Kuitenkin jääpi vastaamatta vakava kysymys, — jonka harkitsemisen jätän lukijalleni —, eikö nimittäin kansallisessa tuotannossa osoittaudu hyvänlaatuisten sielujen tuotanto lopullisesti kaikkein edullisimmaksi? Niin, voinpa kuvitella mielessäni, että Englanti kaukaisena, vielä uneksimattomana hetkenä viskaa kaikki omistavan rikkauden aatokset takaisin barbarikansoille, joissa ne ensin ovat syntyneet, ja että sillä aikaa kuin induksen hiekka ja Golkondan jalokivi jäykistävät sotaratsun varustuksia ja kiiltävät orjan päähineessä, Englanti kristillisenä äitinä vihdoinkin saavuttaa pakanallisen äidin hyveet ja aarteet ja kykenee poikiansa osoittaen sanomaan: "Tässä ovat jalokiveni".

11. Yleisin kaikista englantilaisista peleistä on rahan ansaitseminen, peli, joka panee jokaisen hyörimään ja pyörimään. Pelatessamme sitä törmäämme useammin yhteen kuin potkupalloleikissä taikka raaimmassa urheilussa. Eikä se lainkaan vastaa tarkoitustaan. Ei kukaan, joka perinpohjaisesti siihen peliin antautuu, tiedä koskaan, miksi hän sitä tekee. Kysy suurelta rahanansaitsijalta, mitä hän aikoo rahallaan tehdä, — hän ei koskaan sitä tiedä. Ei hän ansaitse sitä sillä jotain tehdäkseen. Hän ansaitsee sitä ansaitakseen. "Mitä aijotte tehdä sillä, kun sen saatte?" kysyt sinä. "No ansaita enemmän", sanoo hän. Aivan samoin kuin sinä krikettipelissä saat useammin olla vuorollasi. Vuoroilla ei ole hyötyä, mutta että niitä olisi enemmän kuin muilla, se se on pelin sisältö.

12. Tietääkseni ei historia kerro mistään, joka olisi ihmisjärjelle niin häpeällistä, kuin nykyaikainen mielipide siitä, että kauppamaailman termi "osta halvimmilla markkinoilla ja myy kalliimilla" olisi kansantaloutta edistävä periaate taikka voisi sellainen olla minkälaisissa olosuhteissa tahansa. "Osta halvimmilla markkinoilla" — aivan niin; mutta mikä tekisi markkinasi niin halvoiksi? Hiili saattaa olla halpa sinun kattohirsiesi alla tulipalon jälkeen, ja tiilit halpoja kaduillasi maanjäristyksen jälkeen; mutta silti eivät ole tuli ja maanjäristys kuitenkaan onneksi kansalle. "Myy kalliimmilla markkinoilla" — kyllä; mutta mikä tekisi markkinasi niin kalliiksi? Tänään sait leipäsi hyvin myydyksi; kuolevalle miehellekö, joka sinulle siitä antoi viimeisen roponsa, eikä koskaan enää tule leipää tarvitsemaan? Vai rikkaalleko, joka huomenna myypi arentitilasi aivan aavistamattasi? Vai sotamiehellekö, joka on menossa ryöstämään pankkia, missä talletat omaisuuttasi?

Sitä et voi ensinkään tietää. Mutta yhden tiedät: onko nimittäin toiminimesi oikea ja rehellinen, ja yksin siitä syystä on sinun huolehdittava ja oleminen varma siitä, että olet tehnyt voitavasi aiheuttaaksesi lopullisesti tässä maailmassa semmoisen asiaintilan, joka ei pääty ryöstöön ja kuolemaan.

13. "Aika on rahaa" sanovat kokeneet kauppiaanne ja kansantaloustieteilijänne. Luullakseni ei kukaan heistä kuolemaa lähetessään usko, että juuri tämän vastakohta on totta, ja että raha on aikaa. Ehkäpä olisi heille sittenkin parempi, etteivät tekisi niin paljon ajastaan rahaksi, etteivät huomaamattaan tekisi vielä iankaikkisuuttakin rahaksi! On olemassa toisia, jotka samassa merkityksessä, kuin aikakin, ovat rahaa taikka voivat tulla siksi muutetuiksi. Terveys on rahaa. Ymmärrys on rahaa. Tieto on rahaa; kaiken terveytesi, järkesi ja tietosi voit vaihtaa rahaksi ja siten saavuttaa kullastarikkaan, sairaloisen, tylsän ja sokean vanhuusajan onnellisen tarkoitusperän. Mutta kultaa puolestansa ei voi jälleen muuttaa terveydeksi eikä ymmärrykseksi. "Aika on rahaa" — nämä sanat kaikuvat niin korvissani, etten voi kirjoittaa eteenpäin. Eikö se ole sen parempaa? Jos oikein ymmärtäisimme, että aika on — aikaa, eikö olisi se meidän parhaaksemme? Asia, jonka menettäminen tai voittaminen on ehdotonta menettämistä sekä täydellistä saavuttamista. On edullista ostaa rahalla terveyttä ja tietoa, jos ne niillä ovat ostettavissa; mutta ei niillä ostaa rahaa. Ostettavissa ne ovat elämän alussa, mutta eivät sen lopussa. Ne ovat ostettavissa, vaikka ei meitä itseämme, niin aina kuitenkin toisia varten.

14. Jos raha on aina yksityisen ihmisen tai kansan elämän päämääränä, niin se tulee sekä huonosti ansaituksi että huonosti käytetyksi, ja vahingoittaa sekä sitä ansaitessa että sitä käytettäessä. Mutta ellei se ole päätarkoitus, niin tulee se kaikkien muiden asioiden mukana hyvin ansaituksi ja hyvin käytetyksi. Joka ihmistä koetellaan tällä, onko raha hänen päätarkoituksensa eli ei. Jos hän ikänsä keskivaiheilla voi siitä tauota ja sanoa: "Nyt kun olen saanut sitä kylliksi elatuksekseni, tahdon sillä elää; olen sen hyvin ansainnut ja tahdon sen hyvin menettääkin ja lähteä maailmasta köyhänä, kuten köyhänä siihen tulinkin", — silloin ei ole raha hänelle pääasia. Mutta jos hänellä on kylliksi, mistä elää, sillä tavalla kuin hänen arvolleen ja säädylleen sopii, ja tahtoo sentään enemmän ansaita ja rikkaana kuolla, niin on hänelle raha päätarkoituksena ja tulee kiroukseksi hänelle itselleen ja useimmiten niillekin, jotka sen antavat liikkeeseen hänen jälkeensä. Sillä te tiedätte, että sen täytyy kerran mennä; on kyseessä vaan, sekö, joka sen ansaitsi, menettää sen vai joku toinen; ja on ylipäänsä parempi, että sen menettää se, joka sen on ansainnut; sillä hän parhain tuntee sen arvon ja hyödyn.

15. Ensimmäisen yhteiskunnallisen elämän ehtona on selvyys, millä kansallinen tietoisuus teroittaa tätä lakia: pitäköön sen se, joka on sen rehellisesti ansainnut. Tämä laki on rikkaan ja köyhän välisen eroituksen oikea perustus. Tällä eroituksella on olemassa vääräkin perustus; nimittäin se vaikutus, joka rikkautta vasta ansaitsemassa oleviin on niillä, joilla jo on rikkautta ja jotka sitä käyttävät vain enemmän ansaitakseen. Aina on oleva joitakuita ihmisiä, jotka mielellään pitävät suuren rikkauden ansaitsemista ainoana elämänsä päämääränä. Pakosta on tämä ihmisluokka jäänyt sivistymättömäksi, heikommalla ymmärryksellä varustetuksi ja enemmän tai vähemmän pelkurimaiseksi. Rohkean ja kunnollisen, tervejärkisen miehen on fyysiillisesti mahdotonta tehdä raha ajatustensa päätarkoitukseksi; yhtä vähän kuin hän voi tehdä päivällistään päämääräkseen. Kaikki terveet ihmiset välittävät päivällisestään, mutta se ei ole heidän elämässään pää-asia. Samalla tavalla saattavat kaikki tervejärkiset mielellään ansaita rahaa, — tehkööt sen halusta ja nauttikoot voittamisen tunteesta; mutta päämäärä heidän elämässään ei ole raha, vaan jokin tätä parempi. Hyvä sotamies esim. haluaa etukädessä hyvin taistella. Hän iloitsee palkastansa, — aivan syystäkin ja napisee oikeutettuna, jos se häneltä kymmenen vuotta pidätetään, — kuitenkin: hänen peruskäsitteensä elämästä on saada voittoja eikä saada voitosta maksua. Samaten papit. He tietenkin mielellään ottavat veron kirkonpenkeistä sekä palkkion kastamisesta, mutta kuitenkin, kun he ovat miehekkäitä ja tosi sivistyneitä, ei ole kirkonpenkin vero heidän ainoa elämänsä päämäärä eikä palkkio kastamisen tarkoitus; heidän virkansa oikea olemus on saarnaaminen eikä tulla siitä palkituksi. Samoin on lääkärien laita. He antavat mielellään palkita itseänsä, ja niinhän pitääkin; mutta jos he ovat miehekkäitä ja tosi sivistyneitä, niin palkkio ei ole heidän elämänsä koko päämäärä. He haluavat parantaa sairaita ja, — jos he ovat hyviä lääkäreitä ja olisi heillä vara valita, — niin he mieluummin parantaisivat sairaan ja olisivat ilman palkkiotansa, kuin että saisivat sen ja näkisivät sairaan kuolevan. Samoin on kaikille muillekin miehekkäille ja kunnollisille miehille työ etusijassa ja palkkio vasta toisarvoinen; tämäkin on tosin hyvin tärkeä, mutta sentään toisessa sijassa. Mutta joka kansassa on, kuten mainitsin, äärettömän paljo sellaisia, jotka ovat huonosti kasvatettuja, pelkurimaisia ja enemmän tai vähemmin tyhmiä. Ja näille ihmisille on yhtä varmaan palkinto pääasiana sekä työ sivuasiana, kuin työ on kunnon ihmisille pääasiana ja palkkio sivuasiana. Se ei ole pieni eroitus. Siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta ihmisessä, taivaasta ja helvetistä ihmiselle. Et voi palvella kahta herraa; — toista tai toista täytyy sinun palvella. Jos sinulla on työ ensi sijassa ja palkkio toisessa, niin on työ herrasi ja kaiken työn herra: Jumala. Mutta jos palkinto on sinulla ensisijassa tärkeä sekä työ toisessa, niin on mammona herrasi ja mammonan herra: perkele.

16. Pyri täyttämään tätä lakia ankarasti, yksinkertaisesti ja suuremmoisesti: älä tuhlaa mitään äläkä kadehdi mitään. Älä millään tavalla huolehdi enemmän rahan saamisesta, mutta huolehdi tehdä paljo siitä, mikä sinulla jo on; muista aina tätä suurta, kouraantuntuvaa, välttämätöntä tosiasiaa — kaiken talouden sääntöä ja juurta — nimittäin että sitä, mitä jollakulla on, ei voi toinen omistaa, ja että pienenkin ihmistyön tuotannon osasessa, olkoon se sitten mitä laatua tahansa ja tulkoon se tuhlatuksi tai käytetyksi, on yhtä paljon kulutettua ihmiselämää. Ihmiselämä, joka päättyessään ylläpitää tai enentää elämää, on hyvin eletty; jos ei niin ole asianlaita, on se joko samassa määrin estettyä tai kuoletettua elämää.

17. Ylellisimmän ylellisyyden voi estää ja puutteen tuskaisimman hädän poistaa; mutta luonto tarkoittaa (ja suurimmat yhteiskunnalliset ponnistukset eivät voi estää sen tarkoituksen toteuttamista), että säästävä on aina oleva rikkaampi kuin tuhlaaja, ja viisas mies elävä suuremmassa mukavuudessa kuin narri. Mutta todellisuudessa riippuu taloudellisten hyvyyksien oikean jakamisen onnistuminen enemmän sen luonteesta kuin sen paljoudesta ja siis sen tuotannon viisaasta johdosta. Kansa, joka tahtoo todellista rikkautta, tahtoo sitä kohtuullisesti ja saattaa sitä sentähden hyväntahtoisesti jakaa ja ilolla omistaa; mutta kansa, joka haluaa väärää rikkautta, haluaa sitä aina kohtuuttomasti eikä voi sitä oikein jakaa eikä rauhassa siitä nauttia.

18. Työnaikakaudellamme puhuvat ihmiset, jos puhuvat rehellisesti, sillä tavoin kuin olisivat talot ja pellot, ravinto ja vaatetus yksinomaan hyödyllisiä, sekä näkeminen, ajatteleminen ja ihaileminen vallan hyödyttömiä. Ja on ihmisiä jotka kutsuvat itseään vaateliaasti utilitariaaneiksi [joiden periaatteena on, että valtion ja ihmisen ainoa tarkoitus on hyötyminen], ja jotka, jos heidän tahtonsa tapahtuisi, muuttaisivat itsensä ja koko sukunsa vihanneksiksi; ihmisiä, jotka ajattelevat, — jos ensinkään voi olla puhetta heidän ajattelemisestaan, — että ruoka on tärkeämpi kuin elämä, vaatteet tärkeämmät kuin ruumis, jotka muuttaisivat pellon talliksi ja sen hedelmän rehuksi; viinitarhan ja pellon työntekijöitä, jotka enemmän pitävät jauhamastansa viljasta sekä pusertamistansa rypäleistä, kuin enkelien tarhoista Edenin hetteillä; puunhakkaajia ja vedenkantajia, jotka luulevat, että heidän niitä puiksi hakatakseen ja vettä ammentaakseen peittävät havumetsät Jumalan varjon tavoin vuoria ja virtaavat suuret virrat, kuin Jumalan iankaikkisuus. Siten tulee saarnaajan onnettomuushuuto ylitsemme, että "ihminen ei voi saavuttaa Jumalan tekoa, ei sen alkua eikä sen loppua".

Nebukadnezarin kirous, joka vaatii ihmisiä härkien tavoin ruohoa syömään, näyttää vain liiankin välittömästi seuraavan kansallisen mahdin kestävyyttä, ja ylimäärää sekä rauhaa. Kovina aikoinaan, taistelussaan olemassa olonsa puolesta, lapsuutensa ja voimattomuutensa, vieläpä hajaantumisensakin ajalla on kansoilla korkeampi toivo sekä jalommat intohimot. Kärsimyksestä johtuu vakava mieli, pelastuksesta kiitollinen sydän, kestävyydestä voima, vapautumisesta luottamus. Mutta jos he ovat oppineet elämään lakien suojassa sopivalla ja oikealla tavalla huolehtien toisistaan ovat poistaneet kärsimyksien mahtavimmat, äärimmäiset lähteet, niin näyttää heidän rauhastaan nousevan pahempia paheita; paheita, jotka vähemmän huolestuttavat, mutta sitä kuolettavammin vaikuttavat, jotka paheet imevät veren sitä vuodattamatta; jotka tekevät sydämen kivikovaksi sitä kiduttamatta. Niin syvää syytä kiitollisuuteen kuin onkin kullakin kansalla, joka elää toisten kanssa rauhassa ja on keskenään yksimielinen, niin on sillä syytä pelkoonkin, suurempaan pelkoon, kuin miekan ja kapinan: että nimittäin riippuvaisuus Jumalasta tulee unohdetuksi, kun ollaan varmat, että leipää ja vettä on saatavissa; että kiitollisuus häntä kohtaan lakkaa, sillä hänen turvansa järkähtämättömyys on osoittautunut luonnonlaiksi; että keskellä täyttä maailman nautintoa taivaallinen toivo heikkenee; että itsekkäisyys astuu epäitsekkään antautumisen sijaan; että osanotto muuttuu ylpeydeksi ja rakkaus teeskentelyksi; että voimaa seuraa voimattomuus, kärsivällisyyttä välinpitämättömyys, vakavuutta ja vyötettyjen kupeiden ja palavien lamppujen kirkkautta leikkipuheiden lorina ja synkkien ajatusten mädännäisyys. Ihmiselämän virran varsilla puhaltaa taivaallisesta päivänpaisteesta huolimatta jäätävä tuuli; sateenkaari värittää sen aaltoilemista, pakkanen asettuu sen rauhan yli. Varokaamme, ettei rauhamme tule rauhaksi kivien, jotka, niin kauvan kun koski niitä sinne tänne heittelee, salama niihin iskee, säilyttävät suuruutensa; mutta kun virta on hiljaa ja myrsky ohitse, niin ne sallisivat ruohon niitä peittävän ja jäkälän imevän niistä ravintonsa sekä tomuun itsensä kynnettää.

19. Kaupaksi tarjoomista ja tavaran kysyntää varten lain kautta järjestetyssä, mutta avonaiselta väkivallalta turvatussa yhteiskunnassa tulevat yleisesti puhuen rikkaiksi ahkerat, päättäväiset, rohkeat, ahneet, reippaat, säännölliset, järkevät, jokapäiväiset, välinpitämättömät, ja vähätietoiset ihmiset. Köyhäksi jäävät vain aivan tyhmät, aivan viisaat, laiskat, huolettomat, nöyrät, miettiväiset, tylsät, mielikuvitusrikkaat, hienotunteiset, hyvin opetetut, ajattelemattomat, säännöttömästi ja vaistomaisesti paheita harjoittavat, kömpelö lurjus, julkinen varas sekä aivan armelias, hurskas ja uskonnollinen.

20. Voimme ainakin jokapäiväisissä pienissä toimissamme noudattaa suurempaa rehellisyyttä ja hyvyyttä; sillä suurten ostajien ja myyjien suuri epärehellisyys ei ole muuta kuin pienten ostajien ja myyjien pienen epärehellisyyden luonnollinen kasvaminen ja tulos. Jokainen, joka koittaa ostaa tavaran alle sen oikeata hintaa taikka yrittää sen myydä sen oikeata hintaa suuremmalla — jokainen ostaja joka antaa liikemiehen odottaa maksua, ja jokainen liikemies, joka lainaamalla lahjoo ostajan tuhlaamista, edistää voimainsa mukaan perustusta ja kunniaa vailla olevaa kauppasysteemiä ja syöksee maansa köyhyyteen ja häpeään. Ihmiset, joilla on kohtalaiset varat ja keskinkertaiset hengenlahjat, tekisivät noudattamalla jokapäiväisessä toiminnassaan oikeutta ja puolueettomuutta paljo enemmän hyvää, kuin hyväätekevän ihmisrakkauden nerokkailla ohjelmilla ja teoloogisen opin tunkeilevilla selityksillä.

21. En voi ensinkään saada selville, mistä johtuu, ettei vaeltava ritari koskaan odota maksua vaivoistaan, mutta matkusteleva kauppias aina; — että ihmiset ovat valmiit vastaanottamaan iskuja ilmaiseksi, mutta eivät koskaan myymään nauhojaan halvemmalla; — että he ovat valmiit hartaihin ristiretkiin vapauttaakseen kuolleen Jumalan haudan, mutta eivät ryhtyisi täyttämään elävän Jumalan käskyjä; — että he kaikkialle olisivat valmiit menemään paljain jaloinkin uskoansa saarnaamaan, mutta vasta paljosta palkasta osoittavat työllä sitä uskoansa, ja että he ovat perin halukkaat saarnaamaan evankeliumia ilmaiseksi, mutta eivät koskaan antamaan leipiä ja kaloja ilmaiseksi.

22. Ylipäänsä tulee hyvä ja hyödyllinen työ, olkoon se sitten henkistä eli ruumiillista, joko huonosti tai ei ollenkaan maksetuksi. En sano, että sen pitäisi niin olemaan, mutta asian laita on tavallisesti niin. Tavallisesti maksavat ihmiset vaan mieluisasta aikansa kuluttamisesta tai että heitä petetään, vaan eivät siitä, että heitä hyödytetään. Viisituhatta vuodessa lörpöttelijälle ja penni päivässä taistelijalle, uurastavalle työmiehelle ja ajattelijalle, on tavallinen sääntö. Paraasta henkisestä työstä taiteen, kirjallisuuden ja tieteen alalla ei ole koskaan mitään maksettu. Mitähän luulet Homeron mahtaneen saada Iliadistaan? Tai Danten hänen Paratiisistaan? Vain katkeraa leipää ja suolaa sekä edestakasinkäymistä toisten ihmisten portaissa. Tieteen alalla palkittiin miestä, joka keksi teleskoopin ja ensin näki taivaan, vankilalla; mies, joka keksi mikroskoopin ja ensin näki maan, kuoli karkoitettuna kotiseudultaan. On todellakin aivan selvä, että Jumala tahtoo kaiken täydellisesti hyvän työn ja puheen tehtäväksi aivan ilmaiseksi. Uskon, että Baruch kirjanoppinut ei saanut penniäkään rivistä kirjoittaessaan Jeremian toisen kirjakäärön ja ettei pyhä Stefanus saanut piispan palkkaa pitkästä saarnaamisestaan, ei mitään muuta kuin kiviä.

Tähän nähden ovat käsityöläiset paremmassa asemassa. Pahinta, mikä heille saattaa tapahtua, on kivenhakkaaminen; eikä vaara tulla kivitetyksi. Ja heille tulee paremman palkitsemisen aika; varmaankaan emme jonakuna päivänä maksa ihmisille aivan yhtä paljon siitä, että he puhuvat parlamentissä eivätkä tee mitään, kuin siitä, että ovat puhumatta ja tekevät jotakin; tulemme vähän korottamaan kyntäjän palkkaa, vähän alentamaan asianajajan palkkaa j.n.e. Mutta voimme nyt jo pitää huolta siitä, että kaikki työ, joka tehdään, maksetaan täydestä sekä juuri sille, joka sen tekee eikä toiselle.

23. Olemme kuitenkin ahkeria päivän viimeiseen hetkeen asti, jos kohta yhdistämmekin pelaajan kiihkon työntekijän kestävyyteen; olemme sittenkin kuolemaan saakka urhoollisia, vaikka olemmekin kykenemättömiä käsittämään sodan oikeata syytä. Olemme aina kuolemaan asti uskollisia rakkaudessa omaan lihaamme ja vereemme, kuten merihirviöt ja kotkatkin ovat. Niinkauvan kuin voi kansasta sanoa tällaista, on sillä vielä toivoa. Niinkauvan kuin sillä on elämänsä kädessään, valmiina menettämään sen (vaikka mielettömästäkin) kunniastaan, (vaikka itsekkäästäkin) rakkaudestaan, (vaikka ala-arvoisestakin) tehtävästään, niinkauvan on vielä toivoa. Mutta vain toivoa; sillä tämä vaistomainen, kuriin tottumaton hyve ei voi olla pysyväinen. Ei voi kestää yksikään kansa, joka on saattanut itsensä alennustilaan, vaikka sillä olisi kuinkakin jalomielinen sydän. Sen täytyy pitää intohimojansa kurissa ja ohjata niitä, muuten ne jonakuna päivänä rankaisevat sitä skorppiooneilla. Ennen kaikkea ei voi kansa pysyä rahaa-ansaitsevana alhaisona: se ei voi rankaisematta edelleen elää alati halveksien kirjallisuutta, tiedettä, taidetta, luontoa ja osanottoa ja kohdistamalla koko sielunsa penninkiin.

24. On olemassa työtä tekevä luokka — voimakas ja onnellinen — sekä rikkaiden että köyhienkin keskuudessa, ja toimeton luokka — heikko, häijy ja kurja, — sekä rikkaiden että köyhienkin keskuudessa. Pahimmat kummankin säädyn keskinäiset väärinymmärrykset johtuvat siitä onnettomasta seikasta, että toisen säädyn viisaat (tässä suhteessa hyvin epäviisaasti) tavallisesti pitävät lukua toisen säädyn mielettömistä. Jos ahkerat rikkaat pitäisivät vaaria laiskoista rikkaista ja moittisivat niitä, ja ahkerat köyhät pitäisivät silmällä laiskoja köyhiä ja muistuttaisivat niitä, niin kaikki silloin olisi hyvin.

Mutta joka sääty huomaa juuri toisen säädyn virheitä. Kovasti työtätekevä, varakas mies varsinkin loukkaantuu laiskasta kerjäläisestä, eikä kunnollinen, mutta köyhä työmies jo luonnostaankaan kärsi rikkaan irstasta ylellisyyttä. Ja mikä joka luokan puolueettomien miestenluonteissa muuttuu ankaraksi arvosteluksi, se tulee puolueellisissa, — mutta ainoastaan heissä, — hurjaksi vihamielisyydeksi. Vain irstaat köyhät pitävät rikkaita luonnollisina vihollisinaan ja haluavat ryöstää heidän talojaan ja jakaa heidän omaisuuttaan. Ainoastaan irstaat rikkaat puhuvat häväisevin sanoin köyhien paheista ja mielettömyyksistä.

25. Jakakaa maa, miten haluatte, tärkein kysymys jää aina järkähtämättömäksi: — Kenen se on muokattava? Kenen meistä, lyhyesti sanoen, on tehtävä ankaraa ja likaista työtä toisten edestä ja mistä hinnasta? Kenen on tehtävä hauskaa ja puhdasta työtä ja mistä hinnasta? Kenen ei ole tehtävä ollenkaan työtä ja mistä hinnasta? Omituisia siveellisiä ja uskonnollisia kysymyksiä yhtyy näihin. Missä määrin on luvallista imeä monen monelta ihmiseltä osan heidän sielustaan, jotta voisi koota nämä irroitetut sielulliset osat ja siten saada itselleen ihmeen ihana, ihanteellinen sielu? Jos olisi vain kysymys verestä eikä hengestä (ja asia voisi tapahtua sananmukaisesti, — niinkuin ennen on tapahtunut pienille lapsille), niin että olisi mahdollista ottamalla joku määrä verta muutamien tavallisten ihmisten käsivarsista ja johtamalla tämä kaikki yhteen ihmiseen saada hänestä puhdasverisempi gentlemanni, niin tietystikin se tehtäisiin; mutta salaisesti, arvelisin. Mutta nyt, kun on kysymys aivoista ja sielusta, minkä toiselta otamme, eikä näkyväisestä verestä, niin voi se tapahtua aivan julkisesti, ja me sivistyneet elämme kärpän tavoin hienommasta saaliista; s.t.s. me pidämme muutamia hölmöjä kaivamassa ja ojittamassa ja yleensä tyhmyydessä, jotta me ilmaiseksi ravittuina voisimme omistaa itsellemme kaikki ajatukset ja tunteet. Mutta siitä voi olla yhtä ja toista sanottavaa. Gentlemanni (vielä enemmän hieno nainen), joka on saanut hienon kasvatuksen, on suuri tuote, parempi kuin useimmat veistokuvat, koska se on samalla kaunisvärinen ja hyvin muodostunut, ja siihen lisäksi vielä aivonsa; se on komea esine nähdä, erinomainen puhutella; sitä ei voi, kuten ei pyramiidia ja kirkkoakaan saada aikaan ilman suuria uhrauksia. Ehkä on parempi muodostaa kaunis, inhimillinen olento, kuin kaunis tuomiokirkko tai torni, ja ihanampi katsoa ylös meitä ylevämpään olentoon, kuin muuriin. Sitä vastoin on kauniilla inhimillisellä olennolla oleva täytettävänä muutamia velvollisuuksia, — elävän kellotapulin tai varustuksen velvollisuudet.

26. Työtä täytyy käsin tehdä; muuten ei kukaan meistä voisi elää. Työtä täytyy tehdä aivoilla; muuten ei olisi elämämme elämisen arvoista. Eivätkä samat ihmiset voi tehdä molempia. On tehtävänä karkeata työtä, ja sitä on karkeiden miesten toimittaminen; on olemassa jaloa työtä, ja se on ylhäisön toimitettava; on fyysillisesti mahdotonta, että yksi luokka tekisi tai jakaisi toisen työn. Ei hyödytä mitään, koettaa peittää tätä surullista tosiasiaa kauniilla sanoilla ja puhua työmiehelle kovan työn kunniasta sekä ihmisyyden arvosta. Karkea työ, olkoonpa se kunniakasta eli ei, riistää riistämistään meiltä elämän. Mies, joka on koko päivän lapioinut savea ojasta, taikka koko yön johtanut pikajunaa pohjatuulta vastaan, taikka myrskyssä ohjannut hiililaivaa, taikka sulatusuunilla käsitellyt valkohehkuista rautaa, ei ole päivän tai yön lopussa sama mies, kuin se, joka istuen hiljaisessa huoneessa mukavuuden ympäröimänä on lukenut kirjoja, luokittanut perhosia tai maalannut kuvia. Jos onkin lohduttavaa kuulla, että karkea työ on näistä molemmista kunniallisempaa, niin säälin ottaa teiltä sen pienen lohdutuksen ja eräässä tarkoituksessa ei minun sitä tarvitsekaan. Karkea työ on joka tapauksessa todellisesti rehellistä, vaikka ei aina hyödyllistä; samalla kun hieno työ on suurimmaksi osaksi yhtä mieletöntä ja väärää, kuin hienoakin, ja sentähden häpeällistä. Mutta jos näitä molempia tehdään yhtä hyvin ja arvokkaasti, niin on henkinen työ jaloa ja käsin tehty ala-arvoisempaa. Vanhastaan tuttu lause "otsasi hiessä pitää sinun syömän leipääsi" osoittaa, että jokainen elämän ylläpitämiseksi välttämätön työ on luonteeltaan hankalaa, ja että meidän tähden kirottu maa heittää alennuksen varjon orjantappuraiseen ja ohdakkeiseen taisteluumme.

27. Totisesti tehdastyömiehen alentaminen koneeksi se enemmän kuin mikään muu aikamme pahe houkuttelee kaikkialla kansoja turhaan, epäonnistuneesen, vahingolliseen taisteluun saavuttaakseen vapauden, jonka luonnetta eivät he itse osaa itselleen selittää. Ei nälän vaiva eikä loukatun ylpeyden kärki se heiltä purista yleistä huutoa rikkautta ja aatelia vastaan. Nämä tosin vaikuttavat paljo ja ovat joka aika paljon vaikuttaneet; mutta yhteiskunnan perustukset eivät ole vielä koskaan olleet niin järkähytetyt, kuin ne nykyään ovat. Siihen ei ole syynä se, että ihmiset ovat huonosti ravitut, vaan ettei heillä ole iloa työstään, jolla he leipänsä ansaitsevat, ja pitävät he sentähden rikkautta ainoana ilonaiheena. Ei ole syynä se, että yläluokkien ylenkatsominen heihin koskee, vaan etteivät he voi kärsiä itsehalveksimista; sillä he tuntevat, että työnlaatu, johon he ovat tuomitut, on todellisuudessa alentavaa ja vähentää heidän ihmisarvoansa. Eivät ole ylhäisemmät säädyt koskaan niin osanottavaisesti huolehtineet alhaisemmista kuin nykyään, eivätkä he kuitenkaan ole koskaan olleet niin vihattuja: sillä ennen muinoin eroitti aatelin ja köyhälistön toisistaan lain asettama muuri; nyt se on erotus ylemmyydessä, juopa ylempien ja alhaisempien välillä ihmisyyden kentällä, ja sen syvyydestä löyhähtää ruton henkäys. En tiedä, tuleeko koskaan päivä, jona oikean vapauden luonto käsitetään, ja ihmiset ymmärtävät, että totella toista, tehdä työtä hänen edestään, taikka osoittaa kunnioitusta hänelle asemaansa nähden, ei ole orjuutta. Vapauden paras laatu on usein — vapautuminen huolesta. Mies, joka sanoo toiselle, "mene sinne", ja hän menee, ja toiselle "tule tänne", ja hän tulee, saa useimmassa tapauksessa tuntea voimakkaampaa pakkoa ja vaikeutta, kuin se, joka tottelee. Toisen liikkeet pysyttävät taakan hänen hartioillaan; toista pidättävät kuolaimet hänen huulillaan: ei ole keinoa keventää hänen taakkaansa; mutta kuolaimista ei kärsi se, joka ei niitä pure. Osoittaa toiselle kunnioitusta, asettaa itsensä ja elämänsä hänen määräystensä alaiseksi ei ole orjuutta; useinkin on se jaloin tila, missä ihminen voi tässä maailmassa elää. On olemassa kyllä orjallista, s.t.s. järjetöntä tai itsekästä kunnioitusta, mutta on olemassa jaloakin, s.t.s. järkevää ja rakastavaa kunnioitusta; ihminen ei ole koskaan niin jalo, kuin kunnioittaessaan tällä tavalla; vieläpä tämän tunteen mennessä järjenkin rajojen yli ja muuttuessa rakkaudeksi kohottaa se ihmistä. Kenessä oli todellisuudessa enemmän orjamaisuutta, — irlantilaisessa maanmiehessäkö, joka pyssyineen salaa väijyi tilusherraansa pensasaidan takaa, — taikka tuossa lääniläisessäkö, joka kaksisataa vuotta sitten uhrasi herransa edestä oman ja seitsemän poikansa elämän. Kaikkina aikoina ja kaikkialla ovat ihmiset osoittaneet toisilleen kunnioitusta ja nurisematta, vieläpä ilollakin uhrautuneet toisilleen. Nälkää, vaaraa ja miekkaa, kaikkea pahaa ja häpeällistä on mielellään kärsitty kuninkaiden ja herrojen puolesta; sillä kaikki tämä antautuminen jalosti yhtä paljon sitä osoittavia ihmisiä kuin sitä vastaanottaviakin, ja luonto antoi uhrautumishalun ja Jumala sen palkan. Mutta tuntea, kuinka sielu itsessä kiittämättä kuihtuu, huomata koko olemuksensa vaipuneen tuntemattomaan syvyyteen, kuulua konejoukkoon, tulla luetuksi pyöriensä joukkoon ja verratuksi vasaran lyöntiin, tätä kaikkea ei luonto käske, — eikä Jumala siunaa, — tätä ei voi ihmiskunta kauvan kärsiä.

Olemme äskettäin paljo miettineet ja täydentäneet "sivistyksen suurta keksintöä: työnjakoa"; mutta annamme vaan sille väärän nimen. Oikein sanottuna ei ole työ se, joka jaetaan, vaan ihmiset: — he jaetaan yksinomaan ihmisjaksoihin —, murennetaan elämän pieniin palasiin ja muruihin; niin että murunen ihmiselle jäävää henkeä ei riitä tekemään nuppineulaa tai naulaa, vaan hupenee neulan kärjen ja naulan pään tekemiseen. On tosiaan hyvää ja toivottavaa saada tehdä monta nuppineulaa päivässä; mutta jos voisimme vain nähdä, millä kristallihiekalla niiden kärjet hiotaan, — ihmissielujen hiekalla, jota on kovinkin suurennettava, jotta voisi tuntea, mitä se on — niin olisimme huomaavat, että siitä voi yhtä hyvin olla tappiotakin. Ja suuri huuto, joka nousee kuuluvammin kuin kaikki tehdaskaupunkiemme savutorvien puhaltimet, kaikuu sentähden, — että me siellä kaikkia muuta saamme aikaan paitsi ei ihmisiä; valkaisemme pumpulia ja karaisemme terästä, puhdistamme sokeria ja muodostamme savitavaroita; mutta että olisi edullista valaista, karaista, puhdistaa taikka muodostaa yksi ainoa elävä henki ei johdu meille koskaan mieleen. Kaikkea pahaa, johon tämä huuto joukkoja kiihoittaa, voi vaan yhdellä keinoin välttää: ei opeilla eikä saarnoilla; sillä opettaa heitä olisi vain heille heidän kurjuutensa näyttämistä, ja saarnata heille, ellemme tee enemmän kuin saarnaamme, olisi vain heidän pilkkaamistaan. Sitä voi vain vastustaa sillä, että kaikki säädyt oikein käsittävät, että, mikä työnlaatu ihmisille on hyvä, se heitä kohottaa ja onnellisentaa; sekä vastustaa rohkeasti uhraamalla kaiken mukavuuden, kauneuden tai halpuuden, joita voi saavuttaa vain työmiehen alentamisella; ja yhtä tarmokkaalla terveen ja jalostavan työn tuotantojen ja tuloksien kysynnällä.

28. Keskellä kaikkea tyhjän uskonnon turhamielisyyttä, — surullista mietiskeleväisyyttä, kiukkuista ja kurjaa kunnianhimoa sekä kiistelemistä mitättömyyksistä, on vielä olemassa eräs suuri ihmisjoukko, jonka avulla kaikki nämä kiistelijät elävät, — ne ovat ihmisiä, jotka ovat päättäneet taikka joille hyvää tekevä sallimus on määrännyt, että he tahtovat tehdä jotain hyödyllistä; että mikä aina heille vast'edes olisi määrätty taikka heitä kohtaisi, he ainakin tahtovat olla sen ravinnon arvoisia, jonka Jumala heille antaa, ansaitsemalla sen rehellisesti: ja että he, vaikka kuinkakin olisivat luopuneita puhtaudesta ja kaukana paratiisin rauhasta, sentään tahtovat täyttää ihmisen herruuden velvollisuudet, jos kohta olivatkin sen onnen menettäneet, ja raataa korvessa, vaikkakaan eivät enää voi puutarhaa viljellä.

Nämä — halonhakkaajat ja vedenkantajat — taakasta kumarruksissa ja ruoskan lyöminä — ne kaivavat ja kutovat, istuttavat ja rakentavat, puu-, marmori- ja rautatyömiehet, jotka toimittavat kaikkinaisen ravinnon, vaatetuksen, asunnon, kaluston ja ilonkeinot sekä itselleen että muille, miehet, joiden teot ovat hyvät, vaikka he itse olisivatkin harvasanaisia; joiden elämä on hyödyllinen, vaikka se olisi kuinkakin lyhyt, kunnianarvoinen, vaikka se olisi kuinkakin vaatimaton, heistä voimme varmastikin selvästi tietää ja oppia ja hetkeksi syventyä elämän ja sen taidon salaisuuteen.

Niin, heistä opimme. Mutta säälin ehk'empä sentään säälikään, — sillä tämä on syvällisempää totuutta — iloitsen voidessani sanoa, että saatamme tämän heidän tietonsa vain ottaa vastaan yhtymällä heihin, — ei yksinomaan heitä ajattelemalla.

29. Poliisi, joka koko pitkäsen yötä astuu pimeätä katua ylös ja alas, valvoen teidän siellä tekemiä rikoksia, ja jonka aivot voivat joka hetki tulla murskatuiksi; joka voi koko elinajakseen tulla raajarikoksi lyödyksi; saamatta työstään koskaan kiitosta; merimies, joka taistelee meren vimmaa vastaan; hiljainen tiedemies, joka on syventynyt kirjaansa tai kokeihinsa; tavallinen työmies, joka tekee päivätyönsä saamatta kiitosta ja melkein leivättä, aivan samoin kuin hevosenne vetävät kärryjä toivottomina ja kaikkien ylenkatsomina: nämä ovat niitä miehiä, joiden nojalla Englanti elää: mutta he eivät muodosta koko kansaa; he ovat vaan sen ruumis ja hermojen voima ja toimivat vielä vanhasta tottumuksesta suonenvedontapaisella kestävyydellä vaikka henkikin on niistä lähtenyt. Kansamme toivo ja vaatimus on tulla huvitetuksi; kansallinen uskontomme kuluu kirkollisissa seremoniioissa ja saarnan unettavissa totuuksissa (tai valheissa), jotka tahtovat pysyttää rahvasta rauhallisessa työssä meidän etsiessämme huvitusta, ja tämmöisen ajankuluttamisen vaatimus tarttuu meihin niin lujaan, kuin kuumetauti kuivuneine kurkkuineen ja tuijottavine silmineen, hurjasti, hillittömästi, armotta.

30. Armeliaat uskovat, että rikkaiden pahin virhe on siinä, että ne kieltävät kansalta ravinnon, ja kansa anoo ravintoa, joka petoksella siltä pidätetään, sotajoukkojen herralta. Oi, ei ruoan kieltäminen ole se julmin, jota kipeimmin vaaditaan. Elämä on ruokaa tärkeämpi. Rikkaat kieltävät köyhiltä ei ainoastaan ruo'an; he kieltävät heiltä viisaudenkin, hyveen, autuuden. Te lampaat ilman paimenta, ei ole laidun teiltä suljettu, vaan elämä. Ravinto! vaatimuksenne siihen olkoon oikeutettua; mutta muista oikeuksista on ensin päättäminen. Vaatikaa murut pöydältä, jos haluatte; mutta vaatikaa ne lapsina eikä koirina; vaatikaa oikeuttanne tulla ravituiksi, mutta äänekkäämmin vaatikaa oikeuttanne olla pyhiä, täydellisiä ja puhtaita.

Omituisia sanoja työmiehistä puhuttaessa! "Mitä! pyhiäkö, — ilman pitkää takkia, ilman voideöljyä, nämä karkeapukuiset ja karkeasanaiset ihmiset, joiden työ on arvotonta ja halveksittua? Täydellisiäkö! — nuo, joilla silmät ovat sameat ja jäsenet jäykät ja henki hitaasti heräävä? Puhtaitako! — nuo aistillisine himoineen, matelevaisine ajatuksineen, epäpuhtaine ruumiineen, raakoine sieluineen?" Saattaa niin olla; mutta siitä huolimatta ovat he pyhimmät, täydellisimmät, puhtaimmat olennot, jotka nykyään ovat maan päällä olemassa. Olkoot he sellaisia, kuin sanoit; vaikka he sitä olisivatkin, niin ovat he kuitenkin pyhimpiä kuin me, jotka olemme heidät sellaisiksi jättäneet.

31. Kansan korkea siveellinen sivistys sisältää täydellistä suloa, osanottoa ja rauhaa. Sitä on mahdoton yhdistää likaisiin tai mekaanillisiin toimiin, — mahdoton yhdistää ahneuteen, kateuteen, pelokkuuteen, ja kärsimyksistä välinpitämättömyyteen. Euroopan ylhäisempien säätyjen tunnottomuus kärsimyksiin, siivottomuuteen ja rikoksiin nähden ei heitä tee vain vastuunalaisiksi synnistä, vaan myös häpeästä ja liasta, joka heidän kynnyksillään mätänee. Rikokset, joita joka päivä merkitään Parisin ja Lontoon poliisilaitoksissa (ja merkitsemättömien luku on vielä suurempi) ovat häpeäksi koko valtiolliselle elimistölle; ne ovat kuin sairauden täplät luonnollisen ruumiin kasvojen hennolla hipiällä, jotka täplät itse tekevät hentoudenkin peloittavaksi. Siivottomuus ja köyhyys, joita suvaitaan tai jätetään huomaamatta keskuudessamme, häväisee koko yhteiskunnallista elimistöä yhtä paljon, kuin häväisisi luonnollista ruumista se, että pesisi kasvot, mutta jättäisi kädet ja jalat likaisiksi. Kristuksen menettely on se ainoa oikea: aloita jaloista, kasvot pitävät kyllä itsestään huolen.

32. Monta vertaa suuremman osan kaikista kärsimyksistä ja rikoksista, joita nykyään sivistyneessä Euroopassa on olemassa, aiheuttavat aivan yksinkertaisesti ne, jotka eivät ymmärrä tätä yleisesti tunnettua kieltämätöntä totuutta, — jotka eivät tiedä, että palkka eli hyvinvointi on taivaan ja maan laeilla ikuisesti yhdistetty uutteraan työhön; vaan toivovat jollain tavoin voivansa kiertää tai yleensä kokonaan poistaa tämän ikuisen elämänlain, ja tulla ravituiksi vakoja vetämättä, ja olla lämpimissään, vaikka eivät ole kutoneetkaan.

Sanon vieläkin kerran, että melkein kaikki kurjuutemme ja rikoksemme johtuu tästä yhdestä väärinkäsityksestä. Luonnonlaki määrää, että tarvitaan joku määrä työtä, voidaksemme saada aikaan määrätty määrä tavaraa, oli se sitten minkälaatuista tahansa. Jos haluat tietoa tai ravintoa tai iloa, niin on sinun tekeminen työtä sitä saadaksesi. Mutta ihmiset eivät tätä lakia tunnusta ja koettavat sitä kiertää sekä toivovat ilmaiseksi saavansa heidän tietoansa, ravintoansa ja huvituksiansa. Ja tässä pyrkimyksessään saavuttaa sitä he joko epäonnistuvat jääden tietämättömiksi ja kurjiksi, tai onnistuvat he antaen toisten tehdä työtä heidän hyväkseen ja silloin ovat he hirmuvaltiaita tai rosvoja. Vieläpä pahempiakin kuin rosvot! En epäile enkä ensinkään kiellä vuosisatamme edistystä monissa ihmiskunnalle hyödyllisissä seikoissa; mutta minusta näyttää hyvin synkältä merkiltä, että niin suuresti välinpitämättöminä katselemme rikkauteen pyrkimyksen epärehellisyyttä ja julmuutta. Nebukadnezarin unennäössä olivat vain jalat osaksi raudasta osaksi savesta; mutta monet meistä ovat nykyään niin julmat ahneudessaan, että näyttää kuin olisi sydämmemmekin osaksi raudasta osaksi savesta.

33. Kun sopivasti ja rehellisesti mietiskelemällä näitä asioita meistä näyttää, että olemisen laatu, johon ihmisiä nyt kehoitetaan osanottoa kaikin tavoin puoltamalla ja oikeutta vaatimalla, ainakaan jonkun aikaa ei voi olla ylellisyyselämää, niin ajatelkaamme, tokko joku meistä, vaikkapa otaksumme hänen olevan viattomankin, toivoisi itselleen yltäkylläisyyttä, meidän selvästi nähdessämme ympärillämme ihmistä maailmassa seuraavat kärsimykset. Tulevaisuudessa on yltäkylläisyys kyllä mahdollinen, — viattomampi ja täydellisempi yltäkylläisyys kaikille ja kaikkien kautta; mutta nykyään saattavat vain tietämättömät siitä nauttia. Kaikkein julminkaan ei voisi tässä tapauksessa istua rikkaan aterian ääressä, ellei hän olisi sokaistu. Mutta kohota verhoa rohkeasti; katso suoraan valoon, ja jos nyt silmän valo tunkeutuu ainoastaan kyyneleitten lomitse, ruumiin valo hohtaa vain säkkikankaan läpi, niin mene ja itke ja tuota jalo sato, kunnes tulee päivä ja se valtakunta, jolloin Kristuksen leivän taittaminen ja rauhan testamentti tulee "tämän viimeisen" osaksi "yhtähyvin kuin sinunkin"; kunnes hajalla olevien jumalattomien joukkoja ja väsyneitä varten on tarjona pyhempi sovitus, kuin se ahdas asunto ja hiljainen koti, jossa pahat saavat loppunsa, — ei itse kärsiäkseen, vaan tuottaakseen kärsimyksiä toisille — ja missä väsyneet löytävät leponsa.

34. Kuulemme aina teräväjärkisten ihmisten neuvovan valittavia naapureitaan (joilla maailmassa on huonompi asema kuin heillä itsellään) olemaan tyytyväisiä sallimuksen heille määräämään asemaan. Ehkä onkin olemassa elämänseikkoja, joissa sallimus ei ollenkaan tarkoita, että joku tyytyisi niihin. Mutta kokonaisuudessaan on tämä periaate sentään hyvä erittäinkin kotitarpeiksi. Jos naapurisi tyytyy hänen asemaansa eli ei, ei liikuta se sinua; mutta suurimmassa määrin on sinun siitä huolehtiminen, että sinä olet tyytyväinen omaan asemaasi. Tarvitsemme nykyään ennen kaikkea saada osoitetuksi, kuinka paljon iloa voi saada eläen vaatimattomasti, uutterasti ja hyvin järjestetysti. Tarvitsemme esimerkkiä ihmisten, jotka jättävät taivaan ratkaistavaksi, onko heidän maailmassa yleneminen, mutta itse he päättäisivät siitä, että tahtovat olla onnellisia, ei vaatien korkeampaa "onnea", vaan syvällisempää autuaallisuutta sekä ennen kaikkea saada itse itseänsä omistaa.

35. Edistymisen terve tunne, joka on välttämätön ihmisen voimaan ja onneen, ei ole tuskaista korkeamman aseman tai arvon tavoittelemista, vaan elämänkulun tasaista täydentämistä, saavuttamista elämän tarkoitusten, joita olemme itsellemme valinneet tai asianhaarat ovat meille määränneet.

36. Jos ihmiset työskentelevät oikealla tavalla, niin ilo kasvaa heidän työstään niinkuin hedelmällisen kukan värilliset lehdet; — jos he ovat uskollisia, avuliaita ja osanottavaisia, tulevat kaikki heidän mielenliikutuksensa kestäviä ja syviä ja elähyttävät sielua, kuten luonnollinen suonentykytys ruumista. Mutta kun meillä ei ole oikeata tehtävää, kulutamme koko miestarmomme rahantekemisen väärään tehtävään, ja kun meillä ei ole oikeita tunteita, niin täytyy meidän pukea ne valheellisiin, ja leikimme niillä syyllisinä ja hämärässä emmekä viattomina kuten lapset nukeillaan.

37. Avuliain ja pyhin työ, jota nykyään voi tehdä ihmiskunnan hyväksi, on opettaa ihmisiä (ja se on tehtävä esimerkin kautta, jolloin se aina on parasta), ei "tekemään parannusta", vaan olemaan tyytyväisiä. Syödä tulematta kylläiseksi on joka syntisen luonteen, joka syntisen olennon kirous. Siunauksen sanat ovat, että he syövät ja tulevat kylläisiksi; ja niinkuin on olemassa vain yksi vesi, joka sammuttaa kaiken janon, samoin on myös olemassa vain yksi leipä, joka poistaa kaiken nälän, se on oikeuden leipä; jos heillä on sen nälkä, tulevat ihmiset aina olemaan kylläisiä, sillä se on taivaan leipää; mutta jos heillä on vääryyden leivän ja palkan nälkä, niin eivät he tule kylläisiksi, sillä se on Sodoman leipää. Opettaakseen ihmisiä löytämään tyydytystä, on tarpeellista täysin ymmärtää iloitsemisen ja vaatimattoman elämisen taitoa; sillä tämä on nykyään kaikista taiteista ja tieteistä se enin tutkimuksen tarpeessa oleva. Vaatimaton elämä, s.t.s. elämä, jossa ei toivota, että tulevaisuudessa koottaisiin, vaan että suloista jatkumista kestäisi. Se ei sulje pois varovaisuutta, vaan kokonaan kaiken huolen ja surulliset ajatukset tulevista päivistä, ei myöskään huolenpitoa, vaan hyvinkin jokaisen lisäyksen; — ei kodin rakkautta ja kotirauhaa; ei täyttä vastaanottavaisuutta kaikille maksuttomien, hilpeiden ilojen aineksille, erittäinkin luonnollisen maailman suloudelle.

Kauneuden siunaus.

1. Taiteen ihanuus voi jälleen tulla omaksemme, sen kautta me voimme ylistää ja kunnioittaa Luojaamme ja julistaa kaiken sen kauneutta ja pyhyyttä, minkä hän on luonut: mutta vasta sitte kun olemme kaikesta sydämestämme ahkeroineet ensin pyhittää ruumiin ja hengen temppeliä jokaisen lapsen, jolla ei ole kattoa peittääkseen päätänsä kylmältä eikä muuria pelastaakseen sieluansa turmeluksesta.

2. Et voi saada Turnerilta maisemaa, ellei ole olemassa maata, jonka hän voi maalata, etkä Tizianilta muotokuvaa, ellei ole ihmistä maalattavana. — Tätähän ei ole tarvis todistaa, mutta en voi lopultakaan saada ketään uskomaan taiteen alkavan sillä, että teemme maamme puhtaaksi, kansamme kauniiksi. Jo kymmenen vuotta sitten sain kokea, että tätä yksinkertaista totuutta, — en sano sitä sitä varten, että sitä uskottaisiin — ajatellaan joksikin muuksi kuin kovin kummaksi väitteeksi. Tehdä maa puhtaaksi ja kansa kauniiksi; tällä tarpeellisella toimella on taiteen alkaminen. Tosin on esiintynyt taidetta maissa, missä ihmiset elivät liassa palvellakseen Jumalaa; mutta ei koskaan maissa, missä olisi eletty liassa palvellen perkelettä. On ollut olemassa taidetta maassa, missä eivät kaikki ihmiset olleet kauniita — missä yksin huuletkin olivat paksuja ja iho musta, sillä aurinko oli sen paahtanut; mutta ei koskaan maassa, jossa ihmiset olivat kurjan työn ja kuolettavan varjon kalvettamia; missä nuorison huulet eivät olleet täysiveriset, vaan painuneita nälästä ja myrkyn rumentamia. — Järjestys ja hyvyys ovat kaksi suurta eetillistä luonnon vaistoa. Kaikki taiteet perustuvat maan muokkaamiseen käsin, kansan ravinnon, vaatetuksen ja asunnon sulouteen ja herttaisuuteen.

3. Vain yhdellä keinoin voi saavuttaa hyvää taidetta, — yksinkertaisin ja samalla vaikein, — nimittäin itse siitä nauttimalla. Tutki kansojen historiaa, niin sinulle selvenee suuri tosiasia ja tulet täysin tuntemaan, — että hyvää taidetta ovat luoneet vain kansat, jotka siitä iloitsivat; joita se leivän tavoin ravitsi; joita se lämmitti päivänpaisteen tavoin; jotka sen näkemisestä riemuitsivat, sen tuottamasta ilosta tanssivat; jotka siitä riitelivät, taistelivat ja näkivät nälkää sen hyväksi; jotka todellisuudessa olivat meille suorana vastakohtana, — he nimittäin loivat sen pidättääkseen sen itselleen, mutta me vaan myydäksemme…

Jos koitat saada taiteesi kansalliseksi, halvaksi, sopivaksi esineeksi markkinoita varten, niin tulevat markkinatkin tarjoamaan aina jotain parempaa. Mutta jos muodostat sen vain omaksi iloksesi, niin olet heti huomaava, että kaikki sitä haluavat.

4. Ei mikään pahe eikä heikkous voi saada kansaa valtaansa, ilman ettei se selvästi ja ainaisesti ilmene joko huonossa taiteessa taikka taiteen puutteessa, eikä ole olemassa suurta eikä pientä kansallista hyvettä, mikä ei taiteessa ilmenisi.

5. Jalon taiteen olemassaolo käsittää mahtavan historian kokonaisine ajanjaksoineen, ja yhdistyy siihen kymmentuhansien kuolleiden intohimoja; jos tuo jalo taide asustaisi keskuudessamme, niin me sen tuntisimme ja siitä iloitsisimme emmekä ollenkaan välittäisi kuulla siitä esitelmiä. Kun ei asianlaita ole sellainen, niin olkaa varmat siitä, että meidän on sen juureen palaaminen, ainakin siihen kohtaan, missä sen rungossa on vielä eloa ja oksat alkoivat kuolla.

6. Taide täydentää siveellisyyttä tai ihmisten siveellistä tilaa. Se täydentää sitä, — mutta ei se sitä synnytä. Ensin täytyy olla olemassa oikea siveellinen tila, muuten on taide mahdoton. Mutta saavutettuna se vaikuttaa kohottavasti ja täydentävästi takaisin päin siihen siveelliseen tilaan, josta se nousi, ja ilmi tuo ennen kaikkea riemastuksensa toisille luonteille, jotka siveellisesti jo kykenevät samaa tuntemaan. Ota esimerkiksi laulun taide ja sen yksinkertaisin mestari, minkä voit löytää, ja joka täyttää täydellisimmätkin vaatimukset, leivonen. Leivoselta voit oppia, mitä merkitsee "laulaa ilokseen". Ensin täytyy sinun saavuttaa siveellinen tila, puhdas ilo, ja sitten antaa laulutaiteelle täydellinen ilmaus. Sitten on se itsessään täydellinen, ja sitä voi ilmoittaa toisille, samaa iloa tuntemaan kykeneville olennoille; mutta sitä ei voi ilmoittaa niille, jotka eivät vielä ole valmiit sitä vastaanottamaan…

Et voi maalata tai laulaa, jotta sen kautta tulisit hyväksi ihmiseksi. Sinun on oleminen hyvä, ennenkuin voit maalata tai laulaa, ja sitten väri ja sävel täydentävät sinussa parhaan.

7. Rakkaus kauneuteen on terveen ihmisluonteen varsinainen aines. Ja vaikka se voi kauvan ilmetä muuten paheellistenkin tilojen ohella, niin on se kuitenkin itsessään läpeensä hyvä; — se on kateuden, ahneuden, alhaisen maallisen huolen ja erittäinkin julmuuden sovittamaton vihollinen. Missä ehdoin tahdoin pysytään näiden orjina, sieltä se kokonaan häviää. Ihmiset joissa se voimakkaimmin esiintyi, olivat aina osanottavaisia, rakastivat oikeutta ja olivat ensimmäiset huomaamaan ja ilmoittamaan ihmiskunnan onnea hyödyttävää.

8. Et voi vilpittömästi rakastaa luonnollista aurinkoa s.t.s. luonnollista valoa ja väriä, ellet vilpittömästi rakasta henkistä aurinkoa: oikeutta ja totuutta. Epärehellisillä ja valheellisilla ihmisillä ei ole oikeata iloa luonnollisesta valosta; he eivät edes tiedä, mitä tämä sana merkitsee. Nykyaikaisen elämän koko systeemin ovat turmelleet vääryyden ja valheellisuuden kauheimmat ilmiöt ja johtaneet sen siihen asti, missä sitä ei enää semmoiseksi tunneta, — sillä niin kauvan kuin Bill Sykes tietää, että hän on rosvo, ja Jeremy Diddler, että hän on lurjus, on heille molemmille jäänyt vielä rahtunen taivaan valoa, — mutta kun kaikki varastavat, pettävät, menevät rauhallisesti kirkkoon koko heidän ruumiin valonsa ollessa pimeyttä, kuinka suuri onkaan silloin pimeys! Tämmöisen henkisen ilkeyden fyysillisenä tuloksena on täydellinen välinpitämättömyys taivaan kauneudesta, virtojen puhtaudesta ja eläimien ja kukkasten elämästä.

9. Huomaamme, että rakkaus luontoon missä sitä vain on ilmennyt, on ollut vilpitön ja pyhä tunteen aines, joten otaksuen kaikkien muiden, kahta persoonallisuutta koskevien seikkojen olevan samat, huomaamme enin luontoa rakastavalla aina olevan suuremman kyvyn uskomaan Jumalaan. Keksimme, että luonnon kunnioituksessa ilmenee semmoinen tunne suuren hengen läsnäolosta ja mahdista, jommoista ei mikään puhtaasti loogillinen ajatus voi saada aikaan tai järkähyttää; ja missä tämmöistä luonnon kunnioittamista vaalitaan viattomasti, s.t.s. sille kuuluvalla toisten ajan, tunteiden ja ponnistuksien vaatimusten huomioon ottamisella, ja missä siihen yhtyy uskonnon syvät perusvoimat, siellä tulee se määrättyjen pyhien totuuksien välikappaleeksi, joita ei käy toisin keinoin ilmoittaminen.

10. Ei yksikään ihmissuku, joka on kokonaan korvessa kaukana kaupungeista kasvanut, voi koskaan maisemasta nauttia. He voivat kenties iloita eläinten kauneudesta, mutta tuskinpa siitäkään: varsinainen talonpoika ei voi huomata niiden kauneutta, vaan yksinomaan niiden hyödyllisyyden tunnusmerkkejä. Ainoastaan sivistyneet ihmiset voivat maisemasta nauttia, ja tämän sivistyksen antavat vain musiikki, kirjallisuus ja maalaus. Siten saadut taipumukset ovat perinnöllisiä. Sivistyneen sukupolven lapsella on synnynnäinen kauneusaisti, johtuen vuosisatoja ennen hänen syntymistään vaalitusta taiteesta. Lapsissa jalojen sukukuntien, joita kasvatettiin taiteen avulla ja samalla suuriin tekoihin totuttamalla, elää voimakas ihastus kotiseudun maisemaan, ikäänkuin johonkin muistomerkkiin; tunne, jota heille ei ole opetettu, ja jota ei voi toisellekaan opettaa; tunne, joka heissä on synnynnäinen; kestävyyden leima ja palkka suuressa kansallisessa elämässä. Kuuliaisuus ja pitkän menneisyyden rauha ovat ulottaneet uskollisesti arvossa pidettyjen esi-isien kunnian heidän kotimaahansakin, kunnes maan äiteys, Demeterin salaisuus, jonka helmasta me tulimme, ja jonka syliin me palamme, on kaikkialla ympäröinyt ja täyttänyt pellot ja lähteet pelokkaalla kunnioituksella; mikä antaa rajakivelle siunauksen, jota ei kukaan voi ryöstää, laineelle pyhityksen, jota ei kukaan voi tahrata; sanoman kunniakkaista päivistä ja rakkaista ihmisistä tehdessä joka kallion aavemaisella piirroksellaan muistokiveksi, ja antaessa joka polulle jalon yksinäisyyden sulouden.

11. On omituista, kuinka vähän ihmiset ylipäänsä tietävät taivaasta. Tämä on luomakunnasta osa, jota luonto on enemmän suosinut kuin niitäkään muuta tekoaan ihmistä ilahuttaakseen, — enemmän siinä ainoassa silmiinpistävässä tarkoituksessa, että se puhuisi hänelle ja opettaisi häntä, — ja taivasta kumminkin otamme kaikkien vähimmin huomioon. On vain harvoja luonnon teoista, jotka eivät vastaisi rakennuksensa joka osaan nähden aineellisempaa, tarpeellisempaa lopputarkoitusta, kuin paljasta ihmisen miellyttämistä, mutta taivaan jokainen oleellinen tarkoitus voisi tietääksemme tulla tyydytetyksi, jos aina noin kolmen päivän päästä kohoisi suuri, ruma, musta sadepilvi peittämään taivaan sineä, ja se kaiken hyvin kastelisi, ja sitten taivas olisi taas kirkas seuraavaan kertaan asti; tähän lisäksi ehkä vielä aamu- ja iltasumun verho, joka antaisi kastetta, — ja sen sijaan ei ole olemassa elämässämme melkein hetkeäkään, jolloin luonto ei aiheuttaisi kohtausta toisensa jälkeen, kuvaa kuvansa perästä, yhtä ihanuutta toisen perästä, ja näitä aina niin valittujen, muuttumattomien, täydellisimmän kauneuden perussääntöjen mukaan, että saamme olla aivan varmat siitä, että tämä kaikki tapahtuu vain meidän tähtemme ja on aijottu ainaiseksi iloksemme. Ja tämä tulee alituiseen joka ihmisen osaksi, olkoon hän missä tahansa sekä kuinka kaukana muista mielihyvän ja kauneuden lähteistä hyvänsä. Jaloimpia luonnon ilmiöitä näkevät ja tuntevat vain harvat; ihmisen ei pidä aina elämän niiden keskellä; hän vahingoittaa niitä omalla läsnäolollaan; hänen tunteensa niitä kohtaan häviää, jos hän aina näkee niitä edessään; mutta taivas on olemassa kaikkia varten: olipa se kuinka loistava tahansa, ei se kuitenkaan ole "liian loistava ja liian hyvä ihmisluonnon jokapäiväiseksi ravinnoksi". Sen koko vaikutus on tarkoitettu sydämmen ainaiseksi lohdutukseksi ja ylennykseksi, — sydäntä rauhoittamaan ja puhdistamaan kuonasta ja tomusta. Toisinaan rauhallisena, joskus oikullisena, monasti kunnioitusta vaativana, mutta ei koskaan samallaisena, melkeinpä inhimillisenä intohimoissaan, melkein henkevänä hentoudessaan, melkein jumalallisena rajattomuudessaan, puhuu se niin selvästi meissä asuvalle kuolemattomuudelle, samoin kuin se rankaiseekin tai siunaa sitä, mikä on kuolevaista. Siitä huolimatta emme koskaan pane siihen huomiota, emme ajattele sitä sen enempää, kuin se on tekemisissä lihallisten tuntemuksiemme kanssa. Kaikessa, minkä kautta se puhuu selvemmin meille kuin petoeläimille, kaikessa, mikä todistaa kaikkein korkeimman tarkoituksia, kaikessa, mitä meidän on enemmän saatava ylitsemme kaareutuvalta holvilta, kuin valoa ja kastetta, joita on meidän rikkaruohon ja madon kanssa tasaaminen, kaikessa huomaamme merkityksettömien yksitoikkoisten sattumuksien järjestyksen liian tavallisena ja mitättömänä ollakseen arvollinen saamaan edes hetkeksikään tarkkaavaisuutemme itseensä suunnatuksi tai että siihen ihastuksella silmäilisimme. Kun rajattomimman laiskuuden ja typeryyden hetkinä käännymme taivaan puoleen viimeisenä apulähteenämme, niin mistä sen ihmeistä silloin puhummekaan? Yksi sanoo olleen märkää; toinen tuulista; kolmas lämmintä. Kuka koko kaakottavasta joukosta saattaisi kuvata yhtäkään syvyyden muotoa, yhtä ainoata korkeiden, valkoisten, eilen päivällisaikana horisonttia ympäröivien vuorien jonosta? Kuka näki elottomien pilvien tanssin auringon valon eilen illalla ne jättäessä ja länsituulen niitä edessänsä liehuttaessa kuihtuneiden lehtien tavoin? Kaikki tämä kulki huomaamatta ja näkemättä ohitse; taikka jospa tunnottomuus ravistetaankin hetkeksi pois, niin se tapahtuu vaan nähdessä jotain silmiin pistävää tai eriskummallista. Eikä ylevän korkeimpia tunnusmerkkejä kuitenkaan paljasteta alkuperäisten voimien suunnattomilla, mahtavilla julistuksilla, ei rakeiden rapistellessa eikä pyörretuulen pyöriessä. Jumala ei ole maan järistyksessä eikä tulessa, vaan hiljaisessa huminassa. Ne on ne luontomme tylsät, alhaiset taipumukset, joiden puoleen vaan voi kääntyä kimröökillä ja salamalla. Hiljaisessa, hillityssä tunkeilemattoman mahtavuuden ohikäymisessä on se syvä, rauhallinen, ikuinen, jota täytyy etsiä tai hakea, ennenkuin sitä voi nähdä, rakastaa tai käsittää; asioita, joita enkelit meille joka päivä valmistavat, ja joilla kuitenkin on ikuinen moninaisuus; joista ei koskaan ole puute, eivätkä sentään koskaan uudistu; joita aina löydetään, mutta jokainen sentään vain yhden kerran: näiden kautta opetetaan ennen kaikkea kunnioittavaa antautumista ja jaetaan kauneuden siunausta.

12. Niin luonnollista kuin onkin, että ihmissydän mieluummin kiintyy toivottuun, kuin käsillä olevaan, niin on viehätys, jonka mielikuvitus valaa kaukaiseen eli kiellettyyn, niin hieno, että se maisema usein vaikuttaa liikuttavammin, joka sisältää itseään suuremman, etäisen lupauksen, kuin se, joka kuluttaa luonnon kaikki aarteet ja voimat voittamattomassa, silmiinpistävässä ihanuudessa eikä jätä jälelle mitään, jota mielikuvitus voisi kuvitella ja seurata.

13. Tutki sisällisen liikutuksesi luonnetta (jos sinulla nimittäin on sellaisia) katsellessasi Alppeja, niin olet huomaava, että tuon liikutuksen koko loisto riippuu, kuten kaste hämähäkinsiimoissa, hienon mielikuvitusmuodostuksen ja epätäydellisen tiedon omituisessa kudonnassa. Ensin on sinulla Alppien suuruudesta epämääräinen käsitys, johon liittyy ihastus suuren rakennusmestarin teokseen muureineen ja perustuksineen; sitten liikuttaa sinua niiden iankaikkisuus, sinut valtaa juhlallinen tunne niiden pysyväisyydestä ja omasta, rinteillä olevan ruohon kaltaisesta katoovaisuudestasi, ja sitten vakavana ja surunvoittoisena menneiden sukupolvien harvinaisen yhteenkuuluvaisuuden tunne näkemällä sitä, mitä he näkevät. He eivät nähneet pilviä, jotka matkaavat ylitsesi eikä mökin seinää pellon tuolla puolen eikä polkua, jota sinä kuljet. Mutta sen he näkivät: taivaasen nouseva kallioseinä oli heidän nähden sama kuin sinunkin. He ovat laanneet sitä katselemasta, pian sinäkään et ole enää sitä katseleva, ja kallioseinä on olemassa toisia varten. Silloin sekoittuu näihin vakavampiin ajatuksiin Alppien antimien ja ihanuuksien käsittäminen, — kuvitellen kaikkia lähteitä, jotka pulppuavat sen kallioseinistä, mahtavia virtoja, jotka syntyvät niiden jäästä, kaikkia suloisia laaksoja, jotka kiertelevät niiden kallioiden lomissa, kaikkia paimenmökkejä, jotka sen pilvien alla kimaltelevat ja kaikkia onnellisia taloja, jotka ylenevät laitumilla; samalla johtuu kaikista näistä ajatuksista omituinen myötätuntoisuus kaikkea tuntematonta kohtaan ihmiselämässä, onnessa ja kuolemassa, mitä sinulle osoittaa tuo ikuisen lumen kapea, valkea loisto, joka näkyy kauvas aamutaivaalla. Nämä kuvat ja paljo enemmänkin vielä Alppia nähdessä sisimmässäsi liikuttavat mieltäsi. Et saata niitä sydämmessäsi seurata; sillä sydämmessäsi on sekä pahaa että hyvää paljo enemmän kuin koskaan voit huomatakaan; mutta ne sittenkin sinua kiihottavat ja liikuttavat, jos lumivuoria katsellessasi tunnet enemmän kuin katsellessasi jotakin muuta yhtä pehmeästi hopeanharmaalta näyttävää esinettä, niin johtuu se varmaankin tämän laatuisista kuvista, eivätkä ne ole mitään muuta, kuin asiain olemuksen syvempi käsittäminen.

14. Luulen, ettei ihmisen ole hyvä olla aina kaikkein kauneimman ympäröimänä; hän on olento, joka on kykenemätön tulemaan tyydytetyksi mistään maan päällä. Varmin keino tehdä hänet väsyneeksi ja tyytymättömäksi on totuttaa hänet omistamaan jossain muodossa maan päällä paras, minkä maa voi antaa. Jos lapsia kasvattaisi huoneessa, jossa alituisesti kaikuisi valikoimasta paras musiikki, niin heidän musiikin ymmärryksensä sekä nautintonsa olisivat hyvin vähäiset. Aivan samaa vaikuttaa ylen rikkaan, loppumattoman vuoristokauneuden näkeminen. Taipumuksemme nähdä sisällisellä osanottavaisuudella lamauttaa yltäkylläisyys, ja lakkaamme kiihottumasta (lukuunottamatta silmälle esiintymättömiä seikkoja). Todellisuudessa on siis ihmiskunnalle parempi, että tavallisen maiseman muodostus ei tarjoa rajumpaa mielenliikutuksen aihetta, — että lauhkea vuorimaa auran kallistuvien vakojen ruskettamana, mäen voimakas suuntaviiva ja metsän peittämän rotkon kaita kierros ovat useammin ihmiselämän näytelmäpaikkana, kuin pilven kruunaamien vuorien ja rehevien laaksojen pylväskäytävät ja että, sillä aikaa kun jokaiselle meistä kotiseudussamme, johon elämämme suurimmaksi osaksi rajoittuu, avautuu vaatimattomammat (vaikka aina loppumattomat) harrastuksen lähteet, tämä mahtavampi ja vieraampi ihanuus tulee kuitenkin matkojemme tarkoitusperäksi, — samalla lapsuuden mielikuvitusten vetovoimakohdaksi ja onnellisen muistelemisen esineeksi vanhuudessa.

15. Jos ostat piirroksen, niin tuottaa se iloa vain itsellesi ja ystävillesi. Mutta jos muovailet kiven ja asetat sen talosi ulkoseinälle, niin on se hauskuudeksi jokaiselle, joka katua pitkin kulkee, — hauskuudeksi lukemattomalle joukolle vain muutamien sijasta.

Mutta väität, ettei talomme ulkoseinämällä oleva veistokuva hyödytä meitä itseä. Kyllä se sentään hyödyttää sinua tavattomassa määrässä; sillä ota huomioon, että rakennustaide eroittuu erikoisesti maalaustaiteesta siinä, että se on kasaamisen taide. Ystäväsi ostamat ja taloihinsa ripustamat piirrokset eivät vaikuta yht'aikaa sinun piirroksiesi kanssa: niitä on tutkittava yksitellen, ja jos ne ripustettaisiin vierekkäin, niin ne pikemmin haittaisivat kuin lisäisivät toistensa vaikutusta. Mutta ystäväsi talon seinämällä oleva veistokuva vaikuttaa sinun talossasi olevan yhteydessä. Molemmat talot muodostavat suuren massan, paljon suuremman kuin kukin erikseen; paljon enemmän, kun siihen liitetään kolmas talo, — ynnä neljäs; vielä enemmän, kun koko katu, kun koko kaupunki yhtyy juhlalliseen sopusointuun. Taulujenne ja piirrostenne yksityisomistus on samallaista, kuin jos laulaisitte taloissanne yksiksenne. Mutta teidän rakennustaiteenne olisi mahtavassa kuorossa laulamisen kaltaista… Kaupungin katujen suurella konserttimusiikilla, kun nimittäin tornin nypykkä kohoo toisen samallaisen vieressä, kerros kerroksen päällä ja torni toisensa jälkeen peittää asumattomien mäkien kaukaisimpia harjoja, on semmoinen ylevyys, jommoista te nykyään ette kykene ajattelemaankaan, jopa kykenee se saattamaan syvimpään liikutukseenkin, kuin taide voi ihmissydämmeen synnyttää. Ja se on syystäkin syvin: sillä Jumalan ja luonnonlain mukaan ylentää iloanne samoin kuin hyvettännekin keskinäinen avunanto. Kuten te käsikkäin voitte parhain toisianne auttaa, samoin voitte myös käsi kädessä parhaiten iloitakin.

16. Jumala on maan meille elämän ajaksi lainannut; se on suuri perintöläänitys. Se kuuluu sekä meille että jälkeentulevaisillemme, joiden nimet jo ovat luomakunnan kirjaan kirjoitetut; meillä ei ole oikeutta toimimisellamme tai laeilla tai laiminlyömisillä aiheuttaa heille tarpeettomia rangaistuksia, tai ryöstää heiltä etuja, joita olisimme voineet heille perinnöksi jättää. Ja tämän sitä vähemmällä syyllä, kun ihmisen työstä on määrätty, että sen hedelmän runsaus on oleva tasasuhteinen siihen aikaan, joka on kylvön ja sadon välillä, ja että ylipäänsä työmme tuloksen määrä on oleva sitä täydempi ja runsaampi, kuta kauvemmaksi tarkoitusperämme asetamme, kuta vähemmän haluamme itse olla todistajina sen, minkä vuoksi työtä teemme. Ihmiset eivät voi tehdä yhtä paljo hyvää aikalaisilleen, kuin jälkeensä tuleville; ei yhdestäkään ainoasta saarnatuolista, josta ihmisääni on kaikunut, ole se niin selvästi kuulunut, kuin haudasta.

Tämä huomioon ottaen tulevaisuuteen nähden ei kärsi tappiota nykyisyys. Joka ihmisen toimintaa hyödyttää suhteensa tuleviin tapahtumiin, kunniaan, suloon ja kaikkiin tosi seikkoihin. Laajanäköisyys ja levollinen, luottavainen kärsivällisyys eroittavat enemmän kuin mitkään muut ominaisuudet ihmisen toisesta ihmisestä ja lähentävät häntä Luojaansa; ei ole olemassa tointa tai taidetta, jonka ylevyydelle emme saattaisi tätä asettaa mittapuuksi. Muistakaamme sentähden rakentaessamme rakentavamme ainaiseksi; ei yksinomaan nykyhetken iloksi, nykyhetken tarpeeksi. Tehkäämme työ senlaatuinen, että jälkeläisemme meitä siitä kiittävät, ja asettaessamme kiven kiven päälle ajatelkaamme, että kerran tulee aika, jolloin näitä kiviä pidetään pyhinä, sentähden että meidän kätemme ovat niitä koskettaneet, ja että ihmiset katsellessaan tekojamme ja työtämme sanovat: "Katsokaa, tämän tekivät meidän hyväksemme isämme!" Sillä rakennukselle suurinta kunniaa eivät todellakaan tuota sen kivet ja sen kulta, vaan sen ikä, tuo sen sävyn syvästi tuntoinen täyssointu, vakava valppaus, salaperäinen osanotto, jopa hyväksyminenkin tai tuomitseminen, jota meihin jo kauvan ihmiskunnan katoavaisten laineiden huuhtomat muurit ovat vaikuttaneet. Niiden pysyvä todistus ihmisestä, niiden hiljainen vastakohta kaikkien kappaleiden katoovaiselle luonteelle, niiden voima, jolla ne vuosien ja aikojen kuluttua, hallitussukujen haihduttua ja toisten noustua, ja maanpinnan ja merenrajojen muuttuessa säilyttävät taiderikkaan, kauniin muotonsa voittamattomaksi ajaksi, yhdistävät menneitä ja tulevia aikakausia toisiinsa, ja liittäen kansat myötätuntoisina yhteen melkein heidät yhtäläisentävät: tällä kullalla kirjailevalla ajalla on meidän etsittävä rakennustaiteen todellista valoa, väriä ja koristusta. Vasta kun rakennus on saavuttanut tämän luonteen, kun se on kunnian ja ihmistekojen pyhittämä, kun sen muurit ovat tulleet kärsimyksen todistajiksi ja sen pilarit kohoovat kuoleman varjosta, voi sen olemassaolon, joka kestää kauvemmin kuin maailmaa ympäröivät luonnolliset seikat, omaksi tulla niin paljon sävyä ja eloa, kuin nämä omistavat.

17. On olemassa vain kaksi tehokasta ihmisen muistamattomuuden voittajaa, runous ja rakennustaide, ja jälkimmäiseen sisältyy jossain määrin edellinen, ja onkin se todellisuudessa mahtavampi. On hyvä omata ei vain sitä, mitä ihmiset ajattelivat ja tunsivat, vaan sitäkin, johon he käsin koskettivat; josta he saivat voimansa; jota heidän silmänsä koko heidän elinaikansa katselivat. Homeron aikakausi on hämärän epätietoinen hänen persoonallisuudestaan. Toisin on Perikleen aikakauden laita: päivä tulee, jolloin tunnustamme, että olemme enemmän oppineet Kreikan kuvaveiston rapautuneista jäännöksistä, kuin sen mieluisilta runoilijoilta ja urheilta historijoitsijoilta. Jos menneisyyden tiedoistamme on jotakin hyötyä, jos ajatus jälkimaailman muistelusta meitä ilahuttaa ja jos nykyinen ponnistus voi tehdä voimakkaaksi, nykyinen kärsimys kärsivälliseksi, niin on kansalliseen rakennustaiteesen nähden olemassa kaksi velvollisuutta, joiden merkitystä ei voi kyllin korkeaksi arvostella: ensiksikin nykyajan rakennustaiteen muodostaminen historialliseksi, ja toiseksi menneiden aikojen rakennustaiteiden säilyttäminen kaikkein kalleimpana perintönä.

18. Kansan elämä on tavallisesti laavavirran kaltainen, joka ensin etenee loistavasti ja rajuna, sitten heikkona ja peitettynä, vihdoin vain hyytyneiden möhkäleiden syöksähtelemisenä. Tätä viimeistä tilaa on ikävä katsella. Kaikki nämä asteet voi selvästi huomata taiteessa, erittäinkin rakennustaiteessa; sillä ollen erittäin riippuvainen todellisen elämän lämmöstä on se myös varsin vastaanottavainen väärän elämän kylmettävälle myrkylle. En tunne mitään painostavampaa, kuin on elottoman rakennustaiteen näkeminen, jos sen tunnusmerkkiä kerran on alkanut käsittää. Lapsuuden heikkous on täynnä lupausta ja viehätystä, — epätäydellisen tietämisen taistelu täynnä voimaa ja yhteyttä; mutta nähdä heikkouden ja jäykkyyden valtaavan kehittynyt mies; nähdä kirjaimet, joilla muinoin oli ajatuksen tuore leima, litteinä ja kuluneina ylenmääräisestä käyttämisestä; nähdä muinoin elävän olennon kuori sen kuihtuneessa muodossa, kun niiden värit ovat vaalistuneet ja asukkaansa kuollut, — se on nöyryyttävämpi, onnettomampi näky, kuin kaiken tiedon häviäminen, ja palaaminen ilmeiseen, avuttomaan lapsuuteen.

19. Totuuden solvaamiset, jotka häväisevät runous- ja maalaustaidetta, rajoittuvat suurimmaksi osaksi esineensä käsittelemiseen. Rakennustaiteessa on vielä toinen, vähemmän hieno, halveksittava totuuden loukkaaminen mahdollinen; suoranainen valhe aineen laatuun tai työn paljouteen nähden. Tämä on sanan täydessä merkityksessä väärä, ja ansaitsee samallaisen tuomion, kuin jokainen muukin siveellinen rikos; se on sekä yksityisille että kansoille yhtä ala-arvoista; missä sitä vaan on levitetty ja suvaittu, on se aina ollut erityisen taiteiden alentamisen merkkinä; ettei se ole tullut vielä pahemman, nimittäin ankaran rehellisyyden yleisen puutteen merkiksi, selittää vain se omituinen eroitus, joka vuosisatoja sitten on eroittanut taiteet — omantunnon asioina — kaikista muista ihmishengen objekteista. Että tunnollisuus vetäytyy pois tällä tavalla taiteessa käytetyistä voimista, on sen itsensä taiteita hävittäessä samaan aikaan jossain määrin tehnyt tehottomaksi todistuksen, jonka se muuten olisi voinut antaa luonteesta ja omituisuudesta kansojen, joiden keskuudessa sitä on vaalittu; jos ei, niin olisi enemmän kuin omituista, että yleisestä vilpittömyydestään ja uskollisuudestaan niin tunnettu kansa, kuin englantilaiset ovat, sallii rakennustaiteessaan enemmän ulkokuorta, peittelemistä ja petosta, kuin mikään muu kansa.

Ajattelemattomasti suvaittuina ne vaikuttavat sentään turmiollisesti taiteesen, missä niitä harjoitetaan. Ellei löytyisi mitään muuta syytä rakennustaiteellisiin epäonnistumisiimme, niin olisi näissä pienissä epärehellisyyksissä kyllin selitystä niihin kaikkiin. Niiden poistaminen on ensimmäinen eikä suinkaan pienin askel suuruuteen; ensimmäinen, sillä se on niin silmiinpistävä ja on helposti poistettavissamme. Saatamme olla kykenemättömiä saamaan pakoittamalla hyvä tai kaunis eli uusi rakennustyyli; mutta rehellisen rakennustaiteen voimme pakolla saavuttaa: köyhyyden niukkuuden voi antaa anteeksi, ankaraa hyödyllisyyttä voi kunnioittaa; mutta mikä muu kuin halveksiminen voisi kohdata petoksen alhaisuutta.

20. Kuten hienotunteinen nainen ei kanna vääriä jalokiviä, samoin halveksii kunnollinen rakennusmestarikin vääriä koristuksia. Niiden käyttäminen on yhtä julkea, kuin anteeksiantamatonkin vale. Käytät sitä, mikä itselleen anastaa arvon, jota sillä ei ole, väität sen maksaneen sitä, jota se ei ole maksanutkaan, olevan sitä, mitä se ei ole. Se on petosta, törkeyttä, hävyttömyyttä ja syntiä. Alas sellaiset! Musertakaa ne mäsäksi, antakaa niiden paikan seinällä olla epätasaisena ja karheana. Et ole niistä mitään maksanut, sinulla ei ole mitään tekemistäkään niiden kanssa; et tarvitse niitä. Ei kenellekään maailmassa ole koristukset välttämättömiä. Mutta vilpittömyyttä on jokaisen tarvis. Kaikki kauniit luonnokset, joita milloinkaan on keksitty, eivät ole valheen arvoisia. Anna muuriesi olla niin paljaina ja alastomina kuin höylätty lauta, taikka rakenna ne poltetusta savesta ja silpusta, jos niin pitää olla; mutta älä rappaa niitä vääryydellä.

21. Yhtä kykenemme aina tekemään — tulemaan toimeen ilman konekoristuksia ja valurautatyötä. Kaikki ne metallikuvat, keinokkaat kivet, kaikki ne puu- ja pronssijäljennökset, joiden keksinnöstä joka päivä kuulemme riemuittavan, — kaikki ne lyhyet, halvat ja kevyet menetystavat saadakseen aikaan sen, jonka kunniana on sen vaikeus, — ovat yhtä monta uutta estettä muutenkin vaivaloisella tiellämme. Ne eivät tee ketään meistä onnellisemmaksi tai viisaammaksi. Ne tekevät käsityksemme vain pintapuolisemmaksi, sydämmemme kylmemmäksi, järkemme heikommaksi. Meidän on tehtävä työtä elääksemme, ja tehtävä tarmokkaasti; toista työtä teemme iloksemme ja se on tehtävä täydestä sydämmestä; ei puolittain ja niukasti, vaan tahtoen; mikä ei ole tämän ponnistuksen arvoista, se on parempi jättää kokonaan tekemättä. Ehkä kaikella, mitä meidän on tehtävä, ei ole muuta tarkoitusta, kuin harjoittaa sydäntämme ja tahtoamme ja olla itsessään tarpeetonta; ainakin on sen antama vähäinen hyöty tuiki tarpeeton, ellei se ole kättemme ja voimiemme siihen käyttämisen arvoinen. Ei sovi kuolemattomuudellemme ottaa vastaan sille arvottomia helpotuksia ja sietää, että tarpeettomia välikappaleita tunkeutuu sen ja sen vallitsemien seikkojen väliin. Joka tahtoisi muodostaa henkensä luomuksia muulla tavoin kuin omalla kädellään, hän antaisi myös, jos voisi, taivaan enkeleille positiiveja helpottaakseen heidän soittelemistaan.

22. Käsityön voi aina eroittaa konetyöstä; tosin on ihmisten mahdollista muuttua koneiksi ja alentaa työnsä konetyön tasalle. Mutta niinkauvan kuin he tekevät työtä ihmisinä, ja tekevät sitä koko sydämellään, ja tekevät parhaansa, ei tee se mitään, vaikka olisivat kuinka huonoja työntekijöitä tahansa, sillä siinä käden työssä on sentään aina jotakin, joka on kaiken kiitoksen yläpuolella: niissä on selvästi huomattavissa, että muutamat paikat ovat enemmän ilahuttaneet kuin toiset, että siinä on viivähdetty ja työskennelty erikoista huolellisemmin; sitten tulee kohtia, joissa ei ole niin välitetty, ja kiireellisiä kohtia, ja tässä on taltta kovin takonut, tässä taas kevyesti ja tuossa arkaillen, ja jos ihminen käytti työssään järkeään, samoin kuin sydäntäänkin, niin on kaikki oleva oikealla kohdallaan, ja joka osa kohottava toisen arvoa. Kokonaisuuden vaikutus verrattuna samallaisen koneella tai innottomalla kädellä veistettyyn kuvaukseen on samallainen, kuin hyvin luettu ja syvästi tunnettu runo verrattuna vaikutukseen, joka aiheutuu, jos niitä koneellisesti lukea pauhataan. Useat eivät huomaa eroitusta; niille, jotka runoista pitävät, on se kaikki kaikessa, — mieluummin ovat he runoja kuulematta, kuin kuulevat niitä huonosti lausuttavan; niille, jotka ovat rakennustaiteesen mieltyneet, on käden elo ja pontevuus kaikki kaikessa. He mieluummin ovat mistään koristuksesta huolimatta, kuin ottaisivat huonon, s.t.s. välinpitämättömästi veistetyn. En voi kyllin usein toistaa, ettei karheasti tai kömpelösti veistetyn tarvitse välttämättömästi olla huono, vaan sellainen on välinpitämätön työ, jossa kaikkialla huomaa saman vaivannäön — sydämettömän ponnistuksen sileän, pitkäveteisen tyyneyden, — auran säännöllisyyden tasaisella pellolla. Välinpitämättömyyttä huomaamme pikemmin täydellisessä, kuin muussa työssä,— ihmiset tulevat itseään täydentämällä kylmäkiskoisiksi ja veltoiksi, ja jos luulee, että täydellisyys on sileyttä ja saavutettava santapaperin avulla, niin voi yhtä hyvin jättää heti työn koneelle. Todellinen täydellisyys on yksinkertaisesti tarkoitetun vaikutuksen täysi esitys, ja korkea täydellisyys on hyvin tarkoitetun, elävän vaikutuksen esitys ja on useimmin saavutettavissa karhean kuin sileän käsittelyn kautta.

23. Mielikuvitusrikkaan myötätuntoisuuden voima on suuressa määrässä väsymykselle altis; niin että, jos annamme sen työskennellä liian monen esineen kanssa yhtäaikaa tai liian suuremmoisten seikkojen kanssa peräkkäin pitkän aikaa, ei se kestä ponnistuksissa, vaan uupuu, samoinkuin jäsenet ruumiillisesta väsymyksestä, ja on silloin kykenemätön noudattamaan minkäänlaista vaikutusta, ennenkuin on levännyt. Siinä ilmenee kyllästymisen oikea luonne, jota kyllästymistä matkoilla liian paljon katseltuamme niin usein tunnemme. Ei niiden kauniiden nähtyjen esineiden yksitoikkoisuus ja paljous ole tehnyt näitä arvottomiksi, vaan on sisällinen voimamme liiaksi rasitettu, ja sen sijaan että antaisi sen levätä, ihmettelee matkustaja tylsyyttänsä ja kykenemättömyyttänsä ihailemaan, etsii jotain vielä ihailtavampaa ja kiihoittaa ja kiusaa ja ravistelee tunnettansa sanomalla: Katso sitä ja katso tätä ja tuota vielä ihailtavampaa! — kunnes se kokonaan lamautuu kaikelle enemmälle tuskalle ja ilolle, tylstyneenä useaksi seuraavaksi päiväksi. Epätoivoinen tuhlaaja kääntyy Campagnan hevoskilpailuihin eikä kykene nyt mihinkään muuhun. Sen sijaan että tunteemme voima, jos se kesken yksinkertaisia tapahtumia olisi saanut kallistua ruoholle ja hiukan aikaa levähtää, olisi taas vähitellen toipunut, jälleen saavuttanut voimansa ja eloisuutensa ja ollut taas pian työkykyinen. On siis aina välttämätöntä, kun tämä sisällinen voima uupuu, etsiä sille vähä vähemmän eikä enemmän ihailtavaa, minkä kanssa se voi seurustella tuossa heikossa tilassa ollessaan; anna sen sitten olla levossa, niin se pian virkistyy.

24. Jokaisesta ihmisestä, jolla kaikki viisi aistiansa on vallassaan, on hiljainen noin kymmenen tai kahdentoista peninkulman matkaaminen päivässä hupaisinta matkustamista. Kaikki matkustaminen käy ikäväksi sitä mukaa, mitä nopeammin se tapahtuu. Junalla kulkemista en yleensä pidä minään muuna kuin matkustamisena. Se on yksinkertaisesti samaa kuin tulla lähetetyksi toiseen paikkaan; melkeinpä paketin tavoin.

25. Kaikkea suurta tehdessä on siihen koko olento kohdistettava, sekä ruumis että sielu, olletikin sielu. Muta tämä työ ei ole koko olennon yksipuolista työtä, myöskin työ kääntyy koko olennon puoleen. Mitä täydellinen olento puhuu, sitä täytyy myös täydellisen olennon kuunnella. Ei ole minun tehtäväni kuluttaa koko henkeäni, menettää koko voimaani ja elämääni työhöni, sinun katsojana tai kuuntelijana minua vain puolinaisesti hengelläsi tarkatessa; sinun täytyy olla kokonaan minun, kuten minäkin olen kokonaan sinun; ainoastaan niillä ehdoin voimme olla samaa mieltä. Kaikki taipumuksesi, suurimman ja parhaan sinussa täytyy olla hereillä; muuten en saa palkkaani. Maalarin ei ole pantava inhimillisen luonteensa koko aarretta työhönsä, tyydyttääkseen vain yhtä osaa katsojasta; ei yksinomaan huvittaakseen hänen aistejaan, ei vain tyydyttääkseen hänen mielikuvitustaan, ei ainoastaan houkutellakseen mielenliikutukseen, ei vain johdattaakseen häntä ajattelemaan, vaan tuon kaiken aikaan saadakseen. Aistien, mielikuvituksen, tunteen, järjen, koko havaitsevan hengen täytyy tarkkaavaisuudessa tulla tyydytetyksi tai iloisesti liikutetuksi; muuten ei ole työtätekevä henki tehtäväänsä hyvin täyttänyt. Sillä huomaa, hänellä ei ole ainoastaan oikeus päästä kohtaamaan kasvoista kasvoihin, sydämestä sydämeen; vaan jo hänen velvollisuutensa se aiheuttaa toisen sielun vastaamaan: sen torven tärähdyksen täytyy olla niin selvän, että, vaikka kehoitukseen tylsyyden tai laiskuuden takia ei vastattaisikaan, ei voisi sentään olla epäilystäkään sen merkityksestä; teoksessa täytyy olla semmoinen voima, että sitä seuraamatta oleminen olisi oma syymme. Tämän me siltä vaadimme, tätä rukoilemme. Useimmat ihmiset eivät tiedä, mitä heissä on, ennenkuin tämä huuto heitä kutsuu: sydämensä heissä nääntyy, uni ja velttous valtaavat heidät. Eivät ole he mistään niin kiitollisia, kuin tästä huudosta: "Heräjä sinä, joka makaat!"