74. Meidän poloisen ihmisluontomme sangen katkera laki on, että ihmisten terveen lapsuuden kehitykselle on taivas asettanut sen välttämättömän pakon, että sen on yhtä hyvin käytettävä mielikuvitusvoimaansa kuin keuhkojaan ja jalkojaan; että se on pakoitettu keksintökykynsä levittämään niinkuin lintu lentosulkansa; ettei ole mitään leikkikapinetta, jonka voit lahjoittaa, joka ei häiritsisi iloa kuvitella jotain olematonta, eivätkä oppineimmat kertomukset, joita voit hänelle maailman ihmeistä sepittää, koskaan voita niiden kertomusten viehätystä, joita viisas lapsi itse voi kertoa ruusun lehden tekemästä haaksirikosta puron syvyyteen.

Yhden huomattavimmista todistuksista, jotka osoittavat lasten tarvetta tähän keksivän ja uskovan voiman harjoitukseen — des besoin de croire (uskon tarve), ja että sitä edeltää besoin d'aimer (rakkauden tarve), voit sinä siitä havaita, että hävität häneltä leikkikapineesta elinvoiman ohjaamalla hänet liian lähelle elämän jäljittelemistä.

75. Kaikkinainen kasvatus alkaa työllä. Ajattelemisemme, tahtomisemme, uskomisemme ei ole lopultakaan erittäin tärkeätä. Ainoa tärkeä on tekemisemme. Ja miehen, naisen ja lapsen kasvatuksen ensimmäinen aste on se, että saa heidät tekemään parhaansa. Kaiken hyvän talouden laki on se, että kaikesta tehdään paras. Kuinka paljon enemmän meidän olisi jokaisesta olennosta tehtävä paras.

76. Olla saamatta mitään kasvatusta ei ole välttämättä pahinta, mikä voi meitä kohdata. Uskokaa minua, ei meidän tule enin peljätä sitä, että olemme kokonaan saamatta kasvatusta. Todella on pelättävä sitä, että saa huonon kasvatuksen. Niitä on olemassa kaikenlaatuisia — hyviä ja sangen hyviä; huonoja ja sangen huonoja. Rikkaiden ihmisten lapset saavat usein huonoimman kasvatuksen kuin rahalla voi saada; ja köyhien lapset saavat usein parhaimman ilmaiseksi.

77. Koulujen terveellinen vaikutus on kaikissa paikoissa ja kaikkina aikoina siitä riippuvainen, että kilpailun kiihoke on kaikessa muodossa ja varjossa kokonaan poistettu. Jokaista lasta tulee oman mittapuunsa mukaan pitää hänen omassa velvollisuudessaan ja palkita häntä omalla oikeudenmukaisella kiitoksellaan. Ponnistus ansaitsee kiitosta, mutta ei saavutus. Ei ole kysymys, onko joku oppilas viisaampi tai tyhmempi kuin muut, vaan onko hän tehnyt parhaansa hänelle annetuilla lahjoilla. Uudenaikaisen kokeiden järjestelmän nurinkurisuus johtuu pääasiallisesti taistelusta saada tuottavia paikkoja, mutta myös osaksi juurtuneesta pölkkypäisyydestä, joka otaksuu kaikkien ihmisten olevan luonnostaan samallaisia ja voivan paljailla kyynärpään töyttäyksillä tiellään edistyä. Asianlaita on kuitenkin sellainen, että jokainen ihminen on syntynyt tarkoin määrätyn-, sangen rajoitetunkykyisenä; että hän luonnostaan, — jos hän muuten yleensä on lainkaan saanut kykyjä — on kykenevä muutamiin asioihin, toisiin kykenemätön; ettei hän aivojensa painoon voi atoomiakaan ponnistusta ja oppia lisätä; että hän kilpailulla voi kyllä voimansa lamauttaa ja muuttaa, mutta ei mihinkään suuntaan ulottaa, ja että hänen elämänsä koko suloisuus, onni ja hyve on siitä riippuvainen, että hän velvollisuuksilleen uskollisena tekee voitavansa ja rauhallisena jää siksi, mitä hän on. Jos hän huomaa toisissa vähemmän tai enemmän kykyisyyttä, tulee hänen käyttää etevämmyyttään heidän tukemisekseen eikä omaksi edukseen, ja missä toiset hänen voittavat, siinä ei hänellä ole harmistumisen syytä, vaan on hänen iloitseminen ihastelemalla jaloja voimia. En voi ilmilausua ilon suuruutta, jonka tunsin Turnerin ja Tintoretton [eteviä taidemaalareita] voimasta, oman kykyni ollessa vasta kehittymässä; ja kaikki hyvät taiteilijat myöntävät, että on paljon vähemmän persoonallista tyydytystä siitä, että tekee jotakin kaunista, kuin että näkee kaunista tehtävän. Jokaisen koulun oven yllä, jokaisen korkeakoulun käytävän päällä näkisin mielelläni marmoriin piirretyksi rajoittamattoman kiellon: "Älä tee mitään riidan eikä turhan kunnian tähden!"

78. Elämän kaikkein suurin salaisuus ja kauheinkin on turmelus, mikä uhkaa totisintakin uskontoa, joka ei perustu jokapäiväiseen, järkevään, työteliääsen, nöyrään ja avuliaasen työhön. Avulias työ!

Sehän se on juuri laki, jonka, jos sitä seurataan, kaikki uskonto puhtaasti sisältää, ja jonka, jos se unohdetaan, se tekee turhaksi ja tyhjäksi. Jos me aina jossain synkässä tai valoisassa uskonnollisessa uskossa pidämme tärkeinä niitä kohtia, joissa me toisista ihmisistä eroamme, niin olemme väärässä ja pahan hengen vallassa. Tämä on farisealaisen kiitoksen olemus ja ydinkohta: "Herra, minä kiitän sinua, etten ole niinkuin muut ihmiset." Joka hetki elämästämme tulisi meidän koettaa löytää ei semmoista, missä toisista ihmisistä eroamme, vaan semmoista, missä olemme toisten kanssa samaa mieltä; ja niin pian kuin huomaatte, että jossakin, mikä voisi ystävyydessä ja hyvyydessä tulla tehdyksi, voitte olla yksimielisiä (ja kuka ei sitä voisi, hullut poisluettuina!) niin tehkää se. Käykää siihen yhdessä käsiksi. Ette voi keskenänne riidellä, jos olkapää olkapäässä kiinni eteenpäin tunkeudutte; mutta hetkenä, jolloin parhaatkin ihmiset lakkaavat vaikuttamasta ja alkavat puhua, luulottelevat he taisteluhalunsa olevan hurskautta, ja silloin on kaikki mennyttä. En tahdo puhua rikoksista, jotka ovat tehdyt entisinä aikoina Kristuksen nimessä, en tyhmyyksistä, jotka meidän aikoihin asti pidetään olevana sopusoinnussa kuuliaisuuden kanssa Häntä kohtaan; vaan haluan puhua sairaloisesta turmeluksesta, uskonnollisen tuntemuksen elävän voiman haaskauksesta, jonka kautta sen terve voimakkuus, jonka pitäisi olla jokaisen kansakunnan johtava sielu, sen nuorukaisten ja miesten loisto, sen nuorten naisten turmelematon valo, tulee heikennetyksi ja tuhlatuksi. Sinä voit aina tavata tyttöjä, jotka eivät ole oppineet tekemään yhtäkään hyödyllistä työtä perusteellisesti; jotka eivät osaa ommella, eivät keittää, eivät laskuja tehdä, eivät lääkkeitä laittaa, joiden tyttöjen koko elämä on kulunut leikissä ja epätodellisuudessa ja olet huomaava, että sellaiset tytöt, jos ovat vakavasti päättäneet koko sen uskonnollisen tunteen voimalla, minkä he ovat Jumalalta saaneet, ylläpitää voimaansa jokapäiväisen työn ja aherruksen vaikeuksissa, voivat vain vaikeasti ja tuloksettomasti ajatella sitä kirjaa, josta ei koskaan voida tavuakaan muuten ymmärtää kuin työn avulla; koko heidän naisellisuutensa vaistontapainen viisaus ja armeliaisuus menee mitättömäksi ja heidän puhtaan omantuntonsa sulous kääntyy hedelmättömäksi sielun tuskaksi kysymyksistä, joista yhteisen avuliaan elämän lait olisivat joko heti tulleet ratkaistuiksi tai tieltä syrjäytetyiksi. Anna sellaiselle tytölle oikea työ, joka hänet pitää toimekkaana aamuhämärässä ja saattaa hänet illalla väsyneeksi tietoisena siitä, että lähimmäisensä hänen päivänsä takia ovat todella tulleet autetuiksi, niin heidän innostuksensa voimaton suru muuttuu säteilevän, hyväätekevän rauhan ylevyydeksi.

Samoin on meidän nuorukaistenkin laita. Ennen aikaan opetimme heitä latinalaisia runoja laatimaan ja nimitimme heitä sivistyneiksi; nyt opetamme heitä juoksemaan ja soutamaan, nuijalla palloa lyömään ja sanomme heitä sivistyneiksi. Osaatteko kyntää, kylvää, oikeaan aikaan istuttaa, vakaalla kädellä rakentaa? Onko elämänne pyrkimyksenä olla puhtaita, ritarillisia, uskollisia, pyhiä ajatuksissanne, sanoissa ja teoissa rakkaudellisia? Näin on tosiaankin muutamien, jopa useidenkin laita, ja Englannin voima ja toivo on heissä; mutta on kyseessä kääntää heidän rohkeuttansa sodan töistä armeliaisuuden töihin ja johtaa heidän ymmärryksensä sanariidoista asioiden tuntemiseen ja heidän ritarillisuutensa seikkailuista kuninkaallisen voiman ainaisuuteen ja uskollisuuteen. Silloin todellakin pysyy heillä ja meillä kukistumaton onni ja pettämätön uskonto, silloin pysyy meillä usko, jota ei mikään koettelemus enää hätyytä, eikä vihan eikä pelon tarvitse puolustaa; silloin jääpi meille toivo, jota ei enää tukahuta vuosien valta eikä enää saata häpeään petolliset harhakuvat; silloin meillä ja meidän kanssamme pysyy niistä suurin: iankaikkinen tahto, Isämme ikuinen nimi. Sillä rakkaus on niistä suurin.

79. Ei mikään fyysillinen erehdys voi olla syvempi, ei mikään siveellinen hairahdus voi olla vaarallisempi kuin munkkilaisoppi ruumiin ja sielun vastakohdista. Epätäydellisessä ruumiissa ei voi sielu olla täydellinen; ei mikään ruumis ole täydellinen ilman täydellistä sielua. Jokainen oikea teko, jokainen todellinen ajatus painaa kauneutensa leiman henkilöön ja kasvoihin; kaikkinainen huono teko ja epäpuhdas ajatus painaa rumuuden leiman. Ihmisten ilmettä ja esiintymistä voitaisi yhtä yksinkertaisesti lukea, kuin painettua kertomusta, jolleivät vaikutukset olisi niin moninaisesti kokoonpantuja, että muutamissa tapauksissa aina (ja tietomme nykyisellä kannalla ollen joka tapauksessa) jääpi mahdottomaksi täydelleen niitä selittää. Yhtä kaikki voidaan aina vanhurskaan kasvot ensi hetkellä eroittaa alati epävanhurskaan kasvoista; ja jos nämä ominaisuudet säilyvät yksi tai kaksi sukupolvea läpeensä, niin syntyy luonnollisten taipumusten täydellinen eroitus. Sekä siveelliset että ruumiilliset ominaisuudet kulkeutuvat paljon enemmän perinnäisyyden kautta, kuin kehittyvät kasvatuksen kautta, vaikkakin molemmat voivat joutua kasvatuksen puutteessa hävitetyiksi. Vielä ei ole varmasti vedetty aateluuden rajoja, jotka ihminen voi savuttaa jumalallisia syntymys- ja kasvatuslakia hartaasti vaarinottamalla.

80. Yleistä kurjuutta vastaan on olemassa vain yksi parannus: yleinen kasvatus, joka on suunnattu siihen, että ihmiset saadaan ajattelemaan ja että he tehdään armeliaiksi ja vanhurskaiksi. Voidaan ajatella useampia lakeja, jotka vähitellen korjaavat ja lujittavat kansallista mielenlaatua; mutta suurimmaksi osaksi ne ovat sen laatuisia, että kansallinen mielenlaatu pitäisi tulla olemuksessaan parannetuksi, ennenkuin se voisi sitä sietää.

81. Varma on, että sivistyksen tulisi taivaan tavoin olla kaikille avoinna; yhtä varmaa on myöskin, ettei niitä kellenkään tulla pakoittamaan ja että jätetään hyväntahtoisen luonnon varaan johtaa lapsiaan, ihmisiä ja eläimiä niin, että he mielensä mukaan joko ottavat tai eivät ota. Vie hevonen ja ihminen veden ääreen, anna niiden juoda, jos ja milloin tahtovat. Lapsi, joka tahtoo sivistystä, edistyy sen kautta, se lapsi taas, joka sitä kammoksuu, turmeltuu.

82. Ole varma siitä, että voit yhtä vähän ihmisiä kuin kasvejakaan täydelleen repiä ja kokoon ruhjoa. Jos tapaat joskus itsesi vaikutuksellisessa asemassa, — niin varmistu siitä ensin, mitä ihmiset, joita tahtoisit opettaa, olivat tottuneet tekemään, ja rohkaise heitä tekemään se paremmin. Älä aseta muita oivallisuuksia heidän nähtäviinsä, älä häiritse heidän kunnioitustaan menneisyyttä kohtaan; älä katso olevasi velvoitettu poistamaan heidän tietämättömyyttään, vastustamaan heidän taikauskoansa, opeta heille vain hiljaisuutta ja totuutta ja pelasta heidät niiden tottumuksien esikuvilla, jotka sinä olet tullut tuntemaan epäterveellisiksi ja alhaisiksi.

83. Aikamme suuria peruserehdyksiä on se, että lukeneisuutta pidetään väärin kyllä sivistyksenä. Nimitän sen peruserehdykseksi, koska luulen pienimmättä vaikeudetta voitavan todistaa, kuinka siihen lujasti on juurtunut jokainen ja aivan varmaan pahin erehdys, mihin voidaan taiteen alalla joutua. Sivistys lyhyesti sanottuna on siinä, että ihmissielut johdetaan parhaasen ja heistä tehdään paras; nämä molemmat päämäärät ovat aina yhdessä ja yhtäläisillä välikappaleilla saavutetut. Kasvatus, joka itse ihmiset tekee onnellisimmiksi, tekee heidät mitä soveliaimmiksikin ja avuliaimmiksi toisia kohtaan. Tosisivistys tarkoittaa ensin päämäärää, jotka ihmisille ovat pannut eteen tahi ovat hänen saavutettavissaan, sitten perusainetta, josta hän on tehty. Mikäli on mahdollista, sikäli valitsee se päämäärän perusaineksen mukaan; ei sillä aina kuitenkaan ole päämäärän valinta vapaa; sillä useiden ihmisten asema elämässä on välttämättömyyden määräämä. Vielä vähemmin voi se valita perusainesta; kaikki, mitä se voi tehdä, on sen mukaista, että se sovittaa toisen toiseensa mahdollisimman viisaasti.

Ensiksi on tarpeen tietää, että perusaines on yhtä moninainen kuin päämäärät; että ei ainoastaan toinen ihminen ole erilainen kuin toinen, vaan että jokainen ihminen olemukseltaan eroaa jokaisesta toisesta, niin ettei voida mitään kasvatusta, mitään sivistystä ja opetusta koskaan kahden ihmisen ajatuksiin ja voimaan yhtäläisiksi saada. Kaikkien ihmisten seassa, niin ylä- kuin alaluokissa on olemassa iankaikkisia ja yhteensoveltumattomia eroavaisuuksia persoonallisuuksien välillä, jotka ovat aivan samallaisissa oloissa syntyneet. Toinen ihminen on achatikivestä [Achates virrasta Siciliasta tavattava mineraali (piihaponsekaista), värittyy erilaiseksi] toinen sappikivestä, toinen liuskakivestä, toinen savesta. Ensimmäistä kasvattaa hiominen, toista rapautuminen, kolmatta taittuminen, neljättä vatkaaminen. Achatin kuivattaminen ei ensinkään hyödytä, ja turhaa on liuskakiveä hioa; mutta molemmat ovat omalla tavallaan kunniakkaasen palvelukseen kelpoisia.

Sivistystä vaatiminen, joka päivä päivältä laajemmalti ja äänekkäämmin on havaittavissa, on viisas ja pyhä sikäli, mikäli se laajenee vaatimukseksi, että kaikki säädyt sivistytetään siis ottamalla varmasti huomioon se työ, joka jokaisella ihmisellä on tehtävänä ja perusaines, josta hän tehty on. Mutta se on tyhmä ja turha huuto, jos me sen käsitämme, kuten se useimmissa tapauksissa on tarkoitettu, pelkän tiedon himon ilmaukseksi, joka ei ota huomioon nykyisen elämän yksinkertaisia vaatimuksia ja tulevan elämän onnellisuutta.

Suuri, perin erehtynyt päätelmä, johon ihmiset usein joutuvat tätä seikkaa mietiskellessään, on se, että valo semmoisenaan on aina hyvä, pimeys semmoisenaan taas aina vahingollinen. Kaukana siitä. Määrätön valo olisi hävitys. Niille, jotka pimeässä ja kuoleman varjon maassa istuvat, on se hyvä. Niille taas, jotka uupuvat erämaassa, on suuren kallion varjokin nääntyneessä maassa terveellinen. Olkoonpa auringon paiste hyvä, niin on se hyvä myös iltasateen pilvi. Valo on vain silloin kaunis, se on vain silloin elämälle hyödyllinen, kun sitä heikentää varjo; ei mikään ole niinkuin valo, kauhea ja ihmiskunnan mahdoton sietää. Ei ole vähemmin naurettavaa sanoa, että valo semmoisenaan itsessään on hyvä, kuin sanoa, että pimeys itsessään on hyvä. Molemmat tulevat vasta toisensa kautta terveellisiksi ja hyödyllisiksi; yö päivän kautta, päivä yön kautta. Voisimme yhtä helposti ilman aamun hämyä elää kuin ilman auringon laskua, niinkauvan kuin olemme ihmisellisiä. Taivaallisesta kaupungista on meille sanottu, ettei siellä pidä oleman "yhtään yötä", että taidamme tuntea niinkuin me tutut olemme: mutta täällä alhaalla on yöllä ja salaisuudella tehtävänsä; meidän asiamme ei ole haluta muuttamaan yötä päiväksi, vaan olemaan varmat, että olemme vartijoiden kaltaiset, jotka aamua odottavat.

Siitä syystä niin alhaisemman kuin ylhäisemmän säädyn kasvatuksessa ei rahtuakaan merkitse se, kuinka paljo taikka kuinka vähän ne tietävät, kun ne vain sen tietävät, mikä heidät saattaa kykeneviksi tekemään työnsä ja siinä olemaan onnelliset. Kuinka suuren ja minkälaisen heidän tietonsa tulee olla johonkin määrättyyn aikaan ja johonkin määrättyyn tapaukseen, on kokonaan toinen kysymys: pääasiallisesti ei riipu se, että ymmärretään miehen kokonaan olevan sivistymättömän siitä, osaako hän latinaa lukea ja englannin kieltä kirjoittaa tahi käyttäytyä seurustelussa; vaan että vain se on sivistynyt, joka maailmassa on onnellinen, liikkuva, hyväätekevä ja vaikuttava; että siitä syystä parhaallaankin miljoonat talonpojista ovat sivistyneempiä, kuin sivistyneiksi itseänsä kutsuvat, ja että ne toimenpiteet, joihin on ryhdytty alempia säätyjä "sivistyttääksemme" jossakin toisessa mielessä, sangen usein voinevat saada aikaan peräti vastaisia vaikutuksia.

Huomaa kuitenkin, sitä en kiellä, että alhaiso ollee tuhat kertaa paremmin kasvatettu kuin he ovat. Uskon, että jokaisen ihmisen pitäisi kristillisessä kuningaskunnassa yhtä hyvin tuleman kasvatetuksi. Mutta kasvatuksen pitäisi oleman tarkoituksenmukainen, ankara, käytännöllinen, vastustamaton, siveellisissä totuttamuksissa, ruumiillisessa voimassa ja kauneudessa, mielen kaikissa kyvyissä, jotka ovat yksityisten elämän olosuhteissa kehitysmahdollisia ja erittäinkin hänen oman kutsumuksensa teknillisissä tiedoissa; mutta kuitenkin äärettömän moninaisena vaikutuksessaan tulisi sen olla siihen suunnattuna, että se tekee nuorukaisen nöyräksi ja toisiin luottavaiseksi; että tätä mieli rauhoittaa ja heittää siihen kunnianhimon kipinän; nyt se yllyttää, nyt taas pidättää: ja kaikessa tulisi sen tietoa käytettävään pitää ainoastaan yhtenä lahjojen monilukuisuudesta, kymmentuhatlukuisista keinoista saatavilla ja sitä antaa ja olla antamatta, kuten hyvä maanviljelijä kastelee puutarhaansa, antaessaan ainoastaan janoisille kasville täyden ryöppysateen ja vain aikoina, jolloin ne ovat sen tarpeessa; kuin me sitä vastoin nykyisin sitä valamme nuorisomme päiden päälle, kuten lumi putoo Alpeille, niin toisen kuin toisenkin päälle, kunnes ne eivät voi enää kantaa ja sitten pidämme omana kunnianamme, että siellä täällä virta valuu alas niiden huipulta laksoon emmekä ota sitä huomioon, että olemme itse liiaksi sälytetyt huiput tehneet ikuisesti hedelmättömiksi.

84. Ei siinä ole kasvatuksen merkitys, että se opettaa ihmisille sitä, mitä eivät tiedä, vaan siinä, että se opettaa heidät käyttäytymään niin, kuin ne eivät käyttäydy. Kasvatuksen oikea pakko, jota ihmiset nyt vaativat, ei ole katkismus, vaan kuri. Ei ole puhetta siitä syystä nuorisoa kirjottamaan opettamisesta ja laskemaan, ja että se heidän haltuunsa jätettäisiin käyttääkseen laskutaitoa veijaukseen ja lukutaitoa aistimien kiihoittamiseen; vaan paljon enämmin, että ne kasvattavat ruumista ja sielua täydelliseen harjoitukseen ja kuninkaalliseen pidättäytymiseen. Tuskallinen, jatkumaton, vaikea on työ, mikä on tehtävä hyvyydellä, valppaudella, kehoituksella, opetuksella ja kiitoksella, — mutta ennen kaikkea — esikuvaan perustuva.

Pakolla! Niin välttämättömästi! "Mene kaduille ja kujille ja vaadi heitä tulemaan sisälle." Pakolla! Niin, ja myös ilmaiseksi. Dei gratia (Jumalan armosta) tulee heidän saada oppia, niinkuin sinä olet Dei gratia määrätty opettamaan. Olen aina kuullut kummakseni puhuttavan, kuinka vaikea on ihmisiä saada kasvatuksestaan jotakin maksamaan. Niin, sitä minäkin! Annatteko lastenne maksaa kasvatuksestaan tahi annatteko heille pakolla ja ilmaiseksi? Heiltä te ette odota mitään muuta maksua, kuin että heistä tulee hyviä lapsia. Miksi sinä odotat talonpojalta, että hän omasta kasvatuksestaan maksaa muuten kuin tulemalla hyväksi mieheksi? — Kylliksi palkintoa ajattelen, jos me sen tietäisimme. Palkkiota kylliksi hänelle itselleen, kuten meillekin. Sillä sekin on yksi meidän suuria kansallisia erehdyksiämme, että ihmiset pitävät kasvatusta aina elatuksen välikappaleena. Kasvatus ei ole koskaan tuottavaa, pikemmin rahaa vaativaa; jopa paraskaan, mikä sillä saavutetaan, ei koskaan, ei milloinkaan tuota mitäkään. Ei mikään kansa ole koskaan ansainnut leipäänsä suurella taidollaan eikä korkealla viisaudellaankaan, vaan vähemmällä taidolla tai valmistuksella, käytännöllisellä taidolla, niin: mutta jaloa oppineisuutta, sen ylevää filosofiaa ja sen jaloa taidetta tulee meidän aina ostaa, kuten ostamme aarteen, eikä pidä voida myytää elatukseksi. Et opi, voidaksesi sillä elää, vaan elät, voidaksesi oppia. Sinun on uhraaminen aikaa ja voimia kansalliseen kasvatukseen eikä sen kautta enää voittaa rahaa, vaan saada aikaan parempia ihmisiä; — ja saadaksesi tähän brittiläiseen saareen mahdollisimman suuren määrän hyviä ja urhoollisia englantilaisia. Heidän tulee olla sinulle rahan arvoisia.

85. Todellisesti elähyttävä on tiedon voima vain silloin vasta, kun se otetaan vastaan, kun se täyttää meidät ihastuksella ja ilolla, jota varten entinen tietämättömyys on yhtä tarpeen, kuin nykyinen tieto. Aina onnellinen on se, jonka silmissä on alituisesti jotakin, jota hän ei voi täysin käsittää, mutta jota hän edistyen on aina käsittämistään käsittävä. Se on tarpeellinen tila äärelliselle olennolle, jonka henki juurtuu Jumalaan sekä on suunnattu Jumalaan. Se on sentähden hänen onnentilansa, ei riemun- tai ilontila sen johdosta, mitä hän tietää, vaan pikemmin sen ilon, että hän voi aina taas löytää uutta tietämättömyyttä, ainaista nöyrytystä, ainaista ihastusta. Kerran tiedon perinpohjaisesti omaksuttuamme, lakkaa se tuottamasta meille iloa. Siitä voi olla meille käytännöllistä hyötyä tai on se toisille palvelukseksi. Me voimme sitä lisäämällä kartuttaa enemmän saadaksemme; mutta itsessään on se kerran kokonaan meidän haltuumme jouduttuaan kuollut. Ihmeteltävä on siitä otettu pois sekä se hieno väri, joka sillä oli, kun me sen kerran nostimme ylös iankaikkisuuden merestä… Kaikki ihmiset sen tuntevat, vaikka eivät sitä ajattele eivätkä selvitä itselleen seurauksia. He silmäilevät takaisin lapsuutensa aikoihin, ikäänkuin onnellisimpaan aikaansa, sillä ne olivat suurimman ihastuksen, suurimman yksinkertaisuuden sekä voimakkaimman mielikuvituksen päiviä. Neron ja tavallisen miehen välinen erotus on, niinkuin usein ja täydellä syyllä on sanottukin, kokonaan siinä, että edellinen pysyy suurimmaksi osaksi lapsena ja katselee asioita suurin lapsensilmin ainaisesti ihmetellen, ei tietoisena suuresta tiedostaan, vaan pikemmin tietoisena rajattomasta tietämättömyydestään ja sentään rajattomasta mahdistaan. Hänessä on ikuisen ihastuksen, ilon ja luomiskyvyn lähde, ja yhtyy se huomattavien ja ohjattavien asioiden valtamereen hänen ympärillään.

86. Todelliseen sivistykseen ei kuulu ainoastaan voida täysin vallita kielen oikeata käyttämistä, vaan myöskin se seikka, että osaa oikein hallita äänen musikaalista sävyä sekä antaa oikean muodon käsin tehtäville.

87. Lukemisesi ravitsee henkeäsi aivan samojen lakien mukaan kuin ruokakin ravitsee ruumistasi; älä nimittäin syö ainoastaan syödäksesi äläkä lue vain lukeaksesi. Mutta oikein itseäsi hillitsemällä nautit paljon sekä päivällisestäsi että kirjastasi. Jos olet hiukankin järkevä, voit helposti tätä johdonmukaisuutta noudattaa; minulla ei ole nyt aikaa tehdä sitä sinun puolestasi; ole varma, että se on olemassa pienimpiinkin yksityiskohtiin asti, vain sillä eroituksella, että lukemisen tuottamat paheet ovat vahingollisemmat, siitä johtuvat hyveet korkeammat siinä määrin, kuin sielu on ruumista kalliimpi. Ahnaasti lukeminen on pahempi pahe, kuin ahmien syöminen. Rietas ja siivoton lukemistapa on inhoittavampi kuin samallainen syöminen. Lukemiseen nähden on vaikeampi tulla herkkusuuksi, kuin syömiseen; mutta yksinkertainen, voimakas ruoka on epäilemättä mieluisin.

88. Mitä tyhmät vain lukevat, se heitä vahingoittaa. Ja heidän kirjoituksensa vahingoittavat muita ihmisiä. Se ei ole estettävissä; sillä tyhmä vetää tyhmyyttä puoleensa, kuten mädännyt liha kärpäsiä, ja siivilöi ja tasoittelee sitä, olkoonpa se mistä kirjasta tahansa; — hän voi sitä ammentaa yhtä hyvin raamatusta, kuin jostakin muustakin kirjasta, vaikka hän, oli hän mies tai nainen, tavallisesti lukee tietenkin vain sanomalehtiä tai romaania.

Persoonallinen itserakkaus ja kunnianhimo, jota lukeminen herättää itsekkäisesti virkeissä luonteissa, johtaa ylenkatsomaan käsityötä sekä haluamaan kaikellaisia saavuttamattomia asioita ja täyttää kadut tyytymättömillä ja kelvottomilla ihmisillä, jotka etsivät keinoja ja tilaisuuksia voidakseen elää sukkeluudestaan kaupunkilaisten seuroissa. Tätä minun ei tarvitse laajemmin selittää. Jokaisen lukijan on kokemuksesta myöntäminen, että tämä yltyvä heikkous levenee, ja lisääntyy vaivannäkö, joka pyrkii ansaitsemaan itselleen sen, jota sanotaan "asemaksi elämässä."

89. Vaikka lukisit kaikki kirjat brittiläisessä museossa, jos nimittäin eläisit niin kauvan, niin voisit sittenkin jäädä ihan "tietämättömäksi", sivistymättömäksi ihmiseksi; mutta jos luet hyvästä kirjasta kymmenen sivua kirjain kirjaimelta — s.t.s. todellisella tarkkuudella, niin olet ainaiseksi jokseenkin sivistynyt ihminen. Sivistyksen ja sivistymättömyyden välinen eroitus perustuu kokonaan tähän tarkkuuteen, mikäli on kysymys varsinaisesti henkisestä puolesta. Sivistynyt mies saattaa osata vähän kieliä, saattaa taitaa puhua vaan omaa kieltään sekä olla lukenut vain vähän kirjoja. Mutta kielen, jonka hän taitaa, tuntee hän tarkoin; joka puhumansa sanan lausuu hän oikein. Ennen kaikkea tuntee hän sanojen jalouden; hän osaa heti paikalla eroittaa sanojen oikean sukuperän ja entisen ytimen uudenaikaisista sanansikiöistä; hän muistaa sanojen koko esi-isien sarjan, niiden vaihtoavioimisen, etäisen sukulaisuuden sekä laajuuden, missä määrin niitä käytetään, ynnä tehtävän, mikä niillä sanojen kansallisen jalouden kesken on ollut kunakin aikana ja joka maassa. Mutta sivistymätön voi muistaen osata monta kieltä sekä puhua niitä kaikkia tuntematta niistä todellisuudessa sanaakaan, tuskinpa sanaa omasta kielestään. Kukin järkevä merimies voi tulla toimeen useimmissa satamissa, ja tarvitsee hänen sentään lausua vain yksi lause jostakin kielestä, niin hänet heti tuntee tästä lauseesta sivistymättömäksi. Samalla tavalla yhden ainoan lauseen äännäntä ja lausumatapa osoittaa heti todellista sivistystä.

90. Kun tutkit kirjailijasi yhtä sanaa toisensa jälkeen, sanotaan sitä aivan oikein "lukemiseksi"; huomatessasi joka koron ja ilmaisun, asettautuessasi tekijän asemaan, hävittäessäsi oman persoonallisuutesi ja koettaessasi sulautua tekijän persoonallisuuteen, niin että varmuudella voit sanoa: "niin ajatteli Milton", eikä "niin ajattelin minä, kun luin huonosti Miltonia". Tällä tavoin johdut vähitellen toiste antamaan vähemmän painoa omalle mietteellesi: "niin minä ajattelin". Alat käsittää, ettei olekaan niin perin tärkeätä, mitä sinä ajattelit; etteivät ajatuksesi jostain esineestä olekaan ehkä niitä selvimpiä ja viisaimpia, mitä on olemassa; ja vielä että, ellet ole aivan merkillinen henkilö, ei sinusta yleensä voi sanoa, että sinulla lainkaan on "ajatuksia", ja ettei sinulla vakavassa asiassa ole ajattelemisen ainesta; — että sinulla ei ole oikeutta "ajatella", vaan koetat ainoastaan enemmän oppia tosiseikoista. Hyvin luultavasti et koko elämässäsi (ellet, kuten sanoin, ole vallan merkillinen) ole saava laillista oikeutta mielipiteen omaamiseen jostakin asiasta, lukuun ottamatta sitä, mikä sinulla parhaillaan on. Kysymättäkin voit aina keksiä, miten sinun on tehtävä, kun jotakin välttämättömästi on tehtävä. Onko sinulla talo kunnossapidettävänä, tavara myytävänä, pelto kynnettävänä, oja puhdistettavana? Tämmöiseen tehtävään ei tarvita kahta mielipidettä; se tapahtuu vastuullasi, ellei sinulla ole paljo enemmän kuin yksi "mielipide" tavasta, millä näitä asioita käsittelet. Tehtäviesi ulkopuolellakin on jokunen asia, joista sinulla pitää olla oma mielipide. Että konnantyöt ja valhe ovat luvattomia ja heti ne keksittyä tieltä pois ruoskittavat; että himoitseminen ja riitaisuus ovat lapsissakin vaarallisia, mutta miehillä ja kansoilla kuolettavia taipumuksia; vihdoin että taivaan ja maan Herra pitää uutterista, vaatimattomista ja lempeistä ihmisistä sekä vihaa laiskoja, ylpeitä, ahneita ja julmia; — näistä yleisistä tosiseikoista on sinulla oleva vaan yksi ainoa, vieläpä sangen voimakaskin mielipide. Muuten olet kokeva, ettet voi tietää etkä arvostella mitään sellaista, mikä kuuluu uskontoihin, asetuksiin, tieteisin ja taiteisin; että paras, mitä voit tehdä, vaikka olisit hyvin sivistynytkin ihminen, on olla vaiti, pyrkiä päivä päivältä viisaammaksi ja vähän enemmän ymmärtämään toisten ajatuksia; niin pian kun koetat tätä rehellisesti tehdä, olet huomaava, etteivät viisaimpienkaan ajatukset ole paljon enemmän arvoiset kuin soveliaat kysymykset. Vaikeutta selvittää ja esittää ratkaisemattomuuden perusteita on enimmiten kaikki, mitä he sinua varten voivat tehdä; on onneksi heille ja meille, jos he todellakin kykenevät "sekoittamaan ajatuksiimme musiikkia sekä saattamaan meidät surullisiksi taivaallisista epäilyksistä".

91. On olemassa kahdellaisia kirjoja, hetken kirjoja ja ikuisesti pysyviä kirjoja. Niitä ei eroita yksinomaan laatu. Ei yksinomaan huono kirja ole sellainen, joka ei pysy eikä hyvä sellainen, joka pysyy. Tässä eroittaa luonto. Mutta on olemassa hyviä hetkellisiä kirjoja ja hyviä pysyviä kirjoja, ja huonoja hetkenkirjoja sekä huonoja pysyväisiä kirjoja.

Hyvä hetkenkirja — huonoista en puhu, — on yksinkertaisesti sinua varten painettu hyödyllinen tai miellyttävä keskustelu ihmisen kanssa, jonka kanssa et muuten voi keskustella. Hyödyllisenä se sanoo sinulle, mitä sinun välttämättä pitää tietää; miellyttävänä useinkin samaa, kuin järkevän, läsnäolevan ystävän puhe. Nuo hilpeät matkakertomukset, nuo jonkun kysymyksen hauskat ja vitsikkäät pohtimiset, vilkkaat tai liikuttavat kertomukset, tunnolliset muistiinpanot niiden, jotka ovat toimivina aikansa historiassa, — ne ovat kaikki puhtaasti hetken kirjoja, joita sivistyksen leveneminen kartuttaa, ja jotka ovat nykyajan omituinen omistus: meidän on avomielisesti niistä kiittäminen sekä avomielisesti häpeäminen, jos emme osaa niitä hyödyksemme käyttää. Mutta käytämme niitä mahdollisimman huonosti, jos vastoin oikeutta asetamme ne todellisten kirjojen asemaan; sillä tarkoin katsottuna eivät ne ole ollenkaan kirjoja, vaan kirjeitä ja hyvästi painettuja sanomalehtiä. Ystävämme kirje saattaa tänään olla ilahuttava ja hyödyllinen; jääpi harkittavaksi, onko se säilyttämisen arvoinen vai ei. Sanomalehti saattaa olla hyvin sopiva aamiaisen aikaan, vaan ei suinkaan koko päiväiseksi lukemiseksi. Samalla tavalla pitkä kirje (vaikkapa nidokseksikin sidottuna), joka sinulle niin hauskasti kertoo ravintoloista, teistä ja ilmasta, jommoisia ne olivat viime vuonna jossakin paikassa, taikka kertoo sinulle huvittavan kertomuksen, taikka mainitsee jonkin tapahtuman todellisen asianlaidan, olipa se kuinka arvokas tahansa tilapäistä silmäilemistä varten, ei ole kuitenkaan sanan oikeassa merkityksessä mikään "kirja", mikään "luettava". Kirja ei ole varsinaisesti mikään puhuva, vaan kirjoitettu esine, joka on kirjoitettu pysyväiseksi eikä paljasta tiedonantoa varten. Juttukirja painetaan sentähden, ettei sen tekijä voi puhua tuhansille yhtaikaa; jos hän voisi, niin hän tietenkin tekisi sen; — tämmöinen kirja on vaan hänen äänensä monistamista. Et voi puhua Indiassa asuvan ystäväsi kanssa; tekisit sen, jos vain voisit; sen sijaan kirjoitat hänelle: se on paljasta äänen lähettämistä. Mutta kirja kirjoitetaan ei äänen monistamiseksi tai sen kauvas lähettämiseksi, vaan ikuistamiseksi; tekijällä on jotakin sanomista, jota hän pitää todellisena tai hyödyllisenä taikka auttavan kauniina. Hänen tietääkseen ei ole siitä vielä kukaan mitään puhunut; hänen tietääkseen, ei ole siitä kukaan mitään puhuvakaan. Hän on velvoitettu sanomaan sen kauniisti ja selvästi, jos hän siihen vain kykenee; joka tapauksessa selvästi. Elämänsä kokonaisuudessa on hänelle selvinnyt tämä asia, tämä asioiden sarja; — tämä oikean tiedon ja näkemisen osanen, jota käsittämään hänet auttaa hänen osansa päivänpaisteesta ja maasta. Hän tahtoisi mielellään kirjoittaa sen ainaiseksi, kaivertaa kallioon, jos voisi, ja sanoa: "tämä on minun parhaani; muuten söin ja join ja nukuin, rakastin ja vihasin, kuten muutkin. Elämäni oli kuin höyry eikä se enää ole olemassa; mutta tämän minä havaitsin ja tiesin. Jos jotain minussa on muistamisen arvoista, on se juuri tämä". Tämä on hänen "kirjoittamistansa"; pienellä, inhimillisellä tavallaan ja hänessä olevan jumalallisen vaikutuksen määrän mukaan on tämä hänen kirjoituksensa, hänen "pyhä raamattunsa". Tällainen se on kirja.

Ehkäpä luulet, ettei näin ole vielä koskaan kirjoja kirjoitettu. Kysyn sinulta, uskotko yleensä rehellisyyteen ja hyvyyteen, vai luuletko, että viisaissa ihmisissä ei koskaan olisi ollut rehellisyyttä ja hyvänsuopeutta. Toivottavasti ei meistä ole kukaan niin onneton, että ajattelisi näin. Siis mitä viisaan ihmisen työssä on rehellisesti ja lempeästi tehtyä, se on hänen kirjansa taikka hänen taideteoksensa. Siihen on aina huonojakin aineksia sekoitettu sekä huonoa, tarpeetonta ja teennäistä työtä. Mutta jos luet oikein, niin helposti löydät sen oikean ja se on se kirja.

92. Kaikkina aikoina ovat tämmöisiä kirjoja kirjoittaneet suuret miehet, suuret lukijat, suuret valtiomiehet taikka suuret ajattelijat. Kaikki ovat ne käytettävinäsi. Ja elämä on lyhyt. Sen olet ennenkin kuullut; — mutta oletko mitannut tätä lyhyttä elämää ja sen mahdollisuuksia. Tiedätkö, että kun luet yhden, et ehkä toista enää ennätäkään lukea? — Minkä tänään menetät, sitä et huomenna enää saavuta. Tahdotko mennä haastelemaan palvelustytön tai tallipojan kanssa, kun voit puhua kuningattarien ja kuninkaiden kanssa. Vai luulotteletko, että olisi arvokkaalle itsetietoisuudelle sopivaa lykkiä ja tuuppia nälkäisen ja alhaisen joukon kanssa sisäänmenosta ja puheillepääsöstä tämän valittujen ja mahtavien joukon ikuisen hovin ollessa sinulle avoinna, joka joukko on niin laaja kuin maailma ja niin monilukuinen kuin sen päivät? Sinne sisään voit aina päästä. Voit valita seuran ja arvon halusi mukaan; sieltä sinua ei voi koskaan sysätä pois, jos kerran olet sisään päässyt, paitsi jos siihen olet itse syypää; ympäristösi ja ylevyytesi kautta tulee siellä sinun oma synnynnäinen ylevyytesi koetelluksi, ja mistä syystä pyrit saavuttamaan korkeata asemaa elävien joukossa, niin samojen syiden totuuden ja suoruuden mittana on juuri se asema johon pyrit näiden kuolleiden joukossa.

"Asema, johon pyrit", sekä asema, johon kelpaat täytyy minun myöskin lisätä; sillä jokaisesta elävästä ylimyskunnasta eroittuu tämä menneisyyden hovi sen kautta — että se on avoinna työlle ja ansiolle, mutta ei millekään muulle. Ei rikkaus eikä mikään nimi tehoa eikä viekkaus petä näiden taivaallisten porttien vartijaa. Syvällisessä merkityksessä ei yksikään alhainen tai ala-arvoinen astu sinne koskaan. Tuon hiljaisen Faubourg S:t Germainen [Pariisin ylhäisön kaupungin osa] portilla tehdään vain lyhyt kysymys: "oletko arvokas astumaan sisään?" Käy sisään. Jos haluat olla ylevien toverina, niin tule itse jaloksi. Jos haluat kuulla viisaiden keskustelua, opi käsittämään heitä, ja saat sitä kuulla. Mutta jos haluat muilla ehdoilla, — niin et saa. Ellet kohota itseäsi meidän tasalle, niin emme voi astua alas sinun luoksesi. Elävä lordi voi kohteliaasti käyttäytyä; elävä filosofi voi selittää sinulle ajatuksiansa suurella vaivalla; mutta täällä ei teeskennellä eikä selitetä. Sinun täytyy kohota meidän ajatustemme korkeuteen, jos mielit saada niistä iloa, sekä täytyy ottaaksesi osaa tunteihimme, jos tahdot olla varma läsnäolostamme.

93. Ainaiset ilmoitukset uudesta musiikista (ikäänkuin olisi uutuus sen hyve) osoittavat todellisuudessa, ettei kukaan huoli musiikista. Uusien näyttelyjen ainainen vaatiminen merkitsee, ettemme välitäkään kuvaelmista; uusien kirjojen ainainen kysyntä osottaa, ettei kukaan juuri välitäkään lukemisesta.

94. Kielen koko voima ja kauneus on laadultaan siveellistä. Kieli on tarkka, jos puhuva tahtoo olla todellinen; selvä, jos hän puhuu sisällisellä osanotolla ja haluten tulla ymmärretyksi; mahtava, jos hän on vakava; miellyttävä jos hänellä on taipumusta rytmiin ja järjestykseen. Taide ei voi tuottaa muita kielellisiä hyveitä, kuin tämän; yhden niistä merkitystä tahtoisin tarkemmin selittää. Kieli on vain silloin selvä, kun se ilmi lausuu tunteen. Voit todellisuudessa vain sen kautta ihmisen sanoja ymmärtää, että ymmärrät hänen aikomuksensa. Sanasikin kuuluu hänestä vieraalta kieleltä, jos ei hän ymmärrä tarkoitustasi. Se tekee kielitaiteen (jos yleensä tahtoo antaa enemmän arvoa jollekulle niistä) sopivimmaksi välikappaleeksi todellisen sivistyksen saavuttamiseen. Perusteellisesti opettaa sanan merkitystä on sama kuin opettaa luontoa hengen, joka sen on leimannut. Kielen salaisuus on osanoton salaisuus, sen täyden viehätyksen tuntee vain ylevä. Siten ovat kauniin puheen perussäännöt lujitetut suoralla ja lempeällä puheella. Näiden lakien mukaan voi myöhemmin parantaa väärää näennäisesti kaunista kieltä; mutta kaikki tämmöiset ilmaisut, kuuluivat ne sitten puheen tai runouden alalle, eivät ole ainoastaan vailla kestävää voimaa, vaan ne hävittävätkin periaatteet, joita ovat oikeudetta anastaneet. Niin kauvan kun ei puhuta sanaakaan muuten kun rehellisesti, kohoo kielen taide kohoamistaan; mutta siitä hetkestä jolloin sitä muodostavat ja hiovat ulkonaiset syyt, vaipuu se mitättömyyteen ja hukkuu. Tämä totuus olisi jo aikoja tullut julki, ellei kuuluisan akateemisen tiedon aikoina olisi aina ilmennyt taipumusta kieltää kielen ensimmäisten mestarien suoruutta. Kun me vaan opimme taitavasti kirjoittamaan vanhan kirjailijan tyyliä, olemme heti valmiit ajattelemaan, että hänkin kirjoitti toisen tavalla. Mutta ei mikään jalo, rehellinen tyyli ole koskaan perustunut muullaiseen kuin suoraan sydämeen.

Ei yksikään kirjailija, joka ei tarkoita sitä, mitä hän sanoo, ansaitse tulla luetuksi siinä tarkoituksessa, että se tyyliäsi kasvattaisi. Mutta ei ole myös koskaan jaloa tyyliä keksinyt joku muu, kuin se, joka sitä tarkoitti, mitä sanoikin. Etsi päivän valoon etevän tyylin alkuunpanija, niin olet samalla löytänyt muutamien todellisten tosiseikkojen tai vilpittömien intohimojen selvittäjän: ja koko lukemisesi elostuu ja kiihoittuu sen kautta, että sinä varmana siitä, että tekijä todellakin tarkoitti sitä, mitä sanoi, hänen tarkoittamaansa syventymistään syvennyt. Vielä tärkeämpi on syvästi käsittää, että jokainen kansallisuuden kielen omaksuma kauneus kuvaa sen olemuksen sisimpiä lakeja. Pysytä kansan luonne ankarana ja miehekkäänä, anna sen ajatusten olla vakavasti ja puhtaasti ja arvokkaihin esineihin suunnatut, pidä sitä tekemisissä oikeiden seikkojen kanssa, niin ehdottomastikin on sen kieli oleva ylevä ja jalo. Samalla on mahdotonta, — huomaa tarpeellinen vastavaikutus, — että olisi jalo jokin kieli, jonka sanat eivät kutsusi työhön yhtä monien torventoitotuksien tavoin. Mutta kaikki suuret kielet esittävät ja vaativat muuttumattomasti suuria asioita; niitä voi vain kuuliaisuudella jäljitellä; niiden hengähdys on inspiratiooni ja innostus, sillä niillä ei ole ainoastaan ääntä, vaan elämäkin. Voit näiden miesten tavalla vain oppia puhumaan tulemalla heidän kaltaisekseen.

Naisista.

1. (Nuorelle tytölle). Jos on olemassa jotakin, jonka oikeudellisuudesta ja vääryydestä viisaat miehet ovat kuudentuhannen vuoden ajattelemisen ajalla olleet yhtä mieltä, ja jonka he toinen toisensa jälestä kokemuksen kautta ovat keksineet, niin on se tämä, että Jumala kaikkein enin paheksuu laiskoja ja julmaluontoisia ihmisiä: — että hänen ensimmäinen käskynsä on: "tee työtä niin kauvan kuin sinulla on valoa", ja toinen: "ole armelias niinkauan kuin sinulla on armeliaisuutta".

"Tee työtä niinkauvan kuin sinulla on valoa", erittäinkin niinkauvan kuin sinulle paistaa aamunvalo. En ole mitään niin ihmetellyt, kuin sitä, että vanhat niin harvoin huomauttavat nuorille, kuinka kallis näiden nuoruus on. Usein he tunteellisesti valittavat omia entisiä päiviään, joskus taas viisaasti kyllä unohtavat ne. Epäviisaalla tavalla moittivat he usein nuoria, vielä epäviisaammin antavat heille peräksi, usein estävät he ja rajoittavat heitä kaikkein epäviisaimmalla tavalla; mutta tuskin koskaan he heitä varoittavat ja valvovat.

Niinpä muistakin, että ainakin minä olen sinua varoittanut, että elämäsi onni ja sen voima, sen osa ja arvo maan päällä ja taivaassa riippuvat siitä, millä tavoin nyt päiviäsi vietät. Ei tarvitse niiden olla surullisia päiviä: kaukana siitä. Nuorison ensimmäinen velvollisuus on olla iloisena sekä toisille iloksi; mutta niiden täytyy olla juhlallisia päiviä sanan syvimmässä merkityksessä. Oikein ajattelevan olennon mielestä ei ole mitään aamuhämärän syvälle juhlallisuudelle vertoja vetävää. Ei ainoastaan tuossa kauniissa merkityksessä, vaan koko niiden suunnitteluun ja laatuun nähden pitää niiden oleman juhlallisia päiviä. Ota latinalainen sanakirjasi ja etsi sana "solennis" (juhlallinen), paina syvästi sydämeesi tämän sanan merkitys ja ajattele, että entisen elämäsi kukin päivä väittämättä määrää sielusi tottumuksen ja harjaantumisen hyvään tai pahaan joko pyhän tavan kalliilla ja suloisella palauttamisella taikka kyntämällä aina syvempiä vakoja surun kylvöä varten….

On tuskan määriä samoin kuin virheellisyydenkin määriä, jotka ovat kokonaan voitettavissa ja näyttävät ainoastaan olevan terveellisen koetuksen ja kurin muotoja. Sormiasi pistelee, kun pakkas-aamuna menet ulos, mutta senjälkeen ovat ne sitä lämpimämmät; jäsenesi väsyvät terveellisestä työstä ja asettuvat sitä mielummin levolle; sinua koetellaan vähän aikaa sillä, että sinun täytyy odottaa luvattua tavaraa, ja se on tultuaan sitä suloisempi. Mutta et voi tätä koetusta ulottaa määrättyä määrää pidemmälle. Kovin kova kylmyys mädännyttää sorminivelesi. Väsytä itsesi vaan kerrankin upi uupuneeksi, niin et koko elämässäsi enää saavuta ruumiisi entistä voimaa. Salli sydäntuskan nousta yli jonkin katkeran kohdan ja sydämen elo häipyy ainaiseksi.

Niinpä perustuu koko pahan määrityskin juuri sen parantumattomuuteen. Sillä tarkoitetaan surua tai syntiä, jotka kuolemassa loppuvat. Ja varmastikin on meidän tietääksemme ja käsittääksemme olemassa monta tuskan ja synnin tilaa, jotka vain kuolemalla voivat loppua. Tietystikin, olemmehan me tietämättömiä, sokeita olentoja emmekä voi huomata, minkä hyvän siemenen voi sisältää nykyinen kärsimys tai nykyinen rikos; mutta mitä me emme voi tietää, se ei meille kuulukaan. On mahdollista, että murhaajia ja valehtelijoita korotetaan tulevaisessa maailmassa korkeampaan ihmisyyteen, kuin he olisivat voineet ilman murhaa tai vääryyttä saavuttaa; mutta tämä mahdollisuus ei ole sellainen, että se saisi tekojamme johtaa. On kyllä olemassa parempi toivo, että nimittäin kerjäläinen, joka kurjuudessa makaa porttimme edessä, saa helmiporttien sisällä lohdutuksen; mutta Herra, jonka sanat yksinomaan oikeuttavat meitä sitä ajattelemaan, ei ole itse koskaan asettanut pahaa siunaukseksi eikä ole jättänyt nälkäisiä ravitsematta, eikä päästänyt sairaita parantumattomina luotaan.

Usko siis minua, että toimimisemme ainoa oikea periaate täällä on nähdä hyvä ja paha määrättyinä luonnollisen tuntemisemme kautta edistämään yhtä ja voittamaan toista niin sydämellisellä koittamisella, kuin ei olisikaan muuta maailmaa kuin tämä. Poista ennen kaikkea se mieletön ajatus, että taivas sekaantuu parantamaan suuria virheitä, antaessaan vapaan vallan omille laeilleen rangaista pieniä. Jos huolimattomasti valmistat ruo'an, niin älä odota, että sallimus sen tekee maukkaaksi; odota yhtä vähän Jumalan sekaantumista, jos ohjaat ymmärtämättömyyden aikoina elämäsi harhaan, ja että tuo sekaantuminen johtaisi kaiken hyväksi. Totisesti sanon sinulle, ettei maailma ole sillä tavalla järjestetty. Seuraukset suurista virheistä ovat yhtä varmat kuin pienistäkin. Ja koko elämäsi ja kaikkien sinun vaikutuksesi alaistenkin elämän onni riippuu niin sananmukaisesti sinun järjestäsi ja maltillisuudestasi, kuin aterian oivallisuus ja järjestys.

2. Ensimmäinen velvollisuutemme naista kohtaan — ei yksikään ajatteleva ole sitä epäilevä — on antaa hänelle semmoinen ruumiillinen kehitys ja harjoitus, jommoista hän tarvitsee terveytensä vahvistamiseksi sekä kauneutensa täydentämiseksi; sillä tuon kauneuden korkein jalostuttaminen ei ole saavutettavissa ilman hänen toimeliaisuutensa ja hennon voimansa loistoa; hänen kauneuttansa täydentämään ja tämän mahtia enentämään. Kauneus ei voi olla koskaan liian mahtava eikä voi se liian kauvas valaa pyhää valoansa; mutta muista, että saadakseen kauneutta puhkeamaan, on kaikki ruumiillinen vapaus ilman sydämen suoruutta turhaa.

3. Älä usko voivasi tehdä tyttöä suloiseksi tekemättä häntä onnelliseksi. Et voi pakottaa hyvän tytön luonnetta etkä estää hänen luonnollisia mieltymyksen ja ponnistuksen halujaan, niin ettei se este olisi ainaiseksi lyönyt leimaansa hänen piirteisinsä tehden sen sitä tuskallisemmalla ankaruudella, kun se poistaa loiston hänen viattomista silmistään ja lumouksen hänen puhtaalta otsaltaan.

4. Naiskasvojen täydellinen sulous voi vain johtua siitä ylevästä rauhasta, mikä perustuu onnellisten ja hyödyllisten vuosien muistoon — täysin suloisiin muistelmiin, — sekä siihen yhdistettyyn, vielä ylevämpään lapsekkuuteen, joka varsin vaihtelevana ja lupaavana sekä hilpeänä että vaatimattomana on aina altis toivomaan, että pitäisi oleman vielä parempaa voitettavana ja annettavana.

Sinun on siis ensin kehittäminen hänen ruumiillista muotoaan, sitten saavuttamansa voiman mukaan täyttäminen hänen henkensä kaikella sillä tiedolla ja kaikilla niillä ajatuksilla, jotka vahvistavat hänen luonnollisia oikeuden taipumuksiaan sekä puhdistavat hänen luonnollista rakkaudentunnettaan.

Hänelle on annettava kaikki se tieto, mikä hänet tekee kykeneväksi ymmärtämään ja tukemaan miehensä työtä: mutta ei olisi se sentään annettava hänelle tiedoksi siinä merkityksessä, kuin olisi hänen tarkoituksensa tietää, vaan ainoastaan tuntea ja arvostella. On itsessään yhdentekevää, tunteeko hän useita kieliä vai yhden; mutta se on tärkeintä, että hän kykenee osoittamaan ystävällisyyttä vieraille sekä tajuamaan puheensa suloutta. Ei ole hänen arvolleen välttämätöntä, että hän tutustuu johonkin tieteesen. Mutta tärkeintä on, että hän tottuu tarkasti ajattelemaan; että hän käsittää luonnonlakien tarkoituksen, välttämättömyyden ja kauneuden sekä seuraa ainakin yhtä tieteellisen sivistyksen polkua tuolle nöyryytyksen katkeran laakson kynnykselle, mihin viisaimmat ja urhoollisimmat miehet laskeutuvat tunnustamaan olevansa ikuisesti lapsia, jotka aavalla rannalla kokoovat piikiveä. Sillä on vähän merkitystä, miten monen kaupungin aseman hän tuntee, kuinka monta vuosilukua tai kuuluisain ihmisten nimeä hän tietää; ei ole kasvatuksen tarkoitus muuttaa nainen sanakirjaksi; mutta on perin tarpeellista opettaa hänet syventymään koko persoonallisuudellaan lukemaansa historiaan; vilkkaasti kuvaamaan tapahtumat loistavalla mielikuvituksellaan; käsittämään hienolla vaistollaan ne liikuttavat ja draamalliset asianhaarat, joita historioitsija usein vain himmentää johtopäätöksillään ynnä järjestämisellään eroittaa: hänen tehtävänsä on noudattaa jumalallisen palkitsemisen salattua oikeutta sekä tähystää pimeän läpi tulisen verhon kovaonnisia kuteita, jotka rikoksen ja koston yhdistävät. Mutta ennen kaikkea on hänet opetettava ulottamaan osanottonsa rajoja siihen historiaan, joka ainaiseksi ratkaistaan hänen rauhassa eläessään sekä siihen aikalaistensa suureen onnettomuuteen, joka, jos hän sitä oikein suree, ei koskaan palaa. Hänen täytyy harjaantua kuvittelemaan, minkä vaikutuksen tekisi hänen luonteeseensa ja käytökseensä se seikka, että hän jokapäivä olisi tekemisissä kärsimysten kanssa, jotka, syystä etteivät ole hänen näkyvissään, ovat yhtä todellisia. Hänen täytyy käsittää, minkälaisessa mitättömässä suhteessa pieni maailma, jossa hän elää ja rakastaa, on maailmaan, missä Jumala elää ja rakastaa, ja vakavasti pitää häntä opettaa pyrkimään siihen, etteivät hänen hurskaat ajatuksensa heikontuisi suhteissaan lukuihin, joita ne sisältävät; ettei hänen rukouksensa olisi heikompi anoessaan niiden monien puolesta, joilla ei ole ketään, joka heitä rakastaa, puolesta niiden "kaikkien, jotka ovat surullisia ja raskautettuja" kuin anoessaan hetkellistä tuskan lievitystä puolisolleen tai lapselleen.

5. Uskon, että tytön kasvatuksen, mikäli se koskee opin kulkua ja ainesta, pitäisi oleman joksikin samallaisen kuin pojan; sen pitäisi vaan olla toisin suunnattu. Kussakin elämäntilassa pitäisi naisen tietämän, mitä hänen miehensä tietää, mutta toisella tavalla. Miehen pitäisi sitä perinpohjaisesti ja siinä edistyen vallita; naisen oleman yleisessä täydentämisessä jokapäiväiseksi avuksi. Kyllä olisi usein viisaampaa, että miehetkin suoranaista käytäntöä varten oppisivat naisten tavalla ja pyrkisivät henkisiä voimiansa kurittamaan ja kehittämään niillä työaloilla, jotka myöhemmin olisivat yhteiskunnan palvelukseen sopivammat; mutta yleisesti puhuen pitäisi miehen perinpohjaisesti oppia joka opettelemansa kieli tai tiede, samalla kuin naisen olisi samaan kieleen tai tieteesen tutustuminen vain siinä määrin kuin hän kykenee ottamaan osaa miehensä ja hänen parhaiden ystäviensä harrastuksiin.

Mutta kaiken tämän on tapahtuminen erinomaisella huolellisuudella. On olemassa suuri ero elementaarisen ja pintapuolisen tiedon välillä — tarmokkaan alun ja epävarman koko piiriä noudattaa koittavan yrityksen välillä. Vaimo voi aina auttaa miestään tiedollaan, vaikka tämä olisi kuinkakin vähäinen. Puolinaisella tiedollaan taikka väärinkäsityksellään voi hän miestään vain tuskastuttaa.

Jos tyttö ja poika täytyy tosiaankin eri tavalla kasvattaa, niin neuvoisin, että niistä molemmista tyttö varhemmin tutustutettaisiin syvällisiin ja vakaviin asioihin, siliä hänen järkensä kypsyy nopeammin: niin että häntä varten valittu lukeminen ei saisi olla vähäpätöisempää, vaan päinvastoin arvokkaampaa sekä tarkoitettu lisäämään kärsivällisyyttä ja vakavuutta hänen luonnolliseen ajatuksenterävyyteensä ja järjennopeuteensa ynnä pysyttämään hänet ylevissä ja puhtaissa ajatuksissa. En antaudu nyt minkäänlaisiin kysymyksiin kirjojen valintaan nähden; pitäkäämme vain huolta, ettei hänen pöydälleen kasaantuisi lainakirjaston kirjoja, jotka olisivat vielä kosteita epäviisauden lähteen viimeisestä kevyestä vaahdosta.

6. En yritä määräämään, miten paljo romaanilukemista olisi sallittava. Mutta sitä tahtoisin teroittaa mieleen, että jos romaaneja, runoja tai historiaa luetaan, niin niitä ei valikoittaisi siihen nähden että ne olisivat huonoista ominaisuuksista vapaat, vaan että niissä on olemassa hyviä ominaisuuksia. Paha, joka satunnaisesti ja siellä täällä mahtavassa kirjassa kummittelee taikka piilee, ei koskaan vahingoita jaloa tyttöä; mutta kirjailijan tyhjyys masentaa häntä ja hänen rakastettava mielettömyytensä alentaa häntä. Jos hänellä on tilaisuus päästä hyvään vanhojen klassikkojen kirjastoon, on valikoiminen tarpeeton. Poista nykyaikaiset aikakauskirjat ja romaanit tytön tieltä: vaan päästä hänet kunakin sadepäivänä vanhaan kirjastoon ja jätä hänet omaan oloonsa. Hän kyllä löytää sen, mikä hänelle sopii; sinä et voisi sitä hänelle valita: sillä tämä juuri on tytön ja pojan välisen luonteen kehityksen erotus — sinä voit poikaa muovailla muodoksi, kuten kalliota, taikka, jos hän on parempaa ainesta, takoa kuin pronssipalasta. Mutta tyttöä et voi ensinkään takoa. Hän kasvaa kuin kukkanen, — ilman päivänpaistetta hän näivettyy; hän surkastuu kuin narssissi kotelossaan, jos et anna hänelle kylliksi ilmaa; hän lankee ja tahrii otsansa tomuun, jos jätät hänet joinakuina elämänsä hetkinä ilman apua; mutta et voi häntä kahlehtia; hänen täytyy käydä omaa tietään, voidakseen ylipäänsä kehittyä, ja hänen hengelleen ja ruumiilleen täytyy aina sallia vapaata ja kevyttä omaa liikuntoa sekä neitsyeellisen vapauden askeleita. Päästä hänet vanhaan kirjastoon, sanon minä, niinkuin päästäisit nuoren hirven pellolle. Se tuntee kaksikymmentä kertaa paremmin vahingolliset ruohot kuin sinä, samoin hyvätkin, ja on valitseva itselleen muutamia katkeria ja pisteliäitä, jotka hänelle ovat terveellisiä ja joita sinä et vähimmässäkään määrin olisi osannut semmoisina pitää.

7. Te kasvatatte tyttöjänne, ikäänkuin olisivat ne olemassa koristukseksi ja valitatte sitten heidän kevytmielisyyttään. Tehkää heidät osallisiksi samoista eduista kuin veljensäkin. Ohjatkaa heidätkin samoihin suuriin hyväntaipumuksiin; opettakaa heillekin, että rohkeus ja totuus ovat heidän olemuksensa peruspylväät: luuletteko, etteivät he seuraisi semmoista kutsua rohkeana ja uskollisena, jommoisia he ovat jo nytkin, vaikka tiedätte tässä kristillisessä kuningaskunnassa tuskin olevan yhtään tyttökoulua, jossa lasten rohkeutta ja avomielisyyttä pidetään puoleksikaan niin tärkeänä, kuin heidän tapaansa astua ovesta sisään; ja vaikka koko yhteiskunnallinen systeemi, joka perustuu tavanmukaiseen elämän toimeentulon hankkimiseen heille, on pelkuruuden ja petoksen mätä rutto, — pelkuruuden, sillä se ei uskalla antaa heidän elää ja rakastaa toisin, kuin heidän naapurinsa tahtovat; petoksen, asettamalla tytön havaittavaksi oman ylpeytemme tarkoituksiin maailman pahimman turhamielisyyden täyden loiston juuri ajalla, jolloin hänen tulevan elämänsä koko onni riippuu siitä, että hän jäisi vahingoittamatta.

8. Eivät mitkään sanat ole kyllin voimakkaat ilmaisemaan sen raa'an kosimistavan ilmeistä vaaraa ja alentamista, joka tapa nykyään on käytännössä, melkeinpä on tullut laiksikin: kun kynttilän-, kuu- ja mangneesiavalon kurjassa sekasotkussa — mutta ei päivänvalossa — sopimattoman kiihoittavasti ja mielettömän kalliisti vaatetettuina, äkkinäisesti piilopaikoissa, satunnaisen kiihotuksen ja surullisen tietämättömyyden valtaamina nuoret ihmiset hymyilevät ja lempeästi silmäilevät, kuiskailevat ja vaikeroivat, hiipivät ja horjuvat, huikentelevat, hapuilevat ja kompastuvat tunteesen, jota he kutsuvat rakkaudeksi — ja mitä he vielä suvainnevatkin tehdä hetkenä, jolloin heidän päähänsä pälkähtää saavuttaa haluamansa, ollen alituisesti vaarassa menettää mielettömyyden tähden koko elämänsä kunnia, sattumuksen tähden kaikki ilonsa.

9. Kaikkina puhtaudestaan ja kehityksestään huomattuina kristillisinä aikoina on aina ollut rakastavan kuuliaisen antautumisen ehdotonta myöntyväisyyttä hallitsijattarelleen. Sanon kuuliainen; — ei vain haaveksiva ja jumaloiva mielikuvituksessaan, vaan kokonaan alamainen vastaanottamaan rakastetulta, vaikka kuinka nuorelta vaimolta ei yksinomaan rohkaisua ja kiitosta ja kaiken työn ja vaivan palkintoa, vaan, mikäli on valittavissa taikka vaikea kysymys ratkaistavana, kaiken työn johtamistakin. Ritarillisuus, jonka väärinkäyttämisessä ja epäkunniassa on lopullisesti kaikki syy siihen, mikä sodassa on julmaa, väärää rauhassa sekä epäjaloa kotioloissa, ja jonka alkuperäistä puhtautta ja voimaa meidän on kiittäminen uskonnon puolustuksesta, laista ja rakkaudesta; tuon ritarillisuuden, sanon minä, ensi käsitys kunniakkaasta elämästä edellyttää nuoren ritarin antautumista valtijattarensa käskyn alaiseksi, — vieläpä oikullisenkin käskyn alaiseksi. Sitä se edellyttää, sillä sen oppi-isät tiesivät, että oikein opetetun ritarillisen sydämen ensimmäinen välttämätön taipumus on halu hallitsijatartansa sokeasti palvella; että missä tätä todellista uskollisuutta ja sitoutumista ei ole, siellä täytyy kaikkien nurinkuristen ja häijyjen intohimojen päästä vallitsemaan; ja että tämä ehdoton kuuliaisuus nuoruutensa ainoata lempeä kohtaan pyhittää joka miehen voiman ja vahvistaa hänen aikomuksensa kestävyydeksi. Eikä tee se tätä sentähden, että tämä kuuliaisuus, vaikkapa ansaitsemattomallekin annettuna, olisi jotain varmaa tai kiitettävää; vaan sentähden, että jokaiselle jalolle nuorukaiselle pitäisi olla mahdotonta — jokaiselle oikein kasvatetulle on mahdotonta — rakastaa sitä, jonka lempeään neuvoon hän ei luota, jonka pyytävää käskyä hän saattaa epäröidä seurata.

10. Epäilemme liian usein, että tällainen suhde voisi kestää kautta koko ihmisen elämän. Pidämme sen oikeutettuna rakastavan ja hänen valtiattarensa välillä, mutta emme miehen ja vaimon. Se tahtoo sanoa, että meidän mielestämme kunnioittava, hieno kuuliaisuus kuuluu sille, jonka rakkautta me vielä epäilemme, jonka luonteen me tunnemme vasta osittain ja kaukaa, ja että tämä kunnioittaminen ja arvonanto on poistettava, kun rakkauden kokonaan ja rajattomasti omaksumme, kun luonne on niin tarkoin tullut punnituksi ja koetelluksi, ettemme enään pelkää uskoa sille elämämme onnea. Etkö huomaa kuinka epäjaloa ja samalla järjetöntä se on? Etkö tunne, että avioliitto — jos se ollenkaan on avioliitto — on sinetti, joka osoittaa yleisesti selvitetyn siirron väliaikaisesta väsymättömään palvelukseen, hetkellisestä ikuiseen rakkauteen?

Mutta miten, kysyt, voi tämän ajatuksen naisen johtajavirasta yhdistää hänen tosi naiselliseen alistumiseensa? Yksinkertaisesti siten, että tässä on kysymys johtamisesta eikä määräämisestä. Olemme mielettömiä, anteeksiantamattomasti mielettömiä puhuessamme toisen sukupuolen etuoikeudesta toiseen nähden, ikäänkuin niitä voisi koskaan vertailla samallaisissa asioissa toisiinsa. Toinen omistaa, mitä toisella ei ole. Toinen täydentää toista ja on taas toisen täydentämä; ne eivät ole missään samallaisia. Molempien onni ja täydellisyys perustuu siihen, että jokainen vaatii ja vastaan ottaa toiselta sen, minkä vain toinen voi antaa.

Miehelle on ominaista toimiva, eteenpäinpyrkivä, puolustava voima. Hän on ennenkaikkea toiminnan, luomisen, keksinnön ja puolustuksen mies. Järkensä on suunnattu tutkimiseen ja keksimiseen; tarmonsa seikkailuun, sotaan ja valloittamiseen, missä vain sota on oikeutettua, valloittaminen välttämätöntä. Mutta naisen voima tahtoo hallita, ei taistella, — eikä järkensä tahdo keksiä, ei luoda, vaan järjestää, sovittaa ja päättää. Hän näkee asioiden ominaisuudet, niiden vaatimukset, niiden aseman. Hänen suuri tehtävänsä on kiittää; ei hän sekaannu mihinkään riitaan; mutta erehtymättä suo riidan kruunun jollekulle. Toimensa ja asemansa kautta on hän turvattu kaikelta vaaralta ja kiusaukselta. Miestä kohtaa karkeassa työssään avarassa maailmassa kaikellaiset vaarat ja kiusaukset. Epäonnistuminen, yhteentörmäys ja ei vältettävissä oleva erehdys tulevat sentähden usein hänen osaksensa; hän tulee usein loukatuksi ja voitetuksi, usein käy hän harhaan ja karaistuu karaistumistaan. Mutta kaikesta tästä varjelee hän vaimoansa; tämän hallitsemaan kotiinsa, ellei hän itse sitä vaadi, ei tarvitse päästä minkään vaaran, ei minkään kiusauksen, ei minkään erehdyksien tai harmien aiheen. Sellainen on kodin oikea luonne, — se on rauhan tyyssija; turvapaikka ei ainoastaan vääryyttä ja herjauksia vastaan; vaan kaikkea kauhistustakin, epäilystä ja eripuraisuutta vastaan; mikäli ulkoelämän ahdistus tunkeutuu sisään, jos mies taikka vaimo antavat toismieliselle, tuntemattomalle, sydämmettömälle, vihamieliselle ulkomaailmalle luvan astua heidän kynnyksensä yli, sikäli lakkaa se olemasta koti; se on silloin ulkomaailmasta vain se osa, jonka sinä olet kattanut ja jossa olet takkavalkeasi sytyttänyt. Mutta mikäli se on pyhä tyyssija, Vestaalin temppeli, lieden temppeli, jota valvovat kotijumalat, joiden kasvojen eteen saa tulla vain se, jonka he rakkaudella vastaanottavat, mikäli se on semmoinen, ja katto ja valkea ovat vain paremman varjon ja valon vertauskuvia — varjon semmoisen jommoisen kallio tarjoo väsyneessä maassa, semmoisen valon, jommoisen majakka tarjoo myrskyisellä merellä, — sikäli se vastaa kodin nimeä, täyttää kodin kiitosta.

Tulipa tosi vaimo mihin tahansa, huokuu tällainen kodin henki kuitenkin aina hänen ympärilleen. Vaikkapa hänen päänsä päällä tuikkaisi vain tähtiä, ja kiiltomato yökylmässä ruohossa olisi hänen ainoana valkeanaan hänen jalkojensa juuressa, on siellä sentään aina koti, missä hän on. Jalo nainen ulotuttaa tämän kodin kauvas ympärilleen täydellisemmin, kuin jos se olisi katettu setripuulla tai maalattu loistavalla punalla, ja se valaa hiljaisen valonsa kauvas niidenkin yli, joilla muuten ei kotia ole.

Tämä on naisen oikea mahti, hänen oikea kutsumuksensa. Sitä täyttämään hänen pitäisi, mikäli inhimillisestä olennosta voi sellaista ilmaisua käyttää, oleman erehtymättömän kykenevä. Niin kauvas kuin hän hallitsee, pitää kaikki olla oikeata, taikka ei sitten mikään ole oikeata. Hänen täytyy olla kestävä ja lahjomattomasti hyvä, vaistomaisesti ja varmasti viisas, — viisas, ei asettuakseen yläpuolelle miestään, vaan ollakseen koskaan poistumatta hänen rinnaltaan; ei vaateliaassa ja sydämmettömässä ylpeydessään ahdasmielisesti viisas, vaan rajattomasti vaihtelevassa palvelevaisuudessa, sentähden vaihtelevassa että se rajattomasti mukautuu palvelevaisuuden lempeään intohimoon, — naisen todelliseen vaihtelevaisuuteen.

11. Kuulemme puhuttavan naisen "kutsumuksesta" ja "oikeuksista", ikään kuin niitä voisi koskaan eroittaa miehen kutsumuksesta ja oikeuksista, — ikään kuin hän ja herransa olisivat riippumattomanlaatuisia ja yhdistymättömiä vaatimuksissaan. Tämä ainakin on nurinkurista. Ei vähemmän väärä, vaan ehkä vielä mielettömämpi on nurinkurisuudessaan se ajatus, että vaimo olisi vain herransa varjo ja seuraajaolento, olisi velvollinen häntä ajattelemattomasti ja matelevasti tottelemaan ja että häntä pysyttäisi heikkoudessaan pystyssä miehensä etevämpi voima. Se on mielettömin kaikista erehdyksistä siihen nähden, että hän on luotu miehensä avuksi; ikäänkuin varjo voisi miestä tehokkaasti auttaa tai orja arvokkaasti häntä avustaa!

12. Ajattelette ehkä, kuten teille on usein sanottu, että vaimon pitäisi hallita miehensä kotia, mutta ei hänen henkeänsä ja tahtoansa. Oi ei, hänen hallituksensa on aivan toisenlaista. Oikea vaimo on kodissaan miehensä palvelija, mutta tämän sydämmessä on hän kuningatar. Parhainta, mitä mies voi ajatella, pitää vaimon olla; korkeimman, mitä hän toivoo, pitää naisen luvata; mitä miehessä on hämärää, sen pitää vaimon puhdistaa puhtaaksi; mikä häneltä uupuu, sen pitää vaimon vahvistaa totuudeksi; keskellä maailman touhinaa hän löytää vaimonsa luota palkintonsa ja keskellä taistoa ja riitaa vaimonsa luota rauhansa.

13. Uskon, ettei yksikään mies ole koskaan elänyt todellista elämää, ellei hän ole tullut naisen rakkauden kautta paremmaksi, vahvistetuksi tämän rohkeudella sekä ohjatuksi hänen sydämensä viisaudella.

14. Parhaita naisia on ehdottomasti vaikein tuntea; erityisesti tuntee niitä heidän miestensä onnesta ja heidän lastensa ylevästä tavasta; vieras voi vaan aavistamalla, ei selvästi tuntea heidän arvonsa; joskus esiintyvät he ulkopuolella kotiaan melkein avuttomina.

15. Tämä on tosi naisen koko kasvatuksen tarkoitus: saattaa hänet rakastamaan kotiansa enemmän kuin mitään muuta paikkaa. Hän poistukoon siitä niin harvoin, kuin kuningatar valtakunnastaan ja rauhoittukoon täydellisesti vain sen kynnyksen sisäpuolella.

16. Olemme yleensä sitä mieltä, että miehen velvollisuudet ovat yleisiä, naisen taas kotiin kuuluvia. Ei ole se juuri niin. Miehellä on persoonallinen hänen kotiansa koskeva työ ja velvollisuus sekä yleinen työ ja velvollisuus joka on niiden edellisten laajentamista ja kohdistuu hänen kansaansa. Niinpä on vaimollakin persoonallinen hänen kotiansa koskeva työ ja velvollisuus sekä julkinen työ ja velvollisuus, myös tämän edellisen laajennus.

Miehen velvollisuus on suojata kodin kunnossapitoa, menestystä ja turvallisuutta; naisen tehtävä on ylläpitää sen järjestystä, kodikkuutta ja hauskuutta.

Ulota kauvemmaksi nämä molemmat velvollisuudet: miehen on yhteiskunnan jäsenenä edistettävä sen ylläpitoa, kehitystä ja puolustamista; naisen tehtävä on tässäkin kohdistettava elämänjärjestyksen hyvinvointiin ja kauniiseen koristukseen.

Niinkuin miehen on omalla portillaan tarpeen tullessa oltava puolustamassa herjausta ja hävitystä vastaan, samoin täytyy hänen ei vähemmän, vaan päinvastoin enemmän uskollisena olla isänmaansa porteilla ja tarpeen tullen jättää hävittäjälle kotinsakin toimiakseen porteilla sen työn, mikä häntä vielä tähdellisemmin vaatii. Samalla tavalla naisenkin, ollen porttiensa sisällä järjestyksen keskuksena, hädän huojentajana ja kauneuden peilinä, täytyy samallaisena olla porttiensa ulkopuolellakin, missä järjestys on vaikeampi, hätä suurempi sekä suloisuus ja kauneus harvinaisempia.

Kuten ihmissydämessä on aina ollut luonnollinen halu sen todellisiin velvollisuuksiin — halu, jota sinä et voi tukahuttaa, vaan saattaa nurinkuriseksi sekä johtaa harhaan, jos riistät siltä sen oikean tarkoituksen, — kuten siinä elää, voimakas rakkaudenhalu, joka oikein ohjattuna säilyttää itsessään kaiken elämän pyhyyden, sekä harhaan joutuneena sen perustusta järkähyttää ja pakottuu tekemään näistä toisen tai toisen, — samoin on ihmissydämessäkin sammumaton halu hallitsemaan, joka halu oikein ohjattuna voimassa pitää lain ja elämän koko ylevyyden, mutta harhaan joutuneena sen hävittää.

Jumala on sen syvään juurruttaen istuttanut miehen ja vaimon sydämen sisäiseen elämään, ja Jumala sen ylläpitää. — Turhaan ja väärin sinä moitit ja paheksut tätä hallitsemishalua. Taivaan ja ihmisten tähden toivo sitä itsellesi niin paljon kuin voit. Mutta millaista hallitsemishalua? Siinä kysymys. Haluatko hävittää? Jalopeuranko jäsentä ja lohikäärmeenkö hengitystä haluat? Et suinkaan. Vaan mahtia parantamaan, pelastamaan, ohjaamaan ja säilyttämään. Valtikan ja kilven mahtia; kuninkaallisen käden mahtia, jonka käden kosketus parantaa, joka käsi sitoo vihollisen ja päästää vangin; valtaistuinta, joka on perustettu oikeuden kalliolle; josta astutaan alas vain armeliaisuuden astuimia myöten.

Elämä yksin on rikkautta.

1. Elämä yksin on rikkautta. Elämä kaikkine rakkauden, ilon ja ihailun voimineen. Se on rikkain maa, joka elättää suurimman määrän jaloja ja onnellisia ihmisiä. Se on rikkain mies, joka täytettyään oman elämänsä velvollisuudet pienimpään saakka omalla persoonallaan ja omaisuudellaan mahdollisimman laajasti vaikuttaa terveellisesti toisten elämään.

2. On mahdotonta päättää jostakin suuresta omaisuudesta sen paljaan olemisen perustuksella, tuottaako se hyvää tai pahaa kansalle, jonka keskuudessa se löytyy. Sen todellinen arvo riippuu yhtä tarkasti sitä seuraavista siveellisistä merkeistä, kuten matemaattisen suureen arvokin sen mukaan liitetyistä algebran merkeistä. Jokainen rikkaus voi toiselta puolen osoittaa rehellistä teollisuusharrastusta, edistyvää toimeliaisuutta sekä luovaa älyä; mutta toiselta puolen voi se olla kuolettavan ylellisyyden, armahtamattoman väkivallan ja vahingollisen petoksenkin merkki. Moni aarre on raskas ihmisten kyyneleistä, kuten huonosti korjattu sato sopimattomalla ajalla tulleesta sateesta, ja moni kulta kiiltää kirkkaammin päiväpaisteessa kuin sen arvo todella onkaan.

3. Rikkauden kiertokulun kansassa voi verrata verenkiertokulkuun luonnollisessa ruumiissa. On olemassa vilkasta virtaamista, joka johtuu iloisesta mielenliikutuksesta tai terveellisestä ruumiinharjoituksesta mutta on olemassa toisellaistakin joka aiheutuu häpeästä tai kuumeesta. On olemassa ruumiin palamista, joka huokuu lämpöä ja elämää sekä toisellaista, joka muuttuu mätänemiseksi. Tämä yhtäläisyys on kouraan tuntuva pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten. Sillä niinkuin veren sairaloinen, paikallinen tyrehtyminen kulussaan tuottaa mukanaan yleisen hyvinvoinnin laskeutumisen, samoin huomaamme, että jokaista sairaloisesti rajoitettua rikkauden toimintaa seuraa lopullisesti taloudellisen ruumiin apulähteiden heikontuminen.

4. Työn tulokset ovat erilaiset; sentähden on kansan menestyminen tarkassa suhteessa työnmäärään, jota käytetään keinojen saavuttamiseksi ja käyttämiseksi elämää varten. Huomaa — saavuttamiseksi ja käyttämiseksi; s.t.s. ei vaan järkeväksi aikaansaamiseksi, vaan järkeväksi jakamiseksi ja käyttämiseksi. Kansantaloustieteilijät puhuvat tavallisesti niin, kuin ei kokonaan käyttämisestä olisikaan mitään hyvää. Päinvastoin on juuri tuotannon tarkoitus ja sen kruunu ja loppumäärä täydelleen käyttämistä; ja järkevä käyttäminen on paljon vaikeampi tehtävä kuin järkevä aikaansaaminen. Kahdenkymmenen ansaitsevan ihmisen joukossa on tuskin yhtä, joka osaisi rahaa oikein käyttää. Eikä elämänkysymyksenä ole yksityiselle eikä kansalle koskaan se, "kuinka paljon rahaa he ansaitsevat?" vaan "mihin tarkoitukseen he sitä käyttävät".

5. Otaksumisen, josta johtuvat melkein kaikki erehdyttävät päätökset kansantalouden alalla, — että nimittäin rahan kokoominen tai rahan arvo olisi sen tarkoituksena — voi pian todistaa muutamalla sanalla ei pitävän paikkaansa. Sillä ei kukaan kansallistaloustieteilijä myöntäisi oikeutta sellaiselle kansantaloudelle, joka yksinomaan ryhtyisi kultapyramiidin rakentamiseen. Hän pitäisi kullan tuhlattuna, jos se jäisi muistopatsaan muotoon, sekä vaatisi, että sitä käytettäisiin. Mutta mihin tarkoitukseen? Sitä voi käyttää joko ansaitakseen enemmän rahaa rakentaakseen sillä vielä suuremman pyramiidin taikka johonkin muuhun tarkoitukseen. Ja tämän toisen tarkoituksen, miksi se sitten ensin käsitettäisikään, keksitään vihdoinkin tarkoittavan ihmisten palvelusta; — s.t.s. hänen elämäänsä laajentamaan, turvaamaan ja mukavaksi laittamaan. Kultapyramiidi saattaa ehkä olla rakennettu tulevaisista huolehtiaksemme, ehkäpä ajattelemattomastikin; voiko tämä kokoominen olla järkevä tai mieletön, sen saattaa vain määrätä, ensin selviteltyämme koko kansantalouden tarkoituksen, nimittäin elämän mahdollisuuksien rikastuttamisen.

6. Pääoma merkitsee "päätä tai lähdettä tai juuriainesta" — se on aines, jonka avulla saadaan aikaan tullut tai järjestetty tavara. Se on oikeastaan vain silloin pääoma (caput vivum, tuottava, eikä caput mortuum, kuollut), jos se tuottaa jotakin ei itsensä kaltaista. Juuri on se, joka ei astu elämän toimintaan, ennenkuin se on synnyttänyt jotain muuta kuin juuren: nimittäin hedelmän. Tämä hedelmä tuottaa aikanaan taas juuria, ja niin päättyy kaikki tuottava pääoma uuden pääoman tuottamiseen; mutta pääoma, joka ei tuota muuta kuin pääomaa, on vaan juurta työntävä juuri, sipuli, joka tuottaa sipuleja eikä tulpaaneja, jyvä, joka tuottaa jyviä eikä koskaan leipää. Euroopan kansantalous on tähän asti kokonaan antautunut sipulien lisäämiseen taikka (mikä on vielä vähemmän) niiden kokoomiseen. Ei se ole koskaan nähnyt eikä ajatellutkaan kappaletta semmoista, jommoinen tulpaani on.

7. Paras ja yksinkertaisin pääoman alkukuva on hyvä aura. Jos tämä aura ei tekisi mitään muuta kuin synnyttäisi polyypin tapaisesti vain toisia auroja, niin se hävittäisi oman luonteensa pääomana — vaikka niitä paljonkin päivänpaisteessa kiiltäisi. Se tulee vasta oikeaksi pääomaksi toisellaisen loiston kautta, — jos sen nimittäin näkee "splendscere sulco" kirkkaasti kiiltävän vaossa; aineessa ja olemuksessa tämän oivan hankaantumisen kautta se ennemmin vähenee kuin lisääntyy. Oikea sattuva kysymys jokaiselle kapitalistille ja kansalle ei ole "kuinka monta auraa sinulla on", vaan "missä ovat vakosi"; ei "kuinka nopeasti pääomasi karttuu", vaan "mitä se saa aikaan jälleentuottamisensa kuluessa". Minkä elämää edistävän keinon se hankkii, minkä elämää turvaavan työn se suorittaa? Jos ei minkäänlaista, niin on sen jälleentuottaminen hyödytön; jos on asiat vielä huonommin, — (sillä pääoma voi elämää yhtä hyvin hävittää kuin ylläpitääkin) niin se on pikemmin huono kuin hyödytön.

8. Kauppiaat tuntevat harvoin "rikas" sanan merkitystä. Taikka vaikkapa he sen tuntevatkin, eivät he ota huomioon sitä seikkaa, että se on relatiivi sana, jolla on vastakohtansa "köyhä", yhtä varmasti kuin sanalla "pohjoinen" on vastakohtansa "etelä". Sanotaan ja kirjoitetaan melkein aina, että rikkaus olisi rajatonta, ikäänkuin jokaiselle olisi mahdollista tulla rikkaaksi seuraamalla joitakuita tieteellisiä kaavoja. Rikkaus samoinkuin sähkökin on päinvastoin voima, jonka toiminta alkaa vain erinkaltaisuuksien ja itsensä kieltämisen kautta. Guinean [Guinea (luet.: ginni) on vanhempi englantilainen kultaraha = 26 mk 39 p] voima taskussasi riippuu kokonaan saman rahan puutteesta naapurisi taskussa. Jos ei hän sitä tarvitsisi, niin ei se sinuakaan hyödyttäisi; sen mahdin määrä riippuu tarkalleen hänen tarvitsemisestaan ja halusta sitä saamaan, — ja taito rikastuttaa itseäsi tavallisella kauppiaiden tavalla on sentähden välttämättömästi samalla taitoa pysyttää naapuriasi köyhänä.

9. Nimityksellä rikkaus pyritään todellisesti saavuttamaan oikeastaan juuri valtaa ihmisten yli; yksinkertaisemmassa merkityksessä valtaa käyttämään palvelijan, kauppiaan ja taiteilijan työtä omaksi eduksi; laajemmassa merkityksessä mahtia johtamaan suuria ihmisjoukkoja erilaisiin rikkaan aikomusten mukaan hyviin, välinpitämättömiin tahi vahingollisiin tarkoituksiin. Tämä rikkauden mahti on tietysti suurempi tai pienempi, suhteutuen suorasti köyhyyteen ihmisten, joita se hallitsee sekä epäsuorasti niiden lukuun, jotka ollen yhtä rikkaita kuin me, ovat valmiit maksamaan jostain esineestä saman hinnan, kuin siitä on tarjottukin. Jos taiteilija on köyhä, laulaa hän pienestä palkasta, niinkauvan kuin on vaan yksikin, joka hänelle voi maksaa; mutta kun niitä on kaksi tai kolme, laulaa hän sille, joka hänelle enimmän maksaa. Siis on tuo, olipa se kuinka käskevä tahansa, tuo aina epätäydellinen ja epäilyttävä mahti, jonka rikkaus suo lahjoittajalle, riippuvainen ensin taiteilijan köyhyydestä, sitten paljoudesta yhtä varakkaiden ihmisten, jotka myös haluavat paikkoja konsertissa. Taito tulla rikkaaksi sanan tavallisessa merkityksessä ei ole ehdottomasti ja lopullisesti taitoa koota paljo rahaa itseämme varten, vaan myöskin pyrkimistä siihen, että sitä olisi naapureilla vähemmän. Tarkoin sanottuna on se taitoa "käyttää suurinta epätasaisuutta omaksi eduksemme".

10. Eikö tästä seuraa, että rikkauden olemus on valta ihmisten yli, että rikkaus on sitä suurempi kuta jalommat ja lukuisammat ovat ihmiset, joihin sen mahti ulottuu? Ehkä vielä hiukka-aikasen miettimisen jälkeen selviää, että ihmiset ovat itse rikkautta, — että kultakappaleet, joilla olemme tottuneet johtamaan, eivät todellisuudessa ole mitään muuta, kuin eräänlaisia byzanzilaisia, barbaarien silmissä hyvin loistavia ja kauniita hevosen koristuksia ja koruvaljaita, joilla olemme tottuneet pitämään ohjissa luontokappaleita, ja että, jos nämä elävät olennot voisi johtaa ilman kultarahojen hankaamista ja kilisemistä suussa ja korvissa, niin ne itse olisivat arvokkaammat, kuin suitsensa. Tosiaankin voimme vielä keksiä, että rikkauden todelliset suonet ovat purpuranvärisiä — ei kalliossa, vaan lihassa — ehkäpä vielä senkin, että kaiken rikkauden lopputarkoitus ja täydellisyys on saada aikaan mahdollisimman monta täysin siemauksin hengittävää, kirkassilmäistä, ilosydämmistä ja inhimillistä olentoa. Nykyaikaisella rikkaudellamme on minun mielestäni taipumusta päinvastaiseen suuntaan…