siihen ravintolaliikkeen. Hänen varansa olivat vähäiset, sillä hän oli sairautensa vuoksi kykenemätön varsinaiseen työhön eikä hänen vaimonsakaan, jolla oli miehensä ja pikku tyttärensä Madeleine hoidettavanaan, voinut kuten ennen ansaita soittotunteja antamalla. Sukulaisistakaan ei ollut apua, niitä ei hra Mirandella ollut, ja rva Mirandella oli kaksi veljeä. Näistä nuorempi eli niukoissa oloissa pienen poikansa kanssa, joka oli hänelle jäänyt muistoksi aikaisin kuolleesta vaimostaan. Vanhempi veli oli itsekäs ja kitsas, mutta älykäs ja ahkera ja oli näiden ominaisuuksiensa avulla saavuttanut itselleen vakavan aseman. Mutta luonteensa mukaisesti hän ei tahtonut tietääkään köyhistä sukulaisistaan. Tämä veli oli edellisestä tuntemamme hra Carcel, Kolmen Pylvään Kahvilan Oidipus.

Velizyn kylä oli terveellisessä seudussa ja huviretkeilijöitä ja matkailijoita kävi siellä runsaasti. Kylässä oli tosin toinenkin ravintola, mutta kävijöitä riitti kummallekin. Niin kului kaksi vuotta. Silloin hra Miranden tila huononi ja parin viikon sairauden jälkeen hän kuoli. Se oli kova isku ravintolaliikkeenkin menestymiselle. Surupukuinen rva Mirande, jonka silmät kaikista hillitsemiskokeista huolimatta tuon tuostakin kyyneltyivät, synkistytti vierasten mielet; lohduttoman lesken läsnäollessa ei kenelläkään ollut halua nauraa tai laulaa, ja niin poistuivat huviretkeläiset ja matkailijat talosta. Yksi ainoa lohdutus oli rva Mirandella: pikku Madeleine, joka kasvoi ja varttui kuin nuori taimi terveellisessä ilmanalassa.

Kaksi vuotta myöhemmin kuoli rva Miranden nuorempi veli Louis, jolta jäi orvoksi pikku Jean, vasta kahdeksan vuotias poika. Rva Mirande ja vanhempi veli kohtasivat toisensa hautajaisissa. Sieltä ei sentään setä Oidipuskaan kehdannut olla poissa. Kun keskustelu kääntyi pikku Jeanin kohtaloon, selitti setä heti jyrkästi ettei hän voinut ottaa huolehtiakseen orvosta. Ehkä myöhemmin, jos kauppa kävisi paremmin, hän voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. — Hyvä on, sanoi rva Mirande. — Olen tähän asti keneenkään turvautumatta tullut toimeen. Talossani on tilaa kahdellekin lapselle. Veljeni poika on oleva minunkin poikani. — Ja kelpo nainen ponnisteli nyt kahden edestä.

Niin kului aika. Madeleine täytti kymmenen vuotta ja Jean, joka oli päättänyt kansakoulun, oli kolmentoista. Nyt täytyi ruveta vakavasti ajattelemaan pojan tulevaisuutta. Rva Mirande, joka oli huomannut Jeanin hyväpäiseksi ja älykkääksi, halusi että poika oppisi jonkun ammatin, joka soveltuisi hänen lahjoilleen. Tämä oli mahdollista vain siinä tapauksessa, että hänet lähetettäisiin Parisiin. Siihen ei rva Mirandella ollut varoja. Silloin ajatus, jonka hän alussa oli torjunut mielestään, alkoi tuon tuostakin viekotella häntä. Miksi hän ei voisi vielä viimeistä kertaa koettaa kääntyä Leonard veljensä puoleen? Niin päätti rva Mirande vihdoin kirjoittaa hra Carcelille. Hän pani koko sydämensä kirjeeseen, koettaen koskea johonkin kieleen veljensä turtuneissa tunteissa. Kului viikko, toinen, hra Carcelin vastausta ei kuulunut. Rva Mirande katui turhaa nöyrtymistään. Mutta eräänä sunnuntaina päivällisaikaan hra Carcel saapui Velizyyn. Vaikka rva Mirande ei erikoisesti luottanutkaan veljensä hyväntahtoisuuteen, hän otti hänet vastaan sydämellisellä ystävyydellä:

Päivällinen syötiin äänettömyyden vallitessa, sillä lapsiin vaikutti sedän läsnäolo aristuttavasti. Jean huomasi, että heidän äitiään vaivasi jokin seikka, vaikka hän koettikin tehdä itsensä levolliseksi. — Nyt, lapset, saatte mennä, — sanoi rva Mirande, kun kahvin vuoro tuli. — Minulla on sedän kanssa hyvin tärkeitä asioita puhuttavana. — Lapset poistuivat. — No niin, Julie parka, — sanoi hra Carcel, kun hän vihdonkin saattoi puhua vapaasti. — Huomaatko nyt, että olin oikeassa, kun sanoin, että ottamalla kasvattaaksesi Louisin lapset otat liian raskaan taakan harteillesi? — En kadu mitä olen tehnyt, — vastasi rva Mirande. — Kieltäytymällä itse välttämättömästäkin olen voinut kasvattaa molemmat lapset niin, ettei heiltä ole mitään puuttunut. Nyt on Jeanin opittava jokin ammatti toimeentullakseen elämässä. Mutta minä en voi kustantaa hänen oppivuosiaan hänen ollessaan poissa luotani. — Minä voin järjestää asian, — sanoi hra Carcel. — Mitä arvelet sellaisesta paikasta, jossa Jean saisi ilmaisen asunnon, ruuan ja vaatetuksen, ja jossa hänelle opetettaisiin hyvä ammatti? — Se olisi liiankin onnellista, ja jos olet sellaisen hankkinut hänelle, olen sinulle ikuisesti kiitollinen. — No, silloin on asia selvä. Minä tiedän erään orpokodin… — Hra Carcel ei kerinnyt lopettaa lausettaan. Rva Mirande nousi seisomaan aivan vavisten. — Orpokoti! Sehän on viimeinen turvapaikka niitä varten, joilla ei ole mätään muuta tukea maailmassa ja joiden on pakko turvautua vieraiden ihmisten armoon. Jumalan kiitos minulla on vielä voimia. Minä lopetan liikkeeni, tahi, — hän jatkoi ivallisesti, — ehkä sinä kunnollista palkintoa vastaan hankit sille ostajan, koska se on sinun toimesi. Sitten muutan lasten kanssa Parisiin ja teen mitä työtä tahansa. Heidän vuokseen rupean vaikka kadunlakaisijaksi ja täytän loppuun saakka perheen äidin velvollisuudet. Ja nyt mene heti tiehesi. Pelkään etten voi enempää hillitä sanojani. — Rva Mirande ojensi ällistyneelle hra Carcelille tämän hatun ja kepin ja avasi oven, puhumatta enää sanaakaan. Mutta hra Carcel ei siitä suuria välittänyt. Nytpä hän oli kaikiksi ajoiksi vapaa tuosta köyhyydessäänkin niin ylpeästä sisarestaan. Se oli ainoa vaikutus, minkä tämä ikävä kohtaus teki häneen.

Jean oli sattumalta kuullut heidän keskustelunsa. Ja nyt hän tiesi, että hän oli jo kauan ollut taakkana rakkaalle äidille ja että äiti oli valmis uhraamaan kaikkensa säästääkseen hänet orpolasten kohtalolta, joiden on pienestä pitäen ansaittava leipänsä. Niin ei saanut käydä! Hänen velvollisuutensa oli nyt jättää tämä rakas koti, mennä maailmalle ja työskennellä kuin mies. Jean päätti kaiken tämän yhdessä hetkessä. Mutta käytöksessään hän ei ilmaissut mitään, niin etteivät rva Mirande ja Madeleine voineet aavistaakaan, että tämä päivä oli viimeinen, jonka hän vietti heidän kattonsa alla. Kun ilta tuli ja hän oli kuten tavallista toivottanut hyvää yötä ja suudellut kasvatusäitiään ja kasvinsisartaan, meni hän makuuhuoneeseensa, riisui kengät jalastaan ja sammutti valkean, istuutuen sitten sängynlaidalle odottamaan, että muut olisivat vaipuneet uneen. Niin istui hän kaksi tuntia pimeässä, päätöksensä rohkaisemiseksi kerraten mielessään niitä seikkoja, jotka hän oli kuullut syrjäkorvalla. Kello löi puoliyön hetken. Kaikki oli hiljaista. Jean sytytti kynttilän, istuutui pöydän ääreen, jossa hän niin usein oli lukenut läksyjään ja kirjoitti paperipalaselle: "Rakas äiti, anna minulle anteeksi. Minä olen kuunnellut oven takana, mitä Sinä ja setä puhuitte. Minä en tahdo olla enää Sinulle rasitukseksi enkä tahdo, että Sinä jättäisit Velizyn minun takiani. Lähden siis. Kun luet tätä kirjettä, olen minä jo kaukana. Mutta ole aivan huoletta, rakas äiti. Kun olen työlläni ansainnut niin, että voin sinulle satakertaisesti palkita kaikki, mitä minun takiani olet tehnyt, palaan luoksesi ja me olemme silloin kaikki onnellisia. Lähetän suudelman sinulle ja Madeleinelle. Näkemiin. — Jean."

Mytty olalla ja kengät kädessä hän varovaisesti avasi ovet ja meni tielle. Oli syyskuun tähtikirkas yö. Jean katseli viimeisen kerran taloa, jossa hän oli ollut niin onnellinen, ja lähetti hellän lentosuukkosen sitä ikkunaa kohden, jonka takana rva Mirande ja Madeleine nukkuivat. Sitten vedettyään kengät jalkaansa hän lähti taipaleelle tukahduttaen nyyhkytyksen, joka kohosi hänen kurkkuunsa.

III.

Hra Carcelia ei liikuttanut, mitä hänen lähtönsä jälkeen tapahtui Velizyssä. Hänen elintapansa olivat niin säännölliset ja piintyneet, ettei häneltä liiennyt ajatustakaan toisten kärsimyksille. Sen jouto-ajan, joka kauppa-asioilta hänelle jäi, hän käytti niiden kilpatehtäväin ratkaisemiseksi, joita suurin osa sanomalehtiä ja muita julkaisuja pani toimeen. Tämä työ ja rahan kokoaminen oli hänen ainoa harrastuksensa. Sillä kilpatehtäväin ratkaiseminen ei maksanut hänelle mitään, päinvastoin hän oli jo voittanut muutaman kerran sievoisia rahasummia. Tänä aikana, josta nyt on puhe, hän ei vielä ollut saavuttanut sitä kuuluisuutta kaupunkialueellaan, josta Trublet kertoi tutkintotuomarille. Ja tämä mainekin olisi pian vaihtunut välinpitämättömyyteen, elleivät erikoiset asianhaarat olisi tehneet sitä suorastaan puolueasiaksi osalle Montrougen kaupunginosan yleisöä. Asia vaatii hiukan selitystä.

Kaksi kahvilaa, jotka sijaitsivat vastapäätä toisiaan Orleansin puistokadun ja Denfert-Rochereau-torin kulmassa olivat jo kauan kilpailleet kaupunginosansa suosiosta. Niiden nimet olivat Kolmen Pylvään Kahvila ja Koko Maailman Kahvila. Jälkimmäinen oli vanhempi. Se oli perustettu nelisenkymmentä vuotta takaperin, silloin kun Montrougen alue vielä oli vain pahainen esikaupunki. Sitä mukaa kun Montrouge kasvoi muuttui Koko Maailman Kahvilakin hienoksi ja ajanmukaiseksi. Se oli tuottanut rikkauden jo monelle, jotka aikain kuluessa olivat sen omistaneet. Sitten se sai vastapäätä katua itselleen kilpailijan, Kolmen Pylvään Kahvilan, jonka nimi johtui kolmesta sen salin kattoa tukevasta pylväästä. Taistelua näiden kahvilain välillä käytiin vaihtelevalla onnella, aina sen mukaan miten jokin uutuus tai viehätyskeino toisessa veti kävijäin huomion puoleensa. Silloin kuin hra Carcel liittyi Kolmen Pylvään kantajoukkoon, oli tämän kahvilan maine laskullaan. Naapurikahvila oli hankkinut koneellisen soittolaitoksen. Remuisan musiikin ihailijat tulvasivat nyt kahvilaan, mutta hra Carcel siirtyi sieltä pois, kun Koko Maailman isäntä koroitti kahvinsa hinnan viidellä pennillä. Tästä hiljaisesta ja vähänkuluttavasta kahvilavieraasta, joka hra Carcel oli, tuli eräänä päivänä uudelle kahvilalle se vetovoima, joka kiinnitti koko Montrougen huomion. Aluksi oli "setä Oidipus" maineessa vain varsinaisten kahvilavierasten keskuudessa. Silloin järjestivät muutamat suuret lehdet tehdäkseen reklaamia kilpatehtäviä, joiden palkintoina oli huomattavia rahasummia. Tuhannet lukijat ympäri Ranskan ponnistelivat tehtäväin ääressä uneksien palkinnoista. Eräs lehti, Velikulta, oli luvannut palkinnonsaajalle 10,000 frangia! Kilpatehtävänä oli selonottaminen eräästä osittain palaneesta kirjeestä, josta oli jäljellä vain lauseen katkelmia ja muutamia yksityisiä sanoja. Tämän palkinnon voitti hra Carcel. Velikulta julkaisi hänen nimensä ja salanimensä ensisivullaan tuuman korkuisilla kirjaimilla, ja se herätti koko Montrougen asukkaissa tavatonta huomiota. Tämä merkillinen mies asui heidän kaupunginosassaan! Kunnia voitosta, jota he itse ja koko Ranska olivat turhaan tavoitelleet lankesi heidän kaupunginosalleen! Kun hra Carcel kulki kadulla, he osoittelivat häntä toisilleen ja paremmin nähdäkseen häntä tulvasivat kaikki Kolmen Pylvään Kahvilaan. Siitä tuli muodissa oleva kokoontumispaikka. Kahvilan omistaja koetti tukea kahvilansa mainetta vielä sillä, että sai sen pysyväisesti yhdistymään kuuluisan vieraansa nimeen. Hän pani toimeen sukkelalla tavalla ja itse pysyen syrjässä, kahvilassaan kemut "setä Oidipuksen" kunniaksi, siten hyötyen siitä itsekin. Juhlailtana täytti juhlijain joukko koko kahvilan. Onnelliselle palkinnonsaajalle pidettiin puheita, jopa eräs runoilija luki erityisesti tilaisuutta varten valmistamansa ylistävän runon.

Nyt oli tullut Koko Maailman Kahvilan vuoro olla pöydät tyhjänä. Toista "setä Oidipuksen" kaltaista vetovoimaa oli vaikea keksiä. Silloin tapahtui, että noin kuukausi hra Carcelin kunniaksi vietetyn juhlan jälkeen eräs voitetun kahvilan vieraista näytti omistajalle Viikkolehden numeroa, jossa eräs tämän lehden toimeenpaneman kilpailun voittajista oli merkinnyt nimekseen Koko Maailman Kahvilan Sfinksi, Montrougesta. Omistajan ilo ja hämmästys oli suuri. Hänenkin kahvilansa oli nyt saanut sankarinsa. Naapurikahvilassa oli luettu Viikkolehti ja oli huomattu uuden sankarin nimimerkki. Se oli tehnyt suuren vaikutuksen. Hra Carcelilla ei enää ollut kahvilatoveriensa jakamatonta suosiota puolellaan. Kolmen Pylvään isäntä huomautti, että Sfinksi oli onnistunut vain sattumalta ja antanut vasta vaatimattoman näytteen kekseliäisyydestään, eikä häntä sen nojalla voitu mitenkään asettaa vaakaan hra Carcelin kanssa. Mutta kun huomattiin, että Sfinksin menestystä jatkui ja että hänen nimensä näkyi yhtä useasti palkinnonsaajain joukossa kuin "setä Oidipuksenkin", niin mieliala kiihtyi. Lisäksi vaikutti sekin, että uuden kilpailijan oikea nimi pysyi edelleenkin salassa. Tiedettiin vain, että viimeaikoina oli joukko nuoria ilmailijoita ruvennut käymään Koko Maailman Kahvilassa ja tehtiin havainto, että Koko Maailman Kahvilan Sfinksi oli ilmestynyt senjälkeen kun nämä ilmailijat olivat liittyneet mainitun kahvilan kantavieraisiin. Niinpä oletettiin jonkun heistä olevan tuo "setä Oidipuksen" vaarallinen kilpailija. Luulot kohdistuivat erikoisesti erääseen noin kahdenkymmenen vuotiaaseen nuorukaiseen. Hänen ikänsä arvioimista vaikeutti tuuhea musta parta, joka reunusti hänen kasvonsa ja teki ne vanhan näköisiksi, vaikka sitten tarkemmin katsoessa huomasi niiden nuorekkuuden. Hänen leveä kaareva otsansa ilmaisi älykkyyttä ja kasvoilla lepäsi surumielinen vakavuus. Tämän nuoren ja voimakkaan ilmailijan rinnalla tuntui hra Carcelin kaltainen kuivettunut ja tyly vanhus epäilemättä ikävältä. Mutta on ihmisiä, jotka eivät voi sietää nuorisoa, eikä kaikilla ole myötätuntoa ja ihailua "lentäjiä" kohtaan. "Vakavat ihmiset" ryhmittyivät "setä Oidipuksen" ympärille. Toiset, joita herjattiin "tuulenpieksäjiksi" ja "harakoiksi" liittyivät Sfinksin lipun alle. Kolmen Pylvään kantajoukossa tapahtui hajaannus ja suuri osa siirtyi Koko Maailmaan. Kiista levisi vähitellen kahviloiden ulkopuolellekin; koko Montrouge oli kiihdyksissä ja jakautuneena kahteen leiriin. Asia kehittyi pian vielä vakavammaksi. Sanansaattaja, yleisesti tunnettu aikakauslehti, levitti painettuja julistuksia ympäri Ranskan, joissa ilmoitettiin, että se toimeenpani jännittävän kilpailun, jonka ensimmäinen palkinto oli satatuhatta frangia. Silloin Montrougessa syntyi ääretön kiihtymys. Kukaan ei asiassa ajatellut omaa itseään, vaan noita kahta kilpailijaa. Kumpi näistä voittaa? Syntyi ankaroita väittelyitä, jopa riitojakin näiden kahden puolueen välillä ja monta vanhaa ystävyyssuhdetta rikkoutui sen vuoksi. Sillävälin molempain kahvilain omistajat hykertelivät käsiään tyytyväisesti. Milloinkaan eivät heidän liikkeensä olleet käyneet niin hyvin. Siihen oli syynä se, että molemmat kahvilat olivat kuin leiripaikkoja, joihin kummankin puolueen jäsenet kokoutuivat viettämään iltaansa, pysyäkseen tapausten tasalla. Tällä kannalla olivat asiat, kun viisi viikkoa ennen kilpailuajan päättymistä tuli uutinen "setä Oidipuksen" odottamattomasta kuolemasta. Salama pilvettömältä taivaalta ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta. Samana iltana kerääntyi suuri joukko ilman mitään ennakolta tehtyä sopimusta Kolmen Pylvään Kahvilaan. Tunnelma oli synkkä. Vähitellen syntyi mielissä ajatus, jota kumminkaan ei uskallettu lausua, ennenkuin omistaja, joka oli kaikista masentunein, lausui puoliääneen osoittaen toiselle puolelle katua: — He pelkäsivät!

— Kas! Siinä on ajatus! — virkkoi silloin itsekseen eräs pieni ja lihava herrasmies, joka oli pysytellyt yksinään. Hän maksoi lasinsa, jota tuskin oli maistanutkaan, astui ulos ja meni suoraa päätä Koko Maailman Kahvilaan.

IV.

"Setä Oidipuksen" kuoleman aiheuttama mielenliikutus Montrougessa haihtui nopeammin kuin olisi uskonut. Tämä kuolema riisti niiden mielenkiinnon Sanansaattajan kilpailuun, jotka eivät itse olleet aikoneetkaan kilpailla, ja kiihkeimmätkin alkoivat vähitellen huomata, että he olivat tässä riita-asiassa olleet kilpailevain kahvilanomistajain narreja. Niin palasi Montrougen kaupunginosa entiseen rauhallisuuteensa.

Mutta Koko Maailman Kahvila oli saanut uuden vakinaisen vieraan. Se oli sama lihava herrasmies, joka oli poistunut Kolmen Pylvään Kahvilasta sinä iltana, jolloin sen omistaja oli lausunut hämärän epäilyksensä kilpailevan kahvilan vieraita kohtaan. Tämä pullea ja iloinen herrasmies, joka oli merkillisesti brigadieri Paimpolin näköinen, kertoi olevansa entinen kauppias ja nimensä olevan hra Arthur. Yhdessä viikossa hän oli saavuttanut kaikkien suosion osoittautumalla tarjoilevaiseksi ja seuranhaluiseksi. Hän kuunteli mielellään keskusteluja tehden silloin tällöin kysymyksiä eri henkilöistä, varsinkin noista nuorista ilmailijoista, joiden joukossa arveltiin Sfinksinkin olevan. Nämä ilmailijat muodostivat iloisen toveriseuran, joka miltei joka ilta tuli jouto-aikaansa viettämään Koko Maailman Kahvilaan. Useimmat heistä olivat alkaneet uransa mekaanikkoina Issy-les-Moulineaux'n ilmailukentällä, jossa heidän isäntiensä lentokonekatokset olivat, ja siellä he olivat tutustuneet toisiinsa. Toinen toisensa jälkeen he asettuivat asumaan Montrougeen, koska sieltä oli mukava matka Issyn kentälle. Vaikka sittemmin, kun Issyn kenttä oli käynyt liian ahtaaksi, useimmat isännät olivat siirtäneet varikkonsa kauempana olevalle Villacoublay'n kentälle, olivat lentäjät edelleenkin jääneet vanhan tavan vuoksi asumaan paikoilleen. Brigadieri Paimpol — tahi hra Arthur, kuten hän nimitti itseään — halusi saada tietoja tuosta nuoresta miehestä, jonka otaksuttiin olevan "setä Oidipuksen" entinen kilpailija. Hän oli jo saanut kuulla hänen nimensä, joka oli Jeanjeannot. Hän tiesi myöskin, että toverit pitivät häntä rohkeimpana ja taitavimpana ilmailijana joukostaan. Hän oli alkanut uransa insinööri Blérot'n, kuuluisan yksitason rakentajan palveluksessa ja oli heti kiinnittänyt itseensä esimiestensä huomion älykkyytensä ja työkykyisyytensä vuoksi. Nyt toivoi toiminimi Blérot hänestä paljon, odottaen hänen johdattavan uusiin voittoihin sen konelinnun, jolla tehtaan menestys oli perustettu. Hänelle oli myöskin uskottu toiminimen Villacoublayssa avaaman ilmailukoulun johto. Nämä tiedot Paimpol sai Jeanjeannot'n hyvältä ystävältä Grivolletilta. Grivollet oli yhtä vaalea kuin Jeanjeannot oli tumma, ja yhtä iloinen ja puhelias kuin hänen toverinsa oli vakava ja surumielinen. Ennen ilmailijaksi ryhtymistään hän oli esiintynyt sirkuksessa silmänkääntäjänä. Kun Paimpol kerran lausui ihmettelynsä, että eri aloilla toimineet saattoivat ryhtyä lentäjiksi, sanoi Grivollet: — Ilmailijoita tulee kaikenlaisista ammattilaisista. Katsokaa tuota toveriani, joka juuri astuu sisään. Hän oli ennen kirjanpitäjä. —

Grivollet'n osoittama henkilö oli noin kolmenkymmenen ikäinen, suurikokoinen ja puettu rihkamakauppiaan loistonhaluisella, mutta huonolla aistilla. Hänen partansa oli kokonaan ajeltu, mikä teki ulkonevat poskipäät ja kotkannenän sitä huomattavammiksi. Leuka oli voimakas ja silmissä epämääräinen, välttelevä katse. — Mistä tulette, Le Huppé? — kysyi Grivollet kääntyen hänen puoleensa, — On enemmän kuin viikko siitä, kun te viimeksi olitte Villacoublayssa. — Minä olen ollut Lontoossa, josta palasin vasta tänä iltana. Menin sinne isäntäni kutsusta suorittamaan lentoja, mutta kova tuuli ja sade tekivät ne tyhjiksi. Palasin tänne odottaakseni parempia ilmoja, — Jäikö Grippon sinne? — Kyllä muutamiksi päiviksi. Jos pahaa säätä jatkuu, palaa hänkin.

Grippon? Sehän oli hra Carcelin naapuri Saint-Michelin bulevardilla. Talonmies oli myös puhunut hänen sihteeristään Le Huppésta, joka oli käynyt hakemassa postin murhan edellisenä päivänä. Paimpol kuunteli keskustelua näköjään rauhallisena sikaria poltellen, mutta sydämessä jännittynyt odotus. Todellakin, se oli ollut erinomainen ajatus, että hän oli tullut tänne Koko Maailman Kahvilaan. Hän oli niin onnellinen asiain kehityksestä, että hän pyysi saada tarjota seuralle lasin olutta, päästäkseen samalla tuttavuuteen tämän uuden henkilön kanssa, josta tutkimukselle saattoi olla hyötyä. Grivoilet esitti heidät toisilleen.

— Tiedättekö uutista? — kysyi Grivollet kääntyen toveriinsa, kun he olivat maistaneet lasista. — Hra Carcel, teidän entinen isäntänne on kuollut. — Kuullessaan nämä sanat nielaisi Paimpol olutta henkeensä, niin että oli vähällä tukehtua. — Hra Carcelko kuollut? — kysyi Grivollet'n toveri hämmästyneenä. Onko siitä kauan? Kymmenkunta päivää. — Sepä omituista. Näin hänet juuri ennen lähtöäni ja silloin hän näytti olevan aivan terve. Mutta hänen ijällään tulee kuolema helposti vähäisestäkin aiheesta. — Näyttää siltä kuin tässä olisi jotakin erikoista, — sanoi Grivollet. — Vai niin, — sanoi Le Huppé hiukan ihmetellen. Sitten hän jatkoi pienen vaitiolon jälkeen: — Kuulkaahan, Grivollet, eräs meidän tuttavamme ei mahtane surra sitä, mikä on tapahtunut. — Oh, Jeanjeannot'in tapana ei ole toivoa kilpailijoilleen kuolemaa! —

Paimpol oli niin iloinen, että tuskin pysyi istumassa. Grivollet'n yksinkertainen huomautus oli yhtäkkiä valaissut hänen mielensä. Hän oli nyt varma siitä, että Jeanjeannot ja Sfinksi olivat sama henkilö. Sitten hän oli huomannut siitä äänenpainosta, jolla Le Huppé puhui Jeanjeannot'sta, että hän ei ollut suosiollinen tätä nuorta ilmailijaa kohtaan. Se oli luultavasti ammattikateutta, jota Paimpol saattoi taitavasti käyttää hyväkseen tietoja hankkiessaan. Nyt oli hra Tapinois salaperäisyyksineen lyöty. Häntä ei ollut näkynyt Montrougessa eikä Päivän Uutisissakaan ollut hra Carcelin kuolemasta ollut mitään erikoisempia uutisia. Ja nyt oli Paimpol päässyt jäljille. Todellakin oli Tapinois ollut varomaton mainitessaan, ettei hra Carcelin kuolema ollut itsemurha, vaan murha. Hän kai oli sanonut sen vain kehuakseen. Mutta se oli riittänyt herättämään sukkelan Paimpolin huomion, ja nyt aikoi hän käyttää löytämiään jälkiä, joita Tapinois ei ollut kyennyt keksimään. Brigadieri kääntyi Le Huppén puoleen ja virkkoi, ikäänkuin keskustelu hra Carcelin kuolemasta ei huvittaisi häntä ollenkaan: — Herra on siis ilmailija? Voi, miten ihana ammatti se mahtaakaan olla! Kun kuulen ilmailijain puhuvan toimestaan, minä aina ihailen ja kadehdin heitä. Miten ihanaa olisi syöksyä ilmojen teitä tuollaisen mahtavan konelinnun siivillä. — Mutta sen toteuttaminenhan riippuu vain teistä, hra Arthur, — huudahti Grivollet. — Eikö niin, Le Huppé? — Aivan niin, — virkkoi toinen. — Teillähän on joutilasta aikaa, te onnellinen ihminen. Tulkaa kanssamme Villacoublayhin!

Kun Paimpol erosi molemmista ilmailijoista, olivat he keskenään sopineet kohtauksesta huomenna Villacoublayn kentällä. Paimpol oli helposti ja luontevasti päässyt ilmailijain pariin, ilman että mitään epäluuloja hänen tarkoituksistaan heräsi. Vieläpä hänellä oli sekin onni, että hänen opastajinaan lentokentällä olivat Sfinksin läheisin ystävä ja hänen kadehtijansa.

Kello kahden aikana seuraavana päivänä Paimpol polkupyörällä saapui Villacoublayn lentokentälle, joka oli noin puolen kilometrin päässä Velizyn kylästä. Kenttä oli aidattu, ja sen tien puolisella reunalla oli joukko samannäköisiä katoksia lentokoneiden säilyttämistä ja korjailemista varten. Kun Grivollet näki Paimpolin tulevan, astui hän tätä vastaan ystävällinen hymy huulilla: — Ja nytkö te tulette! — hän huudahti. — Aamulennot ovat nyt lopussa ja vasta neljän aikaan iltapäivällä otetaan koneet taas esille. Teille käy aika pitkäksi, ellette halua nähdä meidän konetöitämme. — Paimpol selitti, kuten asiaan kuului, että kaikki mitä hänen oppaansa näytti, huvitti häntä kovin, — Niinpä käymme katsomassa katoksia, — sanoi Grivollet. — Aloitamme lähimmästä, joka on hra Gripponin ja jossa tapaamme Le Huppén apulaisineen. — Kun molemmat miehet astuivat sisään, Le Huppé tarkasteli parsillaan huolellisesti sen kaksitason laitteita, jolla hän tänä aamuna oli suorittanut lentonsa. Pitkin seiniä oli alasimia ja työpenkkejä, joiden ääressä mekaanikot työskentelivät, Kuului viilan raaputus ja vasaroiden kalke. Paimpol tunsi miesten joukossa muutamia Koko Maailman vieraita. Mutta nyt kiinnitti Le Huppé eniten hänen mieltänsä. Paras keino päästä tämän suosioon oli varmaankin pyytää häneltä selityksiä hänen koneestaan. Paimpol ihmetteli kaksitason keskelle sijoitettua mahtavaa moottoria ja valtavaa propellia. Hän kuunteli tavattoman tarkkaavaisesti Le Huppén selityksiä päästellen ihmettelyn huudahduksia ja osoittaen harrastustaan pienimpiinkin yksityisseikkoihin, niin että mairiteltu ilmailija tunnusti itselleen, ettei hänellä ollut koskaan ollut niin tiedonhaluista ja kiitollista kuulijaa. Paimpol, joka piti häntä koko ajan silmällä, huomasi täydellisesti, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt oppaaseensa. Hetki oli sopiva tunkea yhä pitemmälle tämän suosiossa ja senvuoksi poliisi, joka tuskin olisi voinut mainita yhtäkään niistä eduista tai vioista, jotka erottavat yksi- ja kaksitasot toisistaan, ilmoitti jyrkästi, että hän lähtisi lentoretkelle vain kaksitasolla. Tämä merkitsi, että hän ei halunnut ketään muuta kuin Le Huppén opettajakseen. Tämä oli siis saanut voiton ilman taistelua, koska hänen tuleva oppilaansa ei ollut vielä nähnyt Blérot'n yksitasoja ja voitto hiveli suuresti hänen turhamaisuuttaan. Senvuoksi hän hymyili ivallisesti, kun Grivollet, joka heidän puhelunsa aikana oli poistunut, kiiruhti jälleen heidän luokseen sanoen: — Tulkaa pian, hra Arthur! Ilma on kaunis ja eräs Jeanjeannot'n oppilas aikoo lentää. — Paimpol ei voinut kieltäytyä. — Sallitteko, hra Le Huppé? — hän kysyi pannen ääneensä pahoittelevan sävyn. — Menkää, menkää, — sanoi tämä yhä enemmän mieliteltynä. — On hyvä nähdä kaikenlaista.

Paimpolin tullessa Gripponin katoksesta Jeanjeannot'n apulaiset olivat jo kuljettaneet kentän keskelle yksitason, jolla oppilaan oli noustava. Koneen luona seisoi Jeanjeannot'n määräystä odotellen oppilas, joka oli pukeutunut ilmailupukuunsa, nahkakypärään, josta jäi näkyviin vain hiukan kasvoja ja silmät suojeltuina suurilla laseilla. Kun Jeanjeannot oli tarkastanut koneen kaikki osat, asettui oppilas lentokoneeseen, ja hänen opettajansa tarttui propelliin ja pyöräytti sitä voimakkaasti. Moottori alkoi surista ja potkuri muodosti pyörivän kehän: konelintu vapisi, ja tärähteli ja apulaisilla oli täysi työ pidellä sitä kiinni. Jeanjeannot'n määräyksestä apulaiset hellittivät äkisti ja vapautettu lentokone syöksyi kentälle. Sitten se äkkiä irtaantui maasta ja alkoi nousta siroissa kierroksissa yhä korkeammalle. Jeanjeannot'n oppilas oli jo aika taitava. Hän nousi ja laski, teki rohkeasti äkillisiä käänteitä ja kaarroksia. Oikein kauhistutti kelpo Paimpolia, joka seurasi hänen liikkeitänsä nenä taivasta kohden, ja kelpo poliisia alkoi kaduttaa, että hän oli antautunut tähän leikkiin. Ellei hän nopeasti pääsisi päämääräänsä, niin hänen oli epäilemättä mieli näytellä osansa loppuun saakka, noustava lentokoneeseen, mikä ei tuntunut ollenkaan hauskalta. Tosin hän oli urhea mies ja elämänsä varrella ollut monissa vaaroissa taistellessaan pahantekijäin kanssa, mutta ei ollut mitään miellyttävää uskaltautua hennon koneen varaan ilmojen korkeuksiin, kun ei tiennyt, oliko siitä mitään todellista hyötyä, vieläpä päinvastoin saattoi kokonaan joutua harhapoluille. Se, mitä hän nyt näki, ei ollut omiaan tätä tunnetta haihduttamaan. Ilmailija oli lakannut kaartelemasta ja suuntasi kentän keskustaa kohti. Äkkiä kone kääntyi kohtisuoraan maata vasten ja syöksyi hirvittävällä nopeudella päistikkaa alas. Paimpolilta pääsi kauhun huuto. Mutta samassa lentokone jälleen kääntyi ja laskeutui sievästi kentälle, johon pysähtyi. Kaikki läsnäolijat, joukossa Paimpolkin kiiruhtivat sen luo. Yhdellä hyppäyksellä oli ilmailija-oppilas kentällä. — Hei, hra Arthur, — virkkoi hän, kypärä yhä päässä, astuen poliisin luo ja lyöden tätä tuttavallisesti olalle. — Mitä sanotte tästä? — Paimpol säpsähti. Tuo ääni oli tuttu… Mutta se ei voinut olla mahdollista, hän oli varmaankin jonkun harhanäön uhri…. Ilmailija luki poliisin ajatukset hänen kasvoistaan. — Ette ole erehtynyt, — hän sanoi. — Katsokaa. — Hän riisui kypäränsä ja silmälasinsa ja Paimpol näki hra Tapinois'n hiukan ivalliset kasvot. — Tunnetteko toisenne? — kysyi heiltä Grivollet hämmästyneenä, saattaen Paimpolin kysymyksellään pahaan pulaan, — Totta kai, — vastasi reportteri luontevasti. — Minä olin hra Arthurin parhaita ostajia silloin, kun hänellä oli kenkäkauppa.

V.

Siitä saakka kun joukko ilmailijoita oli siirtynyt Issy-les-Moulineauxsta Villacoublayhin oli Velizyn pikku ravintola alkanut menestyä paremmin kuin koskaan ennen. Tästä sai rva Mirande kiittää Jeanjeannota. Tämä nuori ilmailija oli eräänä päivänä ilmoittanut tovereilleen, että hän oli lentokentän läheisyydessä löytänyt sopivan ruokapaikan, sen sijaan että ennen oli pitänyt tuoda eväät mukana tai käydä Parisissa aterioimassa lentoaikojen välillä. Talo oli kyllä ulkoasultaan rappeutunut ja köyhä, mutta kaikki oli siellä niin siistiä ja omistajatar tyttärineen niin ystävällisiä, ettei ulkonaisiin seikkoihin pantu huomiota. Madeleine oli nyt seitsentoistavuotias, kaunis ja kookaskasvuinen tyttö, jonka puhdaspiirteisiä kasvoja reunusti vaalea tukka ja jonka katse oli suora ja sydämellinen. Sekä rva Mirande että Madeleine kohtelivat Jeanjeannota suurella sydämellisyydellä. He tiesivät, että he saivat kiittää häntä siitä, ettei heidän ollut tarvinnut sulkea ravintolaansa viimeisten vieraiden jälkeen, jotka olisivat poistuneet sen yleisen rappeutumisen takia, mikä talossa oli näkyvissä. Jeanjeanot oli tehnyt muutakin kuin tuonut mukanaan toverinsa. Hän oli tehnyt kaikenlaisia parannuksia talossa, muokannut puutarhan, hiekoittanut käytävät ja korjannut lehtimajat entiseen kuntoon. Sitten hän tahtoi maalauttaa talon ja uudistaa seinäverhot. Kun rva Mirande ilmoitti, etteivät hänen varansa riittäneet näihin korjauksiin, tarjosi Jeanjeannot omat varansa käytettäviksi. — Minä ansaitsen hyvin, sanoi hän, eikä minulla ole ketään, joita kohtaan minulla olisi velvollisuuksia, sillä minä olen orpo. Kunnon ihmiset kasvattivat minua, kunnes kykenin itse hoitamaan itseni. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin tehdä jollekin hiukan hyvää niiden muistoksi, jotka olivat hyviä minulle. — Kun hän näin puheli, rva Mirande ajatteli erästä toista orpoa, joka oli lähtenyt hänen luotaan onneaan etsimään. Varmaankin elämä oli hänelle ollut kova. Ja nyt sallimus toi toisen orvon heidän avukseen. Rva Mirandesta tuntui, ettei hän voinut kieltää avuntarjousta tällaisissa olosuhteissa. Ja niin rva Miranden ravintola oli kuukauden kuluessa perinpohjin korjattu ja sen valkaistussa seinässä näkyi uusi nimi: Ilmailijain Ravintola. Eikä ollut ihmettelemistä, että Jeanjeannot olikin rva Miranden suosikki ja että Madeleine hellyydellä kohteli nuorta ihailijaa, joka kertomansa mukaan oli orpo hänkin ja joka ei juuri koskaan hymyillyt paitsi silloin tällöin hänen seurassaan. Kerran kun he puhelivat tuttavallisesti keskenään, ilmailija kertoi, että hänellä kasvatusvanhempansa luona oli ollut toverina pikku tyttö, jota hän oli rakastanut kuin sisarta ja jota hän nytkin aina muisteli. — Hän on nykyään teidän ikäisenne, neiti Madeleine, — jatkoi hän, — ja toisinaan tullessani luoksenne tuntuu minusta kuin tulisin hänen luokseen. — Enempää ei Jeanjeannot puhunut siitä asiasta. Madeleine puolestaan kertoi hänelle omasta lapsuudentoveristaan ja heidän samanlaiset muistonsa liittivät heidät keskenään yhä läheisempään ystävyyteen.

Ilmailijat viihtyivät rva Miranden ravintolassa hyvin. Niin olivat myöskin Le Huppé ja Paimpol rva Miranden uskollisimpia ruokavieraita. Poliisin oli täytynyt alistua opiskelemaan ilmailutaitoa Le Huppén johdolla. Hän oli näet huomannut hra Tapinois'n ahkerasti harrastavan ilmailua Villacoublayssa "Sfinksin" johdolla, ja hän päätti siitä, että sanomalehtireportterinkin mielessä olivat heränneet samat ajatukset nuoren ilmailijan syyllisyydestä, jotka olivat panneet hänetkin toimimaan. Oli siis kysymys, kumpi ehtisi ennen päämäärään. Etsivän poliisin brigadieri aikoi käyttää hyväkseen Le Huppén vihamielisyyttä Jeanjeannota kohtaan ja senvuoksi hän liittyi tämän seuraan. Eräänä päivänä, kun he istuivat syömässä samaan aikaan, kun salin toisessa päässä hra Tapinois Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa myös oli aterialla — sanoi Paimpol irvistäen: — Hra Tapinois näyttää luulevan, että hän oppii lentämään vain Jeanjeannot'n opastuksella, joka pitää itseään, kuitenkin mielestäni aivan väärin, parhaimpana ilmailijana kentällämme. — Siis luulette, — kysyi Le Huppé, — että reportteri todellakin on tullut pariimme vain tätä tarkoitusta varten? — Mitä tarkoitatte? — kysyi Paimpol ällistyneenä. Ilmailija katsoen kiinteästi poliisia silmiin jatkoi: — Ette suinkaan tekään, hra Arthur, tahdo väittää, että olette täällä vain nauttiaksenne lentämään opettelemisesta. — Paimpol, joka tähän saakka ei ollut huomannut mitään, mikä olisi osoittanut, että hänen tarkoituksensa oli ilmisaatu, oli aivan tyrmistynyt tästä suorasta iskusta. — Lyhyesti sanoen, Tapinois ja te koetatte ottaa selvää siitä salaperäisyydestä, joka ympäröi hra Carcelin kuolemaa, jatkoi Le Huppé. — Nyt oli miltei turhaa Paimpolin koettaa salata asian todellista laitaa. — Olisin utelias tietämään, — hän sanoi, — mikä oikeuttaa teidät sitä olettamaan. — Todellakin! — sanoi Le Huppé. — Olisinko siis erehtynyt nähdessäni teidän tuon tuostakin liikuskelevan Etsivän poliisin konttorin tienoilla Kultaseppäin rantakadulla? Ei, heittäkää pois verukkeet. Kelpo ukko Carcel raukka! — jatkot Le Huppé paljon liikutetummalla äänensävyllä kuin silloin, kun hän oli Grivollet'lta kuullut uutisen kauppainvälittäjän kuolemasta. — Noin neljä kuukautta takaperin me erosimme hyvinä ystävinä, kun minä jätin kirjanpitäjän paikkani ruvetakseni ilmailijaksi. Kävin silloin tällöin pikku vierailulla entisen isäntäni luona hänen konttorissaan. Muistan, että muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän sanoi, että se kiihko, joka Sanansaattajan kilpailun johdosta jakoi Montrougen kahteen puolueeseen, peloitti häntä. Hän aavisti siitä jotakin pahaa itselleen. — Me jatkamme tätä keskustelua jossain muualla, — keskeytti Paimpol, — Meitä pidetään silmällä. — Hän osoitti päänliikkeellä hra Tapinoista, joka puhellen toveriensa kanssa heitteli salin toisesta päästä salavihkaisia silmäyksiä poliisiin. Reportteri oli niin sukkela ja tarkkakuuloinen, että piti olla varuilla häneen nähden. Koska Paimpol ja ilmailija olivat jo syöneet, he nousivat lähteäkseen. — Katsokaa, mitä Jeanjeannot tekee! — kuiskasi Le Huppé hiljaa Paimpolin korvaan. Nuori ilmailija oli ottanut taskustaan kirjeen. Kuoren toisessa nurkassa oli postimerkki, toisessa vignetti, joka oli mustalla tehty piirustus vaalealle pohjalle. — En ymmärtänyt, mitä tarkoititte, — sanoi poliisi, kun hän oli opettajansa kanssa tullut ulos. — Kuinka — huudahti ilmailija. — Miettikäähän vähän. Nyt on huhtikuun 25 päivä. Sanansaattajalle ovat kilpailutehtävän ratkaisut lähetettävät viimeistään 30 päivänä. Jos olette lukenut kilpailuehdot, muistanette, että jokaisen osanottajan pitää liimata kirjekuoreen pieni lehdestä leikattu vignetti. — Nyt ymmärrän! — huudahti Paimpol. — Jeanjeannot lähettää ratkaisunsa. Rohkea vekkuli käyttää hyväkseen osakseen tullutta etua. Tiedättekö, Le Huppé, teistä olisi tullut erinomainen etsivä. — Ilmailija ei vastannut mitään saamaansa tunnustukseen, naurahti vain äänettömästi.

Siitä päivin kävi Paimpolin ja Le Huppén suhde yhä läheisemmäksi. Tosin poliisia hiukan harmitti, ettei hänen ollut onnistunut näytellä osaansa Le Huppéhen nähden, mutta hän lohdutti mieltään sillä, että hän saattoi nyt pelata tämän kanssa suoraa peliä.

Jo muutamia päiviä eräs ajatus oli kierrellyt poliisin aivoissa. Nimi Jeanjeannot tuntui hänestä hyvin epäilyttävältä: se oli kuin jokin otettu salanimi. Mutta miten siitä saada selvää? Tähän saakka hän ei ollut keksinyt keinoa. Le Huppé neuvoi, että sen hän saa tietää ilmailuklubin jäsenluettelosta.

Paimpol ei joutanut kuuntelemaan enempää. — Hyvästi! — huusi hän. Ja ennenkuin hänen hämmästynyt opettajansa kerkesi tehdä mitään kysymystä, hän otti polkupyöränsä, joka oli katoksessa ja syöksyi ulos. Hän ajoi suoraa päätä oikeuspalatsiin, jossa hän hankki tutkintotuomarilta itselleen valtakirjan, minkä nojalla hän saattoi vaatia nähdäkseen Ilmailuklubin jäsenluetteloon liitetyt asiapaperit. Kun Paimpol oli tullut klubiin ja saanut virkailijoilta vihdoin käsiinsä salkun, jossa Jeanjeannot'n paperit olivat, levitti hän paperit jännityksestä vapisevin käsin. Tuskin hän oli niitä katsahtanut, kun hän hypähti ja ääretön hämmästys näkyi hänen kasvoillaan. Sitten hän sanaa puhumatta syöksyi ulos, tehden käsillään kummallisia liikkeitä, niin että läsnäolijat alkoivat epäillä hänen järkeään. Mutta hänen tutkimuksensa tulos olikin hämmästyttävä: Jeanjeannot'n oikea nimi oli Jean Carcel, siis sama sukunimi kuin murhatulla välittäjäliikkeen harjoittajalla.

Samana iltana, jolloin Paimpol oli tietoja hankkimassa Jeanjeannot'sta, istui tämä hra Tapinois'n kanssa rva Miranden ravintolassa ruokavieraitten poistuttua. — Nyt kun olemme kahden, — virkkoi Tapinois, — niin olkaa hyvä, Jeanjeannot, ja selittäkää minulle, miten pääsitte selville siitä salakirjoituksesta, jonka minä annoin teille tutkittavaksi. — Reportterin mainitsema salakirjoitus oli se, jonka hän oli löytänyt paperipalaselle kirjoitettuna hra Carcelin jalan alta tutkintopäivänä. Hän ei ollut kertonut nuorelle ilmailijalle tämän salakirjoituksen alkuperää. — Se oli vaikea tehtävä, — sanoi Jeanjeannot. — Olin aluksi aika pulassa. Katsokaa, tässä on antamanne lause kopioituna. — Hän ojensi reportterille paperin, jossa oli seuraava kirjainjono: snrtlnaaansiamoreeplaoavayko samtlnsvlpamrlhäsrneiikjeeitäbätiole. — Oli selvää, että tämä kirjainjono merkitsi jollakin sovitulla salakirjoituksella kirjoitettua lausumaa. Oli vain löydettävä sen avain. Kokeilin monia eri järjestelmiä ja tapoja menestyksettä ja aioin jo luopua koko yrityksestä, kun satuin laskemaan kirjainten luvun: niitä oli 64. Silloin minulle selveni. 64 on shakkilaudan ruutujen lukumäärä ja se, joka on vähänkään perehtynyt salakirjoitukseen, tietää että on eräs salainen kirjoitusjärjestelmä, joka perustuu hevosen liikkeisiin shakkipelissä. Shakkipelissä nappula, jonka päähän on kuvattu hevosen pää, saa liikkua kolme ruutua eteenpäin suorassa linjassa ja kääntyä sitten oikealla tai vasemmalla olevalle viereiselle ruudulle, joka on suorassa kulmassa sen äskeisen linjan kanssa. Tätä menettelyä noudattaen kirjoitetaan lausuma salakirjoituksella, kun se aluksi on kirjoitettu tavallisella. Lausumassa ei saa olla enempää kuin 64 kirjainta lukematta välimerkkejä, joita ei merkitä. Aloitan sillä, että piirrän neliön, jonka jaan 64:teen ruutuun. Saatu kuvio on shakkilaudan kaltainen. Sitten lähden hevosella liikkeelle ja merkitsen sen liikkeet suorilla viivoilla, jotka kulkevat sen jokaisesta lähtöpisteestä päätekohtaan. Hevosen täytyy käydä laudan jokaisella ruudulla, mutta ainoastaan kerran kussakin, eikä se koskaan saa käyttää samaa tietä. Tarkemmaksi osoitukseksi piirrän tämän hevosen liikkeet, jotka ovat avaimena antamaanne salakirjoitukseen. — Ja Jeanjeannot piirsi paperipalaselle kuvion, jossa pilkutetut viivat näyttävät hevosen ensimmäisiä siirtoja ja mustat viivat yhdistävät siirtojen alku- ja päätepisteet.

Tämän tehtyään Jeanjeannot teki uudestaan saman kuvion, tällä kertaa selvyyden vuoksi piirtäen vain mustat viivat koko ruudulle.

— Näin saatua hevosen tietä seuraten kirjoitetaan 64 kirjaimesta muodostettu lausuma niin että alkaen lähtökohdasta kirjoitetaan järjestyksessään kirjain kuhunkin pysähdyskohtaan. Tämän menettelyn mukaan saa kysymyksessä oleva lausuma ensin seuraavan muodon:

s n r t l n a a a n s i a m o r e e p 1 a o a v a y k o s a m t 1 n s v e p a m r l h ä s r n e i i k j e e i t ä b ä t i o l e

Kun kirjaimet sitten on kirjoitettu tavallisuuden mukaan kukin rivi yhtäjaksoisesti toisensa perään, on saatu tuo kysymyksessä oleva kirjainjono: snrtlnaaans j.n.e. Mutta tämän salakirjoituksen vastaanottaja, jolla on läpinäkyvälle paperille piirretty samanlainen hevostien kartta kuin lähettäjälläkin, kirjoittaa salakirjoituksesta shakkilaudankuvion ruuduille kirjaimet järjestyksessään alkaen vasemmalta ensin ylimmäiselle ruuturiville, sitten jatkaen toiselle j.n.e. Näin saadulle kirjainneliölle hän asettaa läpinäkyvän hevostiekartan ja lukee salakirjoituksen varsin helposti kulkien hevosen tietä kirjain kirjaimelta.

Tapinois alkoi tavailla kokoon kirjaimia tuosta annetusta hevostiekartasta. Jeanjeannot'n piirtämä lähtökohta oli toinen ruutu alhaalla vasemmalta. Siinä oli kirjain B. Niin rakentui siitä lausuma: "Brysselissä kellotornineni. Älä kirjoita, vaara. Pantava sopimaamme lehteen." Hra Tapinois uudisti moneen kertaan lukemistoimituksen, joka näytti häntä kovasti huvittavan. — Mutta mitenkä se, joka ei tiedä tästä hevostie-avaimesta, voi päästä siitä selville? — hän kysyi hetken päästä. — Se on vaikeata, — vastasi Jeanjeannot. — Täytyy olla kärsivällinen ja kokeilla kaikkia mahdollisia menettelytapoja, kunnes saa muodostetuksi jonkunkaan sanan. — Koska nyt tunnette avaimen, — virkkoi reportteri, — niin teillä tuskin on vaivaksi kääntää tälle salakirjoitukselle lausumaa, jonka minä annan teille. — Ei mitään vaivaa, — vastasi ilmailija, — ja kun käytätte minun piirtämääni karttaa voitte itsekin sen tehdä. — Tällä kerralla pyydän teitä sen tekemään, — sanoi reportteri. — Se on minulle opiksi. Tässä on lausuma: "Rikas englantilainen harrastaja tarjoaa puolitoista miljonaa. Vastatkaa." — Jeanjeannot tarttui taas papereihinsa ja kirjoitti kirjaimet hevostien mukaan ruutuihin. Sitten hän järjesti ne ruutujen mukaan edellämainitulla tavalla perättäiseksi jonoksi, jossa ei ollut isoja kirjaimia eikä välimerkkejä eikä mitään merkitystä. Kun se oli tehty, reportteri otti paperipalasen, jolle se oli kirjoitettu ja pani sen huolellisesti talteen muistikirjaansa kannen väliin. Tähän saakka Jeanjeannot oli luullut, että hra Tapinois'lla oli ollut tarkoituksena vain perehtyä salakirjoitustaitoon. Se mitä hän nyt huomasi, hämmästytti häntä. — Merkitseekö tämä jotakin? — hän kysyi ihmetellen. — Ehkä, — vastasi sanomalehtimies hymyillen.

VII.

Oli omituista, että vaikka hra Tapinois oli sanomalehtimies, ei hänen huomattu koskaan lukevan lehtiä, ainakaan sinä aikana kun hän oleskeli ilmailijain parissa. Joka aamu puolenpäivän aikaan, kun ilmailijat saapuivat rva Miranden ravintolaan, tuli sinne myöskin läheisen Chavillen aseman myymälän sanomalehtipoika Parisin lehtiä mukanaan. Mutta hra Tapinois ei häntä rikastuttanut. Mutta toisena päivänä siitä, kun Tapinois oli Jeanjeannot'lta oppinut tuon hevostien salakirjoituksen, reportterin näkyi vallanneen oikea lukemiskiihko. Häntä varten sanomalehtipojan täytyi täydentää tavallista varastoaan, sillä hra Tapinois halusi saada kaikki aamu-, päivä- ja iltalehdet, jotka Parisissa vain ilmestyivät. Tosin hän ei näyttänyt mitään kiirettä niitä lukemaan. Hän kääri ne kokoon, söi rauhassa ateriansa ja laverteli iloisesti Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa. Sitten hän meni käärö kainalossa ilmailukentälle, jossa hän omisti kaiken aikansa lentoharjoituksille. Vasta illoin vuoteessaan hän luki kaikki päivällä ostamansa lehdet. Mutta hän ei vilkaissutkaan yleiseen osastoon eikä uutisiin, vaan sitä tarkemmin tutki ilmoitusosaston. Niissä ei kuitenkaan ollut mitään mieltäkiinnittävää, sillä joka ilta hän heitti ikävystyneenä lukemansa lehdet lattialle ja sammutti lampun mutisten itsekseen: — Ehkä huomenna on parempi onni. — Ja hän nukkui heti. Eräänä iltana Tapinois oli lukenut kymmenkunta lehteä ja ottaessaan taas uuden käteensä hän äkisti joutui omituisen kiihkon valtaan. Hän heitti peitot päältään, hyppäsi vuoteestaan, vetäsi vaatteet ylleen ja istuutui työpöytänsä ääreen. Hänen edessään oli paperilla se hevostiekartta, jonka Jeanjeannot oli hänelle neuvonut. Sen päälle hän asetti toisen läpinäkyvän paperin. Sitten hän alkoi kirjoittaa tämän viimemainitun paperille Jeanjeannot'n selittämän säännön mukaan kirjaimia eräästä kirjainrivistä, jonka hän oli löytänyt ilmoitusten joukosta Parisin Kaiusta. Parin minuutin kuluttua hän oli niistä muodostanut seuraavan lausuman: "Kellotorni enemmän arvoinen. Pyydettävä kaksisataatuhatta frangia lisää." — Kas niin! — huudahti reportteri tyytyväisesti. — Kala on purrut syöttiä! — Hän kirjoitti salakirjoituksella seuraavan lausuman: "Jos puoli siitä riittää niin määrätkää kohtaus Brysselissä. Vastaan siihen." Sen tehtyään hän kirjoitti saman lausuman salakirjoituksella kymmenkunnalle paperiliuskalle, jotka hän pani eri kirjekuoriin. Kirjeet hän osoitti kaikille Belgian pääkaupungissa ilmestyville lehdille. Kolmen päivän perästä oli vastaus kuten ensi kerrallakin Parisin Kaiussa. Se kuului: "Lauantaina kello yksi Métropolen terassilla. Ostajan kädessä Kansan Lehti." Hra Tapinois naurahti hiljaa mielihyvästä, Samana iltana hän lähetti samoille Brysselin lehdille kirjainjonon, jonka sisällys oli seuraava: "Hyvä. Keltainen auto. Mukana tulkki ja eräs ystäväni, joka nostaa minun rahani."

Kaikesta tästä Paimpol ei tiennyt mitään. Mutta hänen epäluulonsa oli herännyt niiden lukuisten keskustelujen johdosta, joita hän oli nähnyt hra Tapinois'n pitävän Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa. Myöskin Le Huppé, joka keksi tuhansia tekosyitä käydäkseen Blérot'n katoksessa, oli yllättänyt reportterin ja molemmat ilmailijat matalaäänisessä keskustelussa syrjässä työmiehistä, jotakin erikoista oli tekeillä ja se sai poliisin ja hänen ystävänsä levottomaksi. Oli tullut perjantai sillä viikolla, jolla hra Tapinois oli lähettänyt viimeisen ilmoituksensa Brysseliin. Poliisi ja Le Huppé huomasivat, että Jeanjeannota ja Grivolleta ei näkynyt aamulla Villacoublayssa. Paimpolin mieleen johtui, että hän oli eilen illalla kuullut Jeanjeannot'n sanovan reportterille heidän lähtiessään. — Asia on helppo, minä käyn hakemassa isäntäni auton. — Huoli kasvoi yhä, kun päivällishetken tullessa kumpikaan ystävistä ei tullut rva Miranden ravintolaan, kuten heidän tapansa aina oli. Olisikohan Jeanjeannot pötkinyt tiehensä? Jokatapauksessa hra Tapinois oli paikallaan pöydän ääressä, vaikkakaan ei aterioinut. Paimpol opettajineen istahti syömään, mutta ruoka ei tahtonut heille maittaa. Sinä päivänä näytti kaikilla Ilmailijain Ravintolan ruokavierailla olevan kiire: tuskin oli tunti kulunut kun ruokasali oli jälleen vain Paimpolin ja hra Tapinois'n hallussa. Le Huppékin oli poistunut neuvomaan erästä uutta oppilastaan. Hra Tapinois ei ollut vieläkään syönyt. Kun hän näytti haluavan olla rauhassa, poliisi ei uskaltanut ryhtyä puheisiin hänen kanssaan, mutta hänessä saattoi havaita pieniä kärsimättömyyden merkkejä. — Olisikohan Jeanjeannot petkuttanut Tapinoistakin — ajatteli poliisi itsekseen. Samassa automobiili, jossa Jeanjeannot ja Grivollet olivat, pysähtyi ravintolan eteen. Paimpolin levottomuus palasi uudelleen, kun hra Tapinois pyysi Miranden valmistamaan heille aterian pienen ruokasalin vieressä olevaan huoneeseen. Vähääkään välittämättä Paimpolista reportteri tovereineen sulkeutui heti sinne. — Nuo herrat tahtovat olla yksin, — mutisi poliisi hampaittensa välitse. — Saammepa nähdä. — Hän lopetti syöntinsä ja oli lähtevinään ulos. Mutta käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin salissa ei ollut ketään hän hiipi takaisin ja pujahti toisesta ovesta puutarhaan. Hän tiesi paikan, josta hän saattoi pitää silmällä huoneessa olijoita. Muuan entinen ruokasäiliö oli jaettu väliseinällä kahtia, ja salin puoleinen osa oli se huone, jossa hra Tapinois tovereineen nyt oli. Jäljelle jäänyt osa oli edelleen säiliönä ja sen valaisemiseksi oli väliseinän yläosaan jätetty pyöreä aukko, jossa oli lasi. Paimpol pujahti säiliöön, josta saattoi nähdä mitä huoneessa tapahtui. Hän vieritti tyhjän tynnyrin väliseinän viereen ja kapusi sen päälle tirkistääkseen ikkuna-aukosta. Se oli vaikea tehtävä, sillä tynnyri oli matala ja Paimpol itse oli myös matala. Noustessaan varpailleen hän ylti parahiksi niin korkealle aukkoon, että saattoi nähdä yläosan huoneessa olevista henkilöistä. Mutta hän ei voinut erottaa sanaakaan siitä, mitä sisälläolijat puhuivat. Kuului ainoastaan epäselvää ääntä. Paimpol huomasi, että hra Tapinois puhui enimmän ja hänen sanottavansa mahtoi olla erikoisen tärkeätä, koska toiset kuuntelivat häntä suurella tarkkaavaisuudella. Kuitenkaan keskustelu ei ollut aina vakava. Silloin tällöin nuo kolme ystävystä purskahtivat nauruun. — He tekevät minusta pilkkaa! — mutisi poliisi äkkiä itsekseen. Grivollet oli pullistanut poskensa, kohottanut hartiansa ja levittänyt kätensä matkien lihavaa miestä. Sitten hän sanoi jotakin, joka näytti suuresti huvittavan toisia. Paimpol raivosi itsekseen. Hän alkoi tuntea pistoksia jaloissaan, niin että hänen täytyi lepuuttaakseen varpaitaan jälleen laskeutua alemmas muutamaksi minuutiksi. Kun hän jälleen kohottausi, hän näki, että sisälläolijat olivat jo lopettaneet ateriansa. Grivollet meni nurkkaan, jossa riippui suuret vuohennahkaturkit, joihin hän ja Jeanjeannot automobiililla tullessaan olivat pukeutuneet. Grivollet kopeloi turkkinsa sisätaskua ja veti sieltä käärön, jonka hän juhlallisesti ojensi hra Tapinois'lle. Reportteri kääntyi selin ikkunaan ja alkoi tarkkaavaisesti katsella auki purkamaansa kääröä. — Totta totisesti! — virkkoi Paimpol itsekseen, joka paikaltaan näki vain käärön nurjan puolen. — Sehän on kuin taulu!… — Samassa hra Tapinois kääntyi ja Paimpol näki nyt toisen puolen avatusta kääröstä, jota reportteri edelleen piti käsissään. Ja Paimpol tunsi sen olevan Kellotornin!

Näky vaikutti niin valtavasti poliisiin, että hän oli suistua alas tynnyriltä. Nyt hän tiesi tarpeeksi! Hän pakeni puutarhan kautta.

Se tapahtui hyvään aikaan. Hra Tapinois oli kuullut epäilyttävää kolinaa väliseinän takaa, hänen katseensa oli osunut luukkuun ja heti oli hänen mieleensä johtunut ajatus, että joku oli voinut heitä kuunnella. Mutta poliisi oli jo kerinnyt sinä aikana häviämään, joka Tapinois'lla meni kiertäessään puutarhan kautta säiliöön. Luukun alla oleva tynnyri todisti kuitenkin, että joku oli asettanut sen siihen päästäkseen näkemään luukusta seinän toiselle puolen. Hra Tapinois oli varma, että poliisi oli tämänkin teon tekijä. — Hyvät ystävät, — virkkoi hän Jeanjeannot'lle ja Grivollet'lle, jotka olivat tulleet hänen jäljessään, — jos tahdomme keritä ilman vastuksia päämääräämme, ei ole enää hetkeäkään hukattavissa. Koska auto on täällä, lähtekäämme heti. Jeanjeannot pistäytyi sisälle, jossa viipyi vain minuutin verran. Mutta hra Tapinois mutisi itsekseen: Kunhan vain ei liene ollut varomaton hyvästellessään Madeleinea!

Paimpol kiiruhti Chavillen asemalle, päästäkseen junalla Parisiin tutkintotuomarin puheille. Mutta juuri kun hän kerkesi asemalle, juna meni hänen nenänsä sivuitse. Seuraava lähti vasta tunnin kuluttua. Kun onneton poliisi sitten monien mutkien ja hankaluuksien jälkeen pääsi oikeuspalatsille ja kapusi erilaisia portaita tutkintotuomarinsa työhuoneeseen, niin hän oli aivan hengästyksissään. — Mitä nyt, Paimpol, mitä on tapahtunut? — kysyi tuomari levottomasti nähdessään hänen kiihtymyksensä. Poliisi, joka ei heti saattanut puhua, nosti molemmat kätensä taivasta kohti tehdäkseen tiettäväksi, että hän toi yllättävän uutisen. Sitten hän läähätyksensä lomassa katkonaisella äänellä sai soperretuksi: — Minä olen löytänyt Kellotornin! — Se ei voi olla mahdollista! — On kuin onkin, — sanoi poliisi, jonka hengitys vähitellen alkoi kulkea säännöllisesti. Ja Paimpol kertoi kohtauksen, jonka hän oli nähnyt rva Miranden ruokasäiliöstä. — Minä en voi sanoa, mikä osuus hra Tapinois'lla on tässä jutussa, — Paimpol jatkoi. — Pysyn vain siinä, mitä olen nähnyt. Reportteri tuntee varkaat eikä ilmianna heitä. Sen nojalla voi sanoa, että hän tavallaan on heidän rikostoverinsa ja että ehdottamani toimenpide hänen suhteensa on oikeutettu. — Paimpolin perustelut olivat todennäköiset, se täytyi tuomarin myöntää. Mutta hän arveli, että reportteri oli antautunut leikkiin säilyttääkseen kunnian ilmisaannista vain lehdelleen. — Pelkään, että menette väitteissänne liian pitkälle, — sanoi tuomari kärsimättömyydestä kuohuvalle poliisille hetken mietittyään. — Hra Tapinois ansaitsee kuitenkin joka tapauksessa läksytyksen ja sen hän saa. Tässä on kaksi vangitsemismääräystä Jeanjeannot'n ja Grivollet'n nimellä. Vangitessanne heidät saatte myöskin haltuunne heidän hallussaan olevan Kellotornin. Huomisiin iltalehtiin voitte laatia kertomuksen varkaitten vangitsemisesta ja heidän saaliinsa haltuunottamisesta, jos nimittäin olette saanut tehtävänne suoritetuksi. Siten on tuo sanomalehtimies saanut pitkän nenän. Siinä on hänelle riittävä rangaistus ja teille loistava korvaus! — Paimpol ymmärsi, että hänen oli seurattava esimiehensä neuvoa, joka oikeastaan oli käsky. Hän otti siis vangitsemismääräykset, tervehti ja poistui nopeasti.

Puoli tuntia myöhemmin saapui Villacoublayn kentälle automobiili, jossa oli Paimpol ja kaksi etsivää. Kentällä vallitsi parhaillaan suuri hämminki: sinne oli saapunut ulkomaalaisia upseereita, jotka halusivat nähdä eri koneitten lentoja ja tutustua niiden ominaisuuksiin. Kaikissa katoksissa vallitsi touhu paitsi yhdessä: se oli Blérot'n. Jeanjeannota ja Grivolleta ei ollut näkynytkään Villacoublayssa eivätkä heidän mekaanikkonsa tienneet kertoa mitään syytä heidän poissaoloonsa. Tämä ei kuitenkaan ollut nyt herättänyt sitä kummastusta, joka toisenlaisena aikana olisi ollut aivan luonnollinen. Kaikki olivat nyt niin kiintyneet omaan touhuunsa. Silloin alkoi salaman nopeudella levitä huhu, että hra Arthur olikin itse asiassa etsivä poliisi ja että kaksi hänen miehistään oli saapunut Blérot'n katokseen vangitakseen nuo molemmat ilmailijat. Riemuiten menestyksestään Paimpol oli todellakin ilmaissut oikean toimensa ja tehtävänsä, sanomatta kuitenkaan tarkemmin syitä, joiden vuoksi vangitseminen oli tehtävä. Yleinen hämmästys keskeytti kaikki lentokokeet. Mitä? Oliko todellakin tuo vakava ja lempeä Jeanjeannot ja iloinen Grivollet tavallisia lurjuksia? Useat näiden tovereista uskoivat jonkun ikävän erehdyksen tapahtuneen, vaikkakin ilmailijoiden äkillinen katoaminen ei todellakaan todistanut heidän hyväkseen. Kuitenkin kaikki tunsivat salaista mielihyvää, kun Paimpol nähdessään lintujensa olevan tiessään, alkoi raivota ja pitää pahaa ääntä. Poliisin harmi oli niin suuri, ettei hän nähnyt Le Huppén merkkejä, joka seisoi syrjempänä ja viittoili. Vihdoin hän huomasi ja meni ilmailijan luo. — Taitamaton! — sanoi Le Huppé kun he olivat kahden. — Nyt hälyytätte koko kentän, niin että Jeanjeannot ja Grivollet, jotka kenties ovat vain satunnaisesti poissa, saavat tiedon asiasta. Siiloin he todella luikkivat tiehensä. No, omapa on asianne! Mutta minusta olisi hauska tietää, miten olette saaneet varmuuden, että Jeanjeannot ja Grivollet ovat hra Carcelin murhaajia. — Kai tunnette varastetun Kellotornin jutun? — kysyi Paimpol. — Le Huppé katsoi Paimpolia omituisen näköisenä. — Kyllä, — vastasi hän vihdoin, — tunnen kuten kaikki muutkin. — No niin, ainakin toinen heistä on Kellotornin varas, — sanoi Paimpol! — Minulla on todistuksia, ja sen tähden aion vangita heidät. — Le Huppé oli aivan hämmentynyt. — Kummastuttaako se teitä? — kysyi Paimpol röyhistäen rintaansa. — Ukko Carcel'illa oli tieto varkaista. — Te teette pilaa! — huudahti ilmailija säpsähtäen. — En lainkaan, ystäväni. Kun te ja minä lähdimme seuraamaan Sanansaattajan kilpailun tarjoamia jälkiä ja otaksuimme vanhuksen murhatuksi sen vuoksi, jouduimme harhaan. Hänet murhattiin sillä hetkellä kun hän aikoi ilmiantaa varkaan ja juuri sen takia. — Kuullessaan nämä sanat Le Huppé purskahti nauramaan, — Tämähän on hassu juttu. Miten voi kuvitella minun entisen isäntäni välittävän Kellotornista?… Tuskin hän on koskaan tiennyt, että sellainen taulu on olemassakaan! Olisi saatu varastaa vaikka Notre-Damen tornit sen häntä liikuttamatta. Ukko raiska ei välittänyt mistään koko maailmassa, paitsi kauppa-asioistaan ja kilpatehtävistään. Todellakin tämä on hassua! — Paimpolia harmittivat hänen toverinsa pilapuheet ja hän alkoi epäillä hra Tapinois'n juonia olevan tässä. Hän keskeytti puhelunsa ja kiiruhti autoonsa käskien ajaa Velizyyn rva Miranden ravintolaan. Jättäen molemmat toverinsa autoon hän astui ravintolaan. Madeleine oli yksinään ruokasalissa kattamassa illallispöytää. — Tämähän käy mainiosti, — ajatteli poliisi. Hän astui lähemmäs ja tervehti. — Hyvää iltaa hra Arthur, — vastasi tyttö, — Joko tulette illalliselle? — En syö illallista tänään — sanoi poliisi. — Minä tulen erään asian takia, josta pyydän saada puhua kanssanne. — Poliisin ääni oli niin omituinen, että tyttö nosti häneen hämmästyneen katseen. — Suokaa anteeksi neiti, että rohkenen puhua näin, mutta tilanne velvoittaa minua siihen. Minä tiedän että tunnette mielenkiintoa hra Jeanjeannota kohtaan. Ystäväänne uhkaa suuri vaara. Älkää kysykö, mikä se on tai mistä minä sen tiedän. Voin vain sanoa, että on välttämätöntä, että minä voin heti varoittaa häntä. — Mitä tehdä! — huudahti tyttö aivan hämmentyneenä. — Hän lähti Brysseliin hra Grivollet'n ja Tapinois'n kanssa. — Tiedättekö missä heidät voisi siellä tavata? — kysyi Paimpol näennäisesti tyyneenä. — Ikävä kyllä, en. Hra Jeanjeannot lähti niin äkkiä, ettei hän kerinnyt sanoa minulle enempää. — Sepä on todellakin ikävää! — huudahti poliisi äänellä, jonka valitteleva sävy ei suinkaan ollut teeskennelty. Hän oli nyt kuitenkin saanut tietää pääasian eikä hän halunnut viivytellä. Ennenkuin neitonen toipui hämmästyksestään, oli poliisi jo hyvästiä sanomatta livahtanut tiehensä. Auton kiidättäessä häntä kohti Parisia Paimpol mietiskeli. Nyt oli saatava tutkintotuomarilta paperit, joiden nojalla saattoi pyytää apua Belgian poliisilta ja sitten matkustettava suoraa päätä Brysseliin. Siellä olisi helppo tehtävä tutkia hotellit ja napata kiinni saalis. Mutta Paimpolin vastoinkäymiset eivät vielä olleet lopussa. Kun hän saapui tutkintotuomarin asuntoon, hän sai kuulla, että tämä oli heti syötyään lähtenyt jonnekin. Turhaan poliisi tiedusteli ja etsi häntä kaikista paikoista, missä arveli hänen voivan olla. Väsyneenä, pää polttavana ja vatsa tyhjänä Paimpol vihdoin puoliyön tullessa päätti mennä maata. Huomenna hän saattoi vielä järjestää asian. Aamujunalla pääsi Brysseliin ennen puoltapäivää ja ehkä Belgian poliisi, jolle hän sähköteitse oli ilmoittanut noiden kolmen pakolaisen tuntomerkit ja heidän autonsa keltaisen värin, oli jo saanut heidät käsiänsä. Tässä lohdullisessa ajatuksessa hän nukahti.