Sen hän saattoikin huoleti tehdä. Sievästä Mizistä oli tullut täydellinen kaunotar — sellainen, kuin Tarvisissa saattoi olla, vieläpä kauniimpikin, kuin tässä laaksossa luulisi tapaavansa — mutta hänessä oli myöskin kehittynyt varma ryhti liikkeissä ja säädyllinen käytös, jokin paremmuus kaiken hymynsä ja juttelunsa ja leikinlaskunsa ohella, jokin arvokkaisuus hoitaessaan tätä vaaranalaista tointansa — ja kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä niin paljon lapsekasta, sekä "ihmettelevissä" silmissä että hymyssä ja naurussa — ja hänen täyteläisemmät piirteensä, jotka vetivät puoleensa kaikki nämä ihailevat katseet ja virittivät kaiken tämän ilmeisesti hedelmättömän kilpataistelun — ne vaan saattoivat paremmin näkemään nuorta tuoreutta tässä vaarallisessa olennossa, joka on leikkisä kissa ja täysin varttunut, tietävä ja itsetietoinen nainen yhtenä henkilönä.

Alois oli ennen sinne tuloaan itsekseen päättänyt lähteä sieltä heti pois. Hän jäi sinne istumaan koko illaksi ihan sulkemiseen saakka; ja tämä tapahtui hyvin myöhään.

Kukaan ei häneen kiinnittänyt huomiota. Filafer pappa osotti lyhyellä nyökkäyksellä hänet tuntevansa; siinä kaikki. Samanlaiseen nyökkäyksen hän sai Miziltäkin — aivan kuin tämä olisi hänet nähnyt edellisenä päivänä. Alois oli harmissaan, ajatteli hiukan, kuinka tuhmasti hän teki, ja jäi istumaan.

Hän istui siellä ja kesti kuumuutta ja savua ja kaikkea tätä haastelua, joka ei häntä vähääkään huvittanut. Mitä hän välitti koko maailman sotamiehistä, Napoleonista tai Franz keisarista? Hän oli koditon miekkonen, se hän oli; mökin hän aikoi myydä — jos hänellä siinä enää oli mitään omaa — ja sitten hän tahtoi täältä pois, yli korkeiden vuorten, ja elää "vapaana" metsämiehenä, kaukana tästä laaksosta, missä keltään ei enää hänelle liiennyt ystävällistä sanaa eikä hyväilyä — eipä edes epäystävällistä sanaa. Mutta kuitenkin hän tahtoi nähdä "kometian" täällä loppuun saakka; ja vastoin tapaansa hän tilasi pikku karahvin toisensa perästä kotoista viiniä; ja veri alkoi niin kummasti jyskyttää hänen suonissaan.

Lopulta hän itsekin rupesi pitämään itseään naurettavana. Hän nousi paikaltaan oven luota ja astui ulos eteiseen. Juuri silloin ilmestyi tänne Mizi keittiöstä:

Minnekä sinä aiot? —

Enpä tiedä — anna minun vaan mennä! —

Eihän sinua kukaan kiinni pidä! vastasi Mizi nauraen. Ja hän laski käsistään pois lasit ja veti hänet kurillaan keittiöön. Tuli räiski uunissa, vanha, kuuro palvelija oli heihin selin; Mizi tarttui hänen nuttunsa rinnukseen ja sanoi:

Onpa sinusta tullut oikein muhkea mies, Alois! Sinä olisit sotilaspuvussa komea!…

Vai niin, niinkö luulet —?

Mutta Mizi veti häntä leikillä likellensä, vaikka hän vastusteli ja hänen tummien silmiensä päälle ilmestyi ryppy. Alois joutui niin lähelle tyttöä, että Mizin raittiit, lämpöiset henkäykset hulmahtivat hänen kasvoilleen ja sytyttivät hänen poskissaan sellaisen punan, joka veti vertoja takkavalkealle. Ja tyttö kuiskasi hänelle:

Vieraiden mentyä me saamme jutella. Mene nyt vaan sisään — äläkä ole milläsikään!

Alois siis istui jälleen tarjoiluhuoneessa. Miten aika kului, sitä hän ei huomannut. Mutta yksitellen taikka pienissä, meluavissa parvissa vieraat katosivat — jotkut hyvinkin vastahakoisesti. Ja viimein nousi Filafer pappa ja laahusti vaivaloisesti lattian poikki.

No, Alois; kotiinko aiot? kysyi hän kieli jokseenkin paksuna.

Niin, nyt minä lähden! kuului Aloisin vastaus. Mutta istumaan hän jäi ja vastasi tuikeasti siihen — jokseenkin tutkivaan — silmäykseen, jolla viimeinen vieras, pulska korpraali, häntä tarkasteli. Ulko-ovessa Mizi sanoi monta "hyvää yötä" vierailleen; Aloisista tuntui korpraali saavan pisimmän — mutta eipä se nuori upseerikaan, jolla oli talossa kortteerinsa, kovin hätäisesti eronnut kauniista ravintolantyttärestä. Vihdoin hän kuului kävelevän ylhäällä huoneessansa — myöskin Filafer pappa oli kömpinyt komeroonsa — Alois oli yksinään tyhjässä salissa, keskellä rähjääntyneitä pöytiä, joiden märkyydessä veltto kynttiläpahanen kuvasti unen uuvuttamaa liekkiään.

Aloisin sydän jyskytti. Pienistä, avoimista akkunoista pyrki savu ulos yöhön, ja sen sijaan heitti kuu säteitään sisään. Alois koetteli otsaansa; se oli kuuma; ja hän ajatteli kotimökkinsä kamaria, jossa kahden aavemaisen valojuovan välillä leijaili kuin äidin hahmo surumielisin silmin varottaen — sillä olihan kotonakin kuutamo.

Hän aikoi lähteä; — ei, pitihän hänen jäädä odottamaan! mutta miksei Mizi tullut? voi, hän oli tomppeli, hölmö, noiduttu mies poloinen — kun näin retkotti penkillä ja sohi sormeansa valuneeseen viiniin — ja piirteli Mizin nimikirjaimia!

Lopulta Mizi tuli: Olet saanut aika lailla odottaa! Mutta minun piti sammuttaa valkea ja järjestää huomista varten — sillä nyt minun pitää tehdä melkein kaikki! —

Hän istuutui heti Aloisin viereen, mutta näytti hiukan hajamieliseltä ja tyytymättömältä. Hetken aikaa he istuivat ääneti. Oletko väsynyt? kysyi Alois.

Eikö sovi ollakin väsynyt tämmöisen päivän jälkeen? vastasi tyttö, kaatoi itselleen lasillisen viiniä ja joi sen. Juo! sanoi hän Aloisille. Olen jo kyllikseni juonut! vastasi nuorukainen. No, kerro edes jotakin! sanoi Mizi ja nykäisi häntä hihasta. Mitä minä kertoisin? kysyi Alois hidastellen; sinähän kuulet ja näet niin paljon! — Niinpä niin, kyllä täällä nyt eletään hauskasti! myönsi Mizi. On tuota sotaväkeä — ja se oikein kiiltää silmissä, niin että sydän povessa hyppelee… kunpa sinäkin saisit sellaisen harmaan sotilastakin, jossa on vihreät rinnukset ja kiiltävät napit, niinkuin kenttäjääkäreillä, ja ihonmukaiset housut ja puolisaappaat ja huopalakin ja sapelin! Semmoisena minä tahtoisin sinut nähdä…! —No? sanoi Alois; jos sitä kertoaksesi olet minut jättänyt niin kauan odottamaan, niin… Ja hän näytti aikovan nousta.

Lorua! sanoi Mizi ja laski käsivartensa hänen kaulalleen. Olemmehan viime kerrasta saakka kihloissa. Annas kun katson, vieläkö sinulla on sormukseni? On tosiaankin! Sinä olet siis ajatellut minua? —

Että olenko? —

Alois katsoi häntä silmiin ja sanoi hitaasti, hiukan hillityllä äänellä:

Pidätkö minua narrina? Melkein voisin sen uskoa, kun sinua katselen liikkuessasi muiden joukossa. Mutta jos todella jotakin tarkotit sormuksellasi, niin voin sinulle sanoa, etten hetkeksikään ole lakannut sinua ajattelemasta sillä aikaa, kun olin poissa. Sen sinulle nyt sanon — ja voit mielesi mukaan saada sormuksen takaisin, — jos se muuten heltiää sormestani. Mutta jos nyt jätät sen tuohon — ja jos sitten kerran saan ilmi, että sinä vaan leikittelit minun kanssani, niin… niin silloin…!

Hän jätti kesken. Mutta kättä, johon hän oli tarttunut, hän rutisti niin, että Mizi päästi parahduksen ja näytti närkästyneen. Mutta pian palasi taas hymy; hän tuijotti suoraan eteensä; rypisti hienoja, kaarevia kulmakarvojaan hiukan — ikäänkuin ajattelisi jotakin vastenmielistä. Hänen huulensa värähtivät; hän huokasi syvään, kääntyi äkkiä Aloisiin ja suuteli häntä.

Alois vapisi pidellessään Miziä sylissään. Sano, että rakastat minua — että sinä olet minun! kuuletko: sano se! pyysi Alois hartaasti.

Mizi suuteli häntä. Pikkunen kynttiläpahanen rupesi pöydällä kummallisesti kieppumaan punertavan loistoisissa ympyröissä. Koko maailman makea viini tuntui valuvan Aloisin huulille, tunkeutuvan hänen sydämeensä, nousevan hänen päähänsä, pyörryttävän, niin autuaasti kivistävän — samalla kun hän tunsi kaipuuta ikuiseen lepoon, peläten heräävänsä ja havaitsevansa, että kaikki olikin vaan unta.

Kun hän jälleen pystyi näkemään silmillään, istui hän siinä punastunut Mizi sylissään; eivätkä Mizin silmät ihmetelleet kerrassaan mitään. Ja Alois ajatteli itsekseen — sillä vähimminkin itserakkailla nuorilla miehillä on turhamaisuutensa — että kaunein tyttö kymmenen penikulman alalta nyt oli hänen!

Kun kuu alkoi kalveta, seisoi Alois pikku mökkinsä edessä. Hän ei voinut mennä sisään; eihän nyt mitenkään voinut nukkua, kun tämä suunnaton onni oli hänelle osunut. Ei kukaan muu kuin hänen äitinsä ollut koskaan hänelle suonut hyväilyä, jota voisi selittää rakkaudeksi — ja nyt oli maailman ihanuus tullut hänen osakseen. Krainin sloveenilaisiin tyttöihin hän ei ollut katsahtanutkaan — vaikka ne olivat häntä vaanineet montakin kertaa. Ja nyt oli Mizi tullut hänen omakseen — kaunis, ihana, kuvaamattoman suloinen Mizi. Hän ei ollut ennen lainkaan tuntenut Mizin oikeata luontoa; oli tehnyt hänelle vääryyttä… hän ei enää koskaan päästäisi mieleensä pahaa ajatusta. Hänen teki mielensä mennä takaisin ravintolaan, tunnustaa Mizille kaikki — olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei ollut saanut Mizille sanotuksi — ja varsinkin sen hän tahtoi Mizille sanoa, ettei hän voinut käsittää, kuinka Mizi saattoi rakastaa semmoista mitätöntä kuin hän oli… Ja hän lähti juoksemaan takaisin.

Silloin hän näki eräässä tien käänteessä — kalpenevassa kuutamossa, joka kamppaili alkavan aamusarastuksen kanssa — sotilaspukuisen hahmon kumartuvan pikku puutarhan käyntiportin ylitse sillä puolella ravintolaa, missä hän itse äsken oli sanonut Filafer papan tyttärelle pitkälliset ja hellät hyvästit. Hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin jalat olisivat maahan kiinni tarttuneet. Varmaankin nyt silmät valehtelivat! mutta tällä valeilmiöllä oli kuitenkin muutama kiiltonappi — hahmo liikkui — portti aukeni — ja Alois hiipi saapuville, ihan koneellisesti, mutta kyyryssä metsämiehen vaistoa noudattaen — ja näki Mizin molempien valkeiden käsivartten laskeutuvan hahmon kaulalle — ja sitten pari katosi. Kuun utu ja aamu-usva näytti ne molemmat nielleen.

Alois olisi voinut hyökätä esille — hänellä oli veitsensä mukanaan — olisi voinut kiljaista, tehdä satakin eri työtä, joihin ensi lemmessään ja ylpeydessään syvästi loukattu olento ryhtyy… mutta hän oli kokonaan hervahtunut. Kun hän ei ollut kokenut petosta eikä valhetta, ei naisissa eikä miehissä, ja kun hän oli aivan kykenemätön ymmärtämään semmoista, minkä vertaista ei hänen oma ajatuksensa voinut kuvitella, kääntyi hän poispäin kuin haavotettu eläin ja olisi kaatunut nurin, ellei kallio olisi ollut ihan tien vieressä. Siinä hän seisoi jonkun aikaa, jyskyttävä, märkä otsa kylmää kiveä vasten.

Sitte hän yhtäkkiä nauroi kovasti, kavahti naurunsa sointua ja juoksi kotiin, tupaan, kamariin, missä oli äidin sänky olkia täynnä. Ja sinne hän kaivautui ja nyyhkytti ja kiroili ja itki ja rukoili — kunnes aivan uupuneena vaipui nukuksiin ja nukkui unta näkemättä, niinkuin puolikuollut. — —

Mutta aamupäivällä marssi pohjoista kohti pieni osasto seudun parhaita nuoria ampujia värvääjäkersantin johtamana. Tämä harmaa soturi heilautti pulloansa, kun oli päästy sille kohdalle Klagenfurtiin viepää tietä, missä Tarvisia saartavat sinertävät vuoret vaipuvat lähimmän törmän taakse. Hyvästi, Tarvis! huusi hän. Hyvästi, pappa Filafer! ja sinä kaunis Mizi!… Ja hän joi pullon tyhjäksi ja singautti sen kohisevan Schlitza-joen kuiluun. Sitten hän kääntyi nuorimman pyssymiehen puoleen, joka marssi kuolonkalpeana ja hoippui, ikäänkuin juuri hän olisi tuon suuren pullon tyhjentänyt. Mitä hemmettiä, poikaseni! onko sinussa vilutauti? Reippaasti vaan! Ei sotamies tiedä, elääkö hän enää huomispäivää!

* * * * *

Ja koko joukko — paitsi tätä yhtä nuorta ampujaa — lauloi keuhkojen täydeltä vanhaa kärntiläislaulua:

Der Himmel ist hater, das Wetter ist schean, und die Nacht thuet nit plaudern, wer zue mein Diendlan gean.

[Suomeksi: Taivas on selkeä, ilma on kaunis; eikä yö lavertele, kuka tyttöni luona käy.]

* * * * *

Sotaretken tarina oli piankin lopussa. Kolmen keisarin taistelu Austerlitzissa on historian suuria tapahtumia; nyt sen tietää joka koulupoika kuin viisi sormeaan — ja silloinen maailma piti sitä ainakin loppuna kaikkeen vastarintaan, mitä voitiin tehdä taistelutannerten suurimmalle nerolle, valtaistuinten ja laillisten hallitsijain kumoojalle. Mitä apua siitä oli, että keisari Franz ja keisari Aleksanteri olivat koonneet yhteen Itävallan ja Venäjän tuhannet? Tuona joulukuun 2:na päivänä 1805 molemmat keisarit jättivät verisen taistelutanteren Määrissä — mutta sinne jäivät tuhansien tuhannet haavottuneet ja kaatuneet sotamiehet. Napoleon Ensimäinen oli saavuttanut "loistavan" voiton. Kuka silloin uskalsi ajatella, että saataisiin nähdä vielä suurempia kauhuja, vielä enemmän verta, vielä laajempi luminen taistelutanner, missä jättiläinen kukistuisi ja käärinliina täynnä punaisia pilkkuja vedettäisiin yli Ranskan ja puolen Europan väkevien valiopoikain? Niitä oli kai harvoja, jotka silloin ajattelivat; — ja siinä pienessä kenttäjääkärien osastossa, joka joulun aikaan ponnisteli lumen halki Tarvisia kohti, oli tuskin ainoatakaan, joka semmoista ajatteli.

Risaisia ja kuluneita olivat heidän sotilaspukunsa; lyhyet rihlapyssyt roikkuivat voimattomien miekkosten olalla. Eräällä oli pilkullinen side otsassa, toisella riepu paljaan jalan ympärillä, mutta etunenässä astui Alois, vasen käsivarsi solmittuna vanhalla pyyhinliinalla niskan varaan. Hän tuki toveria, joka kompuroitsi vaivaloisesti ja toisinaan pysähtyi keventääkseen mieltään kovalla kirouksella tai hiljaisella rukouksella, eivätkä he isänmaan puolustajina näyttäneet voivan tehdä paljoakaan haittaa viholliselle, jos tämä olisi äkkiä ilmestynyt ja sulkenut heiltä tien.

Vaan kukapa täällä vihollista ajatteli? Lyhyen aselevon jälkeen oli tullut pikainen rauha, ja nämä kotiin pyrkivät olivat palveluksesta päästettyä väkeä.

Alois marssi etunenässä. Hän oli sodan vaivoista kasvoiltaan riutunut; posket olivat kalpeat — mutta hän olikin menettänyt nuorta vertaan. Tummiin silmiin oli tullut kova, tuikea ilme — ja se katse, joka nyt etsi taloja ja mökkiä alhaalla laaksossa,oli melkein uhkaava.

Sanon sinulle, Alois — virkkoi hänen toverinsa — sinun on sittenkin meistä kaikista käynyt parhaiten; sillä eihän sinulla ole eukkoa eikä palleroisia, ei edes henttua, jolle nyt tarvitsisi näyttää rääsyjäsi ja kipeitä raajojasi!

Mitä Josef haastelee! huusi muuan; ja hän seisahti toiselle terveelle jalalleen, heilutti rei'ikästä huopalakkiaan kirkkaassa pakkasilmassa ja hoilasi: Hihhei! eläköön Tarvis! eläköön Kärnti! Eläköön vanha Itävalta ja hyvä Franz keisari! Jos hän meitä tarvitsisi neljännen kerran, niin kaikki iloiset kärntiläiset saapuisivat paikalle pyssyt mukana — ranskalaisten ja turkkilaisten ja vaikka valkoratsuisen Napoleoninkin kiusalla! —

Eläköön isänmaa! huudahti pari miestä.

Lorua koko isänmaa! murisi Alois. Semmoista opitaan hoilaamaan kasarmin pihalla. Mutta ei sitä voida haistaa eikä maistaa eikä syödä eikä juoda. Mitä minä tiedän isänmaasta? Kasarmissa olen ollut — ja marssimassa — ja sodassa ampumalinjassa; enkä ole mitään nähnyt pelkältä ruudinsavulta — en ainoatakaan ranskalaista — sain vaan käsivarteeni luodin; ja sitten minut viskattiin vaunuihin — ja nyt olen täällä! Ei kukaan ole minua kiittänyt, kun sinne saavuin; eikä kukaan puristanut kouraani, kun sieltä läksin. Jos tämä on isänmaan puolesta tappelemista, niin olisi linnunpelätin keppi kädessä voinut suorittaa saman kuin minä. Piru vieköön sotilaslaitoksen! Nuo vuoret tuolla — ne ovat minun isänmaani. Minä tahdon olla vapaa metsämies; jos minun pitää vasta joutua ammuttavaksi, niin ampukoon herrain pyssymies… häneltä se käy nasevasti ja täydesti! Hihhei! —

Remahtaen nauruun — kovaan kovassa pakkasessa — hän heitti lakkinsa tieltä alas Schlitza-jokeen, samalle kohtaa, jonne värvääjäkersantti oli pullonsa lennättänyt. Missähän kersantti oli? Niin, missähän olivat kaikki kesäiset miehet? Alois ei sitä kysynyt eikä ajatellut. Mitä hän huoli koko maailmasta?

Ja nyt oltiin kotona.

Kotiin? — kotona? Ihanin sana sen korvissa, joka ikävöi ja jota joku ikävöi. Alois tuli takaisin vanhaan mökkiinsä. Se oli ennallaan; kukaan ei näyttänyt sitä haluavan, ja niin hän otti sen taas haltuunsa.

Koko talven hän hoiteli kipeätä kättänsä — ja meni toisinaan vammastaan välittämättä vuoristoon ja otti jonkin otuksen. Kukaan ei ruvennut häntä estelemään; häntä hieman pelättiin, kavahdettiin — vaikkei hän ollut kellekään mitään tehnyt. Lopulta hän oli mielissään siitä, että häntä niin näyttiin pelättävän; sitä suuremmaksi kävi yksinäisyys hänen ympärillään — ja hän rakasti yksinäisyyttä jylhillä vuorilla yhtä paljon kuin alhaalla laaksossa.

Hän oli lyhyesti kysynyt, ja lyhyesti oli hänelle vastattu, että Filafer pappa oli kuollut halvaukseen, eikä Miziä enää ollut näillä tienoin. Mizi oli — sairasta tätiä hoitaakseen — muuttanut naapurilaaksoon, Feistritziin. Siellä on niin monta koreata tyttöä, joilla on lyhyet, poimulliset helmat, valkoiset, pöyheät paidanhihat ja pitkät letit niskassa. Mitä häneen kuuluivat Mizi tai Feistritzin tytöt?

Kevät oli tulossa. Lumen alla alkoivat vuoripurot liristä ja taimet versoa. Lumella hyppeli lintusia — kunnes kupsahtivat sen lävitse ja veikeästi piipittäen "ti-tit" hämmästyneinä tervehtivät eloon heränneitä kukkia. Kaikki rinteet saivat vihreän puvun, pyökki puhkesi kuusen ja petäjän välissä — ja sitten tuli ympäristöstä vuotuisesti kerääntyvä parvi pyhiinvaeltajia, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, jotka pyrkivät Maria Luscharin pyhälle vuorelle sovittamaan syntejä, rukoilemaan hairahduksia anteeksi ja parantumaan pitkin vuotta saamistaan taudeista.

* * * * *

Maria Luschari! Ylhäälle vuoren harjalle on rakennettu pikkunen pyhiinvaeltajain kirkko, ja ympärillä on muutamia pieniä rakennuksia, joissa kirkon papisto asuu, ja ravintola, jossa pyhiinvaeltajat voivat olla yötä ja vahvistaa ruumistaan, sittenkun sielua on vahvistettu kirkossa. Sillä kuorissa säilytetään sitä taivaan kuningattaren kuvaa lapsi käsivarrella, jonka eräs vuohinensa kuljeskeleva paimen oli tarinan mukaan löytänyt tältä autiolta vuorelta. Hän vei kuvan mukanaan laaksoon; — yöllä se katosi ja löydettiin taas vuorelta. Tämä toistui pari kertaa — ja sen tarkotuksena kai oli, että taivaan kuningatar halusi kattoa päänsä päälle ylhäällä vuorella, korkealla ihmisten syntien ja raihnaisuuden yläpuolella. Sitten rakennettiinkin kirkko; siellä tapahtui ihmeitä,kun kuvaan koskettiin tai vaan polvistuttiin hurskaassa rukouksessa sen eteen kuorin kiviliuskoille. Vielä tehokkaampaa oli, jos vuoren juurella otettiin kannettavaksi suuria risu- ja polttopuukimppuja — pyhät isät näet tarvitsivat lämmitysaineita — ja taakan alla ähkien laahustettiin monen tunnin matka huipulle asti. Rikkaita ja köyhiä tulvaili sinne joka taholta; vähitellen survottiin polku epätasaisia törmiä pitkin, ja se seurasi ensin villin puron repeytynyttä rotkoa ja nousi nousemistaan kuusikon lävitse kalliolaaksojen poikki, syvyyksien vieritse — ja puolitiehen oli rakennettu pieni mökki, jonka edessä oli lähde ja Kristuksen kuva ja jossa heikot ja raihnaiset saivat levähtää, keittää ruokaansa ja päästä suojaan nousevalta rajuilmalta. Mutta ylinnä oli, kuten sanottu, kirkko ja ravintola ja koko joukko pieniä puoteja, joissa myytiin kaikenlaisia pyhitettyjä kapineita, vahakynttilöitä, rukousnauhoja, muistorahoja ja erilaisia jäljennöksiä kirkon pyhästä kuvasta. Varsinkin alkukesällä, kun lumi oli sulanut täällä ylhäällä ja pyhiinvaeltajain suuri tulva alkoi, oli täällä jumalanpalveluksen ja syntien anteeksi rukoilemisen ohella melkein pienet markkinat; ja jokaisia kalpeita, kärsiviä kasvoja kohti nähtiin täällä kenties kahdetkin iloiset ja tyytyväiset, joiden mielestä nyt oli pahin kestetty ja taas voitiin ruveta katsomaan elämää valoisalta puolelta.

Tänne lähti Alois eräänä alkukesän ensimäisiä päiviä. Hän arveli olevansa sen tarpeessa, sillä Tarvisin kirkossa käymisen hän oli heittänyt, koska kaikki häntä karttoivat; mutta ollakseen aivan ilman messua; veisuuta, vihkivettä hän oli liian hyvä katolilainen. Ehkäpä Maria Luschari voisi auttaa hänen käsivarttansakin, joka vielä oli hiukan kankea. Hän siis lähti retkelle.

Pian hän oli pyhiinvaeltajain joukossa, jotka keppi tai vuorisauva kädessä ja risukimppu tai ruokavaroja selässä vaivaloisesti marssivat ylöspäin. He olivat hänelle kaikki vieraita, ja kukin oli omissa ajatuksissaan. Kuitenkin hänestä oli vastenmielistä käydä tuolla tapaa kulkueessa. Hän valitsi oman tiensä, ja vaikka se olikin jyrkkä ja rasittava, oli hän ainakin yksin.

Silloin hän näki korkealta törmältä alhaalla polulla pari nuorta naista. Molemmat olivat tulossa ylös. Toinen oli kalpea ja astui keppi kädessä; hänen kumppanillaan oli Feistritzin tyttöjen puku. Hän hyppi kevyesti kivien yli, nauroi usein ja välistä ojensi toiselle kätensä; ja heidän nyt levätessään pienen mökin edessä, josta ristiinnaulitun kuva melkein pistää esiin kuilun terävän reunan ylitse, heittäytyi kalpeakin puheliaaksi — ja äkkiä hän käänsi kasvonsa ylöspäin, ja Alois näki Mizin piirteet.

Mizi ei näyttänyt häntä huomanneen, mutta Alois kyyristyi heti ja tunsi samalla, kuinka sydän jyski — ja sitten hän jatkoi raskasta matkaansa huipulle.

Miten kalpeaksi Mizi olikaan käynyt — vaan ehkä entistään kauniimmaksi. Ehkä hän oli onneton — ehkä oli katunut… mitä hän muuten tulisi Maria Luscharille?

Alois syytti ja puolusti häntä; lupasi itsekseen olla vähääkään häneen katsomatta, vaikka kohtaisikin ylhäällä — ja samalla sanoi itselleen, että hänen oli mahdotonta välttää joutumasta hänen lähellensä täällä missä paikka oli niin pieni ja ympärillä joka taholla jyrkkiä rinteitä ja ammottavia kuiluja.

Alois oli kirkossa suorittanut hartautensa. Lähenevän illan hämärässä hän oli vielä polvillaan kuorin kiviliuskoilla pienessä kirkossa. Siellä oli paljon ihmisiä, polvillaan, mutisten, ristinmerkkiä tehden kuten hänkin; alttarin kynttilät paloivat uneliaasti, ilman tekivät tukehuttavaksi suitsutus ja nuo monet ihmiset, sairaat ja terveet. Häntä piinasi se tunto, että ajatukset olivat liikkuneet muualla. Silloin hän katsahti sivulleen: Mizi oli polvillaan lattian kivillä… kuinka kaunis hän oli!

Alois ei voinut nousta, ennenkuin Mizikin nousi. Kului hetkinen; ja sill'aikaa oli jokin vieno ja surumielinen piirre Mizin kasvoissa jäätänyt Aloisin kaiken veren ja taas hänet niin kuumentanut, kuin hänessä olisi kuume.

Yht'aikaa he joutuivat vihki vesimaljalle ovella; Mizi katsahti häneen pistäessään sormenpäänsä veteen ja sanoi hillitysti:

Jumalan rauha! Alois!…

Muuta hän ei sanonut; eikä Alois saanut mitään vastatuksi — ja sitten
Mizi meni ulos.

Taas Alois mietti mielessään, eikö hänen oikeastaan nyt pitäisi lähteä pois — paeta tältä vuorelta, missä ei ollut lepoa eikä lievitystä hänen mielelleen ja ajatuksilleen, vaan hänelle oli ilmestynyt kiusaus, jonka hän jo aikoja uskoi voittaneensa. Pianhan jo nousisi kuu ja valaisisi hänelle tietä — jopa nytkin vyöryi leveä virta punasenkeltaista valoa Mannhartin jyhkeän kuvun takaa tuolta kaukaa laajasta avaruudesta, ja kirkas pallo ui esille liikkumattomista, rikkinäisistä pilvistä ja katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: kyllä minä sinulle tietä näytän ja johdan sinut syvyyksien sivutse; lähde vaan kiireesti alaspäin!

Mutta hän jäi.

Hän astui ravintolaan, suureen keittiöön, jossa sen keskelle muuratun tulisijan ympärillä loikoi, istui, seisoi ja käveli, nyyhki ja nauroi, ruikutti ja kujeili sairaita ja terveitä sekaisin. Suuret kekäleet heittivät räikeätä hohdetta lähimpiin pyhiinvaeltajiin; edempänä nurkissa nähtiin joku pari kuumekiiltoisia silmiä, naisten ja lasten ruskeita tai valkeita käsiä tai liian lyhyelle penkille laskeutuneen väsyneen ukon köyry selkä. Siellä oli myös nuoria miehiä, sloveenilaisia tai italialaisia, vieläpä unkarilaisiakin valkoiset paidanhihat pöhöllään, joista paljaat tukevat käsivarret tulivat näkyviin; ja he joivat viiniä ja laskivat leikkiä tyttöjen kanssa, kun nyt oli tavallaan saatu synninpäästö kirkossa, ja etelämaalaisten veri virtaa kevyesti ja vilppaasti eikä kauan siedä sulkua.

Myöskin Feistritzin tyttö istui täällä; ja hän oli laskenut käsivartensa reippaan nuorukaisen kaulalle ja he joivat viiniä yhdessä eivätkä näkyneet koko maailmassa välittävän muusta kuin toisistaan ja nuoresta — ehkä ensi lemmestään.

Mutta hänen vieressään istuva Mizi oli luonut katseensa tuleen; turhaan nuoret miehet tekivät kaikkensa, olivat toinen toistansa kohteliaampia, soittivat kitaraa ja lauloivat hänelle: hän vastasi ystävällisellä hymyllä, mutta hajamielisesti ja väsyneesti heidän lähestymisyrityksiinsä; hänen silmänsä olivat käyneet niin suuriksi, niin omituisen loistaviksi, tummiksi tulen punertavassa hohteessa… ja äkkiä hänen kalpeat, hienot poskensa punastuivat, kun hän käänsi silmänsä ja tapasi oven luota Aloisin katseen.

Alois antoi hänelle vihjauksen nostamalla oikeata kättään, jossa sormus — Mizin sormus vielä kimalsi; hetken kuluttua Mizi nousi ja meni ulos hänen luokseen.

Tuossa nyt oli tämä pikkuinen kylä — tai miksi voisi sanoa tätä kirkon, talojen, mökkien ja puotien paikkaa — jokseenkin kaidalla vuorenharjalla, puurajan yläpuolella yhdellä puolella ruohoinen rinne ja muualla ammottavia kuiluja, joista villit tunturit alastomina, kammottavan jyrkkinä kohottavat rikkinäisiä, hohtavan lumen kirjailemia kärkiänsä, huippu huippua ylempänä, harja harjaa korkeampana, häipyvässä äärettömyydessä, — sinänsä pienoismaailma, saarena keskellä kuuvalon ja syvien varjojen, epämääräisten aavistusten ja rajatonten kaipuiden suurta maailmaa.

He laskeutuivat polkua pitkin, joka kiemurtelee kuilujen partailla; he kulkivat tasaisen kallion poikki, kuusikon läpi ja taas pitkin jyrkän rotkon reunaa. Ilma oli kolea, melkein pureva; mutta se kävi leudommaksi laakson yöhenkäysten täyttämänä. Kaste oli maassa, ja välistä heidän jalkansa luisuivat, ja Mizi nojautui Aloisiin, ja Alois tuki häntä käsivarrellaan; ja niin he liukuivat ja astuivat vaihdellen vaan sellaisia sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä muille kuin niiden vaihtajille.

He istuutuivat, nojasivat selkäänsä sammaltunutta runkoa vasten, vaipuivat yhdessä ruoholle, syleilivät toisiaan — ja kun Alois jälleen tahtoi puhua Mizille, kysellä häneltä, sulki Mizi häneltä suun suuteloillaan. Epätoivon vimma tuntui vaanivan Aloisia tänä kuutamoisena yönä ja tässä tunturi erämaassa, jossa hän kuuli suutelot ja tunsi syleilyt kuin ne olisivat villejä, outoja valtoja, haltiattaria, vuorenimpiä, luonnon alkuhenkiä, jotka täällä yhtyivät — eikä kaksi ihmistä, hän ja Mizi, tottelemassa luonnon yleisen kulun lakia, joka korvaa uskollisuuden uskollisuudella ja vaatii rakkautta vastaan puhdasta ja epäitsekästä rakkautta.

Mizin väsyttyä he lepäsivät; kun Alois aikoi puhua, kohtasivat hänen sanansa kaksi lämmintä huulta, jotka eivät mitään selittäneet, ellei hellässä antautumisessa ole selitystä kylliksi.

Alois oli vähällä huutaa kovaa — hän melkein uskoi, että Mizi oli vuorenimpi, yliluonnollinen olento, jollaisista hänen äitinsä oli niin paljon kertonut. Mutta yhä riippui Mizi hänessä, niin tahdottomana kuin lapsi, — ei varjoakaan entisestä Mizistä, joka oli ylimielinen ja itsetietoinen. Ja kun Alois koetti pusertaa edes yhden yhtenäisen ajatuksen rasittuneista, sekaisista aivoistaan, niin oli jo liian myöhä: hän oli kokonaan antautunut Mizille ja saattoi vain vapisevalla äänellä pyytää häntä muuttamaan kauas kanssaan ja tulemaan vaimokseen.

Tämän hän kuiskasi Mizille heidän istuessaan pienen hirsimajan edessä, missä lähde pulppusi maasta ja sitten juoksi äkkijyrkänteen yli kauas syvyyteen. Ja Kristuksen kuva, hauraaseen puuhun veistetty, riippui ristillä pienen, vinon lautakaton alla. Kuuvalo sattui verta vuotaviin haavoihin, ja kallistuneen pään tuskasta puoleksi ummistuneet silmät näyttivät katselevan rotkon reunan ylitse syvälle alas, nähdäkseen, minne kaikki lirisevät kyyneleet joutuivat.

Alois kuiskasi Mizille, että tämän piti tulla hänen vaimokseen, lähteä hänen kanssaan jonnekin, missä ei kukaan heitä tuntenut.

Mizi ravisti päätään ja suuteli häntä kiihkeästi.

Kuuletko, sanoi Alois. Rakastathan sinä minua? Se ei ainakaan voi olla valhetta…?

Taas Mizi ravisti päätään, painautui hänen syliinsä ja itki.

Minä rakastan sinua! sanoi Mizi. Tiedäthän sen; senhän näet. Älä minulta enempää kysy! —

Alois istui hetkisen mietteissään. Sitten hän irrottihe Mizin syleilystä ja nousi seisaalle. Mizi jäi istumaan.

Sanon vielä kerran! virkkoi Alois matalalla äänellä. Tahdon sinut vaimokseni. Tahdon sinut luokseni — ainiaaksi — en voi elää ilman sinua — sinä teet minut hulluksi…!

Minä en voi! sanoi Mizi hiljaa ja itkun seasta.

Vai et voi? — ja miksi et? Alois tarttui hänen käsivarteensa ja tempaisi hänet seisaalle eteensä.

Älä kysy minulta! valitti Mizi ja kääntyi Kristuksen kuvaan päin ikäänkuin hakeakseen sieltä apua.

Sen perästä, mitä tänä yönä on tapahtunut, sinä sanot: älä minulta kysy! mutta onhan minulla nyt oikeus — ja minä tahdon tietää, miksi sinä et voi ruveta vaimokseni? —

Mizi kääntyi häneen toivotonna. Kuu oli tullut esiin jättiläiskuusen latvan takaa ja katsoi Miziä suoraan kasvoihin. Tuska kamppaili Mizin suurissa silmissä, hänen poskensa olivat märät, hiukset riippuivat irrallaan hartioilla. Hänen huulensa liikkuivat; hän näytti rukoilevan — tahtovan suostuttaa rakastajaansa, joka seisoi varjossa synkkänä ja uhkaavana.

Puhu! huusi Alois vimmattuna. Sinä olet toisen oma — sen, joka perästäni tuli sinä yönä, jolloin myöskin oli kuutamo. Niin, kaikkea voi joutua näkemään — mutta myöskin tietämään kaikki. Kuka se mies oli? — oletko sinä vielä hänen? Puhu taikka minä…!

Mizi tuijotti häneen ja ojensi torjuen kätensä. Hän seisoi nyt ihan jyrkänteen reunalla. Hänen huulensa avautuivat, hän kiinnitti kuin kuolevan katseen Aloisiin — kuin vuorivuohi, joka lyyhistyy metsämiehen luodista — ja voihki:

Lyö vaan minua; halveksi minua — siihen sinulla on oikeus. Sinä et voi sitä käsittää — en sitä itsekään ymmärrä; mutta sinua minä olen rakastanut ja sinua rakastan — ja ellet juuri silloin olisi lähtenyt pois sotamiehenä, niin olisin nyt — sen vannon tuon Vapahtajan kautta — voinut tulla… Voi, Alois, kuinka viheliäinen minä olen! —

Vait! karjaisi Alois ja teki uhkaavan liikkeen. Mutta hänen huutonsa päättyi kiljahdukseen.

Hänen edessään rotkon reunalla oli tyhjää.

Hän seisoi kuin halvaantunut. Kuunteli. Ei mitään ääntä — ainoastaan puron pikku lirinää, joka hävisi syvyydestä nousevaan epäselvään jyminään. Hän ei käsittänyt. Hän luuli tulleensa hulluksi. Silloin tuntui miesparan kiehuvissa aivoissa siltä, kuin ristiinnaulittu avaisi puoleksi ummistuneet silmänsä ja omien tuskiensa lomasta katsoisi häneen surullisena nuhdellen ja koukistaisi naulalla lävistetyn kätensä laihaa etusormea — ja viittaisi alas syvyyteen. Ja verettömiltä, kapeilta huulilta tuntui kuuluvan heikko ääni, värähdellen kuin vuorikirkon kaukaisen kellonsoiton viimeiset helähdykset: Muistatko lempeitä sanojani langenneelle naiselle — ja tiedätkö, mitä itse olet tehnyt!

Jesus Maria! äännähti Alois ja heittihe syvänteen reunan yli. Hän oli vähällä itsekin syöstä syvyyteen, sillä kallion laita oli kasteesta liukas ja hänen toinen käsivartensa oli vielä heikko. Mutta hän oli metsämies, vuoriston lapsi; hän tarttui kiinni kuin kissa, luisui, astui, hyppäsi — ja pääsi rotkon pohjalle. Ja heittäytyen hiljaa voihkivan Mizin päälle hän suuteli veren pois hänen kauniilta kasvoiltaan; ja hänen korvansa sai kuulluksi — hänen revitty sydämensä imi itseensä — Mizin viimeiset sanat:

Näin onkin hyvä!

* * * * *

Ylhäällä, erään tunturin laidalla, siellä saakka, missä metsänkasvu lakkaa ja karut, alastomat kalliot ulkonevat ja kasaantuvat ryhmiksi kuin taivasta tavottavan linnotuksen muuratut vallinsarvet — korkealla Raiblin järven yläpuolella, jonka tumma piiri tuijottaa ylöspäin kuin vetehisen märkä silmä — loitolla ihmisistä, kaikkien karttamana ja kaikkia vältellen eleli lähinnä seuraavina vuosina muuan mies, joka oli raivatulle paikalle rakentanut itselleen hirsimajan tuoreina veistetyistä rungoista ja vienyt harvat kapineensa Tarvisista sinne.

Se oli Alois.

Hän oli tuonut jotain muutakin mukanaan pikkuseen metsästäjämökkiinsä — ei kuitenkaan Tarvisista, vaan Feistritzin seudulta, missä hän oli puoli vuotta kuljeskellut. Kerran hän oli joutunut syrjäiselle talonpoikaismökille, missä tummasilmäinen ja keltakiharainen suloinen poika oli ryömimässä edestakaisin kynnyksen poikki.

Alois oli jäänyt seisomaan ja tuijottanut pienokaiseen, kunnes lapsi oli hänet huomannut ja ojentanut kätösensä häntä kohti ikäänkuin pyytäen häntä astumaan sisään. Alois olikin mennyt mökkiin; ja vanha, yksinäinen eukko oli aluksi säikähtänyt hänen omituista jäykkyyttänsä, sillä se ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen harrastuksen kanssa, jota hän osotti pienokaista kohtaan. Mutta kun eukko oli paljon kokenut elämässä eikä kauan kerrallaan katsellut asioita niiden raskaalta puolelta, oli hän pian päässyt Aloisin kanssa juttusille — hyvinkin seikkaperäisesti omasta puolestaan — ja Alois oli ruvennut siellä käymään useammin, oli antanut pikku pojan nykiä partaansa ja lopulta vienyt eukon ja lapsen mukanaan Tarvisiin, ja sieltä he kaikki kolme olivat yhdessä kulkeneet Raibliin päin muulin vetämillä halkorattailla, joille oli sälytetty joitakin talouskapineita.

Täällä ylhäällä Alois nyt piti omaa taloutta; ja hän saattoi toiselta puolelta silmätä alas Racolanan laaksoon, ja suoraan vastapäätä oli Predilin sola; alapuolella oli metsä, jossa hän toisinaan auttoi työssä puunhakkaajia ja halkojen vetäjiä, ja ylt'ympärillä, suuressa, villissä puolikaaressa pitkin järven rantoja, solan toisella puolella, hänellä oli vuoristo ja siellä vuorivuohia ja muuta riistaa. Hän itse oli tavallaan ilman lain turvaa, mutta samalla sellainen, jonka tielle ei huolinut tulla kukaan, ei kreivillinen eikä yksityinen metsästäjä. Raiblin ja Tarvisin ravintoloissa kerrottiin, että herrain kaksi pyssymiestä oli eräänä päivänä päättänyt käydä hänen kimppuunsa ajometsästyksellä, käskeä apuun seudun nuoret miehet, saadakseen hänet kiinni ja tuodakseen hänet sidottuna vuorelta alas — taikka hätätilassa tehdäkseen hänet hyvin tähdätyllä laukauksella otuksille vaarattomaksi. Mutta vähin erin, kun parvi pitkänä ketjuna eteni metsän lävitse, alkoivat rivit harveta; yksitellen he livistivät, ja kun viimein nuo molemmat metsästäjät näkivät Aloisin seisomassa lyhyt rihlapyssy käsivarrella, liikkumatta kallionlohkareella, ikäänkuin hän itse olisi otus, joka vartosi vainoojiaan — niin ampujat tekivät täyskäännöksen ja peräytyivät kirous hampaissa. Tiedettiin, etteivät Aloisin luodit olleet vielä koskaan menneet harhaan; ja vaikka uskaliaita miehiä onkin kaksi, jotka kaupan päälle odottavat hyvää palkintoa, niin on henki kuitenkin kallis, eikä ole aivan helppo sopia siitä, kumman pitää uhrautua, jotta toveri pääsisi ampumaan.

Näin kerrottiin, mutta myöskin on totta, että ravintolavieraat joskus puhuvat tyhjää.

Täällä ylhäällä Alois eli yksinään vanhan eukon ja pikku pojan kanssa.

Hän ei kutsunut poikaa miltään nimeltä, sanoi häntä vaan "pojaksi" ja oli häneen kiintynyt kuin saituri kultaansa, koira herraansa, äiti lapseensa, kuin me kaikki elämään, siihen, jota me kaikki rakastamme miettimättä miksi.

Hän saattoi tuntikausia istuskella pienokainen sylissään, iloita nähdessään pojan leikkivän sillä sormuksella, joka hänellä itsellään, Aloisilla, oli sormessaan eikä siitä koskaan hellinnyt. Tätä kiiltävää esinettä tavottaen lapsi oppi ensimäiset jokeltavat tavunsa ja sitten ihmiskielen ensimäiset sanat; tämän sormuksen avulla heräsi lapsen sielu, siitä alkoivat sen ajatukset kehittyä, ja ikäänkuin sormus itse voisi laajeta, samoin lapsen ajatuspiiri kasvoi ja käsitti pian tämän aution tunturin pienoismaailman, missä vuorivuohet hyppivät, missä metsä humisi, missä pilvet kulkivat vuorenhuippujen ylitse ja missä kotka kaarteli pienen raivatun alan, Aloisin oman rajotetun maailman ympärillä.

Alois itse oppi vähitellen niin ihmeen paljon lapselta. Metsän sisään, missä lähde loristen kumpusi maasta, muuttuen kiitäväksi puroksi, hän oli muutamista laudanpätkistä, puikoista ja nauloista rakentanut pojalle pienen vasarapajan, jonka rattaita puro pyöritti ja jonka vasaran tik-tak, tik-tak kuului koko kauas hiljaisten runkojen sekaan. Se oli näiden uudisasukasten ainoa kello, eikä se koskaan seissytkään, kun purossa aina oli vettä. Täällä oli pojan paras leikkipaikka — ja Aloisin myös. Ja kun synkkä metsämies väsyneenä tuli retkeltään tunturien korkeimmilta seuduilta, kuuli hän jo kaukaa pikku vasaran rauhottavaa nakutusta, ja metsänriista selässään hän joudutti askeliaan, iloisesti kuin lapsi odottaen jälleen näkevänsä lapsen. Silloin saattoi tosin — varsinkin alussa — vanha eukko joutua huomaamaan, kuinka Alois äkkiä seisahtui, piiloutui jyhkeän rungon taakse ja tarkasteli pienokaista, joka innoissaan hääräsi ikiliikkujansa luona, auringon tuikkiessa lakkapäisten kuusien lomitse ja suudellessa vaaleita kutria ja paistaessa mustiin, viekkaisiin silmiin. Aloisin kasvoilla kulki silloin kuin pilvi; mutta ne kirkastuivat taas, ja eukko kuuli hänen mutisevan: Se on Mizin poika; — olkoon muuten mitä sukua tahansa, nyt hän on minun. Ja minä kasvatan hänet vapaaksi metsämieheksi, joka seuraa vain suuren, puhtaan luonnon, vaan ei ikinä pienten turmeltuneiden ihmisten houkutuksia! —

Ja Alois astui äkkiä esille ja nauroi, kun poika pelästyen katsahti ylöspäin, ja nauroi vielä enemmän, kun pienokainen hyppäsi ylös ja juoksi riemuiten häntä vastaan. Lapsen kirkas ääni yhtyi puron pulmaan, metsän huminaan, petolintujen huutoihin ja pikku sirkkusien iloiseen viserrykseen, jotka vierailivat villissä metsässä, kenties ihastuneina olemaan vaaleakutrisen ja tummasilmäisen pikku pojan tovereina. Ja Alois oppi ymmärtämään luonnossa kaikuvaa laulua, puhetta, joka tähän saakka oli hänestä ollut outoa, sekavaa ääntä ja jolle hänen oma sydämensä ei ollut suonut tilaa eikä sointupohjaa.

Näistä kahdesta tuli eroamattomat; olivathan he molemmat lapsia, toinen huoletonna leväten siinä rauhassa, jota saa villeillä ja autioilla kukkuloillakin, toinen etsien sitä rauhaa, jota saa, kun intohimot vaimenevat ja ihmisen oma luonto pääsee lepoon siinä, mihin meidän hyvä puolemme pyrkii, uhrautuvassa rakkaudessa olentoon, joka on meitä heikompi!

Näin syntyi Aloisin pieni, turvattu maailma, vaikka hän itse oli lain turvaa vailla. Vuodet vierivät; hän tuskin pani merkille, montako; hän ei tiedustanut, mitä ihmisten mielissä liikkui hänen alapuolellaan ja kaukana ympärillään. Hänellä oli oma maailmansa, ja hän ajatteli, kuten me kaikki niin mielellämme ajattelemme, että se pysyy.

Sitten se häneltä hukkui.

Kerran oli, mikä siellä sattui hyvin harvoin, ylhäällä mökissä käynyt joitakuita puunhakkaajain lapsia. Yksi näistä oli ollut huomattavan kalpea, ja tämä pikku raukka oli vaivoin laahustanut vuorelta takaisin. Vuoristolaisten lapsia ei hemmotella, vaan ne saavat useinkin kulkea pitkiä matkoja, vaikka niissä onkin joku tauti. Muutamia päiviä sen jälkeen tarttui "poikaan" kuume, ja se kasvoi; vanha eukko tahtoi hakea lääkärinapua — jos näet semmoista oli siihen aikaan saatavana Raiblissa — tai neuvoa joltakin viisaalta mieheltä tai vaimolta. Mutta Alois ei suostunut; hän aikoi itse vaalia lasta; kyllä hän tuon pikku sairauden saisi talttumaan; eihän näin korkealla voinut toden perään sairastua.

Poika makasi Aloisin äidin vanhassa olkivuoteessa. Kului viikko viikon perästä; lapsi riutui riutumistaan; Alois itsekin kävi kalpeaksi ja voimattomaksi; oltiin jo talven loppupuolella, ja tuleva kesä toisi voimia ja elämää. Toihan se uutta elämää koko luontoon — miksi ei siis tänne, missä ei kukaan voinut kuolla?

Ja Alois istui kourassaan pieni, valkea, kuuma käsi — ja odotti. Hän antoi juomaa niistä yrteistä, joita vanhan eukon oli pitänyt koota ja pusertaa, ja tarkasteli suurten, tummien rengasten ympäröimiä raukeita silmiä, jotka olivat niin toivottomat ja mykällä kielellään niin rukoilevat ja viimein niin villiintyneet ja tuskaiset. Hän odotti. Täytyihän lievityksen tulla.

Tuli kevät. Se ilmotti tulonsa vinkuvilla myrskyillä pitkän pitkinä öinä, jolloin pikku sairas välistä hytkähti, kuin olisi kovalla rystyllä isketty ovelle. Eräänä päivänä paistoi aurinko pikkuruisen ruudun lävitse, ja ulkona kutsuivat muutamat pikku toverit iloisella piipityksellään sisällä makaavaa leikkikumppaniaan. Poika makasi hyvin hiljaa ja hymyili. Alois hymyili myös, kääntyi vanhan eukon puoleen ja kuiskasi: Näettekö nyt — hän paranee!

Mutta eukko piti esiliinaa silmillään ja mutisi rukousta Josefille ja
Marialle.

Aurinko katosi, poika vaikeroitsi koko illan, Alois piteli pikku kätöstä, joka yhä kylmeni. Kun kynttilä oli sytytetty, makasi sairas taas hyvin hiljaa, avasi silmänsä raukeasti ja sanoi: isä! Silloin Aloisin vahvaa ruumista värisytti; hän päästi käden, mutta kumartui samassa pojan puoleen huulet kauan kiinni vaaleissa hiuksissa, jotka riippuivat kosteina, raskaina kiharoina kuuman otsan ympärillä. Ja taas poika avasi silmänsä ja kuiskasi kuin pois häipyneenä: terveisiä äidille!

Yön tullessa jysähti ovelle kova rysty ikäänkuin luisesta kädestä.
Tuulenpuuskaus ravisti mökkiä. Kuolema siellä tuloansa ilmotti.

Vanha eukko ja Alois pesivät ja pukivat pikku pojan aamulla yhdessä. Eukon piti tehdä melkein kaikki; Aloisin vahvat kädet vapisivat, kuin olisi kuume häneen siirtynyt. Eukko oli ottanut hienon, valkoisen naisenpaidan, jollaisia käytetään Feistritzissä, eräästä kätkössä olleesta mytystä. Hän leikkasi ja ompeli; mutta mytystä oli vierinyt lattialle pojan ensimäin en leikkikalu vauva-ajalta, punaiseen nauhaan pujotettuja, kiiltäviä sotilasnappeja. Alois seisoi avonaisessa ovessa ja silmäili pitkin järveä ja vuoria, pitkin laaksoa ja kalliosolaa. Kimaltelevan kevätpäivän kirkas aamu valoi aurinkoa ja loistoa ja viileän tuoretta voimaa ahtaaseen huoneeseen; aurinko tervehti lapsen ruumista, joka lepäsi valkoisella raidilla; ja lattialla olivat nuo kiiltävät napit kiiluen suoraan Aloisin silmiin, kun hän syvään huokaisten kääntyi ja katsoi taaksensa.

Hän kumartui, sieppasi leikkikalun, helisti sitä eukon edessä ja sanoi käheästi: Sinä tiedät, kuka hänen isänsä on. Nyt sinun täytyy se sanoa — nyt minä tahdon kostaa!

Mutta eukko löi kätensä yhteen, rauhotti häntä viitaten hengettömään pikku ruumiiseen ja sanoi:

Niin totta kuin kaikki pyhät minua auttakoot, minä en tiedä mitään — paitsi että pienokainen tuli maailmaan minun luonani ja että se oli Mizin poika!

Alois puristi nappeja kourassaan, niin että ne kuuluivat toisiaan raappivan. Sitten hän katsahti lapseen ja vaikeni. Samassa kuului kaukaa ulkoa laukaus, useampiakin, perästä kumea kaiku, joka tuntui lähtevän tukevammasta aseesta kuin vuoristolaisten pyssyistä.

Tuokion hän kuunteli hämmästyneenä. Mutta sitä kesti vaan tuokion. Mitä häneen kuului koko maailman ampuminen! Siellä oli kai jokin juhla — ja täällä oli suru ja kuolema.

Hän etsi pitkin mökkiä; eräästä nurkasta romun seasta hän löysi pölyisen kirstun, jonka Mizi hänelle kerran oli lahjottanut Kansi oli vielä tallella; hän pyyhki siitä tomun; ja kirstuun — tähän arkkuun — hän pani lapsen loistavan valkoiseen paitaan puettuna; pohjalla oli tuoreita kuusenhavuja ja pienten, kalpeiden, ristiin pantujen sormien välissä joitakuita kevään ensimäisiä hentoja kukkia — ja viimeisen kerran kumartuessaan pienokaisen puoleen ja kuumien, hereiden kyyneltensä valuessa vihkiveden lailla näille kasvoille ja näille käsille, joita hän niin usein oli peittänyt suudelmillaan, hän päästi lapsen leikkikalun, kiiltävät sotilasnapit, luisumaan tuoretuoksuisten kuusenhavujen joukkoon.

Sitten hän kuumeisen kiireesti tarttui kanteen, naulasi sen kiinni ja köytti ympärille nuoran — ja seisoi katsellen kirjailtua kantta, Aatamia ja Eevaa ja kiemuraista käärmettä — ja Vapahtajan hahmoa, joka antaa pienokaisten tulla tykönsä.

Taas kuului ulkoa kaukaista, kumeata ampumista.

Vanha eukko alkoi vapista ja väristä.

Mitä tämä merkitsee?

Mutta Alois heilautti rihlapyssyn olalleen, otti arkun selkäänsä ja astui ulos ovesta.

Herra Jumala! Minnekäs sinä menet? kysyi eukko.

Menen alas hautaamaan poikaa! — ja sitten… sitten en enää tiedä. Mutta sinä voit jäädä tänne, jos tahdot, tai mennä, minne mielesi tekee. Täällä on kaikki sinun — me molemmat emme enää toisiamme tapaa!…

Eukko yritti estellä, mutta Alois sysäsi hänet sävyisästi syrjään kyynärpäällään. Hän otti toiseen käteensä arkun ympärille kierretyn köyden päät; toisessa kädessään hän puristi pyssyä; ja niin mentiin vuorta alas, kallis taakka selässä, ja hän oli tukehtua raateleviin tunteisiin: nyt sinulla ei ole maailmassa enää mitään rakastettavaa — nyt tulee viha, kosto ja kuolema!

Mutta mitä merkitsi tuo hälinä alhaalla Raiblissa? Siellä juoksi sekaisin kaivosmiehiä, vuorimiehiä, talonpoikia ja vuohipaimenia. Naiset ja lapset kirkuivat ja pakenivat pitkin laaksoa Tarvisiin päin.

Hei, hei! huusi joukosta muuan Aloisille, kun hän astui arkku selässä heidän sekaansa, — minne sinä olet menossa?

Hautajaisiin! oli hänen lyhyt vastauksensa.

Niihin me voimme pian joutua joka mies! Vihollinen on rynnännyt kanavalaakson kautta ja pommittaa par'aikaa Malborghetia. Meikäläiset on työnnetty takaisin Tarvisiin. Nyt pitää säilyttää Predilin solaa niin kauan kuin suinkin. Siellä on hirsilinnotuksessa yksi komppania Szluinin rajarykmentistä. Mutta kolme komppaniaa Straszoldon rykmentistä on marssinut Racolanan laaksoon. Ranskalaisten sanotaan viime yönä kulkeneen vuorten poikki vallatakseen Predilin ja Tarvisin takaapäin. Etkö kuule, kuinka Racolanan laaksossa ammutaan? Lähde kiireesti tiehesi!…

Vihollinen — ranskalaiset — sota! Aloisin silmissä rupesi pyörimään. Vai oli täällä laaksossa jo päästy näin pitkälle? Aiottiinko taas — neljättä kertaa — ruveta tappelemaan? Eikö maailma siis koskaan lakkaa sotimasta? Eikö voisi jättää yksityisen ihmisen asiaksi laskea intohimonsa keskenään tappelemaan? Onhan kullakin kylliksi vihollisia omassa itsessään!

Hän laski lapsen arkun maahan ja katseli ympärilleen synkkänä ja hämillään.

Eikö kukaan tahdo minua auttaa hautauksessa? —

Onko se sinun lapsesi, Alois? —

Se on minun poikani — minun poikani! Hänet pitää saada kristittyyn maahan! —

Muutamat kaivosmiehet tarttuivat kuokkiinsa ja seurasivat Aloisia Raiblin aution ja hyljätyn kaivoskylän lävitse pienelle kirkkomaalle. Siellä he häthätää kaivoivat haudan; Alois laski arkun sinne, katsahti siihen viimeisen kerran — ja sitten vuorilta vierinyt sora peitti sekä syntiinlankeemuksen että pienten lasten siunaamisen. Alois ja miehet polvistuivat haudalle hatut ristiin pannuissa käsissä; — lukivat lyhyen rukouksen, samalla kun yhteislaukausten kaiku vieri ylitse läheisen järven — ja lapsen haudan. Näytti siltä, kuin täällä valmistettaisiin leposija sotilaalle.

Sitten miehet nousivat ja huusivat: Nyt mennään, Alois!

Minä jään tänne! oli hänen vastauksensa.

Sinä olet hullu! Tahdotko joutua ammuttavaksi? —

Aion jäädä tänne ja tapella; — aion ampua tai itse kaatua. Minusta on kaikki yhdentekevää!…

He hajaantuivat eri tahoille. Alois meni pyssy kourassa järvelle päin. Täällä hän kohtasi hajalle lyödyt jäännökset niistä kolmesta itävaltalaisesta komppaniasta, jotka Straszoldon rykmentti oli lähettänyt tuleen ranskalaisia vastaan.

Muuan sotamies — sattumalta entinen toveri — juoksi etumaisena ja mölisi: Eläköön isänmaa! Jäljessä tuli toinen, joka näytti jo saaneen osansa. Hän hoiperteli, nojasi pyssynperää kovasti maata vasten ja kaatui kyljelleen ja samalla huopalakki vieri maantielle. Mutta hänkin huusi, vielä viimeisellä käheällä äänellä: Eläköön isänmaa!

Alois sieppasi hänen huopalakkinsa ja nähtyään, että mies oli kuollut, hän otti valkeassa kannattimessa riippuvan sapelin ja kietaisi sen omalle olalleen. Sitten hän saavutti ensimäisen sotamiehen, joka oli kapuamassa jyrkkää rinnettä ylös järven rannalta suoraan solakukkulalle, missä Predilin vallitettu hirsilinnotus sulki viholliselta tien. Hei, toveri! huusi hän.

Hei, hei, sinäkö siellä olet, Alois? Mitä sinä täällä teet? —

Kuten näet — minä olen ruvennut sotamieheksi! Minnekä sinä aiot? —

Linnotukseen! Minä en aio jäädä ranskalaisten vangiksi. Piru heidät periköön! Predilissä on reippain väkemme. Sinne minä jään, vaikka olisin viimeinen mies paikalla! —

He astuivat kiireesti yhdessä harjun poikki, pitkin mutkikasta polkua, joka kiipee toista vuorenkuvetta. Heidän allaan oli syvä kuilu, jossa Predilin puro hiljakseen humisee kalliolohkareiden välissä kuin surulaulu, sielumessu kaatuneiden sankarien muistoksi. Heidän edessään törrötti Mannhartin mahtava tuomiokirkonkupu kellertävien kevätpilvien keskellä. Ja jättiläishuipun juurella oli pikkunen linna, hirsilinnotus, ja siinä vallinsarvet, paalutukset, paltat ja ampumakaivokset. Kanuunien suut ammottivat heitä vastaan risukimppukorien välisistä aukoista. Polku näytti menevän suoraan sellaisesta aukosta sisään ja sinne jäävän. Mutta toisella puolella — hirsilinnotuksen takana — polku taas tuli näkyviin, harpaten maasta luodun vallituksen ylitse, ja kiiti sitten suurissa kierteissä alaspäin… ikäänkuin syöksisi suoraa päätä manalaan. Ja tästä manalasta ranskalaiset olivat tulossa ammuskellen.

Pitkän matkan takaa ja suuremmoisessa maisemassa, villien vuorien keskellä, he näyttivät pieniltä karamateilta, jotka näkymättömien lankojen nykiminä leikkivät sotaa oikeilla kivääreillä. Mutta leikkiä ei se ollut — siellä valmistihe Serras'in suuri ranskalainen sotaväenosasto musertamaan sen vastarinnan, joka niin odottamatta oli ilmestynyt ahtaassa kalliosolassa.

Alois viittasi linnotukseen ja kysyi laimeasti:

Kuka tuolla komentaa?

Toinen mainitsi hänelle erään upseerin nimen.

Vai hän! kiljahti Alois, singautti pyssynsä korkealle ilmaan ja sieppasi sen taas varresta kiinni. No, sinne minäkin tahdon — aion näyttää olevani ampuja! —

* * * * *

Se oli tavallaan Thermopyle. Kourallinen väkeä, joka oli päättänyt pysäyttää kokonaisen sotajoukon. Tiettyä on, mitä semmoinen päätös maksaa; ja nämä urhoolliset miehet tiesivät paalutustensa ja rintasuojustensa turvissa, että se merkitsi kuolemaa.

Päällikkö tiesi sen. Hän oli sanonut Tarvisissa tovereille hyvästi: Minä menen Prediliin saamaan siellä hautani. Mutta vihollista viivytän kolme vuorokautta!

Ensimäinen oli kulunut. Kun nämä kaksi vapaaehtoista olivat ilmottautuneet paalutuksen portilla, oli komentava upseeri tullut heitä vastaan ja sanonut, niillä ehdoilla siellä taisteltiin. He olivat vastanneet lyhyesti: Sen tiedämme; me tahdomme jäädä tänne!

Päällikkö, kookas, solakka mies, oli katsonut Aloisia terävästi silmiin; hän ei tuntenut, mutta Alois tunsi hänet: se oli sama upseeri, joka oli majaillut Filafer papan luona.

Kului vuorokausi. Vihollisia kummaltakin puolelta. Lakkaamatonta ampumista; pienen linnotuksen joka laukauksen täytyi tavata miehensä — ja Alois oli sijotettu ulompaan ampumakaivokseen, kun pian opittiin tuntemaan hänen pyssynsä varmuus. Hänestä koko juttu oli melkein kuin vuorivuohten metsästystä — tai maalitauluun ampumista. Hän sai leivänsyrjän suuhunsa ja pullosta kulauksen, kun väsyi; ja sitten taas oli pyssy poskea vasten — ja toinen toisensa perästä vihollisampujat hellittivät kiväärinsä, suistuivat nenällensä kapealle tielle tai keikahtivat sivulle ja vierivät syvyyteen. Vaikka päälliköllä oli täysi puuha, ei hän kuitenkaan voinut olla hymyillen innostamatta tätä puolisotamiestä, joka osottautui niin kelvolliseksi ja kylmäveriseksi. Alois oli vastannut hänen kirkkaaseen ja ystävälliseen silmäykseensä synkällä, melkein uhkaavalla — mutta eiväthän sotamiehet ihmisiä tappaessaan aina näytä kovinkaan hyväntahtoisilta, ja upseeri oli lyhyesti nyökännyt ja sanonut: Se on oikein, kunnon poika! Sinä osaat taistella isänmaan puolesta! —

Sitten ilmottautui — keskipäivällä, kello kolmen aikaan — ranskalainen lähetti, joka kehotti antautumaan. Komentaja meni paalutuksille ja vastasi lyhyesti: emme antaudu! Taas jatkettiin ampumista. Alois oli pitkällään ampumakuopassa ja ajatteli — ajattelemistaan — yhä samaa. Ja niin tuli yö. Hän istui tai makasi siellä pyssy kourassa ja tähysteli ylempänä olevaa hirsilinnotusta kohti, jonka seinät ja katto törröttivät synkkää taivasta vasten, eikö päällikön solakkaa hahmoa näkyisi. Mutta kun se vihdoin aamupuhteella ilmestyi, oli Alois tuokioksi nukahtanut.

Ampuminen alkoi uudestaan. Nyt vihollinen oli saanut tykistönsä tuoduksi lähelle. Raskaat kuulat kyntivät paalutusten ja lankkuseinien puhki, myllersivät maata, repäisivät piiritettyjen jäseniä, musersivat päitä… verta oli kaikkialla, mutta linnankin kanuunat vastasivat, ja kauheita aukkoja repesi vihollisten riveihin, kun nämä yrittivät käydä kolonnina väkirynnäkköön.

Taas saapui lähetti paalutusten eteen — sama kielto, uusi pommitus. Ampujat komennettiin linnotuksen sisälle; kaivokset oli ammuttu hajalle, luotu umpeen mullalla ja kallionlohkareilla. Juuri ennen iltaa kuului uuden lähetin torventoitotus. Linnan eteen tuotiin vangiksi joutunut itävaltalainen upseeri; hän oli Malborghetin varusväkeä ja vahvisti kuuluvalla äänellä todeksi lähetin ilmotuksen, että kanavalaakson linna oli antautunut ja että vaara uhkasi Tarvisiin jäänyttä itävaltalaista joukkoa. "Kellään ei ole odotettavana pelastusta eikä armoa, ellei Predilin varustusta nyt luovuteta!"

Silloin päällikkö kutsui koolle väkensä viimeiset rippeet. Hän repäisi taskukirjastaan lehden, kirjotti siihen ja luki taistelutovereilleen kovalla äänellä julki seuraavan käännöksen: "Minun toimekseni on annettu äärimmäisiin saakka puolustaa tätä varustusta — tämä on minusta kunnianasia ja elämäni tehtävä — minä en missään tapauksessa enkä millään ehdolla suostu luovuttamaan haltuuni uskottua paikkaa, vaan puolustan sitä viimeiseen mieheen!" Hän loi kysyvän katseen pitkin kutistunutta joukkoansa — kaikkien kädet ponnahtivat pystyyn, ja yöhön, yli villin solan, missä vartiosoihdut paloivat kuin uhkaavat tulisilmät, kaikui yksimielinen huuto: Eläköön keisari Franz! Eläköön isänmaa!

Vihollinen sai lehden; hänen vieressään seisova vangittu itävaltalainen kumarsi päätään syvälle; torvella annettiin merkki, ja he vetäytyivät takaisin pitkin kaitaa, verillä tahrattua polkua ja katosivat alkavaan pimeyteen.

Alois nojautui paalutukseen. Hän oli lopen uupunut; uupuneita tai haavottuneita olivat kaikki muutkin hänen ympärillänsä. Mutta miksi he kestivät? ja mitä hän itse täällä tahtoi?

Maailma oli hänestä yhdentekevä, kaikki oli hänestä yhdentekevää; hän tahtoi täällä saada kuolemansa — se näytti häntä välttävän — mutta ensin hän tahtoi toimittaa upseerille kuoleman — koston kuoleman kaikesta, mitä Alois oli tässä elämässä enimmin rakastanut, koska elämä ei ollut hänelle säästänyt sitäkään, mikä ehkä olisi ollut esirukouksena viettelijän puolesta! —

Mutta nyt — oli miten oli — kuinka hän voisi tappaa tuon miehen, jonka henkeä näkyi vallitsevan jokin kaikkia inhimillisiä siteitä vahvempi ja pyhempi?

Alois veti henkeään; hän ei päässyt tästä ristiriitaisten tunteiden vyyhdistä selville. Hän toivoi, että vihollinen nyt tekisi väkirynnäkön.

No, poikaseni! kuului upseerin ääni ihan hänen vierestään. Huomenna alkaa kova leikki! Lemmittykö siinä on miehen mielessä…?

Miehekkäässä äänessä, joka näin toverillisesti puhutteli pelkkää sotamiestä, ei ollut ivaa, vaan pikemmin sääliä, melkeinpä kaihomieltä.

Kapteeni! vastasi Alois hiljaa ja työläästi. Tunnustan teille kaikki. Ajattelin ampua teidät tänä yönä — kun te viisi vuotta takaperin otitte minulta morsiameni tuolla Tarvisin ravintolassa "Glück auf"! —

Upseeri tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi: Mikä sinua riivaa? Kenestä sinä puhut —? Siitäkö Filafer papan sievästä tytöstä? — Enhän minä siltä edes suuteloakaan ottanut!… Vannokaa! ähki Alois. Vannokaa, ettei syy ole teidän, vaan sen toisen, joka…! Vait! keskeytti hänet upseeri ja ojensi kätensä synkkää tunturisolaa kohti, josta sadat uhkaavat tulisilmät näyttivät heihin tuijottavan: Huomenna joudumme kaikki korkeimman tuomarin eteen. Kullakin voi siellä olla tunnustettavaa — vastattavaa — mutta tässä asiassa päällikkösi on viasta vapaa. Siihen annan sinulle kunniasanani — kuolema silmiemme edessä!

Aloisin toinen polvi nojasi maahan; hän tarttui upseerin käteen, suuteli sitä kiivaasti ja mutisi: anteeksi!

Ystävä parka! virkkoi komentaja verkalleen vetäen pois kätensä. Olet kai kärsinyt paljon. Henkensä uhraaminen isänmaan puolesta — se on kaiken sovitus ja kaiken anteeksianto!

* * * * *

Aamun koitteesta selkeään päivään jyrisivät laukaukset; ne tuntuivat järkyttävän ikuisia tuntureita. Linnotus purki tulta ja sai tulta vastaansa. Olivatko nämä satakunta miestä voittamattomia? nämä mäsäksi ammutut varustukset vallottamattomia? Silloin ryntäsi kamalasti karjuen viiden, kuuden tuhannen krenatöörin kolonna eteenpäin ja heittäytyi yli paalutusten ja poikkivallitusten. Samaan aikaan oli osasto kevyttä jalkaväkeä uskomattoman vaivaloisesti kiivennyt vuoren laidalle, joka riippui linnotuksen päällä. Sieltä he heittivät kekäleitä varustuksen katolle. Nyt oli taistelu käynnissä epätoivoisten ihmisten ja petoeläinten välillä. Linnotus leimusi liekeissä, ja kun tuli oli päässyt likelle ruutikomeroa, syöksi päällikkö miekka kädessä rintavarustuksen ylitse painetteja vastaan. Hänen vieressään — vielä viimeisessä silmänräpäyksessä kostaen hänen kuolemansa — kaatui Alois rintaan ammuttuna. Hän oli tänään, sankarina itse ja sankarien kanssa, saanut kokea tunteen, joka verhoo kaikki muut — johon mahtuu äidin, lemmityn ja lapsen rakkaus — johon miehen oma itse häviää luovuttaaksensa hänet kokonaan ja puhtaimmin takaisin miesten aatelistoon.

Se luoti, joka häneen osui, tavotti hänen sydäntään, ja hän vuodatti verensä miehenä, joka tietää, minkä puolesta henkensä uhraa.